"Teiltä! Ja minkätähden?"

"Ettekö sitä arvaa?"

"Ah, madame, mutta silloinhan meillä molemmilla onkin sama asia

toisillemme kerrottavana!"

"Mitä teille sitten on tapahtunut?"

"Tahdotteko, että minä aloitan?"

"Minä olenkin jo pahimman ilmaissut."

"On siis minun vuoroni. Tietäkää, että saapuessani tapasin äitini, joka

vei minut huoneeseensa."

"Oh, leskikuningatar!" virkahti Madame levottomana; "se kuulostaa

vakavalta."

"Sitä se onkin. Hän, katsokaas... Mutta sallikaa minulle ensin pieni

johdanto."

"Puhukaa, sire."

"Eikö Monsieur ole koskaan puhunut teille minusta?"

"Useinkin."

"Eikö Monsieur ole koskaan maininnut mustasukkaisuudestaan?"

"Oh, vielä useammin."

"Minua kohtaan?"

"Ei, vaan..."

"Niin, minä tiedän, tarkoitatte Buckinghamia, de Guichea."

"Aivan."

"No niin, madame, nyt Monsieur on saanut päähänsä olla mustasukkainen

minusta."

"Kas sitä!" äännähti prinsessa veitikkamaisesti hymyillen.

"Ja kuitenkaan emme mielestäni koskaan ole antaneet aihetta..."

"Emme koskaan! En ainakaan minä... Mutta miten olette saanut tietää

Monsieurin luulevaisuudesta?"

"Äitini kuvaili minulle, miten Monsieur oli raivostuneena saapunut

hänen luokseen, lausuen katkeria valituksia teidän..."

"Sanokaa, sanokaa vain."

"Teidän keimailustanne. Monsieur näkyy tosiaan olevan taipuvainen

kohtuuttomaan epäluuloisuuteen."

"Te olette kovin hyvä, sire."

"Äitini rauhoitteli häntä; mutta Filip väitti, että häntä rauhoitellaan

liian usein ja että hän ei enää tahdo tyytyä siihen."

"Eikö hänen olisi ollut parempi olla laisinkaan välittämättä?"

"Sitä minäkin sanoin."

"Eikö maailma olekin hirveän paha! Eivätkö siis edes lanko ja käly voi

haastella keskenään, etsiä huvitusta toistensa seurasta, aiheuttamatta

huomautuksia, epäluuloja? Sillä emmehän me, sire, tee väärin, -- siihen

ei meillä ole mitään halua?"

Ja hän loi kuninkaaseen sellaisen ylpeän ja kiihoittavan silmäyksen,

joka voi sytyttää halujen hehkun kylmäkiskoisimpien ja viisaimpienkin

povessa.

"Ei, se on totta", huokasi Ludvig.

"Mutta teidän tulee tietää, sire, että jos tällaista jatkuu, täytyy

minun ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Ensiksikin arvostelkaa te

käytöstämme: onko siinä mitään vikaa?"

"Oh, tietysti seurustelemme kaikin puolin sopivasti."

"Kun yhteisissä harrastuksissa usein joudumme olemaan kahden, niin

voisimme eksyä pahaankin; mutta olemmeko sitä tehneet?... Minulle te

olette veli, ette mitään enempää."

Kuningas rypisti kulmiaan. Madame jatkoi:

"Kätenne, joka usein kohtaa omani, ei aiheuta minulle niitä

vavahduksia, sitä liikutusta, jonka kerrotaan rakastavaisilla..."

"Oi, riittää, riittää, minä pyydän!" huudahti kuningas rukoilevasti.

"Te olette säälimätön ja surmaatte minut."

"Mitä sanottekaan!"

"No... ilmoitattehan te suoraan, että te ette tunne mitään erityistä

ollessanne lähelläni."

"Voi, sire... sitähän en sano... minun ystävyyteni..."

"Henriette... riittää... pyydän vieläkin... Jos luulette minun olevan

marmoria kuten tekin, niin luopukaa siitä luulosta."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Kas niin", voihkaisi kuningas luoden silmänsä alas; "siis meidän

kohtauksemme... kädenpuristuksemme... vaihtamamme silmäykset...

Anteeksi, anteeksi... niin, te olette oikeassa, ja minä tiedän, mitä

aiotte sanoa."

Hän kätki päänsä käsiinsä.

"Varokaa, sire", sanoi Madame nopeasti, "tuolla herra de Saint-Aignan

katselee teitä."

"Se on totta!" huudahti Ludvig raivoissaan; "ei koskaan vapauden

varjoakaan, ei koskaan suhteitten vilpittömyyttä... Luulee saaneensa

ystävän, ja siinä onkin urkkija... ystävättären, ja puhutteleekin

vain... sisarta!"

Madame oli vaiti, luoden katseensa alas. "Monsieur on mustasukkainen!"

jupisi hän kuvaamattoman suloisella ja tenhoavalla äänellä.

"Haa!" huudahti kuningas äkkiä; "te olette oikeassa."

"Käsitättehän aseman", jatkoi Henriette katsahtaen puhekumppaniinsa

sydäntä kuumentavasti; "te olette vapaa; teitä ei epäillä, teiltä ei

myrkytetä kaikkea koti-iloanne."

"Ah, ette tiedä vielä mitään! Kuningatarhan on mustasukkainen!"

"Maria Thérèsia?"

"Hulluuteen asti. Tuo Monsieurin luulevaisuus onkin siitä virinnyt.

Kuningatar itki, valitteli äidilleni ja soimasi meitä näistä

kylpymatkoista, jotka minulle ovat niin ihania."

"Ja minulle", tokaisi Madamen katse.

"Äkkiä Monsieur kuunnellessaan eroitti sanan _baños_, jota kuningatar

hoki katkeralla äänellä; se selitti hänelle asian. Hän astui

kauhistuneena sisään, puuttui keskusteluun ja riiteli äitini kanssa

niin tuimasti, että äidin täytyi poistua. Te siis olette saanut

vaivaksenne luulevaisen aviomiehen, ja minä joudun alituiseen

katselemaan vääjäämättömänä ilmestyksenä mustasukkaisuuden aavetta

turvonneine silmineen, riutunein kasvoin ja suupielet kaameasti

vääristyneinä."

"Kuningasparka!" kuiskasi Madame, silittäen Ludvigin kättä. Tämä

pidätti prinsessan käden, ja puristaakseen sitä katselijain

huomaamatta, jotka kärkkyivät uutisia valppaammin kuin perhosia ja

olivat ylen halukkaita oivaltamaan jotakin salamyhkäisyyttä tässä

kuninkaan ja kruununprinsessan kohtauksessa, Ludvig ojensi kuolevan

perhosen kälyänsä kohti: molemmat kumartuivat kuin laskeakseen sen

siipien tuhansia täpliä tai niillä kimaltelevia kultahiukkasia. Mutta

kumpikaan ei puhunut; heidän hiuksensa koskettivat toisiaan, heidän

hengityksensä yhtyi, heidän kätensä polttivat liittyneinä. Viisi

minuuttia kului siten.

112.

Mitä perhosia pyytäessään saa.

Molemmat nuoret istuivat siten hetkisen kumartuneina molemminpuolisesti

heräävän rakkauden tunnossa, joka avaa monet umput kukkimaan

kaksikymmenvuotiasten sielunelämässä. Henriette katseli Ludvigia

sivulta. Hän oli niitä hyvin kehittyneitä luonteita, jotka voivat

samalla kertaa katsahtaa omaansa ja muiden sieluun. Hän näki Ludvigin

sydämen pohjalta rakkauden kuten taitava sukeltaja eroittaa meren

hiekalta helmen. Hän käsitti, että Ludvig epäröitsi, ehkä epäilikin, ja

että tätä hidasta tai pelokasta sydäntä oli työnnettävä eteenpäin.

"No siis...?" kysyi hän katkaisten äänettömyyden.

"Mitä tahdotte sanoa?" virkkoi Ludvig tovin odotettuaan.

"Että minun on tietenkin palattava äsken tekemääni päätökseen."

"Mihin päätökseen?"

"Siihen, jonka jo olin alistanut teidän majesteetillenne."

"Milloin?"

"Ensi kertaa puhuessamme Monsieurin mustasukkaisuudesta."

"Mitä silloin sanoittekaan?" kysyi Ludvig levottomana.

"Ettekö sitä enää muista, sire?"

"Voi, jos se on taaskin onnettomuus, tulee se kyllä mieleeni liiankin

pian!"

"Se on onnettomuus vain minulle, sire", vastasi madame Henriette;

"mutta se on välttämätön onnettomuus."

"Hyvä Jumala!"

"Ja minä taivun siihen."

"No, sanokaa, mikä se koettelemus on."

"Ero!"

"Oi, vieläkö puhutte siitä häijystä aikeesta?"

"Minä vakuutan, sire, etten ole sitä tehnyt kiivaasti taistelematta

itseäni vastaan... Uskokaa minua, sire, minun täytyy palata

Englantiin."

"Oi, ei koskaan, ei koskaan, minä en salli, että lähdette Ranskasta!"

huudahti kuningas.

"Eikä kuitenkaan", virkkoi Madame teeskennellen lempeätä ja

surumielistä lujuutta, "mikään ole välttämättömämpää, sire, -- ja

lisäksi olen nyt varma siitä, että se on äitinne tahto."

"Tahto!" kivahti kuningas. "Oi, rakas kälyseni, siinäpä lausuitte

merkillisen sanan minun kuullakseni!"

"Mutta", vastasi madame Henriette hymyillen, "ettekö sitten ilomielin

noudata hyvän äidin tahtoa?"

"Jo riittää, minä rukoilen; te raatelette sydäntäni."

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Te puhutte tuosta lähdöstänne niin tyynesti..."

"Minä en ole syntynyt onnelliseksi, sire", vastasi prinsessa

alakuloisesti, "ja varhaisesta nuoruudesta asti olen tottunut näkemään

rakkaimpien ajatusteni kohtaavan vastusta."

"Puhutteko totta? Ja estääkö lähtönnekin jotakuta rakasta ajatusta

toteutumasta?"

"Jos vastaisin myöntävästi, sire, niin kestäisittekö muka tämän

muutoksen kärsivällisemmin?"

"Julmuri?"

"Olkaa varuillanne, sire, meitä lähestytään."

Kuningas katsahti ympärilleen.

"Ei vielä", sanoi hän ja jatkoi Madameen kääntyen: "Katsokaahan,

Henriette, sensijaan että koettaisitte taistella Monsieurin

luulevaisuutta vastaan poistumisella, joka surmaisi minut..." Henriette

kohautti keveästi olkapäitään naisellisen uskomattomuuden merkiksi.

"Niin, joka surmaisi minut", toisti Ludvig, "sensijaan että pysyisitte

tuossa hankkeessa, eikö teidän mielikuvituksenne... tai pikemminkin

sydämenne keksisi mitään muuta?"

"Ja mitä kykenisikään sydämeni keksimään, hyvä Jumala?"

"No, sanokaahan, miten voi todistaa jollekulle, että hän on suotta

luulevainen?"

"Ensiksikin, sire, olemalla antamatta hänelle mitään aihetta

mustasukkaisuuteen, -- siis rakastamalla vain häntä."

"Oh, minä odotin parempaa."

"Mitä niin?"

"Odotin teidän vastaavan aivan yksinkertaisesti, että mustasukkaisia

tyynnytetään sen hellyyden salaamisella, jota tuntee heidän

epäilystensä herättäjää kohtaan."

"Teeskenteleminen on vaikeata, sire."

"Mutta voitettujen vaikeuksien kauttahan kaikkeen onneen päästään. Minä

puolestani vannon teille, että tarpeen vaatiessa todistan luulevaisteni

epäilykset vääriksi kohtelemalla teitä kuin kaikkia muita naisia."

"Huono keino, heikko keino", sanoi nuori nainen pudistaen viehättävää

päätänsä.

"Teistä on nyt kaikki huonoa, rakas Henriette", pahoitteli Ludvig

tyytymättömänä. "Te hylkäätte kaikki mitä ehdotan. Asettakaa siis edes

jotakin sijalle. No, miettikää vain. Luotan suuresti naisten

neuvokkuuteen. Keksikää te vuorostanne."

"No niin, minä keksin seuraavaa. Otatteko kuunnellaksenne, sire?"

"Vielä kysytte! Sananne ratkaisevat minulle hengen asiasta, ja te

kysytte, kuuntelenko!"

"No, minä arvostelen asemaa itseni mukaan. Jos olisi kysymyksessä minun

mielipiteeni muuttaminen puolison suhtautumisesta toiseen naiseen, niin

yksi seikka ennen kaikkea rauhoittaisi siinä kohden mieltäni."

"Mikä siis?"

"Ensiksikin havainto, että hän ei välitä siitä naisesta."

"Mutta juuri samaahan minä teille äsken neuvoin."

"Vaikkakin, -- mutta täydellisesti varmistuakseni olisi tarpeellista,

että sitäpaitsi näkisin hänen välittävän jostakusta kolmannesta."

"Ahaa, minä ymmärrän!" vastasi Ludvig hymyillen. "Mutta, rakas

Henriette, vaikka se keino onkin nokkela, se tuntuu armottomalta."

"Miksi niin?"

"Sellainen haavan parantaminen luulevaisen sielussa tuottaa hänelle

vamman sydämeen. Häneltä kyllä katoaa yksi pelko; mutta hän jää

sairaaksi, ja se on mielestäni pahempaa."

"Kyllähän; mutta hän ei ainakaan yllätä, ei epäile todellista

vihollista, ei häiritse rakkautta. Hän kohdistaa kaiken tarmonsa

sellaiselle taholle, missä se ei tuota kellekään mitään vahinkoa.

Sanalla sanoen, sire, minun järjestelmäni, jota ihmeekseni näen teidän

vastustavan, tuottaa kylläkin tuskaa luulevaisille, mutta se on

hyödyllinen rakastaville. Kysynpä teiltä, sire, onko teitä itseänne

ehkä lukuunottamatta koskaan kenenkään mieleen juolahtanut säälitellä

luulevaisia? Eivätkö ne ole surkeita olioita, aina yhtä onnettomia

suotta kuin syystäkin? Mustasukkaisuuden aiheen poistaminen ei missään

tapauksessa paranna heidän vaivaansa. Se tauti itää mielikuvituksessa

ja on parantumaton kuten kaikki luulosairaudet. Muistanpa tässä, rakas

sire, erään ohjeen, jonka minulle antoi lääkäriparkani, oppinut ja

nerokas tohtori Dawley -- ellei veljeni pitäisi häntä välttämättömänä,

olisi hän nytkin luonani. 'Kun podette kahta kipua', sanoi hän,

'valitkaa niistä se, joka häiritsee teitä vähemmän; silloin annan

teidän sen pitää, sillä se on totisesti aivan tarpeellinen

onnistuakseni parantamaan toisen.'"

"Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu, rakas Henriette", myönsi kuningas

hymyillen.

"Meillä on taitavia miehiä Lontoossa, sire."

"Ja ne taitavat miehet kasvattavat hurmaavia oppilaita; tuo Daley,

Darley... mikä hänen nimensä olikaan?"

"Dawley."

"Hyvä, huomisesta alkaen hän saakoon minulta eläkkeen tästä

mietelmästään. Aloittakaakin siis nyt te, Henriette, valitsemalla

pienempi vastuksistanne. Te ette vastaa, te hymyilette; minä arvaan,

että vähäisempi kiusanne on oleskelu Ranskanmaalla, eikö niin? Minä

jätän teille sen pahan, ja ryhtyäkseni toisen taudin parantamiseen

tahdon heti tästä päivästä etsiä eksytyksen välinettä meitä

ahdistelevien mustasukkaisten silmänlumeiksi."

