Ensimmäisenä päivänä ei Monsieur häntä vielä pahasti kaivannut, sillä

de Guiche oli saapuvilla ja omisti urheasti prinssille päivän ja

iltayön hetket, mikäli suinkin liikeni aikaa keskusteluilta Madamen

kanssa. Mutta kun Monsieur toisena päivänä ei tavannut likeistä

kumppania, kysyi hän, missä junkkari oloksi. Kukaan ei sitä tiennyt. De

Guiche tuli viihdyttämään prinssiä, vietettyään aamupuhteen

korukudoksien ja tupsujen valinnassa Madamen kanssa. Mutta puolisen

jälkeen oli vielä arvosteltava tulpaaneja ja ametisteja; de Guiche

palasi Madamen vierashuoneeseen. Prinssi jäi yksikseen, ja juuri siksi

aikaa, jolloin hänen piti laittautua seura-asuunsa; tällaisena

tavallisesti parhaana rupatteluhetkenään hän tunsi olevansa ihmisistä

onnettomin ja tiedusti taaskin, olisiko junkkarista kuulunut mitään.

"Kukaan ei tiedä, mihin herra chevalier on mennyt", vastasi

kamaripalvelija.

Ikävystyminen kävi prinssille niin sietämättömäksi, että hän läksi

väljässä pukeutumisnutussaan Madamen luo. Sinnepä olikin kerääntynyt

lukuisa piiri, joka ilakoitsi ja supisi kaikissa sopissa. Ovipielessä

seisoi ryhmä naisia kokonaan saartaen keskeensä jonkun miehen ja

tyrskien hillitysti; Montalais, kreivitär de Tonnay-Charente ja kaksi

muuta veitikkaa kiusoitteli sivummalla Manicampia ja Malicornea;

edempänä istui Madame sohvapieluksilla, ja hänen lähelleen

polvistuneena de Guiche levitteli kourallista helmiä ja jalokiviä,

joista prinsessan hieno valkoinen sormi osoitteli mitä hän piti

viehättävimpinä. Toisessa nurkassa kitaransoittaja hyräili

espanjalaista _seguedilloa_, jollaisiin Madame oli hurmaantunut

kuullessaan näitä kaihomielisiä sävelmiä laulettavan nuorelle

kuningattarelle; englannitar vain itse liverteli helmiäishampaitaan

paljastelevin hymyilyin samoja lauleloita, jotka espanjalaiselle olivat

nostaneet kyyneliä silmiin.

Täten asutettuna esitti prinsessan vierashuone mitä rattoisimman

näyttämön. Ovesta astuessaan Monsieur aivan tyrmistyi nähdessään

ympäristöllään olevan niin hauskaa ilman häntä. Hänen kävi siinä määrin

kateeksi, että hän ei voinut pidättyä valittamasta kuin lapsi:

"Vai niin, te täällä huvittelette, ja niinä saan olla ikävissäni ihan

yksin!"

Hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrähdys, joka keskeyttää lintujen

visertelyn lehvistössä; syntyi syvä hiljaisuus. De Guiche ponnahti

seisaalle.

Malicorne kyyristyi kreivitär Montalaisin taakse piiloon. Manicamp

suoristausi ja omaksui muodollisen arvokkuuden sävyn. Laulaja työnsi

soittimensa viereisen pöydän alle ja veti alas verhoa, kätkeäkseen sen

prinssiltä, ainoastaan Madame ei hievahtanut; hymyillen hän vastasi

puolisolleen: "Eikö teillä ole nyt pukeutumishetkenne?"

"Niin, ja sen te sitten valitsettekin huvitteluunne", murisi prinssi.

Tämä yrmeä huomautus oli yleisen hajaantumisen merkkinä: naiset

pyrähtivät tiehensä kuin säikäytetty lintuparvi, kitaransoittaja häipyi

kuin varjo, Malicorne hiipi seinäverhon taakse, käyttäen yhä suojana

rakastettuansa, joka vasiten levitti hamettaan. Manicamp asettui

auttamaan de Guichea, joka luonnollisesti pysyi Madamen lähellä, ja

kahden he miehuullisesti jäivät kestämään hyökkäystä, säästääkseen

prinsessaa loukkaantumasta. Kreivi oli liian onnellinen pahastuakseen

aviomiehelle, mutta Monsieur oli ilmeisesti suutuksissaan vaimolleen.

Mielenkarvautensa purkamiseen hänelle kelpasi verukkeeksi se seikka,

että ennen hänen tuloaan niin rattoisaksi näyttäytynyt seurue oli

häiriintynyt hänen läsnäolostaan hätäiseen lähtöön.

"Minkätähden minun esiintymiseni karkoittaa ihmiset läheisyydestäni?"

kysyi hän kopeana.

Prinsessa vastasi, että aina isännän ilmestyessä piti toki perheen

vetäytyä kunnioittavasti syrjään. Hän sanoi sen niin hullunkurisen

herttaisesti, että de Guiche ja Manicamp eivät voineet olla

purskahtamatta nauruun. Madame yhtyi iloisuuteen, ja se tarttui itse

prinssiinkin, jonka oli pakko istuutua, koska nauru olisi muutoin

liiaksi haitannut hänen arvokkuuttaan. Saadessaan puuskansa sitten

hillityksi hän tunsi vain yhä äkäisempää pahastusta. Häntä raivostutti

vielä enemmän oma lankeamisensa nauramaan kuin äskeinen muiden

hupaisuuden näkeminen. Hän katsoi Manicampiin suurin silmin, kun ei

rohjennut osoittaa kiukustumistansa kreivi de Guichelle. Mutta

molemmatkin aatelismiehet näkivät pakolliseksi poistua, kun Monsieur

äreästi heilautti kättänsä. Siten jäädessään yksin alkoi Madame

murheellisesti koota helmiään; hän ei enää hymyillyt eikä virkkanut

sanaakaan.

"Annatte minun nähdä", sanoi prinssi, "että minua kohdellaan vieraana

luonanne, Madame."

Ja katkeroituneena hän läksi huoneesta. Ovesta tullessaan hän kohtasi

kreivitär Montalaisin, jolla oli palvelusvuoro etuhuoneessa.

"On sentään hauska saada nähdä teitä edes ovelta", ärähti hän.

Montalais lyykisti mitä kunnioittavimmin.

"En oikein ymmärrä", hän vastasi, "mitä teidän kuninkaallinen

korkeutenne suvaitsee sanoa minulle."

"Sanon, mademoiselle, että teidän pitäessänne yhteisiä iloja Madamen

huoneissa on viisainta jättäytyä ulkopuolelle."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei puhune siten omasta kohdastanne?"

"Päin vastoin, mademoiselle, huomautukseni koskee juuri itseäni. Minun

ei tosiaan kannata kiittää sitä vastaanottoa, mikä minulle suodaan

täällä. Kun Madamen luokse -- omiin huoneisiini -- tullaan koolle

kuulemaan soittoa ja huvittelemaan, niin hajaannutaan heti, jos vain

nähdään minunkin kaipaavan hiukan hauskutusta!... Miksi pelästytän

piiriänne?... Tehdäänkö poissaollessani jotakin luvatonta?..."

"Eihän suinkaan", selitti Montalais; "tänään ei ollut tekeillä sen

kummempaa kuin muinakaan päivinä, monseigneur."

"Mitä! Ilakoidaanko täällä joka päivä tuolla tavoin?"

"Se on tavallista seurusteluamme, monseigneur."

"Kaikkina päivinä tänne siis keräytyy ryhmittäin väkeä?"

"Jokseenkin sama piiri, monseigneur."

"Ja joka päivä rimputellaan harppua?"

"Kitara oli vain tämänpäiväinen uutuus, monseigneur, mutta muulloin

olemme käyttäneet viulua ja huilua, kun naisten on ikävä olla ilman

soitantoa."

"_Peste!_ Ja miehiä mukana?"

"Mitä miehiä, monseigneur?"

"Herra de Guiche, de Manicamp ja muita."

"Kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne omaa seuruetta."

"Niin, niin, aivan oikein, mademoiselle."

Prinssi palasi mietteissään huoneisiinsa. Hän heittäysi syvimpään

lepotuoliinsa edes kuvastimeen vilkaisematta.

"Missä voikaan chevalier olla?" virkahti hän itsekseen.

Lähellä ollut palvelija kuuli kysymyksen.

"Sitä ei tiedetä, monseigneur."

"Aina se vastaus!... Ajan tiehensä ensimmäisen, joka vielä sanoo

minulle, että hän ei tiedä!"

Se uhkaus hääti Monsieurin luota kaikki läsnäolijat niinkuin häntä

äsken oli Madamen luona vierottu. Silloin prinssi vimmastui

silmittömästi. Muun kostettavan puutteessa hän potkaisi sisukkaasti

lipastoa, joka jyskähti sirpaleiksi lattiaan. Ihan asian tehden hän

sitten siirtyi saliin ja paiskeli peräkkäin seinään emaljimaljakon,

porfyyrikannun ja pronssisen kynttiläkruunun. Se helske hälytti koko

huonekunnan ilmestymään oville.

"Mitä monseigneur haluaa?" rohkeni päivystysvuorolla oleva upseeri

arasti kysyä.

"Harjoitan vain soitantoa", vastasi prinssi hampaitaan kiristellen.

Vartiokapteeni lähetti kutsumaan hänen kuninkaallisen korkeutensa

lääkäriä. Mutta ennen lääkärin tuloa saapui paikalle Malicorne ja

ilmoitti prinssille: "Monseigneur, herra chevalier de Lorraine tulee

perässäni."

Filip katseli Malicornea ja hymyili hänelle. Samassa junkkari

näyttäysikin.

105.

Monsieur le Lorrainen mustasukkaisuus.

Orléansin herttualta pääsi riemastuksen huudahdus hänen havaitessaan

helmaystävänsä.

"Ah, miten osuitkin tulemaan niin parahiksi?" tervehti hän. "Etkö

ollutkaan poistunut hovista, kuten väitettiin?"

"Olin kuin olinkin, monseigneur."

"Mikä oikku se oli?"

"Oikkuko! Oikuttelisinko minä teidän korkeutenne kanssa? Kunnioitus..."

"Jätä nyt silleen puhe kunnioituksestasi, jota kuitenkin lyöt laimin

joka päivä. Annan sinulle kyllä anteeksi. Sano vain minkätähden läksit

siten matkoihisi?"

"Olinhan ihan tarpeeton teidän ylhäisyydellenne."

"Mitä puhutkaan?"

"Teidän ylhäisyydellänne on tahollanne paljon mieluisampia miehiä kuin

minä voin koskaan olla. En tunne pystyväni taisteluun; sentähden

peräydyin."

"Tuossahan ei ole mitään järkeä! Keitä vastaan sinä et muka tahdo

ryhtyä taisteluun? Guicheako?"

"En erityisesti mainitse ketään."

"Hullutusta! Guicheko tuntuisi sinusta kiusalliselta?"

"Enhän sitä sano, monseigneur; älkää suotta tehkö päätelmiä: tiedätte

hyvin, että de Guiche on parhaita ystäviämme."

"Kuka siis?"

"Sallikaa asian nyt jäädä sikseen, monseigneur, pyydän sitä kaikesta

sydämestäni."

Junkkari tiesi hyvin, että selityksen viivyttäminen yllyttää

uteliaisuutta niinkuin juoman pidättäminen janoa.

"Ei, minä tahdon tietää, minkätähden vetäydyit kadoksiin."

"No, kyllähän selitänkin, mutta älkää panko pahaksenne."

"Puhu."

"Olen huomannut häiritseväni."

"Ketä?"

"Madamea."

"Miten se olisi mahdollista?" virkahti herttua hämmästyneenä.

"Asia on hyvin yksinkertainen: Madame on kenties mustasukkainen siitä

kiintymyksestä, jota te olette armollisesti osoittanut minua kohtaan."

"Onko hän muka ilmaissut sinulle sellaista mielialaa?"

"Monseigneur, Madame ei nyttemmin enää puhu minulle sanaakaan."

"Mistä saakka?"

