"Hyvä", sanoi sairas, "nyt siis olette esillä; puhukaa."
"Minulla on viidenkymmenentuhannen miehen armeijakunnan päällikkyys;
kaikki upseerit on saatu asian puolelle. Olen sijoittanut leirini
Tonavan varteen. Voin neljässä päivässä syöstä valtaistuimelta
keisarin, joka vastustaa veljeskuntamme leviämistä, ja asettaa hänen
sijalleen samasta suvusta sen ruhtinaan, jonka veljeskunta hyväksyy."
Fransiskaani kuunteli ilmeettömästi. "Siinäkö kaikki?" kysyi hän.
"Suunnitelmani merkitsee eurooppalaista vallankumousta", sanoi parooni.
"Hyvä on, herra von Wostpur; te saatte sittemmin vastaukseni. Menkää
huoneeseenne ja lähtekää Fontainebleausta neljännestunnin kuluessa."
Parooni astui ulos takaperin ja niin nöyränä kuin olisi poistunut sen
keisarin puheilta, jonka hän tahtoi kavaltaa.
"Tuo ei ole mikään salaisuus", mutisi fransiskaani, "vaan itsekeksitty
hanke. Sitäpaitsi", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "Euroopan
tulevaisuus ei ole enää itävaltalaisesta hallitsijahuoneesta
riippuvainen."
Ja kädessään pitelemällänsä punaisella kynällä hän pyyhkäisi
luettelostaan parooni von Wostpurin nimen.
"Nyt kardinaali", sanoi hän; "espanjalaiselta taholta pitäisi meillä
olla jotakin vakavampaa saatavissa."
Kohottaessaan silmänsä hän huomasi rippi-isän, joka odotti hänen
määräyksiään kuuliaisena kuin koulupoika.
"Ahaa", virkahti hän havaitessaan tämän alistuvaisuuden, "te olette
puhellut isännän kanssa?"
"Kyllä, monseigneur, ja lääkärin."
"Grisartin?"
"Niin."
"Hän on siis täällä?"
"Hän toi vastikään lupaamansa vahvistusjuoman."
"Hyvä! Tarpeen tullen kutsun hänet. Nyt kaiketi käsitätte rippini
suuren merkityksen, vai mitä?"
"Kyllä, monseigneur."
"Käykää siis noutamassa luokseni espanjalainen kardinaali Herrebia.
Rientäkää! Mutta tällä kertaa, koska tiedätte mistä on kysymys,
voittekin sitten jäädä luokseni, sillä minulle sattuu äkillisiä
heikkouden kohtauksia."
"Jos kutsuisin lääkärinkin?"
"Ei vielä, ei vielä... Espanjalainen kardinaali, ei ketään muuta...
Menkää!"
Viisi minuuttia myöhemmin astui kardinaali kalpeana ja levottomana
tuohon pieneen kamariin.
"Minä kuulin..." änkytti kardinaali.
"Asiaan!" sanoi fransiskaani sammuvalla äänellä, ja hän näytti
kardinaalille kirjettä, jonka tämä oli lähettänyt suurelle neuvostolle.
"Onko tämä teidän käsialaanne?" hän kysyi.
"Kyllä; mutta..."
"Entä teidän kutsunne?"
Kardinaali epäröitsi vastaamisessaan. Hänen purppuransa nousi kapinaan
köyhän fransiskaanimunkin sarkaa vastaan. Kuolevainen ojensi kätensä ja
näytti sormusta. Se teki tehonsa, sikäli valtavammin kuin sen henkilön
asema oli korkeampi, jolle fransiskaani kulloinkin paljasti mahtinsa.
"Salaisuus, salaisuus, pian!" vaati sairas, nojautuen rippi-isään.
"_Coram isti?_[60] kysyi kardinaali rauhattomasti.
"Puhukaa espanjankieltä", neuvoi fransiskaani asettuen hyvin
tarkkaavaiseksi.
"Te tiedätte, monseigneur", aloitti kardinaali Kastilian murteella,
"te tiedätte, että ehtona Espanjan prinsessan avioliitolle Ranskan
kuninkaan kanssa oli täydellinen luopuminen sekä infantinnan
perinnöllisistä oikeuksista että kuningas Ludvigin mahdollisista
vaatimuksista Espanjan kruunuun?"
Munkki nyökäytti päätänsä.
"Siitä johtuu", jatkoi kardinaali, "että rauha ja liitto näiden kahden
valtakunnan välillä riippuu tämän sopimuspykälän noudattamisesta."
Munkki nyökkäsi jälleen.
"Ei ainoastaan Ranska ja Espanja", pitkitti kardinaali, "vaan koko
Eurooppakin järkkyisi, jos jommallakummalla puolella ryhdyttäisiin
loukkaamaan tätä ehtoa."
Sairas ilmaisi hyväksyvänsä tämän näkökannan.
"Siitä seuraa", selitti puhuja, "että se, joka voisi aavistaa tapaukset
ja ilmoittaa varmana tulevaisuuden, joka vain hämäränä mahdollisuutena
kuvastuu muiden sielussa, hän säästäisi maailmalta äärettömän
onnettomuuden ja kykenisi erityisin valmistuksin kääntämään
kehityskulun suotuisaksi veljeskunnan vaurastumiselle."
"_Pronto, pronto_!"[61] mutisi fransiskaani kalveten ja nojautuen
eteenpäin pappia vasten.
Kardinaali lähestyi kuolevan korvaa.
"No niin, monseigneur", sanoi hän, "minä tiedän Ranskan kuninkaan
päättäneen, että ensimmäisen aiheen sattuessa -- kun esimerkiksi
Espanjan kuningas tai joku prinsessan veli kuolee -- Ranska sodan
uhalla vaatii perintöä, ja minulla on valmiissa muodossa se
valtiollinen suunnitelma, jonka Ludvig XIV on tässä tarkoituksessa
miettinyt."
"Ja se suunnitelma?" sanoi fransiskaanimunkki.
"On tässä", vastasi kardinaali.
"Kenen käsialalla kirjoitettuna?"
"Minun."
"Eikö teillä ole muuta sanottavaa?"
"Olen mielestäni jo sanonut paljon, monseigneur", arveli kardinaali.
"Se on totta, te olette tehnyt veljeskunnalle suuren palveluksen. Mutta
miten olette hankkinut tietoonne ne yksityiskohdat, joiden perusteella
olette merkinnyt muistiin tämän suunnitelman?"
"Minulla on palkoissani Ranskan kuninkaan alhaisempia palvelijoita, ja
heiltä saan kaikki ne hylkypaperit, jotka tulisija on säästänyt."
"Se on nerokasta, herra kardinaali" kuiskasi fransiskaani yrittäen
hymyillä. "Lähtekää nyt tästä majatalosta neljännestunnin kuluessa;
vastaus tulee jälkeenpäin. Menkää."
Kardinaali poistui.
"Kutsukaa luokseni Grisart ja noutakaa venetsialainen Marini", määräsi
sairas.
Rippi-isän totellessa käskyä munkki teki jälleen merkinnän
luetteloonsa, mutta hän ei pyyhkäissyt pois kardinaalin nimeä, kuten
oli paroonin poistanut, vaan veti hänen nimensä viereen ristin. Siitä
ponnistuksestaan voipuneena hän kaatui pitkäkseen vuoteelle, sopertaen
tohtori Grisartin nimeä.
Jälleen tointuessaan hän oli niellyt puolet vahvistusjuomasta, josta
loppu jäi lasiin, ja häntä kannatteli lääkäri, venetsialaisen ja
rippi-isän seistessä oven lähellä.
Venetsialainen joutui kokemaan samat muodollisuudet kuin hänen kaksi
kilpailijaansakin, epäröi heidän laillaan kahden vieraan läsnäollessa,
mutta ilmaisi suurmestarin käskystä rauhoittuneena, että paavi
veljeskunnan mahtavuutta peläten suunnitteli jesuiittien yleistä
karkoitusta ja taivutteli Euroopan hoveja hankkeensa puolelle. Hän
ilmoitti paavin apurit ja toimintakeinot sekä mille Adrianmeren
saarelle kaksi yhdennentoista luokan kardinaalia -- veljeskunnan
johtajina -- ja kolmekymmentakaksi veljeskunnan huomattavampaa jäsentä
aiottiin siirtää äkillisellä yllätyksellä.
Fransiskaanimunkki kiitti signor Marinia. Tämän paavillisen vehkeen
paljastus ei ollut mikään pikku palvelus järjestölle. Venetsialainen
sai sitten määräyksen lähteä jälleen matkalle neljännestunnin kuluessa
ja poistui säteilevänä kuin olisi jo saanut suurmestaruuden sormuksen.
Mutta hänen mentyänsä fransiskaanimunkki mutisi vuoteellaan:
"Kaikki nämä miehet ovat joko vakoilijoita tai poliisipalvelijoita, ei
yksikään ole luonnostaan suurmestari; kukin on ilmaissut jonkun juonen,
mutta kellään ei ole tiedossaan mitään salaisuutta. Ei Jeesuksen
veljeskuntaa ole johdettava sodalla ja hävityksellä ja väkivallalla,
vaan henkisen ylemmyyden salaperäisellä vaikutuksella. Ei, vielä ei ole
löytynyt miestä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi minut kutsuu Jumala ja
minä kuolen. Voi, pitääkö veljeskunnan sortua minun kanssani
tukipylvään puutteessa? Saako kuolema, joka odottaa minua, samalla
tehdä tyhjäksi veljeskunnan tulevaisuuden, jonka olisi ikuistanut
kymmenen vuotta lisää minun elämässäni, sillä se avautuu hohtavana ja
valoisana uuden kuninkaan hallitessa?"
Näitä puolittain ajateltuja ja puolittain lausuttuja sanoja kuunteli
kunnon ripittäjä kauhuissaan kuten kuumesairaan hourailua, kun
sitävastoin Grisart kypsyneempänä ajattelijana tarkkasi niitä ikäänkuin
ilmestyksinä tuntemattomasta maailmasta, jonne hänen katseensa nyt sai
tunkeutua, käden ulottumatta sinne.
Äkkiä munkki kohottausi.
"Valmistautukaamme", sanoi hän, "kuolema hoputtaa. Voi, äsken toivoin
kuolevani levollisena... nyt joudun epätoivoon, ellen jäljelläolevain
joukosta... Grisart! Grisart! Toimittakaa minulle vielä tunti
elonaikaa!"
Grisart lähestyi kuolevaa ja antoi hänen niellä muutamia pisaroita, ei
lasissa säilytettyä juomaa, vaan mukanaan olleesta pullosta.
"Kutsukaa skotlantilainen", huusi munkki, "kutsukaa Bremenin kauppias!
Noutakaa heidät, noutakaa! Armias taivas, minä kuolen, tukehdun!"
Rippi-isä ryntäsi etsimään apua niinkuin ihmistaidolla olisi voinut
siirtää kuoleman kättä potilaan päältä; mutta kynnyksellä hän kohtasi
Aramiksen, joka piteli sormea huulillaan kuten äänettömyyden jumalan
Harpokrateen patsas ja katseellaan torjui hänet takaisin kamarin
perälle. Silmäyksillä neuvoteltuansa keskenään liikahtivat kuitenkin
lääkäri ja rippi-isä vaatimaan tulijan poistumista. Mutta kahdella eri
tavoin tehdyllä ristinmerkillä hän naulitsi molemmat paikalleen.
"Esimies!" sopersivat he.
Aramis astui hitaasti huoneeseen, jossa potilas taisteli
kuolonkamppauksen ensimmäistä yritystä vastaan. Fransiskaani näkyikin
toipuvan joko väkinesteen tai piispan ilmestymisen vaikutuksesta; hän
teki liikkeen ja kohottausi vuoteellaan hehkuvin katsein, suu
puolittain avoinna ja hiukset hiestä kosteina. Aramis tunsi huoneen
ilman tukehduttavaksi; kaikki ikkunat olivat suljetut, samalla kun
pesässä oli tulennos ja kaksi keltaista kynttilää valutti pöytäliinalle
vahaansa vaskisista kynttilänjaloista, lämmittäen nekin ilmakehää
sankalla käryllään. Hän avasi ikkunan, tähtäsi kuolevaan merkitsevän ja
kunnioittavan katseen ja lausui:
"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, että tulen täten
kutsumattomana, mutta teidän tilanne on kovin arveluttava, joten
pelkäsin teidän voivan kuolla ennen kuin olette puhutellut minua, koska
olin vasta kuudennella sijalla luettelossanne."
