"Ei kukaan."
"Eikö hänen majesteettinsakaan?"
"Ei hänen majesteettinsakaan. Se pieni olento säilytti salaisuutensa
sisimmässään, kunnes se yhtäkkiä kävi häntä itseään voimakkaammaksi ja
kirposi hänen huuliltaan."
"Ja miten te tuon järjettömyyden tiedätte?"
"Siten kuin kaikki muutkin."
"Ja mistä sitten kaikki muut sen tietävät?"
"De la Vallièren omasta suusta; hänhän tunnusti tämän rakkautensa
tovereilleen Montalaisille ja Tonnay-Charentelle."
Madame seisahtui, irroittautuen äkillisellä liikkeellä puolisonsa
käsivarresta.
"Ja siitä on tunti, kun hän teki tämän tunnustuksen?" kysyi hän.
"Niille vaihein."
"Ja tietääkö kuningas siitä?"
"No, sehän asiassa juuri romanttisinta onkin, että kuningas oli
Saint-Aignanin kanssa tammen takana ja kuuli jokaisen sanan tuosta
mielenkiintoisesta keskustelusta."
Madame tunsi survaisun sydämessään. "Mutta minähän olen tavannut
kuninkaan sen jälkeen", virkahti hän ajattelemattomasti, "eikä hän
maininnut minulle sanaakaan tuosta kaikesta."
"_Parbleu_!" huudahti voitonriemuinen aviomies yksinkertaisesti; "hän
tietenkin varoi siitä puhumasta, koska hän varoitti kaikkia muitakin
siitä teille ilmoittamasta."
"Mitä sanottekaan!" huudahti Madame kiusaantuneena.
"Minä sanon, että se tahdottiin pimittää teiltä."
"Mutta miksi se minulta salattaisiin?"
"Pelosta, että ystävyytenne saattaisi teidät ilmaisemaan jotakin
nuorelle kuningattarelle, -- siinä syy."
Prinsessa Henriette painoi päänsä alas; häntä oli kuolettavasti
loukattu. Hän ei sitten saanut rauhaa ennen kuin tapasi kuninkaan.
Kuningas tietysti saa valtakunnassaan viimeisenä tietää, mitä hänestä
puhutaan, niinkuin rakastajakin viimeisenä kuulee, mitä ihmiset
kertovat hänen armaastaan. Niinpä Ludvig huomatessaan Madamen häntä
etsivän tuli hänen luokseen hiukan hämmentyneenä, mutta kuitenkin
kohteliaana ja huomaavaisena. Madame odotti hänen alkavan haastaa la
Vallièresta. Mutta kun kuningas ei virkkanut asiasta mitään, kysyi hän
suoraan:
"Entä se pienoinen?"
"Mikä pienoinen?" vältteli kuningas.
"Neiti de la Vallière... Ettekö sanonut minulle, sire, että hän oli
mennyt tainnuksiin?"
"Hän on yhä kovin huonovointinen", vastasi kuningas teeskennellen mitä
suurinta välinpitämättömyyttä.
"Mutta sehän vahingoittaa huhua, jota teidän oli levitettävä, sire."
"Minkälaista huhua?"
"Että muka olette viehättänyt häneen."
"No, toivoakseni se huhu silti leviää", vastasi kuningas
hajamielisesti.
Madame odotti vielä; hän tahtoi tietää, puhuisiko kuningas hänelle
seikkailusta suuren tammen alla. Mutta tämä ei siitä hiiskunut
sanaakaan. Madamekin puolestaan oli siitä vaiti, ja niin kuningas
hyvästeli hänet uskomatta hänelle mitään koko asiasta.
Tuskin oli Madame nähnyt kuninkaan loittonevan, kun hän lähti
tavoittamaan Saint-Aignania. Tämä oli helposti löydettävissä. Kreivi
oli kuin saattajalaivat, jotka aina seuraavat suuria aluksia.
Saint-Aignan oli juuri henkilö, jollaista Madame nykyisessä
mielentilassaan tarvitsi. Keikari etsi vain korvaa, joka olisi
arvokkaampi kuin muiden, kertoakseen sille tapauksen yksityiskohtia
myöten. Eikä hän säästänyt Madamea ainoaltakaan tiedolta. Kun hän oli
lopettanut, virkkoi tämä:
"Myöntäkää, monsieur, että se on sievä tarina."
"Ei tarina, vaan kertomus."
"Tarina tai kertomus, myöntänette toki, että se on juteltu teille
niinkuin te sen nyt haastoitte minulle, itse sentään olemattanne
saapuvilla?"
"Kautta kunniani, madame, minä olin paikalla."
"Ja te uskotte kreivittären tunnustuksen vaikuttaneen kuninkaaseen?"
"Niinkuin neiti de Tonnay-Charenten sanat tehosivat minuun", vastasi
Saint-Aignan. "Ajatelkaahan toki, madame, neiti de la Vallière vertasi
kuningasta aurinkoon. Onhan se imartelevaa!"
"Kuningas ei anna vallata itseään sellaisella imartelulla."
"Madame, kuningas on ainakin yhtä paljon ihminen kuin hän on
aurinkokin, -- sen olen juuri äsken nähnyt, kun la Vallière vaipui
hänen syliinsä."
"La Vallière vaipui kuninkaan syliin?"
"Oi, se oli mitä somin kuvaelma! Kuvitelkaahan, että neiti de la
Vallière kaatui taaksepäin ja..."
"No, mitä te näitte? Sanokaa, puhukaa."
"Minä näin, mitä kymmenen muuta henkilöä näki samalla kertaa kuin
minäkin; minä näin, että de la Vallièren vaipuessa hänen syliinsä
kuningas oli vähällä pyörtyä."
Madamelta pääsi pieni parahdus. Se oli ainoa merkki hänen sielussaan
kiehuvasta suuttumuksesta.
"Kiitos", sanoi hän väkinäisesti nauraen; "te olette erinomainen
kertoja, herra de Saint-Aignan."
Ja yksinään ja ikäänkuin tukehtumaisillaan hän riensi pois linnaa
kohti.
118.
Yöllisillä retkillä.
Kruununprinssi oli eronnut puolisostaan mitä parhaalla tuulella, ja
päivän touhusta uupuneena hän oli vetäytynyt huoneisiinsa, jättäen
kunkin viettämään yönsä miten halusivat. Tullessaan kotiin Monsieur oli
laittautunut yöpukuunsa kaikella sillä huolittelulla, jota
hänen elpynyt itsetyytyväisyytensä nyt erityisesti innosti.
Kamaripalvelijansa siten työskennellessä hän hyräili itsekseen parhaita
balettisävelmiä, joiden säestyksellä kuningas oli äskettäin tanssinut.
Sitten hän kutsutti vaatturinsa näyttämään huomispäiväisiä pukujaan ja
jakoi heille runsaita lahjapalkkioita, kun nämä tamineet osuivat hänen
mielensä mukaisiksi. Lopuksi Monsieur osoittausi mitä suosiollisimmaksi
Lotringin junkkarille, joka oli nähnyt hänen lähtevän kotiin ja
pistäysi itse perässä. Tervehdittyään prinssiä suosikki seisoi hetkisen
äänettömänä niinkuin ampujaosaston päällikkö, joka tarkastelee asemaa
päättääkseen, mihin kohtaan hän ensin tähtäisi tulensa; kotvasen
kuluttua hän näkyi olevan selvillä ja kysäisi:
"Oletteko huomannut erästä omituista seikkaa, monseigneur?"
"Mitä niin?"
"Sitä näennäisen tylyä vastaanottoa, jonka kreivi de Guiche sai hänen
majesteetiltaan."
"Näennäisen?"
"Niinpä tietenkin, koska kuningas todellisuudessa palautti hänelle
suosiollisuutensa."
"Mutta sitä en minä havainnut", vastusti prinssi.