"Siitä asti, kun herra de Guiche on paremmin alkanut häntä miellyttää,

niin että kreivi saakin kaikin ajoin olla hänen seuralaisenaan."

Herttua punastui.

"Kaikin ajoin!... Mitä se sanantapa merkitsee, chevalier?" kysyi hän

ankarasti.

"Näettehän, monseigneur, että te närkästytte; sitä pelkäsinkin."

"Et pahastuta minua, mutta sinä värität hiukan asioita. Millä tavoin

madame muka antaa etusijan Guichelle?"

"En puhu enempää", vastasi chevalier kumartaen muodollisesti.

"Älä toki noin murjottele. Kun tuon tähden vetäydyit syrjään, niin

olitkin siis mustasukkainen?"

"Rakastaessa tulee mustasukkaiseksi, monseigneur. Eikö teidän

korkeutenne ole mustasukkainen Madamesta? Eikö teidän korkeutenne

tuntisi mielenkarvautta, jos näkisitte jonkun alituisesti pysyttelevän

Madamen lähellä ja saavuttavan hänen erityisen suosionsa? Ystäviin

kiinnytään samalla tavoin kuin rakastettuihinkin. Teidän kuninkaallinen

korkeutenne on ansaitsemattomaksi kunniakseni toisinaan sanonut minua

ystäväksenne."

"Kyllä, kyllä, mutta tuossa oli jälleen kaksimielinen lausuma; sinulla

on hankala puheenlaatu, chevalier."

"Missä sanassani oli vikaa, monseigneur?"

"Mainitsit _erityisestä suosiosta_... Mitä tarkoitat sillä suosiolla?"

"Mitä yksinkertaisinta seikkaa, monseigneur", selitti junkkari hyvin

sävyisästi. "Niinpä esimerkiksi, kun aviomies näkee vaimonsa mieluimmin

kutsuvan luokseen sen tai sen miehen, kun se mies alati oleksii hänen

makuuhuoneensa ovella tai vaunujensa vierellä; kun sen miehen jalalle

on aina pikku sija varattu vaimon hameenlaahuksen kehässä; kun nämä

kaksi tapailevat toisiaan tavallisen seurakeskustelun ulkopuolella; kun

toisen kukkavihko on toisen koristenauhojen värinen; kun soitellaan

sisähuoneissa ja pannaan toimeen illallisia kammioissa; kun aviomiehen

ilmestyessä asetutaan hiljaisiksi vaimon luona; kun aviomies äkkiä

havaitsee saaneensa uutterimmaksi ja sydämellisimmäksi seuralaisekseen

miehen, joka viikkoa aikaisemmin oli harvinaisimpana vieraana hänen

luonansa koko seurapiiristä... silloin..."

"Silloin? Lopeta."

"Silloin, sanon, saattaa tuntea mustasukkaisuutta; mutta kaikki nämä

yksityiskohdat ovat umpimähkäisiä, meidän keskusteluumme ne eivät

kuulu."

Herttua oli kiihdyksissä ja nähtävästi taisteli itsekseen, "Et ole

saanut minulle selväksi", lausui hän viimein, "minkätähden poistuit.

Vastikään sanoit pelänneesi häiritseväsi, ja lisäsitpä vielä

huomanneesi Madamen taipuvaiseksi erityiseen huomaavaisuuteen de

Guichea kohtaan."

"Oh, monseigneur, sitä en ole sanonut."

"Selvästi sen lausuit."

"Mutta jos niin sanoinkin, en nähnyt siinä muuta kuin viatonta."

"Jotakin erityistä siis kuitenkin olet havainnut?"

"Te saatatte minut hämille, monseigneur."

"Älä välitä! Puhu vain; jos haastat totta, niin miksi empisit?"

"Puhun aina totta, monseigneur, mutta aina myös epäröitsen, kun on

toistettava muiden puheita."

"Vai niin!... Asiasta on siis puheita liikkeellä?"

"Minun on tunnustettava, että olen kuullut yhtä ja toista."

"Keltä?"

Junkkari näytti melkein loukkaantuneelta.

"Monseigneur", sanoi hän, "te alistatte minut kuulusteluun, pidätte

minua kuin syytettyjen penkillä... mutta monenlaiset huhut, jotka

ohimennen sipaisevat aatelismiehen korvaa, eivät kannata muistelemista.

Teidän korkeutenne tahtoisi minua suurentamaan pikku juorut todellisten

tapausten tasolle."

"On siis kuitenkin tosiseikka", huudahti herttua pahastuneena, "että

sinä peräydyit sellaisen juoruamisen takia?"

"Minun tulee ilmoittaa totuus: minulle on huomauteltu herra de Guichen

ahkerasta hyörimisestä Madamen seurassa, ei muusta; huomautan vieläkin,

että se on viatonta ja luvallista hupia. Älkää olko kohtuuton ja menkö

äärimmäisyyksiin, monseigneur. Eihän se asia kuulu teihin."

"Eikö minuun kuulu, että puhutaan de Guichen oleksimisesta Madamen

parissa?..."

"Ei, monseigneur, ei; ja mitä nyt olen sanonut teille, sen voisin

kertoa itse de Guichellekin, -- niin sovinnollisena näen hänen

miellyttelevän Madamea, -- hänellekin voisin tämän lausua. Mutta

käsittänettehän, mitä pelkään? Pelkään tulevani epäillyksi suosion

kadehtimisesta, kun olen vain mustasukkainen teidän kiintymyksestänne.

Tunnen heikkoutenne; tiedän, että te rakastaessanne olette

yksinomainen. Te rakastatte kiihkeästi Madamea, ja kuka ei häntä

rakastaisikaan? Seuratkaa nyt ajatusjuoksuani: Madame on merkinnyt

ystävistänne kauneimman ja miellyttävimmän; hän saa vaikutuksensa

tuntuviin tässä kohden siinä määrin, että te lyötte laimin toiset.

Teidän vieraantumisenne olisi minulle kuolettava onnettomuus; minun on

jo kyllin raskas kestää Madamen kylmenemistä esiintymisessään minua

kohtaan. Olen sentähden päättänyt ajoissa luovuttaa paikkani

suosikille, jonka hyvää onnea kadehdin, samalla kun hänellä kylläkin

säilyy vilpitön ystävyyteni ja ihailuni. No, onko teillä mitään

sanottavana tätä järkeilyä vastaan? Enkö menettele kunnon aatelismiehen

tavoin? Enkö ajattele asemaani todellisen ystävän kannalta? Vastatkaa

te siihen, kun kerran olette kovistellut minut tähän selvitykseen."

Herttua oli istuutunut, pää käsien välissä, ja hypisteli

hiuslaitelmansa pilalle. Hän oli vaiti niin pitkän tovin, että junkkari

saattoi huoletta uskoa puhetaitonsa laskelmien tehonneen, ja nousi

sitten äkkiä.

"Kuulehan", hän sanoi, "ja ole nyt avomielinen."

"Kuten aina."

"Hyvä! Sinä tiedät, että olimme jo huomanneet jotakin erikoista tuon

suuriluuloisen Buckinghamin oleskellessa täällä."

"Oh, monseigneur, älkää lausuko moitteen sanaa Madamesta, tai lähden

heti tieheni! Mitä! Ihan järjestelmällisestikö te... epäilisitte...?"

"Ei, ei, chevalier, enhän epäile Madamea; mutta kuitenkin... näen...

tulen verranneeksi..."

"Buckingham oli mieletön!"

"Oli kyllä, mutta vasta sinä avasit silmäni käsittämään hänen

mielettömyytensä."

"En toki", väitti junkkari vilkkaasti; "minähän en tiennyt silmiänne

avata, vaan de Guiche. Älkäämme sotkeutuko asiasta!" Ja hän puhkesi

käheään nauruun, joka muistutti käärmeen sihinää.

"Niin, niin tosiaan... sinä virkoit pikku vihjauksen, mutta Guiche

osoittausi mustasukkaisemmaksi."

"Sen uskon", jatkoi junkkari samaan tapaan; "hän taisteli kodin ja

konnun puolesta."

"Mitä nyt?" äännähti herttua käskevästi, suuttuneena salakavalasta

sukkeluudesta.

"Epäilemättä -- onhan herra de Guiche virallisesti teidän huonekuntanne

ensimmäinen kamariherra?"

"No niin", sanoi herttua hiukan tyyntyneenä, "tuliko tuo Buckinghamin

intohimo huomatuksi syrjäistenkin keskuudessa?"

"Kieltämättä."

"Entä onko herra de Guiche jo myös herättänyt samanlaista huomiota?"

"Mutta, monseigneur, taasko te eksytte samaan luuloon? Eihän de

Guichella puhuta erityistä intohimoa olevan!"

"Hyvä on! Hyvä on!"

"Näette paremmaksi, satakertaisesti paremmaksi, monseigneur, jättää

minut syrjäisyyteeni kuin ryhtyä minun arvelevaisuuteni johdosta

hautomaan epäluuloja, joita Madame täydellä syyllä pitäisi rikoksena."

"Mitä sinä tekisit minun asemassani?"

"Turvautuisin terveeseen järkeen."

"Millä tavoin?"

"En olisi huomaavinanikaan noiden uusien epikurolaisten huvittelua, ja

siten huhut vähitellen raukeaisivat itsestään."

"Saammehan nähdä; mietin asiaa."

"Aikaahan onkin hyvin; missään tapauksessa ei ole mitään vaaraa vielä,

jos vähäisiä intohimon oireita olisikin itämässä. Olen vain ilmaissut

pelkääväni, että joudun näkemään ystävyytenne laimenevan minua kohtaan.

Kun armollisesti vakuutatte minulle toisin, niin minulla ei ole enää

mitään huolta mielessäni."

Herttua pudisti päätänsä kuin sanoakseen:

-- Ellei sinulla, niin onpa nyt minulla!

Mutta nyt oli tullut päivällisen aika, ja herttua lähetti sanan

puolisolleen. Vastaukseksi tuli, että Madame ei voinut ilmestyä isoon

pöytään, vaan halusi aterioida huoneissaan.

"Niin, sen käsitänkin", tuumi herttua; "satuin aamupäivällä pistämään

nenäni heidän soitantoonsa, esiinnyin mustasukkaisena, ja nyt minulle

ollaan nyreissään."

"Syömme siis yksinämme", huokasi Lotringin junkkari; "kaipaan Guichea."

"No, hän leppyy pian, -- hän on suopea mies luonnostaan."

"Monseigneur!" huomautti junkkari äkkiä; "mieleeni juolahti tässä oiva

aatos. Olen äskeisessä keskustelussamme saattanut karvastuttaa teidän

korkeutenne mieltä ja herättää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Minun

pitäneekin nyt ryhtyä sovittamaan kaikkea -- käyn tavoittamassa kreiviä

ja tuon hänet seuraksemme."

"Kas, oletpa kelpo sielu, chevalier!"

"Lausutte tuon ikäänkuin ihmeissänne."

"Hitto, et sinä joka päivä ole hellämielinen!"

"Olkoon niinkin; mutta tunnustakaa sentään, että kykenen korjaamaan

tekemäni vääryyden."

"Sen myönnän."

"Teidän korkeutenne suvainnee hyväntahtoisesti odottaa täällä tuokion

aikaa?"

"Mielelläni, -- mene vain... Koettelen sillävälin pukua, jota aion

käyttää Fontainebleaussa."

Junkkari läksi etuhuoneisiin, kutsui palvelijoita ja tuntui antavan

heille erinäisiä määräyksiä. Kaikki hajausivat eri suunnille, mutta

oman kamaripalvelijansa hän pidätti hiljaisella käskyllä:

"Toimita heti tietooni, eikö herra de Guiche ole Madamen luona. Miten

ottaisit siitä selon?"

"Helposti, herra chevalier: kysyn vain herra Malicornelta, joka saa

tiedon kreivitär de Montalaisilta. Mutta arvatenkaan ei kreivi voi

siellä olla, koska hänen saattolaisensa ovat kaikki kuteneet."

"Kuulusta kuitenkin."

Ei ollut kulunut kymmentä minuuttia, kun kamaripalvelija palasi.