Kuoleva hätkähti ja katsoi paperiinsa.
"Te olette siis se, jota muinoin nimitettiin Aramikseksi ja sittemmin
chevalier d'Herblayksi? Te olette Vannesin piispa?"
"Niin, monseigneur."
"Minä tunnen teidät, olen jo nähnyt teidät."
"Tapasimme toisemme viime riemujuhlassa pyhän isän luona."
"Ah, niin, se on totta, nyt muistan. Ja te asetutte hakijaksi?"
"Monseigneur, olen kuullut veljeskunnan kaipaavan tietoonsa suurta
valtiosalaisuutta, ja tietäen teidät niin vaatimattomaksi, että olitte
päättänyt erota asemastanne sen hyväksi, joka toimittaisi järjestön
haltuun sellaisen salaisuuden, minä kirjoitin olevani halukas
kilpailuun, kun yksinäni varjelen salaisuutta, jota pidän tärkeänä."
"Puhukaa", sanoi fransiskaanimunkki; "olen valmis kuuntelemaan teitä ja
arvostelemaan salaisuutenne merkitystä."
"Monseigneur, niin kohtalokasta salaisuutta kuin minulla nyt on kunnia
uskoa teille ei ilmoiteta sanoilla. Mikään mielle, joka kerran on
tullut esille ajatusten syvyydestä ja ilmaantunut häviämättömässä
muodossa, ei enää kuulu haltijalleen. Sana voi sattua tarkkaavaan
vihamieliseen korvaan; niinpä ei sovi lausumaansa kylvää umpimähkään
liikkeelle, sillä silloin ei salaisuutta voisi enää vakuuttaa
salaisuudeksi."
"Miten siis tahdotte ilmaista minulle asian?" kysyi kuoleva.
Aramis viittasi lääkäriä ja rippi-isää siirtymään syrjemmälle ja ojensi
toisella kädellään fransiskaanimunkille paperin, joka oli suljettu
kaksinkertaiseen koteloon.
"Mutta eikö kirjoitus ole vielä vaarallisempaa kuin puhuminen?" kysyi
sairas.
"Ei, monseigneur", vastasi Aramis, "sillä tästä kotelosta löydätte
kirjaimia, joita ainoastaan te ja minä ymmärrämme."
Fransiskaani silmäili Aramista yhä enemmän ihmeissään.
"Se on samaa salakirjoitusta, jota te käytitte vuonna 1655", jatkoi
Aramis; "ainoastaan teidän käsikirjuri-vainajanne Juan Jujan kykenisi
kolmantena sitä tulkitsemaan, jos hän nousisi haudastaan."
"Te siis tunnette tämän salakirjoituksen, te?"
"Minä sen annoin hänelle."
Ja sorean kunnioittavasti Aramis lähestyi ovea ikäänkuin poistuakseen.
Mutta hänet pysähdytti munkin ele, jota seurasi huudahdus.
"Jeesus!" sanoi hän; "_ecce homo_!"[62]
Sitten hän luki paperin toiseen kertaan.
"Tulkaa pian", pyysi hän, "tulkaa!"
Aramis lähestyi fransiskaania järkkymättömän tyynenä ja kunnioittavana.
Sairas ojentausi polttamaan vahakynttilän liekissä hänen antamansa
paperin, tarttui sitten piispan käteen ja veti hänet luoksensa.
"Miten ja keltä olette voinut saada tietää sellaisen salaisuuden?"
kysyi hän.
"Rouva de Chevreuselta, kuningattaren likeiseltä ystävättäreltä ja
uskotulta."
"Ja rouva de Chevreuse...?"
"Hän on kuollut."
"Ja onko kukaan muu saanut siitä selkoa?"
"Ainoastaan muuan kansan mies ja nainen, joiden kasvatettavana hän
oli."
"Missä he ovat?"
"Haudassaan hekin... Se salaisuus polttaa kuin tuli.
"Mutta te olette jäänyt eloon?"
"Kukaan ei tiedä, että minä tunnen sen."
"Kuinka kauan tämä salaisuus on ollut hallussanne?"
"Viisitoista vuotta."
"Ja te olette säilyttänyt sen?"
"Minä tahdoin elää."
"Ja te lahjoitatte sen veljeskunnalle ilman kunnianhimoa, ilman omia
laskelmia?"
"Minä luovutan sen järjestöllemme kunnianhimoisena ja hyvitystä
ajatellen", vastasi Aramis, "sillä jos te saatte elää, monseigneur,
niin te nyt tuntiessanne minut teette minusta sen, mihin pystyn ja mikä
minun tulee olla."
"Ja koska nyt kuolen", huudahti fransiskaanimunkki, "niin teenkin
sinusta seuraajani... Noin!"
Hän tempasi sormuksensa ja pani sen Aramiksen sormeen. Kääntyen sitten
molempiin kohtauksen näkijöihin hän lausui: "Olkaa tarpeen tullen
todistajina, että minä ruumiillisesti sairaana, mutta terveissä
sielunvoimissa, vapaaehtoisesti ja pakottamatta luovutan tämän
sormuksen rajattoman vallan merkkinä monseigneur d'Herblaylle, Vannesin
piispalle, jonka nimitän jälkeläisekseni ja jolle minä vaivainen
syntinen Jumalan tuomioistuimen eteen joutumaisillani ensimmäisenä
taivutan pääni, ollakseni kaikille muille esimerkkinä."
Ja fransiskaani kumarsi juhlallisesti, lääkärin ja jesuiitin vaipuessa
polvilleen.
Itse kuolemaa kalpeampana Aramis siirsi katseensa peräkkäin kaikkiin
tämän kohtauksen henkilöihin. Tyydytetyn kunnianhimon riemu täytti
hänen sydämensä.
"Kiirehtikäämme", sanoi fransiskaanimunkki; "minut hivuttaa loppuun
kaikki se, mitä minulle jäi vielä tehtäväksi. En mitenkään kykene
toteuttamaan viimeisiä päätöksiäni."
"Minä otan ne toteuttaakseni", lupautui Aramis.
"Hyvä on!" kiitti sairas ja lisäsi kääntyen jesuiittiin ja lääkäriin:
"Jättäkää meidät yksin."
Molemmat tottelivat käskyä.
"Tuolla tunnuksella", jatkoi äskeinen suurmestari, "te olette mies
tärisyttämään koko maailmaa; te revitte alas ja rakennatte sillä: _In
hoc signo vinces!_[63] -- Sulkekaa ovi", kehoitti hän samassa.
Aramis työnsi salvat eteen ja palasi fransiskaanimunkin luo.
"Paavi on vehkeillyt veljeskuntaa vastaan", ilmoitti sairas; "hänen
pitää kuolla."
"Hän kuolee", vastasi Aramis tyynesti.
"Me olemme velkaa seitsemänsataatuhatta livreä bremeniläiselle
kauppamiehelle nimeltä Donstett, joka on saapunut tänne pyytämään minun
takaustani."
"Hän saa maksunsa", vakuutti Aramis.
"Kuusi maltalaisritaria, joiden nimet näette tähän merkittyinä, ovat
erään yhdennentoista luokan jäsenen varomattomuuden johdosta saaneet
tietoonsa kolmannen asteen salaisuudet; on otettava selville, miten he
ovat käyttäneet tietoansa, sekä peräännytettävä ja haudattava koko
asia."
"Se tapahtuu."
"Kolme vaarallista veljeskunnan jäsentä on lähetettävä Tibetiin
menehtymään; he ovat jo tuomitut. Tässä heidän nimensä."
"Minä panetan tuomion täytäntöön."
"Antwerpenissä asuu muuan rouvashenkilö, Ravaillacin[64] veljen
tyttärentytär; hänellä on hallussaan papereita, jotka voisivat
vahingoittaa veljeskuntaa. Jo viisikymmentäyksi vuotta on se suku
nauttinut viidenkymmenentuhannen livren eläkettä. Eläke on rasittava;
veljeskunta ei ole rikas... Olisi hyväksyttävällä kertamaksulla
lunastettava ne paperit tai vastapuolen kieltäytyessä lopetettava
eläkkeen maksaminen... joutumatta rettelöön."
"Otan selville, mitä on tehtävissä", sanoi Aramis.
"Eräs Limasta lähtenyt alus lienee jo viime viikolla saapunut
Lissabonin satamaan; se on näennäisesti lastattu kaakaolla, mutta
todellisuudessa kullalla. Harkot ovat kätketyt kaakaokerroksen alle.
Alus kuuluu veljeskunnalle, lastin arvo nousee seitsemääntoista
miljoonaan livreen. Te toimitatte sen vastaanotetuksi; tässä
asiakirjat."
"Missä satamassa tulee purkamisen tapahtua?"
"Bayonnessa."
"Ellei satu vastatuulia, niin se on siellä kolmen viikon kuluttua.
Siinäkö kaikki?"
Fransiskaani nyökkäsi myöntävästi, sillä hän ei saanut enää puhutuksi;
veri syöksyi kurkkuun ja päähän, tiukkui suusta, sieraimista ja
silmistä. Onneton ehti enää vain puristaa Aramiksen kättä ja vierähti
sitten kouristuksen kangistamana vuoteelta lattialle.
Aramis laski kätensä hänen sydämelleen; se oli tauonnut sykkimästä.
Kumartuessaan hän huomasi, että palanen sitä paperia, jonka hän oli
antanut munkille, oli säästynyt kynttilänliekistä. Hän otti sen ja
poltti tuhaksi. Sitten hän kutsui takaisin rippi-isän ja lääkärin,
lausuen edelliselle:
"Teidän ripitettävänne on Jumalan luona; hän ei nyt tarvitse muuta kuin
rukouksia ja leposijan. Menkää järjestämään yksinkertainen hautaus,
sellainen kuin köyhälle munkille soveltuu... Menkää."
Jesuiitti poistui huoneesta.
Uusi suurmestari kääntyi lääkäriin päin ja sanoi hyvin hiljaa,
nähdessään tämän kalpeat ja tuskaiset kasvot:
"Herra Grisart, tyhjentäkää tuo lasi ja pyyhkikää se; se sisältää vielä
liian paljon sitä ainetta, jota suuri neuvosto käski teidän siihen
sekoittaa."
Hämmästyneenä, kauhistuneena, muserrettuna Grisart horjahti taaksepäin.
Aramis kohautti säälivästi olkapäitänsä, otti lasin ja tyhjensi sen
tulipesän tuhkaan.
Sitten hän meni ulos, vieden mukanaan vainajan paperit.
128
Lähetystehtävä.
Seuraavana eli oikeastaan samana päivänä, sillä edelläkerrotut
tapahtumat päättyivät vasta kello kolmen aikaan aamulla, kuningas läksi
aamiaisen edellä molempien kuningattarien kanssa messuun. Orléansin
herttua taasen otti mukaansa Lotringin junkkarin ja joitakuita muita
ystäviänsä ja ratsasti virralle koettelemaan noita paljonpuhuttuja
kylpyjä, joihin naiset olivat niin hullaantuneet. Siten ei linnaan
jäänyt muita kuin Madame, joka oli tekeytynyt huonovointiseksi,
saadakseen olla yksinään. Silloin nähtiin tai oikeammin ei nähty
Montalaisin hiipivän ulos hovineitien huoneesta, vetäen mukaansa la
Vallièren, joka piiloutui niin hyvin kuin taisi; kahden he livahtivat
puutarha-alueen läpi, varovasti vilkuen ympärilleen, ja saapuivat
lopuksi Viisikulmiolle.
Oli pilvinen sää, ja kuuma tuuli taivutteli kukkasia ja pensaita,
paahtavan pölyn lennellessä maanteiltä ryöppynä korkealle puiden yli.
Montalais oli kaiken aikaa erityisesti toiminut taitavana vakoojana;
hän eteni nyt vielä muutaman askeleen ja sanoi kääntyen sitten
takaisinpäin, ollakseen täysin varma, ettei kukaan kuunnellut tai
lähestynyt heitä:
"No, nyt olemme toki rauhassa, Jumalan kiitosi. Eilisestä asti on koko
hovipiiri innostunut urkkijoiksi ja kiertelee ympärillämme aivan kuin
olisimme ruton saastuttamia."
La Vallière painoi alas päänsä ja huokasi.
"Tämä on ennenkuulumatonta!" jatkoi Montalais; "Malicornesta herra de
Saint-Aignaniin saakka kaikki ihmiset utelevat salaisuuttamme.
Kuulehan, Louise, puhelkaamme nyt hiukan, jotta voin tietää, miten
menetellä."
