Pitäkää silmällä neiti de la Vallièrea.'

Ei sanaakaan Madamesta.

Aramis käänsi verkalleen kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa. Fouquet

taasen yhä ahmi kirjeensä tuoksua.

"Monseigneur!" virkkoi Aramis, koskettaen häntä käsivarteen.

"Noh?" kysyi Fouquet.

"Juolahti mieleeni ajatus. Tunnetteko la Vallière-nimistä neitosta?"

"En tosiaankaan!"

"Koettakaahan muistella."

"Kah, niin, hän lienee Madamen seuranaisia."

"Varmaankin sama."

"Entä sitten?"

"Niin, monseigneur, sen tyttösen luona teidän pitääkin käydä tänä

iltana."

"Mitä ihmettä?"

"Ja lisäksi teidän on lahjoitettava kameanne sille tyttöselle."

"Jopa nyt jotakin!"

"Te tiedätte, monseigneur, että voitte luottaa neuvoihini."

"Mutta näin odottamatta..."

"Se on minun asiani. Nopeasti vain tekemään oikein kohtelias vierailu

la Vallièren luokse, monseigneur. Minä menen takuuseen rouva de

Bellièren edessä, että käyntinne on kokonaan valtiollista laatua."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä", huudahti Fouquet vilkkaasti; "minkä

nimen lausuittekaan!"

"Nimen, jonka täytyy teille todistaa, herra yli-intendentti, että

tietäen niin hyvin teidän asianne minun täytyy olla hyvin selvillä

myöskin muiden toimista. Menkää mielistelemään pikku la Vallièrea."

"Käyn kenen luona vain haluatte", vastasi Fouquet, paratiisi

sydämessään.

"No, no, astukaahan jo takaisin maan päälle, te seitsemännen taivaan

matkalainen", hillitsi Aramis. "Tuossa tulee herra Colbert. Kas, hänen

joukkonsa näkyy lukiessamme karttuneen. Ne ympäröivät häntä, ylistävät

ja onnittelevat; ehdottomasti hän on mahtimies."

Colbert todellakin lähestyi kaikkien puutarhaan vielä jääneiden

hovimiesten saattamana, ja jokainen kehui häntä juhlan järjestelystä,

niin että hän ihan haljetakseen pöhistyi.

"Jos Lafontaine olisi saapuvilla", huomautti Fouquet hymyillen, "niin

tässäpä hänellä olisi oiva tilaisuus lukea satunsa _Sammakosta, joka

tahtoi pullistautua härän kokoiseksi_."

Colbert saapui häikäisevässä valokehässä; Fouquet odotti häntä tyynenä,

keveän ivallinen hymy huulillaan. Colbert myhäili hänelle. Jo

neljännestunti sitten oli hän huomannut vihollisensa ja lähestyi

kierrellen. Colbertin hymy ennusti jotakin uutta vihamielisyyttä.

"Ohoh", kuiskasi Aramis hiljaa yli-intendentille, "se hylky aikoo

pyytää teiltä vielä muutamia miljoonia ilotulitustensa ja värillisten

lyhtyjensä maksamiseksi."

Colbert tervehti ensimmäisenä, koettaen tehdä sävynsä kunnioittavaksi.

Fouquet vain hiukan nyökäytti päätänsä.

"No, monseigneur", kysyi Colbert, "mitä sanovat silmänne? Onko meillä

hyvää aistia?"

"Erinomaisesti", vastasi Fouquet, ilmaisematta sanoissaan

vähäisintäkään ivaa.

"Oh", virkkoi Colbert ilkeästi, "te osoitatte suopeutta... Me olemme

köyhiä, me kuninkaan väki, eikä Fontainebleau ole Vauxin linnaan

verrattavissa."

"Totta kyllä", myönsi Fouquet, joka tyyneydellään hallitsi kaikkia

läsnäolijoita.

"Minkäpä sille voi, monseigneur", jatkoi Colbert. "Olemme puuhanneet

vähäisten varojemme mukaisesti."

Fouquet teki hyväksyvän liikkeen.

"Mutta", pitkitti Colbert, "teidän loistonne arvoista, monseigneur,

olisi tarjota hänen majesteetilleen juhla ihmeellisissä

puutarhoissanne... noissa puutarhoissa, jotka ovat teille maksaneet

kuusikymmentä miljoonaa."

"Kuusikymmentäkaksi", oikaisi Fouquet.

"Sitä paremmalla syyllä", tarrasi Colbert. "Se olisi tosiaan

suurellista."

"Mutta luuletteko, monsieur", kysyi Fouquet, "että kuningas suvaitsisi

ottaa kutsuni vastaan?"

"Kah, sitä en epäile", vakuutti Colbert innokkaasti; "menenpä siitä

takuuseenkin."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Fouquet. "Voin siis luottaa

kannatukseenne?"

"Tietysti, monseigneur."

"Tahdon ajatella asiaa", lupasi Fouquet.

"Suostukaa, suostukaa!" kuiskasi Aramis kiihkeästi.

"Tahdotte ajatella?" toisti Colbert.

"Niin", vastasi Fouquet, "harkita, milloin olisi soveliainta esittää

kutsuni kuninkaalle."

"No, heti tänä iltana, monseigneur, tänä iltana se käy päinsä."

"Sovittu", virkkoi yli-intendentti. "Messieurs, haluaisin kutsua

teidät; mutta te tiedätte, että kaikkialla, mihin kuningas menee, on

hän kotonaan. Teidän on siis hankittava itsellenne kutsu kuninkaalta."

Joukosta kuului ilahtunutta sorinaa. Fouquet hyvästeli ja läksi.

"Viheliäinen öykkäri!" jupisi Colbert. "Suostut sellaiseen, vaikka

tiedät saavasi maksaa siitä huvista kymmenen miljoonaa."

"Syöksitte minut turmioon", kuiskasi Fouquet Aramikselle.

"Minä pelastin teidät", vastasi tämä, Fouquetin noustessa ylös linnan

portaita kysymään, oliko kuningas vielä tavattavissa.

121.

Järjestykseen piintynyt virkamies.

Haluten olla yksinään, tutkiakseen oman sydämensä tilaa, oli kuningas

vetäytynyt huoneisiinsa, jonne herra de Saint-Aignan Madamen kanssa

keskusteltuaan oli tullut häntä tapaamaan. Sen keskustelun olemme

selostaneet. Kaksinkertaisesta tärkeydestään ylpeänä ja ajatellessaan

kaksi tuntia takaperin päässeensä kuninkaan uskotuksi alkoi suosikki

kaikesta kunnioittavaisuudestaan huolimatta käsitellä hovin asioita

hiukan ylimielisesti, ja siitä asemasta, johon sattuma oli hänet

sijoittanut, hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin rakkautta ja

seppeleitä. Kuninkaan rakkaus Madameen, tämän hellät tunteet kuningasta

kohtaan, de Guichen hullaantuminen Madameen, de la Vallièren

kuninkaaseen, Malicornen Montalais-neitoseen ja vihdoin neiti de

Tonnay-Charenten mieltymys häneen, Saint-Aignaniin itseensä -- eikö

siinä ollut tosiaan yltäkyllin aihetta hoviherran joutumiseksi pyörälle

päästänsä? Ja Saint-Aignan oli kaikkien entisten, nykyisten ja

tulevaisten hovimiesten perikuva. Sitäpaitsi hän osoittautui niin

eteväksi kertojaksi ja nokkelaksi lemmenseikkain arvostelijaksi, että

kuningas kuunteli häntä silminnähtävän kiinnostuneesti, olletikin hänen

kuvatessaan, kuinka kiihkeästi Madame oli häneltä urkkinut neiti de la

Vallièren seikkailua. Joskin kuninkaan aikaisemmat tuliset tunteet

Henriette-prinsessaa kohtaan olivat laimentuneet, oli tässä Madamen

innokkaassa tiedustelussa jotakin imartelevaa, mikä ei voinut olla

hivelemättä kuninkaan itserakkautta. Sitä tyydytystä hän siis tunsi,

mutta siinä olikin kaikki, eikä hänen sydämensä hetkeksikään käynyt

levottomaksi siitä, mitä Madame mahdollisesti ajatteli tai oli

ajattelematta yllämainitusta seikkailusta.

Mutta kun Saint-Aignan oli lopettanut kertomuksensa, kuningas yöasuunsa

laittautuessaan kysyi:

"No, Saint-Aignan, sinä kaiketi tiedät, millainen neiti de la Vallière

on?"

"En ainoastaan, mikä hän on, vaan mitä hänestä tulee."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että hän on kaikkea, mitä nainen saattaa toivoa olevansa,

nimittäin teidän majesteettinne rakastama. Ja tarkoitan, että hänestä

tulee mitä teidän majesteettinne vain haluaa."

"Sitä en kysy... En tahdo tietää, mitä hän on tänään tai mitä hänestä

tulee huomenna. Sinä olet sen sanonut, ja se jää minun asiakseni. Mutta

tahtoisin tietää, mitä hän on ollut eilen. Sanohan siis, mitä hänestä

puhutaan."

"Häntä kiitetään siveäksi."

"Oh", virkahti kuningas hymyillen, "huhuja liikkuu paljon."

"Sellainen huhu on hovissa niin harvinainen, että sitä voi uskoa, kun

sitä kerran levitellään."

"Olet ehkä oikeassa, ystäväiseni... Ja onko hän hyvää sukua?"

"Ehdottomasti, -- markiisi de la Vallièren tytär ja oivan herra de

Saint-Remyn tytärpuoli."

"Kah, niin, tätini hovimestarin... Nyt muistankin ohimennen nähneeni

hänet Bloisissa, kun hänet esiteltiin meille. Täytyypä minun myöntää

viakseni, etten silloin osoittanut hänelle ansionmukaista

huomaavaisuutta."

"No, teidän majesteettinne saa kyllä pian korvatuksi siten hukkaamanne

ajan."

"Ja huhutaan siis, sanoit, että neiti de la Vallièrellä ei ole

rakastajaa?"

"En ainakaan usko, että teidän majesteettinne tarvitsee pelätä

kilpailijoita."

"Maltas nyt!" huudahti kuningas äkkiä, mitä vakavin sävy äänessään.

"Mitä suvaitsette, sire?"

"Muistelen."

"Ah!"

"Ellei hänellä ole rakastajaa, on hänellä sulhanen."

"Sulhanen!"

"Mitä! Etkö sitä tiedä, kreivi?"

"En."

"Sinä, uutisten kertoja?"

"Pyydän teitä suomaan sen anteeksi, sire. Ja tunteeko teidän

majesteettinne sen sulhasen?"

"_Pardieu_, tulihan hänen isänsä pyytämään minulta vahvistusta

avioliittosopimukselle! Hän on..."

Kuningas oli epäilemättä lausumaisillaan Bragelonnen varakreivin nimen,

mutta pysähtyi rypistäen kulmiaan.

"Hän on...?" toisti Saint-Aignan.

"En enää muista", vastasi Ludvig XIV, koettaen salata liikutusta, jota

oli vaikea peitellä.

"Voinko auttaa teidän majesteettianne oikealle tolalle?" kysyi

Saint-Aignanin kreivi.

"Et, sillä minä en enää itsekään tiedä, ketä hetkellisesti ajattelin,

-- en tosiaankaan. Muistelen hämärästi, että jonkun hovineidon piti

mennä naimisiin... mutta nimi ei tule mieleeni."

"Oliko se ehkä neiti Tonnay-Charente, jonka piti mennä naimisiin?"

kysyi Saint-Aignan.

"Saattoi olla", myönsi kuningas.

"Sitten sulhasen nimi oli de Montespan; mutta neiti de Tonnay-Charente

mainitsi häntä sellaiseen tapaan, jonka ei tarvitse peloittaa toisia

tavoittamasta hänen suosiollisuuttaan."

"No niin", virkkoi kuningas, "minä en tiedä mitään neiti de la

Vallièresta. Annan sinun toimeksesi, Saint-Aignan, hankkia hänestä

tietoja."

"Hyvä, sire, ja milloin saan kunnian jälleen tavata teidän

majesteettianne, tuodakseni ne tiedot?"

"Kun olet ne saanut."

"Ne kyllä pian hankin, jos tiedustelu sujuu yhtä nopeasti kuin haluni

nähdä kuningasta on kiihkeä."

"Hyvin puhuttu! Mutta kuulehan, osoittiko Madame tätä tyttöparkaa

kohtaan mitään nurjamielisyyttä?"

"Ei ollenkaan, sire."

"Eikö Madame ollut pahastuksissaan?"

"Ei nähdäkseni; hän vain hymyili kaiken aikaa."

"Hyvä on. Mutta luulenpa kuulevani ääntä etuhuoneista; varmaankin

tullaan ilmoittamaan jonkun lähetin saapumisesta."

"Todellakin, sire."

"Käy kuulustamassa, Saint-Aignan."

Kreivi juoksi ovelle ja vaihtoi muutaman sanan palatsinvartijan kanssa.

"Sire", sanoi hän palatessaan "siellä on herra Fouquet, joka sanoo

juuri saapuneensa kuninkaan käskystä. Hän on esittäytynyt, mutta

myöhäisen hetken tähden hän ei tahdokaan päästä puheillenne tänä

iltana; hän tyytyy ilmoittamaan olevansa täällä."

"Herra Fouquet! Minä kirjoitin hänelle kello kolmelta, pyytäen häntä

tulemaan tänne huomisaamuksi, ja hän tuleekin jo kello kahdeksi yöllä.

Sitäpä voi sanoa virkainnoksi!" huudahti kuningas säteillen

mielihyvästä, kun näki käskyään niin nopeasti toteltavan. "Ei, päin

vastoin, herra Fouquet pääsee heti puheilleni. Olen hänet kutsunut,

otan hänet vastaan. Tulkoon hän sisälle. Sinä, kreivi, mene

tiedustelullesi. Huomenna tapaamme!"

Kuningas kohotti sormen huulilleen, ja Saint-Aignan livahti tiehensä

iloisin sydämin, antaen palatsinvartijalle määräyksen saattaa herra

Fouquet sisälle.

Fouquet siis astui kuninkaan kammioon. Ludvig XIV nousi häntä

vastaanottamaan.

"Hyvää iltaa, herra Fouquet", virkkoi hän herttaisesti hymyillen.

"Säntillisyytenne ilahduttaa minua. Ja kuitenkin saitte kai sanani

vasta myöhään?"

"Kello yhdeksän illalla, sire."

"Te olette ahertanut uutterasti näinä päivinä, herra Fouquet, sillä

minulle on vakuutettu, että te ette ole poistunut työhuoneestanne

Saint-Mandéssa kolmeen, neljään vuorokauteen."

"Olen tosiaankin ollut sulkeutuneena kolme päivää, sire", vastasi

Fouquet kumartaen.

"Tiedättekö, herra Fouquet, että minulla on teille paljon puhuttavaa?"

jatkoi kuningas ystävällisimmällä tavallaan.

"Teidän majesteettinne tekee minut perin onnelliseksi, ja koska

osoitatte minulle niin suurta suopeutta, sallitteko minun muistuttaa

eräästä puheillepääsystä, jonka olette luvannut suoda?"

"Aivan oikein, joku kirkonmies, jonka on mielestään tultava minua

kiittämään, eikö niin?"