Salaperäisen näköisenä hän viittasi isäntäänsä tulemaan keittiön

käytävään ja vei hänet pieneen kamariin jonka ikkuna oli puutarhan

puolella.

"Mikä hätänä?" kysyi junkkari. "Mitä tämä varovaisuus merkitsee?"

"Katsokaa tuonne ulos, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

"Mitä siellä on?"

"Tuonne alas, kastanjapuun juurelle!"

"Kastanja... niin, sen näen. Kas, mitä Manicamp siellä seisonee

odottamassa!"

"Sen saatte nähdä, jos maltatte... No, joko huomaatte? Soittoniekka,

toinen... neljä, soittimet mukana. Ja herra de Guiche itse takana

hoputtamassa heitä!"

"Mutta mitä hän hommaileekaan?"

"Hän odottaa hovinaisten portaiden takaoven avaamista; sitä kautta hän

menee Madamen luo järjestämään uudenlaista päivällissoittoa."

"Oivallista! Ja Malicorneltako tämän kuulit?"

"Häneltä juuri."

"Oletko siis hyvissä väleissä hänen kanssaan?"

"Hän on aulis palvelemaan Monsieurin asioissa."

"Miksi niin erityisesti?"

"Syystä että hän tahtoisi päästä Monsieurin virkailijaksi."

"Lempo soikoon, hän ansaitsee sen. Paljonko hän antoi sinulle tästä

vihjauksestasi?"

"Sen salaisuuden, jonka nyt myyn teille, monsieur."

"Maksan sata pistolia. Ota!"

"Kiitoksia, monsieur... Näettekö nyt, takaovi avautuu, nainen kutsuu

soittajat sisälle..."

"Montalais?"

"Hiljaa, monsieur, älkää huoliko huutaa sitä nimeä; se merkitsee

jokseenkin samaa kuin Malicorne. Ken joutuu kieroihin väleihin toisen

kanssa, hän ei saa puolelleen toistakaan.

"Hyvä! En ole mitään nähnyt."

"Enkä minä mitään saanut", sanoi kamaripalvelija ja sulki kukkaron

taskuunsa.

106.

De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.

Nähtyään de Guichen menevän sisälle viimeisenä Lotringin junkkari

palasi Orléansin herttuan luo, tavaten hänet uhkeassa uudessa asussa ja

säihkyvän hyvällä tuulella.

"Kuningas on pyrkinyt ottamaan auringon tunnuskuvakseen, monseigneur",

huudahti ystävä, "mutta totisesti se paremmin soveltuisikin teille!"

"Entä Guiche?"

"Tietymättömissä! Hän on pakosalla, hävinnyt jäljettömiin. Aamullinen

yllätyksenne on säikyttänyt hänet. Tiedusteltiin kotoa ja kaikkialta

turhaan."

"Olisikohan se jänishousu siepannut kyytihevoset ja lähtenyt päätähavin

maatilalleen? Poikaparka! No, me kutsumme hänet takaisin. Käydään

päivälliselle."

"Monseigneur, tämä näkyy olevan aaterikas päivä: olen taas keksinyt

jotakin."

"Mitä siis?"

"Madame on teille nyreissään, monseigneur, ja hänellä on aihetta.

Teidän tulee suoda hänelle hyvitys; lähtekää hänen luokseen

päivälliselle."

"Oh, se olisi heikon aviomiehen tapaista."

"Hyvän aviomiehen. Prinsessa on ikävissään; hän on joutumassa

vuodattamaan kyyneliä lautaselleen, saaden silmänsä itkettyneiksi.

Mutta aviomies, joka toimittaa vaimonsa silmät punoittaviksi, herättää

nurjaa mieltä. Lähtekää vain, monseigneur, lähtekää!"

"Ei, olenhan jo antanut määräykseni pöytämme kattamisesta täällä."

"Mutta kuulkaahan, monseigneur, -- me olemme nyt apealla mielellä;

minun sydäntäni painostaa ajatus Madamen yksinäisyydestä, ja

tahtoessanne olla karskikin ette tekään voisi pidättyä huokailemasta.

Ottakaa minut mukaanne Madamen päivälliselle, niin siitä sukeutuu

herttainen yllätys. Lyön vetoa, että meille tulee rattoisa hetki. Tehän

lisäksi olitte väärässä aamupäivällä."

"Saatoin olla."

"Se ei ole mikään mahdollisuus, vaan varma tosi."

"Sinä annat minulle huonoja neuvoja, chevalier."

"Neuvon ehdottomasti parhaaksenne, ja nyt voitte esiintyäkin mitä

edullisimmin: orvokinvärinen pukunne kultakirjauksineen komistaa teitä

jumalallisesti. Madamea varmasti hellyttäisi vielä enemmän itse mies

kuin hänen toimenpiteensä. Älkää nyt olko itsepäinen, monseigneur."

"Saat minut taipumaan; lähtekäämme."

Herttua astui junkkarin keralla huoneistaan Madamen puolelle.

Jälkimmäinen sai tilaisuuden kuiskata kamaripalvelijansa korvaan:

"Toimita väkeä takaovelle, jotta sieltä ei ketään pujahda ulos!

Juokse!"

Herttuan kintereillä hän saapui prinsessan etuhuoneisiin. Ovenvartijat

olivat julistamaisillaan tulijat, mutta junkkari kielsi hymyillen:

"Älkää vaivautuko, hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa toimittaa

yllätyksen."

Filip-herttua astui seurusteluhuoneeseen rivakasti kuin mies, joka

hyvin aikein uskoo tuottavansa mielihyvää tai luulevaisuuden

murheelliseksi tyydytykseksi toivoo äkillisellä tempulla saavansa ilmi

jonkun salaisuuden.

Madame oli soitannon ensimmäisten sävelten hurmaamana jättänyt

aloitetun aterian sikseen ja innostunut pyörähtelemään tanssissa kuin

mieletön. Hänen kumppaninaan oli kreivi de Guiche; käsi koholla

ilmassa, silmät puolittain ummessa, nuori ylimys oli notkistanut toisen

polvensa tuollaisen espanjalaisen karkeloitsijan osassa, jonka

kiihkeihin katseihin liittyy helliviä liikkeitä. Prinsessa leiskui

hänen ympärillään niinikään rakkaasti hymyillen ja samoja kiihoittavia

viehätyskeinoja esittäen. Montalais seisoi ihailevassa asennossa

sivulla, ja la Vallière oli istuutunut nurkkaan, mistä hän unelmoiden

katseli kohtausta.

On mahdoton kuvata Filipin äkillisen ilmestyksen vaikutusta näihin

onnellisiin ihmisiin. Helpompaa ei myöskään olisi ilmaista, miten

näiden onnellisten näkeminen tehosi tulijaan. Kreivi de Guichella ei

ollut voimia nousta ylös; Madame kivettyi vilkkaaseen tanssiasentoon

sanattomaksi. Lotringin junkkari nojausi selin pihtipieleen ja myhäili

kuin mitä vilpittömintä ihastusta tuntien. Prinssin kalpeus ja hänen

jäsentensä kouristunut vavahtelu olivat läsnäolijain ensimmäisiä

huomioita. Karkelon hälyä seurasi syvä hiljaisuus, jota Lotringin

junkkari käytti astuakseen tervehtimään Madamea ja de Guichea vuoron

jälkeen, ollen kunnioittavassa sävyssään erehtyvinään pitämään heitä

molempia isäntäväkenä.

Prinssikin lähestyi nyt.

"Tämähän on viehättävää", virkkoi hän kolealla äänellä. "Tulin tänne

siinä uskossa, että tapaisin teidät huonossa voinnissa ja

murheellisena, mutta huomaankin teidän saaneen uusia huvituksia; se on

todellakin hauskaa! Kotini on maailman rattoisin paikka." Hän kääntyi

de Guicheen. "En tiennyt teidän olevan niin tavaton tanssimestari", hän

sanoi. Puolisolleen hän samassa lisäsi, äänessään apeutta, joka verhosi

suuttumusta: "Olkaa suopeampi minua kohtaan: kutsukaa minutkin, silloin

kun luonanne huvitellaan... Olen kovin yksikseni jäänyt prinssi."

De Guiche oli tällävälin saanut varman sävynsä takaisin ja huomautti,

sävyssään luontaista ylpeyttä, joka soveltui hänelle hyvin:

"Monseigneur tietää kyllä, että koko elämäni on palvelukseenne

omistettu. Olen valmis antamaan sen milloin vain tarvitaan; tänään ei

ole kysymyksessä muuta kuin tanssiminen viulun säestyksellä, ja niinpä

esitän tanssia."

"Se on oikein tehty", sanoi prinssi kylmäkiskoisesti. "Ja sitten,

Madame", hän jatkoi Henriettelle, "te ette ota huomioon, että naisenne

vievät minulta ystäväni: herra de Guiche ei kuulu teille, Madame, vaan

on minun seuruettani. Jos tahdotte aterioida ilman minua, niin teillä

on hovineidot kumppaneiksenne. Istuutuessani pöytään yksin kaipaan edes

aatelissaattueeni mukanaoloa; älkää riistäkö minulta ihan kaikkea."

Madame oivalsi nuhteen ja ojennuksen. Hän punastui hiusmartoa myöten.

"Ranskan hoviin tullessani en tiennyt, monsieur", vastasi hän, "että

minun arvoisteni prinsessain piti sulkeutua turkkilaisten naisten

elämäntapoihin. En aavistanut, että miesten näkeminen oli kiellettyä;

mutta kun se nyt on tahtonne, niin mukaudun siihen, älkääkä ollenkaan

empikö, jos mielenne tekee toimittaa ristikot ikkunoihini."

Tämä letkautus sai Montalaisin ja de Guichen hymyilemään, mutta

nostatti uudestaan prinssin sydämessä äkäännyksen, josta melkoinen osa

jo oli hälvennyt sanoihin.

"Hyvä on!" hän virkkoi jämeästi; "tällä tavoin minua siis pidetään

kunniassa kotonani!"

"Monsieur! Monsieur!" supatti junkkari Monsieurin korvaan siten, että

kaikki hyvin oivalsivat hänen yrittävän hillitä herransa sopimatonta

sävyä.

"Tule!" murahti prinssi kaikeksi vastaukseksi, siepaten häntä

käsipuolesta ja kiepahtaen kannoillaan niin rajusti, että oli tölmätä

Madameen.

Junkkari seurasi Filipiä tämän huoneisiin asti, ja heittäytyessään

siellä istumaan jälkimmäinen päästi raivostuksensa pidättelemättömästi

valloilleen. Suosikki kohotti katseensa taivasta kohti, liitti kätensä

ristiin eikä hiiskunut sanaakaan.

"Mitä sinä arvelet?" huudahti lopuksi Monsieur.

"Mistä niin, teidän korkeutenne?"

"Tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu!"

"Hm, monseigneur, kyllä asiat ovat hankalalla tolalla."

"Kamalalla kannalla kerrassaan! Tällaista elämää ei jaksa kestää."

"Totisesti onkin sattunut onnettomasti!" haastoi junkkari. "Toivoimme

rauhallisuuden tulleen turvatuksi tuon virmapää Buckinghamin mentyä

matkoihinsa."

"Ja kahta hullummin kävi!"

"Sitä en sentään sanoisi, monseigneur."

"Mutta minäpä sanon, sillä Buckingham ei olisi koskaan rohjennut mennä

lähimainkaan niin pitkälle häpeämättömyydessä kuin nyt olemme nähneet

tapahtuvan."

"Miten juuri niinkään...?"

"No, lymytä tanssiakseen, teeskennellä pahoinvointia, saadakseen

kahdenkeskisen päivällishauskutuksen!"

"No, monseigneur, eihän toki niin ole!"

"On, on!" huusi prinssi yllytellen itseään kuin itsepintaiset lapset.

"Mutta minä en siedä tätä enää pitempään; minun tulee saada täysin

selville, mitä on tekeillä!"

"Mutta tällaiseen asiaan puuttuminen, monseigneur..."

"_Pardieu_, pitäisikö minun arastella, kun minun suhteeni menetellään

niin kursailemattomasti! Odotahan minua täällä, chevalier, odota!"