"Sh, tällä kertaa varmasti tullaan tänne!" virkkoi Madame, ja hän

kumartui poimimaan talvikin rehevästä ruohikosta. Hän oli oikeassa,

sillä äkkiä syöksähti kunnaan laelta parvi nuoria naisia, joita ritarit

seurasivat. Rynnäkön aiheutti komea viinitarhakorento, jonka etusiivet

muistuttivat kissapöllön höyheniä ja takimmaiset ruusun terälehtiä.

Tämä suurenmoinen löytö oli joutunut neiti de Tonnay-Charenten

saaliiksi, ja hän näytteli sitä ylpeänä kilpailijattarilleen, jotka

eivät olleet onnistuneet pyydystyksessään yhtä hyvin. Perhospyynnin

kuningatar istahti parinkymmenen askeleen päähän Ludvigin ja Madamen

penkistä, nojautui uhkeata, muratin kiertämää tammea vasten ja lävisti

perhosen pitkän keppinsä kärkeen.

Neiti de Tonnay-Charente oli hyvin kaunis, ja sentähden herrat

jättivätkin toiset naiset, rientäen piiriin hänen ympärilleen muka

onnitellakseen häntä näppäryydestään. Kuningas ja prinsessa katselivat

hiukan karsaasti tätä näytelmää, niinkuin toisen ikäkauden henkilöt

väliin häiriytyvät lapsukaisten leikin hälinästä.

"Noilla on hauskaa", sanoi kuningas.

"On todellakin, sire; olen aina huomannut rattoisuutta siellä, missä on

nuoruutta ja kauneutta."

"Mitä sanotte neiti de Tonnay-Charentesta?" kysyi kuningas.

"Minusta hän on hieman liian vaaleaverinen", vastasi Madame, tarttuen

ensi iskulla siihen ainoaan vikaan, jota voitiin mainita vastaisen

markiisitar Montespanin melkein täydellisessä kauneudessa.

"Vaaleahko kyllä, mutta peräti sievältä hän minusta silti näyttää."

"Niinkö teistä tuntuu, sire?"

"Ehdottomasti."

"No, se on sitten minunkin arvostelmani."

"Ja hän viehättääkin koko seuruetta, kuten näette."

"Oh, kyllä niin: ihailijoita liehuu hänen ympärillään. Jos perhosten

asemesta olisimme pyytämässä armastelijoita, niin voisimme hänen

lähistöltään suorastaan vetää nuottaa."

"Mitähän sanottaisiin, Henriette, jos kuningas lyöttäytyisi noiden

ihailijain joukkoon, luoden katseensa sinne päin? Vieläköhän oltaisiin

toisella taholla mustasukkaisia?"

"Hm, sire, neiti de Tonnay-Charente on hyvin tehokas lääke", virkkoi

Madame huoahtaen; "hän varmasti parantaisi luulevaisen miehen, mutta

voisi samalla luoda luulevaisen naisen lisää."

"Henriette! Henriette!" huudahti Ludvig; "te saatatte minut

riemastuksiin! Niin, niin, te olette oikeassa, neiti de Tonnay-Charente

on liian kaunis viitaksi."

"Kuninkaan viitan tuleekin olla kaunis", virkkoi prinsessa hymyillen.

"Mutta suositatteko te sitä minulle?" kysyi Ludvig.

"Oh, minä, mitäpä sanoisinkaan, sire? Sellainen suositus olisi samaa

kuin aseen antaminen teille itseäni vastaan! Olisi hulluutta tai

ylpeyttä neuvoa teitä ottamaan valherakkauden sankarittareksi kauniimpi

nainen kuin se, jota kohtaan väitätte tuntevanne todellista rakkautta."

Kuningas etsi kädellään Madamen kättä, katseellaan tämän katsetta;

sitten hän sammalsi muutamia peräti helliä sanoja, mutta lausui ne niin

hiljaisesti, että historiankirjoittaja, jonka pitäisi kaikki kuulla,

jäi niistä osattomaksi. Ääneen hän lisäsi:

"No niin, valitkaa itse se neitonen, jonka on parannettava

mustasukkaisemme. Hänelle uhraan kaiken ulkonaisen harrastukseni,

huomaavaisuuteni, aikani, mikäli valtion asioilta riittää; hän,

Henrietteni, saa vastaanottaa kukkasen, jonka teille poimin, kuulla

hellät ajatukset, joita minussa herätätte, -- hänelle osoitan katseen,

jota en uskalla teihin kohottaa ja jonka pitäisi havahduttaa teidät

huolettomuudestanne. Mutta valitkaa hyvin, jotta tahtoessani ajatella

häntä, tarjotessani hänelle sormieni taittaman ruusun, en tuntisi

itseäni teidän voittamaksenne ja jotta silmä, käsi ja huulet eivät heti

palaisi luoksenne silläkin uhalla, että koko maailma arvaisi

salaisuuteni."

Näiden sanojen tulviessa rakkauden virtana kuninkaan huulilta kuunteli

Madame punastuen, sykähtelevin sydämin, onnellisena, ylpeänä,

huumaantuneena. Hän ei osannut vastata mitään; hänen kunnianhimonsa ja

suosionhalunsa olivat tyydytetyt.

"Minä suostun", sanoi hän kohottaen jälleen kauniit silmänsä, "mutta en

aivan siten kuin te haluaisitte; kaikki se suitsutus, jota tahdotte

polttaa toisen jumalattaren alttarilla, pyrkii joka tapauksessa

tekemään minut mustasukkaiseksi, ja minä haluan, että tunteenne minua

kohtaan säilyvät menettämättä rahtuakaan lämmöstään. Teidän

kuninkaallisella luvallanne, sire, siis valitsen sen, joka nähdäkseni

vähimmin voi saada sijaa ajatuksissanne, jotta kuvani pysyy eheänä

sielussanne."

"Uhkauksenne panisi minut vapisemaan", virkkoi kuningas, "mutta onneksi

olemme tässä kohden olleet varovaisia: teidän seurueestanne kuten

omastakin ympäristöstäni olisi vaikea löytää vastenmielisiä kasvoja."

Kuninkaan puhuessa oli Madame noussut tähystämään koko ruohokenttää, ja

seikkaperäisen ja äänettömän tutkimuksen jälkeen hän kutsui kuningasta.

"Katsokaahan, sire", sanoi hän, "näettekö tuolla mäen rinteellä tuuhean

lumipallopensaan lähellä tuota takimmaista kaunotarta, joka kävelee

yksinään pää kumarassa ja käsivarret riipuksissa ikäänkuin etsien

jotakin kukkanurmikolta kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet ihmiset?"

"Neiti de ja Vallière?" kysäisi kuningas.

"Niin."

"Eikö hän sovi teille, sire?"

"Mutta katsokaa toki sitä lapsiraukkaa, -- hän on laiha, melkein

näivettynyt!"

"No, olenko minä sitten lihava?"

"Mutta hän on kamalan surullinen!"

"Hän soveltuu vastakohdaksi minulle, jota syytetään liiasta

hilpeydestä."

"Mutta hän ontuu!"

"Niinkö luulette?"

"Ihan varmaan. Näettehän, että hän on päästänyt kaikki ohitseen, jotta

hänen vikaansa ei huomattaisi."

"No, sittenpä hän ei juokse niin virmasti kuin Dafne eikä pääse pakoon

Apollolta."

"Henriette! Henriette!" huudahti kuningas nyreästi; "te olette tosiaan

etsinyt minulle hovineitosistanne virheellisimmän."

"Niin, mutta hän on hovineitojani, -- ottakaa se huomioon."

"Kyllä, mutta mitä tahdotte sillä sanoa?"

"Käydäksenne tätä uutta sulotarta katsomassa ette voi olla tulematta

minun huoneisiini; ja kun sopivaisuus kieltää teitä erityisesti

osoittamasta sydämenne hehkua jumalattarellenne, niin teidän on pakko

tapailla häntä minun seurassani, puhutella minua hänelle haastaessanne.

Tahdon kertakaikkiaan sanoa, että mustasukkaiset ovat silloin väärässä,

jos luulevat teidän saapuvan luokseni minun tähteni, kun te tulettekin

sinne tapaamaan neiti de la Vallièrea."

"Joka ontuu."

"Juuri hiukan."

"Joka ei koskaan avaa suutansa."

"Mutta avatessaan näyttää mitä ihanimman hammasrivin."

"Joka kelpaisi malliksi luurankojen tutkijoille."

"Teidän suosionne saa hänet vaurastumaan."

"Henriette!"

"Mutta jätittehän te asian minun huostaani?"

"Ah, niin!"

"No, minä olen tehnyt valintani; vaadin teitä hyväksymään sen.

Alistukaa sopimukseemme."

"Oh, minä antautuisin vaikka raivottaren kiusattavaksi, jos sitä

vaatisitte."

"La Vallière on säveä kuin lammas; älkää pelätkö, että hän koskaan

sanoo teitä vastaan, kun vakuutatte rakastavanne häntä."

Ja Madame purskahti nauruun.

"Te ette nähtävästi pelkää, että sanon hänelle liikoja!"

"Siihen olisi minulla kyllä oikeus."

"Olkoon menneeksi."

"Sopimus on siis tehty?"

"Allekirjoitettu."

"Te säilytätte minulle veljen ystävyyden, veljen huomaavaisuuden,

kuninkaan lemmellisyyden?"

"Minä säilytän teille sydämen, joka sykkii vain teitä varten."

"No hyvä; ja uskotteko tulevaisuuden täten turvatuksi?"

"Niin toivon."

"Lakanneeko äitinne pitämästä minua vihollisenaan?"

"Varmasti."

"Ja Maria Thérèsia puhumasta espanjankieltä Monsieurin kuullen, jota

vieraskieliset keskustelut kauhistavat, hän kun aina luulee tulevansa

siten panetelluksi?"

"Voi, onko hän väärässä?" kuiskasi kuningas hellästi.

"Ja lopuksi", virkkoi prinsessa, "syytettäneenkö kuningasta enää

laittomien lemmensuhteiden tavoittamisesta, kun todellisesti emme tunne

toisiamme kohtaan muuta kuin kaikista sivuajatuksista puhdasta

myötätuntoa?"

"Ei, ei", änkytti kuningas. "Mutta johdutaan kyllä sanomaan muuta."

"Ja mitä siis, sire? Emmekö tosiaan koskaan saa olla rauhassa!"

"Varmastikin sanotaan", selitti kuningas, "että minulla on kovin huono

maku; mutta mitäpä merkitsee minun turhamaisuuteni teidän

mielenrauhanne rinnalla?"

"Minun kunniani, sire, ja perheemme kunnian rinnalla, tarkoittanette.

Älkää muuten olkokaan niin kerkeä pahastumaan la Vallièresta; hän on

tosin hieman nilkku, mutta häneltä ei puutu hyvää järkevyyttä. Ja

muuttuuhan sitäpaitsi kaikki kullaksi kuninkaan kosketuksesta."

"Olkaa ainakin varma kiitollisuudestani, madame; te olisitte voinut

antaa minun paljon kalliimminkin maksaa jäämisestänne Ranskaan."

"Nyt tänne tullaan, sire. Vielä viimeinen sana: te olette varovainen ja

viisas, sire, mutta tässä teidän täytyykin täysin määrin käyttää niitä

avujanne."

"No", huudahti Ludvig hymyillen, "tästä illasta alan esittää osaani, ja

saatte nähdä, kykenenkö näyttelemään ihanteellisuutta. Illemmalla

lähdemme suurelle kävelyretkelle metsään, ja onhan meillä balettikin

kello kymmeneltä."

"Nytkö jo?"

"Mutta minun rakkauteni liekki leimahtaa tänä samana iltana

korkeammalle kuin ilotulitukset, loistaa kirkkaammin kuin ystävämme

Colbertin sainiot; se huikaisee hehkullaan kuningatarten ja Monsieurin

silmät."

"Olkaa varuillanne, sire, olkaa varuillanne!"

"Voi hyväinen, mitä olen tehnytkään?"

"Minun täytyy tosiaan peruuttaa äskeinen ylistykseni... Tekö

varovainen, tekö viisas, kuten pääsin kiittämästä?... Mutta tehän

aloitatte tavattomalla hulluttelulla! Noinko intohimo syttyy, --

silmänräpäyksessä kuin tulisoihtu? Lankeeko teidänlaisenne valtias

ilman mitään valmistelua la Vallièren kaltaisen tyttösen jalkojen

juureen?"

"Oi, Henriette, Henriette, Henriette, tämähän on luonnotonta, emme ole

vielä alottaneet taistelua, kun te jo kytkette minut kammitsaan!"

"Sitä en tee, mutta minä palautan teidät järjellisiin ajatuksiin.

Virittäkää liekkinne vähitellen, antamatta sen leimahtaa yhtäkkiä.

Jupiter jyristää ja iskee salamaa ennen kuin hän sytyttää palatsit

tuleen. Kaikella on johdantonsa. Jos kuumenette noin rutosti, niin

kukaan ei usko teidän mieltymystänne, vaan kaikki pitävät teitä

hupsuna. Saattaisivat vielä oivaltaa koko kujeen. Ihmiset ovat

toisinaan vähemmän typeriä kuin miltä näyttävät."

Kuninkaan täytyi myöntää, että Madame oli laajatietoinen kuin enkeli ja

ovela kuin paholainen. Hän kumarsi.

"Hyvä, olkoon niin", sanoi hän; "otan miettiäkseni

hyökkäyssuunnitelmaa. Sotapäälliköt, esimerkiksi Condé-serkkuni,

riutuvat strateegisten karttojensa ääressä ennen kuin siirtävät

ainoatakaan niistä noppasista, joita nimitetään armeijakunniksi; mutta

minä määrään tuotapikaa koko sotaretkelle selvät pääpiirteet. Tiedätte,

että Hellyyden rajaseutu on jaoiteltu monenlaisiin osiin. No, minä

pysähdyn Huomaavaisuuksien syrjäkylään Lemmenkirjeitten metsämökkiin,

ennen kuin teen käännökseni Näkyväisen Rakkauden valtatielle. Suunta on

hyvin viitoitettu, tiedättehän, ja neiti de Scudéry-parka[56] ei

varmaankaan anna minulle anteeksi, että täten poltan hänen

muonavarastonsa."

"Olemmepa päässeet jälleen oikealle tolalle, sire. Sallitteko nyt, että

eroamme?"

"Voi, täytyy kaiketi, sillä meidäthän eroitetaan."

"Niin", virkahti madame Henriette, "tässä tosiaan tuodaan meille neiti

de Tonnay-Charenten loistokorentoa, ja oikein torvella toitottaen,

niinkuin suurilla metsästäjillä on tapana."

"Asia on siis lopullisesti sovittu: tänä iltana kävelyretkellä

ollessamme pujahdan metsään, tavatakseni la Vallièren ilman teitä..."

"Niin, minä kyllä otan huolekseni, että hän joutuu erilleen muista."

"Oivallista! Saarran hänet siten kumppaniensa keskeltä ja sinkautan

ensimmäisen vasaman."

"Ampukaa taitavasti", varoitti Madame hymyillen, "älkää sivulle

sydämestä."

Ja prinsessa sanoi kuninkaalle hyvästi, lähtien hilpeätä joukkoa

vastaan, joka riemusaatossa kantoi metsästyksen kuningattareksi

korotettua hovineitoa monin juhlamenoin ja kaikkien kurkkujen

koettaessa parhaansa mukaan jäljitellä kunniasoiton torventoitotusta.

113.

Vuodenaikojen tanssikuvaelma.