"Aivan, sire. Hetki on ehkä huonosti valittu, mutta seuralaiseni aika

on kallis, ja koska Fontainebleau on tien varrella hänen

hiippakuntaansa matkustettaessa..."

"Kuka hän sitten on?"

"Vannesin uusi piispa, jonka teidän majesteettinne kolme kuukautta

sitten minun suosituksestani suvaitsi nimittää virkaansa."

"Mahdollista", virkkoi kuningas, joka oli lukematta allekirjoittanut

paperin. "Ja onko hän nyt siellä?"

"Kyllä, sire. Vannes on tärkeä hiippakunta; tämän paimenen

seurakuntalaiset tarvitsevat hänen jumalallista sanaansa. He ovat

raakalaisia, joita täytyy alati siloittaa opetuksella, ja herra

d'Herblaylla ei ole vertaistaan tämänlaisissa tehtävissä."

"Herra d'Herblay!" äännähti kuningas etsiskellen muististaan, ikäänkuin

tämä kauan sitten kuultu nimi ei olisi ollut hänelle aivan outo.

"Oh", huomautti Fouquet vilkkaasti, "teidän majesteettinne ei

tietenkään tunne tätä eräälle uskollisimmalle ja arvokkaimmalle

palvelijallenne kuuluvaa vähäpätöistä nimeä."

"Enpä tosiaan... Ja tahtooko hän jälleen lähteä sinne?"

"Asian laita on niin, että hän on tänään saanut kirjeitä, jotka ehkä

tekevät hänen lähtönsä välttämättömäksi. Ennen kuin aloittaa

paluumatkansa syrjäiseen Bretagneen haluaisi hän siis esittää alamaisen

uskollisuutensa ja kunnioituksensa tunteet teidän majesteetillenne."

"Odottaako hän?"

"Hän odottaa, sire."

"No, tulkoonhan sisälle."

Fouquet antoi merkin verhon takana seisovalle palatsinvartijalle.

Ovi avautui, ja Aramis astui huoneeseen.

Kuningas antoi hänen lausua kohteliaan tervehdyksensä ja loi pitkän

silmäyksen noihin kasvoihin, joita kukaan kerran nähtyään ei voinut

unohtaa.

"Vannes!" virkkoi hän. "Te olette Vannesin piispa, monsieur?"

"Niin, sire."

"Vannes on Bretagnessa?"

Aramis kumarsi.

"Lähellä merta?"

Aramis kumarsi jälleen.

"Muutaman lieuen päässä Belle-Islestä?"

"Niin, sire", vastasi Aramis, "luullakseni kuuden lieuen päässä."

"Sehän on vain askel", virkkoi Ludvig XIV.

"Eipä meille bretoni-paroille, sire", selitti Aramis; "kuuden lieuen

taival on päin vastoin pitkä maitsekin, ja vesiteitse se tuntuu

äärettömältä matkalta. Ja minulla oli kunnia sanoa kuninkaalleni, että

rannikolta Belle-Isleen lasketaan kuusi meripenikulmaa."

"Siellä kuuluu herra Fouquetilla olevan kaunis kartano?" uteli

kuningas.

"Niin sanotaan", vastasi Aramis, katsahtaen tyynesti rahaministeriin.

"Miten! Sanotaan?" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Tosiaankin, herra Fouquet, minun on tunnustettava ihmetteleväni erästä

seikkaa."

"Mitä niin?"

"Että teillä on pitäjienne päänä herra d'Herblayn kaltainen mies,

ettekä ole hänelle näyttänyt Belle-Isleä!"

"Oh, sire", piispa ehätti Fouquetin vastauksen edelle, "me poloiset

Bretagnen hengenmiehet pysyttelemme kotosalla."

"Herra piispa", sanoi kuningas, "minäpä rankaisen herra Fouquetia hänen

välinpitämättömyydestään."

"Ja millä tavoin, sire?"

"Siirtämällä teidät toiseen hiippakuntaan."

Fouquet puri huultansa, Aramis hymyili.

"Paljonko Vannes tuottaa?" jatkoi kuningas.

"Kuusituhatta livreä", vastasi Aramis.

"Hyväinen aika, niinkö vähän! Mutta teillä lienee omia varoja, herra

piispa?"

"Minulla ei ole mitään, sire; mutta herra Fouquet suorittaa minulle

kaksitoistasataa livreä vuodessa kirkonpenkistään."

"No, herra d'Herblay, parempaa minä lupaan teille."

"Sire..."

"Pidän teidät mielessäni."

Aramis kumarsi. Kuningas puolestaan tervehti häntä melkein

kunnioittavasti, kuten hänen tapansa olikin naisia ja kirkonmiehiä

kohtaan. Aramis ymmärsi, että puhuttelu oli päättynyt. Hän virkkoi

hyvästiksi yksinkertaisen lauselman todellisen maalaispastorin tapaan

ja poistui.

"Hänellä on merkilliset piirteet", huomautti kuningas, seuraten häntä

silmillään niin kauan kuin voi hänet nähdä, vieläpä tavallaan

sittenkin, kun hän jo oli kadonnut.

"Jos tällä piispalla olisi tarpeelliset alkutiedot, sire", vastasi

Fouquet, "ei yksikään valtakunnan kirkkoruhtinas ansaitsisi ylimpiä

arvosijoja niin hyvin kuin hän."

"Eikö hän siis ole lueskellut?"

"Hän on vaihtanut miekan messukasukkaan, ja jokseenkin myöhään. Mutta

jos teidän majesteettinne silti sallii minun jälleen puhua herra

d'Herblaysta ajan ja tilaisuuden tullen..."

"Olkaa niin hyvä. Mutta puhukaamme nyt teistä, herra Fouquet."

"Minusta, sire?"

"Niin, minun on lausuttava teille tuhannet kiitokset."

"En tosiaankaan osaa ilmaista sitä iloa, jota teidän majesteettinne

ystävällisyys minulle tuottaa."

"Niin, herra Fouquet, kyllä käsitän. Niin, minä olen ollut

ennakkoluuloinen teitä kohtaan."

"Silloin olin kovin onneton, sire."

"Mutta siitä väärinymmärryksestä on nyt päästy. Te siis huomasitte

olevanne epäsuosiossa?..."

"Kyllä, sire, mutta odotin alistuvasti totuuden päivää. Se näkyy nyt

koittaneen?"

"Ja tiedättekö, missä vika oli?"

"Varsin hyvin; kuningas piti minua tuhlarina."

"Noh, en suinkaan."

"Tai pikemmin keskinkertaisena hallintomiehenä. Teidän majesteettinne

ainakin luuli, että kun kansalla ei ollut rahaa, ei kuninkaallakaan

riittäisi varoja."

"Niin, sitä kyllä luulin; mutta nyt olen tullut toiseen käsitykseen."

Fouquet kumarsi.

"Eikä ilmene kapinaa, ei valituksia?"

"Mutta rahaa on", sanoi Fouquet.

"Niin, te olette toimittanut minulle ylenpalttisesti varoja viime

kuukauden kuluessa."

"Minulla on vieläkin, ei ainoastaan kaikkiin teidän majesteettinne

tarpeisiin, vaan satunnaisten oikkujennekin tyydyttämiseksi."

"En -- Jumalan kiitos -- pane teitä koetukselle, herra Fouquet",

vastasi kuningas vakavasti. "Kahteen kuukauteen en aio pyytää teiltä

mitään."

"Käytänkin sitä aikaa kootakseni kuninkaalle viisi tai kuusi miljoonaa

alkurahastoksi sodan varalta."

"Viisi tai kuusi miljoonaa!"

"Vain teidän esikuntaanne varten tietenkin."

"Uskotteko siis, että joudumme sotaan, herra Fouquet?"

"Minä uskon, että Luoja on antanut kotkalle nokan ja kynnet, jotta se

niiden avulla osoittaisi kuninkuutensa."

Ludvig punastui mielihyvästä.

"Olemme kuluttaneet paljon rahaa näinä päivinä, herra Fouquet. Ettekö

nuhtele minua siitä?"

"Sire, teidän majesteetillanne on vielä kaksikymmentä nuoruuden vuotta

jäljellä ja miljaardi kulutettavana näiden kahdenkymmenen vuoden

aikana."

"Miljaardi! Se on tavaton summa, herra Fouquet!"

"Saan rahat kyllä säästetyksi koolle tarpeen mukaan, sire... Teidän

majesteetillanne sitäpaitsi on herra Colbertissa ja minussa kaksi

pätevää miestä. Toinen auttaa teitä kuluttamaan rahojanne, ja se olen

minä, niin kauan kuin teidän majesteettinne tyytyy palvelukseeni.

Toinen hoitelee varojanne visusti, ja se on herra Colbert."

"Herra Colbert?" ihmetteli kuningas.

"Epäilemättä, sire; herra Colbert on erinomainen tilimies."

Tämä vihamiehen ylistäminen herätti kuninkaassa syvää luottamusta ja

ihailua. Rahaministerin äänessä ja katseessa ei nimittäin ilmennyt

mitään lausuttujen sanojen epuutusta; hän ei kiittänyt päästäkseen

kaksin verroin laittamaan.

Kuningas käsitti sen, ja laskien aseensa tällaisen ylevämielisyyden

edessä hän virkahti: "Te kiitätte herra Colbertia?"

"Niin, sire, minä kiitän häntä, sillä paitsi että hän on ansiokas mies,

uskon hänen täydellisesti harrastavan teidän majesteettinne parasta."

"Siksikö, että hän usein on törmännyt teidän suunnitelmianne vastaan?"

kysyi kuningas hymyillen.

"Niin juuri, sire."

"Selittäkää se minulle."

"Asia on hyvin yksinkertainen. Minä olen mies, jota tarvitaan rahoja

hankkimaan, hän taasen on pätevä järjestämään niiden säästeliästä

käyttöä."

"No, no, herra yli-intendentti, -- mitä hittoa! Tokihan vielä sanotte

minulle jotakin, mikä kumoaa tämän hyvän arvostelunne?"

"Hallinnollisella alalla, sire?"

"Niin."

"En voi siinä kohden esittää pienintäkään muistutusta, sire."

"Todellako?"

"Vakuutan kunniasanallani, etten tunne Ranskassa etevämpää virkamiestä

kuin herra Colbert on."

Sanalla "virkamies" ei vuonna 1661 ollut sitä toisarvoista vivahdusta

kuin nykyään. Mutta Fouquetin lausumana, jota kuningas oli juuri

puhutellut herra yli-intendentiksi, liittyi siihen jotakin

halpa-arvoista ja pientä, mikä sattuvasti sijoitti Fouquetin paikalleen

ja Colbertin omalleen.

"Mutta", sanoi Ludvig XIV, "hänpä kuitenkin kaikesta

säästäväisyydestään huolimatta pani toimeen juhlani Fontainebleaussa.

Ja vakuutan teille, herra Fouquet, että hän ei suinkaan ole estänyt

rahojani tulvimasta ulos."

Fouquet kumarsi ääneti.

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?" kysyi kuningas.

"Minun nähdäkseni, sire", vastasi puhuteltu, "herra Colbert on toiminut

erinomaisena järjestäjänä ja ansaitsee siinä suhteessa teidän

majesteettinne kaiken kiitoksen."

Sana "järjestäjä" oli sopiva täydennys "virkamiehelle." Ja kun

kuninkaalla oli erittäin herkkä aistimuskyky, tajusi hän heti

vaistomaisesti, että virkamies oli Fouquetin mielestä ollut liiaksi

piintynyt järjestykseen, joten Fontainebleaun loistavat juhlat

olisivat itsenäisemmällä alotteiden miehellä voineet koitua vielä

loistavammaksikin. Kuningas tunsi siis, että joku saattoi havaita vikaa

hänen huveissaan. Häntä pahastutti hiukan tämä yläpuolelle asettuminen,

mutta Fouquetin peräti vaatimattomasti ilmenevä ylemmyys herätti

kuninkaassa vieläkin suurempaa kunnioitusta miehen luonnetta ja

ministerin kyvykkyyttä kohtaan.

Kello oli kaksi, kun Fouquet lausui hyvästelynsä, ja kuningas meni

vuoteeseensa hiukan levottomana ja hämillään rahaministerin verhotusta

opetuksesta. Runsaasti puoli tuntia hän ajatuksissaan kertasi koko

juhlallisuuksien järjestelyä -- korukirjauksia, upeita verhokankaita,

ateriain ruokalistoja, riemukaarten sommittelua, juhlavalaistusten ja

ilotulitusten käyttöä sekä mitä kaikkea muuta virkamies Colbert oli

saanut toimeen. Seurauksena oli, että kuningas johtaessaan mieleensä

viime viikon hauskutukset löysikin muutamia puutteellisuuksia

juhlissaan.

Näin oli Fouquet kohteliaisuudellaan, herttaisuudellaan ja

jalomielisyydellään saanut nirhaistuksi Colbertiin syvemmän naarmun

kuin tämä koskaan oli vastustajalleen tuottanut pahuudellaan ja

hellittämättömällä vihallaan.

122.

Fontainebleau toisella aamutunnilla.

Kuten sanottu, Saint-Aignanin kreivi oli lähtenyt kuninkaan kammiosta

samalla hetkellä kun yli-intendentti saapui sinne. Hänelle oli uskottu

tärkeä tehtävä, ja niinpä hän tahtoikin käyttää aikaansa mahdollisimman

hyvin. Tämä mies, jonka olemme esitelleet kuninkaan ystävänä, oli

erikoinen lajiansa, -- niitä sen ajan merkillepantavia hovilaisia,

joiden valppaus ja nokkeluus saattoivat varjoon jokaisen entisen ja

tulevaisen suosikin, ja säntillisyydellään hän voitti Dangeaun

matelevaisuuden. Mutta Dangeau ei ollutkaan kuninkaan suosikki, vaan

suvaittu liehittelijä-kätyri.

Saint-Aignan pohti nyt pikaisesti asemaa ja tuli ajatelleeksi, että

alustavat tiedot varmaankin saisi parhaiten de Guichelta, ja hän

kiirehti etsimään kreiviä.

De Guiche ei ollutkaan palannut huoneisiinsa, kuten olisi voinut luulla

hänen käännyttyään linnan sivurakennuksen kulmasta, ja Saint-Aignan

läksi vainuamaan häntä muualta. Kierreltyään kaikkialla ja

kuulusteltuaan jos jostakin Saint-Aignan huomasi jotakin ihmishahmon

näköistä nojaamassa puuta vasten liikkumattomana kuin patsas ja

näköjään kiintyneenä tähystämään erästä ikkunaa, vaikka tämän uutimet

olivat kokonaan vedetyt verhoksi. Koska se oli Madamen ikkuna, päätteli

Saint-Aignan nyt päässeensä etsityn jäljille. Hän lähestyi hiljaa ja

huomasi arvanneensa oikein.

De Guiche oli keskustelustaan Madamen kanssa kuormannut itselleen

sellaisen onnen taakan, että hänen kaikki sielunvoimansa eivät

riittäneet sen maltilliseen kantamiseen; siksi hän oli täten jatkamassa

yötänsä.