Prinssi katosi viereiseen huoneeseen ja kysyi palatsinvartijalta, oliko

leskikuningatar palannut kappelista.

Itävallan Anna istui onnellisissa aatoksissa; perheen keskuuteen oli

rauha palannut, koko kansaa ihastutti nuoren hallitsijan joutuminen

itsenäiseen asemaan, joka lupasi suuria edistyksiä, valtion tulot

olivat huomattavasti kasvaneet, ulkomaiden kanssa oltiin taatussa

sovussa, -- kaikki ennusti hänelle tyyntä tulevaisuutta. Toisinaan hän

samalla vaipui muistelemaan nuorta miesparkaa, jonka hän oli ottanut

vastaan äidillisesti ja häätänyt pois emintimän tavoin. Huokaus päätti

sen ajatuksen.

Äkkiä Orléansin herttua astui hänen luokseen. "Äiti", huudahti hän

vetäessään oviverhot kiivaasti kiinni, "asiat eivät voi mennä tätä

menoaan!"

Leskikuningatar kohotti häneen kauniit silmänsä ja kysyi rauhallisen

säveästi: "Mitä asioita tarkoitat?"

"Puhun Madamesta."

"Kas, varmaankin se hupsu Buckingham on siis kyhännyt hänelle

jonkunlaisen hyvästelykirjeen?"

"Ah, paremmin kävisikin laatuun, että Buckingham olisi nyt

kysymyksessä!"

"Kuka sitten? Se poikaparkahan oli kylläkin aiheettomasti sinun

mustasukkaisuutesi loukkauskivenä, ja minä luulin..."

"Äiti, Madame on jo korvannut herra de Buckinghamin menettämisen."

"Mitä puhutkaan, Filip! Käytät ajattelemattomia sanoja.

"En suinkaan, en toki. Madame on sovittanut olonsa niin oivasti, että

minun täytyy yhä pysyä mustasukkaisena.

"Ja kenestä, hyvä Jumala?"

"Mitä! Ettekö te ole huomannut?"

"En ole havainnut mitään sellaista!"

"Ette ole nähnyt, että herra de Guiche on alati hänen luonansa, hänen

ainaisena seuralaisenaan?"

Leskikuningatar löi kätensä yhteen ja puhkesi nauramaan. "Se mitä pidin

sinussa satunnaisena vikana, Filip", hän sanoi, "onkin siis todellinen

tauti!"

"Vika tai tauti, minä kärsin siitä."

"Ja vaadit parannusta epäkohtaan, joka on vain mielikuvituksessasi?

Tahdot kannatusta mustasukkaisille mieliteoillesi, kun luulevaisuuteesi

ei ole minkäänlaista aihetta?"

"Kas niin, nyt te alatte puolustaa tätä niinkuin silloin asetuitte sen

toisen puolelle!"

"Sinä, poikani", huomautti kuningatar kuivakiskoisesti, "aloitat herra

de Guichen suhteen saman järjettömyyden, jolla kävit ahdistamaan pois

läheltäsi edellistä."

Prinssi kumarsi hiukan pahastuksissaan. "Uskotteko tosiseikkoja, jos

esitän tapahtunutta?" kysyi hän.

"Kaikessa muussa kuin mustasukkaisuuden vahvistelussa uskoisin sinua

ilman minkäänlaisia todisteita, poikani, mutta tässä asiassa en lupaa

mitään."

"Tuo on samaa kuin teidän majesteettinne käskisi minun vaieta ja

tuomitsisi kanteessani heti ennakolta."

"En millään muotoa; sinä olet poikani, ansaitset kaikkea äidin

kohdittelua."

"Oh, sanokaa ajatuksenne suoraan: ansaitsen mielestänne kaikkea hupsun

suostuttelua."

"Älä nyt kiivaile, Filip, ja varo esittämästä minulle vaimoasi

turmeltuneena sielultaan..."

"Mutta tosiseikat puhuvat!"

"Kerro siis."

"Tänä aamuna oli Madamen luona soitantoa kello kymmeneltä."

"Se on viatonta ajanviettoa."

"Herra de Guiche sillaikaa puheli kahden kesken hänen kanssaan. Niin,

unohdin sanoa aluksi, että hän on jo viikon esiintynyt vaimoni

eriämättömänä varjona."

"Hyvä Filip, jos heidän väleissään olisi mitään pahaa, niin he

salaisivat seurusteluansa."

"Hyvä!" huudahti prinssi; "tuota juuri odotinkin! Antakaahan nyt minun

vain puhua. Tänä aamuna yllätin heidät tuossa kohtauksessa ja ilmaisin

selvästi tyytymättömyyteni."

"Ole varma siitä, että muuta ei tarvitakaan, -- ja kenties jo menit

hiukan liiankin pitkälle. Nuoret vaimot ovat herkkätuntoisia. Jos heitä

moittii jostakin, mitä he eivät ole tehneet, niin se on toisinaan samaa

kuin sanoa heille, että he voisivat sen tehdä."

"No, no, odottakaahan. Muistakaa myös sanoneenne juuri äsken, että

tämänaamuisen ojennuksen olisi pitänyt riittää ja että jos he tekisivät

pahaa, he seurustelisivat salaisesti."

"Niin kyllä."

"Mutta vastikään, katuen aamullista kiivastustani ja kuultuani de

Guichen menneen nyreissään kotiinsa, minä läksin Madamen luo. Arvatkaa,

mitä siellä tapasin? Uutta soitantoa, tanssia ja Guichen; häntä

piiloiteltiin siellä."

Itävallan Anna rypisti kulmiaan.

"Se oli varomatonta", myönsi hän. "Mitä Madame sanoi?"

"Hän ei antanut mitään selitystä."

"Entä Guiche?"

"Ei sen paremmin... niin, muutamia häpeämättömyyksiä hän kyllä

sopersi."

"Mitä siitä päätät, Filip?"

"Että minua johdettiin harhaan -- että Buckingham oli vain veruke

todellisen syypään suojaksi, ja se on Guiche."

Anna kohautti olkapäitänsä.

"Sitten?"

"Ehdoton tahtoni on, että Guichen on poistuttava piiristäni

Buckinghamin tavoin, ja minä pyydän siinä kohden kuningasta toimimaan,

ellette te ota sitä asiaksenne, äiti -- te, joka olette niin

sukkelajärkinen ja hyvä."

"Minä en mitenkään ryhdy siihen."

"Mitä! Poikanne puolesta?"

"Kuulehan, Filip, en ole joka päivä taipuvainen lausumaan tukalia

huomautuksia aatelismiehille. Minulla on vaikutusvaltaa nuorisoon,

mutta liiaksi vetoamalla siihen menettäisin sen. Ei sitäpaitsi ole

todistettua, että herra de Guichessa on todellista vikaa."

"Hän on pahastuttanut minua."

"Se on oma asiasi."

"No, kylläpä tiedän, mitä teen!" kuohahti prinssi.

Anna katseli häntä levottomasti.

"Mitä siis aiot?" kysyi hän.

"Upotutan hänet puutarhalammikkooni ensi kerralla tavatessani!"

Prinssi odotti julman uhkauksensa kauhistuttavan äitiä, joka kuitenkin

vain virkkoi:

"Tee se."

Filip oli heikko kuin nainen; hän alkoi vetistellä.

"Minua petetään, kukaan ei minusta välitä: äitinikin nyt siirtyy

vastustajieni kannattajaksi!"

"Äitisi on selvänäköisempi kuin sinä eikä huoli antaa sinulle neuvoja,

kun et ota niitä kuullaksesi."

"Menenkin kuninkaan puheille."

"Samaa aioin sinulle esittää viimeisenä yrityksenäni. Mutta minä odotan

hänen majesteettiansa tänne, hän käy luonani tavallisesti tähän aikaan.

Voit selittää tilasi hetimiten."

Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun Filip kuuli etuhuoneen

oven meluisasti avautuvan. Hänet valtasi äkillinen säikky. Saattoi

eroittaa kuninkaan askeleet, joissa anturat narahdellen riensivät

lattiamattojen yli. Orléansin herttua pakeni sivuovesta, jättäen

kuningattaren hoitamaan asiaa.

Itävallan Anna puhkesi nauramaan, ja hän nauroi vielä kuninkaan

astuessa sisälle. Ludvig tuli sydämellisesti kuulustamaan äitinsä jo

horjuvaa terveydentilaa ja samalla ilmoittamaan hänelle, että kaikki

oli valmiina Fontainebleaun huvilinnaan siirtymiseksi. Nähdessään

leskikuningattaren olevan iloisella tuulella hän tunsi huolestuksensa

huojentuvan ja kysyi itsekin hymyillen, mitä hauskaa täällä mietittiin.

Itävallan Anna tarttui hänen käteensä ja huomautti hilpeällä äänellä:

"Tunnen vain tällähaavaa ylpeyttä siitä, että olen espanjalainen."

"Minkätähden, madame?"

"Syystä että espanjalaiset ovat toki häiritsemättömämpiä ihmisinä kuin

englantilaiset."

"Selittäkää väitettänne."

"Eihän teillä naimisiin mentyänne ole ollut ainoatakaan moitetta

lausuttavana, kuningattaresta?"

"Ei todellakaan."

"Ja te olette kuitenkin ollut aviomiehenä jo melkoisen ajan. Veljenne

taasen vietti häitänsä vasta pari viikkoa sitten, ja nyt hän jo

toistamiseen valittaa Madamesta."

"Mitä! Yhäkö Buckingham?"

"Ei, toinen."

"Kuka?"

"Guiche."

"Vai niin! Mutta Madame onkin siis oikea keimailijatar?"

"Niin pelkään."

"Veliparka!" säälitteli kuningas naurahtaen.

"Te näytte olevan suvaitsevainen keimailulle?"

"Madamessa kyllä; Madame ei pohjaltaan ole kevytmielinen."

"Vaikka niinkin, mutta veljenne joutuu siitä ihan epätoivoon."

"Mitä hän aikoo?"

"Hän uhkaa heitättää Guichen puutarhalammikkoon."

"Väkivaltainen mies!"

"Älkää naurako, -- hän on vimmastuksen vallassa. Neuvokaa joku keino."

"Guichen pelastamiseksi, -- mielelläni."

"Oh, jos veljenne olisi kuulemassa, niin hän sydäntyisi salaliittoon

teitä vastaan niinkuin setänne[55] julistausi itsenäiseksi isänne

aikana."

"Ei, Filip ja minä olemme kiintyneitä toisiimme ja pysymme kyllä hyvinä

ystävyksinä. Pitäisikö minun tehdä hänen mielestään jotakin asiassa?"

"Kyllä, -- estää Madamen keimailevaisuus ja Guichen mielistely."

"Eikö muuta! Veljelläni on peräti korkea käsitys kuninkaallisesta

mahdista... naisen luonteen ojentamisessa! Miehestä juuri sentään voi

suoriutua."

"Millä tavoin menetellen?"

"Guiche on mielevä nuorukainen, ja pari sanaa riittää kyllä hänelle

vihjaukseksi, joka auttaa asian kuntoon hänen osaltaan."

"Mutta Madamen vastaisessa esiintymisessä..."

"Niin, sen sovittaminen on vaikeampaa. Siinä ei pikku huomautus voisi

mitään tehota, -- pitänee sepittää perusteellinen esitelmä

saarnattavakseni hänelle."

"On kiire."

"Ahkeroin parhaani mukaan. Meillä onkin juuri illemmalla

balettiharjoitus."

"Aiotte saarnata tanssiessanne?"

"Niin, madame."

"Lupaatteko käännyttää hänet?"

"Minä juuritan hänestä pois kerettiläisyyden joko suostuttelulla tai

polttorovion uhalla."

"Miten vain haluatte, kunhan ette sekaannuta minua koko asiaan, sillä

Madame ei ikinä antaisi minulle anteeksi, ja anoppina minun täytyy

pysyä likeisissä väleissä miniän kanssa."