Kello viiden tienoissa noustuaan päivällispöydästä kuningas meni

työhuoneeseensa, missä vaatturit odottivat häntä koetellakseen

viimeisen kerran sitä kuuluisaa Kevään pukua, jonka sommitteleminen oli

vaatinut ylettömästi mielikuvitusta ja päänvaivaa hovin piirtäjiltä ja

koristetaiteilijoilta. Itse balettiin oli jo jokainen osanottaja

harjoitellut kuntoon esiintymistapansa ja tanssiaskeleensa. Mutta

kuningas oli päättänyt toimittaa tämän tanssikuvaelman esitetyksi

yllätyksenä. Selvittyään juhla-asuaan koskeneesta neuvottelusta hän

kutsutti luokseen molemmat juhlamenojen ohjaajat, Villeroyn ja

Saint-Aignanin. Nämä selittivät, että oltiin valmiita aloittamaan

milloin vain saataisiin määräys, mutta tämä tietenkin edellytti

kaunista iltaruskoa ja selkeätä yötä.

Kuningas avasi ikkunan; auringon kultahohde tulvi taivaanrannalta

metsän aukeamista, ja lumivalkoisena näyttäysi jo kuu taivaalla. Ei

karettakaan näkynyt lammikon vihreässä kalvossa; itse joutsenetkin

lepäsivät kokoonlasketuin siivin kuin alukset ankkurissa ja näyttivät

tenhoutuneilta ihanan illan lenseydestä, veden raikkaudesta ja luonnon

rauhaisasta hiljaisuudesta. Tätä viehättävää näkyä ihasteltuaan

kuningas antoi hovimestariensa haluaman määräyksen. Ja jotta se

voitaisiin toteuttaa oikein kuninkaallisesti Ludvig asetti heidän

vastattavakseen vielä tärkeän kysymyksen:

"Onko teillä käyttövaroja?"

"Olemme sopineet herra Colbertin kanssa, sire", vastasi Saint-Aignan.

"Ahaa, hyvä on."

"Niin, sire, ja herra Colbert ilmoitti saapuvansa teidän majesteettinne

puheille heti kun teidän majesteettinne lausuisi tahtovanne juhlan

alkavaksi."

"Tulkoon hän siis nyt."

Tuskin oli kuningas lausunut Colbertin nimen, kun hän ilmestyikin

huoneeseen ikäänkuin olisi ovella kuunnellut keskustelua.

"Kah, parahiksi, herra Colbert", tervehti Ludvig. "Menkää siis

paikoillenne, hyvät herrat!"

Saint-Aignan ja Villeroy poistuivat. Kuningas istuutui lepotuoliin

ikkunan luo.

"Balettini esitetään tänä iltana, herra Colbert", aloitti hän.

"Huomenna minun on siis maksettava ne laskut, sire?"

"Kuinka niin?"

"Olen luvannut tanssitarpeiden toimittajille suorittaa heidän tilinsä

baletti-illan jälkeisenä päivänä."

"No, kun olette luvannut, herra Colbert niin maksakaakin."

"Hyvä on, sire; mutta maksuun, kuten herra de Lesdiguières sanoi,

tarvitaan rahaa."

"Mitä! Eikö herra Fouquetin lupaamia neljää miljoonaa olekaan

lähetetty? Olen unohtanut pyytää teiltä selostusta raha-asioistamme."

"Kyllä ne sovittuun aikaan luovutettiin teidän majesteettinne

rahastoon."

"No?"

"Niin, sire, värilliset lasilyhdyt, ilotulitukset, musiikki ja keittiöt

ovat viikossa nielleet ne miljoonat."

"Kaikki neljä?"

"Viimeistä penniä myöten. Joka kerta kun teidän majesteettinne on

määrännyt ison kanavan rannat valaistaviksi, on siinä poltettu saman

verran öljyä kuin lammikossamme on vettä."

"Hyvä, hyvä, herra Colbert. Teillä ei siis enää ole rahaa?"

"Ei kyllä minulla, mutta onhan herra Fouquetilla", ja Colbertin kasvoja

kirkasti inha ilahdus.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ludvig.

"Olemme jo antaneet hra Fouquetin siirtää käsikassaamme kuusi

miljoonaa, sire. Hän luovutti ne niin auliisti, että näki hänen olevan

valmis tarpeen tullen toimittamaan lisääkin. Tänään on tarvis; hänen on

siis ryhdyttävä jälleen lukemaan rahoja koolle."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan.

"Herra Colbert", lausui hän korostaen rahastonhoitajansa nimeä,

"sillä tavoin en ole tarkoittanut. En tahdo käyttää palvelijaani

kohtaan painostusta, joka rasittaisi häntä ja haittaisi hänen

virkatoimintaansa. Herra Fouquet on lyhyessä ajassa toimittanut

käyttövaroiksemme kuusi miljoonaa, -- se on varsin suuri summa."

Colbert kalpeni.

"Tähän tapaan ei teidän majesteettinne kuitenkaan puhunut joku aika

sitten", hän virkahti, "kun esimerkiksi saatiin tietoon Belle-Islen

hanke."

"Enpä kyllä, herra Colbert."

"Mitään ei ole siitä saakka muuttunut, parempaan päin ainakaan."

"Minun ajatuksissani on tapahtunut muutos, monsieur."

"Mitä, sire, -- eikö teidän majesteettinne enää usko, että

suunniteltiin salajuonia?"

"Se on minun asiani, herra apulaisintendentti, ja olen teille jo

sanonut, että aion sen itse hoitaakin."

"Minulla on siis ollut onnettomuus joutua teidän majesteettinne

epäsuosioon, näen", sopersi Colbert vapisten raivosta ja pelosta.

"Ei suinkaan; olen päin vastoin hyvin tyytyväinen teihin."

"Kah, sire", huomautti ministeri omaksuen taitavan suorasukaisuuden

sävyn, jonka tiesi vaikuttavan Ludvigiin, "mitä hyödyttää teidän

majesteettinne tyytyväisyys, jos en enää ole teille hyödyllinen?"

"Varaan palveluksenne otollisempaan tilaisuuteen, ja uskokaa minua, se

on silloin vain tehokkaampaa."

"Mitä teidän majesteettinne siis päättää tässä tilanteessa?"

"Te tarvitsette rahaa, herra Colbert?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä, sire."

"Te saatte minun yksityisestä rahastostani."

Colbert kumarsi.

"Ja koska minusta tuntuu", jatkoi kuningas, "että teidän olisi vaikea

säästäväisyydestänne huolimatta suoriutua siksi vähäisellä erällä

menoista, joita toimitan vastattaviksenne, kirjoitankin teille kolmen

miljoonan livren osoituksen."

Kuningas otti kynän ja täytti heti lupauksensa. Ojentaen sitten paperin

Colbertille hän lopetti: "Olkaa huoletta, herra Colbert, -- laatimani

toimintaohje on kuninkaan suunnitelma."

Hän lausui nuo sanat niin ylvään majesteetillisesti kuin nuori

kuningas osasi tarpeen tullen esiintyä, ja antoi Colbertin mennä,

neuvotellakseen vieläkin vaatturien kanssa.

Kuninkaan antama määräys oli jo koko Fontainebleaun tiedossa; oli

kuultu hänen majesteettinsa koettavan pukuansa ja ilmoittaneen tämän

illan suotuisaksi baletin esittämiseen. Kulovalkean tavoin levitessään

tämä uutinen taipaleellaan elvytti roihuamaan kaiken keimailun, kaikki

halut, kaikki hupsut kunnianhimon pyyteet. Tuossa tuokiossa ja

ikäänkuin taikavoimalla saatiin keikarien ja vallasnaisten

ylimääräiseksi palveluskunnaksi jokainoa sielu, ken kykeni pitelemään

neulaa, kaikki, jotka osasivat eroittaa takin housuista, kuten Molière

sanoo.

Kuningas suoriutui pukeutumisestaan kello yhdeksäksi; hän näyttäysi

avovaunuissa, jotka oli koristettu lehvillä ja kukkasilla.

Kuningattaret olivat asettuneet muhkealle korokkeelle lammikon rantaan,

jonne oli järjestetty ihmeellisen aistikas katsomoala ja näyttämö.

Viidessä tunnissa olivat puutyön tekijät kyhänneet kokoon kaikki, mitä

täksi teatteriksi tarvittiin; verhoilijat olivat kattaneet puuseinät ja

päällystäneet istuimet, ja ikäänkuin loihtusauvan iskusta oli tuhannen

kättä keskinäisessä auttelussa rakentanut tämän laitoksen aukiolle

musiikin säestyksellä, sillaikaa kun ilotulittajat jo valaisivat

teatteria ja lammenrantoja epälukuisilla sainioilla.

Koska pilvetön taivas tähdittyi eikä tuuheissa lehdoissa kuulunut

tuulen henkäystäkään, ikäänkuin itse luonto olisi asettunut suopeaksi

ruhtinaalliselle oikulle, jätettiin näyttämön tausta avoimeksi. Puita

esittävien sivukulissien takana nähtiin niin ollen ihana tähtitaivas,

keinotekoisia valolähteitä heijasteleva vedenkalvo ja pyöreälatvaisten

puuryhmien sinertävät hahmot. Kuninkaan saapuessa paikalle oli koko

katsomo täynnä ja esiintyi niin loistavana näkynä, että jalokivien ja

kullan kimaltelusta ei voinut ensi silmäyksellä eroittaa ainoatakaan

yksilöä. Vähitellen, silmän tottuessa hohteeseen, esittäysi toinen

toistansa ihanampi katseltava niinkuin iltataivaalle tähdet

tuikahtelevat.

Näyttämö esitti lehtoa, jossa hyppeli pukinsorkillaan muutamia fauneja

siellä täällä. Näkyviin ilmestyi sinipiika, kiihdyttäen heidät

takaa-ajoon; toisia parveili hätyytetyn puolustajiksi, ja esiintyjät

kävivät kiistasille tanssien. Äkkiä piti Kevään tulla koko hovinsa

kanssa palauttamaan järjestystä ja rauhaa. Mahtavan hallitsijansa

jäljessä oli sitten alkuaineiden ja jumalaistaruston toisarvoisten

voimien riennettävä tamineinensa. Muiden "vuodenaikojen" tuli yhtyä

Kevääseen, muodostaakseen hänen kanssaan katrillin, joka tanssittaisiin

imartelevan lausuntarunon selittämänä; sen musiikki kuvasi maalaisiloja

oboeiden, huilujen ja viulujen sävelillä.

Kuningas oli jo astunut näyttämölle suosionmyrskyn tervehtimänä.

Hänellä oli yllään kukikas tunika, joka ei ollenkaan vaikuttanut

raskaalta, vaan päin vastoin sai paremmin näkyviin hänen solakan ja

hyvinmuodostuneen vartalonsa. Hänen säärensä olivat hovin siroimpia ja

esittäysivät nyt edullisesti ihonkarvaisissa sukissa, joiden silkki oli

niin hienoa ja kuulakasta, että niitä ei voinut hipiästä eroittaakaan,

ja pienissä jaloissa oli mitä siroimmat heleän sinipunervat atlaskengät

kukka- ja lehväruusukkeisina. Yläruumis vastasi alaosaa: kauniit

kiharat aaltoilivat raikkaiden kasvojen ympärillä, ja näitä elvyttivät

myöskin sievät sinisilmät loisteellaan, joka suloisesti kuumensi

sydämiä, samalla kun halukkaat huulet alinomaa vetäysivät viehkeään

hymyyn. Sellainen oli hiljakkoin itsenäisyytensä saavuttanut ruhtinas,

ja tänä iltana häntä olisi syystä voinut sanoa kaiken rakkauden

kuninkaaksi. Hänen kepeässä käynnissään ihan kuin olisi jumalallista

majesteettisuutta ilmennyt; hän ei tanssinut, vaan liiteli

permantopalkeilla. Hänen esiintymisensä herätti näin ollen aivan

tavatonta mieltymystä.

Prinsessa Henriette oli puettu pitkään kauhtanaan, läpinäkyvään ja

keveään kuin näppärien mechelnittärien hienoimmat harsokankaat, niin

että pyöreä polvi tosiaan kuvastui sen poimuissa. Silkkikengissään hän

säihkyvänä lähestyi bacchantinnainsa saattelemana ja oli jo saapunut

sille paikalle, joka oli määrätty hänen tanssiosalleen, kun kreivi de

Saint-Aignan alkoi hätäisesti tunkeutua joukon läpi häntä tai

kuningasta kohti. Suosionosoituksia kesti niin kauan, että kreivi sai

tilaisuuden puhutella kuningasta, joka oli jäänyt varpailleen

seisomaan.

"Mitä nyt, Saint-Aignan?" äännähti Kevät.

"Hyvä Jumala, sire", vastasi hovimies ihan kalpeana, "on sattunut niin

hullusti, että teidän majesteettinne ei muistanutkaan Hedelmien

tanssia."

"Kyllä; se on peruutettu."

"Ei, sire, teidän majesteettinne ei ole antanut siitä nimenomaista

määräystä, ja soittokunta on säilyttänyt sen."

"Sepä nyt kiusallista!" jupisi kuningas. "Sitä tanssia ei voi esittää,

kun kerran herra de Guiche on poissa. Se on jätettävä silleen."

"Voi, sire, neljännestunti soittoa ilman tanssia vaikuttaa niin

jäähdyttävästi, että koko baletti menee pilalle."

"Mutta, kreivi, en sitten..."

"Ja pahinta ei tässä olekaan se, sillä lopultakin orkesteri vielä

jotenkuten voisi typistää sävelistönsä, jos kävisi välttämättömäksi;

mutta..."

"Mutta mitä?"

"Kreivi de Guiche on täällä."

"Täällä?" toisti kuningas kulmakarvojaan kohauttaen; "täällä?...

Oletteko varma siitä?..."

"Täydessä balettiasussaan, sire."

Kuningas tunsi punehduksen nousevan poskipäihinsä. "Teidän on täytynyt

erehtyä", sanoi hän.

"Niin vähän, sire, että jos teidän majesteettinne katsahtaa oikealle,

näette kreivin odottavan."

Ludvig käännähti tälle suunnalle ja tosiaankin näki de Guichen siellä

loistokkaassa Vertumnus-puvussaan odottavan hänen silmäystänsä,

saadakseen puhutella häntä. Jätämme taitavampain tehtäväksi kuvata

kuninkaan hämmästystä, Orléansin herttuan seuhtomista aitiossaan,

katsomon supinaa ja päänpudistuksia, Madamen omituista hätkähdystä, kun

hän aivan vastoin arveluansa näki miehen, jolle alkuperäisen

suunnitelman mukaan kuului hänen tanssikumppaninsa osa, hänen

esiintyessään Pomonana.

Kuningas jäi seisomaan avosuin, tuijottaen kreiviin. Tämä lähestyi ja

virkkoi kunnioittavasti kumartaen:

"Sire, teidän majesteettinne nöyrin palvelija tulee täten suorittamaan

tehtäväänsä tänä päivänä niinkuin hän on ollut taistelupäivinäkin

paikallaan. Jos Hedelmäin tanssi jäisi pois, niin teidän majesteettinne

menettäisi baletin viehättävimmän kohtauksen, jossa kuninkaan kauneus,

taito ja soreus saavat parhaan esiintymistilaisuuden. Sellaista

vahinkoa en ole voinut ottaa vastuulleni; olen jättänyt

vuokratilalliseni, rientäen ruhtinaani avuksi."

Sanat sattuivat harkitun kaunopuheisina ja luontevasti lausuttuina

kuninkaan korvaan. Häntä miellytti kreivin imartelu yhtä paljon kuin

ihmetytti hänen rohkeutensa. Hän tyytyi vastaamaan; "En ollut kutsunut

teitä takaisin, kreivi."

"Mutta teidän majesteettinne ei myöskään ollut käskenyt minun jäädä."