Saint-Aignan tiesi, että kreivillä oli ollut jotakin osaa neiti de la

Vallièren toimittamisessa Madamen seurueeseen; hovilainen tietää kaikki

ja muistaa kaikki. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut, millä

perusteella ja millä ehdoilla de Guiche oli antanut suojelustaan la

Vallièrelle. Paljolla kyselemisellä saa tavallisesti vähän tai ei

mitään tietää, mutta Saint-Aignan arveli saavansa selville edes jonkun

verran, jos utelisi kreiviltä hienotuntoisesti ja varovasti, samalla

turvautuen kaikkeen itsepintaisuuteensa. Hänen suunnitelmansa oli

seuraava:

Jos tiedot olivat suotuisia, kertoisi hän kaunopuheisesti kuninkaalle,

mikä helmi tälle oli joutunut saataviin, ja pyytäisi suosiokseen saada

olla sovittamassa sitä kuninkaalliseen kruunuun. Mutta jos kuulustelu

kääntyisi epäedulliseksi, mikä toki myöskin oli mahdollista, tutkisi

hän, missä määrin kuningas oli kiintynyt la Vallièreen. Hän voisi

laatia selostuksensa niin, että saisi tyttösen työnnetyksi syrjään,

jälkeenpäin käyttääkseen tätä käännettä ansionansa kaikkien naisten

silmissä, joilla saattoi olla vaatimuksia kuninkaan sydämeen, Madamesta

ja kuningattaresta alkaen. Siinä tapauksessa taasen, että kuningas

osoittautuisi vakavasti kiintyneeksi nuoreen kreivittäreen, salaisi hän

huonot uutiset, mutta antaisi la Vallièren ymmärtää, millainen

jalomielinen ritari hän oli, pitäen tyttöparkaa alituisesti

jännityksissä kiitollisuuden ja pelon avulla, joten hän saisi taatun

ystävättären hovissa. Tyttö pitäisi häntä silloin jonkunlaisena

rikostoverina, jonka hyväksi oli toimittava samalla kun edisti omaakin

onneansa. Siksi päiväksi taasen, jolloin menneisyyden pommi räjähtäisi,

jos sitä koskaan tapahtuisi, Saint-Aignan uskoi jo ehtineensä ryhtyä

kaikkiin varokeinoihin, näytelläkseen tietämätöntä kuninkaan edessä.

Kreivittären silmissä hän vielä silloinkin säilyttäisi jalomielisyyden

edullisen aseman.

Tällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut

hovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de

Guichea, -- häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan

tosin ei tiennyt mitään.

Kello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana

nojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan,

-- aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota

taidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, --

silmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen

kallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen

päivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se

kajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen

tiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi

häirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli

Saint-Aignan valinnut -- niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja

-- tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi

erästä sanaa tai oikeammin nimeä.

"Hei", huudahti hän käreästi, "olen haeskellut teitä!"

"Minua?" virkkoi de Guiche säpsähtäen.

"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä

kohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä

säkeitä?"

Nuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään

toivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.

"Ehkäpä", virkkoi hän. "Mikä onnellinen sattuma teidät toimitti tänne?"

"Kas, kyllä näen, että te ette tarkannut puhettani!"

"Kuinka niin?"

"No, minähän alotin huomautuksella, että etsin teitä."

"Te etsitte minua?"

"Niin, ja yllätin teidät."

"Mistä yllätitte, jos saan kysyä?"

"Hyräilemästä lemmenlauluja."

"Se on totta, en sitä kiellä", myönsi de Guiche nauraen. "Niin, hyvä

kreivi, minä hyräilin lemmenlaulujani."

"Sehän teille sopiikin."

"Minulleko?"

"Teille erityisesti, -- jokaisen kauniin ja älykkään naisen

pelottomalle suojelijalle."

"Mitä hittoa nyt latelettekaan?"

"Tunnettuja totuuksia, sen kyllä tiedän. Mutta kuulkaahan, minä olen

rakastunut."

"Tekö?"

"Niin."

"Sepä hauskaa, hyvä kreivi. Kertokaahan siitä minulle."

Ja peläten -- kenties liian myöhään -- että Saint-Aignan huomaisi

valaistun ikkunan, hän tarttui kreivin käsivarteen ja yritti viedä

häntä syrjemmälle.

"Ei", sanoi tämä vastustaen, "älkäämme menkö noihin mustiin lehtoihin

päin, siellä käy liian kosteaksi. Pysykäämme kuutamossa, jos

suvaitsette."

Ja vaikka hän mukausikin de Guichen käsivarren painostukseen, pysytteli

hän linnan läheisillä kukkapengermillä.

"No", vastasi de Guiche malttavasti, "käydään minne haluatte; asetun

kernaasti käytettäväksenne."

"Olette peräti ystävällinen." Ja tovin äänettömyyden jälkeen

Saint-Aignan aloitti jälleen: "Minun pitäisi saada teiltä, hyvä kreivi,

joitakuita tietoja henkilöstä, joka on ollut suojattinanne."

"Ja jota te rakastatte?"

"En sano niin enkä näin, paras... Käsitättehän, ettei sovi noin ilman

muuta sijoittaa sydäntään epävarmalle pohjalle, vaan täytyy toki ensin

hankkia vakuuksia."

"Olette oikeassa", myönsi de Guiche huoahtaen; "sydän on kallisarvoinen

kapine."

"Ja minun sydämeni on kovin hellä, ja sellaisena jätän sen teidän

ohjattavaksenne."

"Oh, te olette tunnettu, kreivi. Siis?"

"No niin, on suoraan sanoen kysymys neiti de Tonnay-Charentesta."

"Hohoi, hyvä Saint-Aignan, mikä teitä nyt hupsuttaakaan!"

"Kuinka niin?"

"Minä en ole koskaan esiintynyt neiti de Tonnay-Charenten suojelijana."

"Ohoh!"

"En koskaan!"

"Ettekö muka te toimittanut häntä Madamen hovineidoksi?"

"Neiti de Tonnay-Charente -- se teidän täytyy tietää paremmin kuin

kukaan, hyvä kreivi -- on kyllin hyvää sukua, ollakseen pikemmin

haluttu kuin sallittu hoviin. Hän ei tarvinnut puoltajaa."

"Te laskette leikkiä."

"En toden totta tiedä, miksi niin luulisitte."

"Teillä ei siis ole mitään osaa hänen nimityksessään?"

"Ei minkäänlaista."

"Ettekö tunnekaan häntä?"

"Näin hänet ensi kerran silloin kun hänet esiteltiin Madamelle. Ja kun

en siis ole häntä suojellut enkä lähemmin tunne, en voi antaa teille

mitään erityisiä tietoja hänestä."

Ja de Guiche liikahti ikäänkuin jättääkseen puhuttelijansa.

"Hei, hei!" ehätti Saint-Aignan; "vielä hetkinen, paras kreivi! Ette

minusta noin pääse."

"Anteeksi, mutta mielestäni olisi aika lähteä levolle."

"Sitä ette ollut tekemässä, kun vasiten hain teidät puhutellakseni."

"Käytettävissänne olenkin, paras kreivi, mikäli teillä on minulle vielä

jotakin puhuttavaa."

"Tuo on oikein, _pardieu!_ Puolisen tuntia enemmän tai vähemmän, eivät

pitsinne siitä sen pahemmin rypisty. Voitteko vakuuttaa minulle, että

teillä ei ole mitään pahaa tiedossanne tuosta neidistä, joten siis se

ei mitenkään ole syynä äänettömyyteenne?"

"Oh, minä uskon, että se herttainen impi on puhdas kuin kristalli!"

"Te riemastutatte minua. En silti soisi teidän luulevan, että olen

aivan tietämätön asioista. Varmaa on, että te olette toimittanut

neitosia prinsessan seurueeseen. Onhan siitä hankinnasta laulukin

sepitetty."

"Tiedättehän, ystäväiseni, että lauluja laitetaan tyhjästäkin."

"Tunnetteko sen?"

"En, mutta antakaa kuulua."

"En osaa alkua, mutta lopun minä muistan."

"No, onhan sitä siinäkin."

"On hovineitojen hankkijaksi de Guiche ryhtynyt taitavaksi."

"Ajatus on heikko ja laihasti lausuttu."

"Ka, eihän se ole minkään Racinen tai Molièren sepittämä, vaan la

Feuilladen, eikä voi vaatia aatelismiestä runoilemaan yhtä näppärästi

kuin ammattiseppo sommittelee säkeitänsä."

"On todella ikävää, että muistatte vain lopun."

"Malttakaas, malttakaas, toisenkin säkeistön alku pyörii kielelläni."

"Minä kuuntelen."

"Hän nostaa impiä mielinmäärin kuin Montalaisin ja..."

"_Pardieu_, ja la Vallièren!" huudahti de Guiche kärsimättömänä ja

oudostellen, mihin Saint-Aignan oikein tähtäsi.

"Niin, juuri niin, la Vallièren. Oivalsitte heti loppusoinnun,

ystäväiseni."

"Eipä siinä ollut suurtakaan oivaltamista!"

"Montalaisin ja Vallièren, niin siinä sanotaan. Heitähän te olettekin

suojellut." Ja Saint-Aignan puhkesi nauruun.

"Ette siis löydä laulusta neiti de Tonnay-Charentea?" virkkoi de

Guiche.

"En tosiaankaan."

"Siitähän voitte olla hyvillänne?"

"Kyllä, mutta mainitaanhan Montalais", huomautti Saint-Aignan yhä

hymyillen.

"Oh, hänet tapaatte kaikkialla. Hän on aito pyryharakka."

"Tunnetteko hänet?"

"Välillisesti. Häntä suojeli eräs Malicorne, jota taas Manicamp

auttelee. Manicamp pyysi minun välitykselläni hovineidon paikkaa

Madamen luona Montalaisille ja Monsieurilta hovivirkailijan tointa

Malicornelle. Minä annoinkin puoltolauseeni; tiedättehän heikkouteni

Manicampin hupeloa kohtaan."

"Ja se onnistui?"

"Montalaisin suhteen kyllä; Malicorneen nähden on asia epävarma, --

toistaiseksi häntä vain suvaitaan. Tahdotteko tietää vielä mitään

muuta?"

"On loppusointu jäljellä."

"Mikä loppusointu?"

"Jonka äsken oivalsitte."

"La Vallière?"

"Niin."

Ja de Saint-Aignan remahti taas ärsyttävään nauruunsa.

"No niin", myönsi de Guiche, "minä olen hänetkin toimittanut Madamen

seurueeseen, se on totta."

"Ai, ai, ai!" huudahti de Saint-Aignan.

"Mutta", jatkoi de Guiche mitä kylmäkiskoisimmin, "te teette minulle

suuren palveluksen, hyvä kreivi, jos pidätytte leikittelemästä tällä

nimellä. Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière käyttäytyy peräti

järkevästi."

"Peräti järkevästi?"

"Niin."

"Mutta te ette siis tiedä uusimmasta huhusta?" kuiskasi Saint-Aignan.

"En, ja olen teille kiitollinen, hyvä kreivi, jos jätätte sen huhun

itsellenne ja niille, jotka sitä levittävät."

"Joutavia! Otatteko te asian niin vakavalta kannalta?"

"Otan, sillä neiti de la Vallièrea rakastaa eräs hyvä ystäväni."

Saint-Aignan säpsähti.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Niin, kreivi", jatkoi de Guiche. "Ymmärrätte siis, kun olette Ranskan

hienotapaisin mies, etten voi kuulteni suvaita ystävääni saatettavan

naurunalaiseksi."

"No, luonnollisesti", myönsi Saint-Aignan pureskellen kynsiään

puolittain pahastuksesta, puolittain tyydyttämättömästä

uteliaisuudesta. De Guiche kumarsi soreasti hyvästiksi.

"Te ajatte minut pois", pahoitteli Saint-Aignan, menehtymäisillään

halusta saada tietää ystävän nimi.

"En suinkaan, hyvä kreivi... Haluaisin vain runoilla sepitelmäni

valmiiksi."

"Millaisen?"

"Nelisäkeisen tunnelmalastun. Käsitättehän, että sellainen purkaus on

jotakin pyhää."

"_Ma foi_, kyllähän!"

"Ja koska minulta vielä puuttuu puolenneljättä säettä, tarvitsen kaiken

harkintakykyni."

"Se on selvää. Hyvästi, kreivi!"

"Hyvästi!"

"Mutta kuulkaahan... Onko teillä hyvääkin taipumusta runoiluun?"

"Kutakuinkin."

"Saatteko ehkä kolme ja puoli säettänne huomisaamuun valmiiksi?"

"Toivoakseni."

"No, huomiseen siis."

"Huomiseen; hyvästi!"

Saint-Aignanin täytyi nyt lopultakin eritä kumppanistaan, hän kumarsi

vielä ja hävisi lehtimajan taakse.

Keskustelu oli vienyt de Guichen ja Saint-Aignanin jokseenkin loitolle

linnasta. Jokaisella matemaatikolla, jokaisella runoilijalla ja

haaveilijalla on hajamieliset hetkensä. Jättäessään de Guichen huomasi

Saint-Aignan täten joutuneensa Viisikulmion laitaan sille alueelle,

missä ulkorakennukset ja palvelijakunnan asunnot alkoivat, tuuheiden

akasiapensaitten ja kastanjapuiden vankat lehvät hapuilivat siellä

toisiaan muratin ja villiviinin rehevien köynnösten oksilla, niiden

takana kohosi välimuuri eroittamassa hovipuiston ulkopihan

rakennuksista. Yksikseen jäätyänsä Saint-Aignan suuntasi askeleensa

näihin päin; de Guiche taasen kääntyi vastakkaiselle taholle. Toinen

palasi siis kukkapengermille, toisen kulkiessa muuria kohti, samoten

eteenpäin pihlajain, sireenien ja jättiläismoisten oratuomien

läpitunkemattomassa lehväholvissa pehmeällä ja sammaltuneella hiekalla.

Hän hautoi kostoa, joka näytti hänestä vaikealta toteuttaa, aivan

ähmissään siitä -- kuten Tallemant des Réaux olisi sanonut --, että hän

ei ollut saanut kuulla enempää neiti de la Vallièresta, vaikka olikin

niin nokkelalla menetelmällä saanut puheen johdetuksi häneen.

Äkkiä hänen korvaansa kuului ihmisäänten sorinaa -- ikäänkuin

rauhoitteleviin kuiskauksiin sekoittuvaa naisen napinaa; mutta siihen

liittyi pikku naurahduksiakin, huokauksia, tukahdutettuja ihmettelyn

huudahduksia, aina naisen ääni ylinnä.

Saint-Aignan pysähtyi tarkkaamaan. Suureksi kummastuksekseen hän

silloin huomasi, että äänet eivät tulleet maasta, vaan puiden

latvoista.

Hän kohotti päätänsä, pujahtaessaan muurin varjoon, ja eroitti naisen

kurkoittelemassa tikapuilla muurinharjan yli elein ja sanoin vilkkaasti

keskustellen puussa kököttävän miehen kanssa, josta hän ei nähnyt muuta

kuin pään, ruumis kun hävisi kastanjapuun lehvistöön.

Nainen oli muurin tällä, mies tuolla puolen.

123.

Sokkelo.