"Kuningas ottaa kaikki kantaakseen, madame. Niin, mutta nyt tulenkin

ajatelleeksi, että olisi kenties parempi minun lähteä tapaamaan Madamea

huoneissaan?"

"Sellainen esittäytyminen on hiukan juhlallista."

"Kyllähän, mutta juhlallisuus ei olekaan soveltumatonta saarnamiesten

esiintymisessä, ja sitäpaitsi baletin viulu saisi puolet todistelustani

hukkaantumaan. On myös kysymyksessä veljeni mahdollisen

väkivaltaisuuden pidättely... Parempi ehättää esille aikaisin...

Onkohan Madame kotona?"

"On luullakseni."

"Mitkä siis ovatkaan valitusperusteet?"

"Lyhyimmiten: alituinen soitantotilaisuuksien järjestäminen -- Guichen

ainainen läheisyys -- salamyhkäisyyden ja vehkeiden epäileminen..."

"Todisteet?"

"Niitä ei ole minkäänlaisia."

"No, lähdenpä siis Madamen luo."

Ja kuningas alkoi kuvastimesta tarkastaa upeata asuaan ja vilkastuneita

kasvojaan, jotka säihkyivät kuten hänen jalokivensä. "Veljeni on siis

hiukan syrjittynä?" virkahti hän.

"Niin, he karttelevat nyt toisiaan kuin tuli ja vesi."

"Kyllä käsitän aseman. Suutelen käsiänne, äiti... Ranskan

kaunoisimpia."

"Menestykää hankkeessanne, sire... Olkaa kodin rauhanrakentaja."

"Kun en käytä asiamiestä", vastasi Ludvig, "niin kyllä varmastikin

onnistun."

Hän poistui hymyillen ja pyyhki huolellisesti tomuhiukkasia

vaatteistaan pitkin matkaa.

107.

Välittäjä.

Kuninkaan ilmestyminen Henriette-prinsessan luo herätti mitä vakavinta

huolestusta koko hoviväen keskuudessa, joka oli hajaantunut pitkin

huoneistoja heti kun tieto levisi ehtoopäivän kotoisesta kohtauksesta.

Oli ilmeisesti nousemassa myrsky, ja Lotringin junkkari kulki ryhmästä

ryhmään tyytyväisesti selittelemässä tuon odotettavan rajuilman

kaikkia perusteita, ilkeiden aikeittensa mukaisesti suurennellen

vähäpätöisimpiäkin seikkoja, saadakseen ne tuntumaan mahdollisimman

haitallisesti. Tällaisessa tilanteessa kuninkaan saapuminen tosiaan

suuresti lisäsi pohditun tapauksen merkitystä, niinkuin leskikuningatar

oli ennustanutkin. V. 1662 ei voitu pitää vähäisenä käänteenä

hovielämässä sellaista ilmiötä, että kruununprinssi paheksui puolisonsa

käyttäytymistä ja että kuningas puuttui veljensä yksityisasioihin.

Niinpä nähtiinkin rohkeimpien, jotka ensimmältä olivat vielä

keräytyneet kreivi de Guichen ympärille, loittonevan hänestä

arastellen, ja yleinen säikky vaikutti itse kreiviinkin, niin että hän

painostunein mielin vetäysi yksin asuntoonsa.

Astuessaan Madamen luo kuningas tapansa mukaan tervehti hovineitoja,

jotka olivat järjestyneet saliin hänen kunniakujakseen. Niin

ajatuksissaan kuin hänen majesteettinsa olikin, tähtäsi hän hallitsevan

silmäyksen noihin nuoriin ja viehättäviin naisiin, jotka molemmin

puolin loivat silmänsä kainosti alas. Kaikki punastelivat tuntiessaan

olevansa kuninkaan katseltavina; yksi ainoa, jonka pitkät hiukset

silkkisinä kutreina kiertyivät mitä valkoisimmalle kaulalle, oli kalpea

ja kykeni tuskin seisomaan suorana, vaikka vieruskumppani antoi apuansa

kyynärpään nyhjäyksillä. Kreivitär la Vallièrea siinä sillä tavoin

pönkitteli hänen ainainen ystävättärensä, samalla yrittäen varovaisella

kuiskeella kehoittaa häntä miehuullisuuteen, jota rohkaisijalla ei

silti itselläänkään ollut riittävästi. Kuningas ei voinut pidättyä

katsahtamasta sitten vielä taakseen. Kaikki otsat -- jo nousseina

-- painuivat jälleen, mutta ainoa vaaleakutrinen pää jäi

hievahtamattomaksi, niinkuin tytöltä olisivat voimat ja älynlahjat

lopen ehtyneet.

Kälynsä luokse tullessaan Ludvig tapasi hänet nojailemassa sisäkamarin

sohvapieluksiin. Hän nousi seisaalle ja niiasi syvään, sopertaen

muutamia sanoja kiitokseksi hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän

jälleen vaipui istumaan ikäänkuin heikkoudesta hervottomana, mutta se

voipumus oli epäilemättä teeskennelty, sillä hänen poskillaan hohti

raikas puna, ja silmät olivat saaneet vain lisää loistoa muutamista

äsken vuodatetuista kyynelistä. Kuningaskin istuutui, pantuaan nopealla

havaintokyvyllään merkille huoneessa ilmenevän epäjärjestyksen ja

prinsessan kasvoilla kuvastuvan kiihtymyksen, ja kysyi sitten hilpeäksi

tekeytyen:

"Miksi hetkeksi, rakas kälyni, te tänään haluatte sovittaa

balettiharjoituksen?"

Prinsessa pudisti viehättävää päätänsä hitaasti ja raukeasti.

"Voi, sire", vastasi hän, "suvaitkaa suoda minulle anteeksi, etten voi

tällä kertaa olla mukana; olin juuri aikeissa lähettää teidän

majesteetillenne sanan, etten jaksa tänään."

"Mitä!" kysyi kuningas hieman ihmettelevällä äänellä; "ettehän voine

pahoin?"

"Kyllä, sire."

"Kutsutankin sitten lääkärinne."

"Ei, lääkärit eivät voi minua auttaa."

"Te peloitatte minua!"

"Sire, tahdon pyytää teidän majesteetiltanne lupaa palata Englantiin."

Kuningas liikahti kiivaasti.

"Englantiin! Puhutteko tosiaan mitä ajattelette, madame?"

"Puhun pakostakin vastoin sydäntäni, sire", vastasi Henrik IV:n

tyttärentytär lujasti, ja hän sai kauniit mustat silmänsä salamoimaan.

"Niin, minua surettaa tehdä teidän majesteettinne osalliseksi

tämänlaatuisesta luottamuksesta, mutta tunnen itseni kovin onnettomaksi

teidän majesteettinne hovissa, tahdon lähteä takaisin kotiini."

"Madame, madame!" huudahti kuningas lähestyen.

"Kuunnelkaa minua, sire", jatkoi nuori nainen omaksuen vähitellen

puhuttelijansa suhteen sen ylemmyyden, jonka hänelle tuottivat

kauneutensa ja tarmokas vallitsemishalunsa, "Olen tottunut kärsimään.

Minua on lapsuudessani nöyryytetty ja halveksittu. Oi, älkää väittäkö

sanojani vääriksi sire", virkahti hän hymyillen. Kuningas punastui.

"Silloin, sanon, saatoin uskoa, että Jumala oli antanut minun syntyä

sellaisiin kokemuksiin, vaikkakin mahtavan kuninkaan tyttärenä;

niinkuin isältäni oli henki riistetty, samaten saattoi minun ylpeyteni

olla lannistettavana. Minä alistuinkin kärsimään säyseästi ja

rohkaisin siihen äitiänikin; mutta samalla vannoin, että jos Jumala

koskaan antaisi minulle riippumattoman aseman, vaikkapa vain

päiväpalkkalaisena, joka työllä ansaitsee leipänsä, en ottaisi enää

sietääkseni minkäänlaista nöyryytystä. Se päivä on tullut. Olen perinyt

jälleen syntyperälleni kuuluvan arvon, kohonnut takaisin valtaistuimen

portaille asti, solminut ranskalaisen prinssin kanssa liiton ja luullut

saaneeni hänestä omaisen, ystävän ja vertaisen; mutta nyt huomaankin

saaneeni vain isännän, ja mieleni nousee kapinaan, sire. Äitini ei saa

tästä mitään tietää, mutta teidän majesteettinne, jota kunnioitan ja...

rakastan..." Kuningas hätkähti; milloinkaan ei ihmisääni ollut sillä

tavoin hivellyt hänen korvaansa. "Te, sire, joka tiedätte kaikki, koska

saavuitte nyt luokseni, kenties ymmärrätte minua. Jos ette olisi tullut

tänne, niin minä olisin lähtenyt puhuttelemaan teitä. Tahdon

valtuutusta vapaaseen maastamuuttoon. Teidän hienotunteisuutenne

ottanee puhdistaakseen minut syyllisyydestä ja suojellakseen minua, te

kun olette todellinen mies ennen kaikkia muita."

"Hyvä kälyni", sopersi kuningas luimistellen näin osuvasta

hyökkäyksestä, "oletteko harkinnut aikeenne suunnatonta vaikeutta?"

"Minä en harkitse, vaan tunnen, sire. Ahdistettuna työnnän

vaistomaisesti takaisin hätyytyksen, siinä kaikki."

"Mutta mitä teille onkaan tapahtunut? Antakaa minun kuulla."

Erityisellä naisten taistelutempulla oli prinsessa, kuten näkyy,

välttänyt kaiken nuhteen ja esittänyt omasta puolestaan vakavamman

moitteen, syytetystä muuttunut kantajaksi. Se on ehdoton syyllisyyden

merkki, mutta tästä ilmeisestä varjopuolesta naiset -- vähimminkin

nokkelat -- osaavat aina kiepauttaa itselleen voiton. Kuningas ei enää

oivaltanut ajatella, että hän oli tullut tänne tiedustamaan: "Mitä

olette tehnyt veljelleni?" ja että hän nyt kysyikin: "Mitä teille

onkaan tapahtunut?"

"Mitäkö minulle on tapahtunut?" vastasi Madame. "Oh, sitä tajutakseen

tulee olla nainen, sire: minua on itketetty!"

Ja sormella, jolla ei ollut vertaistaan siroudessa ja

helmiäisvalkoisuudessa, hän osoitti kosteakiiltoisia silmiään ja alkoi

uudestaan vuodattaa kyyneliä.

"Rakas käly, minä rukoilen teitä!" pahoitteli kuningas, lähestyen

tarttumaan käteen, jonka toinen luovutti hänelle nihkeänä ja

vavahtelevana.

"Minulta on ensiksikin riistetty veljeni ystävän seura. Lordi

Buckingham oli minulle mieluisa vieras, hilpeäluontoinen, kaikki tapani

tunteva maanmies, melkeinpä toveri, kun olimme viettäneet yhdessä

ystäviemme kanssa niin monet päivät kaunoisilla Saint-Jamesin vesillä."

"Mutta, kälyseni, Villiershän oli rakastunut teihin?"

"Tekosyy! Mitä sillä on väliä, rakastiko lordi Buckingham minua vai

eikö?" virkahti Henriette ihan vakavasti. "Onko mieltynyt mies siis

vaarallinen minulle?... Ah, sire, se ei riitä, että mies rakastaa!"

Ja hän hymyili niin hellästi ja vienosti, että kuningas tunsi sydämensä

pamppailevan halkeamaisillaan.

"Mutta kun veljeni kerran oli mustasukkainen?" tokaisi hän.

"No, siinä toki oli jonkunlainen peruste, sen myönnän, ja lordi

Buckingham ajettiin pois."

"Ajettiin? Oh, eihän sentään!"

"Karkoitettiin, häädettiin, sai eronsa, -- mitä sanantapaa vain pidätte

parempana, sire. Muuan Euroopan etummaisia aatelismiehiä on nähnyt

pakolliseksi poistua Ranskan kuninkaan hovista -- Ludvig XIV:n hovista

-- kuin mikäkin säädytön tomppeli jonkun silmäyksen tai kukkavihon

takia. Se on arvotonta loistokkaimmalle hoville... anteeksi, sire,

unohdin täten puhuessani loukkaavani teidän hallitsijaoikeuttanne."