Kuningas tunsi ajan käyvän täpäräksi. Jatkuessaan tämä kohtaus olisi

tuotapikaa saanut kaikki sekaannuksiin, ja yksi ainoakin varjokohta

olisi auttamattomasti tärvellyt koko kuvaelman. Hänen sydämensä oli

sitäpaitsi ehtinyt rauhoittua, ja Madamen kaunopuheisista silmistä hän

luki uuden näkökohdan: "Koska te herätätte mustasukkaisuutta, niin

jakakaa luulevaisuus; ken epäilee kahta kilpailijaa, hän ei epäile

ketään!" Tällä nokkelalla katsantokannallaan Madame ratkaisi aseman.

Kuningas hymyili de Guichelle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan

Henriette-prinsessan mykästä puheesta, vaan näki ainoastaan, että tämä

koetti olla katsomatta häneen. Kreivi luuli kuitenkin voivansa

päätellä, että hän sai kiittää Madamen välitystä armahduksestaan;

Ludvig osoittausi hänelle nyt hyvin suosiolliseksi kaikkien nähden, ja

Monsieur oli ihan ymmällä, mitä ajatella.

Baletti esitettiin kerrassaan muhkeana. Kun musiikki tempasi

sävelkutsuilla mukaansa nuo ylhäiset tanssijat, -- kun tämän aikakauden

alkeellinen pantomiimi, jonka vaatimatonta eleilmaisua korkeiden

näyttelijäin ei suinkaan onnistunut parantaa, oli päässyt vauhtiin, --

kajahteli katsomosta alituinen suosion myrsky. De Guiche säteili

niinkuin aurinko, mutta niinkuin hovilaisaurinko, joka alistuu

toisarvoiseen osaan. Väheksyen tätä menestystä, jota Madame ei näköjään

ollut huomaavinaankaan, hän ei enää muuta ajatellut kuin prinsessan

ilmeisen suosiollisuuden urheata takaisinvalloittamista. Mutta hänen ei

onnistunut tavoittaa rakastetultaan ainoatakaan katsetta. Vähitellen

kaikki hänen riemunsa ja säihkynsä kuoleutuivat suruun ja

levottomuuteen, niin että hänen raajansakin menettivät joustavuutta,

käsivarret kävivät raskaiksi, pää sekavaksi. Silloin kuningas

ehdottomasti oli katrillin etevin tanssija. Hän loi syrjäsilmäyksen

voitettuun kilpailijaansa. De Guiche ei enää kyennyt esiintymään

hovimiehenkään tavoin; hän tanssi huonosti ja haluttomasti, ja pianpa

hän taukosikin tanssimasta. Kuningas ja Madame olivat voitollisia.

114.

Fontainebleaun puiston luonnottaret.

Kuningas seisahtui hetkiseksi nauttiakseen voitostaan, joka oli niin

täydellinen kuin se vain voi olla. Sitten hän kääntyi Madameen,

ihaillakseen tätä vuorostaan. Nuoret ihmiset rakastavat vilkkaammin,

kiihkeämmin, kenties intohimoisemminkin kuin kypsyneempään ikään

ehtineet rakastajat; mutta heillä on kaikki muut tunteet samalla kertaa

kehittyneinä nuoruuden ja elinvoiman suhteessa, niin että kun

itserakkaus on heillä melkein aina rakkauden veroinen, jälkimmäinen

tunne täten painostettuna ei koskaan saavuta sellaista täydellisyyttä

kuin neljännen vuosikymmenen ensi puoliskon miehillä ja naisilla.

Ludvig siis kyllä ajatteli Madamea, mutta sitten vasta kun oli

tyytyväisesti pohtinut omaa esiintymistänsä, ja Madame ajatteli itseään

niin paljon, että hän kenties kokonaan unohti kuninkaan.

Mutta de Guiche oli ihan synkkyyteen sortunut keskellä tätä

kuninkaallista armastelua ja itsetyydytystä, ja kaikki saattoivat

havaita nuoren aatelismiehen sekä kiihtyneeksi että masentuneeksi.

Olletikin herätti huomiota kreivin apeus, kun häntä ei muuten hevillä

tavattu käsivarret riipuksissa, pää painuksissa, silmät sumeina. Koska

hän oli luonnostaankin herkkä noudattamaan soveliaan käyttäytymisen ja

hyvän aistin vaatimuksia, ei suuri enemmistö nyt voinutkaan päätellä

muuta kuin että kreivin tappio ja turtumus oli vain tahallista

hovimiehen taitavuutta kuninkaan täydelliseksi hyvittämiseksi.

Selvänäköisempien oli sentään mahdoton uskoa, että tuo vaaleus ja

voipumus ei merkinnyt väkisin ilmenevää sieluntuskaa, -- että de Guiche

näytteli imartelevaa ilvettä. Kaikki huomautukset hukkuivat kuitenkin

mielihyvän pauhinaan, joka katrillin päättyessä täytti ilman.

Kuningattaren lausuttua tyytyväisyytensä ja yleisön ilmaistua

innostustaan kuningas vetäytyi aitioonsa vaihtamaan pukua. Tällävälin

oli Filip-herttua laittautunut naisen asuun, kuten hänellä usein

muulloinkin oli tapana, ja hänen vuoronsa oli nyt esiintyä tanssissa.

Silloin de Guiche hiukan tointuneena lähestyi Madamea, joka näyttämön

taustalla istuen odotti seuraavaa näyttäytymishetkeänsä ja oli

toimittanut ympärilleen tyhjän piirin ikäänkuin kerratakseen mielessään

vieläkin ennakolta uuden tanssinumeron yksityispiirteitä omalta

osaltaan. On käsitettävää, että hän tällaiseen vakavaan mietintään

vaipuneena ei nähnyt tai ollut näkevinään, mitä hänen lähellään

tapahtui. Kaksi hamadryadeiksi pukeutunutta hovineitoa huomasi kreivi

de Guichen lähestyvän, Madamen siten istuessa maalatun palttinapensaan

suojassa yksinään, ja kunnioituksesta he vetäysivät vielä loitommaksi.

De Guiche siis astui keskelle kehää ja tervehti hänen kuninkaallista

korkeuttansa. Mutta tämä ei edes päätänsä kääntänyt. Onnetonta

nuorta miestä värisytti; hän ei ollut pitänyt niin täydellistä

välinpitämättömyyttä mahdollisena, hän kun ei ollut viime päivien

hovielämästä mitään nähnyt tai kuullut, joten hän ei voinut aavistaa

tapahtunutta kehitystä. Tervehdyksensä jäädessä vastaamattomaksi hän

lähestyi vielä askeleen ja lausui, turhaan yrittäen pysyttää ääntänsä

tyynenä:

"Minulla on kunnia esittää Madamelle nöyrä tervehdykseni."

Tällä kertaa hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi kääntää raukeat

silmänsä kreiviin.

"Kas, herra de Guicheko siinä!" hän sanoi; "hyvää iltaa!" Ja hän

kääntyi jälleen pois.

Kreivi oli vähällä menettää malttinsa. "Teidän kuninkaallinen

korkeutenne tanssi äsken hurmaavasti", kiitti hän kuitenkin.

"Niinkö teistä tuntuu?" virkahti Madame yli olkansa.

"Niin; se osa todella soveltuukin erinomaisesti teidän kuninkaallisen

korkeutenne luonteeseen."

Madame käännähti nyt kokonaan ja tähysti de Guichea kiinteällä ja

kirkkaalla katseella.

"Kuinka niin?" kysäisi hän. "Selittäkää."

"Te edustatte kauneutta, korskeutta ja kevytmielisyyttä", vastasi

toinen rohkeasti.

"Tarkoitatte Pomonaa, herra kreivi?"

"Tarkoitan sitä jumalatarta, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne

esittää."

Henriette nyrpisti huultansa.

"Mutta ettekö te itse, monsieur, ole niinikään täydellinen tanssija?"

kysyi hän sitten pilkallisesti.

"Oh, minä, Madame, olen niitä, joihin ei luoda huomiota ja jotka

unohdetaan, jos sattumalta pääsevätkin esille muusta joukosta."

Sanat päättyivät sellaiseen syvään huokaukseen, jotka tärisyttävät

ihmisolemuksen sisimpiäkin säikeitä, -- ja sydän täynnä tuskaa ja

vavahtelua, pää tulessa, katse harhailevana, kreivi kumarsi peräytyen

palttinapensaan taakse.

Vastaukseksi Madame vain keveästi kohautti olkapäitänsä ja kutsui

takaisin katseellaan molemmat kamarineidot, jotka olivat

hienotuntoisuudesta loitonneet keskustelun ajaksi. Nämä olivat neidit

de Tonnay-Charente ja de Montalais, valtiattarensa toivomuksen

oivaltaessaan he kiirehtivät paikalle.

"Kuulitteko, mesdamoiselles?" kysyi prinsessa.

"Mitä niin, Madame?"

"Mitä kreivi de Guiche sanoi."

"Emme."

"On todella merkillistä", jatkoi prinsessa surkuttelevasti, "kuinka

pahasti karkoitus on koskenut kreiviparkaan." Ja vielä korottaen

ääntänsä, jotta onneton ylimys ei vain sanaakaan menettäisi, hän

lisäsi: "Ensiksikin hän tanssi huonosti, ja sitten hän tuli puhumaan

pelkkiä kömpelyyksiä."

Samassa Henriette nousi, alkaen hyräillä säveltä, jonka säestyksellä

hänen oli suoritettava seuraava tanssivuoronsa. Guiche oli kuullut

kaikki. Vasama oli lävistänyt hänen sydämensä. Juhlaohjelman

häiriytymisen uhalla hän raivostuksissaan syöksähti tiehensä, repi

komean Vertumnus-pukunsa siekaleiksi ja siroitteli tielleen

viiniköynnöslehvät, silkkiäislehdet ja mantelinkukkaset sekä muut

jumaluutensa keinotekoiset tunnusmerkit. Neljännestunnin kuluttua hän

kuitenkin pyörsi takaisin teatteriin. Oli tietysti tarvittu hyvin

voimakasta järjen ponnistusta hänen siten toipuakseen silmittömästä

mielenkarvauden puuskasta, tai kenties -- sellainen on ihmissydän --

hänen oli muutenkin mahdoton etääntyä pitkäksi aikaa henkilöstä,

joka murjoi hänen sydäntään. Prinsessa oli juuri suoriutunut

tanssinumerostaan. Hän näki tulijan, mutta ei katsellut tätä, -- ja

ärtyneenä, raivostuneena kreivikin vuorostaan käänsi hänelle selkänsä,

kun prinsessa astui ohitse luonnottariensa ja monien mielistelijäin

saattamana.

Tällaikaa oli muuan nainen istunut teatterin toisessa päässä lammikon

lähellä, katse tähdättynä kuninkaallisen aition ikkunaan, josta tulvi

kirkas valo. Poistuakseen teatterista, etsiäkseen raitista ilmaa, jota

hän niin suuresti tarvitsi, de Guiche astui likeltä hänen ohitseen ja

kumarsi. Hän puolestaan oli nuoren miehen huomatessaan noussut kuin

yllätettynä aatoksista, jotka tahtoi itseltänsäkin salata. Samassa

Guiche tunsi hänet ja pysähtyi.

"Hyvää iltaa, mademoiselle!" tervehti hän elähtyen.

"Hyvää iltaa, herra kreivi!"

"Oi, onpa hauskaa saada tavata teidät, neiti de la Vallière", jatkoi de

Guiche.

"Ja minäkin olen hyvilläni tästä sattumasta, herra kreivi", virkkoi

nuori tyttö, liikahtaen kuitenkaan poistuakseen.

"Voi, älkää lähtekö", pyysi de Guiche ojentaen kätensä häntä kohti,

"sillä siten tekisitte tyhjiksi vastikään lausumanne ystävälliset

sanat. Jääkää, minun mielikseni; onhan mitä ihanin ilta. Te pakenette

hälinää, te! Te pidätte yksinäisyydestä! No, sen voin käsittääkin;

kaikki helläsydämiset naiset etsivät rauhallisuutta. Milloinkaan ei

sellaista naista näe ikävissään loitolla kaikista meluisista

huvituksista! Voi, mademoiselle, mademoiselle!"

"Mutta mikä teitä vaivaakaan, herra kreivi?" kysyi la Vallière hiukan

säikkyneenä. "Näytätte kiihtyneeltä."

"Minä? Ei, en tietääkseni."

"Sallikaakin minun siis, herra de Guiche, tässä lausua teille

kiitokseni, jonka aioin esittää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Tiedän johtuneen teidän suosituksestanne, että minut otettiin Madamen

seurueeseen."

"Kah, niin tosiaankin, -- muistan sen ja olen siitä hyvilläni,

mademoiselle. Oletteko rakastunut?"

"Minä?"

"Oi, anteeksi, minä en tiedä mitä puhun, -- pyydän tuhannesti anteeksi.

Madame oli oikeassa, aivan oikeassa: tyly häätö hovista on ihan

mullistanut mieleni."

"Mutta kuningas näkyi ottavan teidät hyvin vastaan, herra kreivi?"

"Niinkö luulette?... Hyvin vastaan... kenties... niin..."

"Epäilemättä, sillä eihän hän tällä kertaa hyvästellyt teitä?"

"Se on totta, ja arvostelunne lienee kyllä oikea, mademoiselle. Mutta

ettekö ole nähnyt täällä varakreivi de Bragelonnea?"

Neiti de la Vallière säpsähti nimestä.

"Miksi sitä kysytte?" sanoi hän.

"Voi, hyvä Jumala, oudoksutanko teitä jälleen?" huudahti de Guiche.

"Siinä tapauksessa olen kerrassaan kovaonninen ja surkuteltava!"

"Niin, hyvin onneton ja säälittävä, herra de Guiche, sillä te tunnutte

kärsivän julmasti."

"Oi, mademoiselle, olisipa minulla hellä sisar, todellinen ystävätär!"

"Teillä on ystäviä, herra de Guiche, -- ja varakreivi de Bragelonne,

jota juuri mainitsitte, lienee hyviä ystäviänne."

"Niin, niin tosiaankin, hän on hyviä ystäviäni. Hyvästi, mademoiselle,

hyvästi! Vastaanottakaa vilpitön kunnioitukseni."

Ja hän kiirehti kuin mieletön edelleen lammikolle päin. Hänen musta

varjonsa kiiti suurenevana marjakuusten terttuoksien alitse, joiden

lomista vedenkalvo läikehti valoheijastuksineen. Kreivitär la Vallière

katsoi säälivästi hänen jälkeensä.

"Oi, niin, niin", huoahti hän; "hän kärsii, ja alan käsittää

minkätähden."

Samassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais

ja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet

luonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä

mielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan

menestyksestä.

"Mitä! Jo täällä!" huudahtivat he. "Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä

kohtauspaikalle."

"Olen ollut täällä neljännestunnin", vastasi la Vallière.

"Eikö tanssi olekaan sinua hurmannut?"

"Ei."

"Eikä koko näytelmäkään?"

"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja,

kun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin

punaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat."

"Hän on runoilijatar, tämä la Vallière", virkahti Tonnay-Charente.

"Toisin sanoen sietämätön", pahoitteli Montalais. "Aina kun tahdotaan

hiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut

joudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta,

tehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän."

"Sellainen ei totisesti ole minun luontoni mukaista", sanoi neiti de

Tonnay-Charente. "Minä olen nainen kiireestä kantapäähän, enemmän kuin

te muut olettekaan; joka minua rakastaa, hän esiintyy imartelemassa

itsetuntoani, imartelu herättää minussa mielihyvää, ja joka minulle

tuottaa mielihyvää..."

"No, mikset jatka?" kysyi Montalais.

"Se on liian vaikeata", vastasi vallaton hovineito purskahtaen heleään

nauruun. "Lopeta sinä minun puolestani, kun olet niin sukkelan

kekseliäs."

"Entä tunnetko sinä siten mielihyvää, Louise?" tiedusti Montalais.