Kreivi de Saint-Aignan oli lähtenyt vain hankkimaan tietoja ja

kohtasikin seikkailun. Sitä saattoi sanoa onnenpotkaukseksi.

Uteliaana kuulemaan, minkätähden ja varsinkin mistä asiasta tuo mies ja

nainen keskustelivat sellaisella hetkellä ja niin omituisessa asemassa,

Saint-Aignan kyyristäysi alas ja hiipi melkein tikapuiden askelmain

juurelle.

Sitten hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon puuta vasten ja

kuunteli.

Naisella oli nyt puheenvuoro.

"Tosiaan, herra Manicamp", lausui hän äänellä, joka moittiessaankin

säilytti omituisen keimailevan sävyn, "tosiaankin te olette hirveän

varomaton. Me emme voi pitkääkään aikaa haastella tulematta

yllätetyiksi."

"Paljon mahdollista", vastasi mies velton levollisesti.

"No, mutta mitä ihmiset siitä sitten sanovat? Oih, jos joku näkisi

minut, niin varmaan kuolisin häpeään."

"Ettehän toki niin lapsellinen olisi!"

"Kunpa meillä edes olisi joitakin välejä! Mutta näin tyhjänpäiten

tuottaa itselleen vahinkoa -- olen todellakin ihan hupsu. Hyvästi,

herra de Manicamp!"

-- Hyvä, nyt tiedän miehen, ja pian saan nähdä naisenkin, -- tuumi

de Saint-Aignan itsekseen, keksien tikapuilla kaksi siroihin,

taivaansinisiin atlaskenkiin ja ihonvärisiin sukkiin verhottua jalkaa.

"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais", huudahti Manicamp,

"älkää paetko. Hitto, -- minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita

teille sanottavana."

-- Montalais! -- ajatteli de Saint-Aignan; -- yksi niistä kolmesta!

Noilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta

luulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.

Puhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille

tikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan

joko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista

asentoaan.

"No", virkkoi hän, "kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei

minulla ole mitään pahoja aikeita."

"Eipä tietenkään... Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen,

vedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan

ja tällaisessa paikassa?"

"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se

toimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista

varmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen,

jonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt

sitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui

minusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli

pyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä."

"Herra de Manicamp!"

"Kaikessa kunniallisuudessa, hyvä neiti."

"Herra de Manicamp, lienee soveliaampaa minun jo lähteä."

"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja

varokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä

hankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa,

vaan kuunnelkaa minua."

"Suostun kuuntelemaan, mutta puhukaa lyhyeen, sillä jos teillä on

ärsyttävä oksa, on minunkin haittanani kolmisärmäinen askelma, joka

tunkeutuu jalkapohjiini. Kenkäni ovat painuneet loville, tietäkää se."

"Ojentakaahan minulle ystävällisesti kätenne, mademoiselle."

"Ja minkätähden?"

"Antakaa vain tänne."

"Tässä; mutta mitä te sitten aiotte?"

"Vedän teidät luokseni."

"Missä tarkoituksessa? Ettehän tahtone, että nousen puuhunne?"

"En, mutta teidän tulee istuutua muurille. Noin! Siinä on hyvä ja

tilava paikka, ja antaisinpa paljon, jos sallisitte minun istahtaa

siihen viereenne."

"En suinkaan! Teidän on sielläkin hyvä olla. Meidät voitaisiin nähdä."

"Niinkö luulette?" kysyi Manicamp vihjaavalla äänellä.

"Olen varma siitä."

"Olkoon sitten! Minä jään kastanjapuuhuni, vaikka oloni täällä on ihan

liian tukalaa."

"Herra Manicamp, herra Manicamp, me eksymme asiasta."

"Se on totta."

"Te kirjoititte minulle?"

"Niin tein."

"Mutta miksi kirjoititte?"

"No, kreivi de Guichehan matkusti tänne eilen ehtoopäivällä."

"Niin?"

"Nähdessäni hänen lähtevän minä tapani mukaan seurasin häntä."

"Sen hyvin näen, koska olette siinä."

"Odottakaa toki... Tiedätte kai, että de Guiche-parka oli joutunut

täydelliseen epäsuosioon?"

"Surullista kyllä!"

"Oli siis hirveätä uhkamielisyyttä hänen tulla tapaamaan

Fontainebleaussa niitä, jotka olivat hänet karkoittaneet Pariisista, ja

varsinkaan niitä, joiden luota hänet karkoitettiin."

"Te puhutte nyt kovin viisaasti, herra Manicamp."

"Mutta hän on itsepäinen kuin rakastunut ainakin; hän ei siis

välittänyt mistään järkipuheistani. Minä pyysin, minä rukoilin häntä;

hän ei ottanut kuullakseenkaan... Äh, lempo!"

"Mikä tuli?"

"Anteeksi, mademoiselle, tämä kirottu oksa, josta minulla jo on ollut

kunnia teille huomauttaa, on repinyt polvihousuni."

"Yöhän nyt on", nauroi Montalais; "jatkakaamme, herra Manicamp."

"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä

seurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua

päätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de

Guichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä

vakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän

kääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin

näkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun

tarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja

myöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen

mennen."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi

tanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte

harareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin

haluaisitte astua alas."

"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian

kuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?"

"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en

nähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin

de Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei

kukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan

ja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa,

kysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu.

Ihan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään

suden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt;

minä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut

nyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle."

"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut

erinomaisen vastaanoton."

"Oo!"

"Kuningas on osoittanut hänelle armollista huomaavaisuutta."

"Kuningas, joka hänet karkoitti!"

"Madame on hänelle hymyillyt, Monsieur näkyy pitävän hänestä enemmän

kuin koskaan ennen!"

"Kah, kah!" ihmetteli Manicamp; "se selittää, miksi hän on jäänyt! Eikö

hän ole puhunut minusta?"

"Ei sanaakaan."

"Siinä hän on tehnyt pahoin. Mitähän hän tällähaavaa puuhannee?"

"Arvattavasti hän nukkuu, tai sitten haaveilee."

"Ja miten täällä on iltaa vietetty?"

"Tanssilla."

"Se kuuluisa balettiko esitettiin? Kuinka de Guiche suoriutui?"

"Loistavasti."

"Se rakas veikkoseni! Ja nyt anteeksi, mademoiselle, mutta minun täytyy

tulla täältä teidän luoksenne."

"Kuinka niin?"

"Ymmärrättehän, etten voi toivoa itselleni tällä hetkellä avattavan

linnan ovia; ja vaikka muuten tyytyisinkin nukkumaan tällä oksalla,

vakuutan sen olevan mahdotonta muulle kuin papukaijalle."

"Mutta, herra Manicamp, enhän minä voi tällä tavoin toimittaa miestä

linnan alueelle muurin ylitse!"

"Meitä olisi kaksikin, mademoiselle", virkkoi toinen ääni, mutta niin

arasti, että huomasi puhujan oivaltavan, kuinka hankalaa pyynnön

toteuttaminen oli.

"Hyvä Jumala!" huudahti Montalais, koettaen tunkea katseellaan

kastanjapuun juurelle. "Kuka siellä puhuu?"

"Minä, mademoiselle."

"Kuka minä?"

"Malicorne, nöyrin palvelijanne."

Ja nämä sanat lausuessaan Malicorne hinasi itsensä maasta puun

alimmille oksille ja siitä muurin tasalle.

"Herra Malicorne!... Taivaan nimessä, tehän olette molemmat ihan

järjiltänne!"

"Miten voitte, mademoiselle?" kysyi Malicorne perin kohteliaasti.

"Se nyt vielä puuttui!" jatkoi Montalais epätoivoissaan.

"Oh, mademoiselle", sopersi Malicorne, "älkää olko niin tyly, minä

pyydän!"

"Niin, mademoiselle", sanoi Manicamp, "mehän olemme ystäviänne, eikä

kukaan saata toivoa ystävilleen turmaa. Mutta jättää meidät viettämään

yömme täällä, missä olemme, olisi samaa kuin tuomita meidät kuolemaan."

"No", arveli Montalais, "herra Malicorne on roteva, yksi taivasalla

vietetty yö ei häntä surmaa."

"Mademoiselle!"

"Se olisi oikea rangaistus hänen kujeestaan."

"Olkoon! Järjestäköön siis Malicorne asiansa teidän kanssanne miten

tahtoo, mutta minä tulen ylitse", uhitteli Manicamp.

Ja taivuttaen oksaa, jota hän äsken oli niin karvaasti sadatellut, hän

käsin ja jaloin ponnistausi Montalaisin viereen istumaan. Tyttö tahtoi

työntää hänet pois, mutta toinen tarrasi vastaan. Tällä muutaman

sekunnin kamppailulla oli hupainenkin puolensa, josta kreivi de

Saint-Aignan kyllä osasi nauttia. Mutta Manicamp jäi voitolle.

Päästyään käsiksi tikkaihin astui hän niille, tarjoten sitten

ritarillisesti kätensä kauniille viholliselleen.

Sillävälin oli Malicorne asettunut kastanjapuuhun Manicampin tilalle,

vakaasti aikoen seurata häntä edelleenkin. Manicamp ja Montalais

laskeusivat muutamaa askelmaa alemmaksi, edellinen suostutellen,

jälkimmäinen nauraen ja puolustautuen. Silloin kuului Malicornen

rukoileva ääni.

"Mademoiselle", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, minä pyydän! Asemani

on epävarma, enkä yksinäni voi tapaturmatta päästä muurin toiselle

puolelle. Vähätpä siitä, vaikka Manicamp repii vaatteensa: hänellä on

käytettävissään herra de Guichen pukuvarasto; mutta minulle ei jää edes

Manicampin vaatteita varalle, kun hän on ne repinyt tärviölle."

"Mielestäni on parasta", sanoi Manicamp, Malicornen valituksista

välittämättä, "että menen ihan suoraa päätä tavoittamaan de Guichea.

Myöhemmin en ehkä pääsisi hänen luokseen."

"Niin minustakin", vastasi Montalais; "lähtekää siis, herra Manicamp."

"Tuhannet kiitokset! Näkemiin, mademoiselle", virkkoi Manicamp hypäten

maahan; "te olette kovin ystävällinen."

"Palvelijattarenne, herra Manicamp. Nyt koetan selviytyä herra

Malicornesta." Viimemainittu huokasi. "Menkää, menkää!" kovisti

Montalais.

Manicamp eteni muutaman askeleen, mutta palasi sitten tikapuiden

juurelle.

"_A propos_, hyvä neiti, mitä kautta herra de Guichen luo pääsee?"

"Kah, se on totta... Mikään ei ole helpompaa. Te seuraatte

lehtokujaa..."

"Hyvä on."

"Saavutte vihreään tienristeykseen."

"Hyvä!"

"Näette siinä neljä lehtokäytävää..."

"Mainiota."

"Valitsette niistä yhden..."

"Minkä?"

"Oikeanpuolisen."

"Oikeanpuolisenko?"

"Ei, vasempaan poikkeattekin."

"Peijakas!"

"Ei, ei... malttakaas..."

"Ette näy olevan aivan varma. Koettakaahan muistella, mademoiselle,

minä pyydän."

"Se on keskimmäinen."

"Mutta niitähän on neljä."

"Se on totta. Tiedän vain, että yksi niistä neljästä vie suoraan

Madamen asunnolle; sen tien minä kyllä tunnen."

"Mutta eihän herra de Guiche ole Madamen luona?"

"Ei, Jumala varjelkoon!"

"Se, joka vie Madamen asunnolle, on minulle siis hyödytön, ja haluaisin

vaihtaa sen siihen, jota myöten pääsee de Guichen luo."

"Niin, tosiaankin, kyllä tunnen senkin. Täältä asti en vain osaa sitä

neuvoa."

"Mutta, mademoiselle, jos nyt otaksuisimme, että löytäisin sen

onnellisen käytävän."

"Silloin jo pääsette perille."

"Hyvä."

"Niin, teidän on sitten enää kuljettava vain sokkelon läpi."

"Eikö muuta? Lempo soikoon, siellä on siis vielä sokkelo?"

"Ja jokseenkin monimutkainen; päivälläkin siihen joskus eksyy. Siinä on

mutkia ja käänteitä loppumattomiin. On ensin tehtävä kolme käännöstä

oikealle, sitten kaksi vasemmalle, sitten yksi... hm, yksi vai kaksiko

käännöstä... No, joka tapauksessa, kun pääsette ulos siitä sokkelosta,

niin tulette sykomorien reunustamalle käytävälle, ja se vie teidät

suoraa päätä herra de Guichen asumaan huvilaan."

"Mademoiselle", virkkoi Manicamp, "onpa se mainio ohjaus, enkä epäile,

että sitä opastusta seuratessani eksyisin aivan heti. Minun täytyy siis

pyytää teiltä pientä palvelusta."

"Mitä vielä?"

"Että tarjoatte minulle käsivartenne ja itse talutatte minut kuten...

kuten... Noh, olenhan osannut jumalaistarustoni, neiti, mutta tapausten

mylläkkä on saanut tähän soveliaan vertauskohdan haipumaan mielestäni.

Tulkaa siis, minä rukoilen."

"Entä minä!" huudahti Malicorne; "hylkäättekö siis minut?"

"Mahdotonta, monsieur!..." vastasi Montalais Manicampille. "Minut

voitaisiin nähdä teidän mukananne tähän aikaan vuorokaudesta, ja

ajatelkaa toki, mitä siitä sanottaisiin."

"Teillä olisi hyvä omatunto puolellanne, mademoiselle", rohkaisi

Manicamp mielevästi.

"Ei käy laatuun, monsieur, ei mitenkään!"

"Antakaa minun sitten auttaa Malicornea laskeutumaan tänne. Hän on

nokkela poika, ja hänellä on hyvä vainu. Hän voi opastaa minua, ja jos

eksymme, niin eksymme kahden ja pelastamme toisemme. Jos meidät

tavataan molemmat, niin se ei näytä pahalta, mutta yksinäni ollen

luulisivat minua rakastelijaksi tai varkaaksi. Tulkaa, Malicorne, tässä

on tikapuut."

"Herra Malicorne", huudahti Montalais, "minä kiellän teitä ryömimästä

muurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!"

Malicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta

veti sen alakuloisena takaisin.

"Sh!" kuiskasi Manicamp.

"Mikä on?" kysyi Montalais.

"Kuulen askeleita."

"Hyvä Jumala!"

Epäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät

kääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy

silmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa,

missä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla

ja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.

"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!" huudahti kreivi. "Tervetuloa, rakas

ystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin.

Neiti de Montalais, teidän... nöyrin palvelijanne!"

Montalais punastui.

"Ah, hyvä Jumala!" sopersi tyttö, peittäen kasvonsa käsillään.

"Mademoiselle", virkkoi de Saint-Aignan, "rauhoittukaa; tunnen

viattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te

minua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä

olen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen

nimenne!"

"Niin, aivan oikein. Kiitos, kreivi!"

"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi", kehoitti

Montalais.

"Ei, ei", vastusti nyt Malicorne, "herra Manicamp on jutellut kanssanne

mielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette,

mademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa

tulevaisuudestamme."

"Kuuletteko?" virkkoi kreivi nauraen. "Jääkää vain hänen seuraansa,

mademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö."

Ja tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä

kohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.