"_Ma foi_, ei, hyvä käly, minä en toimittanut lordi Buckinghamia

matkalle... Hän miellytti minua suuresti."

"Ettekö?" virkkoi Madame nokkelasti. "Ah, sen parempi!"

Ja hän korosti viime sanat siihen tapaan kuin olisi todella lausunut:

_sen pahempi!_

Tovin vaitiolon jälkeen aloitti prinsessa jälleen:

"Herra de Buckinghamin lähdettyä (nyt tiedän minkätähden ja kenen

toimesta) luulin päässeeni taas rauhaan... Mutta ei! Nytpä Monsieur

löysi toisen verukkeen; nytpä..."

"Esittäysi toinen mielistelijä", täydensi kuningas hilpeästi. "Ja se on

luonnollista: te olette kaunis, madame, -- herätätte aina rakkautta."

"Minun olisi siis saatettava ympäristöni yksinäiseksi!" huudahti

prinsessa. "Oh, sitähän minulta tietenkin tahdotaan; siihen minua

nähtävästi valmistellaan, -- mutta ei, minä pidän parempana palata

Lontooseen. Siellä olen tunnettu ja arvossapidetty. Saan seurustella

ystävien parissa, joutumatta pelkäämään, että heitä rohjetaan mainita

rakastajinani. Hyi, mikä arvoton epäluulo, ja etenkin aatelismiehelle!

Oh, Monsieur on mielessäni menettänyt kaikki, sitten kun olen nähnyt

hänet oikeassa valossa, -- sitten kun hän on minulle paljastunut naisen

sortajaksi!"

"No, no, eihän veljeni ole syypää muuhun kuin että hän rakastaa teitä."

"Rakastaa minua? Hän! Ohoh, sire..." Ja hän purskahti pilkalliseen

nauruun. "Monsieur ei voi milloinkaan johtua rakastamaan naista",

väitti hän, "sillä hän rakastaa niin ylenpalttisesti itseään. Ei, minun

kovaksi onnekseni Monsieur on pahinta lajia luulevainen: lemmetön

mustasukkainen."

"Myöntänette kuitenkin", huomautti kuningas, joka alkoi elähtyä tästä

vaihtelevasta ja kiihkeästä keskustelusta, "että Guiche rakastaa

teitä."

"Ah, sire, siitä en tiedä mitään."

"Täytyyhän teidän nähdä se. Rakastavainen mies kavaltaa itsensä."

"Herra de Guiche ei ole sellaisia tunteita kavaltanut."

"Kälyseni, kälyseni, otatte suojataksenne herra de Guichea."

"Minäkö? Mitä ihmettä! Oi, sire, onnettomuudestani ei enää muuta

puuttunut kuin epäilys teidän taholtanne!"

"Ei, madame, ei", kielsi kuningas vilkkaasti, "älkää antautuko

murheeseen. Voi, te itkette! Minä rukoilen teitä, -- tyyntykää."

Prinsessa itki kuitenkin, ja raskaita kyyneliä kierähteli alas hänen

käsilleen. Kuningas tarttui toiseen käteen ja suuteli pois yhden

kyynelhelmen. Henriette katseli häntä silloin niin suruisesti ja

hellästi, että se silmäys tunkeutui suoraan hänen sydämeensä.

"Guiche ei siis merkitse teille mitään erityistä?" kysyi hän

levottomammin kuin välittäjän osaan soveltuikaan.

"Ei millään muotoa, ei mitään."

"Voin siis rauhoittaa veljeäni."

"Oh, sire, mikään ei voi saada häntä viihtymään. Älkää luulko, että hän

on vain mustasukkainen. Monsieur on saanut huonoja neuvoja, ja hän on

luonnostaan taipuvainen huolestumaan."

"Niin käy helposti, kun on kysymys teistä."

Prinsessa loi silmänsä alas ja jäi äänettömäksi. Kuningas teki samaten,

yhä pidellen hänen kättään. Minuutin vaitiolo tuntui vuosisadalta.

Madame veti sitten vitkallisesti pois kätensä. Hän oli nyt varma

voitostaan, kilpatanner kuului hänelle.

"Monsieur valittaa", virkkoi kuningas arasti, "että te pidätte

mieluisampina erityisiä ajanvietteitä kuin hänen keskusteluaan ja

seuraansa."

"Sire, Monsieur kuluttaa päivänsä kuvastimen katselemiseen ja

häijyyksien hautomiseen naisia vastaan herra chevalier de Lorrainen

kanssa."

"Te menette varmastikin liian pitkälle."

"Puhun ainoastaan niinkuin asia on. Pitäkää itse silmällä, sire, niin

näette, enkö ole oikeassa."

"Siihen olen valmis. Mutta mitä tyydytystä nyt sillävälin on

annettavissa veljelleni?"

"Minun lähtöni."

"Ja siitä te puhutte vieläkin!" huudahti kuningas varomattomasti,

ikäänkuin kymmenen viime minuutin kuluessa olisi sellainen muutos

tapahtunut, että Madamen aatoksien oli täytynyt kääntyä aivan toiselle

suunnalle.

"En voi enää olla onnellinen täällä, sire", vastasi Henriette, "Herra

de Guiche tuntuu Monsieurista kiusalliselta, joten hänetkin kaiketi

tahdotaan toimittaa syrjäytymään?"

"Jos se on tarpeellista, niin miksipä ei?" sanoi Ludvig XIV hymyillen.

"No niin, ja samoin kävisi taas jollekulle herra de Guichen jälkeen,

jota minä muuten joudun kaipaamaan, sen sanon teille, sire."

"Ah, te joudutte kaipaamaan häntä?"

"Epäilemättä; hän on herttainen, hän tuntee harrasta ystävällisyyttä

minua kohtaan ja on erinomaisesti autellut aikani kulumista."

"Kuulisipa veljeni tuon!" virkkoi kuningas nyreästi. "Tiedättekös,

siinä tapauksessa en suinkaan sitoutuisi solmimaan sovintoa välillenne

enkä edes yrittäisi!"

"Nykyisen kehityksen päästyä kerran alkuun, sire, voitteko te estää

Monsieuria hullaantumasta mustasukkaiseksi kelle hyvänsä likeiselle

seuralaiselle? Tosin en tällä tarkoita sanoa, että herra de Guiche

kuuluisi vain tavallisiin seuramiehiin."

"Vieläkin! Huomautan teille, että minä kunnon veljenä aion ruveta

inhoamaan herra de Guichea."

"Voi, sire", virkkoi Madame, "minä rukoilen, älkää omaksuko

Monsieurilta suosiollisia tai karsaita tunteita. Pysykää kuninkaana, se

on parempi teille ja kaikille."

"Te olette ihailtava ivaajatar, madame, ja on käsitettävää, että nekin

teitä palvovat, joita te pidätte pilkkananne."

"Ja sentähdenkö te, sire, jonka olisin tahtonut saada puoltajakseni,

aiotte yhtyä niihin, jotka vainoavat minua?" kysyi Madame.

"Minäkö vainoamaan teitä? Jumala varjelkoon!"

"Myöntykää siis pyyntööni", jatkoi prinsessa raukeasti, "sallikaa minun

palata Englantiin."

"Oh, sitä -- sitä en voi koskaan sallia!" huudahti Ludvig.

"Olen siis vanki?"

"Sikäli että jäätte Ranskaan."

"Mitä minun niin ollen pitää tehdä?"

"No, siinä olen aulis opastamaan, kälyni."

"Kuuntelen teidän majesteettianne nöyränä palvelijana."

"Sen sijaan että antaudutte jotenkin ajattelemattomiin läheisen

tuttavuuden suhteisiin ja saatatte meidät levottomiksi

eristäytymisellänne, näyttäytykää meille alinomaa, älkääkä luopuko

seurastamme, eläkäämme yhtenä perheenä. Kyllähän herra de Guiche on

herttainen mies, kuten sanotte, mutta ellei meillä toisilla olekaan

hänen henkevyyttänsä..."

"Oh, sire, tiedätte hyvin, että tuo on turhaa vaatimattomuutta."

"Ei, minä vannon. Ihminen saattaa olla kuningas ja itsekseen silti

tuntea saaneensa vähemmän miellyttämisen mahdollisuuksia kuin joku

erityinen aatelismies."

"Olen valmis menemään valalle siitä, että te ette usko sanaakaan tuosta

puheestanne, sire!"

Kuningas katseli Madamea hellästi.

"Annatteko minulle lupauksen?" kysyi hän.

"Millaisen?"

"Että te ette enää hukkaa huoneissanne vieraitten parissa sitä aikaa,

jonka olette velkaa meille. Solmikaammekin yhteistä vihollista vastaan

hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Liitto teidän kanssanne, sire?"

"Miksei? Ettekö te ole todellinen suurvalta?"

"Mutta oletteko uskollinen liittolainen, sire?"

"Saatte nähdä, madame."

"Ja mistä päivästä ajattelette sen liiton alkavaksi?"

"Nyt heti."

"Saanko minä laatia sopimuksen?"

"Kernaasti!"

"Ja te vahvistatte sen?"

"Sokeasti!"

"No silloin, sire, takaankin teille ihmeitä; te olette hovin aurinko,

ja teidän näyttäytyessänne minulle kirkastuu koko ympäristö."

"Voi, madame, madame", virkkoi Ludvig XIV, "hyvin tiedätte, että kaikki

säihky tulee teistä ja että minä vain vertaukselliselta kannalta olen

aikaisemmin omaksunut auringon tunnuskuvakseni."

"Te imartelette liittolaistanne, sire; niinpä pyrittekin pettämään

häntä", sanoi Madame heristäen hänelle pientä, uhmailevaa sormeansa.

"Mitä! Luulette minun pettävän teitä, kun vakuutan teille

kiintymystäni?"

"Niin."

"Ja mikä teidät saa epäileväksi?"

"Muuan seikka..."

"Yksi ainoako?"

"Niin."

"Sanokaa -- olenpa todella kovaonninen, jollen kykene pääsemään

voitolle yhdestä ainoasta vastuksesta."

"Tämä seikka ei ole teidän vallassanne, sire, eikä edes Jumalan

vallassa."

"Mikä se sitten onkaan?"

"Menneisyys."

"En ymmärrä, madame", sopersi kuningas juuri siitä syystä, että hän oli

oivaltanut asian liiankin hyvin. Prinsessa tarttui hänen käteensä.

"Sire", huomautti hän, "kovaksi onnekseni olen niin kauan ollut teille

vastenmielinen, että minulla on melkein oikeus ihmetellä, kuinka olette

voinut hyväksyä minua kälyksennekään."

"Minulle vastenmielinen? Mitä joutavia!"

"No, älkää sitä kieltäkö."

"Sallikaa toki..."

"Ei, ei, muistan aivan hyvin."

"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä", huudahti kuningas, ja hänen

sävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; "älkäämme senvuoksi

muistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla

nyt on edessäni -- ja teilläkin: katsokaa!"

Ja hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin

punastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.

"Yhdentekevää", jupisi Henriette; "kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt

esittäydy."

"Pitääkö minun vannoa?" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun

suuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.

"Oh, en hylji kunnon valaa", vastasi Madame; "siinä on toki jotakin

vakuutta."

Kuningas polvistui ja tarttui kruununprinsessan käteen. Henrietten

huulilla leikki hymyily, jota maalari ei kykenisi kuvaamaan eikä

runoilija kuvittelemaan, kun hän ojensi toisenkin kätensä kuninkaalle.

Tämä kätki niihin polttavan otsansa. Kumpainenkaan ei saanut sanoiksi,

mutta kuningas tunsi Madamen käsien silityksen poskillaan, kun hän veti

ne pois. Ludvig nousi samassa ja astui ulos huoneesta.

Hovimiehet panivat merkille hänen punehduksensa ja päättelivät siitä,

että kohtaus oli ollut myrskyisä. Mutta Lotringin junkkari kiirehti

huomauttamaan:

"Kah, ei, hyvät herrat, olkaa vain huoletta. Vihapäissään hänen

majesteettinsa on kalpea."