La Vallière kohotti kumppaniinsa kauniit silmänsä, puhtaat ja syvät
kuin kevättaivaan sini.
"Ja minä", sanoi hän, "kysyn nyt sinulta, minkätähden meidät kutsuttiin
Madamen luokse, miksi olemme nukkuneet hänen huoneissaan emmekä
erikseen, mistä syystä sinä yöllä tulit niin myöhään, ja mistä se
valvonta johtuu, jonka varokeinoihin meidät on joka askeleella
alistettu?"
"Rakas Louise, sinähän vastaat minun kysymykseeni toisella tai
kymmenelläkin kysymyksellä, mutta sellainen ei kelpaa. Minä selitän
sinulle tuon kaiken myöhemmin; ne seikat ovat toisarvoisia, joten voit
huoletta odottaa siksi. Minä kysyn sinulta -- sillä siitä johtuu kaikki
muu --, onko vai eikö ole mitään salaisuutta olemassa?"
"En tiedä, onko asiassa mitään salaisuutta", sanoi la Vallière, "mutta
sen tiedän, että on tapahtunut joku varomattomuus siitä asti kun puhuin
niin typerästi kuninkaasta ja vielä älyttömämpänä pyörryin; kaikki nyt
lausuvat meistä huomautuksiaan."
"Sinusta, saat sanoa, kultaseni", oikaisi Montalais nauraen, "sinusta
ja Tonnay-Charentesta, jotka molemmin teitte tunnustuksenne pilville ja
onnettomuudeksi saitte sivullisia kuulijoita."
La Vallière taivutti päänsä alas. "Sinä todella muserrat minut",
valitti hän.
"Minä?"
"Niin, kiusaat minut kuoliaaksi pilapuheillasi."
"Kuulehan, kuulehan, Louise! En puhu piloja, vaan olen oikein vakavalla
mielellä. En ole turhan takia siepannut sinua linnasta, jäänyt
messusta, teeskennellyt Madamen tavoin päänsärkyä, jota hänellä oli
yhtä vähän kuin minullakaan, ja kaiken kaikkiaan käyttänyt
kymmenkertaisesti runsaammin valtioviisautta kuin herra Colbert on
saanut perintönä Mazarinilta ja nyt sovelluttaa herra Fouquetia
vastaan; tahtoessani täten päästä kertomaan sinulle seitsemän suruani
ja kahdeksan murhettani ei kelpaa tulokseksi, että kun me lopultakin
olemme rauhassa eikä kukaan kuule meitä, sinä silloin alkaisit
teeskennellä minulle. Ei, ei, ole varma siitä, että kun kysyn sinulta,
se ei tapahdu vain uteliaisuudesta, vaan todella arveluttavaksi käyneen
asemamme vuoksi. Ihmiset tietävät tuon tunnustuksesi ja puhuvat siitä.
Jokainen koristelee tarinaa parhaan taitonsa mukaan mielikuvituksen
kukkasilla; sinulla on kunnia pitää koko hovin huomaavaisuutta
vireillä, kultaseni, ja ne monet hellät ja henkevät lausumat, joita
sinun tiliisi sepitetään, saisivat neiti de Scudéryn ja hänen veljensä
pakahtumaan kateudesta, jos ne tunnollisesti selostettaisiin heille."
"Mutta, hyvä Montalais", sanoi tyttöpoloinen, "sinä tiedät paremmin
kuin kukaan, mitä minä olen sanonut, kun lausuin sen juuri sinulle."
"Niin, tiedän kyllä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En ole unohtanut
ainoatakaan sanaasi; mutta ajattelitko myös todella mitä sanoit?"
Louise joutui hämilleen.
"Yhä kyselyä!" huudahti hän. "Hyvä Jumala, antaisin koko maailman
unhoittaakseni, mitä sanoin... Miksi ovatkaan kaikki liittoutuneet
alati muistuttamaan minua siitä? Voi, on kamalaa, että ystävätärkin,
jonka pitäisi säästää minua, -- joka voisi minua neuvoa ja auttaa
pelastukseen, päin vastoin surmaa minut, rääkkää hengiltä!"
"Kas, kas", lausui Montalais, "tähän asti sanottuasi liian vähän
väitätkin jo liian paljon. Kellään ei ole aikomuksena surmata sinua
eikä edes varastaa sinulta salaisuuttasi: sitä pyydetään omasta
suosiostasi eikä muutoin, sillä se ei koske ainoastaan sinun asioitasi,
vaan meidän muidenkin. Samaa huomauttaisi sinulle Tonnay-Charente, jos
hän olisi täällä. Eilen illalla hän nimittäin olikin pyytänyt minua
vasiten kamariimme keskustelemaan, ja minä läksin sinne herroista
Manicampista ja Malicornesta selvittyäni; silloin kuulin, joskin hiukan
myöhästyneenä, että Madame oli sijoittanut hovineidit erilleen
toisistansa ja että meidän piti nukkua hänen huoneissaan eikä omassa
asunnossamme. Tietysti Madame sillä erossapitämisellä tahtoi estää
meitä haastelemasta mitään keskenämme, ja samassa tarkoituksessa hän on
tänä aamuna sulkeutunut Tonnay-Charenten seuraan. Sano minulle siis,
rakkahin, missä määrin Athénais ja minä voimme luottaa sinuun, jotta
sinäkin saisit meidän tukemme."
"En oikein ymmärrä esittämääsi kysymystä", väitti Louise hyvin
kiihtyneenä.
"Hm, sinä näytät päin vastoin käsittävän sen varsin hyvin. Mutta minä
esitänkin kysymykseni täsmällisempänä, riistääkseni sinulta kaikki
mahdolliset verukkeet. Kuule siis: _Rakastatko herra Bragelonnea?_ Se
kaiketi on selvä tiedustus, hä?"
Kysymys vavahdutti Louisea niinkuin piiritysarmeijan ensimmäinen pommi
täräyttää saarrettua varustusta.
"Rakastanko Raoulia!" huudahti hän; "lapsuudenystävää, veljeäni!"
"Kah, ei, ei! Taaskin sinä livahdat minulta tai ainakin pyrit
luikertamaan pois asiasta. En kysy sinulta, rakastatko Raoulia,
lapsuutesi ystävää ja veljeäsi; minä kysyn, rakastatko herra varakreivi
de Bragelonnea, kihlattuasi?"
"Voi, hyvä Jumala", valitti Louise, "kuinka ankarasti sinä
kovisteletkaan, rakas Aure!"
"Tyhjää valitusta! En ole enemmän enkä vähemmän ankara kuin
seurustelussamme yleensä. Esitän sinulle vain kysymyksen; tokihan
vastaat siihen?"
"Varmastikaan", vakuutti Louise tukahtuneella äänellä, "sinä et puhu
minulle kuin ystävätär, mutta vastaan sinulle kuitenkin vilpittömänä
ystävättärenä."
"Vastaa siis!"
"No niin, olen luonnostani kovin arasteleva ja naurettavankin ylpeä
kaiken suhteen, mitä naisen tulee tallettaa sydämensä salaisuutena, ja
siltä osalta ei vielä kukaan ole saanut lukea sisimpiä ajatuksiani."
"Sen kyllä tiedän, sillä jos olisin lukenut sieluasi, en kysyisi
sinulta, vaan sanoisin ihan yksinkertaisesti: 'Hyvä Louise, sinulla on
onni tuntea herra de Bragelonne, joka on pulska kunnon mies ja tarjoaa
edullista liittoa varattomalle tytölle. Kreivi de la Fère jättää
pojalleen viidentoistatuhannen livren verran vuotuisia korkoja. Tämän
pojan puolisona saat siis ne tulot; sehän on erinomaista. Älä siis eksy
oikeaan tai vasempaan vaan valitse suora tie alttarin ääreen, jonne
herra de Bragelonne tahtoo sinut viedä. Ja mitä sitten? No, sitten
sinusta tulee hänen luonteensa mukaan joko vapaa tai orjatar, jotta
saat oikeuden heittäytyä kaikkiin niihin hullutuksiin, joihin liian
vapaat tai liiaksi pidätellyt ihmiset tavallisesti joutuvat.' Näin minä
heti sanoisin sinulle, hyvä Louise, jos voisin katsahtaa sydämesi
syvyyteen."
"Ja minä kiittäisin sinua", sopersi Louise, "vaikka neuvosi ei
tuntuisikaan minusta aivan sattuvalta."
"Odota, maltahan... Jatkoksi äskeiselle minä sitten kiirehtisin
lisäämään: 'Louise, on vaarallista istua päivät päästään pää kumarassa,
kädet toimettomina, harhailevin katsein; on vaarallista tavoitella
hämyisiä puistokäytäviä ja lakata hymyilemästä huvikkeille, jotka
virkistävät muiden nuorten tyttöjen mieltä; on vaarallista, Louise,
sinun laillasi piirrellä kengänkärjellä hiekkaan kirjaimia, jotka
häivytettyinäkin voivat hahmopiirteillään vielä ilmaista olleensa
enemmän L:n kuin B:n näköisiä; ja vaarallista kaiken kaikkiaan on
täyttää mieltänsä tuhansilla eriskummaisilla kuvitelmilla, jotka ovat
yksinäisyyden ja päänkivistyksen hedelmiä. Tällaisissa haaveissa
tyttöparka riuduttaa poskensa kuopille ja kuluttaa samalla aivonsakin
pilalle, eikä olekaan tuollaisissa tapauksissa harvinaista nähdä
maailman miellyttävimmän ihmisen muuttuvan ihan tympäiseväksi, peräti
järkevän olennon aivan tylsistyvän.'"
"Kiitos, Aure-kulta", vastasi la Vallière säveästi; "sinun on
luontaista puhua noin, ja kiitän sinua siitä, että puhuttelet minua
teeskentelemättömästi."
"Ja puhunkin haaveilusta yleensä; älä siis omaksu sanoistani sen
enempää kuin katsot osuvaksi. Mistä nyt muuten johtuneekaan mieleeni
tarina nuoresta kaihomielisestä tytöstä, joka kuoli sappitautiin sen
pettymyksen johdosta, että hän kuvitteli saavuttaneensa jonkun
prinssin, kuninkaan tai keisarin rakkauden, vaikka tuo suuruus
ilmeisesti rakastikin toista ja ainoastaan käytti edellistä tyttöä
todellisen rakkautensa verhona; on kummallista, että tyttöparka ei sitä
itse huomannut ajoissa, vaikka hänen ympäristönsä heti havaitsi juonen.
Naurathan sille poloiselle hupsulle kuten minäkin, la Vallière?"
"Nauran", änkytti Louise kalmankalpeana; "niin, tietysti minä nauran."
"Ja siinä teet oikein, sillä tapaus on todellakin hupainen. Tapaus tai
tarina -- miksi sitä sanoisikaan -- painui sattuvana mieleeni, ja
opettavaisuutensa vuoksi nyt kerroin sen sinulle. Ajattelehan, hyvä
Louise, mitä häiriötä sellainen raskasmielisyys voisi tuottaa sinun
aivoissasi! Jos sellaista sattuisi jollekulle meistä, niin asianomainen
saisi siis olla varma siitä, että hän olisi tänään kuvalintuna,
huomenna naurun aiheena ja ylihuomenna kuolisi häpeään."
La Vallière hätkähti ja vaaleni vielä enemmän, jos mahdollista.
"Kun kuningas iskee silmänsä meihin", jatkoi Montalais, "antaa hän sen
kyllä huomata, ja jos me olemme se saalis, jota hän tavoittelee, osaa
hän kyllä tavoittaa saaliinsa. Sinä näet siis, Louise, että sellaisissa
olosuhteissa tulee nuorten tyttöjen, jotka joutuvat alttiiksi vaaralle,
suoda toisilleen rajaton luottamuksensa, jotta turhia haaveksimattomat
sydämet voisivat varjella niitä, jotka ovat luontuvia raskasmieliseen
uneksimiseen."
"Hiljaa, hiljaa!" huudahti la Vallière; "joku tulee!"
"Niin, todellakin", sanoi Montalais; "mutta kuka se voi olla? Kaikkihan
ovat menneet messuun kuninkaan saattueessa tai uimaretkelle Monsieurin
kanssa?"
Melkein samassa näkivät nuoret tytöt lehtokujan päässä vehmaan
lehväholvin alla uljasryhtisen ja solakkavartisen nuoren miehen, jolla
oli miekka kainalossa ja viitta hartioilla. Ratsusaappaissaan ja
kannuksissaan hän herttaisesti hymyillen tervehti heitä jo kaukaa.