Montalais seurasi heitä silmillään niin kauan kuin hämy salli.

124.

Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta.

Sillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli

Malicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja

sijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen

aseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina,

selkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit

viiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin,

jolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat

pukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.

"Kas niin", pahastui tyttö nousten yhden askelman, "tahdotteko nyt

tehdä minut onnettomaksi, -- vainoatteko minua yhä, senkin julmuri!"

"Minäkö?" äännähti Malicorne; "olenko minä julmuri?"

"Olette, kun saatatte minut alituisesti puheenalaiseksi, herra

Malicorne; te olette oikea häijyyden hirviö."

"Minäkö?"

"Mitä tekemistä teillä on Fontainebleaussa? Eikö kotinne olekaan

Orléansissa, eikö?"

"Mitäkö minulla on täällä tekemistä? No, minähän tulin teitä

katsomaan."

"Oliko se muka tarpeellista!"

"Ei kenties teille, mademoiselle, mutta minulle kylläkin. Mitä taasen

kotiini tulee, niin tiedätte hyvin, että olen sen jättänyt ja että

minulla vastaisuudessa ei ole muuta kotipaikkaa kuin missä tekin

oleksitte. Ja koska nykyisin asutte Fontainebleaussa, niin

Fontainebleau veti minutkin mukaansa."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Te siis tahdoitte nähdä minut?"

"Niin juuri."

"No, nyt olette nähnyt; olkaa tyytyväinen ja lähtekää!"

"Ohoh, en toki", kieltäysi Malicorne.

"Mitä! Ettekö?"

"Minä en tullut ainoastaan näkemään teitä, vaan jutellaksenikin

kanssanne."

"No, jutelkaamme myöhemmin ja toisessa paikassa."

"Myöhemmin! Jumala tietää, tapaanko teitä myöhemmin toisessa paikassa!

Emme koskaan löydä suotuisampaa tilaisuutta kuin tämä on."

"Mutta minä en voi tällä hetkellä puhella pitempään."

"Miksette?"

"Koska tänä yönä on tapahtunut tuhat asiaa."

"No, minun asiastani tulee tuhannesyhdes."

"Ei, ei, neiti de Tonnay-Charente odottaa minua huoneeseemme kuulemaan

hyvin tärkeätä tiedonantoa."

"Joko hän on kauankin odottanut?"

"Vähintään tunnin."

"Odottakoon sitten vielä muutamia minuutteja", huomautti Malicorne

tyynesti.

"Herra Malicorne", sanoi Montalais, "te unohdatte itsenne."

"Te minut unohdatte, mademoiselle. Minua alkaa tuskastuttaa se osa,

jota panette minut näyttelemään. Hiisi vieköön, mademoiselle, jo viikon

päivät olen harhaillut teidän naisparvessanne, ja te ette ole

ainoatakaan kertaa suvainnut huomata läsnäoloani."

"Olette kuljeskellut täällä jo viikon?"

"Niinkuin peikko. Milloin olen polttanut itseni ilotulituksissa, jotka

ovat kärventäneet minulta kaksi tekotukkaa, milloin lionnut

iltakasteesta tai suihkulähteiden vihmasta kosteissa pajupensaikoissa,

-- aina nälissäni, aina selkä kyyryssä, nähden edessäni milloin muurin,

milloin kiikkuvat tikapuut. _Morbleu_, sellainen asema, mademoiselle,

ei sovellu olennolle, jota ei ole luotu oravaksi, salamanteriksi tai

saukoksi. Mutta koska te menette säälimättömyydessänne niin pitkälle,

että pakotatte minut kieltämään ihmisyyteni, niin minäpä kohotan jo

lippuni. Ihminen minäkin olen, _mordieu_, ja ihmisenä pysyn, mikäli en

saa korkeampia määräyksiä!"

"No, mitä sitten oikeastaan haluatte, mitä tahdotte, mitä minulta

vaaditte?" uteli Montalais alistuneena.

"Ettehän tahtone todella väittää, että te ette tiennyt minun olevan

Fontainebleaussa?"

"Minä..."

"Sanokaa suoraan."

"Aavistelin kyllä."

"No, ettekö te viikon aikana olisi voinut tavata minua ainakin kerran

päivässä?"

"Olen aina ollut estettynä, herra Malicorne."

"Loruja!"

"Kysykää tovereiltani, ellette usko minua."

"Minä en koskaan kysele asioita, jotka tiedän paremmin kuin kukaan

muu."

"Tyyntykää, herra Malicorne, kyllä asema muuttuu."

"On jo aikakin."

"Tiedättehän, että ajattelen teitä silloinkin kun ette ole näkyvissä",

virkkoi Montalais mielistelevästi.

"Oo, minua ajatellaan..."

"Kautta kunniani."

"Eikä mitään uutta?"

"Mistä?"

"Virastani Monsieurin taloudessa."

"Ah, paras herra Malicorne, hänen kuninkaallisen korkeutensa puheille

ei ole ollut menemistä viime päivinä."

"Entä nyt?"

"Nyt on asian laita toinen. Eilisestä alkaen hän ei enää ole

mustasukkainen."

"Joutavia! Miten luulevaisuus niin haihtuisi?"

"Siihen toimitettiin käänne."

"Kertokaa!"

"Levitettiin huhu, että kuningas oli iskenyt silmänsä toiseen naiseen,

ja Monsieur heti rauhoittui siitä."

"Ja kuka sen huhun pani liikkeelle?"

Montalais alensi ääntänsä. "Meidän keskemme", kuiskasi hän, "luulen

Madamen ja kuninkaan olevan yhdessä juonessa."

"Ha, ha", nauroi Malicorne, "se oli ainoa keino. Entä herra de Guiche,

huokailija-poloinen?"

"Oh, hän on ihan syrjäytynyt."

"Ovatko edes kirjoitelleet toisilleen?"

"Eivät suinkaan; kumpainenkaan ei ole viikkokauteen pitänyt kynää

kädessään."

"Millaisissa väleissä te olette Madameen?"

"Mitä parhaissa."

"Entä kuninkaaseen?"

"Kuningas hymyilee minulle ohimennessään."

"Hyvä! Mutta kenet onkaan rakastavainen pari valinnut silmänlumeiksi?

"La Vallièren."

"Tyttöparka! Mutta tuohan pitäisi estää, ystäväni!"

"Minkätähden?"

"Siksi että herra Raoul de Bragelonne surmaa hänet tai itsensä, jos saa

asiasta vihiä."

"Raoul! Kunnon Raoul! Luuletteko?"

"Naiset väittävät ymmärtävänsä rakkausasioita", sanoi Malicorne,

"eivätkä he edes kykene lukemaan, mitä heidän omat silmänsä kuvastavat

tai mitä he omassa sydämessään tuntevat. No niin, minä sanon teille:

herra de Bragelonne rakastaa la Vallièrea niin suuresti, että jos tyttö

osoittaa oirettakaan hänen pettämisekseen, niin hän tappaa joko itsensä

tai hänet."

"Onhan kuningas häntä suojelemassa", sanoi Montalais.

"Kuningas!" huudahti Malicorne.

"Tietysti."

"Hm, Raoul tappaa kuninkaankin kuin pahaisen palkkasoturin!"

"Hyväinen aika!" parkaisi Montalais; "johan te puhutte hulluja, herra

Malicorne!"

"En ollenkaan; voitte päin vastoin vakavasti luottaa käsitykseeni,

ystäväiseni, ja tiedänpä puolestani erään asian: minä kaikessa

hiljaisuudessa ilmaisenkin Raoulille tämän pilan."

"Vaiti, onneton!" kielsi Montalais, nousten vielä yhden askelman

lähemmäksi Malicornea. "Älkää hiiskuko sanaakaan Bragelonne-paralle."

"Miksen?"

"Koska ette vielä tiedä mitään."

"Mitä onkaan tekeillä?"

"Tänä iltana, nähkääs... eihän kukaan meitä kuunnelle?"

"Ei."

"Niin, tänä iltana la Vallière Kuninkaan tammen alla lausui ääneen ja

peittelemättä: 'Minä en käsitä, että kuninkaan nähtyään kukaan voisi

ketään muuta miestä rakastaa.'"

Malicorne hypähti muurillaan.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän. "Sanoiko se onneton niin?"

"Sanasta sanaan."

"Ja ajatteleeko hän niin?"

"La Vallière ajattelee aina mitä puhuu."

"Mutta sehän huutaa kostoa! Naiset ovat käärmeitä!" päivitteli

Malicorne.

"Rauhoittukaa, paras Malicorne, rauhoittukaa!"

"En hitossa! Kitkekäämme sensijaan paha heti oraalla. Ilmoittakaamme

Raoulille, kun vielä on aikaa."

"Typerä mies! Aikaahan päin vastoin ei enää ole!"

"Miten niin?"

"Nuo la Vallièren sanat..."

"Niin?"

"Ne kuninkaalle omistetut sanat..."

"No?"

"Niin, ne osuivat kuninkaan kuuluviin."

"Tietääkö kuningas? Onko ne kerrottu hänelle?"

"Kuningas oli itse kuulemassa."

"Oi-hoi, kuten kardinaalivainaja tapasi sanoa."

"Kuningas sattui olemaan piiloutuneena pensasryhmään."

"Siitä johtuu", valitti Malicorne, "että kuninkaan ja

Madamen suunnitelma tästälähin vierii rullapyörillä, kulkien

Bragelonne-poloisen ruumiin yli."

"Tepä sen sanoitte."

"Se on kauheata."

"Niinpä kyllä."

"Totisesti!" virkkoi Malicorne hetkisen äänettömänä mietittyään.

"Älkäämme me vaivaiset työntykö ison tammen ja suuren kuninkaan väliin,

muutoin murskaannumme, sydänkäpyseni."

"Sitä teille tahdoinkin selvittää."

"Pitäkäämme huolta itsestämme."

"Samaa minä ajattelin."

"Avatkaa siis sievät silmänne."

"Ja te isot korvanne."

"Lähettäkää pieni suunne ottamaan vastaan iso suudelma."

"Tässä", virkkoi Montalais, maksaen heti puhdassointuisella kullalla.

"Miettikäämme nyt hiukan: herra de Guiche siis rakastaa Madamea, de la

Vallière rakastaa kuningasta, kuningas rakastaa Madamea ja de la

Vallièrea, ja Monsieur rakastaa ainoastaan itseänsä. Kaiken tämän

rakkauden ristiaallokossa taulapääkin voisi luoda onnensa, saati

meidänlaisemme järkevät ihmiset."

"Joko te nyt taas haudotte haaveitanne!"

"En, vaan pohdin tosiseikkoja. Sallikaa vain minun johdattaa teitä,

armaani; tähän asti ei teitä ole huonosti onnistanut, eihän?"

"Ei kylläkään."

"No niin, tulevaisuus täyttää, mitä menneisyys lupaa. Mutta koska

jokainen täällä ajattelee itseään, tehkäämme mekin niin."

"Se on aivan oikein."

"Mutta vain me kahden."

"Olkoon niin!"

"Hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Olen valmis sen vannomaan."

"Ojentakaa kätenne, -- kas niin: kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Montalaisin tähden!" vastasi Malicorne, ojentaen vuorostaan

kätensä.

"Ja mitä nyt on tehtävä?"

"On pidettävä herkeämättä silmät ja korvat auki, koottava aseita muita

vastaan, millään tavoin antautumatta alttiiksi vastustajillemme."

"Sovittu."

"Päätetty."

"Vannottu. Ja kun nyt liitto on tehty, toivotan hyvää yötä."

"Mitä, hyvää yötä?"

"Tietysti. Palatkaa majataloonne."

"Majatalooni?"

"Niin, ettekö asu _Komeassa Riikinkukossa_?"

"Montalais, Montalais! Siinä nyt näkee, että tiesitte minun olevan

Fontainebleaussa."

"Mitä se todistaa? Vain että teitä ajatellaan enemmän kuin ansaitsette,

kiittämätön!"

"Hm!"

"Palatkaa siis asuntoonne."

"Kas, siinäpä sitä ollaan!"

"Mitä nyt?"

"Se on käynyt mahdottomaksi."

"Eikö teillä ollut siellä huonetta?"

"Oli, mutta ei ole enää."

"Eikö enää? Ja kuka sen on teiltä vienyt?"

"Katsokaas, kun palasin juoksemasta teidän perässänne ja saavuin aivan

hengästyneenä asuntooni, näin neljän talonpojan kantavan paareilla

sairasta munkkia."

"Munkkia?"

"Niin, vanhaa hallipartaista fransiskaania. Katsellessani tätä kituvaa

hengenmiestä hänet viedäänkin majataloon. Minä menen perässä ylös

portaita, ja niiden päähän päästessäni huomaan heidän vievän hänet

omaan kamariini."

"Teidän kamariinne?"

"Niin, asumaani huoneeseen. Luulen erehdyksen tapahtuneen ja kutsun

isännän; tämä selittää, että kahdeksan päivää sitten vuokraamani huone

oli ennakolta vuokrattu yhdeksännestä alkaen tälle fransiskaanille."

"Ohhoh!"

"Niin juuri minäkin sanoin: 'ohhoh!' Teinpä vielä enemmänkin. Olin

suuttua. Menin huoneeseeni ja käännyin itse fransiskaanin puoleen.

Tahdoin hänelle osoittaa, kuinka sopimatonta hänen menettelynsä oli.

Mutta tuo munkki, vaikka näyttikin olevan ihan kuolemaisillaan, kohousi

kyynärpäänsä varaan, suuntasi minuun kaksi liekehtivää silmää, ja

äänellä, jolla olisi voinut komentaa ratsuväen hyökkäystä, hän

karjaisi: 'Heittäkää se hupsu ovesta ulos!' Tämän käskyn panivat isäntä

ja neljä kantajaa heti täytäntöön, toimittaen minut rappusia alas

nopeammin kuin minulle oli mukavaa. Ja niinpä nyt, ystäväni, minulla ei

ole kuhun pääni kallistaisin."

"Mutta kuka se fransiskaani sitten olikaan?" kysyi Montalais. "Joku

veljeskunnan suurmestariko?"

"Juuri sitä arvonimeä luulen erään kantajista häntä puoliääneen

puhutellessaan käyttäneen."

"Niin että...?" virkahti Montalais.

"Niin että nyt olen huoneetta, asunnotta, vuoteetta, ja olen yhtä

varmasti päättänyt kuin äsken ystäväni Manicamp, etten rupea nukkumaan

ulkosalla."

"Mitä tehdä?" huudahti Montalais.

"Siinäpä kysymys!" murjotti Malicorne.

"Mutta mikään ei ole yksinkertaisempaa", kuului kolmas ääni.

Montalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi

näkyviin.

"Hyvä herra Malicorne", toimitti hän, "onnellinen sattuma tuo minut

tänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen

luonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te,

rakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja

neiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti

uskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin

yhdenkin."

Malicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta

yllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn

ehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen

merkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.

Sitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen

joka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de

Saint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.

Montalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys

eikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin

vei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia,

hyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi

miestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin -- voisivat parhaiten

antaa hänelle tietoja hovineitosista.

125.

Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.

Antakaamme lukijalle ensiksi yksityistietoja _Komean Riikinkukon_

majatalosta, siirtyäksemme sitten kuvaamaan, millaisia matkustajia

siinä asui.