108.

Neuvonantajat.

Kuningas erkani kälystään kiihtymyksen tilassa, josta hänen olisi

itsekin ollut vaikea tehdä selvää. On tosiaan mahdoton selittää

tuollaisten kummallisten myötätunnon ailahdusten salaista toimintaa,

jotka kuohahtavat äkkiä ja aiheetta, sitten kun molemmat keskinäiseen

rakkauteen määrätyt sydämet ovat vuosikausia olleet toisistaan

ihan välinpitämättömiä, jopa tunteneet molemminpuolista

vastenmielisyyttäkin. Minkätähden Ludvig oli entiseen aikaan

halveksinut, melkein vihannutkin Madamea? Minkätähden hän nyt piti

samaa naista niin kauniina, niin viehättävänä, eikä ainoastaan

ajatellut häntä, vaan ajatteli niin vallitsevasti?

Ja miksi Madame, jonka katseisiin ja mieleen oli tahdottu tehota

toisaalta, oli jo viikon ajan vihjaillut kuningasta kohtaan sellaista

suosiollisuutta kuin olisivat olleet he kaikkein likeisimmissä väleissä

keskenään? Ei sovi luulla, että Ludvig itsekseen suunnitteli viettelyä:

se side, joka yhdisti Madamen hänen veljeensä, oli tai ainakin näytti

hänestä olevan ylipääsemätön sulku, -- olipa hän vielä liian

loitollakin tästä sulusta, kunnolleen harkitakseen sen olemassaoloa

Mutta noiden intohimojen kaltevalla pinnalla, joista sydän elähtyy ja

joita kohti nuoruus meitä työntää, ei kukaan voi sanoa, mihin hän

pysähtyy, -- ei vaikka ennakolta laatisi laskelmansa kaikista

menestyksen ja lankeemuksen mahdollisuuksista.

Mitä Madameen tulee, niin hänen kallistumisensa kuninkaan puoleen on

osittain selitettävissä niillä perusteilla, että hän oli nuori,

keimailevainen ja huiman halukas herättämään ihailua. Siinä oli

tuollainen intomielinen luonne, joka näyttämöllä kohoaa voimallisiin

hehkun purkauksiin, saaden katsomon huudahtelemaan hyväksymystänsä.

Niin ollen ei ollut ihmeteltävää, että prinsessa edistyi: hän oli ensin

viehätellyt Buckinghamia, sitten de Guichea, joka tuntui olevan

edellisen yläpuolella ainakin ranskalaisuutensa johdosta, kun naiset

pitävät uutuutta tavattomassa arvossa, ja seuraavana askeleena

oli kunnianhimon kohottaminen kuninkaan tenhoamiseen, hän kun ei

ainoastaan ollut valtakunnan ensimmäinen mies, vaan myöskin

komeimpia ja henkevimpiä sukupuolensa edustajia. Ludvigin äkillistä

intohimoa kälyänsä kohtaan selittelisi fysiologi joillakuilla

kuluneilla sanantavoilla, mutta luonnossa todella on salaperäisiä

yhteenkuuluvaisuuksia, joilla saattoi olla tässä merkitystä.

Henriettellä oli mitä kauneimmat mustat silmät, Ludvigilla harvinaisen

miellyttävät siniset. Prinsessa oli naurunhaluinen ja puhelias,

kuningas raskasmielinen ja harvasanainen. Joutuessaan ensi kertaa

kohtaamaan toisensa yhteisen harrastuksen ja uteliaisuuden alueella

nämä kaksi vastakkaista luonnetta olivat leimahtaneet tuleen

molemminpuolisen särmäisyytensä kosketuksesta. Omiin huoneisiinsa

palatessaan Ludvig tajusi, että Madame oli hovin hurmaavin nainen.

Prinsessa yksin jäädessään ajatteli peräti iloissaan, että hän oli

syvästi vaikuttanut kuninkaaseen. Mutta tämän mielialan täytyi hänessä

jäädä toimimattomaksi, kun sitävastoin kuninkaassa uusi tunne ei voinut

olla työskentelemättä kaikella nuoren miehen herkälle sielunelämälle

luonnollisella kiivaudella, -- ja vielä sellaisen nuoren miehen, joka

oli tottunut näkemään kaikkien toivomustensa kiireimmiten täyttyvän.

Kuningas ilmoitti nyt ensin veljelleen, että täydellinen rauha vallitsi

jälleen: Madame tunsi miestänsä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta ja

sydämellistä hellyyttä, mutta Ludvig huomautti samalla, että

prinsessalla oli korskea ja närkäskin luonne, jonka herkkyyttä tuli

huolellisesti varoa ärsyttämästä. Filip vastasi siihen juron sävyisään

tapaan, jonka hän yleensä omaksui veljensä seurassa, että oli vaikea

käsittää tuollaista herkkyyttä naisessa, jonka käyttäytyminen hänen

nähdäkseen hyvinkin haastoi vastaansa jonkun verran nuhdetta, ja

että jos kellään oli nyt oikeutusta loukkaannukseen, se tunne

kiistämättömästi kuului hellähermoisen prinsessan puolisolle. Mutta

silloin kuningas vastasi kiivaalla äänensävyllä, joka selvästi ilmaisi,

mitä harrastusta käly hänessä herätti: "Madame on kaikkien nuhteiden

yläpuolella, Jumalan kiitos!"

"Muiden kyllä, siihen yhdyn", muistutti Monsieur, "mutta kaiketikaan ei

minun."

"No, sinulle, veljeni, sanoinkin", virkkoi kuningas, "että Madamen

esiintyminen ei ansaitse sinulta nuhtelua. Kyllähän hän on hieman

tarkkaamaton ja omituinen, mutta haastelussaan hän ilmaisee mitä

parhaita ominaisuuksia. Englantilaista luonnetta ei aina ymmärretä

oikein Ranskassa, ja englantilainen vapaatapaisuus toisinaan

hämmästyttää niitä, jotka eivät tiedä, kuinka viatonta se on."

"Ah!" äännähti Filip yhä enemmän pahastuksissaan; "koska teidän

majesteettinne vapauttaa prinsessan syytöksistäni, niin hän ei

tietystikään ole mitään korjattavaa tehnyt eikä minulla ole sen enempää

sanottavana."

"Hyvä veli", tokaisi kuningas, joka tunsi omantunnon äänen kuiskaavan

sydämessään, että Monsieur ei ollut aivan väärässä, "minä puhun ja

etenkin toimin tässä asiassa sinun onneksesi. Olit valittanut

luottamuksen tai huomaavaisuuden puutetta Madamen taholta; en tahtonut

jättää levottomuuttasi pitkittymään. Velvollisuuksiini kuuluu valvoa

sinun kotisi parasta niinkuin alhaisimmankin alamaisen, ja

suunnattomaksi mielihyväkseni havaitsin, että huolestukseesi ei ollut

minkäänlaista varsinaista aihetta."

"Teidän majesteettinne on ratkaissut asian Madamen hyviksi, ja minä

kumarran teidän kuninkaallisen viisautenne edessä", sanoi Monsieur

kysyvästi ja tähystäen veljeänsä suoraan silmiin; "sama virheettömyys

on niin ollen tullut torjutuksi niidenkin suhteen, joita olen syyttänyt

häväistyksen suoranaisiksi aiheuttajiksi."

"Olen tutkimassa asian sitä puolta ja päätän sittemmin, veljeni",

vastasi kuningas.

Näihin sanoihin sisältyi yhtaikaa lohdutus ja käsky. Prinssi oivalsi

sen ja vetäytyi pois.

Ludvig taasen läksi jälleen tapaamaan äitiänsä; hän tunsi tarvitsevansa

täydellisempää hyväksymystä kuin oli veljeltään saanut.

Itävallan Annalla ei ollut samoja perusteita erityiseen suopeuteen

kreivi de Guichea kohtaan kuin Buckingham oli tavannut hänen

mielessään, ja huomatessaan ensi sanoista, että Ludvig ei ollut

taipuvainen esiintymään ankarana, hän asettui kovaksi. Samalla se oli

kunnon kuningattaren kujeita totuuden selvillesaamiseksi; mutta Ludvig

oli jo suorittanut oppilaskautensa, hän oli ollut kuninkaana jo

lähes vuoden ja siinä ajassa ehtinyt kunnolleen harjoitella

teeskentelytaitoa. Kuunnellessaan äitiänsä, jotta tämä saisi kehitellä

ajatuskantaansa loppuun, hän ilmaisi vain hyväksymistänsä katseilla ja

nyökkäyksillä, mutta tuli tässä varovaisessa tarkkailussaan selvyyteen

siitä, -- johtonaan muutamat syvät silmäykset ja nokkelat vihjaukset,

-- että lempiseikoissa ylen tarkkanäköinen leskikuningatar oli ainakin

epäillyt (ellei oivaltanut) hänen taipumustansa Madamea kohtaan.

Kuningas tiesi, että äidistä oli saatavissa hänen kaikkein tärkein

auttajansa, samoin kuin hänestä saattoi päin vastoin koitua vaarallisin

vastustaja. Sentähden hän muutti menettelytapaa: syytti prinsessaa,

puolusti veljensä esiintymistä ja kuunteli vastustelemattomasti, mitä

äiti puhui de Guichesta, niinkuin hän oli kuunnellut leskikuningattaren

selityksiä Buckinghamin asemasta. Sitten hän jätti kuningattaren

nähdessään, että tämä luuli voittaneensa hänet täydellisesti.

Koko hovi kerääntyi illalla balettiharjoitukseen, nimittäin kaikki

suosikit ja läheiset, ja heitä oli paljon, koska ohjaamassa oli

kerrassaan viisi opettajaa. Tämä väliaika oli de Guiche-paralta mennyt

muutamien vierailujen vastaanottamiseen. Erästä näistä hän toivoi ja

pelkäsi yhdellä haavaa. Se oli Lotringin junkkarin käynti. Kello kolmen

tienoissa iltapäivällä junkkari pistäysi kreivin luo. Hänen ulkonäkönsä

oli kerrassaan rauhoittava.

"Monsieur oli erinomaisella tuulella", hän sanoi de Guichelle, "eikä

olisi voinut uskoa, että vähäisinkään pilvenhattara oli esiintynyt

hänen avioelämänsä taivaalla."

Monsieur ei muuten ollut laisinkaan pitkävihainen. Jo kauan sitten oli

Lotringin junkkari selvittänyt hovissa tosiasiaksi, että Ludvig XIII:n

kahdesta pojasta nuorempi oli perinyt isänsä häilyvän ja epäröivän

luonteen; hän oli suopea innostuessaan, häijy pohjaltaan, mutta

totisesti yhdentekevän mitätön ystävilleen. Etenkin oli junkkari

elvyttänyt de Guichea osoittamalla hänelle, että Madame oli piankin

pääsemässä johtelemaan miestänsä, niin että se, jonka onnistuisi saada

vallitseva asema Madamen suhteen, ohjailisi Monsieuriakin. Tähän oli de

Guiche vastannut epäluuloisen sukkelasti: "Niin kyllä, chevalier; mutta

minä pidän Madamea sangen vaarallisena."

"Ja missä suhteessa?"

"Hän oli nähnyt, että Monsieurin luonne ei kovinkaan intohimoisesti

käänny naisiin..."

"Totta kyllä", myönsi Lotringin junkkari naurahtaen.

"Ja niinpä Madame valitsi ensimmäisen eteensattuvan, ollakseen

osoittavinaan tälle erityistä suosiollisuutta ja kiinnittääkseen

mustasukkaisuuden avulla puolison itseensä."

"Syvällistä! Syvällistä!" huudahti junkkari.

"Se on totta!" vahvisti de Guiche.

Eikä kumpikaan lausunut ajatustaan. Samalla kun de Guiche täten

arvosteli Madamen luonnetta laskeskelevaksi, hän mielessään pyysi tältä

sydämensä pohjasta anteeksi. Junkkari taasen johti sokaistua de Guichea

kuilun partaalle, samalla silti ihmetellen hänen terävää

kekseliäisyyttänsä. Kreivi kysyi häneltä sitten suoranaisemmin

aamullisen kohtauksen vaikutusta sekä päivällisjupakan vieläkin

arveluttavampaa tehoa.