"Mitä! Ettekö nähnyt, miten hänen majesteettinsa -- sen sijaan että
olisi lähettänyt hänet takaisin maanpakoonsa, kuten olisi ollut
luonnollista -- hyväksyi hänen kummallisen vastaanhangoittelunsa,
salliessaan hänen ottaa paikkansa baletissa?"
"Ja sinun mielestäsi kuningas menetteli väärin, chevalier?" kysyi
Monsieur.
"Ettekö te ole samaa mieltä, prinssi?"
"En ollenkaan, hyvä chevalier, vaan yhdyn kuninkaan kantaan siinä, että
hän ei hellittämättömän ankarasti kohtele miestä, joka on menetellyt
pikemmin hupsun tavoin kuin toiminut pahoin aikein."
"_Ma foi_!", väitti chevalier, "minä puolestani tunnustan, että se
jalomielisyys ihmetyttää minua tavattomasti."
"Ja miksi?" tiedusti Filip.
"Siksi, että olisin luullut kuninkaan osoittavan suurempaa
kademielisyyttä", vastasi junkkari häijysti.
Filip oli suosikkinsa puheesta kaiken aikaa tuntenut jotakin
ärsyttävää; viime sana tuli kipinäksi ruutitynnyriin.
"Kademielisyyttä!" kivahti prinssi; "kademielisyyttä! Mitä se sana
merkitsee? Kademielisyyttä minkä takia, sanoppas, tai kenen tähden?"
Junkkari huomasi puhuneensa pahansuopaisuudessaan varomattomasti, kuten
toisinaan tapahtui. Hän yritti senvuoksi ottaa takaisin sanansa niin
kauan kuin se vielä oli hänen ulottuvissaan.
"Kademielisyyttä määräysvaltansa syrjäyttämisestä", vastasi hän
teeskennellyn yksinkertaisesti; "mistä muusta voisi kuningas olla
kateellinen?"
"Kah, vai niin", murahti prinssi.
"Onko kenties teidän kuninkaallinen korkeutenne pyytänyt kelpo
kreiville armoa?" jatkoi junkkari.
"Enhän toki!" sanoi Monsieur. "Guiche on älykäs ja miehuullinen poika,
mutta hän on esiintynyt kevytmielisesti Madamen seurassa: en suo
hänelle pahaa enkä hyvää."
Junkkari oli syytänyt myrkkyänsä Guichea vastaan kuten oli yrittänyt
kuninkaankin suhteen menetellä; mutta hän luuli huomaavansa, että nyt
oli suvaitsevaisuutta ja täydellistä välinpitämättömyyttäkin ilmassa ja
että hän ei voisi saada asiaa valaistuksi muutoin kuin pitelemällä
lamppua ihan aviomiehen nenän alla. Sillä keinoin saattaa toisinaan
korventaa muita, mutta usein siinä polttaa omat hyppysensä.
-- Hyvä on, hyvä on, -- tuumi junkkari itsekseen; -- minäpä odotan de
Wardesia. Hän saa päivässä enemmän aikaan kuin minä kuukaudessa, sillä
minä luulen -- Jumala minua tai pikemmin häntä armahtakoon -- että hän
on vielä kateellisempi kuin minä. Eikä minulle de Wardeskaan ole
välttämätön, kunhan vain tapahtuu jotakin, mikä paremmin selvittäisi
minulle asemaa. Että de Guiche on häädettynäkin tullut takaisin, se
kyllä on arveluttava seikka, mutta sen merkitys vähenee, kun toiselta
puolen ottaa lukuun, että de Guiche palasi sellaiseen aikaan, jolloin
hän ei enää herätä Madamen mielenkiintoa. On todella ilmeistä, että
Madamen harrastus on kääntynyt kuninkaaseen. Mutta siitä puhumattakaan,
että minun hampaani eivät pystyisi puremaan kuningasta, se ei olisi
tarpeellistakaan, sillä Madame ei voi pitkääkään aikaa omistaa hänelle
erityistä huomaavaisuutta, jos kerran kuningas ei enää ajattele
Madamea, kuten nyt huhutaan. Niinpä siis pitääkin minun pysyä alallani
ja odottaa uutta oikkua, jonka mukaan voin valita kantani.
Ja junkkari ojentausi alistuvasti lepotuoliin, johon Monsieur salli
suosikin asettua hänen läsnäollessaan, ja kun hänellä ei enää ollut
mitään ilkeyksiä sanottavana, ei Lotringin junkkari keksinyt muutakaan
haasteltavaa. Onneksi Monsieur oli jo varemmin päässyt hyvälle
tuulelle, kuten sanottu, ja siitä riitti kahdenkin osalle, kunnes
hän lähetti pois palvelijansa ja virkailijansa sekä läksi
makuuhuoneeseensa. Yksinäisyyteen vetäytyessään hän jätti junkkarin
toimeksi lausua terveisensä Madamelle ja ilmoittaa tälle, että Monsieur
ei hammassäryn pelosta enää aikonut pistäytyä ulos puiston raikkaaseen
yöilmaan.
Junkkari saapui prinsessan huoneistoon juuri kun tämä palasi ulkoa. Hän
suoritti tehtävänsä uskollisen sanansaattajan tavoin ja pani heti
merkille, kuinka välinpitämättömästi ja melkein hämmentyneestikin
Madame kuuli puolisonsa ilmoituksen. Hän vainusi tässä jotakin uutta.
Jos Madame olisi tämän näköisenä ollut lähtemässä liikkeelle, niin
junkkari olisi seurannut häntä. Mutta prinsessahan tuli kotiin, joten
ei ollut mitään tehtävissä. Junkkari pyörähteli paikallaan kuin
toimeton haikara, nuuski niin sanoaksemme ilmaa, maata ja vettä,
pudisti päätänsä ja valitsi koneellisesti suuntansa kukkapenkereille
päin.
Hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun kohtasi kaksi nuorta
miestä, jotka kävelivät käsikynkässä kallella päin potkiskellen
hiekkapolun pikku kiviä tieltänsä ja tällä epämääräisellä huvikkeella
säestäen ajatuksiaan. He olivat Guiche ja Bragelonne. Vaikka noiden
ystävysten näkeminen aina herätti Lotringin junkkarissa ehdotonta
tympeyttä, tervehti hän heitä kuitenkin juhlallisella kumarruksella,
joka maksettiin hänelle korkoineen takaisin. Sitten nähdessään puiston
tyhjentyvän väestä ja valojen alkavan sammua, samalla kun jo
aamutuulikin kävi puhaltamaan, junkkari poikkesi vasemmalle ja palasi
linnaan pikku pihan kautta, ystävysten kääntyessä oikealle isoon
puistoon päin.
Junkkari oli juuri astumaisillaan ylös pikku portaita, jotka johtivat
salaovelle, kun hän näki kahden naisen perätysten ilmestyvän
holvikäytävään, joka yhdisti pienen linnanpihan isoon. He kiirehtivät
niin nopeasti, että silkkihameiden kahina kuului jo tummentuneessa
yössä. Tuollaiset viitat, soreat vartalot ja olletikin etummaisen sekä
salamyhkäinen että korkea ryhti herättivät aatelismiehen huomiota.
"Tuon parin minä varmaankin tunnen", sanoi hän itsekseen, pysähtyen
portaiden alimmalle askelmalle. Vainukoiran vaisto olisi saanut hänet
hiipimään perässä, mutta hänet tavoitti lakeija, joka oli jo jonkun
aikaa etsinyt isäntäänsä. "Monsieur", ilmoitti hän, "posti on tullut."
"Hyvä, hyvä", sanoi junkkari; "jääköön huomiseen."
"Siinä vain on kiireellisiä kirjeitä, jotka herra chevalier kenties
mielellään lukisi heti."
"Vai niin!" elähtyi junkkari; "ja mistä tulleita?"
"Toinen Englannista ja toinen Calaisista; jälkimmäisen toi pikaviesti,
ja se lienee hyvinkin tärkeä."