Majatalo oli saanut nimensä kyltistään, kuten kaikkikin ravintolat.

Tämä kyltti esitti riikinkukkoa, pyrstö levitettynä. Mutta niinkuin

monet maalarit antavat kauniit pojan kasvot käärmeelle, joka vietteli

Eevan, samaten oli kyltin sommittelija suonut komealle riikinkukolle

naisen kasvonpiirteet.

Tämä majatalo -- elävä letkautus sitä ihmissuvun puolikasta vastaan,

joka herra Legouvén mukaan on elämän suloisuutena -- sijaitsi

vasemmalla Fontainebleaun ensimmäisen poikkikadun varrella Pariisista

päin lukien; leikaten sitä suurta valtasuonta, joka yksistään muodostaa

Fontainebleaun kaupungin, se poikkikatu oli silloin nimeltään Rue de

Lyon, epäilemättä siitä syystä, että se maantieteellisesti suuntautui

tätä maan toista pääkaupunkia kohti. Kadun varrella oli ainoastaan

kaksi porvaristaloa; näitä eroitti toisistaan kaksi suurta pensasaidan

ympäröimää puutarhaa.

Näköjään oli taloja kyllä kolme; tahdomme selittää, kuinka niitä silti

oli kuin olikin vain kaksi. _Komea Riikinkukko_ oli kulmatalo,

varsinainen julkipuoli pääkadulle päin, mutta takana oli Rue de Lyonin

puolella kaksi pihojen eroittamaa asuinrakennusta. Näissä oli tilavia

huoneistoja kaikenkaltaisia matkustavaisia varten -- jalankulkijoille

ja ratsumiehille kuten vaunuissakin saapuville soveltuvia; täällä ei

ollut tarjolla ainoastaan ruokaa ja asuntoa, vaan myöskin

kävelypaikkoja ja yksinäisyyttä rikkaimmille hovimiehillekin, jotka

esimerkiksi hovissa kohdanneen keikauksen jälkeen halusivat sulkeutua

sulattamaan äkäänsä tai suunnittelemaan kostoa. Näiden takarakennusten

ikkunoista näkivät matkustajat ensinnäkin ruohoittuneen Rue de Lyonin

ja sitten kauniit selja- ja orapihlaja-aidat, jotka ikäänkuin vihreinä

ja kukkivina käsivarsina syleilivät vastamainittuja porvarillisia

rakennuksia. Lisäksi näkyi näiden talojen lomissa kuvan taustana ja

ikäänkuin ylipääsemättömänä taivaanrantana jono tuuheita lehtipuita,

etuvartijoina sille laajalle metsälle, joka levittäytyi Fontainebleaun

ulkopuolella.

Majatalon kulmahuoneesta taasen saattoi tarkata sekä Pariisista

johtavan valtakadun hyörinää hovijuhla-hommineen että Lyon-kadun

rauhallista maisemaa, -- puhumattakaan siitä hätätilassa ilmenevästä

edusta, että pääoveen kolkutettaessa sopi livahtaa Rue de Lyonille

takaovesta ja porvaristalojen puutarhain kautta metsänlaitaan.

Malicorne oli kyllä mielitietylleen valittanut, miten hänet oli pantu

muuttamaan _Komeasta Riikinkukosta_, mutta omiin asioihinsa kiintyneenä

hän ei ollut malttanut kertoa Montalaisille kaikkea, mitä hän muussa

tilaisuudessa olisi tullut jutelleeksi tästä omituisesta majatalosta.

Hän ei ollut tullut maininneeksi sitäkään, millä tavoin hän oli ensin

saanut asettuneeksi tähän ravintolaan, ja vain lyhyimmiten oli hän

huomauttanut fransiskaanimunkista, puhumatta mitään majatalon muista

matkustavaisista. Silti häntä oli melkoisesti ihmetyttänyt se tapa,

miten he olivat saapuneet, heidän elämänlaatunsa ja kaikkien muiden

paitsi nähtävästi etuoikeutettujen henkilöiden työläs pääseminen

majataloon; tähän näyttiin tarvitsevan erityistä tunnussanaa, ja

asukkaaksi ei ketään hyväksytty ilman joitakuita valmistavia

toimenpiteitä. Kaikki _Komean Riikinkukon_ huoneistot olivatkin nyt

luovutettuja ja pidätettyjä muukalaisille, jotka viettivät aikaansa

aivan hiljaisesti. Heidän säveät kasvonpiirteensä olivat järjestään

ventovieraita Malicornelle. Nämä matkustavaiset olivat kaikki saapuneet

myöhemmin kuin hän ja esittelykseen lausuneet jonkunlaisen tunnussanan;

tämä seikka oli heti oudoksuttanut Malicornea, ja hän oli tietysti

kuulustanut syytä, saaden vastaukseksi, että isäntä piti tällaista

varokeinoa välttämättömänä, koska kaupunki nyt oli täynnä

rikkaita aatelismiehiä, joten sinne oli täytynyt keräytyä ovelia,

saaliinhimoisia veijareitakin. Kunniallisen majapaikan mainehan vaati

huolehtimaan, että matkustavaisten sekaan ei pääsisi pitkäkyntisiä.

Sentähden Malicorne joskus itsekseen ihmettelikin kotiin tullessaan ja

majatalon oloja lähemmin ajatellessaan, miten hänet oli tänne

päästetty, kun hänen jälkeensä oli niin monilta muilta asunto evätty.

Erityisesti kummastutti häntä se havainto, että Manicamp, joka hänen

mielestään oli koko maailman kunnioittama ylimys, ei kaupunkiin

tullessaan ollut saanut edes tallitilaa hevoselleen, vaan tullut

jokseenkin tylysti palautetuksi. Siinä oli Malicornelle ongelma, jota

hän tosin ei ollutkaan käynyt kaikella nokkeluudellaan selvittämään,

hänellä kun oli yltäkyllin ajateltavaa rakkautensa ja kunnianhimonsa

asioissa. Mutta niin älykkääksi kuin olemmekin hänet myöntäneet, emme

rohkenisi sanoa, että hän olisi siinä tehtävässä onnistunutkaan, vaikka

olisi siihen kuinkakin syventynyt. Muutamat sanat valaisevat kyllä

lukijalle, ettei kukaan muu kuin itse Oidipus olisi voinut ratkaista

tätä arvoitusta.

Viikkoa aikaisemmin oli tähän majataloon ilmestynyt seitsemän

matkustavaista, päivää myöhemmin kuin Malicorne oli onnellisesti

päässyt livahtamaan _Komean Riikinkukon_ vieraaksi. Nuo seitsemän

henkilöä, jotka olivat saapuneet kohtalaisten saattueiden keralla,

olivat:

Ensinnäkin saksalaisen armeijan prikaatikenraali, hänen kirjurinsa ja

lääkärinsä sekä kolme lakeijaa, seitsemällä hevosella. Tämän kenraalin

nimeksi ilmoitettiin kreivi von Wostpur. Espanjalainen kardinaali,

mukanaan kaksi veljenpoikaansa, kaksi kirjuria, hovimestari ja

kaksitoista hevosta. Kardinaalin mainittiin olevan _señor_ Herrebia.

Rikas bremeniläinen kauppias lakeijan ja kahden hevosen kanssa.

Kauppias esittäysi _herr_ Bonstettina. Venetsialainen senaattori

puolisonsa ja tyttärensä kanssa, molemmat ilmeisiä kaunottaria. Tätä

senaattoria puhuteltiin _signor_ Mariniksi. Skotlantilainen

aatelistilallinen seitsemän ylämaalaisen alustalaisensa kanssa, kaikki

jalkaisin. Tämän _lairdin_ nimi oli Mac Cumnor. Wienistä tullut

itävaltalainen ilman arvonimeä tai vaakunaa; hän oli saapunut vaunuissa

ja tuntui pappismieheltä, mutta hänessä oli jonkun verran

sotilaallistakin ryhtiä. Häntä sanottiin neuvosherraksi. Lopuksi

flaamilainen rouvashenkilö lakeijan, kamarineidon ja seuranaisen

saattamana. Suuri kuormasto, suurellinen esiintyminen, paljon hevosia.

Häntä määriteltiin flaamilaiseksi rouvaksi.

Kaikki nämä matkustavaiset olivat saapuneet samana päivänä, kuten

sanottu, ja kuitenkaan ei heidän tulonsa ollut aiheuttanut mitään pulaa

majatalossa eikä myöskään vähintäkään häiriötä kadulla, kun heidän

huoneensa olivat ennakolta varattuja sanansaattajain tai kirjurien

toimesta, jotka olivat ilmestyneet päivää aikaisemmin tai saman päivän

aamuna.

Malicorne oli tullut päivää varemmin kuin he. Hoikalla matkarepulla

sälytetyn laihan ratsunsa satulassa hän oli ilmoittanut _Komean

Riikinkukon_ isännälle odottavansa tänne ystäväänsä, ylimystä, joka oli

utelias näkemään juhlallisuuksia ja aikoi saapua piammiten hänkin. Nämä

sanat kuullessaan oli isäntä hymyillyt ikäänkuin hän olisi varsin hyvin

tuntenut Malicornen tai tuon nimettömän ystävän ja vastannut:

"Valitkaa vain, monsieur, sellainen huoneisto kuin mukavaksi näette,

kun kerran tulette ensimmäisenä."

Ja tämä majatalon isännille niin kuvaava palvelevaisuus ilmaisi

selvästi kehoituksen: -- Olkaa huoletta, monsieur, kyllä ymmärrämme

yskän ja kohdittelemme teitä asemanne mukaisesti.

Isännän sanat ja sävy olivat Malicornesta tuntuneet hyväntahtoisilta,

mutta jotenkin salaperäisiltä. Mutta hän ei tahtonut joutua suuriin

kuluihin ja tiesi samalla, että jos hän olisi pyytänyt pientä kamaria,

se olisi varmaankin evätty häneltä hänen vähäpätöisyytensä siten

paljastuessa. Sentähden hän kiirehti tarttumaan isännän sanoihin ihan

kirjaimellisesti, eksyttääkseen hänet oveluudellaan. Hymyillen vastaan

kuten mies, jota on kohdeltu vain ansionsa mukaisesti, hän tyynesti

sanoi;

"Otan parhaan ja hauskimman huoneiston, isäntä hyvä."

"Tallitiloineen?"

"Niin."

"Mistä alkaen?"

"Heti tästä päivästä, jos sopii."

"Mainiosti."

"Mutta", lisäsi Malicorne oitis, "minä en ota omaan huostaani

päähuonetta."

"Niin oikein!" virkkoi isäntä ymmärtävän näköisenä. "Erityisistä

syistä, jotka käsitätte myöhemmällä, minun on otettava asunnokseni vain

pieni viereinen kamari."

"Niin, niin, niin", äänteli isäntä.

"Ystävä asettuu sitten saliinsa ja hoitaa luonnollisesti sen

perusteella oman tilinsä."

"Aivan oikein, niinhän se oli sovittu", vastasi isäntä.

"Oli sovittu?"

"Sanasta sanaan."

"Merkillistä!" mutisi Malicorne. "Asia on siis selvä", hän lisäsi

isännälle.

"Ihan."

"Kaikki hyvin sitten. Kun siis nyt käsitätte asian... sillä olemmehan

selvillä, vai mitä?"

"Täydellisesti."

"No niin, näyttäkää minulle siis kamarini."

_Komean Riikinkukon_ isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä.

Malicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä

havaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita

iski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet

jossakin juonessa.

-- Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, -- tuumaili Malicorne; --

mutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on

näissä oloissa parasta.

Ja kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien

jäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli

neiti de Montalaisille kuvannut.

Seuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen

peräkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita

seurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä

oivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut

kehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.

Noiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen

kamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:

"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, -- tiedättehän, hyvä

herra?"

"Aivan niin."

"Ja sen olen varannut teille ihan kuin lahjaksi."

"Kiitos!"

"Niin että kun ystävänne tulee, hän epäilemättä on tyytyväinen, tai

muutoin ei häntä voi millään kurin palvella."

"Anteeksi, sallitteko minun virkkaa teille muutamia sanoja

ystävästäni?"

"Puhukaa, _pardieu_. Tehän saatte määrätä."

"Hänen piti tulla, kuten tiedätte..."

"Ja on vielä tulematta."

"Niin, hän onkin siis voinut muuttaa mielensä."

"Ei."

"Oletteko varma siitä?"

"Tiedän varmasti."

"Jos nimittäin vähänkin epäilisitte, niin minä sanoisin teille, etten

voi vastata hänen tulostaan."

"Mutta onhan hän teille sanonut..."

"Niin kyllä, mutta ihminen päättää, Jumala säätää, ja samaten myös

_verba volant, scripta manent_."

"Mitä se merkitsee?"

"Sanat hupenevat, kirjoitettu pysyy. Ja kun hän ei ole minulle

kirjoittanut, vaan ainoastaan toimittanut suullisen viestin niin olisin

jo valmis oikeuttamaan teidät, siihen kuitenkaan kehoittamattani...

tämä on kiusallinen paikka, käsitättehän..."

"Mihin oikeutatte minut?"

"Hitto, vuokraamaan pois hänen huoneensa, jos saatte siltä hyvän

hinnan."

"Vuokraamaan pois!"

"Niin."

"En ikinä, monsieur, sellaiseen jetkuun en ikinä ryhtyisi. Ellei hän

olekaan kirjoittanut teille, niin minullapa on häneltä kirje!"

"Kah!"

"On vainkin."

"Ja miten laadittuna? Katsotaanpa, vastaako se hänen suullisia

ohjeitaan."

"Näin hän kirjoittaa", alkoi isäntä lukea:

'_Komean Riikinkukon_ majatalon arvoisalle isännälle: Tietänette

jo kohtauksesta, jonka muutamat huomattavat henkilöt ovat

järjestäneet teidän majataloonne; minä kuulun seurueeseen, joka

siten kokoontuu Fontainebleaussa. Varatkaa siis yhdellä kertaa

pieni kamari ystävälleni, joka saapuu luultavasti ennen minua.'

"Tehän olette tämä ystävä?" Majatalon isäntä keskeytti lukemisensa.

Malicorne kumarsi säveästi. Isäntä jatkoi:

'Ja iso huone minulle. Sali jää kokonaan minun asiakseni; mutta

kamari on saatava huokeasta maksusta, se kun tulee vähävaraiselle

kirjuriparalle.'

"Teitä hän siis tälläkin tarkoittaa?" sanoi isäntä.

"Niin... niin", myönsi Malicorne.

"Olemme siten selvillä asiasta: ystävänne vastaa oman huoneensa

maksusta koko pidätysajalta, ja te olette vastuussa kamarista."

-- Teilattakoon minut, jos tästä käsitän rahtuakaan! -- ajatteli

Malicorne itsekseen. Ääneen hän lisäsi:

"Tyydytte siis luottamaan siihen nimeen?"

"Mihin nimeen?"

"Allekirjoitukseen. Pidätte sitä riittävänä vakuutena?"

"Nimeä minä aioin juuri teiltä kysyä", sanoi isäntä.

"Mitä! Jättikö hän sen pois?"