"Raoul!" huudahti Montalais.
"Herra de Bragelonne!" sopersi Louise.
"Hän on itseoikeutettu tuomari ratkaisemaan väittelymme", sanoi
Montalais.
"Voi, Montalais, Montalais, armahda!" hätääntyi la Vallière; "sinä olet
jo ollut julma, älä kovene ihan järkkymättömäksi!"
Nämä palavana rukouksena lausutut sanat häivyttivät kaikki ivan jäljet
Montalaisin kasvoilta, elleivät sydämestä.
"Hei, te tulette pulskana kuin Amadis,[65] herra Bragelonne!" huusi hän
Raoulille; "ja täysissä varuksissa ja saappaissa kuten hänkin."
"Kunnioittava tervehdykseni, mesdemoiselles", vastasi Bragelonne
kumartaen.
"Mutta sanokaakin, miksi olette laittautunut saappaisiin?" kysyi
Montalais, la Vallièren pysyessä ääneti vaikka katselikin Raoulia yhtä
paljon ihmeissään kuin toverinsakin.
"Miksikö?" toisti Raoul.
"Niin", rohkeni Louisekin nyt virkahtaa.
"Sentähden että lähden matkalle", ilmoitti Bragelonne katsellen
Louisea.
Nuori tyttö tunsi itsensä jonkunlaisen taikauskoisen pelon yllättämäksi
ja huojui.
"Te matkustatte, Raoul!" huudahti hän, "minne?"
"Rakas Louiseni", selitti nuori mies luontaisen sävyisästi, "minä
lähden Englantiin."
"Ja mitä te Englannissa teette?"
"Kuningas lähettää minut sinne."
"Kuningas!" huudahtivat yhtaikaa Louise ja Aure, tahtomattaankin
vaihtaen keskenään katseen, jossa muistuttivat toisilleen juuri
keskeytyneestä haastelusta. Raoul huomasi sen, mutta hän ei voinut
oivaltaa sen merkitystä, vaan tulkitsi sitä niin ollen luonnolliseksi
ilmaukseksi harrastuksesta, jota molemmat nuoret tytöt tunsivat häntä
kohtaan.
"Hänen majesteettinsa", kertoi hän, "on suvainnut muistaa, että herra
kreivi de la Fère oli mieluisa vieras Kaarle II:n hovissa. Kun siis
kuningas tänä aamuna messuun mennessään tapasi minut tiellä, viittasi
hän minulle. Astuin hänen luokseen. 'Herra de Bragelonne', sanoi hänen
majesteettinsa minulle, 'poiketkaa herra Fouquetin luo, joka on saanut
minulta kirjeen Ison-Britannian kuninkaalle; te saatte viedä sen
kirjeen perille'. Minä kumarsin. 'Niin, ennen kuin matkustatte', lisäsi
hän, 'kysykää Madamelta, mitä tehtäviä hänellä on annettavana teille,
kun nyt olette lähdössä hänen kuninkaallisen veljensä luo'."
"Hyvä Jumala!" mutisi Louise järkkyneenä ja mietteissään.
"Niin pian! Teidät on määrätty matkustamaan nyt heti", ihmetteli
Montalais kuohuksissaan tästä kummallisesta sattumasta.
"Hyvin totellakseen niitä, joita kunnioittaa", lausui Raoul, "on
toteltava siekailematta. Kymmenen minuutin kuluttua käskyn antamisesta
olin valmis. Saatuaan tiedon matkastani on Madame kyhäämässä kirjettä,
jonka perilleviemisen hän suvaitsee uskoa minulle. Kun sillävälin sain
neiti de Tonnay-Charentelta kuulla, että te varmaankin olitte jossakin
Viisikulmiolla päin, pistäysin kiireimmiten tänne ja löysinkin teidät
molemmat."
"Ja kumpaisenkin hiukan huonovointisena", sanoi Montalais auttaakseen
Louisea, jonka kasvot ilmaisivat silmäänpistävää tyrmistystä.
"Voitteko pahoin!" toisti Raoul, sydämellisesti puristaen Louise de la
Vallièren kättä. "Kas, kätesi on tosiaan ihan jääkylmä."
"Ei se merkitse mitään."
"Eihän tämä kylmyys ulotu sydämeen asti, vai kuinka, Louise?" virkkoi
nuori mies hellästi hymyillen.
Louise kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin kysymys olisi johtunut
epäluulosta ja herättänyt hänessä tunnonvaivaa.
"Voi, te tiedätte hyvin", sai hän ponnistautuen sanotuksi, "että
sydämeni ei milloinkaan kylmene sellaiselle ystävälle kuin te olette,
herra de Bragelonne."
"Kiitos, Louise! Tunnen sekä sydämesi että sielusi ja tiedän kyllä,
että pelkällä käden kosketuksella ei voi arvostella sinun hellyyttäsi.
Ja sinä tiedät, Louise, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua, millä
luottamuksella ja alttiudella olen omistanut sinulle koko elämäni;
annathan minulle siis anteeksi, että puhun sinulle hiukan
lapsellisesti?"
"Puhukaa, herra Raoul", sanoi Louise vapisten; "minä kuuntelen teitä."
"En voi nyt erota sinusta lausumatta, että mieltäni painaa ihmeellinen
ankeus, jonka käsitän järjettömäksi, mutta se repii kuitenkin
sieluani."
"Viivyttekö sitten kauankin poissa?" kysyi la Vallière ahdistuneesti,
Montalaisin kääntäessä pois kasvonsa.
"En, varmaankaan en edes kahta viikkoa pitempään."
La Vallière laski toisen kätensä sydämelleen, joka tuntui olevan
pakahtumaisillaan.
"Se on kummallista", jatkoi Raoul ja katseli nuorta tyttöä
surumielisesti; "olen monta kertaa jättänyt sinut, kohdatakseni
vaarallisia seikkailuja, ja aina olen lähtenyt reippaana, kevein
sydämin, mieli hurmaantuneena vastaisista riemuista ja valoisista
tulevaisuuden toiveista, -- ja kuitenkin oli silloin mentävä uhmaamaan
espanjalaisia luoteja tai wallonien tapparakeihäitä. Tänään lähden
ilman pienintäkään vaaraa, ilman vähintäkään huolestuksen aihetta,
tavoittamaan mitä helpoimmalla tehtävällä sitä kallista palkintoa, jota
hänen majesteettinsa suosio minulle lupaa, ja kenties voitankin sen,
sillä mitä kallisarvoisempaa hänen majesteettinsa voisikaan suoda
minulle kuin sinun kätesi! No niin, Louise, en todellakaan tiedä, mistä
se johtuu, mutta kaikki tämä onnellisuus ja valoisan tulevaisuuden
ilahdus haipuu näkyvistäni kuin tyhjänä utuna, kuin harhahaaveena, ja
sydämeni syvyydessä tunnen karvasta murhetta ja sanoin kuvaamatonta
apeutta, jotakin kaameata, elotonta, kuollutta kuin ruumis. Voi, kyllä
tiedänkin miksi, Louise: se tulee siitä, etten ole milloinkaan
rakastanut sinua niin hartaasti kuin nyt tällä hetkellä. Oi, hyvä
Jumala, hyvä Jumala!"
Tämä murtuneen sydämen viimeinen huudahdus hellytti Louisen kyyneliin,
ja hän horjahti taaksepäin Montalaisin syliin. Jälkimmäinenkin, joka ei
suinkaan ollut pahoin pehmeäluontoinen, tunsi silmänsä kosteiksi ja
sydämensä kuin rautarenkaan puristamaksi.
Raoul näki morsiamensa kyyneleet. Hänen katseensa ei tunkeutunut
syvemmälle, ei koettanutkaan tunkeutua näiden kyynelten taakse. Hän
taivutti polvensa Louisen edessä ja suuteli hellästi hänen kättään.
Saattoi nähdä, että hän vuodatti koko sydämensä siihen suudelmaan.
"Nouskaa, nouskaahan", sanoi Montalais, itsekin puhkeamaisillaan
itkuun, "sillä tuolla tulee Athénais!"
Raoul pyyhki polvensa takinhihan käänteellä ja hymyili vielä kerran
Louiselle, joka ei enää katsonut häneen. Puristettuaan sitten
sydämellisesti Montalaisin kättä hän kääntyi tervehtimään neiti de
Tonnay-Charentea, jonka silkkilaahus jo kuuluvasti lakaisi lehtokujan
hiekkaa.
"Onko Madame saanut kirjeensä valmiiksi?" kysyi hän nuoren tytön
ehtiessä lähemmäksi.
"On, herra varakreivi, kirje on sekä kirjoitettu että sinetöity, ja
hänen kuninkaallinen korkeutensa odottaa teitä."
Sen kuullessaan Raoul pikaisesti kumarsi Athénaisille, loi viimeisen
silmäyksen Louiseen, viittasi vielä Montalaisille jäähyväisiksi ja
poistui linnalle päin. Mutta mennessään hän vielä kääntyi katsomaan
taaksensa. Ison puistokujan käänteessä hän sitten katosi noiden kolmen
nuoren tytön näkyvistä, jotka olivat hyvin erilaisin tuntein saattaneet
häntä katseillaan.
"No, vihdoinkin olemme rauhassa", virkkoi Athénais ensimmäisenä
keskeyttäen äänettömyyden; "nyt saamme vapaasti haastella eilisestä
suuresta tapahtumasta ja neuvotella esiintymistavastamme. Jos nyt
tahdotte olla tarkkaavaisia", jatkoi hän vilkuen joka taholle, "niin
selitän teille mahdollisimman lyhyesti, mitä minä katson
velvollisuudeksemme ja -- ellette vähemmästä ymmärrä -- mikä tässä
asiassa on Madamen tahto."
Ja mademoiselle de Tonnay-Charente antoi viime sanoilleen eri painoa,
joka ei jättänyt hänen kumppaneitaan epätietoisiksi siitä, että
Athénais todella esiintyi virallisena edustajana.
"Madamen tahto!" huudahtivat Montalais ja La Vallière yhtaikaa.
"_Uhkavaatimus_!" vastasi neiti de Tonnay-Charente diplomaattisesti.
"Mutta, hyvä Jumala", sopersi la Vallière, "tietääkö Madam, että --?"
"Hän tietää enemmän kuin me olemme hänelle sanoneet", vakuutti Athénais
painokkaasti. "Olkaamme siis nyt yksimielisiä, hyvät neidit."
"Oh kyllä!" lupasi Montalais. "Olen pelkkänä korvana. Puhu, Athénais."
"Voi taivas! Hyvä Jumala!" surkeili Louise vapisevana, "saankohan enää
elääkään tämän kamalan illan jälkeen?"
"Oh, älä toki noin säiky", tyynnytti Athénais; "meillä on keino
käsissämme." Ja hän istuutui kahden kumppaninsa väliin, yhdistäen
kumpaiseltakin käden omaansa, ja aloitti selittelynsä. Ensimmäisten
sanojen kuisketta häiritsi vain laukkaavan hevosen kavioiden kopse
valtamaantieltä linnan ristikkoporttien ulkopuolelta.
129.
Onnellinen prinssi.
Linnaan palatessaan oli Bragelonne kohdannut de Guichen. Mutta ennen
tätä kohtausta oli de Guiche tavannut Manicampin, joka taasen oli
puhutellut Malicornea. Mutta miten oli Malicorne sattunut Manicampin
tielle? Siinä ei ollut mitään merkillistä: hän oli odotellut tätä
palaavaksi messusta, jonne Manicamp oli mennyt herra de Saint-Aignanin
seurassa. Yhdyttyään he olivat onnitelleet toisiaan hyvästä sattumasta,
ja Manicamp oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kysyen ystävältänsä,
oliko tälle jäänyt jokunen lantti taskun pohjalle. Kummeksumatta
kysymystä, jota hän ehkä odottikin, oli toinen vastannut, että jokainen
tasku, josta aina ammennetaan, sinne koskaan mitään panematta, lopulta
ehtyy niinkuin kaivo vielä talvella antaa vettä, kunnes puutarhuri
tyyten tyhjentää sen kesällä. Malicorne sanoi taskuaan kyllä syväksi ja
vakuutti auliisti ammentavansa siitä kylläisyyden aikana, mutta
valitettavasti se oli liiallisesta käytöstä kuivunut. Tähän oli
Manicamp hajamielisesti vastannut:
"Niinpä niin."
"Se olisi siis täytettävä", oli Malicorne lisännyt.
"Epäilemättä, mutta miten?"
"Eihän mikään ole helpompaa, paras herra Manicamp."