"Calaisista? Kuka lempo minulle sieltä voinee kirjoittaa?"
"Luulin tuntevani teidän ystävänne markiisi de Wardesin käsialan."
"Kah! Tulen heti", huudahti junkkari, unohtaen vakoilun.
Hän riensi ylös portaita, sillaikaa kun molemmat tuntemattomat naiset
katosivat toiselle puolelle pihaa. Me seuraamme heitä, jättäen
junkkarin lukemaan kirjeitänsä.
Päästyään Viisikulmioksi nimitettyjen ristikkäisten puuistutusten luo
etummainen seisahtui hiukan hengästyneenä ja kohotti varovasti
linnikkoaan.
"Olemmeko vielä kaukanakin siitä puusta?" kysyi hän
"Oh, madame, kyllä sinne on vielä runsaasti viisisataa askelta. Mutta
Madamen tulisi hiukan levähtää; te ette voisi enää yhtämittaa rientää
näin perille asti."
"Te olette oikeassa."
Ja prinsessa nojasi puuta vasten.
"No, mademoiselle", aloitti hän hetkisen hengähdettyään, "älkää salatko
mitään, sanokaa minulle totuus"
"Voi, älköön Madame olko minulle kovin ankara", virkkoi nuori tyttö
vapisevalla äänellä.
"Ei, rakas Athénais, en ole teille ollenkaan pahastuksissani;
rauhoittukaa vain. Eihän koko asia oikeastaan minuun kuulukaan. Olette
levoton siitä, mitä mahdollisesti olette tullut puhuneeksi tuon tammen
alla; pelkäätte loukanneenne kuningasta, ja minä tahdon rauhoittaa
mieltänne ottamalla selville onko teitä voitu kuulla."
"Oi, kyllä, Madame, -- kuningas oli niin lähellä."
"Mutta ettehän toki jutelleet niin äänekkäästi, ettei ainakin
joitakuita sanoja olisi mennyt hukkaan?"
"Me uskoimme olevamme ihan yksin, madame."
"Ja teitä oli kolme?"
"Niin, la Vallière, Montalais ja minä."
"Ja tekin omasta kohdastanne käytitte keveätä puheentapaa kuninkaan
suhteen?"
"Niin pelkään tehneeni. Mutta siinä tapauksessa pyydän teidän
kuninkaallista korkeuttanne armollisesti hankkimaan minulle hänen
majesteettinsa anteeksiannon."
"Lupaan kyllä välitykseni, jos se käy tarpeelliseksi. On kuitenkin
parempi, kuten sanoin, ensin täydellisesti varmistautua siitä, onko
mitään ikävyyttä tapahtunut. Yö on sitäpaitsi hämärä ja täällä lehtojen
keskellä melkein pimeä. Kuningas ei ole voinut tuntea teitä. Jos
ensimmäiseksi menisi puhumaan hänelle asiasta, niin se voisi olla
tarpeeton ilmianto teitä vastaan."
"Voi, Madame, Madame, jos hän kerran on tuntenut neiti de la Vallièren,
olen minäkin tiedossa! Herra de Saint-Aignan ei sitäpaitsi jättänytkään
minulle mitään epäilyksen sijaa siinä kohden."
"Lausuitteko siis hyvinkin sopimattomia huomautuksia kuninkaasta?"
"Emme suinkaan, Madame, -- mutta kun toinen niin ihastellen puhui
kuninkaasta, joutuivat minun sanani esiintymään hankalan
vastakohtaisina."
"Tuo Montalais on sellainen hupakko!" virkahti Madame.
"Oh, Montalais se ei ollut, -- hän ei haastanut siitä mitään, vaan la
Vallière."
Madame hätkähti niinkuin hän ei olisi jo tiennyt koko asiaa. "No, ei,
ei, kuningas ei kaiketikaan ole kuullut", vakuutti hän. "Mutta nyt
menemmekin varmistautumaan siitä kokeella, jota varten olemme tänne
tulleet. Näyttäkää minulle se tammi." Ja Madame lähti jälleen
liikkeelle. "Tiedättekö nyt, missä se on?" lisäsi hän.
"Voi, kyllä, Madame!"
"Ja voitte sen löytää?"
"Vaikka silmät ummessa."
"Sitten sopiikin hyvin: te istuudutte samalle penkille, jolla silloin
olitte, ja puhutte samalla äänellä ja samaan tapaan; minä asetun
pensastoon ja ilmoitan teille, eroitanko sanojanne."
"Kyllä, Madame."
"Ja jos todella olette haastelleet niin äänekkäästi, että kuningas on
selvästi kuullut, niin..."
Athénais näkyi jännittyneesti odottavan aloitetun lauseen loppua.
"Niin... minä kyllä puolustan teitä", jatkoi prinsessa tukahtuneella
äänellä, mikä varmaankin johtui kiivaasta kulusta. Mutta hän joudutti
yhäkin vauhtiaan.
Äkkiä hän seisahtui.
"Mieleeni johtui aatos", virkahti hän.
"Oi, varmastikin hyvä aatos!" sanoi neiti de Tonnay-Charente.
"Montalais kaiketi on yhtä pahasti hämmennyksissään kuin toisetkin?"
"Vähemmän, sillä hän ei puhunut niin paljon kuin la Vallière ja minä."
"Samantekevää, hän kyllä silti auttaa teitä pikku valheella."
"Kyllä, etenkin jos hänelle saa sanoa, että Madame armollisesti
esiintyy puolellani."
"Hyvä; minä luulen löytäneeni apukeinon, lapsukainen."
"Se on onnellista!"
"Te vain sanotte kolmisin aivan hyvin tienneenne, että kuningas seisoi
sen puun tai pensaan takana, mikä se nyt olikaan, ja että herra de
Saint-Aignan oli hänellä seuralaisena."
"Kyllä, Madame."
"Sillä pitäähän teidän ottaa lukuun sekin, Athénais, että Saint-Aignan
tahtoo käyttää edukseen muutamia hyvin imartelevia sanoja, joita te
kuulutte hänestä lausuneen."
"Kas, madame, siinähän näette, että puheemme kuultiin, kun kerran
Saint-Aignan tarttuu minun sanoihini!" huudahti Athénais.
Madame huomasi olleensa ajattelematon; hän puraisi huultansa ja
kiirehti huomauttamaan:
"Hoo, tiedättehän, millainen Saint-Aignan on! Kuninkaan suosio saattaa
hänet hupsuksi, ja hän lörpöttelee ristiin rastiin, useinkin sepittäen
omasta päästään. Siitä ei muuten olekaan kysymys. On ratkaistava, onko
kuningas kuullut vai eikö."
"No niin, Madame, hän on kuullut!" äännähti Athénais toivottomasti.
"Niinpä menetelkää kuten sanoin: väittäkää lujasti, että te kaikki
kolme -- kuuletteko, kaikki kolme, sillä jos yhtä epäillään, ei
toisiakaan uskota -- tiesitte kuninkaan ja herra de Saint-Aignanin
läsnäolon ja tahdoitte hiukan huvitella kuuntelijain kustannuksella."
"Oi, Madame, kuninkaan kustannuksella! Sitä emme ikinä uskaltaisi
sanoa."
"Mutta sehän oli ihan viatonta leikkisyyttä ja täysin luvallista
naisille, joita miehet yrittävät yllättää. Sillä tavoin selviää kaikki
hyvin. Montalais on laskenut leikkiä Malicornesta, te Saint-Aignanista,
la Vallière..."
"Hän oikein tahtoisikin ottaa sanansa takaisin!"
"Oletteko varma siitä?"
"Oh, kyllä, sen takaan."