"Se ei kuulu kehenkään", vastasi nuori tyttö nousten sammalpenkiltä,

jolla hän oli nojaillut koko tanssikuvaelman ajan. "Nyt, tytöt, olemme

siis aikoneet huvitella tämän yötä kaikessa vapaudessa. Pitäkäämme

hauskaa kolmisin, kun koko luonto suosii näitä lomahetkiämme: katsokaa,

kuinka herttaisesti kuukin tuolla nousee taivaalle hopeoimaan

kastanjain ja tammien latvoja! Voi, nytpä on ihanaa käyskennellä täysin

häiritsemättöminä ihailemassa lumoavaa metsää, ystävyyden tunteen

tukemina; lähtekäämme käsikkäin noiden suurten puiden tummentoon.

Toiset hyörivät parhaillaan valmistaumassa juhla-ajelulle; siellä

satuloidaan ratsuja, valjastetaan vaunuja, harjataan kuntoon

kuningattaren muuleja ja Madamen neljää valkoista tammaa. Pujahtakaamme

me joutuisasti sellaiseen soppeen, missä meitä ei yksikään silmä keksi

ja minne yksikään vieras askel ei eksy. Muistatko, Montalais, Chavernyn

ja Chambordin metsiä, Bloisin loputtomia poppelikujia, joissa niin

paljon haaveilimme?"

"Ja vaihdoimme luottamuksia", vastasi ystävätär.

"Niin."

"Minäkin usein mielelläni heittäydyn unelmiin", sanoi neiti de

Tonnay-Charente; "mutta pitäkää varanne..."

"Hän ei sano mitään", tokaisi Montalais, "niin että vain Athénais yksin

tietää, mitä neiti de Tonnay-Charente unelmoitsee."

"Sh!" varoitti neiti de la Vallière; "kuulen tuolta askeleita. Hei,

pian, pian tuonne kaislikkoon!" esitti Montalais; "paina pääsi alas

sinä, Athénais, joka olet niin pitkä."

Neiti de Tonnay-Charente todella noudatti tätä varokeinoa ja melkein

samassa lähestyi kaksi aatelismiestä, jotka pää kumarassa kävelivät

käsikoukussa rantapolun hienolla hiekalla. Neitoset lyyhistyivät

lymyyn.

"Se on herra de Guiche", kuiskasi Montalais neiti de Tonnay-Charenten

korvaan.

"Varakreivi de Bragelonne", supatti tämä la Vallièrelle.

Nuoret miehet haastelivat vilkkaasti keskenään.

"Täällä hän oli vastikään", virkkoi kreivi. "Jos olisin vain nähnyt

hänet, niin voisin luulla kohdanneeni ilmestyksen; mutta minä

puhuttelinkin."

"Olet siis varma?"

"Ehdottomasti; mutta kenties peloitin hänetkin."

"Kuinka niin?"

"No, hyvä Jumala, olin vielä hulluna tuosta äsken kertomastani, niin

että hän ei tietenkään ole ymmärtänyt puheestani mitään, vaan on

pahasti säikähtänyt."

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen", rauhoitti Bragelonne. "Hän on

hyväsydäminen ja antaa anteeksi, ja älykkäänä hän on kyllä oivaltanut

tilasi."

"Niin, kunhan hän ei vain olisi oivaltanut liiankin hyvin! Hän voisi

kertoa muille."

"Ei, sinä et tunne Louisea, kreivi", vakuutti Raoul; "Louisella on

kaikki avut eikä ainoatakaan vikaa."

Nuoret miehet astelivat ohitse, ja heidän äänensä haipuivat.

"Mitä ihmettä, la Vallière!" kummeksui neiti de Tonnay-Charente; "herra

varakreivi de Bragelonne mainitsi sinua Louisena! Mistä se johtuu?"

"Me olemme kasvaneet yhdessä", vastasi neiti de la Vallière; "olemme

tunteneet toisemme varhaisesta lapsuudesta asti."

"Ja onhan herra de Bragelonne sulhasesi, kuten kaikki tietävät",

huomautti Montalais.

"Kas, en minä sitä tiennyt", sanoi toinen ystävätär. "Onko se totta, la

Vallière?"

"Kyllähän", selitti Louise punastuen, "kyllähän herra de Bragelonne on

osoittanut minulle sen kunnian, että on pyytänyt kättäni... mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta kuningas ei kuulu näkevän hyväksi antaa suostumustaan

liitollemme."

"Mitä kummaa! Ja miksi kuningas sekaantuu sellaiseen ollenkaan?"

huudahti Aure vihaisesti. "Mitä tekemistä politiikalla on rakkauden

kanssa? Jos siis sinä rakastat Bragelonnea ja hän sinua, niin ottakaa

te vain toisenne! Minä annan teille suostumukseni."

Athénais remahti nauruun.

"Puhun tosissani", vakuutti Montalais, "ja minun mielipiteeni on toki

tässä tapauksessa yhtä pätevä kuin kuninkaankin. Eikö olekin, Louise?"

"No niin, nuo herrat ovat nyt poissa", vastasi la Vallière vain;

"käyttäkäämme yksinäisyyttä, rientääksemme ruohikon yli metsään."

"Ja sitä pikemmin", yhtyi Athénais, "kun tuolla näkyy valoja lähenevän

linnasta ja teatterista päin arvattavasti jonkun ylhäisen seurueen

opasteluna."

"Juoskaamme", virkahtivat kaikki kolme yhteen suuhun, ja soreasti

kohottaen pitkiä silkkilaahuksiaan Montalais ja Athénais kirmasivat

aukion yli, joka eroitti puiston varjoisimman osan lammikosta --

edellinen kiitäen nopsana kuin kauris ja jälkimäinen rynnäten kiivaana

kuin nuori susi, niin että joku kurkisteleva Aktaion[57] olisi

toisinaan voinut nähdä hämyssä siron, valkoisen säären vilahtavan

atlashameen sankasta varjosta. Herkempänä ja häveliäämpänä la Vallière

antoi hameensa liehua vapaana, ja kun hän oli hennompi jalaltaankin,

täytyi hänen pian pyytää ystävättäriänsä hiljentämään vauhtia.

Taammaksi jääneenä hän pakottikin edelliset odottamaan. Samassa joku

pajunvesojen täyttämään kaivantoon lymynnyt mies kapusi vikkelästi

ojanteen reunalle ja läksi kiirehtimään linnalle päin.

Neitoset saapuivat laidelehtoihin, joiden kaikki käytävät olivat heille

tuttuja. Tuuheita, kukkivia puistokujia kohosi kaivantojen partailla;

alaslasketut sulkupuomit suojelivat toiselta puolen kävelijöitä

hevosten ja vaunujen tungettelulta. Etäältä jo kuuluikin kuningatarten

ja Madamen kaleesien jytyä valtatien kovalta kamaralta. Lukuisat

ratsumiehet seurasivat niitä niin säännöllisellä tömistelyllä kuin

Vergiliuksen kuusimittaiset säkeet lausuttuina etenevät poljennossaan.

Hälyyn sekautui etäisen soiton säveliä, joiden vaiettua ylpeä satakieli

tunsi asiakseen tervehtiä laulualueensa hämyyn pistäytynyttä seuruetta

peräti monisointuisella, suloisella ja puhtaasti esitetyllä

sävelistöllään. Laulajan ympärillä hohtelivat isojen puiden tummalla

taustalla muutamien kissapöllöjen silmäparit, ja muutenkin näkyi tämä

hovijuhlan ylimääräinen numero samalla saaneen metsikköjen salaperäiset

asukkaat kuulijoikseen, sillä hirvi ilmeisesti tuudittausi noilla

sävelillä vesaikossaan, fasaani oksallaan ja kettu luolassaan. Tämän

yöllisen ja näkymättömän elämän merkkinä häilähteli ja rasahteli tuon

tuostakin lehvissä ja tiheiköissä. Silloin metsän luonnottaret hiukan

kirahtivat, mutta rauhoittuivat samassa, tyrskähtivät nauruun ja

samosivat edelleen. Siten he tulivat Kuninkaan tammen luo.

Tämä kunnianarvoinen metsän vanhus oli nuoruudessaan kuullut Henrik

II:n huokauksia kauniin Poitiersin Dianan tähden ja myöhemmin Henrik

IV:n samaten ilmaisevan tunteitaan Gabrielle d'Estréesin vuoksi.

Puutarhurit olivat tammen tyven ympäri luoneet ruohopenkin, jonka

sammalmättäillä kuningaskin saattoi tavata väsyneille raajoilleen

mukavamman levon kuin samettipieluksilla. Puun runko oli selkänojaksi

rosoinen, mutta kyllin leveä kaihtamaan neljääkin henkilöä, ja oksat

kaareusivat holviksi, jonka lehvistöön puhujain äänet haipuivat

noustessaan taivasta kohti.

115.

Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.

Ilman lenseydessä, lehvien liikkumattomuudessa oli äänetön kehoitus

näille nuorille naisille vaihtamaan äkkiä lepertelynsä vakavammaksi

keskusteluksi. Ja juuri hilpeäluontoisin joukosta, Montalais, taipui

siihen ensimmäisenä. Häneltä pääsi raskas huokaus.

"Mikä ilo", huudahti hän, "tuntea itsemme täällä vapaiksi, saada olla

yksinämme ja avomielisiä, eritoten itseämme kohtaan!"

"Niin", myönsi neiti de Tonnay-Charente; "sillä kaikessa loistossaankin

hovi aina kätkee valhetta sametin poimuihin ja timanttien hohteeseen."

"Minä", huomautti la Vallière, "en koskaan valehtele; ellen voi sanoa

totuutta, niin olen vaiti."

"Et sillä keinoin pysy pitkää aikaa suosiossa, kultaseni", arveli

Montalais; "täällä ei olla kuten Bloisissa, missä kerroimme vanhalle

Madamelle kaikki kiusamme ja mielitekomme. Madamella oli hetkiä,

jolloin hän muisti kerran olleensa nuori. Ken vain niinä päivinä puheli

Madamen kanssa, hän tapasi vilpittömän ystävän. Madame kertoi

meille rakkaudesta puolisoonsa, ja me juttelimme hänelle tämän

rakkausseikkailuista muiden kanssa, tai ainakin huhuista, joita hänen

armastelustaan levitettiin. Herttuatarparka, kaikessa viattomuudessaan

hän nauroi niille, ja me myöskin. Mitenkähän hänen laitansa nyt

lienee?"

"Kas, Montalais, naurunhaluinen Montalais", huudahti la Vallière,

"johan sinä huokaat toistamiseen! Metsä herättää sinussa syvällisyyttä,

ja tänä iltana olet melkein järkevä."

"Hyvät neidit", sanoi Athénais, "teidän ei sovi sillä tavoin kaivata

Bloisin linnaa, ikäänkuin ette viihtyisi täällä. Hovi on paikka, jonne

keräytyy miehiä ja naisia puhumaan äitien ja holhoojien sekä varsinkin

rippi-isien ankarasti kieltämistä asioista. Hovissa haastellaan niistä

kuninkaan ja kuningattarien oikeutuksella; eikö se ole hauskaa?"

"Voi, Athénais!" virkahti Louise punastuen.

"Athénais on tänä iltana avomielinen", sanoi Montalais. "käyttäkäämme

sitä hyväksemme."

"Niin, se käy laatuun, sillä tänä iltana voisi sydämestäni saada

heltiämään syvimmätkin salaisuudet."

"Olisipa siis nyt markiisi de Montespan saapuvilla!" virkkoi Montalais.

"Luuletko, että rakastan herra de Montespania?" jupisi kaunis neitonen.

"Onhan hän toki komea mies?"

"On, ja se ei ole pieni etu minun silmissäni."

"Siinäpä se."

"Sanon enemmänkin, -- hän on kaikista täkäläisistä aatelismiehistä

pulskin ja..."

"Mitä tuolta kuuluu?" havahtui la Vallière huomauttamaan, hätkähtäen

sammalpenkillä.

"Peura varmaankin pakenemassa oksien alle."

"Minä pelkään vain miehiä", sanoi Athénais.

"Kun ne eivät ole herra de Montespanin kaltaisia?"

"Lopeta jo se naljailu... Herra de Montespan osoittaa minua kohtaan

huomaavaisuutta, mutta se ei mitään merkitse. Samoinhan herra de Guiche

esiintyy Madamea kohtaan."

"Kreiviparka!" surkutteli la Vallière.

"Miksi parka?... Onhan Madame kaiketi kyllin kaunis ja ylhäinen

nainen."

La Vallière pudisti surumielisesti päätänsä. "Rakastaessa", sanoi hän,

"ei tule kysymykseen kauneus eikä ylhäisyys, hyvät ystävättäret:

rakastaessa saavat merkitystä vain rakastetun sydän ja silmät."

Montalais remahti nauramaan. "Sydän, silmät, -- voi siirappia!" ivasi

hän.

"Puhun omasta puolestani", vastasi la Vallière.

"Yleviä mielipiteitä!" myönsi Athénais suojelevasti, mutta

kylmäkiskoisesti.

"Etkö sinä ajattele samoin?" kysyi Louise.

"Kyllähän, -- mutta miten voi surkutella miestä, joka mielistelee

sellaista naista kuin Madamea? Jos tuossa on olemassa epäsuhdetta, niin

se jää kreivin eduksi."

"Oi, eipä suinkaan", väitti la Vallière, "vaan Madamen."

"Millä tavoin?"

"Sen selitän. Madame ei edes halua tietää, mitä rakkaus on. Hän leikkii

sillä tunteella kuin lapsi ilotulitustarpeilla, joista yksi ainoa

kipinä sytyttäisi palatsin. Tuli hohtaa, se häntä viehättää. Kas, riemu

ja rakkaus ovat ne loimet, joilla hän tahtoo kutoa elämänsä. Herra de

Guiche rakastuu tähän korkeasäätyiseen naiseen, mutta tämän syytä ei

ole, että kreivi ei voi herättää vastarakkautta."

Athénais puhkesi ylimieliseen nauruun. "Niinkö vainkin?" sanoi hän.

"Missä nyt ovat äskeiset ylevät mielipiteesi? Eikö naisen hyveenä ole

urhoollisesti torjua kaikkea lähentelyä, josta voisi koitua vakavia

seurauksia? Järkevän ja hyväsydämisen naisen tulee katsella miehiä,

antaa heidän rakastaa ja ihaillakin etäämmältä, ja sanoa itselleen

korkeintaan kerran elämässään: 'Kas, ellen olisi ollut se mikä olen,

niin olisin ehkä vähemmän inhonnut tuota miestä kuin muita.'"

"Tuollaista tulevaisuuttako", huudahti la Vallière liittäen kätensä

ristiin, "sinä siis ajatteletkin herra de Montespanille?"

"Niin tietysti, hänelle kuten muillekin! Olenhan jo sanonut, että

tunnustan hänelle jonkunlaisen etusijan; eikö se riitä? Kas, naisinahan

me olemme kuningattaria kaiken sen ajan, minkä luonto sallii meidän

pitää tätä valtiutta hallussamme, viidestätoista viidenteenneljättä

ikävuoteen asti. Kyllä ehdimme sydämelle sitten suoda sijaa, kun meillä

ei enää muuta olekaan."

"Voi, voi!" hymähti la Vallière.

"Juuri niin!" huudahti Montalais; "siinäpä hallitseva nainen! Sinä

pääset pitkälle maailmassa, Athénais."

"Etkö olekin tässä samaa mieltä kanssani?"

"Oi, joka jäsenestäni!" vastasi ilvehtijä.

"Laskenet leikkiä, Aure?" virkkoi Louise.