"Hyvä! Puhukaa!"
"Virka monsieurin luona, niin tasku pullistuu."
"Mutta onhan teillä sellainen virka?"
"On vasta vakuutettuna."
"No niin?"
"Ka, nimitys ilman itse virkaa merkitsee rahatonta kukkaroa."
"Niinpä niin", oli Manicamp vastannut toistamiseen.
"Puuhatkaamme siis se lupaus toteutetuksi", oli virantavoittelija
kehoittanut.
"Paras, paras ystävä", huokasi Manicamp, "toimen saaminen Monsieurilta
on asemamme suuria vaikeuksia."
"Ohoh!"
"Tietenkin, sillä nykyhetkellä emme voi pyytää mitään Monsieurilta."
"Mikä estää?"
"Välit ovat kylmenneet."
"Lorua!" virkahti Malicorne koruttomasti.
"Vielä mitä! Ja jos liehittelemme Madamea", sanoi Manicamp, "niin
voimmeko sillä hyvitellä Monsieuria?"
"Totta kai! Jos osoitamme kohteliasta huomaavaisuutta Madamelle ja
menettelemme siinä taitavasti, niin Monsieur varmaan kääntyy meille
suopeaksi."
"Hm!"
"Muutoin olemme pölkkypäitä! Kiirehtikää siis, herra Manicamp, te kun
olette suuri politikko, sovittamaan herra de Guiche hänen
kuninkaallisen korkeutensa kanssa."
"Kuulkaahan, mitä herra de Saint-Aignan kertoi teille, Malicorne?"
"Minulle? Ei mitään. Hän kyseli kaikenmoista, sen hän teki."
"Vai niin. Minua kohtaan hän oli vähemmän umpimielinen."
"Mitä saitte heltiämään?..."
"Että kuningas on mielettömästi rakastunut neiti de la Vallièreen."
"Suuri uutinen, jumaliste!" vastasi Malicorne ivallisesti; "jokainen
huutaa sitä niin äänekkäästi, että se ei voine enää kellekään olla
salaisuus. Mutta pyydän teitä nyt ensiksi tosiaan toimimaan neuvoni
mukaan: puhukaa herra de Guichen kanssa ja koettakaa saada hänet
lähenemään Monsieuria. Hitto, siihen hän on velvollinenkin hänen
kuninkaallista korkeuttansa kohtaan!"
"Mistähän de Guichen tavoittaisi?"
"Se ei nähdäkseni käy vaikeaksi. Tehkää kuten minä hain teidät esille:
odottakaa häntä. Tiedättehän, että hän on luonnostaan innostunut
kävelyihin."
"Niin, mutta missä hän käyskentelee?"
"On siinäkin kysymys! Eikö hän ole rakastunut Madameen?"
"Niin sanotaan."
"No siispä hän kävelee Madamen asunnon lähettyvillä."
"Kah, paras Malicorne, ettepä erehdykään. Tuolla hän tulee!"
"Miksi luulisittekaan minun erehtyvän? Oletteko huomannut, että
hairahtuminen on minun tapaistani? Siinä näette: häntä ei tarvitse edes
odottaa. Ja te olette rahapulassa?"
"Kireästi!" valitti Manicamp.
"Minä taasen olen virkaani vailla. Kun Malicorne astuu toimeen, niin
Malicornella on rahaa. Ei asema sen pulmallisempi ole."
"Hyvä siis, olkaa huoleti. Minä panen parastani."
"Tehkää niin."
De Guiche lähestyi. Malicorne läksi tiehensä, Manicamp takertui de
Guicheen. Kreivi näytti haaveilevalta ja synkältä.
"Sanoppas, mitä loppusointua etsit, kreiviseni", virkkoi Manicamp.
"Minulla on mainio omasi pariksi, varsinkin jos sinulla loppusointunasi
on _sielu_."
De Guiche pudisti päätänsä ja tuntien puhuttelijan ystäväksi tarttui
hänen käsivarteensa.
"Paras Manicamp", vastasi hän, "muuta minä etsin kuin loppusointua."
"Mitä siis puuttuu?"
"Ja sinäkö ryhtyisit auttamaan minua etsinnässäni", jatkoi kreivi,
"tuollainen laiskuri, veltto veitikka?"
"Minä terästän kekseliäisyyteni, paras kreivi."
"Näin on asia: olen menossa taloon, johon minulla on asiaa."
"Käännä siis askeleesi taloa kohti", neuvoi Manicamp.
"Niin, mutta talossa asuu mustasukkainen aviomies."
"Voittaako hän tarkkuudessa Kerberos-koiran?"
"Ei, mutta hyvin vetää vertoja."
"Onko hänellä kolme kitaa kuten sillä valppaalla manalan vartijalla?
Oh, älä kohauttele olkapäitäsi, paras kreivini; teen tämän kysymyksen
täydellä syyllä, kun nimittäin runoilijat väittävät, että Kerberoksen
suostuttamiseksi pitää tuoda kakku tullessaan. Jokapäiväisen
todellisuuden näkökannalta sanon minä, että yksi kakku on liian vähän
kolmeen kitaan. Jos sinun mustasukkainen aviomiehesi vastaa tuota
petoa, kreivi, niin sinun on varattava mukaasi kolmin verroin
lämpimäisiä."
"Tuollaisia neuvoja voisin mennä pyytämään herra Beautrulta, Manicamp."
"Saadaksesi parempia, hyvä kreivi", sanoi Manicamp leikkisän vakavasti,
"ota käytäntöön selvempi kaava kuin äsken esitit pohtiakseni."
"Jos Raoul olisi täällä", virkkoi de Guiche, "niin hän kyllä ymmärtäisi
minua."
"Sen uskon, varsinkin jos hänelle sanoisit: minulla olisi hyvä halu
nähdä _Madame_ lähemmältä, mutta pelkään mustasukkaista _Monsieuria_."
"Manicamp! huudahti kreivi suuttuneena ja koettaen musertaa naljailijaa
katseellaan, mutta tämä ei ollut millänsäkään.
"Mikä nyt tuli, paras kreivi?" kysyi hän vain.
"Mitä! Noinko sinä herjaat pyhimpiä nimiä!" huudahti de Guiche.
"Mitä nimiä?"
"Monsieuria! Madamea! Valtakunnan ensimmäisiä."
"Paras kreivi, nythän erehdyt ihmeellisesti; minä en ole lausunut
valtakunnan ylhäisyyksistä yhtään mitään. Vastasin puheeseesi
luulevaisesta aviomiehestä, jonka nimeä et maininnut, mutta jolla
tietysti on vaimo -- niin, minä vastasin sinulle: tavataksesi rouvan on
sinun lähestyttävä herraa."
"Häijy ilveilijä", hymyili kreivi; "sitäkö sinä tarkoitit?"
"En mitään muuta."
"Hyvä, hyvä!"
"Jos esimerkiksi on kysymys jostakusta herttuattaresta ja itse
herttuasta", lisäsi Manicamp, "niin sanon sinulle: Lähentele sitä
taloa, olkoon se mikä tahansa, sillä sellainen menettely ei missään
tapauksessa voi vahingoittaa lemmensuhdettasi."
"Voi, Manicamp, pitäisi olla joku tekosyy. Keksi minulle joku hyvä
veruke!"
"Tekosyy, _pardieu!_ Sata, tuhat! Jos Malicorne olisi saapuvilla, olisi
hän jo esittänyt sinulle viisikymmentätuhatta oivallista aihetta!"
"Mikä Malicorne?" kysyi de Guiche silmiänsä siristäen, kuin
muistellakseen. "Olen tuntevinani sen nimen..."
"Tuntevinasi! Tottahan toki, kun olet hänen isälleen
kolmekymmentätuhatta écua velkaa."
"Ah niin, se on se kunnon poika Orléansista..."
"Jolle sinä olet luvannut Monsieurin luona viran -- ei sen
mustasukkaisen aviomiehen, vaan toisen monsieurin."
"No, koska se ystäväsi Malicorne on niin nokkela, niin keksiköön hän
minulle keinon päästä Monsieurin suosioon, -- jonkun tekosyyn rauhan
rakentamiseksi hänen kanssaan."
"Hyvä on; minä puhun hänelle siitä."
"Mutta kuka tuolta tulee?"
"Bragelonnen varakreivi näkyy olevan."
"Raoul! Niin, tosiaankin."
Ja de Guiche astui ripeästi nuorta miestä vastaan.
"Sinäkö, paras Raoul?" sanoi de Guiche.
"Niin, tavoitin sinua hyvästelläkseni, rakas ystävä!" vastasi Raoul
puristaen kreivin kättä. "Hyvää päivää, herra Manicamp."
"Mitä, lähdetkö matkalle, varakreivi?"
"Se tuli tehtäväksi... Kuninkaan asialla."
"Minne matkustat?"
"Lontooseen. Nyt menen vain enää Madamen luo; hänen pitäisi antaa
viedäkseni kirje hänen majesteetilleen Kaarle II:lle."
"Tapaat hänet yksinään, sillä Monsieur on liikkeellä."
"Missä hän on?"
"Läksi kylpemään."
"Silloin, hyvä ystävä, sinä Monsieurin seurueeseen kuuluen ottanet
esittääksesi hänelle minun anteeksipyyntöni. Olisin häntä odottanut
kuulustaakseni hänen ohjeitaan, elleivät herra Fouquet ja hänen
majesteettinsa olisi ilmaisseet haluavansa, että heti laittaudun
matkaan."
Manicamp nyhjäisi de Guichea kyynärpäällään. "Siinä se veruke",
kuiskasi hän; "herra de Bragelonnen anteeksipyyntö."
"Huono tekosyy", arveli de Guiche.
"Oivallinen, jos Monsieur ei enää ole sinulle vihoissaan; kehno,
niinkuin jokainen muukin veruke, jos Monsieur vielä kantaa kaunaa."
"Oletpa oikeassa Manicamp. Jonkun tekosyyn minä vain tarvitsen, olkoon
se sitten millainen hyvänsä. -- Onnea siis vain matkalle, rakas Raoul!"
Ja sitten ystävykset syleilivät toisiaan.
Viisi minuuttia myöhemmin Raoul astui Madamen luo, jonne neiti de
Tonnay-Charente oli käynyt häntä kutsumassa.
Saatuaan kirjeensä valmiiksi Madame istui vielä pöytänsä ääressä. Hänen
edessään paloi ruusunpunainen vahakynttilä; syviin mietteisiin
vaipuneena oli hän suljettuaan kuoren sinetillä unohtanut sammuttaa
kynttilän.
Bragelonnea odotettiin; hänet ilmoitettiin heti tultuansa.
Hän oli komea ja hieno mies, joka kerran nähtynä pysyi aina mielessä.
Ja Madame ei ollut häntä ainoastaan nähnyt, vaan muistamme de
Bragelonnen olleen ensimmäisinä häntä vastassa ja saattaneen häntä le
Havresta Pariisiin. Henriette siis muisti varakreivin varsin hyvin.
"Ah", virkkoi hän, "siinähän te olette, monsieur! Te matkustatte
veljeni luo, joka tulee onnelliseksi saadessaan maksaa pojalle osan
kiitollisuudenvelastaan isää kohtaan."
"Kuninkaan osoittama suosiollisuus kreivi de la Fèreä kohtaan, Madame,
on runsaasti palkinnut hänet siitä vähästä, mitä hänellä on ollut onni
tehdä kuninkaan hyväksi, ja minä menenkin viemään hänelle vakuutuksen
isän ja pojan kunnioituksesta, hartaasta kiintymyksestä ja
kiitollisuudesta."
"Tunnetteko veljeni, herra varakreivi?"
"En, teidän korkeutenne; ensi kertaa nyt saan ilon nähdä hänen
majesteettiansa."
"Te ette tarvitse suosituksia hänen luonaan. Mutta jos kuitenkin
epäilette mieskohtaista arvoanne, niin vedotkaa rohkeasti minuun. Minä
annan teille aina tukeni."
"Oi, teidän korkeutenne on liian armollinen!"
"Ei, herra de Bragelonne. Muistan, että matkasimme yhdessä ja panin
merkille teidän suuren järkevyytenne niiden äärimmäisten
mielettömyyksien keskellä, joihin oikeallanne ja vasemmallanne
hairahtui kaksi tämän maailman suurimpia hupsuja, herrat de Guiche ja
de Buckingham. Mutta älkäämme puhuko heistä, puhukaamme teistä.
Matkustatteko Englantiin etsiäksenne jotakin virkatointa? Suokaa
anteeksi kysymykseni: se ei johdu uteliaisuudesta, vaan halusta olla
teille jossakin suhteessa avulias."