"No niin, sitä suurempi syy selittää kaikki leikinteoksi. Herra
de Malicornella ei silloin ole mitään syytä pahastua. Herra de
Saint-Aignan joutuu ymmälle, hänelle nauretaan eikä teille. Lopuksi
kuningas saa rangaistuksen uteliaisuudesta, joka ei ollut hänen
arvolleen sovelias. En usko, että hän panee pahakseen, joskin hänelle
on hiukan ilvehditty tällaisissa olosuhteissa."
"Ah, madame, te olette hyvä ja viisas kuin enkeli!"
"Tätähän vaatii oma etuni."
"Kuinka niin?"
"Kysyttekö minulta, miten minun etuni vaatii säästämään seuranaisiani
kokkapuheilta, ikävyyksiltä ja kenties parjauksilta! Voi, tiedättehän,
lapseni, että hovi on armoton tällaisille pikku kompastuksille. Mutta
nyt olemme jo kävelleet kauan; emmekö pian päädy perille?"
"Vielä viisi- tai kuusikymmentä askelta. Tästä käännymme vasemmalle,
Madame, jos suvaitsette."
"Voimmeko siis luottaa Montalaisiin?" aloitti jälleen prinsessa.
"Kyllä, varmasti."
"Hän tekee mitä pyydätte?"
"Kyllä, ilomielin."
"Mutta sitten la Vallière..." vihjasi Madame.
"Se todella käy vaikeammaksi, Madame; totuudesta poikkeaminen on
hänestä sietämätöntä."
"Kun hän kuitenkin huomaa oman etunsa mukaiseksi..."
"Minä pelkään, että se ei vaikuta hänen käsityksiinsä."
"Niin, niin", sanoi Madame, "olen hänen olemuksestaan jo kuullutkin;
hän on niitä tekeytyviä sievistelijöitä, jotka käyttävät Jumalaa
nokkelasti kylttinään. Mutta jos hän ei tahdo taipua pikku viekkauteen,
vaan jouduttautuu hovin naljailun aiheeksi siitä, että on yhtä
naurettavalla kuin säädyttömälläkin tunnustuksella yllyttänyt
kuningasta, niin kreivitär de la Baume le Blanc de la Vallière saakin
kauniisti tyytyä siihen, että minä lähetän hänet takaisin kotiinsa
kyyhkysten pariin, jotta hän tuolla Tourainen tai Blaisoisin
seuduilla, mistä lieneekään tullut, saa mielensä mukaan haaveilla
paimenidyllejään."
Nämä sanat lausuttiin niin kiivaasti ja sisukkaastikin, että neiti de
Tonnay-Charente ihan vapisi. Hän lupasikin itsekseen valehdella niin
paljon kuin vain tarvitsi.
Tällaisella mielellä saapuivat Madame ja hovineito Kuninkaan tammen
luo.
"Nyt olemme perillä", sanoi Tonnay-Charente.
"Saammekin heti nähdä, voidaanko siten kuulla", virkkoi Madame.
"Sh!" varoitti nuori tyttö pidättäen valtiattarensa nopealla
liikkeellä, jossa hovisääntö unohtui. Madame pysähtyi.
"Huomaattehan jo, että kuulee", sanoi Athénais.
"Miten niin?"
"Kuunnelkaahan."
Madame pidätti hengitystään ja kuuli tosiaan seuraavat sanat, jotka
lausuttiin lempeällä, murheellisella äänellä:
"Oh, sanonhan sinulle, varakreivi, sanonhan sinulle, että rakastan
häntä rajattomasti, -- rakastan kuollakseni!"
Prinsessa vavahti, ja linnikon alla kirkasti ilon säde hänen kasvojaan.
Hän vuorostaan pysähdytti seuralaisensa ja vei hänet hiljaisesti
parinkymmenen askeleen päähän loitommaksi, jonne puhelu tammen alta ei
enää kuulunut.
"Jääkää te tähän, hyvä Athénais", sanoi hän, "ja pitäkää varalla, ettei
kukaan yllätä meitä. Tuolla puhutaan luullakseni teistä."
"Minustako, Madame?"
"Teistä, niin... tai pikemmin teidän seikkailuistanne. Minä menen
kuuntelemaan: kaksi joutuisi helpommin huomatuiksi. Käykää noutamassa
Montalais ja odottakaa sitten hänen kanssaan minua metsänlaidassa."
Athénais epäröitsi. "Menkää!" käski silloin prinsessa äänellä, joka ei
suvainnut vastaväitteitä.
Kreivitär kokosi kahisevat hameenhelmansa ja palasi lehdon läpi
johtavaa polkua pitkin puutarhaan. Madame taasen kyyristyi pensaikkoon
jättiläismoista kastanjapuuta vasten, jonka alin haara oli katkaistu
istumasijaksi. Jännityksen ja pelon vallassa hän ajatteli:
-- Kas niin, koska täällä tosiaan saattaa kuulla, niin kuunnelkaamme
mitä minusta sanoneekaan herra de Bragelonnelle tuo toinen hupsu
rakastaja.
119.
Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla saa selvän puhutusta.
Syntyi hetkeksi hiljaisuus, ikäänkuin kaikki yön salaperäiset äänet
olisivat vaienneet Madamen kera kuuntelemaan tätä nuorten sydänten
luottavaista haastelua lemmenasioista.
Oli Raoulin vuoro puhua. Hän nojasi mukavasti suuren tammen runkoon ja
virkkoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:
"Voi, paras ystävä, se on suuri onnettomuus."
"Ah, niin kylläkin", huudahti toinen; "hyvin suuri!"
"Sinä et kuuntele minua, de Guiche, tai oikeastaan et käsitä.
Onnettomuutena ei ole se, että rakastat, vaan että sinä et osaa salata
rakkauttasi."
"Kuinka niin?" huudahti de Guiche.
"Niin, sinä et laisinkaan huomaa sitä seikkaa, että sinä et enää puhu
vain ainoalle oikealle ystävällesi, miehelle, joka mieluummin antaisi
surmata itsensä kuin pettäisi sinut, -- et huomaa laisinkaan, sanon,
että nykyisin et usko rakkauttasi ainoastaan parhaalle ystävällesi,
vaan jokaiselle vastaantulijalle."
"Jokaiselle vastaantulijalle!" ähmistyi de Guiche. "Miten voitkaan
väittää niin päättömiä, Bragelonne!"
"Minä puhun totta."
"Mahdotonta! Millä tavoin olisin tässä kohden tullut varomattomaksi?"
"Tahdon sanoa, veikkonen, että silmäsi, eleesi, huokauksesi puhuvat,
vaikka hillitsetkin kielesi. Jokainen liiallinen intohimo saa ihmisen
suunniltaan. Sellainen ihminen ei enää ole omassa vallassaan, hän on
hulluutensa uhri, joka kertoilee tuskaansa puille, hevosille, ilmalle,
kun ei ole älyllistä olentoa hänen ääntänsä kuulemassa. Mutta ota
huomioon, ystävä poloinen, kuinka ani harvoin sattuu, ettei ketään
olisi kuuntelemassa sanojamme, varsinkin milloin, kun niitä ei saisi
kukaan kuulla."
De Guiche huokasi syvään.
"Niin", jatkoi Bragelonne, "minun täytyy surkutella sinua. Palattuasi
tänne olet sata kertaa ja sadalla eri tavalla kertonut rakkaudestasi
häneen, ja kuitenkin jo pelkkä paluu oli itsessään hirveä
varomattomuus. Teen siitä siis sen johtopäätöksen, että ellet paremmin
hallitse esiintymistäsi, tapahtuu piankin räjähdys. Kuka sinut silloin
pelastaa? Sanohan, vastaa minulle. Ja kuka pelastaa edes hänetkään?
Sillä vaikka hän onkin aivan syytön rakkauteesi, antaa kuitenkin sinun
kuohuntasi hänen vihollistensa käsiin aseen."
"Voi, hyvä Jumala!" jupisi de Guiche, ja raskas huokaus seurasi näitä
sanoja.
"Tuo ei ole mikään vastaus, de Guiche."