"Ei, ei, minä hyväksyn kaikki, mitä Athénais puhui. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"No, minä en voi sitä teossa toteuttaa. Minulla on mitä täydellisimmät

periaatteet; teen päätöksiä, joihin verrattuina Alankomaiden

käskynhaltijan ja Espanjan kuninkaan säännökset ovat vain lasten

leikkiä, -- mutta kun koittaa täytäntöönpanon aika, niin siitä ei

tulekaan mitään."

"Tunnet itsesi silloin heikoksi?" sanoi Athénais ylenkatseellisesti.

"Ihan surkeasti."

"Onneton luonne", arvosteli Athénais. "Mutta ainakin teet jonkun

valinnan?"

"En toden totta! Kohtalo suvaitsee vastustaa minua kaikessa:

unelmoitsen keisareista ja tapaan vain..."

"Aure, Aure!" huudahti la Vallière, "älä pikku sukkeluuden hyväksi

halvenna niitä, jotka rakastavat sinua niin hellän hartaasti!"

"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat

itsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni.

Sitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos

sen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!"

"Aure!"

"Olet oikeassa", virkkoi Athénais, "ja ehkä pääset siten samaan

päämäärään kuin minäkin. Sitä, nähkääs, sanotaan keimailuksi;

miehet, jotka ovat niin monessa suhteessa typeriä, osoittavat

ymmärtämättömyyttään varsinkin siinä, että he keimailu-sanaan

sisällyttävät naisen ylpeyden yhtä hyvin kuin hänen oikullisuutensakin.

Minä olen ylpeä, tarkoitan valloittamaton; kohtelen tylysti

tavoittelijoitani, ollenkaan yrittämättä pysyttää heitä lähelläni.

Mutta miehet syyttävät minua keimailijattareksi, kun itserakkaudessaan

luulottelevat, että kaipaan heitä. Toiset naiset, kuten Montalais, ovat

antaneet mielistelyn vaikuttaa itseensä, ja he joutuisivat turmioon

ilman vaistonsa onnellista kimmoisuutta; tämä pakottaa heidät äkkiä

muuttamaan mielensä ja rankaisemaan sitä, jonka ihailun he vastikään

ovat ottaneet vastaan."

"Oppinutta esitelmöimistä!" sanoi Montalais nautiskelevan herkuttelijan

äänensävyyn.

"Inhoittavaa!" jupisi Louise.

"Tällaisen keimailun ansiosta, sillä se on todellista keimailua",

pitkitti neiti de Tonnay-Charente, "äskeinen ylpeydestä pöyhistynyt

rakastaja surkastuu tuossa tuokiossa, paisuneen itserakkautensa

tyhjentyessä. Äsken hän jo röyhisteli voittajana, nyt hän perääntyy;

hän aikoi meitä suojella, mutta heittäytyykin jälleen jalkoihimme.

Seurauksena on, että mustasukkaisen, kiusallisen, omapäisen

aviopuolison sijasta meillä on aina vapiseva, aina hehkuva, aina

alistuvainen rakastaja, ja vain siitä syystä, että hän tapaa

rakastajattaren, joka aina on uusi. Kas, se hyöty on keimailusta, hyvät

neidit, ja sen saatte uskoa. Sen avulla pysyy kuningattarena naisten

joukossa, vaikkei olekaan saanut Jumalalta sydämensä ja mielensä

hillitsemisen kallisarvoista lahjaa."

"Oi, kuinka sinä olet älykäs!" kiitti Montalais; "ja hyvinpä sinä

käsität naisten velvollisuuden!"

"Siten hankin itselleni erityistä onnea", sanoi Athénais kainosti;

"minä pelastaudun, kuten kaikki heikot rakastavaiset, väkevämpäin

sorrolta."

"La Vallière vain ei hiisku mitään."

"Eikö hän laisinkaan hyväksy puhettamme?"

"Minä en sitä edes käsitä", lausui Louise. "Tehän puhutte kuin olennot,

jotka eivät ollenkaan ole kutsutut tämän maan päälle asumaan."

"Sinun maailmasi onkin sitten ihan erikoinen!" sanoi Montalais.

"Maailma", tokaisi Athénais, "jossa mies suitsuttaa naiselle,

saadakseen hänet huumaantuneena sortumaan, ja sitten häpäisee

langennutta!"

"Kuka tässä puhuu lankeemisesta?" kysyi Louise.

"Ah, siinäpä uusi väitelmä, neitiseni! Suvaitsehan ilmoittaa minulle

keinosi, miten voi välttää voitetuksi joutumista, jos antautuu

rakkauden valtaan?"

"Oi!" huudahti nuori tyttö kohottaen kauniit, kosteat silmänsä tummalle

taivaalle; "oi, jos tietäisit, mitä sydän on, niin selittäisin sinulle

ja saisin sinut uskomaan; rakastavainen sydän on kaikkea keimailuanne

voimallisempi ja vaikuttaa enemmän kuin teidän ylpeytenne. Naista ei

luullakseni koskaan rakasteta, niin totta kuin Jumala minua kuulee,

mies ei koskaan elähdy palvomaan oikealla rakkaudella, ellei hän tunne

itseään rakastetuksi. Jättäkää vanhuksille se ilveily, että luulevat

keimailijain heitä ihailevan. Nuori mies tuntee vaistomaisesti, häntä

ei johdeta harhaan; siitä huolimatta saattaa keimailija hänessä

herättää halua, kuumeista kiihkoa, raivoisaa intohimoa, -- sitä,

nähkääs, en tahdo kieltää. Sanalla sanoen keimailija voi saada hänet

päästään pyörälle, mutta ei koskaan rakastumaan. Rakkaus, nähkääs, on

minun käsittääkseni alituista, ehdotonta, täydellistä uhrausta; mutta

se ei ole uhrausta vain jommankumman asianomaisen puolelta. Se on

kahden sielun täydellistä itsekieltäytymystä, näiden tahtoessa sulautua

yhdeksi ainoaksi. Jos koskaan rakastan, niin pyydän rakastajaani

jättämään minut vapaaksi ja puhtaaksi; minä sanon hänelle, ja hän kyllä

ymmärtää sen, että sieluni tulee revityksi, kun epään häneltä jotakin.

Ja hän, joka minua rakastaa ja tuntee uhrini surullisen suuruuden,

uhrautuu silloin puolestaan kuten minäkin. Hän kunnioittaa minua, hän

ei koeta saada minua lankeamaan, loukatakseen minua niinkuin sinä äsken

sanoit ivatessasi rakkautta sellaisena kuin minä sen käsitän. Kas sillä

tavoin minä rakastan. Sanokaa minulle vain, että rakastajani johtuu

halveksimaan minua; minä uhmaan sitä ajatusta, ellei hän ole miehistä

kehnoin, ja sydämeni on minulle takeena, etten sellaista henkilöä

valitse. Katseeni korvaa hänelle hänen uhrauksensa tai manaa häntä

hyveisiin, joita hän ei ole koskaan luullut omistavansa."

"Mutta, Louise", huudahti Montalais, "sinä vain sanot niin etkä sitä

käytännössä toteuta!"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Raoul de Bragelonne jumaloitsee sinua, hän vaipuu polvilleen eteesi.

Poikaparka on vielä onnettomampi sinun hyveesi uhrina kuin hän olisi

minun keimailuni tai Athénaisin ylpeyden pauloissa."

"Tuo on aivan yksinkertaisesti vain keimailun muoto sekin", säesti

Athénais; "minun nähdäkseni la Vallière on itse aavistamattaan ryhtynyt

keimailuun."

"Oh!" huudahti la Vallière.

"Niin, sitä voi sanoa vaistoksi: tavaton herkkyys, tunteiden hiottu

hienous, alituinen intohimoisten ailahdusten esittäminen, joka ei

koskaan johda mihinkään. Todella näppärää ja tehokasta sekin! Kun sitä

nyt ajattelen, olisin taistelussa miehiä vastaan itsekin pitänyt tätä

menettelyä parempana kuin ylpeyttäni, etenkin kun se tarjoo sen edun,

että se voi saada toisinaan uskomaan vakaumukseenkin. Mutta joskaan en

kokonaan tuomitse omaa tapaani, minä tästedes asetan Louisen menetelmän

Montalaisin arkipäiväistä keimailua ylemmäksi."

Molemmat nuoret tytöt alkoivat nauraa. Ainoastaan La Vallière pysyi

ääneti, pudistaen päätänsä. Tovin kuluttua hän sitten virkkoi:

"Jos sanoisitte minulle jonkun miehen kuulleen neljänneksenkään siitä,

mitä olette tässä puhuneet, tai jos edes uskoisin, että todella

ajattelette siten, niin kuolisin tähän paikkaan häpeästä ja murheesta."

"No, kuolehan siis, sinä hienosieluinen pienokainen", vastasi neiti de

Tonnay-Charente, "sillä vaikka täällä ei olekaan miehiä, onhan ainakin

kaksi naista, ystävätärtäsi, jotka vakuuttavat, että sinut on nyt

todistettu syypääksi vaistomaiseen keimailuun, luonnolliseksi

keimailijaksi, joka on lajiaan vaarallisin, mitä maailmassa tapaa."

"Voi, mesdemoiselles!" äännähti la Vallière punastuen ja

kyyneltymäisillään.

Molemmat toverit saivat uuden aiheen helähtävän nauruun.

"No, pyydänpä tietoja Bragelonnelta."

"Bragelonnelta?" tokaisi Athénais.

"Niin, siltä suurelta pojalta, joka on urhoollinen kuin Caesar ja

terävä ja nerokas kuin herra Fouquet, -- poikaparalta, joka on tuntenut

sinut jo kaksitoista vuotta, rakastaa sinua, eikä kuitenkaan -- jos

saamme sinua uskoa -- ole koskaan edes sormenpäitäsi suudellut."

"Selitä meille se julmuus helläsydämisen naisen taholta!" sanoi

Athénais la Vallièrelle.

"Selitän yhdellä ainoalla sanalla: hyve. Kiellätkö hyveen?"

"Kuulehan, Louise, älä nyt valehtele", virkkoi Aure tarttuen hänen

käteensä.

"Mutta mitä minun oikein pitäisikään sanoa?" huudahti la Vallière.

"Sanoa voit mitä hyvänsä, mutta mielipidettäni sinusta en muuta. Olet

vaistomainen keimailija eli siis vaarallisin kaikista keimailijoista,

sitä vakuutan vieläkin."

"Oi, ei, Herran tähden! Älkää uskoko sellaista!"

"Mitä! Kaksitoista vuotta ehdotonta ankaruutta!"

"Oh, kaksitoista vuotta sitten olin viiden vanha. Lapsen antaumusta ei

sovi lukea nuoren tytön viaksi."

"No niin, nyt olet seitsemäntoista täyttänyt: sanokaamme siis, että

nykyiselläsi olet vastuussa kolmesta vuodesta. Nämä kolme vuotta olet

siis muka ollut herkeämättömän ja hellittämättömän julma? Mutta sinua

vastaan haastavat Bloisin mykät siimekset, sovitut kahdenkeskiset

kohtaukset, jolloin lasketaan tähtiä, öiset haaveilut plataanien alla,

hänen kaksikymmentä vuottansa sinun neljäntoista vuotesi rinnalla,

hänen silmiensä tuli puhumassa suoraan sieluusi."

"Vaikka vain, mutta niin on asia!"

"Joutavia, -- sehän on mahdotonta!"

"Miksi, hyvä Jumala, se olisi mahdotonta?"

"Kerro meille uskottavia asioita, ystäväiseni, niin uskomme sinua."

"Mutta edellyttäkääpä eräs seikka."

"Mikä? Anna kuulla."

"Puhu, tai muutoin edellytämme paljon enemmän kuin tahdotkaan."

"Edellyttäkäämme siis, edellyttäkäämme, että vain luulen rakastavani

enkä rakastakaan."

"Mitä, etkö muka rakasta häntä?"

"Minkäpä sille voi! Jos olen ollut toisenlainen kuin muut ovat

rakastaessaan, niin se kaiketi merkitsee, että minä en rakasta, -- että

hetkeni ei ole vielä tullut."

"Louise, Louise", virkahti Montalais, "ole varuillasi, minä viskaan

sinulle takaisin äskeiset sanasi. Raoul ei ole saapuvilla, älä ole paha

poissaolevalle. Ole sääliväinen, ja jos hyvin tarkkaan asiaa

miettiessäsi ajattelet, että sinä et rakasta häntä, niin sano se

hänelle itselleen. Poikarukka!" Ja hän alkoi nauraa.

"La Vallière surkutteli juuri äsken herra de Guichea", sanoi Athénais:

"eiköhän voisi löytää selitystä tähän välinpitämättömyyteen toista

kohtaan siitä säälistä, jota toinen hänessä herättää?"

"Murjokaa minua, mesdemoiselles", huokasi la Vallière, "runnelkaa vain

sydäntäni, kun ette minua ymmärrä."

"Oi, oi!" vastasi Montalais, "pahastusta, murhetta, kyyneleitä! Mehän

laskemme leikkiä, Louise, ja vakuutan sinulle, ettemme sentään ole

sellaisia hirviöitä kuin luulet. Katso Athénais ylpeätä, joksi häntä

nimitetään; hän ei tosin rakasta herra de Montespania, mutta hän

joutuisi epätoivoon, jos herra de Montespan ei rakastaisi häntä...

Katso minua, joka leikittelen herra Malicornen kanssa, ja kuitenkin tuo

pilkkaamani Malicorne-poloinen tietää hyvin, milloin hänen sopii nostaa

käteni huulilleen. Eikähän vanhin meistä ole vielä kahtakymmentä

täyttänyt... millainen tulevaisuus meitä odottaakaan!"

"Hupsuja, hupsujahan te olette!" jupisi Louise.

"Totta kyllä", sanoi Montalais, "ja sinä yksin olet puhunut viisauden

sanoja."

"Varmasti!"

"Myönnetään", lausui Athénais. "Onko siis ihan totta, että sinä et

rakasta herra de Bragelonne-parkaa?"

"Kenties Louise ei vielä ole asiasta oikein varma", arveli Montalais.

"Mutta kuulehan kumminkin, Athénais: jos herra de Bragelonne tulee

vapaaksi, niin annan sinulle ystävättären neuvon."

"Minkälaisen?"

"Että katsoisit hyvin eteesi, ennen kuin päätät herra de Montespanin

suhteen."

"Oo, jos siitä puhut, ystäväiseni, niin herra de Bragelonne ei ole

ainoa, jota voisi mielikseen katsella. Esimerkiksi herra de Guiche on

hyvinkin katseltava mies."

"Hän ei ole loistanut tänä iltana", huomautti Montalais, "ja tiedän

varmasta lähteestä, että hän kävi Madamelle vastenmieliseksi."

"Mutta herra de Saint-Aignan ainakin on loistanut, ja olen varma, että

useampi kuin yksi niistä naisista, jotka ovat nähneet hänen tanssivan,

eivät häntä varsin pian unohda. Eikö totta, la Vallière?"

"Miksi minulta sitä kysyt? Minä en ole häntä nähnyt, en häntä edes

tunne."

"Etkö ole nähnyt herra de Saint-Aignania? Etkö häntä tunne?"

"En."

"No, no, älä huoli teeskennellä tuimempaa hyveellisyyttä kuin meidän

ylpeytemme on. Onhan sinulla silmät päässä?"

"Ja näenkin niillä hyvin."

"Niinpä olet nähnyt kaikki täniltaiset tanssijamme?"

"Kyllä jokseenkin."

"Onpa tuo 'jokseenkin' hieman halveksivaa heitä kohtaan."

"En osaa muutakaan sanoa."

"No niin, ketä noista kaikista herrasmiehistä, jotka olet jokseenkin

nähnyt, pidät miellyttävimpänä?"

"Niin", tokaisi Montalais, "niin, herra de Saint-Aignaniako, herra de

Guichea, herra...?"