"En, Madame. Minä lähden Englantiin asialle, jonka kuningas on
suvainnut uskoa toimitettavakseni hänen majesteettinsa luona, siinä
kaikki."
"Ja te aiotte palata Ranskaan?"
"Heti kun tehtäväni on suoritettu, ellei hänen majesteettinsa kuningas
Kaarle II anna minulle muita määräyksiä."
"Varmasti hän ainakin pyytää teitä jäämään luoksensa mahdollisimman
pitkäksi aikaa."
"Silloin, koska en voisi kieltäytyä, pyydän jo edeltäpäin teidän
kuninkaallista korkeuttanne hyväntahtoisesti muistuttamaan Ranskan
kuninkaalle, että hänellä siellä kaukana on eräs uskollisimpia
palvelijoitaan."
"Varokaa vain, että saadessanne häneltä kutsun palata ette pidä sitä
käskyä määräysvallan väärinkäyttönä!"
"En käsitä, Madame."
"Ranskan hovi on verraton, sen tiedän; mutta kauniita naisia on
Englanninkin hovissa."
Raoul hymyili.
"Kas", lausui Madame, "tuo hymy ei ennusta maani tyttärille mitään
hyvää. Tuntuu siltä kuin sanoisitte heille tähän tapaan, herra de
Bragelonne: 'Minä saavun luoksenne, mutta sydämeni jätin salmen
toiselle puolelle.' Eikö myhäilynne sitä tarkoittanut?"
"Teidän korkeutenne kykenee katsahtamaan sielujen syvimpään. Te
ymmärrätte siis, miksi jokainen pitempi oleskelu Englannin hovissa
nykyisin tuottaisi minulle tuskaa."
"Eikä minun ole tarvis kysyäkään, vastataanko niin urhoollisen ritarin
tunteisiin?"
"Madame, olen kasvanut yhdessä sen kanssa, jota rakastan, ja luulen,
että hänellä on minua kohtaan samat tunteet."
"No, lähtekää pian, herra de Bragelonne, ja tulkaa joutuin takaisin,
jotta palattuanne saamme nähdä kaksi onnellista ihmistä, sillä
toivoakseni ei onnenne tiellä ole mitään estettä?"
"On hyvin suuri vastus, Madame."
"Joutavia! Mikä se olisi?"
"Kuninkaan tahto."
"Kuninkaan tahto!... Vastustaako kuningas avioliittoanne?"
"Kyllä, tai ainakin tahtoo siirtää sen tuonnemmaksi. Sain kreivi de la
Fèren pyytämään hänen suostumustaan, mutta suorastaan epäämättä hän
ainakin nimenomaa selitti, että saisimme odottaa."
"Eikö rakastamanne henkilö siis ole teidän arvoisenne?"
"Hän ansaitsisi vaikka jonkun kuninkaan rakkauden, Madame."
"Tarkoitan: ehkä hän ei ole yhtä jalosukuinen kuin te?"
"Hän on hyvää sukua."
"Nuori, kaunis?"
"Seitsemäntoista ikäinen ja minun mielestäni hurmaava!"
"Asuuko hän maaseudulla vai Pariisissa?"
"Hän on Fontainebleaussa, Madame."
"Hovissako?"
"Niin."
"Tunnenko minä hänet?"
"Hänellä on kunnia kuulua teidän kuninkaallisen korkeutenne
huonekuntaan."
"Hänen nimensä?" kysyi prinsessa levottomana; "jos nimittäin", lisäsi
hän nopeasti peräytyen, "hänen nimensä ei ole salaisuus?"
"Ei, Madame; minun rakkauteni on kyllin puhdas, jotta minun ei tarvitse
salata sitä keneltäkään, vieläkin vähemmän teidän korkeudeltanne, joka
olette niin perin hyvä minua kohtaan. Rakastettuni on neiti Louise de
la Vallière."
Madamelta pääsi huudahdus, johon sisältyi enemmän kuin kummastusta.
"Ah", virkkoi hän, "la Vallière... hän, joka eilen..."
Prinsessa pysähtyi.
"Hän, jolla eilen oli pahoinvoinnin kohtaus, luullakseni", jatkoi hän.
"Niin, Madame; vasta tänä aamuna sain kuulla siitä."
"Ja tapasitteko hänet ennen tännetuloanne?"
"Minulla oli kunnia lausua hänelle jäähyväiset."
"Ja te sanotte", pitkitti Madame, koettaen säilyttää tyyneytensä, "että
kuningas on... lykännyt tuonnemmaksi avioliittonne tuon lapsosen
kanssa?"
"Niin, Madame, lykännyt hän sen on."
"Ja mainitsiko hän mitään perustetta tälle kannalleen?"
"Ei mitään."
"Onko siitä pitkäkin aika, kun kreivi de la Fère esitti pyyntönne?"
"Toista kuukautta, Madame."
"Se on omituista", virkkoi prinsessa, ja hänen kasvoillaan häilähti
pilvi. "Jo kuukausi takaperin?" toisti hän.
"Niille vaihein."
"Olette oikeassa, herra varakreivi", sanoi prinsessa, ja Bragelonne
olisi voinut huomata hänen hymyssään jotakin väkinäistä; "veljeni ei
saa pidätellä teitä liian kauan. Matkustakaa siis nopeasti, ja ensi
kirjeessä, jonka lähetän Englantiin, minä vaadin kuninkaan nimessä
teidän paluutanne."
Ja Madame nousi laskeakseen kirjoittamansa kirjeen Bragelonnen käteen.
Raoul ymmärsi puhuttelun päättyneen, otti kirjeen, kumarsi prinsessalle
ja läksi.
"Kuukausi!" mutisi Henriette. "Olisinko siis ollut tässä suhteessa
sokea, ja olisiko hän jo ollut kuukauden päivät häneen rakastunut?"
Ja koska Madamella ei ollut muuta tehtävää, ryhtyi hän aloittamaan
veljelleen lähetettävää kirjettä, jonka jälkikirjoituksen oli
kutsuttava Bragelonne kotiin.
Kreivi de Guiche oli, kuten olemme nähneet, mukautunut Manicampin
kehoituksiin, sallien viedä itsensä tallien luo, missä he käskivät
satuloida hevosensa. He karauttivat sitten pientä puistokäytävää
pitkin, jonka jo olemme lukijalle kuvanneet, Monsieuria vastaan, joka
kylvystä tullen palasi hyvin virkistyneenä linnaan. Hän oli heittänyt
naisen harson kasvoilleen, jotta jo kuumana heloittava aurinko ei
polttaisi hänen ihoaan.
Monsieurilla oli nyt niitä hyvän tuulen puuskia, joita hänen oman
kauneutensa ihailu hänessä toisinaan sai aikaan. Uimaretkellä hän oli
saanut verrata oman ruumiinsa valkoisuutta hovilaisten ihoon, ja sen
huolenpidon ansiosta, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa itselleen
tuhlasi, ei edes Lotringin junkkari ollut kestänyt kilpailua.
Sitäpaitsi Monsieur oli uinut melkoisella menestyksellä, ja hänen
hermonsa, jotka terveellinen pulikoiminen raikkaassa vedessä oli
jännittänyt reipastuttavan kimmoisiksi, pitivät hänen sieluansa ja
ruumistaan onnellisessa tasapainossa.
Siksipä prinssi nähdessään de Guichen saapuvan ratsastaen pikku laukkaa
uhkealla valkoisella hevosellaan ei voinut pidättää ilahtunutta
huudahdusta.
"Minusta näyttää, että kaikki luistaa hyvin", sanoi Manicamp, joka
luuli lukevansa pelkkää hyväntahtoisuutta hänen kuninkaallisen
korkeutensa kasvoilta.
"Hei, hyvää päivää, Guiche! Hyvää päivää, Guiche-poloiseni!" huuteli
prinssi.
"Tervehdys monseigneurille!" vastasi de Guiche rohkaistuneena Filipin
äänensävystä. "Terveyttä, iloa, onnea ja menestystä teidän
korkeudellenne!"
"Tervetuloa, Guiche, ja siirryhän oikealle puolelleni, mutta hillitse
hevostasi, sillä minä tahdon kulkea käymäjalkaa näiden raikkaiden
holvien alla."
"Kuten käskette, monseigneur."
Ja kehoitusta noudattaen de Guiche asettui prinssin oikealle puolelle.
"No, paras Guicheni", puhui Filip, "kerrohan minulle nyt vähän uutisia
siitä ennen tuntemastani de Guichesta, joka mielisteli vaimoani."
De Guiche punastui hlusmartoa myöten, jotavastoin Monsieur purskahti
nauramaan kuin olisi lausunut maailman nerokkaimman sukkeluuden.
Ne muutamat etuoikeutetut, jotka ympäröitsivät Monsieuria, pitivät
velvollisuutenaan matkia häntä, vaikkeivät olleet kuulleetkaan hänen
sanojansa, ja kohottivat meluavan naurunrähäkän, joka alkaen seurueen
ensimmäisestä vaimeni vasta viimeiseen.
Punastellenkin de Guiche sentään kykeni säilyttämään malttinsa,
Manicampin katseen kannattelemana.
"Ah, monsieur", vastasi hän, "olkaa armelias onnettomalle älkääkä
uhratko minua chevalier de Lorrainelle!"
"Kuinka niin?"
"Jos hän kuulee teidän laskevan leikkiä, ylittää hän siinä teidän
korkeutenne ja ivailee minua säälimättä."
"Rakastumisestasi prinsessaanko?"
"Oi, monseigneur, Jumalan tähden!"
"No. no, de Guiche, tunnusta pois, että olet luonut lemmekkäitä
silmäyksiä Madameen!"
"En milloinkaan tunnusta sellaista, monseigneur."
"Kunnioituksestako minua kohtaan? No, minä vapautan sinut siitä
kunnioituksesta, de Guiche. Tunnusta kuin olisi kysymys neiti de
Chalaisista tai neiti de la Vallièresta."
Sitten hän äkkiä keskeytti puheensa.
"Kas niin!" sanoi hän, alkaen uudestaan nauraa. "Näin minä leikin
kaksiteräisellä miekalla. Isken sinuun ja isken veljeeni, Chalaisiin ja
la Vallièreen, sinun kihlattuusi ja hänen uuteen rakastajattareensa."
"Tosiaan, monseigneur", virkkoi kreivi, "te olette tänään mainiolla
tuulella."
"Niin olen! Minä voin hyvin, ja sitäpaitsi minua ilahduttaa nähdä
sinut."
"Kiitos, monseigneur."
"Kannoitko sitten minulle kaunaa?"
"Minäkö, monseigneur?"
"Niin."
"Ja mistä, hyvä Jumala?"
"Siitä, että keskeytin sinun tanssisi ja tepsuttelusi."
"Oi, teidän korkeutenne!"
"No, älähän nyt huoli kieltää. Sinä lähdit silloin prinsessan luota
silmät raivosta hehkuvina. Se tuotti sinulle onnettomuutta, ystäväni,
ja eilen tanssit juhlassa ylen kurjasti. Älä noin murra suutasi;
tuollaiset karhun eleet vahingoittavat sinua. Jos prinsessa sinua eilen
katseli, niin olenpa varma siitä, että..."
"Mistä, monseigneur? Teidän korkeutenne peloittaa minut."
"Että hän on sinut kerrassaan hylännyt." Ja prinssi nauroi hyvin
makeasti.
-- Tosiaankin, -- ajatteli Manicamp, -- arvoaste ei siinä merkitse
mitään, kaikki ovat samanlaisia.
Prinssi Filip jatkoi: "No, sinä olet siis tullut takaisin meidän
miesten pariin, joten on toivoa, että junkkari jälleen suopuu
herttaiseksi."
"Kuinka niin, monseigneur? Miten ihmeessä minulla voisi olla sellainen
vaikutus herra de Lorraineen?"
"Hyvin yksinkertaisesti siten, että hän kadehtii sinua."
"Pyh, todellako?"
"Asia on niinkuin sanon."
"Liian suuri kunnia minulle."
"Ymmärräthän: kun sinä olet saapuvilla, mielistelee hän minua, mutta
poissaollessasi hän kiusaa minua. Minä hallitsen hypinlaudan avulla. Ja
arvaapas, minkä aatoksen olen saanut päähäni?"
"En edes aavistakaan, monseigneur."
"No niin, -- kun sinä olit maanpaossa, -- sillä karkoitettuna sinä
olit, Guiche-poloiseni..."