"Onpa kyllä."
"No, mitä siis vastaatkaan?"
"Minä vastaan, ystäväni, että sinä päivänä en ole kuolleempi kuin
tänäänkään."
"Minä en käsitä."
"Niin, alituiset jännityksen vaiheet ovat kuluttaneet minut loppuun.
Tänään en enää ole ajatteleva, toimiva olento, tänään en enää vastaa
tyhjänpäiväisintäkään miestä. Juuri tänään, näetkös, ovatkin viimeiset
voimani ehtyneet, viimeiset päätökseni rauenneet, ja minä luovun
taistelusta. Kun on sotajalalla, niinkuin me yhdessä olemme olleet, ja
lähtee yksinään kahakoimaan, niin kohtaa toisinaan viisi- tai
kuusimiehisen partiojoukon ja yksinäänkin ryhtyy puolustautumaan.
Sitten saapuu kuusi lisää, mieli kiihtyy ja sisu sitkistyy. Mutta jos
ilmestyy vielä kuusi, kahdeksan, kymmenen samaan leikkiin, niin silloin
kannustaa hevostaan, jos hevonen vielä on, tai myöskin antaa surmata
itsensä välttääkseen pakoa. No, siinä minä nyt olen. Olen ensiksi
taistellut itseäni, sitten Buckinghamia vastaan. Nyt on kuningas
tullut. Minä en aio taistella kuningasta vastaan, ja kiirehdinpä
lisäämään, että vaikka kuningas peräytyisikin, en aio taistella pelkkää
tuon naisen luonnettakaan vastaan. Oh, minä en petä itseäni:
antauduttuani tämän rakkauden palvelukseen minä saan siinä loppuni."
"Rakastamaasi ei suinkaan sovi moittia", vastasi Raoul; "syy on
sinussa."
"Miksi niin?"
"No, tiesithän ennakolta, että prinsessa on hiukan huikentelevainen,
uutuuksiin viehättyvä ja herkkä ylistyksille, vaikkapa niitä lausuisi
sokea tai lapsi, ja sinä sytyit sellaiseen hehkuun, että palat
karrelle! Katsele sitä naista, rakasta häntä, sillä kukapa häntä voi
rakastamatta katsella, ellei sydän ole toisaalle kiintynyt. Mutta
rakastaessasikin kunnioita ensiksi hänen puolisonsa asemaa, sitten
häntä itseään, ja ajattelepa myöskin omaa turvallisuuttasi."
"Kiitos, Raoul."
"Mistä kiität?"
"Siitä, että nähdessäsi minun kärsivän hänen tähtensä lohdutat minua
sanomalla hänestä kaiken hyvän, mitä ajattelet, ja ehkä enemmänkin kuin
ajattelet."
"Hoo!" virkkoi Raoul; "sinä erehdyt, Guiche, -- aina en sano, mitä
ajattelen, ja silloin en sano mitään. Mutta puhuessani en osaa
teeskennellä enkä pettää, ja kuuntelijani voi minua uskoa."
Sillävälin Madame koetti kaula ojolla, korvat herkkinä, silmät
laajenneina tähystää pimeään, kiihkeästi tarkaten pienintäkin
kahahdusta lehvistössä.
"Oh, minä tunnen hänet sitten paremmin kuin sinä!" huudahti de Guiche.
"Hän ei ole huikentelevainen, vaan pintapuolinen, ei vain tavoittele
uutuuksia, vaan on muistamaton ja uskoton; hän ei ole ainoastaan herkkä
ylistyksille, vaan myöskin harkitsevan keimaileva ja julma.
Luonnottoman keimaileva, niin, niin, minä tiedän sen! Usko minua,
Bragelonne, minä kärsin kaikkia helvetin tuskia, ja vaikka olenkin
urhea ja intohimoisesti mieltynyt vaaroihin, niin tässä on vaara, joka
käy yli voimieni ja miehuullisuuteni. Mutta usko vain, Raoul, että minä
toimitan itselleni voiton, joka maksaa hänelle paljon kyyneleitä."
Raoul katseli ystäväänsä, ja kun tämä liikutukseensa tukehtumaisillaan
painoi päänsä taaksepäin tammen runkoa vasten, kysyi hän: "Voiton!
Millaisen?"
"Millaisenko?"
"Niin, millaisen?"
"Jonakuna päivänä minä astun hänen luokseen, jonakuna päivänä minä
sanon hänelle: 'Olin nuori, olin hullu rakkaudesta, mutta minulla oli
kylliksi kunnioitusta langetakseni jalkojenne juureen, ja olisin
virunut siinä otsa tomussa, ellei katseenne olisi kohottanut minua ja
rohkaissut suutelemaan kättänne. Minä luulin ymmärtäväni silmäyksenne,
minä nousin, ja sitten, vaikka minä en muuta tehnyt kuin jos
mahdollista rakastin teitä entistä enemmän, te aivan huolettomasti
löitte minut maahan sydämettömän, uskottoman, lemmettömän naisen
oikusta vain! Te ette ansaitse, niin täysiverinen kuninkaallinen
prinsessa kuin olettekin, te ette ansaitse kunniallisen miehen
rakkautta, ja minä rankaisen itseäni kuolemalla syystä että olen teitä
liiaksi rakastanut, ja kuolen teitä vihaten.'"
"Oo", huudahti Raoul säikähtyneenä nuoren miehen sanoissa kaikuvasta
syvästä todellisuuden sävystä, "sanoinhan sinulle, de Guiche, että olet
hullu!"
"Niin, niin", äännähti de Guiche, jatkaen ajatustaan, "koska meillä ei
täällä enää ole sotia, niin lähden pois pohjoiseen, tarjoutuakseni
keisarikunnan palvelukseen, ja kaitpa joku unkarilainen, kroaatti tai
turkkilainen armahtaa minua luodillaan."
De Guichen juuri lopettaessa joku rahina sai hänet säpsähtämään ja
samalla Raoulin kavahtamaan jaloilleen; mutta kreivi jäi puheeseensa ja
mietelmiinsä vaipuneena istualleen, puristaen molemmilla käsillään
päätänsä. Pensaat taipuivat sivulle, ja nuorten miesten eteen ilmestyi
kalpea nainen, puku epäjärjestyksessä. Toisella kädellään hän siirsi
oksia syrjään, jotta ne eivät löisi häntä kasvoihin, ja toisella
kohotti hartioitaan peittävän viittansa pussikaulusta.
Noista kosteina leimuavista silmistä, majesteettisesta käynnistä,
ylväästä liikkeestä ja vielä paljon enemmän oman sydämensä sykinnästä
de Guiche tunsi Madamen ja huudahtaen siirsi kätensä ohimoilta
silmilleen. Vapisten ja hämmentyneenä Raoul pyöritti hattua käsissään,
sopertaen epämääräisiä kohteliaisuuksia.
"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa, "tahdotteko olla niin hyvä ja
mennä katsomaan, ovatko neitini jossakin tuolla lehtokäytävillä tai
Viisikulmiolla. Ja jääkää te, herra kreivi, tarjotaksenne minulle
käsivartenne, sillä minä olen väsynyt."
Jos salama olisi iskenyt onnettoman nuoren miehen jalkojen juureen,
olisi se häntä vähemmän tyrmistyttänyt kuin nämä kylmät ja ankarat
sanat. Mutta, kuten hän juuri pääsi sanomasta, hän oli rohkealuontoinen
mies ja oli vakaalla mielellä tehnyt päätöksensä. Kreivi siis nousi, ja
nähdessään Bragelonnen epäröimisen antoi hän tälle silmäniskun, joka
kuvasti alistuvaisuutta ja harrasta kiitollisuutta. Sensijaan että
olisi heti vastannut Madamelle hän astahti varakreiviä kohti, ja
ojentaen hänelle prinsessan pyytämän käden puristi huokaisten toverinsa
uskollista kättä, ikäänkuin uhratakseen ystävyydelle sen elonkipinän,
joka hänen sydämensä pohjalla vielä kyti.