"En anna etusijaa kenellekään, mesdemoiselles; minusta ne ovat kaikki

yhtäläisiä."

"Koko tuosta loistavasta seurueesta tässä maailman upeimmassa hovissa

ei siis kukaan ole sinua miellyttänyt?"

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta puhu siis. Anna meidän toki tietää ihanteesi."

"Se ei ole ihanne."

"Se on siis sittenkin olemassa?"

"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles",

huudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. "Mitä! Teillä on sydän

kuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta,

herra de Saint-Aignanista, herra... kuka se nyt olisikaan? -- vaikka

kuningaskin oli siellä."

Nämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat

aiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella

huudahduksen, joka säikähdytti häntä.

"Kuningas!" kajahti samalla kertaa sekä Montalaisin että Athénaisin

suusta.

La Vallière antoi päänsä vaipua käsiensä varaan.

"Oi, niin, kuningas, kuningas!" mutisi hän; "oletteko sitten koskaan

nähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?"

"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise,

sillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä,

joihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!"

"Oi, se on totta, se on totta!" huudahti de la Vallière; "kaikki silmät

eivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä,

vaikka näköni menettäisin."

Ikäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana

kuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.

Nuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien

liikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.

"Hui! Susi tai metsäkarju!" parkaisi Montalais. "Paetkaamme,

mesdemoiselles, paetkaamme!"

Ja kaikki kolme tyttöä nousivat sanomattoman säikyn vallassa, pakenivat

ensimmäistä eteensä avautuvaa lehtokujaa pitkin ja pysähtyivät vasta

metsän laidassa. Siellä he, hengästyneinä nojaten toisiinsa ja tuntien

toistensa sydänten tykytyksen, koettivat rauhoittua, mutta onnistuivat

siinä vasta muutaman minuutin päästä. Silloin he huomasivat valoja

linnan puolelta ja päättivät rientää niitä kohti.

La Vallière oli menehtymäisillään uupumuksesta. Aure ja Athénais

kannattelivat häntä.

"No, pääsimmehän sentään sievästi siitä pälkäästä!" huudahti Montalais.

"Mesdemoiselles, mesdemoiselles", valitti la Vallière, "pelkään sen

olleen pahempaakin kuin susi! Vilpittömästi lausuen ajatukseni olisin

mieluummin joutunut siihen vaaraan, että joku peto olisi saattanut

syödä minut elävältä, kuin että joku olisi väijynyt siellä

kuuntelemassa. Oi, mikä hupsu, mikä hupsu olinkaan! Miten olen

saattanut ajatella, miten puhua sellaista!"

Ja samassa hänen otsansa painui alas kuin kaislan latva; hän tunsi

polviensa notkuvan, ja menettäen kaikki voimansa hän luisui melkein

tajuttomana toveriensa käsivarsista puistokujan ruohoiselle

pyörtänölle.

116.

Kuningas on huolissaan.

Jättäkäämme la Vallière-rukka puolittain pyörtyneenä kahden

ystävättärensä hoivaan ja palatkaamme Kuninkaan tammen ympäristöön.

Nuo kolme nuorta tyttöä olivat pakoretkellään loitonneet tuskin

kahtakymmentä askelta, kun lehvistössä lisääntyi se kahina, joka oli

heitä kauhistuttanut. Siirtäessään oksia syrjään kuvastui sillä taholla

selvemmin haamu, joka sitten astui esiin pensastosta ja puhkesi

nauruun, kun näki tammen ympäristön tyhjäksi. On tarpeetonta sanoakaan,

että tämä ilmestys oli nuori ja kaunis aatelismies, ja hän antoi merkin

toiselle, joka niinikään pistäysi näkyviin.

"No, sire", virkkoi jälkimmäinen arasti lähestyessään, "onko teidän

majesteettinne ajanut nuoret rakastuneet immet pakosalle?"

"Kas, hyvä Jumala, niin tässä kävi", vastasi kuningas; "tule esille

vain, Saint-Aignan."

"Mutta olkaa varuillanne, sire, ettei teitä tunneta."

"Sanonhan sinulle, että he ovat tipotiessään."

"Sepä oli muuten onnellinen kohtaus, sire, ja jos rohkenen antaa teidän

majesteetillenne neuvon, meidän pitäisi ajaa heitä takaa."

"He ovat jo kaukana."

"Oh, heidät olisi helppo tavoittaa, varsinkin kun he sitten näkisivät,

kutka heidän kintereillään kiirehtivät."

"Kuinka niin, sinä pöyhkyri?"

"_Dame_, kuuluihan niistä yksi olevan mieltymässä minuun, ja toinen

vertasi teitä aurinkoon."

"Sitä suurempi syy meidän pysyä piilossa, Saint-Aignan. Aurinko ei

näyttäydy yöllä."

"Teidän majesteettinne ei totta tosiaan ole utelias! Minä teidän

sijassanne toki tahtoisin saada tietää, keitä nuo kaksi luonnotarta,

sinipiikaa, hamadryadia olivat, joilla oli niin suotuisa mielipide

meistä."

"Kyllä kykenen tuntemaan heidät muutoinkin, perässä juoksematta."

"Millä tavoin?"

"_Parbleu_, äänestä. He kuuluvat hoviin, ja sillä immellä joka puhui

minusta, oli hurmaava ääni."

"Kas, teidän majesteettinne antaa imartelun vaikuttaa käsitykseenne."

"Ei voi sanoa, että sinä käytät sitä keinoa minun suhteeni."

"Voi, suokaa anteeksi, sire, minä olen tomppeli."

"No, tulehan, ja etsikäämme edelleen."

"Se viehättyminen, jonka minulle äsken uskoitte, sire, -- eikö se siis

olekaan unohtunut?"

"Oh, ei suinkaan! Miten voisinkaan unohtaa niin kaunista silmäparia

kuin neiti de la Vallièren!"

"Onhan toisella niin lumoava ääni!"

"Kellä toisella?"

"Aurinkoon rakastuneella."

"Saint-Aignan!"

"Anteeksi, sire!"

"No, enpä sentään olekaan pahoillani, vaikka uskot, että pidän

suloisesta äänestä yhtä paljon kuin tenhoavista silmistäkin. Tunnen

sinut, sinä olet kamala lörppö, ja huomenna saan maksaa luottamuksesta,

jota olen sinulle osoittanut."

"Kuinka!"

"Huomenna koko maailma jo tietää, että minulla on aatoksia pikku la

Vallièren suhteen; mutta pidähän varasi, Saint-Aignan, -- minä olen

uskonut salaisuuteni ainoastaan sinulle, ja jos yksikään henkilö

huomauttaa minulle siitä, niin tiedän, kuka sen on antanut ilmi."

"Voi, kuinka tärkeältä kannalta teidän majesteettinne ottaa tämän

asian!"

"En laisinkaan, mutta minä en vain tahdo toimittaa ujoa tyttöparkaa

puhuttavaksi."

"Saatte olla huoletta, sire."

"Sinä lupaat?"

"Annan kunniasanani, sire."

-- Hyvä! -- ajatteli kuningas hymyillen itsekseen; -- sitä varmemmin

nyt huomenna supistaan, että minä olen tänä yönä juossut la Vallièren

perässä. Tunnustellen sitten katseillaan ympäristöä hän virkkoi: "Kas,

me olemmekin eksyneet."

"No, emme pahastikaan."

"Minne tästä veräjästä pääsee?"

"Teiden risteykseen, sire."

"Jonne olimme menossa, kun eroitimme naisääniä?"

"Niin, sire, ja kuulimme lopun tuosta keskustelusta, jossa minulla oli

kunnia kuulla lausuttavan omaa nimeäni teidän majesteettinne nimen

rinnalla."

"Palaat kovin usein siihen, Saint-Aignan."

"Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta minua riemastuttaa

tieto, että minua ajattelee tuntematon nainen, vaikka en ole tehnyt

mitään sen huomaavaisuuden saavuttamiseksi. Teidän majesteettinne ei

käsitä tällaista tyytyväisyyttä, kun arvonne ja ansionne vetävät

ehdottomasti puoleensa huomion ja rakkauden."

"No, ei niinkään, Saint-Aignan", vastasi kuningas nojaten

tuttavallisesti Saint-Aignanin käsivarteen ja kääntyen sille tielle,

jonka luuli johtavan linnalle; "usko minua tai älä, mutta tuo

yksinkertainen luottavaisuus, tuo aivan epäitsekäs kiintymys naisen

taholta, joka ei kenties koskaan saa omakseen katsettani... sanalla

sanoen, tämän seikkailun salaperäisyys elähdyttää minuakin, ja

totisesti, ellen olisi niin viehättynyt la Vallièreen..."

"Oh, älköön se estäkö teidän majesteettianne, -- teillä on vielä

yltäkyllin aikaa muuhun."

"Kuinka niin?"

"Sanotaanhan, että hän on hyvin lähellepääsemätön."

"Sinä kannustat minua, Saint-Aignan, tahdon tavata hänet piammiten.

Kiirehtikäämme."

Sisällisesti ei kuningas tuntenut mitään kiirettä tällä asiallaan,

mutta hänen oli näyteltävä osaansa, ja hän alkoi samota vinhasti

eteenpäin. Saint-Aignan seurasi häntä lyhyen välimatkan päässä. Äkkiä

kuningas pysähtyi, ja hovimies noudatti esimerkkiä.

"Etkö kuule voihketta, Saint-Aignan?" kysyi hän.

"Voihketta?"

"Niin, kuuntele."

"Tosiaankin, ja kuulostaa kirahduksiltakin."

"Ääni tulee tuolta suunnalta", sanoi kuningas viitaten kädellään.

"Tuntuu kuin naisen nyyhkytykseltä", arveli Saint-Aignan.

"Rientäkäämme!"

Ja poiketen syrjäpolulle kuningas ja suosikki juoksivat nurmikon yli.

Lähestyessään he kuulivat selviä huutoja. "Auttakaa! Auttakaa!" hätäili

kaksi ääntä. Tulijat lisäsivät vauhtiaan, kunnes äkkiä erään kaivannon

reunalla tuuhean halavan suojassa huomasivat naisen polvillaan

kannattelevan toista, joka oli tainnuksissa. Muutaman askeleen päässä

seisoi kolmas keskellä tietä huutamassa apua, ja noita kahta

aatelismiestä tuntematta tämä heidät havaitessaan korotti ääntänsä.

Kuningas kiirehti kumppaninsa edelle, hyppäsi kaivannon yli ja ilmestyi

ryhmän keskelle juuri silloin kun linnan taholta lähestyi puistokujan

mutkasta kymmenkunta henkilöä samojen huutojen hälyttäminä.

"Mitä on tapahtunut, mesdemoiselles?" kysyi Ludvig.

"Kuningas!" huudahti neiti de Montalais, hämmästyksissään antaen

ystävättärensä pään valahtaa nurmelle.

"Niin, kuningas. Mutta se ei sovi syyksi toverinne jättämiseen

avuttomaksi. Kuka hän on?"

"Neiti de la Vallière, sire."

"Neiti de la Vallière!"

"Hän pyörtyi..."

"Voi, hyvä Jumala", surkutteli kuningas; "lapsiparka! Pian, pian

lääkäri!"

Mutta vaikka kuningas puhuikin hiukan kiihkeästi, hän ei kuitenkaan

muistanut pitää kyllin hyvää huolta sävystään, niin että sekä sanat

että niitä tehostanut ele tuntuivat hiukan kylmäkiskoisilta herra de

Saint-Aignanista, jolle kuningas oli uskonut muka äkillisesti

puhjenneen suuren intohimonsa.

"Saint-Aignan", jatkoi kuningas, "pitäkää te huolta neiti de la

Vallièresta, minä pyydän. Kutsukaa lääkäri. Minä riennän ilmoittamaan

Madamelle tästä hänen seuralaistansa kohdanneesta pahoinvoinnista."

Ja herra de Saint-Aignanin huolehtiessa neiti de la Vallièren

siirtämisestä linnaan kuningas kiirehti pois paikalta, mielissään

siitä, että sai erityisellä tekosyyllä mennä puhuttelemaan Madamea.

Parahiksi sattuivat vaunut kulkemaan ohi; ajomies sai pysähtyä, ja kun

vaunuissa istuneet henkilöt kuulivat tapauksen, luovuttivat he auliisti

sijansa pyörtyneelle. Nopean vauhdin nostattama viima toinnutti tämän

piankin. Linnalle tultaessa hän hyvin heikkonakin kykeni astumaan alas

vaunuista ja kahden ystävättärensä avulla ponnistautumaan sisälle.

Hänet vietiin istumaan alakerran salien viereiseen kamariin.

Sillaikaa oli kuningas tavannut Madamen eräässä pikku puutarhassa; hän

oli istuutunut lähelle ja tapaili hellästi jalallaan prinsessan jalkaa

hänen istuimensa alla.

"Varokaa, sire", sanoi Henriette hiljaa, "te ette esiinny

välinpitämättömänä miehenä."

"Voi, minäpä pelkäänkin, että olemme tehneet ylivoimaisen sopimuksen!"

vastasi kuningas samaan tapaan. Äänekkäämmin hän sitten lisäsi:

"Oletteko kuullut onnettomuudesta?"

"Mistä onnettomuudesta?"

"Oh, hyväinen aika, teidät nähdessäni unohdin, että vartavasten läksin

kertomaan siitä teille. Se vaikutti minuun kuitenkin murheellisesti;

muuan seuralaisenne, la Vallière-parka, sai pyörtymiskohtauksen."

"Vai niin! Lapsipoloinen", virkkoi prinsessa tyynesti. "Mistä se lienee

johtunut?"

Mutta hiljaa hän lisäsi:

"Mutta nyt ette ollenkaan ajattele asemaanne, sire: teidän olisi

uskoteltava kiintyneenne tuohon tyttöön, ja nyt viivyttekin täällä,

olematta hänen voinnistaan millännekään."

"Ah, madame, madame", huokasi kuningas, "kuinka paljon etevämpi te

olettekaan osassanne kuin minä! Te ajattelette kaikkea!"

Ja hän nousi.

"Madame", lausui hän niin kovalla äänellä, että kaikki lähelläolevat

saattoivat sen kuulla, "sallikaa minun jättää teidät, olen kovin

huolissani ja tahdon itse varmistautua, onko kreivitär saanut

mahdollisimman soveliasta hoitoa."

Ja kuninkaan lähtiessä uudestaan la Vallièren luo koko ympäristö ryhtyi

pohtimaan kuninkaan huomautusta: "olen kovin huolissani."

117.

Kuninkaan salaisuus.

Tiellä Ludvig kohtasi kreivi de Saint-Aignanin. "No, Saint-Aignan",

kysyi hän teeskennellen, "miten sairaamme jaksaa?"

"Ah, sire", änkytti Saint-Aignan, "häpeäkseni minun täytyy tunnustaa,

etten tiedä."

"Mitä! Et tiedä?" virkahti kuningas ollen ottavinaan vakavasti tämän

penseyden mielitiettyään kohtaan.

"Anteeksi, sire, mutta tapasin juuri erään kolmesta

jutustajattarestamme, ja se tosiaan sai minut hajamieliseksi."

"Kah, vai tapasit?" innostui kuningas.

"Niin, -- hänet, joka suvaitsi puhua niin edullisesti minusta, ja

löydettyäni omani olin juuri tavoittamassa teidän ihailijatartanne,

sire, kun minulla olikin onni kohdata teidän majesteettinne."

"Hyvä on; mutta ennen kaikkea neiti de la Vallière", sanoi kuningas

uskollisena osalleen.

"Oh, kyllähän hän on mielenkiintoinen kaunotar", nurkui Saint-Aignan,

"mutta liikanaista oli hänen pyörtyä, koskapa hän jo ennenkin niin

suuresti herätti teidän majesteettinne huomiota."