"_Pardieu_, monseigneur, kenen syystä?" virkahti de Guiche nyreäksi
tekeytyen.
"Hoo, et suinkaan minun, paras kreivi", vastasi hänen kuninkaallinen
korkeutensa. "Minä en ole pyytänyt kuningasta sinua häätämään, sen
vakuutan ruhtinaan sanalla!"
"Ette te, monseigneur, sen kyllä tiedän, mutta..."
"Mutta Madame? No, sitä en mene kieltämään. Mitä hittoa sinä olet
sitten hänelle tehnyt, Madamelle?"
"Todellakaan, monseigneur..."
"Naisilla on suutahduksensa, sen hyvin tiedän, eikä omakaan vaimoni ole
äkäilystä vapaa. Mutta jos hän onkin karkoituttanut sinut, en minä yhdy
hänen pahastukseensa."
"Silloin, monseigneur", huomautti de Guiche, "olen vain puolittain
onneton."
Kreivin takana ratsastava Manicamp, joka tarkkaan kuunteli jokaista
prinssin sanaa, taivutti olkapäänsä hevosensa kaulalle salatakseen
naurua, jota ei voinut tukahduttaa.
"Maanpakosi muuten onkin herättänyt mielessäni uuden aatoksen."
"Sepä hauskaa!"
"Kun nimittäin junkkari ei enää nähnyt sinua täällä ja arveli siis
saavansa hallita yksinään, käytti hän suopeuttani väärin; tuon pahan
nuorukaisen vastakohtana näin vaimoni herttaisena ja hyvänä minua
kohtaan, joka löin häntä laimin, ja silloin sain päähäni ruveta
mallikelpoiseksi aviomieheksi, hovin harvinaisuudeksi ja ihmeeksi.
Mieleeni juolahti rakastaa vaimoani."
De Guiche katseli prinssiä teeskentelemättömän hämmästyneenä.
"Oo", sopersi hän väristen, "ettehän sentään sitä päätöstänne ihan
tosissanne tehnyt, monseigneur?"
"Aivan vakaalla mielellä! Minulla on varoja veljeni antamana
huomenlahjana; Madamella taasen on omaisuutta hyvinkin paljon, hän kun
saa rahoja samalla kertaa sekä veljeltään että langoltaan, Englannista
ja Ranskasta. No niin, me jättäisimme hovin. Minä vetäytyisin
Villers-Cotteretsin linnaan. Se eläketilani sijaitsee metsän keskellä,
ja siellä me kehräisimme ihanteellisimman rakkauden lankaa samalla
seudulla missä aikanaan isoisäni Henrik IV eli kauniin Gabriellen
kanssa... Mitä siitä sanot, de Guiche?"
"No, sehän panee ihan vapisemaan, monseigneur", vastasi de Guiche, joka
todellakin vapisi.
"Ahaa, minä näen, että sinä et voisi toistamiseen sietää karkoitusta
hovista!"
"Minäkö, monseigneur?"
"Mutta niin ollen en ottaisikaan sinua mukaamme, kuten alussa
suunnittelin."
"Mitä! Mukaanne, monseigneur?"
"Niin, jos todella heitän koko hovin silleen."
"Oi, monseigneur, mikäli se minusta riippuu, olen valmis seuraamaan
teidän korkeuttanne maailman ääriin."
"Sinua älytöntä!" supatti Manicamp, kannustaen hevosensa de Guichea
vastaan, havahduttaakseen hänet oikealle tolalle. Hän antoi sitten
ratsunsa hypähdellä ihan kreivin vieressä, ikäänkuin ei olisi kyennyt
sitä hillitsemään, ja lisäsi kuiskaten: "Ajattele toki, mitä puhut!"
"Asia on siis sovittu", virkkoi prinssi. "Koska olet minuun niin
kiintynyt, niin vien sinut matkassani."
"Minne vain, monseigneur, minne vain", riemastui de Guiche, "vaikkapa
heti paikalla! Oletteko valmis?"
Ja nauraen hän hellitti ohjia, niin että hevonen tempausi kaksi
hypähdystä eteenpäin.
"Maltas, maltas", hillitsi prinssi; "meidän on mentävä linnan kautta,
noutaaksemme vaimoni, _parbleu_!"
"Hetikö hänet!" äännähti de Guiche.
"Tietysti. Sanoinhan sinulle, että tämä on aviollisen rakkauden
suunnitelma: puolisoni kuuluu hankkeeseen alunpitäin."
"Olen suuresti pahoillani, monseigneur", vastasi kreivi, "mutta silloin
ei de Guichesta tule saattolaistanne."
"Mitä joutavia!"
"Niin, -- miksi otatte Madamen vakinaisesti mukaanne?"
"No, koska huomaan rakastavani häntä!"
De Guiche kalpeni hiukan, koettaen kuitenkin säilyttää näennäisen
hilpeytensä.
"Jos rakastatte Madamea, monseigneur", sanoi hän, "niin sen rakkauden
täytyy tuntua teistä riittävältä, joten ette enää kaipaa ystäviänne."
"Eipä hullummin, eipä hullummin", hymähti Manicamp itsekseen.
"No, nyt Madamen pelko valtaa sinut jälleen", vastasi prinssi.
"Olen saanut kalliisti maksaa entisen tuttavuuden, kartellakseni
naista, joka on toimittanut minut karkoitetuksi."
"Hyväinen aika, onpa sinulla paha sisu, de Guiche! Kuinka pitkävihainen
oletkaan, ystäväni!"
"Tahtoisinpa nähdä teidät minun asemassani, monseigneur."
"Varmaan sinä sentähden esititkin eilisen tanssisi niin huonosti;
tahdoit kostaa eksyttämällä Madamen vääriin liikkeisiin. Äh, se on
halpamielistä, de Guiche, ja minä kantelen Madamelle."
"Oh, saatte sanoa hänelle mitä vain haluatte, monseigneur. Hänen
korkeutensa ei minulle siitä sydänny nykyistään tylymmäksi."
"No, no, sinä liioittelet! Mitä nyt niistä parista lyhyestä viikosta,
jotka hän on toimittanut sinut viettämään maaseudulla!"
"Monseigneur, kaksi viikkoa on kaksi viikkoa, mutta kun ne viettää
ikävään nääntymässä, niin ne venyvät ikuisuudeksi."
"Niin ollen et sinä siis anna hänelle anteeksi?"
"En koskaan."
"Älähän nyt, de Guiche! Ole hyvä poika; minä rakennan rauhan
välillenne, ja seurustellessasi hänen kanssaan tulet vielä tuntemaan,
että hän ei ole laisinkaan häijy, ja vain viehätyt hänen sukkelaan
älykkyyteensä."
"Monseigneur..."
"Saat nähdä, että hän osaa ottaa vastaan kuin prinsessa ja laskea
leikkiä kuin porvarisnainen. Huomaat, että hän tahtoessaan saa tunnit
kiitämään kuin minuutit. De Guiche, ystäväni, sinun pitää peruuttaa
käsityksesi vaimostani."
-- Tosiaankin, -- tuumi Manicamp itsekseen, -- siinäpä aviomies, jolle
hänen vaimonsa nimi tuottaa onnettomuutta, ja edesmennyt kuningas
Kandaules[66] oli oikea tiikeri monseigneuriin verrattuna.
"Sanalla sanoen", lisäsi prinssi, "sinä opettelet ajattelemaan toisin
vaimostani, ja se käy helpostikin, de Guiche; menen siitä takuuseen.
Minun täytyy vain näyttää sinulle tie. Hän ei suinkaan ole
jokapäiväinen, eikä hänen sydämeensä pääse ken tahansa."
"Monseigneur..."
"Ei mitään vastustelua, de Guiche, muutoin jo riitaannumme", keskeytti
prinssi.
-- Kun hän kerran tahtoo, -- kuiskasi Manicamp de Guichen korvaan, --
niin taivu nyt ajoissa.
"Minä alistun, monseigneur", lupasi kreivi.
"Ja hyväksi aluksi", jatkoi monseigneur, "tänä iltana on soittoa
Madamen luona; sinä olet päivällisellä minun seurassani, ja minä vien
sinut hänen luokseen."
"Oh", vastusteli de Guiche, "siitä toki sallinette minun kieltäytyä."
"Vieläkö nyt? Mutta tuohan on kapinaa!"
"Madame otti minut eilen liian huonosti vastaan kaikkien nähden."
"Niinkö!" nauroi prinssi.
"Jopa siinä määrin, että hän ei vastannut, kun häntä puhuttelin.
Saattaa olla hyvä, ettei ihminen ole itserakas, mutta liian vähä on
aina liian vähä, kuten sanotaan."
"Kreivi, päivälliseltä menet asuntoosi pukeutumaan ja sitten tulet
noutamaan minut; minä odotan sinua."
"Koska teidän korkeutenne ehdottomasti käskee..."
"Ehdottomasti."
-- Hän ei siitä hellitä, -- ajatteli Manicamp, -- ja tuollaisessa juuri
aviomiehet ovatkin itsepintaisimpia. Ah, kunpa Molière olisi tätä
kuulemassa; hän sepittäisi siitä oivallisia säkeitä.
Näin haastellen prinssi seuralaisineen astui linnan viileimpiin
suojaimin.
"Muuten", sanoi de Guiche heidän seisoessaan ulko-ovella, "minulla oli
tehtävä Teidän korkeutenne luona."
"Toimita asiasi."
"Monsieur de Bragelonne lähti kuninkaan käskystä Lontooseen, ja hän
lähettää kauttani terveisensä monseigneurille."
"Hyvää matkaa varakreiville, minä pidän hänestä paljon. Mene
pukeutumaan de Guiche ja tule hakemaan minua. Ellet tule takaisin --"
"Mitä silloin tapahtuu, monseigneur?"
"Silloin minä lähetän sinut Bastiljiin."
"Toden totta", sanoi de Guiche nauraen, "hänen kuninkaallinen
korkeutensa, monseigneur, on Madamen äärimmäinen vastakohta. Madame
karkoituttaa minut, koska hän ei välitä minusta riittävästi; ja
monseigneur vangituttaa minut, koska hän välittää minusta liian paljon.
Kiitos, monseigneur! Kiitos, Madame!"
"Tule, tule, sinä hauska toveri, ja tiedä, etten tule toimeen ilman
sinua. Tule pian takaisin."
"Olkoon menneeksi; mutta minuakin haluttaisi keimailla vuorostani,
monseigneur."
"Pah!"
"Jos en palaakaan teidän korkeutenne luo muutoin kuin erityisellä
ehdolla."
"Nimeä se."
"Haluan olla mieliksi eräälle ystäväni ystävälle."
"Mikä hän on nimeltään?"
"Malicorne."
"Ruma nimi."
"Mutta oikein hyvästi käytetty, monseigneur."
"Saattaa olla. No?"
"Olen velvollinen toimittamaan herra Malicornelle paikan teidän
luonanne, monseigneur."
"Millaisen paikan?"
"Millaisen hyvänsä, esimerkiksi tarkastajan toimen."
"_Parbleu!_ Sepä sattuu mainiosti: juuri eilen eroitin
katselmusherrani."
"No, katselmusherraksi sitten, monseigneur. Mitä hänellä on tehtävää?"
"Ei juuri mitään, -- pitää silmällä ja antaa tietoja."
"Kotipoliisiko?"
"Jotakuinkin."
"Voi, kuinka erinomaisesti se sopii Malicornelle!" rohkeni Manicamp
tokaista.
"Tunnetteko sitä miestä, herra Manicamp?" tiedusti prinssi.
"Likeisesti, monseigneur. Hän on ystäväni."
"Ja teidän mielipiteenne on?"
"Että monseigneur ei koskaan saisi parempaa kotitarkastajaa. Paljonko
virka tuottaa?" kysyi kreivi prinssiltä.
"En tiedä; mutta minulle on aina sanottu, että hyvin hoidettuna sitä ei
koskaan voi kylliksi palkita."
"Mitä tarkoitatte hyvin hoidetulla, prinssi?"
"No, tietenkin, että virkailija on nokkela mies."
"Silloin luulen monseigneurin tulevan tyytyväiseksi, sillä Malicorne on
ovela kuin paholainen."
"No, -- siinä tapauksessa virka maksaa minulle paljon", vastasi prinssi
nauraen. "Annatpa minulle oikean lahjan, kreivi."
"Niin luulen, monseigneur."
"No, mene sitten ilmoittamaan herra Mélicornellesi..."
"Malicorne, monseigneur."
"En koskaan totu siihen nimeen."