Madame odotti, -- tuo ylpeä ja maltiton nainen tosiaankin odotti,
kunnes tämä mykkä puhelu oli päättynyt. Hänen kätensä, hänen
kuninkaallinen kätensä, pysyi ojennettuna ilmassa, ja Raoulin lähdettyä
se painui ilman suuttumusta, mutta ei ilman liikutusta kreivin
käsivarrelle.
He olivat yksinään synkässä, äänettömässä metsässä, jossa ei enää
kuulunut muuta kuin Raoulin askeleet nopeasti etääntymässä puiden
varjostamilla poluilla. Heidän yläpuolellaan levitti metsä tiheätä ja
tuoksuvaa lehväholviaan, jonka lomitse siellä täällä taivaan tähtöset
tuikkivat.
Madame vei de Guichea hiljaa satasen askelta tässä epäluotettavassa
metsässä, joka illan mittaan oli kuullut ja muille ilmaissut niin
paljon asioita. Näin he saapuivat läheiselle aukiolle, mistä saattoi
nähdä jonkun matkaa ympärilleen.
"Minä tuon teidät tänne", virkkoi hän aivan kuohuksissaan, "koska
sieltä, missä olimme, kuuluu joka sana."
"Kuuluu joka sana, niinkö sanoitte, Madame?" toisti nuori mies
koneellisesti.
"Niin."
"Ja se merkitsee?" mutisi de Guiche.
"Niin ollen minä kuulin kaikki teidän puheenne."
"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se minulta vielä puuttui!" änkytti de
Guiche, ja hän painoi päänsä alas niinkuin uupunut uimari laskee päänsä
aaltoon, joka hänet nielee.
"Te siis arvostelette minua siltä kannalta kuin sanoitte?" virkkoi
Madame.
De Guiche kalpeni ja käänsi päänsä sivulle mitään vastaamatta. Hän
tunsi olevansa pyörtymäisillään.
"Se on hyvä", jatkoi prinsessa mitä lempeimmällä äänellä; "minä pidän
enemmän tuollaisesta haavoittavasta suorapuheisuudesta kuin
petollisesta imartelusta. Olkoon menneeksi! Teidän mielestänne, herra
de Guiche, olen siis keimaileva ja halpamainen."
"Halpamainen!" huudahti nuori mies. "Tekö halpamainen? Oi, sitä en
suinkaan ole sanonut, en ole mitenkään voinut sanoa, että se mikä
minulle on arvokkainta maailmassa olisi halpaa. Ei, ei, minä en sanonut
niin."
"Nainen, joka näkee miehen menehtyvän sytyttämästään tulesta eikä
sammuta sitä tulta, on minun mielestäni halpamainen nainen."
"Oh, mitäpä teitä liikuttaa, mitä olen sanonut?" vastasi kreivi. "Mitä
olen minä, Herra nähköön, teihin verrattuna, ja miksi välitätte edes,
onko minua olemassa vai eikö?"
"Herra de Guiche, te olette miehenä samaa kuin minä naisena, ja tuntien
teidät niinkuin tunnen en suinkaan tahdo saattaa teitä kuolemaan. Minä
muutan käytökseni ja luonteeni teitä kohtaan. En tahdo olla ainoastaan
vilpitön, sillä sitä olen aina, vaan myöskin aivan avomielinen. Minä
siis rukoilen teitä, herra kreivi, lakkaamaan minua rakastamasta ja
kokonaan unohtamaan, että koskaan olen teitä puhutellut tai teihin
katsahtanutkaan."
De Guiche kääntyi, luoden Madameen intohimoisen silmäyksen.
"Te", sanoi hän, "te annatte minulle anteeksi, te rukoilette minua!"
"Niin, tietysti; koska olen tehnyt teille pahaa, täytyy minun se
korjata. Asia on siis sovittu, herra kreivi. Te suotte minulle
kevytmielisyyteni, keimailuni anteeksi. Älkää keskeyttäkö minua. Minä
annan teille anteeksi, että sanoitte minun olevan kevytmielinen ja
keimailija, ehkä pahempaakin. Ja te puolestanne luovutte aikeestanne
kuolla ja säästätte suvullenne, kuninkaalle ja naisille ritarin, jota
kaikki pitävät arvossa ja monet rakastavat."
Viimeisen sanan lausui Madame niin vilpittömällä ja hellälläkin
äänenpainolla, että nuoren miehen sydän oli ponnahtaa povesta.
"Ah, Madame, Madame!..." sopersi hän.
"Kuunnelkaa vielä", jatkoi prinsessa. "Kun olette luopunut minusta,
ensiksikin koska se on välttämätöntä ja myöskin siksi, että tahdotte
täyttää pyyntöni, silloin tuomitsette minua paremmin, ja olenpa varma,
että tämän rakkauden -- anteeksi -- tämän hulluuden asemesta tarjoatte
minulle vilpittömän ystävyyden, ja sen vannon kaikesta sydämestäni
ottavani vastaan."
Hiki otsalla, kuolema sydämessä, veri hyytyvänä suonissa de Guiche puri
huultaan, polki jalkaa, sanalla sanoen kiehui sisällisestä tuskasta.
"Madame", ähkäisi hän, "se, mitä minulle tarjoatte, on mahdotonta, enkä
koskaan suostu sellaiseen kauppaan."
"Ja miksi", kysyi Madame, "hylkäätte ystävyyteni?..."
"Ei, ei, en tahdo tietää ystävyydestä, Madame! Mieluummin kuolen
rakkaudesta kuin elän ystävyydestä."
"Herra kreivi!"
"Oi, Madame", kiihtyi de Guiche, "olen ehtinyt siihen suureen hetkeen,
jolloin ei ole muuta ajatusta, muuta kunnioitusta kuin kunnon miehen
ajatus ja kunnioitus jumaloimansa naisen suhteen. Ajakaa minut pois,
kirotkaa minut, häväiskää minua, siihen teillä on oikeus. Minä olen
valittanut teistä mutta valittanut niin katkerasti vain siksi, että
rakastan teitä, olen sanonut teille tahtovani kuolla, ja minä kuolen.
Elävänä te minut unohtaisitte, kuolleena ette, siitä olen varma."
Mutta Madame seisoi jo haaveisiin vaipuneena, yhtä liikuttuneena kuin
nuori mieskin, ja käänsi hetkeksi päänsä pois, kuten tämä vähän
aikaisemmin oli salannut ilmettään.
"Rakastatte siis minua hyvin suuresti?" kysyi hän hetkisen vaitiolon
jälkeen.
"Voi, mielettömästi! Kuollakseni, kuten sanoin. Kuolemaan asti, siitä
huolimatta, häädättekö minut pois vai kuunteletteko minua vielä."
"Se on siis toivoton tauti", sanoi Madame nyt hilpeästi, "sairaus,
johon on käytettävä vain lieventäviä lääkkeitä. Kas niin, antakaa
minulle kätenne... Sehän on jääkylmä!"
De Guiche polvistui ja tyytymättä vain toiseen nosti Madamen molemmat
polttavat kädet huulilleen.
"No, rakastakaa minua sitten", myöntyi prinsessa, "koska ei voi toisin
olla."
Ja hän puristi melkein huomaamattomasti toisen sormia, täten kohottaen
hänet maasta puolittain kuin kuningatar, puolittain kuin sen olisi
rakastajatar tehnyt.
De Guichen koko ruumista värisytti.
Madame tunsi vavistuksen nuoren miehen sormissa ja käsitti, että tämä
todella rakasti häntä.
"Käsivartenne, kreivi", pyysi hän. "Palatkaamme."
"Oi, madame", sanoi de Guiche hoippuen, häikäistyneenä ja tulinen pilvi
silmissään. "Oi, te olette keksinyt kolmannenkin surmakeinon."