"Ei hän todellakaan liittänyt sitä kirjeeseen", vastasi isäntä, silmät

kiiluvina salamyhkäisyydestä ja uteliaisuudesta.

"Hm, kyllähän käsitätte, että hänellä siis on siihen syynsä", virkkoi

Malicorne, omaksuen saman salaperäisyyden sävyn.

"Niin tietenkin."

"Ja uskottuna ystävänä en voi mennä ilmaisemaan sitä, kun hän kerran

tahtoo saapua tuntemattomana."

"Oikein kyllä, monsieur", myönsi isäntä; "en sitä pyydäkään."

"Pidän arvossa hienotunteisuuttanne. Mitä minuun tulee, niin pidämme

siis sovittuna, että minun kamarini ei kuulu samaan tiliin, kuten

ystävänikin huomauttaa."

"Se on alunpitäin sovittua, monsieur."

"Selvät tilit säilyttävät hyvän sovun: jos nyt siis tekisimme tilimme

tätä myöten."

"Sillä ei ole kiirettä."

"Parempi kuitenkin. Kamari ja ruoka minulle, pilttuu ja rehu

hevoselleni -- paljonko päivältä?"

"Neljä livreä, monsieur."

"Siis kaksitoista livreä nyt kolmelta päivältä?"

"Kaksitoista, niin, monsieur."

"Tuossa."

"Kah, monsieur, miksi suotta maksatte kesken aikaa?"

"Sentähden", selitti Malicorne ääntänsä alentaen ja salamyhkäisyyteen

palautuen, koska näki tämän keinon päteväksi, "sentähden että jos

tulisi äkkiä hajaannuttavaksi, ei menisi liikoja aikoja laskujen

selvittelyssä."

"Se on totta, monsieur."

"Kamari siis pysyy minulla."

"Mielenne mukaan."

"Hyvä on. Hyvästi!"

Isäntä poistui. Yksin jäätyänsä Malicorne alkoi itsekseen järkeillä:

-- Kukaan muu kuin Guiche tai Manicamp ei ole voinut kirjoittaa

isännälle, -- Guiche tahtoen kaiken varalta pidättää itselleen hovin

ulkopuolelta asunnon, tai Manicamp Guichen puolesta. Iso huone on

silloin tietenkin aiottu mukavaksi asunnoksi jollekulle hunnutetulle

naiselle, jolle on tahdottu varata kaksi käytävää, niin että hän pääsee

suoraan melkein autiolle poikkikadulle, joka päättyy metsään. Kamari on

tarkoitettu hetkelliseksi majapaikaksi joko Manicampille -- Guichen

uskottuna kumppanina ja valppaana ovenvartijana -- tai itse kreiville,

joka paremmaksi varmuudeksi saattaa esittää sekä isännän että apurin

osaa yhtaikaa. Mutta entä tämä kokoontuminen, joka on määrätty

tapahtuvaksi majatalossa ja jo tapahtunutkin? Varmaankin henkilöitä,

joiden pitäisi tulla esitellyiksi kuninkaalle. Mutta kirjuripoloinen,

jonka piti saada kamari? Kah, viekkautta Guichen tai Manicampin

paremmaksi salaamiseksi. Jos niin on asia -- ja muutakaan en osaa

ajatella --, niin eipä tässä ole suurtakaan sekaannusta sattunut:

Manicampilla ja Malicornella on vain kukkaron pulleus eroa.

Näiden mietelmien varassa oli Malicorne käynyt rauhallisesti levolle,

olematta millänsäkään noista seitsemästä matkustavaisesta, jotka

väkineen kuhisivat _Komeassa Riikinkukossa_. Aina kun hovihommiltaan

jouti -- kun oli väsyksissä retkeilyistään ja tiedustelustaan eikä

jaksanut kyhäillä uusia kirjelappusiakaan, jollaisen sujauttamiselle

Montalaisin käteen hän ei koskaan tavannut tilaisuutta -- hän sulkeusi

onnellisesti saatuun kammioonsa ja nojaili ulokkeensa kaiteeseen

neilikkaruukkujen keskellä, tarkkaillen katuliikennettä ja itsekseen

kummastellen, että talon matkustavaiset eivät näkyneet omistavan

vähäisintäkään huomiota Fontainebleaun ilotulituksille ja juhlille.

Täten tultiin siihen seitsemänteen päivään, jota me yöllisine

jatkoineen olemme niin laajaperäisesti selostaneet edellisissä

luvuissa. Kellon lähetessä yhtä oli Malicorne jälleen yöllä sijoittunut

ikkunaansa, kun Manicamp ilmestyi näkyviin ratsain, nenä pystyssä,

huolestunut ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.

-- Kas niin! -- ajatteli Malicorne tuntiessaan hänet ensi silmäyksellä;

-- siinä nyt miekkoseni tulee ottamaan huonettansa, minun kamariani.

Hän huhusi Manicampille. Tämä kohotti päätänsä ja tunsi vuorostaan

hänet heti.

"Ah, _pardieu_, olipa hyvä, että tapasin teidät!" sanoi hän ilahtuen.

"Olen jo kauan kierrellyt täällä Fontainebleaussa, etsien kolmea

turhaan tavoiteltavaa: de Guichea, kamaria ja pilttuuta."

"Herra de Guichesta en voi teille antaa hyviä enkä huonoja tietoja",

vastasi Malicorne, "kun en ole häntä nähnyt; mutta kamarinne ja

tallitilan laita on toisin."

"Hei, hei!"

"Niin, onhan ne varattu täällä?"

"Varattu? Ja kenen toimesta?"

"Omastanne kaiketi."

"Mitä hittoa!"

"Ettekö te siis olekaan ennakolta pidättänyt täällä asuntoa?"

"En millään muotoa."

Samassa saapui isäntä kynnykselle.

"Onko huonetta?" kysyi Manicamp.

"Oletteko tilannut, monsieur?"

"En."

"Ei sitten ole."

"Kah, tilannuthan olenkin!"

"Kamarin vai huoneiston?"

"Miten vain teille sopii."

"Kirjeelläkö?" kysyi isäntä.

Malicorne antoi nyökkäyksellä merkin ystävälleen.

"No... kirjeelläpä tietenkin", vastasi Manicamp. "Olette kai sen

saanut?"

"Miltä päivältä?" urkki isäntä, Manicampin epäröimisestä epäluuloisena.

Manicamp raapi korvallistaan ja katsoi Malicornen ikkunaan, mutta

toinen oli jo siitä poistunut, tullakseen alas portaita ystävänsä

avuksi.

Samassa ilmestyi pääovelle pitkään, espanjalaiskuosiseen kauhtanaan

verhoutunut matkustavainen, lähestyen siten keskustelun kuuluville. Hän

oli kääntänyt korkean kauluksen kasvojensa suojaksi.

"Kysyn teiltä, minä päivänä lähetitte minulle sen kirjeen, jossa

varasitte täältä asunnon?" tivasi isäntä.

"Toissa keskiviikkona", sanoi salaperäinen muukalainen säveällä ja

kohteliaalla äänellä, koskettaen isäntää olkapäähän.

Manicamp peräytyi, ja kynnykselle tullut Malicorne vuorostaan raapi

korvallistansa. Isäntä tervehti tulokasta sellaiseen tapaan kuin olisi

heti tuntenut hänessä oikean vieraansa.

"Huoneenne on valmiina, ja tallissakin on varattu tilaa", sanoi hän

tälle säyseästi. "Mutta..." Hän katseli ympärilleen. "Hevosenne?"

"Hevoseni tulevat tai eivät tule. Asia lienee teille yhdentekevä,

kunhan teille maksetaan kaikesta, mitä olette varannut?" Isäntä kumarsi

vielä syvempään. "Olette kai myös jättänyt vapaaksi sen pienen kamarin,

jonka tilasin?"

"Ai!" äännähti Malicorne koettaen peitellä hämiään.

"Se on ollut ystävällänne jo kahdeksan päivää, monsieur", ilmoitti

isäntä osoittaen Malicornea, joka ihan kyyristyi kokoon.

Matkustaja alensi kauluksensa nenän tasalle ja loi pikaisen silmäyksen

Malicorneen.

"Monsieur ei ole ystäväni", sanoi hän.

Isäntä hypähti.

"En tunnekaan tätä herrasmiestä", jatkoi matkustaja.

"Mitä ihmettä!" huudahti ravintoloitsija Malicorneen kääntyen; "ettekö

te olekaan samaa seuruetta?"

"Mitäpä sillä on väliä, kunhan saatte maksun", vastasi Malicorne

majesteettisesti matkien vierasta.

"Sillä on niin paljon väliä", sanoi isäntä, oivaltaessaan seonneensa

henkilöstä, "että pyydän teitä, monsieur, luovuttamaan huoneet, jotka

toinen on tilannut aikaisemmin."

"Mutta lopultakaan monsieur ei yhtaikaa tarvitse salia yläkerrassa ja

kamaria alakerrassa", vastusti Malicorne. "Jos monsieur ottaa kamarin,

niin minulle soveltuu tilavampi huone, ja kamari kelpaa minulle

edelleenkin siinä tapauksessa, että hän tahtoo salin."

"Olen kovin pahoillani, monsieur", huomautti matkustaja säveällä

äänellään, "mutta minä todella tarvitsen molemmat asunnot."

"Kelle?" yritti vielä Malicorne.

"Salin itselleni."

"Vaikka niin; mutta kamari...?"

"Katsokaa", vastasi matkustaja ojentaen kätensä omituista kulkuetta

kohti, joka samassa tuli näkyviin. Siellä tuotiin paareilla sitä

fransiskaanimunkkia, jonka esiintymisestä hänen kamarinsa valtiaana

Malicorne on jo kertonut Montalaisille muutamin omin lisäyksin.

Malicorne vain muitta mutkitta pidätettiin poissa _Komeasta

Riikinkukosta_ isännän ja niiden neljän talonpojan toimesta, jotka

olivat fransiskaania kantamassa, hänen rohkenemattansakaan ryhtyä

häiritsemään sairasta tai tämän seuralaista sen pitemmälti.

Lukijalle on jo esitetty tämän häädön seuraukset, -- Manicampin

keskustelu Montalaisin kanssa, jonka edellinen oli Malicornea

nokkelampana osannut tavoittaa kuulustaakseen tietoja de Guichesta;

sitten Montalaisin ja Malicornen haastelu ja lopuksi kreivi de

Saint-Aignanin asettuminen kumpaisenkin suojattoman herrasmiehen

isännäksi.

Nyt meidän on vain enää ilmoitettava, keitä nuo kaksi uutta esiintyjää

olivat -- kauhtanamies, joka tuli pääasukkaaksi Malicornen osittain

valtaamaan huoneistoon, ja yhtä salaperäinen fransiskaani, joka

edellisen lisänä oli toimittanut ystävykset niin hankalaan pälkääseen.

126.

Yhdennentoista luokan jesuiitti.

Ja jotta lukija ei kyllästyisi odotukseen, riennämme heti vastaamaan

ensimmäiseen kysymykseen.

Kasvojensa alaosaa viitankauluksella verhonnut matkustaja oli Aramis,

joka Fouquetista erottuaan oli lakeijansa avaamasta matkarepusta

ottanut täydellisen ratsastusasun ja lähtenyt linnasta _Komean

Riikinkukon_ majataloon, mistä hän todellakin oli viikkoa aikaisemmin

tilannut salin ja kamarin. Malicornen ja Manicampin tultua häädetyiksi

hän lähestyi fransiskaanimunkkia ja kysyi, kumpaisen huoneen tämä

tahtoi valita itselleen. Munkki tiedusti, missä ne sijaitsivat, ja sai

kuulla, että kamari oli alakerrassa ja sali portaita ylempänä.

"Niin ollen otan kamarin", päätti hän. Aramis ei vastustanut, vaan

sanoi isännälle aivan alistuvana:

"Hän asettuu kamariin."

Kunnioittavasti kumarrettuaan hän meni itse ylös isompaan huoneeseen.

Fransiskaanimunkki kannettiin kamariinsa. Saattoi kyllä oudoksua tuota

kirkkoruhtinaan arvonantoa yksinkertaista luostariveljeä ja vielä

kerjäläismunkkia kohtaan, jolle siten edes pyytämättänsä toimitettiin

niin monien matkustajain haluama huone. Ja miten onkaan selitettävissä

Aramiksen odottamaton tulo _Komean Riikinkukon_ majataloon, kun hän oli

saapunut linnaan herra Fouquetin seuralaisena ja niin ollen olisi

voinut majailla hänen parissaan?

Fransiskaanimunkki salli ilman pienintäkään valitusta siirrättää

itsensä ylös portaita, vaikka hän ilmeisesti kärsi kovia tuskia ja aina

paarien sattuessa seinään tai porraskaiteeseen vavahteli rajusti koko

ruumiiltaan. Kamariin päästyänsä hän sanoi kantajille:

"Auttakaa minut tuohon nojatuoliin."

Miehet laskivat paarinsa lattialle, nostivat sairaan mahdollisimman

hellävaroin ja asettivat hänet osoitettuun nojatuoliin makuusijan

päänalusen viereen.

"Kutsukaahan nyt isäntä tänne", lisäsi hän hyvin hiljaisesti.

Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyi _Komean Riikinkukon_ isäntä

kynnykselle.

"Hyvä ystävä", sanoi fransiskaanimunkki, "pyydän teitä läksiäisiksi

antamaan kestitystä näille kunnon miehille, jotka ovat Melunin

varakreivin alustalaisia. He löysivät minut maantieltä pyörtyneenä

helteeseen ja vaivojensa palkkaa ollenkaan ajattelematta tahtoivat

kantaa minut kotiinsa. Mutta minä tiedän, mitä köyhälle maksaa sairaan

majoitus, ja pidin senvuoksi parempana päästä majataloon, missä minua

sitäpaitsi odotettiinkin."

Isäntä katseli munkkia hämmästyksissään. Fransiskaani teki peukalollaan

erityiseen tapaan ristinmerkin rintaansa.

Isäntä vastasi samalla merkillä vasempaan olkapäähänsä.

"Niin, se on totta", myönsi hän nyt, "teitä odotettiin, arvoisa isä,

mutta me toivoimme saavamme nähdä teidät paremmassa tilassa."

Ja talonpoikien oudostellessa kopean isännän äkillistä muuttumista

kunnioittavan nöyräksi kerjäläismunkkia kohtaan tämä kaivoi syvästä

taskustaan pari kolme kultakolikkoa, näyttäen niitä heille.

"Te näette, hyvät ystävät", sanoi hän, "että saan täällä maksetuksi

hoidostani. Olkaa siis huoletta älkääkä epäröikö jättää minua tänne.

Veljeskuntani, jonka asioilla matkustan, ei tahdo, että kerjään; mutta

teiltäkin saamani huolenpito ansaitsee palkkionsa, -- ottakaa siis nämä

kaksi louisdoria ja menkää rauhassa."

Talonpojat eivät rohjenneet ottaa vastaan; isäntä otti nuo kaksi

louisdoria munkin kädestä ja pisti ne erään talonpojan kouraan. Miehet

poistuivat yhä enemmän ihmeissään.