"Ja mikä on oman kaunokaisesi nimi, Saint-Aignan, vai onko se

salaisuus?"

"Sire, sen pitäisi olla salaisuus, vieläpä hyvin suuri salaisuus; mutta

teidän majesteettinne tietää hyvin, että teille ei ole salaisuuksia."

"Hänen nimensä siis?"

"Hän on neiti de Tonnay-Charente."

"Onko hän kaunis?"

"Sitä ennen kaikkea, sire, ja minä tunsin äänen, joka niin hellästi

lausui nimeäni. Silloin astuin hänen luokseen, kyselin sen verran kuin

siellä joukossa kävi päinsä, ja mitään aavistamatta hän ilmoitti

minulle, että hän juuri äsken oli kahden ystävättären kanssa ollut

suuren tammen alla, kun suden tai rosvon ilmestyminen oli heidät

peloittanut pakoon."

"Mutta", kysyi kuningas kiihkeänä, "noiden kahden ystävättären nimet?"

"Sire", surkeili Saint-Aignan, "lähettäköön teidän majesteettinne minut

Bastiljiin."

"Minkätähden?"

"Siksi että olen itsekäs ja tyhmä. Ihmetykseni sellaisesta

valloituksesta ja onnellisesta keksinnöstä oli niin suuri, että

pysähdyin siihen. Sitäpaitsi en luullut, että teidän majesteettinne,

joka oli niin ihastunut neiti de la Vallièreen, tämänkään vertaa

välittäisi kuulemastanne. Sitten neiti de Tonnay-Charente äkkiä jätti

minut, palatakseen neiti de la Vallièren luo."

"Lähtekäämme! Toivoakseni minua onnistaa yhtä hyvin kuin sinuakin.

Tule, Saint-Aignan."

"Kuninkaallani näkyy olevan kunnianhimoa, -- hän ei tahdo sallia

minkään voiton luisua käsistään. Hyvä, minä lupaan tunnollisesti etsiä,

ja sitäpaitsi tuon yhden sulottaren kautta saa tietää molempain muiden

nimet, ja nimien avulla salaisuuden."

"Oh", huudahti kuningas, "minunkaan ei tarvitse muuta kuin kuulla

hänen äänensä, tunteakseni hänet. Mutta rientäkäämme nyt ensin la

Vallière-paran luo."

-- Haa, -- ajatteli Saint-Aignan, -- mutta onpa se todellakin voimakas

intohimo, ja omituista on sellainen kiintymys tuohon tyttöseen; en

olisi sitä koskaan uskonut.

Näissä mietteissään hän oli näyttänyt kuninkaalle kamarin, johon sairas

oli viety, ja kuningas oli astunut sisään. Saint-Aignan seurasi häntä.

Matalassa huoneessa lepäili la Vallière asetettuna tilavaan nojatuoliin

ison, kukkapenkereille antavan ikkunan ääreen. Hän hengitti täysin

vedoin hyvältä tuoksuvaa yöilmaa. Puku oli avattu hakasistaan poven

kohdalta, ja rypistyneet pitsit sekaantuivat kauneihin, vaaleihin

kutreihin, jotka olivat hajallisina valahtaneet hartioille. Raukeat

silmät, joiden hohto ei ollut kokonaan sammunut, kylpivät kyynelissä;

hän eli enää vain kuin unelmiemme kauniit kuvat, jotka aivan kalpeina

ja runollisina liitelevät nukkujan suljettujen silmien ohi, avaten

hiukan siipiään niitä liikuttamatta, raottaen huuliaan äänettöminä.

Tällä la Vallièren helmiäiskalpeudella oli kuvaamaton tenho;

sielullinen ja ruumiillinen kärsimys olivat antaneet hänen hempeille

kasvoilleen ylevän murheen rauhallisuuden. Käsivarsien ja vartalon

täydellinen hervottomuus muistutti enemmän kuollutta kuin elävää; hän

ei näkynyt kuulevan toveriensa supattelua eikä etäisemmän ympäristön

sorinaa. Hän oli vaipunut omaan itseensä, ja hänen kauniit, pitkät ja

hoikat kätensä vavahtelivat tuon tuostakin kuin näkymättömistä

kosketuksista. Kuninkaan tuloakaan hän ei huomannut, -- niin syventynyt

hän oli unelmiinsa.

Ludvig näki kaukaa nämä viehkeät kasvot, joille kirkas kuu valoi

hopeasäteittensä puhdasta hohdetta.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän ehdottomasti pelästyen; "hän on kuollut!"

"Ei, ei, sire", selitti Montalais hiljaa. "Hän voi päin vastoin

paremmin. Eikö totta, Louise, voithan sinä paremmin?"

La Vallière ei vastannut mitään.

"Louise", jatkoi Montalais, "kuningas suvaitsee olla levoton

terveydestäsi."

"Kuningas!" huudahti Louise kohoutuen äkkiä ikäänkuin liekehtivä valo

olisi pulpahtanut hänen sydämensä pohjukasta. "Kuningas kysyy minun

vointiani?"

"Niin", vastasi Montalais.

"Kuningas on siis täällä?" virkkoi la Vallière rohkenematta katsoa

ympärilleen.

"Tuo ääni, tuo ääni!" kuiskasi Ludvig vilkkaasti Saint-Aignanin

korvaan.

"Kah, tosiaankin", myönsi Saint-Aignan, "teidän majesteettinne on

oikeassa, siinä on auringon ihastelijatar."

"Sh!" varoitti kuningas. Sitten hän lähestyi la Vallièrea. "Te voitte

pahoin, mademoiselle? Äsken puistossa näin teidät ihan tainnuksissa.

Miten se sattui?"

"Sire", änkytti tyttöparka vapisten ja kalpeana, "sitä en tosiaankaan

osaa sanoa."

"Olitte kai kävelyllä liiaksi", arveli kuningas, "ja kenties

väsymys..."

"Ei, sire", ehätti Montalais selittämään ystävättärensä puolesta,

"väsymyksestä se ei voinut johtua, sillä me olimme viettäneet osan

iltakautta istuen Kuninkaan tammen alla."

"Kuninkaan tammen alla?" toisti hallitsija säpsähtäen, ja merkitsevästi

iskien silmää kreiville hän kuiskasi: "En siis erehtynyt."

"Ah, niin", sanoi Saint-Aignan, "Kuninkaan tammen alla neiti de

Tonnay-Charenten kanssa."

"Miten sen tiedätte?" kysyi Montalais.

"Hyvin yksinkertaisesti siten, että neiti de Tonnay-Charente kertoi

minulle."

"Silloin hän on varmaan ilmoittanut teille myöskin syyn la Vallièren

pyörtymiseen?"

"Tosiaankin! Hän muistaakseni puhui sudesta tai rosvosta tai muusta

hälytyksestä."

Louise de la Vallière kuunteli rävähtämättömin silmin ja povi

huohottaen kuin hän olisi herkistyneellä käsityskyvyllä aavistanut osan

totuutta. Ludvig piti tätä asentoa ja kiihtymystä seurauksena

säikähdyksestä, joka ei vielä ollut kokonaan tasaantunut.

"Älkää pelätkö mitään, mademoiselle", haastoi hän, alkaen tuntea

liikutusta, jota ei voinut salata; "se susi, joka teidät niin

säikäytti, oli vain kaksijalkainen."

"Se oli mies, se oli mies!" parahti Louise; "siellä oli joku

väijymässä?"

"No, mademoiselle, mitäpä suurta pahaa siinä näette, jos joku

kuuntelikin? Luuletteko puhuneenne sellaista, mitä kenenkään muun ei

sopisi tietää?"

La Vallière löi käsiään yhteen ja painoi ne sitten nopeasti otsalleen,

koettaen täten salata punastustaan.

"Oi", kysyi hän, "kuka taivaan nimessä oli sinne kätkeytynyt? Kuka siis

kuunteli?"

Kuningas astui lähemmäksi, tarttuakseen hänen toiseen käteensä.

"Minä siellä olin, mademoiselle", ilmaisi hän kumartaen lempeän

kunnioittavasti; "peloittanenko nytkin teitä?"

Potilas kiljahti; toistamiseen hänen voimansa pettivät ja kylmänä,

voihkien, epätoivoisena hän lysähti takaisin nojatuoliinsa. Kuningas

ehti ojentamaan käsivartensa, joten hän puolittain kannatteli tyttöä.

Parin askeleen päässä kuninkaasta ja la Vallièresta seisoivat neidit de

Tonnay-Charente ja de Montalais hievahtamattomina ja ikäänkuin

kivettyneinä, muistellessaan keskusteluaan Louisen kanssa, eivätkä edes

älynneet rientää apuun, niin hämmennyksissään kun olivat kuninkaan

läsnäolosta. Tämä oli vaipunut toisen polvensa varaan ja piteli la

Vallièrea vyötäisiltä.

"Te kuulitte keskustelun, sire?" sopersi Athénais.

Mutta kuningas ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt la Vallièren

puoliksi ummistuneihin silmiin, ja hän piti tytön riippuvaa kättä

omassaan.

"_Parbleu_!" vastasi Saint-Aignan, joka puolestaan odotti neiti de

Tonnay-Charenten pyörtymistä ja jo levitti käsivartensa; "meiltä ei

jäänyt ainoakaan sana kuulematta."

Mutta ylpeä Athénais ei ollut niitä naisia, jotka noin vain murtuvat.

Hän loi Saint-Aignaniin murhaavan katseen ja pakeni.

Rohkeampi Montalais kiirehti Louisen luo, ottaen hänet vastaan

kuninkaan käsivarsilta. Tämä oli jo joutunut päästään pyörälle,

tuntiessaan sairaan hyvältätuoksuvien hiuksien valuvan kasvoilleen.

"Kas vain", innostui Saint-Aignan, "tässäpä vasta seikkailu, ja ellen

minä ole ensimmäinen sitä kertomaan, niin minulla ei ole ensinkään

onnea."

Kuningas kääntyi häneen väräjävin äänin ja käsi raivosta vapisten.

"Ei sanaakaan, kreivi!" nuhteli hän.

Kuningasparka unohti, että hän tuntia aikaisemmin oli antanut saman

varoituksen, mutta päin vastoin toivoen, että uskottu kielittelisi.

Tämä kielto oli yhtä hyödytön kuin edellinen. Puoli tuntia myöhemmin

koko Fontainebleau tiesi, että neiti de la Vallière oli jutellut

Montalaisin ja Tonnay-Charenten kanssa Kuninkaan tammen alla ja tässä

keskustelussa tunnustanut rakastavansa kuningasta. Tiedettiin myöskin,

että kuningas ilmaistuaan suurta huolestusta neiti de la Vallièren

tilasta oli kalvennut ja vapissut ottaessaan pyörtyneen kaunottaren

käsivarsilleen. Senvuoksi oli kaikki hoviväki piankin yhtä mieltä

siitä, että tämä oli vuoden suurin tapaus. Oli tullut ilmi, että hänen

majesteettinsa rakasti neiti de la Vallièrea ja että siis Monsieur

saattoi nukkua täysin levollisena. Sitä muuten leskikuningatar -- yhtä

kummastuneena kuin toisetkin tästä äkillisestä käänteestä --

kiirehtikin kertomaan nuorelle kuningattarelle ja Orléansin Filipille.

Mutta hän käytti erilaista puhetapaa näille kahdelle asianomaiselle.

"Nyt näette, Teresia", sanoi hän miniälleen, "kuinka väärin syytitte

kuningasta: kas, tänäänhän huhu antaa hänelle uuden rakastajattaren.

Miksi olisi eilinen juttu todenperäisempi kuin tämänpäiväinen, tai tämä

taatumpi kuin edellinen?"

Mutta puhuessaan Monsieurille Kuninkaan tammen alla alkaneesta

seikkailusta hän sanoi:

"Oletpa sinä järjetön mustasukkaisuudessasi, rakas Filip! On todettu,

että kuningas on hullaantunut pikku la Vallièreen. Älä mene kertomaan

sitä vaimollesi, muutoin kuningatar saisi sen heti tietää."

Tällä viimeisellä luottamuksella oli päinvastainen vaikutuksensa.

Rauhoittuneena ja riemuissaan prinssi riensi tapaamaan puolisoaan, ja

kun kello ei vielä ollut kahtatoista ja juhlan piti kestää kahteen

aamulla, tarjosi hän Henriettelle käsivartensa ja vei hänet kävelylle.

Mutta jo muutaman askeleen päässä hän jätti silleen äitinsä

varoituksen.

"Älkää ainakaan menkö kertomaan kuningattarelle kaikkea, mitä

kuninkaasta jutellaan", aloitti hän salaperäisesti.

"Mitä siis jutellaan?" kysyi Madame.

"Että veljeni on äkkiä kummallisesti ihastunut."

"Keneen?"

"Siihen pienoiseen la Vallièreen."

Oli yö, joten Madame saattoi huoleti hymyillä.

"Hoo!" virkahti hän; "ja onko siitä jo kauankin?"

"Kaikesta päättäen vain muutamia päiviä. Mutta näihin asti näkyi

ainoastaan savua, ja vasta tänä iltana on liekki leimahtanut."

"Kuninkaalla on hyvä aisti", sanoi Madame, "sillä minun mielestäni

tyttönen on viehättävä."

"Te näytte laskevan leikkiä, rakkaimpani."

"Minäkö! Miten niin?"

"Joka tapauksessa tämä rakastuminen tekee jonkun onnelliseksi, ainakin

neiti de la Vallièren."

"Mutta", jatkoi prinsessa, "te, monsieur, puhutte aivan kuin olisitte

lukenut hovineitoni sielun sisintä. Kuka teille on sanonut, että hän

suostuu vastaamaan kuninkaan kiintymykseen?"

"Ja kuka teille on sanonut, että hän ei siihen vastaisi?"

"Hän rakastaa Bragelonnen varakreiviä."

"Oh, niinkö luulette?"

"Hän on kihloissakin."

"Hän oli."

"Mitä tarkoitatte?"

"No, kun tultiin pyytämään kuninkaalta lupaa avioliittoon, hän

kieltäytyi sitä antamasta."

"Kieltäytyi?"

"Niin, vaikka pyytäjänä oli itse kreivi de la Fère, jota kuningas,

kuten tiedätte, pitää suuressa arvossa sen osan vuoksi, mikä hänellä on

ollut veljenne auttamisessa takaisin valtaansa sekä muutamissa muissa

kauan sitten sattuneissa tapauksissa."

"Niin ollen poloiset rakastavaiset odottavat, kunnes kuningas suvaitsee

muuttaa mielensä. He ovat nuoria, heillä on aikaa."

"Voi, armaani", virkkoi Filip vuorostaan nauraen, "näenpä, että te ette

tiedä tämän jutun sievintä piirrettä."

"En."

"Sitä, mikä on syvimmin koskenut kuninkaaseen."

"Onko kuninkaaseen koskenut syvästi?"

"Sydänjuuria myöten."

"Mutta mitä se sitten on? Sanokaa pian!"

"Harvinaisen haaveellinen seikkailu."

"Tiedätte, että pidän paljon tuollaisista seikkailuista, ja kuitenkin

annatte minun odottaa", sanoi prinsessa kärsimättömästi.

"No, nähkääs..." Monsieur vaikeni.

"Minä kuuntelen."

"Kuninkaan tammen alla... Tiedättehän, missä Kuninkaan tammi on?"

"Vähät siitä. Kuninkaan tammen alla, sanoitte?"

"Niin, luullen olevansa yksinään kahden ystävättärensä kanssa on neiti

de la Vallière näille uskonut rakkautensa kuninkaaseen."

"Oo!" äännähti Madame, alkaen tuntea levottomuutta.

"Ja milloin se tapahtui?"

"Tunti sitten."