"Mutta onhan se kai onneksi pitkällisin?" vastasi toinen. Ja hän vei
kreivin Viisikulmiota kohti.
120.
Aramiksen kirjeenvaihtoa.
Olemme nähneet de Guichen asiain, itse kreivin aavistamatta syytä tähän
äkilliseen muutokseen, odottamattomasti kääntyneen parempaan päin.
Oivaltaen Madamen kehoituksen oli Raoul poistunut välttääkseen
häiritsemästä tätä selvitystä, jonka seurauksia hän ei laisinkaan
arvannut, mennen puhuttelemaan puutarhaan hajaantuneita hovineitoja.
Tällävälin lueskeli kammioonsa palannut Lotringin junkkari
kummissaan de Wardesin kirjettä, joka hänelle kertoi tai oikeammin
kamaripalvelijansa kädellä kerrotutti Calaisissa saadusta miekaniskusta
kaikkine seikkailuun kuuluvine yksityiskohtineen. Lisäksi häntä
kehoitettiin siinä ilmoittamaan de Guichelle ja Monsieurille, mitä
tässä seikkailussa saattoi olla erityisemmin ikävää näille kummallekin.
De Wardes koetti varsinkin tehostaa, kuinka kiihkeästi Buckingham
rakasti Madamea, ja lopetti kirjeensä vakuutuksella, että tämä intohimo
varmastikaan ei ollut jäänyt vastatunnetta vaille.
Lukiessaan tämän viimeisen kohdan junkkari kohautti olkapäitänsä.
Näyttipä de Wardes tosiaankin olevan asioista aivan jäljessä. Hän ei
vielä ollut Buckinghamia edempänä!
Junkkari heitti paperin olkansa yli läheiselle pöydälle, halveksivasti
ajatellen:
-- Tämä on tosiaan ihan uskomatonta. Tuo de Wardes-rukka on kuitenkin
älykäs mies, mutta eipä sitä tästä luulisi. Niin sitä maaseudulla
homehtuu. Lempo periköön tuon houkkion, jonka piti kirjoittaa minulle
tärkeistä asioista ja sepusteleekin tuollaisia typeryyksiä. Mokoman
tyhjänpäiväisen kirjeen asemesta olisin hyvinkin keksinyt tuolla ulkona
Viisikulmiolla jonkun pikku vehkeilyn, saattaakseni jonkun naisen
puheenalaiseksi, toimittaakseni ehkä miekanpiston jollekulle herralle
ja huvittaakseni jutulla Monsieuria kolme kokonaista päivää! Hän katsoi
kelloaan.
"Nyt", jupisi hän, "on jo myöhäistä. Kello yksi aamulla: kaikki ovat
varmaankin palanneet linnaan, viettääkseen lopun yötä kuninkaan luona.
Olen haipunut jäljiltä, ja jollei ihan harvinaista onnenpotkausta
esiinny..."
Ja niin sanoessaan junkkari ikäänkuin onnensa tähteen vedotakseen
lähestyi kiusaannuksissaan ikkunaa, joka antoi puutarhan yksinäisempään
osaan päin. Ja ikäänkuin joku paha henki olisi ollut hänen
palveluksessaan keksi hän heti linnaa kohti palaavan naisen, jota mies
saatteli. Edellisellä oli sama tumma silkkiviitta ja hallitseva ryhti,
jotka puolisen tuntia sitten olivat herättäneet hänen huomiotaan.
-- No ihme ja kumma! -- ajatteli hän lyöden kätensä yhteen; -- Jumala
minut kirotkoon, kuten ystävämme Buckingham sanoisi, jollei tuossa
olekin se salaisuuteni!
Ja hän syöksähti alas portaita, toivoen ehtivänsä ajoissa pihalle
tunteakseen tummakaapuisen naisen ja hänen saattajansa. Mutta
tullessaan pikku pihan portille hän melkein tölmäsi Madameen, jonka
säteilevät kasvot kuvastivat hauskoja paljastuksia niitä suojaavan,
vaan ei peittävän hilkan alla. Valitettavasti Madame oli yksinään.
Junkkari käsitti, että koska hän vähemmän kuin viisi minuuttia sitten
oli nähnyt hänet herrasmiehen seurassa, tämä saattolainen ei voinut
olla kaukanakaan. Niinpä hän hädin tervehtien prinsessaa väistyi
syrjään, ja kun tämä nähtävästi tuntemista peläten oli edennyt muutamia
hätäisiä askeleita ja junkkari näki hänen olevan liiaksi omiin
ajatuksiinsa vaipuneena, jotta olisi hänestä välittänyt, kiirehti hän
puutarhaan, vilkaisten nopeasti kaikille suunnille ja kooten
katseeseensa niin laajan näköalan kuin saattoi.
Hän tuli parahiksi: Madamea seurannut herrasmies oli vielä
näköpiirissä, mutta pyrkimässä erästä linnan sivurakennusta kohti,
jonka taakse hän oli juuri häviämäisillään. Ei ollut minuuttiakaan
menetettävissä. Junkkari ryntäsi perässä, aikoen lähemmäksi tultuaan
hiljentää vauhtiansa; mutta kaikesta hänen kiirehtimisestään huolimatta
tuntematon ehti kääntyä ulkoportaiden mutkasta ennen häntä. Mies käveli
kuitenkin verkalleen, mietteissään ja pää painuneena surun tai onnen
taakan alla, joten oli selvää, että jos hän kulmasta käännyttyään ei
hetimiten astuisi sisälle jostakin ovesta, täytyi junkkarin vielä
saavuttaa hänet.
Niin olisi varmasti tapahtunut, jollei junkkari juuri kulmauksessa
olisi kohdannut kahta muuta henkilöä, jotka kääntyivät sieltä
päinvastaiseen suuntaan. Junkkari oli pahasti ärähtämäisillään näille
kahdelle kiusankappaleelle, mutta päätänsä kohottaessaan hän tunsi
yli-intendentin. Fouquetin seuralaista ei junkkari ollut ennen
tavannutkaan; se oli hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispa.
Kohtaamansa henkilön tärkeyden pysähdyttämänä ja sovinnaisuuden
pakottamana esittämään anteeksipyyntöjä, missä hän itse muuten olisi
sellaisia odottanut, junkkari peräytyi askeleen. Ja koska herra Fouquet
toki nautti kaikkien kunnioitusta, elleipä ystävyyttä, ja koska itse
kuningas, joka pikemmin vihasi häntä kuin rakasti, kohteli
rahaministeriä hyvin huomattavana henkilönä, menetteli junkkari
niinkuin kuningas olisi menetellyt: hän tervehti herra Fouquetia, joka
vastasi tervehdykseen hyväntahtoisen kohteliaasti, nähdessään että
herrasmies oli loukannut häntä epähuomiosta ja ilman minkäänlaista
pahaa tarkoitusta. Melkein samassa hän sitten tunsikin tulijan ja
lausui muutamia kohteliaisuuksia, joihin toisen ei sopinut olla
vastaamatta. Vaikka keskustelu olikin varsin lyhyt, näki Lotringin
junkkari suureksi mielipahakseen tuntemattoman hahmon pienenemistään
pienenevän ja lopuksi häipyvän varjoon. Hän alistui kohtaloonsa, ja
kerran alistuttuaan antautui kokonaan herra Fouquetin seuraan.
"Kah, monsieur", sanoi hän, "te saavutte hyvin myöhään. Täällä on teitä
suuresti kaivattu, ja olen kuullut Monsieurin ihmettelevän, että
kuninkaan lähettämästä kutsusta huolimatta pysyitte poissa."
"Minun oli mahdoton tulla, monsieur, mutta heti kun suoriuduin
asioista, läksin matkalle."
"Onko Pariisissa rauhallista?"
"Täydellisesti. Pariisi otti aivan tyynesti vastaan viime verotuksen."