Oven sulkeuduttua ja isännän pysytellessä kunnioittavasti pihtipielessä

munkki hetken aikaa kokosi ajatuksiaan. Sitten hän painoi kuumeesta

kuivan kätensä kelmenneelle otsalleen ja vavahdellen siveli

kouristuneilla sormillaan harmahtavaa partaa. Sairaudesta ja

kiihtymyksestä kuoppiinsa vajonneet isot silmät tuijottivat avaruuteen

ikäänkuin tuskallista ja vääjäämätöntä ajatusta seuraten.

"Mitä lääkäreitä täällä Fontainebleaussa on?" kysyi hän viimein.

"Meillä on kolme, pyhä isä. Ensiksikin herra Luiniguet, sitten

karmeliittiveli Hubert, ja vielä eräs lääkäri nimeltään Grisart."

"Ah, Grisart!" mutisi munkki. "Kutsukaa pian herra Grisart."

Isäntä kumarsi kiireisen tottelevasti.

"Mitä pappeja täällä muuten on saatavissa?"

"Mitä pappejako?"

"Niin, mihin veljeskuntiin kuuluvia?"

"Täällä on jesuiitteja, augustiinilaismunkkeja ja fransiskaaneja, mutta

jesuiitit asuvat tässä lähimpänä, hyvä isä. Minä kai kutsun rippi-isän

jesuiittiveljeskunnasta?"

"Niin, tehkää se."

Isäntä meni ulos.

On helppo arvata, että isäntä ja sairas keskenään vaihtamistansa

ristinmerkeistä olivat huomanneet toisensa kuuluviksi peloittavaan

jesuiittien veljeskuntaan.

Yksikseen jäätyänsä munkki otti taskustaan pinkan papereita ja luki

muutamia niistä hyvin tarkkaavasti. Taudin voima voitti kuitenkin hänen

urheutensa; silmät alkoivat harhailla, kylmä hiki helmeili otsalla, ja

hän vaipui melkein tiedottomana taaksepäin, käsivarret riipuksissa

molemmin puolin nojatuolia.

Hän ei ollut viiteen minuuttiin liikahtanut siitä asennostaan, kun

isäntä palasi lääkärin seuraamana, jolle hän oli tuskin antanut aikaa

pukeutua. Heidän askeleensa ja oven avautumisesta johtunut veto

toinnuttivat sairaan taas tuntoihinsa. Hän kokosi nopeasti hajalliset

paperinsa ja sulloi ne pitkällä, kuivettuneella kädellä nojatuolin

pieluksen alle. Isäntä meni ulos ja jätti potilaan kahden kesken

lääkärin kanssa.

"Kuulkaahan", sanoi fransiskaanimunkki lääkärille, "tulkaa lähemmäksi,

herra Grisart, sillä tässä ei ole aikaa hukattavana; koettakaa

valtimoani, tunnustelkaa sydäntäni, tutkikaa ja lausukaa päätelmänne

tilastani."

"Isäntämme", huomautti lääkäri, "vakuutti minulle, että minulla on onni

hoitaa veljeskuntamme jäsentä."

"Jäsentä, niin", vahvisti fransiskaanimunkki. "Sanokaa minulle siis

totuus; tunnen vointini jokseenkin huonoksi ja luulen tämän kääntyvän

kuolemakseni."

Lääkäri tarttui munkin ranteeseen ja laski valtimon tykähdyksiä.

"Ohoh! Paha kuume!" virkahti hän.

"Mitä tarkoitatte pahalla kuumeella?" kysyi sairas ja loi Grisartiin

hallitsevan katseen.

"Ensimmäiseen tai toiseen luokkaan kuuluvalle veljeskunnan nuoremmalle

jäsenelle", vastasi lääkäri luoden munkkiin kysyvän silmäyksen,

"sanoisin sen olevan parannettava kuumetta."

"Mutta minulle?" tiedusti fransiskaani. Lääkäri epäröitsi.

"Katsokaa harmaita hiuksiani ja ajattelun uurtamaa otsaani", jatkoi

potilas; "katsokaa koettelemusteni merkeiksi jääneitä vakoja ja ottakaa

lukuun, että minä olen yhdennentoista luokan jesuiitti, herra Grisart."

Lääkäri hätkähti. Yhdennentoista luokan jesuiitti oli niitä

veljeskunnan kaikkiin salaisuuksiin perehtyneitä miehiä, joille mikään

muukaan inhimillinen tieto ei ollut salattua, ei veljeskunnan sääntöjen

mukaan mikään luvatonta eikä maallisen esivallan tottelemisessa mikään

pakollista.

"Minä siis", sanoi Grisart syvään kumartaen, "minä siis olenkin

mestarin edessä?"

"Niin, ja esiintykää sikäli."

"Ja te tahdotte tietää...?"

"Todellisen tilani."

"No niin", selitti lääkäri, "teillä on aivokuume, toisin sanoen

aivokalvontulehdus, äärimmäisilleen kehittyneenä."

"Ei siis ole mitään toivoa?" tiedusti fransiskaanimunkki lyhyeen.

"Sitä en sano", vastasi lääkäri; "mutta siihen nähden, että aivoihin on

tullut vikaa, hengitys on lyhyttä, valtimo tykähtelee rajusti ja ankara

kuume kuluttaa voimianne..."

"Ja on aamusta saakka jo kolmasti vienyt tajuntani", lisäsi munkki.

"Niin, peräti ankaraksi sen huomaankin; on ihmeellistä, että te ette

jäänyt taipaleelle."

"Minua odotettiin täällä; minun täytyi päästä perille."

"Henkenne uhalla?"

"Niin."

"No, kaikkien näiden oireiden perusteella on minun lausuttava, että

teidän tilanne on melkein toivoton."

Fransiskaani hymyili omituisesti.

"Tuo lausuntonne kenties riittää velvollisuutenne täyttämiseen

veljeskunnan jäsentä ja vieläpä yhdennentoista luokankin edustajaa

kohtaan, mutta minulle se on liian vajava tieto, mestari Grisart, ja

minulla on oikeus vaatia täsmällisempää selvitystä. Olkaa vielä

avomielisempi, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä. Olen sitäpaitsi jo

lähettänyt kutsumaan ripittäjää."

"Noh, toivoakseni kuitenkin..." änkytti lääkäri.

"Vastatkaa", vaati sairas, arvokkaalla liikkeellä osoittaen sormusta,

jonka kanta oli tähän asti ollut käännettynä sisäänpäin ja johon oli

kaiverrettu Jeesus-veljeskunnan tunnus.

Grisartilta pääsi huudahdus. "Suurmestari!" hän äännähti tyrmistyneenä.

"Hiljaa!" kielsi munkki. "Näettehän nyt, että teidän täytyy lausuu

suoraan totuus?"

"Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne, tarvitsettekin heti

rippi-isää", sopersi Grisart, "sillä kahden tunnin kuluttua, seuraavan

rajun kohtauksen tullessa, te joudutte hourioon, ja silloin alkaa

kuolonkamppaus."

"Hyvä on", virkkoi sairas, jonka kulmat hetkeksi rypistyivät; "minulla

on siis kaksi tuntia aikaa?"

"Kyllä, etenkin jos nautitte sen juoman, jonka lähetän teille."

"Takaatteko minulle sen varassa kaksi tuntia?"

"Sen verran teille varmasti jää aikaa."

"Niinpä nautin lääkkeenne, vaikka se olisi myrkkyä, sillä nämä tunnit

eivät ole välttämättömiä vain minulle, vaan veljeskuntamme

menestykselle."

"Voi, mikä tappio!" mutisi lääkäri; "mikä onnettomuus meille!"

"Yhden ihmisen menetys, siinä kaikki", vastasi fransiskaanimunkki, "ja

Jumala pitää huolen siitä, että teidät jättävä munkkiparka saa

ansiollisen seuraajan. Hyvästi, herra Grisart! Se oli jo Jumalan armo,

että tapasin teidät. Pyhään veljeskuntaamme kuulumaton lääkäri olisi

jättänyt minut epävarmaksi tilastani, ja luullen vielä päiviä olevan

edessäni en olisi voinut ryhtyä välttämättömiin toimenpiteisiin. Te

olette mies paikallanne, herra Grisart, ja siitä koituu kunniaa meille

kaikille; minulle olisi ollut ikävää nähdä jonkun meikäläisen

esiintyvän keskinkertaisena parantelijana. Hyvästi, mestari Grisart,

hyvästi! Ja lähettäkää minulle pian se vahvistava lääkkeenne."

"Antakaa minulle vielä siunauksenne, monseigneur!"

"Sielussani, kyllä... menkää... sielussani, sanon... _Animo_, mestari

Grisart... _viribus impossibile_".[58]

Hän valahti jälleen taaksepäin nojatuolissaan ja heikkoni melkein

tajuttomaksi.

Tohtori Grisart oli kahden vaiheilla, antaisiko hänelle hetkellistä

apua vai rientäisikö valmistamaan lupaamaansa elvykettä. Hän valitsi

tuotapikaa jälkimmäisen keinon, syöksähti ulos kamarista ja katosi

porraskäytävään.

127.

Valtiosalaisuus.

Ripittäjä saapui tovin kuluttua. Munkki heti tähtäsi häneen syvän

katseensa. Vaaleata päätänsä pudistaen hän sitten mutisi:

"Tällä on heikot sielunlahjat, ja toivottavasti Jumala antaa minulle

anteeksi, jos näen pakolliseksi muuttaa iankaikkisuuteen ilman tämän

pätemättömän apua."

Rippi-isä puolestaan silmäili kuolevaa hämmästyneenä ja melkein

kauhuissaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin palavia silmiä

viimeisen ummistumisen edellä, niin hirvittävää katsetta ikuisen

sammumisen lähetessä. Fransiskaanimunkki viittasi ripeän käskevästi.

"Istukaa, hyvä isä", hän sanoi, "ja kuunnelkaa minua."

Jesuiittiripittäjä oli kunnon pappi, mutta yksinkertainen ja kokematon

alokas, joka ei ollut vielä perehtynyt veljeskunnan korkeampiin

salaisuuksiin, ja vaistomaisestikin hän alistui ripitettävänsä

ylemmyyteen.

"Täällä majatalossa on useita henkilöitä", jatkoi fransiskaanimunkki.

"Mutta minä luulin tulleeni kutsutuksi ripittämään", huomautti

jesuiitti. "Kuuluuko tämä tunnustukseen?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Tietääkseni, onko sananne pidettävä salassa."

"Kaikki puhumani kuuluu rippiin; haastelen teille

vaitiolovelvollisuutenne varassa."

"Hyvä!" sanoi pappi ja asettui nojatuoliin, josta fransiskaanimunkki

oli suurella vaivalla siirtynyt pitkäkseen vuoteelle.

Munkki jatkoi:

"Täällä majatalossa asuu useita henkilöitä, sanoin."

"Niin kuulin."

"Heitä pitäisi olla kaikkiaan kahdeksan."

Jesuiitti nyökkäsi merkiksi, että hän tarkkasi selitystä.

"Tahdon ensiksi puhutella heistä", jatkoi kuoleva, "erästä Wienin

saksalaista, parooni von Wostpuria. Hakekaahan hänet käsille ja

sanokaa, että hänen odottamansa on saapunut."

Ihmeissään rippi-isä katseli parannuksentekijää: tällainen

synnintunnustus oli hänestä peräti omituinen.

"Totelkaa", sanoi fransiskaani vastustamattoman käskevästi.

Suopea pappi nousi täydellisesti nöyrtyneenä ja poistui huoneesta.

Hänen mentyään munkki otti uudestaan esille paperit, joiden tarkastelu

oli häneltä äsken keskeytynyt.

"Parooni von Wostpur! Hm!" jupisi hän: "kunnianhimoinen, tyhmä,

ahdasmielinen!"

Hän taittoi jälleen kokoon paperit ja pisti ne päänalusensa alle.

Nopeita askeleita kuului porraskäytävästä. Rippi-isä palasi huoneeseen

parooni von Wostpurin saattamana, joka piti päätänsä pystyssä ikäänkuin

tahtoen tavoittaa lakea töyhdöllään. Synkkäkatseisen munkin ja

yksinkertaisen kamarin nähdessään kysyi saksalainen:

"Kuka minun kanssani tahtoo puhua?"

"Minä", vastasi munkki ja lisäsi rippi-isään kääntyen: "Hyvä isä,

jättäkää meidät hetkeksi ja tulkaa takaisin tämän herrasmiehen

poistuttua."

Jesuiitti meni ulos ja varmaankin käytti tätä karkoitushetkeä

kysyäkseen isännältä lähempiä tietoja merkillisestä katuvaisesta, joka

kohteli rippi-isäänsä kuin kamaripalvelijaa.

Parooni lähestyi vuodetta ja aikoi puhua, mutta fransiskaani vaiensi

hänet kädenliikkeellä.

"Hetket ovat kalliita", sanoi jälkimmäinen pikaisesti. "Tehän olette

tullut tänne yhtenä hakijana?"

"Niin, hyvä isä."

"Toivotte nimitystä suurmestariksi?"

"Niin, olen kilpailemassa siitä arvosta."

"Te tiedätte, mitä välttämättömiä edellytyksiä vaaditaan tämän ylimmän

arvon saavuttamiseksi, joka tekee ihmisestä kuninkaiden valtiaan ja

paavin vertaisen?"

"Kuka te olette", kysyi parooni, "täten kuulustellaksenne minua?"

"Minä olen odottamanne."

"Suurmestarin valitsijamies?"

"Valittu itse."

"Mitä! Tekö...?"

Munkki ei antanut hänen puhua loppuun, vaan ojensi laihtuneen kätensä,

jonka sormessa suurmestaruuden tunnus kimmelsi.

Parooni hätkähti taaksepäin hämmästyksestä ja kumarsi heti sen jälkeen

syvän kunnioituksen valtaamana.

"Kuinka!" huudahti hän; "te täällä, monseigneur, te näin kehnossa

huoneessa, noin huonolla vuoteella, te täällä etsimässä ja valitsemassa

tulevaista suurmestaria, seuraajaanne?"

"Älkää välittäkö siitä, parooni, vaan täyttäkää viipymättä pääehto:

toimittakaa veljeskunnan tietoon niin tärkeä salaisuus, että joku

Euroopan johtavista hoveista teidän välityksellänne ainiaaksi joutuu

veljeskunnan vallittavaksi. No niin, onko hallussanne tuollainen

salaisuus, kuten olette vakuuttanut suurelle neuvoskunnalle

lähettämässänne hakemuksessa?"

"Monseigneur..."

"Mutta toimikaamme järjestyksessä... Tehän olette parooni von Wostpur?"

"Niin olen, monseigneur."

"Ja tämä on teidän kirjeenne?"

Jesuiittien suurmestari otti pinkastaan paperin ja näytti sitä

paroonille. Tämä vilkaisi siihen ja sanoi nyökäten:

"Niin, monseigneur, olen sen todella kirjoittanut."

"Ja te kykenette esittämään minulle suuren neuvoskunnan sihteerin

vastauksen?"

"Se on tässä, monseigneur."

Parooni ojensi fransiskaanille kirjeen, joka oli osoitettu hänen

ylhäisyydelleen parooni von Wostpurille ja sisälsi ainoataan seuraavat

sanat:

'Toukok. 15 p:stä 22 p:ään Fontainebleaussa _Komean Riikinkukon_

majatalossa.