"Manicamp sujuu teiltä varsin hyvin, monseigneur."
"Oh, varsin hyvin kävisi myös laatuun Manicorne. Edellinen nimi
johdattaisi minua sen verran."
"Sanokaa niinkin, monseigneur; minä takaan, että uusi katselmusherra ei
siitä tule pahoilleen. Hänellä on mitä säysein luonnonlaatu."
"No niin, ilmoita siis, paras de Guiche, hänelle virkanimityksensä...
Mutta, maltas, -- tahdonkin sentään ensin nähdä hänet. Jos hän on yhtä
ruma kuin nimensä, niin peruutan sanani."
"Monseigneur tuntee hänet."
"Minäkö?"
"Epäilemättä. Monseigneur on jo nähnyt hänet Palais-Royalissa, vieläpä
juuri minun esittelemänäni."
"Ahaa, niin oikein, -- nyt muistan... Lempo, hän on sievä poika!"
"Tiesin hyvin, että monseigneur kyllä oli sen huomannut."
"Niin, niin, niin! Näetkös, de Guiche, minä en tahdo, että vaimollani
tai minullakaan olisi rumia kasvoja silmäimme edessä. Vaimoni ottaa
hovineidoikseen vain kauniita tyttöjä; minä taasen valitsen
ympäristökseni pulskia herrasmiehiä. Täten, näetkös, de Guiche, jos
minä siitän lapsia, on niihin siirtynyt edullista sielullista
vaikutusta, samoin kuin niiden kehityksessä synnytyksen edellä tuntuu
sekin, että vaimollani on ollut kauniita malleja nähtävissään."
"Erinomaisesti ajateltua, monseigneur", virkkoi Manicamp, osoittaen
hyväksymistään sekä silmillään että äänellään.
De Guiche puolestaan ei kai pitänyt perustelua yhtä oivallisena, sillä
hän ilmaisi mielipiteensä vain liikkeellä, ja siinäkin ilmeni tuntuvaa
epäröimistä.
Manicamp läksi viemään juuri saamaansa hyvää uutista Malicornelle. De
Guiche oli vastahakoisesti lähtevinään pukuansa vaihtamaan.
Laulellen, nauraen ja peilaillen Monsieur vietti aikaansa
päivällishetkeen asti mielentilassa, joka saattoi johtaa katsojan
mieleen sadun onnellisen prinssin.
Viitteet:
[1] "Monsieur" (hyvä herra; isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä
kirjoitettuna) sitä käytetään kuninkaan nuoremmasta veljestä (joka
sittemmin saattaa olla hallitsevan kuninkaan setä). _Suom_.
[2] Madame = hyvä rouva; talon rouva. Isolla alkukirjaimella ilman
sukunimeä kirjoitettuna sitä käytetään kuninkaan ja kruununprinssin
tyttäristä sekä Monsieurin puolisosta. _Suom_.
[3] Neiti. _Suom_.
[4] Lieue vastasi 4-5 km.
[5] Tuli Ranskan kuningattareksi Henrik IV:n toisena puolisona ja oli
sitten Ludvig XIII:n holhoojana, mutta jätti enimmäkseen hallinnon
suosikeilleen, kunnes Richelieu syrjäytti hänet hallituksesta ja 1630
toimitti korkean vastustajansa maanpakoon. _Suom_.
[6] Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne. _Suom_.
[7] Espanjan prinsessain arvonimi. _Suom_.
[8] "Myladyn poika" (15. luku). Kreivi de la Fère, kuten
muistettaneen, esiintyi vain kasvatti-isänä pojalleen, tämä kun
oli syntynyt satunnaisesta kompastuksesta viehättävän, mutta
kevytluontoisen madame de Chevreusen kanssa eikä tiennyt vanhempiansa,
esiintyen kreivin laillistettuna ottopoikana. _Suom_.
[9] Korotonta loppu-e:tä ei ranskankielessä äännetä.
[10] Marski d'Ancre joutui raivostuneen väkijoukon uhriksi. _Suom_.
[11] _Aux Médicis_ merkitsee Medici-suvun kunniaksi nimitettyä
ravintolaa, _medici_ italiaksi "lääkärit", ja siihen on Cropole
lisäävinään ranskalaisenkin monikkopäätteen, joka on s. _Suom_.
[12] Kuninkaallinen palatsi Lontoossa: sen ikkunasta Kaarlo I astui
mestauslavalleen, viimeisenä seuralaisenaan kamaripalvelija Parry.
_Suom_.
[13] Lotrinkilaisen hallitsijasuvun nuoremman haaran päämies Henri de
Guise pyrki muuttamaan Ranskan vallanperimystä omaksi hyväkseen; Henrik
III surmautti hänet vieraspidoissaan 1588. _Suom_.
[14] "Suojelija", Cromwellin arvonimi hänen hoitaessaan Yhdistettyjen
Kuningaskuntain hallitusta. _Suom_.
[15] "Myladyn poika" 67. luku.
[16] Ranskalainen kaivertaja (1592-1645), ensimmäinen yksinomaan
graafikoksi antautunut luova taiteilija. _Suom_.
[17] "Myladyn poika" 53. luku.
[18] Muista!
[19] Katolilaisten hengenmiesten on pidettävä päälaen keskikohta
paljaaksi ajeltuna. _Suom_.
[20] "Myladyn poika" 12. luku.
[21] Päiväntasaus latinaksi. _Suom_.
[22] Merenjumalan keskeneräinen uhkaus Vergiliuksen _Aeneidissä_.
_Suom_.
[23] Englannin ja Skotlannin rajajoki. _Suom_.
[24] Latinaa: "Tässä lepää kunnioitettava Peter William Scott,
Newcastlen luostarin arvoisa kanunki. Kuollut 14. helmikuuta Herran
vuonna 1208. Maatkoon rauhassa." _Suom_.
[25] _Myladyn poika_, 71. luku.
[26] _Myladyn poika_, 38. luku.
[27] Kts. 1. niteen johdantoa.
[28] Atos on vuori Kalkidiken niemimaalla Kreikassa.
[29] Kts. 1. niteen johdantoa.
[30] Näemme muskettisoturien vakaisen kapteenin sotkeutuneen hänen
liikkuvaisiin miehiinsä kardinaalin muistissa. _Suom_.
[31] Letkautus kardinaalin italialaisuudelle. _Suom_.
[32] Monista harvinaisista aineksista valmistettua orvietaania eli
"venetsialaista siirappia" pidettiin vielä 1600-luvulla yleislääkkeenä
kaikkia myrkkyjä vastaan. _Suom_.
[33] Valtiokonttorin rahastonhoitajaksi: yli-intendenttinä Fouquet
vastasi nykyaikaista rahaministeriä. _Suom_.
[34] Grève-torilla oli pitkät ajat mestauslava. _Suom_.
[35] Itävallan keisarin Kaarle V:n. tultua naimissuhteen perusteella
Espanjankin kuninkaaksi oli jälkimmäinen maa pitkät ajat Itävallan
hovin varsinaisena asuinsijana. _Suom_.
[36] Espanjan kuninkaan.
[37] Abbé merkitsee ranskankielessä sekä apottia eli luostarinjohtajaa,
yleensä hengenmiestä, pastoria. _Suom_.
[38] Maanalainen rikkauden jumala kreikkalaisessa mytologiassa. _Suom_.
[39] Etevä ranskalainen sotapäällikkö (1611-75). _Suom_.
[40] Shakespearen huvinäytelmä.
[41] Julkaistusta ajatelmakokoelmastaan tunnettu ylimys. _Suom_.
[42] _Zephyre_ on ranskankielessä länsituuli, _furet_ hilleri. _Suom_.
[43] Kreikankielessä "kaunis saari", ranskaksi _belle isle_.
_Suom_.
[44] Hotelli merkitsi siihen aikaan komeata asuinrakennusta. _Suom_.
[45] Fénélonin teoksessa nimeltä "Telemakhoksen seikkailut." _Suom_.
[46] Portoksen hyväksymä hienompi muoto Mousquetonista, jota hänen
uskottu palvelijansa katsoi karkean soturimaiseksi sukunimeksi
("Myladyn poika", 14. luku). _Suom_.
[47] Aramiksen rakastajattaren nuoruudessaan käyttämä salanimi, madame
de Chevreusen, josta sittemmin tuli Raoul de Bragelonnen äiti. _Suom_.
[48] Viittaus tekijän nuoruudenvuosina toimineen ovelan valtiomiehen
Talleyrandin lauselmaan, että sanat ovat parhaat peittämään ajatuksia.
_Suom_.
[49] Linnaleirin suunnittelutaito. _Suom_.
[50] Kreivi de Guichen isä oli markiisi de Grammont. _Suom_.
[51] Suomeksi "turmansarvi."
[52] Louise de la Vallière nyrjäytti nuorena jalkansa niin pahoin, että
hänen käyntiinsä jäi hiukan vikaa ("Myladyn poika", 15. luku). _Suom_.
[53] Nämä _Mémoires du Comte de la Fère_, joihin Dumas "Kolmen
muskettisoturin" johdannossa kertoo tutustuneensa Pariisin
kuninkaallisen kirjaston säilyttämänä käsikirjoituksena, ovat
myöhemmälle tutkimukselle tuntemattomat: Koko muskettisoturi-sikermän
päälähteenä on vuonna 1701 painettu teos, _Mémoires de M. d'Artagnan_,
jonka tekijä Gatien Courtils de Sandraz esittäytyy kapteeni
d'Artagnanin ystävänä. Lienee syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että
"Bragelonnen varakreiviin" ovat erityisesti Tallemant des Réaux'n
_Historiette_ ja madame de Lafayetten _Henriette d'Angleterre_ antaneet
runsaasti mukanaolleiden muistelopiirteitä. D'Artagnan esiintyy
kaikissa laajemmissa Ranskan historioissa. _Suom_.
[54] Ainiaaksi.
[55] Edellä esitelty Orléansin herttua Gaston, jonka arvon näimme
vastikään periytyneen hänen nuoremmalle veljenpojalleen Filipille, otti
hiljaisesti osaa useihinkin salaliittoihin Ludvig XIII:n tai oikeastaan
Richelieun valtaa vastaan, toimittaen "tusinalta parhaalta ystävältänsä
pään putoamaan" sillä arastelevalla menettelyllään, että hän
juonittelua edistäessään ei tarpeen tullen rohjennut antaa
puoluelaisilleen kannatusta. Suoranaiseen kansalaiskapinaan puhkesi
tyytymättömyys "suurta kardinaalia" vastaan v. 1632; silloin
Montmorencyn herttuan johtama kumouspuolue valloitti useita kaupunkeja
ja toivoi saavansa apua sekä napolilaisilta että espanjalaisilta, mutta
kärsi ennenaikaisessa Castelnaudaryn taistelussa ratkaisevan tappion,
joka toimitti hänet ja monta muuta johtajaa mestauslavalle. Tällä
kertaa olivat myöskin Orléansin Gaston ja itse leskikuningatar Maria
Mediciläinen sekaantuneet vallankumoukselliseen liikkeeseen siksi
julkisesti, että he eivät aluksi voineet välttää vankilaa. _Suom_.
[56] Senaikainen romanttinen kirjailijatar, esitelty "Myladyn pojan"
23. luvussa. Juuri hän eräässä perusteellisessa romaanissaan tuohon
tapaan kartoitti rakkauden valtakunnan. _Suom_.
[57] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa metsästäjä, joka yllätti
Artemis-jumalattaren kylpemässä.
[58] [Lausua] en sitä jaksa. _Suom_.
[59] _Ad majoren Dei gloriam_ (Jumalan kunnian kirkastamiseksi),
jesuiittien veljeskunnan tunnuslause. _Suom_.
[60] Tuon miehen kuullen? _Suom_.
[61] Joutuin, joutuin! _Suom_.
[62] Siinäpä mies! _Suom_.
[63] Tällä merkillä voitat. _Suom_.
[64] Kuningas Henrik IV:n murhaaja. _Suom_.
[65] Sankarillinen rakastajaritari useissa Keskiajan saturomaaneissa.
_Suom_.
[66] Manicamp liioittelee aika lailla. Lydian kuningas Kandaules oli
niin ylpeä puolisonsa Nyssian kauneudesta, että hänen suosikkinsa
Gygeksen piti hänen tahdostaan ehdottomasti nähdä Nyssia
verhoamattomana. Kuningatar huomasi kepposen ja pahastui siitä siinä
määrin, että pakotti Gygeksen surmaamaan hänen miehensä ja nousemaan
hänen sijalleen. _Suom_.