"Ahaa, te halusittekin varmentua pariisilaisten hyvästä tahdosta, ennen
kuin tulitte ottamaan osaa juhliimme."
"Tulen kuitenkin tosiaan hiukan myöhään. Käännynkin teidän puoleenne
kysymyksellä, onko kuningas ulkona vai linnassa ja voinenko tavata
häntä tänä iltana vai pitääkö odottaa huomiseen."
"Olemme kadottaneet kuninkaan näkyvistämme puolisen tuntia sitten",
selitti junkkari.
"Ehkä hän on Madamen luona?" kysyi Fouquet.
"Madamen luona? Sitä en luule, sillä tapasin juuri Madamen, joka meni
huoneisiinsa pikku portaista; ja jollei se herrasmies, joka juuri äsken
kulki ohitsenne, ollut kuningas itse..."
Junkkari odotti, toivoen täten saavansa tietää takaa-ajamansa
herrasmiehen nimen.
Mutta olipa Fouquet tuntenut de Guichen tahi ei, hän vastasi vain:
"Ei, monsieur, hän ei ollut kuningas."
Pettyneenä junkkari kumarsi hyvästiksi, mutta samalla vielä kerran
vilkaistuaan ympärilleen ja huomattuaan herra Colbertin eräässä
ryhmässä, hän lisäsi:
"Kas, herra yli-intendentti, tuolla puiden alla on joku, joka voi antaa
teille tarkempia tietoja kuin minä."
"Kuka?" kysyi Fouquet, jonka heikko näkö ei kyennyt tunkemaan varjon
läpi.
"Herra Colbert", vastasi junkkari.
"Sepä mainiota. Tuoko henkilö tuolla, joka puhuu noiden soihtuja
kantavain miesten kanssa, hänkö on herra Colbert?"
"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille
huomista varten."
"Kiitos, monsieur."
Ja päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa
tiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään
tietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun
Fouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis
tarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.
"Kah", virkkoi hän, "johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät
järkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te
synkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan,
monsieur, uskotteko onneenne?"
"En", vastasi Fouquet alakuloisesti.
"Ja miksi ette?"
"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen", vastasi toinen
väräjävällä äänellä. "Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin
laajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen
tyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan
onnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian
onnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo... Olen noussut
niin korkealle... Tiedätte tunnuslauseeni: _Quo non ascendam_. Minä
olen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua.
Mahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on
inhimillisestä edistyksestä poikkeava."
Aramis hymyili tähdäten seuralaiseensa leppoisan ovelan katseen.
"Jos tuntisin onnenne, johon viittaatte", virkkoi hän, "niin ehkä
pelkäisin teidän joutuvan epäsuosioon; mutta te pidätte minua
todellisena ystävänänne, nimittäin vain onnettomuudessa hyvänä apuna.
Se on jo paljon ja kallisarvoista, sen tiedän; mutta minulla on tosiaan
oikeus pyytää teitä aika-ajoin uskomaan minulle onnellisiakin
kokemuksianne, joihin tiedätte minun ottavan hartaammin osaa kuin jos
ne sattuisivat minulle itselleni."
"Hyvä kirkkoruhtinas", nauroi Fouquet, "minun salaisuuteni ovat liian
lihallisia, uskoakseni niitä piispalle, olkoon hän kuinkakin
maailmallinen."
"Pyh! Ripityksenä?"
"Oh, minä punastelisin liikaa, jos te olisitte rippi-isäni!" Ja Fouquet
huokasi.
Aramis katseli häntä jälleen ilmaisematta ajatuksiaan muulla tavoin
kuin mykällä hymyllään.
"Kyllähän varovaisuus on suuri hyve", virkkoi hän sitten.
"Hiljaa!" varoitti Fouquet. "Myrkyllinen matelija on nyt tuntenut minut
ja tulee tänne päin."
"Colbert?"
"Niin; väistykää syrjään, hyvä d'Herblay, -- en tahdo, että se myyrä
näkee teidät seurassani. Hänessä syntyisi nurjaa mieltä teitä kohtaan."
Aramis puristi hänen kättänsä.
"Tarvitsenko minä hänen ystävyyttään", virkkoi hän, "kun minulla on
teidät!"
"Emme tiedä kuinka pitkäksi aikaa", vastasi Fouquet surumielisesti.
"Sinä päivänä, jos se päivä koskaan koittaa", lausui Aramis tyynesti,
"me kyllä osaamme tulla toimeen ilman herra Colbertin ystävyyttä tai
uhmata hänen epäsuosiotaan. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra Fouquet,
miksi ollenkaan neuvottelette tuon myyrän kanssa, kuten häntä
suvaitsette nimittää? En käsitä siitä olevan mitään hyötyä. Miksi ette
sensijaan mene kuninkaan tai edes Madamen puheille?"
"Madamenko?" virkkoi yli-intendentti muistelustaan hajamielisenä.
"Niin kylläkin... Madamen."
"Muistattehan", jatkoi Aramis, "että meille on ilmoitettu Madamen
päässeen kuninkaan suureen suosioon pari kolme päivää sitten. Olisi
luullakseni teidän valtioviisautenne ja minun suunnitelmieni mukaista,
että uutterasti mielistelisitte hänen majesteettinsa ystävättäriä.
Tällä tavoin voitte vastustaa herra Colbertin kasvavaa vaikutusvaltaa.
Käykää siis mahdollisimman pian Madamen luona ja hankkikaa hänestä
liittolainen."
"Mutta", epäröi Fouquet, "oletteko aivan varma, että kuninkaan silmät
tällä hetkellä todellakin ovat iskeytyneet häneen?"
"Jos viisari olisi kääntynyt, on sen täytynyt tapahtua vasta
eilisaamusta lähtien. Tiedättehän, että minulla on urkkijani."
"Hyvä, minä lähden sinne suoraa päätä, ja kaiken varalta osuu minulla
olemaan esittelyvälinekin -- kaksi komeata vanhanaikaista kameaa
timanttikehyksessä."
"Olen ne nähnyt, -- kerrassaan upeita ja ruhtinaallisia."
Heidät keskeytti sanantuojaa opastava palvelija.
"Herra yli-intendentille", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen
Fouquetille kirjeen.
"Hänen ylhäisyydelleen Vannesin piispalle", sanoi lakeija hiljaa,
pistäen kirjelapun Aramiksen käteen.
Ja kun palvelijalla oli soihtu, asettui hän yli-intendentin ja piispan
väliin, jotta molemmat saattoivat lukea samaan aikaan.
Nähdessään hienon ja tiheän käsialan kotelon osoitteessa Fouquet
säpsähti ilosta. Vain ne, jotka rakastavat tai ovat rakastettuja,
käsittävät sen levottomuuden, jota hän aluksi tunsi, sekä sitä
seuranneen onnen. Hän mursi kiihkeästi sinetin. Kirje sisälsi
ainoastaan seuraavat sanat:
'On tunti siitä kun lähdin luotasi; on kulunut vuosisata
siitä kun sinulle viimeksi sanoin: Minä rakastan sinua.'
Siinä kaikki.
Madame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia
aikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten
muistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan
tätä tärkeätä asiakirjaa.
Fouquet suuteli kirjettä ja maksoi siitä tuojalle kourallisen kultaa.
Aramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella --
mutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin -- seuraavan tiedonannon:
'Kuningas on tänä iltana joutunut omituiseen seikkailuun. Eräs
nainen rakastaa häntä. Hän sai sen sattumalta tietää kuunnellessaan
tuon nuoren tytön keskustelevan toveriensa kanssa. Näin on kuningas
kokonaan joutunut uuden oikkunsa valtaan. Naisen nimi on neiti de
la Vallière, ja hän on siksi keskinkertainen kauneudeltaan, että
kuninkaan mielistyminen ei voine kasvaa suureksi intohimoksi.