"Olenhan jo sanonut teille, että sille naurettiin", vastas Lotringin

junkkari, "ja Monsieur nauroikin kaikkein ensimmäisenä."

"Olen kuitenkin kuullut", uskalsi de Guiche lausua, "että kuningas on

käynyt Madamen luona."

"Kyllä, aivan niin. Madame oli ainoa, joka ei nauranut, ja kuningas

meni häntä puhuttelemaan saadakseen hänet nauramaan."

"Niin ollen...?"

"Ei ole mitään muuttunut päivän tehtävissä."

"Ja balettiharjoitus kerrataan tänä iltana?"

"Tietenkin."

"Oletteko varma siitä?"

"Ihan."

Nuorten miesten päästyä tähän kohtaan keskustelussaan astui Raoul

huolestuneen näköisenä huoneeseen. Huomatessaan hänet junkkari, joka

salaisesti vihasi häntä, kuten jokaistakin jaloa luonnetta, nousi

paikaltaan.

"Mitä siis neuvotte minulle?..." kysyi de Guiche junkkarilta.

"Neuvon teitä nukkumaan rauhassa, hyvä kreivi."

"Minä taasen, de Guiche", virkahti Raoul, "annan sinulle aivan

vastakkaisen neuvon."

"Minkä, veikkonen?"

"Että nouset ratsun selkään ja lähdet jonnekin tiluksillesi; sinne

saavuttuasi voit kyllä noudattaa junkkarin neuvoa, nukkua niin kauan ja

niin rauhallisesti kuin vain mielesi tekee."

"Mitä! Lähteäkö pois?" huudahti junkkari teeskennellen hämmästystä; "ja

miksi de Guichen pitäisi lähteä?"

"Koska -- ja juuri te ette voi olla siitä tietämätön -- koska kaikki jo

puhuvat selkkauksesta, joka kuuluu sattuneen Monsieurin ja de Guichen

kesken."

De Guiche kalpeni.

"Eihän toki", vastasi junkkari, "ei millään muotoa; te olette saanut

vääriä tietoja, herra de Bragelonne."

"Minulla on päin vastoin varsin tarkat tiedot, monsieur", vastasi

Raoul, "ja de Guichelle antamani neuvo lähtee ystävän sydämestä."

Tämän väittelyn aikana de Guiche hiukan säikähtyneenä katseli vuoroin

kumpaakin neuvonantajaansa. Hän tunsi sielussaan, että tällä hetkellä

pelattiin hänen koko loppuelämälleen tärkeätä peliä.

"Eikö niin", kääntyi junkkari kysymään itse kreiviltä, "eikö niin, de

Guiche, että kohtaus ei ollut niin myrskyisä kuin herra varakreivi

näkyy ajattelevan, hän kun muuten ei ollutkaan saapuvilla?"

"Monsieur", intti Raoul, "myrskyisä tai ei, en puhu suorastaan itse

kohtauksesta, vaan sen arvattavista seurauksista. Tiedän Monsieurin

uhanneen; tiedän Madamen itkeneen."

"Madameko itkenyt?" huudahti varomattomasti de Guiche ja liitti kätensä

ristiin.

"Ah, kas vain!" sanoi junkkari hymyillen; "sitäpä seikkaa en tiennyt.

Olette tosiaankin paremmin selvillä asioista kuin minä, herra de

Bragelonne."

"Siksipä juuri, että tiedän asiat paremmin kuin te, chevalier, yhä

kehoitan Guichea poistumaan."

"Ei toki, vielä kerran ei, niin ikävä kuin minun onkin vastustaa teitä,

herra varakreivi; tällainen syrjäytyminen olisi aiheeton."

"Se on tähdellinen toimenpide."

"Mutta minkätähden hän poistuisi? Antakaahan kuulla."

"Onhan nyt kuningaskin puuttunut asiaan ja ottanut sen vakavasti

sydämelleen."

"Niinkö!" huudahti de Guiche.

"Joutavia!" väheksyi junkkari; "kuningas pitää paljon kreivistä ja on

erityisesti kiintynyt hänen isäänsä. Ajatelkaa myös, että kreivi

matkustamalla ikäänkuin tunnustaisi tehneensä jotakin moitittavaa."

"Kuinka niin?"

"Epäilemättä: eihän paon aiheeksi voi arvella muuta kuin syyllisyyttä

tai pelkoa."

"Tai pahastusta väärästä epäluulosta", huomautti Bragelonne.

"Antakaamme hänen lähdölleen tämä leima, -- mikään ei ole helpompaa;

sanomme vain molemmin yrittänemme pidätellä häntä parhaamme mukaan, ja

te ainakin pysytte silloin tiukasti totuudessa. No, de Guiche, -- sinä

olet viaton, tämänpäiväinen kohtaus on luonnollisesti loukannut sinua;

lähde, lähde, hyvä ystävä!"

"Oh, ei, de Guiche, jääkää", kehoitti junkkari, "jääkää juuri siitä

syystä että -- kuten herra de Bragelonne huomautti -- te olette viaton.

Pyydän vieläkin kerran anteeksi, herra varakreivi, mutta minä olen

aivan toista mieltä kuin te."

"Siihen teillä on täysi vapaus, monsieur; mutta ottakaa huomioon, että

esitän de Guichelle vain ihan lyhytaikaista syrjäytymistä. Hän voi

lopettaa sen milloin tahtoo, ja palatessaan vapaaehtoisesta maanpaosta

hän silloin tapaa hymyn kaikkien huulilla, kun sitävastoin kuninkaan

ensi pahastus saattaa kreivin nyt näyttäytyessä aiheuttaa myrskyn,

jonka pikaista tyyntymistä kukaan ei rohkenisi ennustaa."

Junkkari hymyili.

"Sitäpä hiisi vieköön juuri tahdonkin", hän mutisi hiljaa itsekseen.

Samalla hän kuitenkin kohautti olkapäitänsä. Tämä liike ei välttänyt

kreivin huomiota; nuori ylimys pelkäsi, että hän jättäessään hovin

näyttäisi raukkamaiselta.

"Ei, ei", hän huudahti, "olen päättänyt. Minä jään, Bragelonne."

"Kelpaan tässä profeetaksi", sanoi Raoul surumielin. "Onnettomuus

kohtaa sinua, de Guiche, -- soisit vielä menetelleesi toisin!"

"Profeettana voin minäkin esiintyä, mutta en onnettomuuden ennustajana;

päin vastoin vakuutan ehdottomasti, että teidän tulee jäädä, herra

kreivi."

"Oletteko varma siitä, että balettiharjoitus todella pannaan toimeen

äskeisestä huolimatta?" kysäisi de Guiche.

"Minulla on siitä taattu tieto."

"No niin, näethän, Raoul", vastasi de Guiche hymyillen väkinäisesti,

"näethän, että hovi, joka näin uutterasti antautuu karkeloihin, ei ole

kovinkaan kolkolla mielellä eikä varsin valmis sisäisiin kiistoihin.

Kas niin, myönnäthän sen, Raoul?"

Raoul pudisti päätänsä.

"Minulla ei ole enää mitään sanottavana", hän virkkoi.

"Mutta muuten", kysyi junkkari uteliaana tietämään, mistä lähteestä

Raoul oli ammentanut uutisia, jotka hänen oli itsekseen tunnustettava

täsmällisiksi, "te sanotte olevanne hyvin selvillä asioista, herra

varakreivi; miten sentään tietäisitte paremmin kuin minä, joka kuulun

prinssin läheisimpiin?"

"Monsieur", vastasi Raoul, "sellaisen lausuman edessä minä taivun.

Niin, täytyyhän teidän olla täydellisesti selvillä, sen myönnän, ja

koska kunniallinen mies ei saata sanoa muuta kuin mitä tietää eikä

puhua toisin kuin ajattelee, niin vaikenen tunnustaen tulleeni

voitetuksi ja jättäen haltuunne kiistakentän."

Ja Raoul todellakin vaipui tilavaan nojatuoliin kuin mies, joka näytti

kaipaavan vain lepoa, kun taasen kreivi kutsui palvelijoitaan

pukeutuakseen. Junkkari tunsi ajan kuluvan ja halusi lähteä, mutta hän

pelkäsi, että Raoul jäätyään kahden kesken de Guichen kera yhäkin saisi

tämän purkamaan päätöksensä. Hän käytti senvuoksi viimeistä

apukeinoaan.

"Madamesta tulee tänään ihana ilmestys", hän tokaisi; "hedelmäin

jumalattaren osassa hän koettaa nyt Pomona-pukuaan."

"Ah, niinkö todellakin!" huudahti kreivi.

"Niin", jatkoi junkkari, "hän on juuri antanut siitä määräyksensä.

Tiedättehän, herra de Bragelonne, että kuningas esittää Kevättä?"

"Siitä tulee verratonta", arveli de Guiche, "ja siinäpä on minulle

pätevämpi syy jäädä kuin mikään muu mainitsemanne: enhän toki voi mennä

tieheni ilman kuninkaan määräystä, kun minut on valittu Vertumnukseksi

ja tanssin Madamen vastakumppanina; lähtöni aiheuttaisi balettiin

häiriötä."

"Minä taasen", virkkoi junkkari, "esiinnyn tavallisena maahisena;

olenkin huono tanssija ja jalkani kääntyy kankeasti. Näkemiin, hyvät

herrat. Älkää unohtako hedelmävasua, joka teidän tulee tarjota

Pomonalle, kreivi."

"Oh, en unohda mitään, olkaa huoletta", vakuutti de Guiche hurmion

vallassa.

"Olen nyt varma siitä, että hän ei enää lähde", mutisi Lotringin

junkkari mennessään.

Raoul ei junkkarin poistuttua yrittänytkään muuttaa ystävänsä mieltä;

hän oivalsi, että se olisi ollut turhaa vaivaa.

"Sinä antaudut hirvittävän intohimon valtaan, kreiviseni", hän vain

lausui murheellisella ja kaunissointuisella äänellään. "Minä tunnen

sinut, menet kaikessa äärimmäisyyteen, ja samanlainen on nainen, jota

rakastat... No niin, oletanpa hetkiseksi, että hän johtuisi rakastamaan

sinua..."

"Oi, ei koskaan!" huudahti de Guiche.

"Miksi niin sanot?"

"Se olisi suuri onnettomuus meille molemmille."

"Sittenpä en enää pidäkään sinua huimapäänä, hyvä ystävä, vaan hupsuna,

jos sallit minun arvostella niin."

"Millä perusteella hupsuna?"

"No, oletko ihan varma siitä -- vastaappas nyt suoraan -- että sinä et

toivo itsellesi mitään häneltä, jota rakastat?"

"Oh, kyllä, ihan varma."

"Niin ollen rakastakin häntä loitommalta."

"Mitä! Vetäytyisinkö sivulle?"

"Kaiketi sinun sopii niin tehdä: mitä väliä on läsnä- tai poissaololla,

kun kerran et tavoittele häneltä mitään? Rakasta muotokuvaa, rakasta

muistoa."

"Raoul!"

"Rakasta varjoa, ihastele mielikuvaa, -- rakasta rakkautta, antaen

ihanteellesi nimen. Ah, sinä käännät pois pääsi? Ja palvelijasi

tulevat, -- en sano enää mitään. Luota kuitenkin minuun myötä- ja

vastoinkäymisessä, de Guiche."

"_Pardieu_, sinut otankin aina lukuun kunnon ystävänä."

"No niin, olen puhunut kaiken sanottavani. Olkoon onni mukanasi, de

Guiche, -- hyvästi!"

"Etkö sinä tule balettiharjoitukseen, varakreivi?"

"En, minulla on vieraskäynti tehtävänä kaupungilla. Sylelle minua, de

Guiche. Hyvästi!"

Kokoontuminen tapahtui kuninkaan luona. Ensin tulivat kuningattaret,

sitten Madame, joitakuita valittuja hovineitoja ja runsas joukko

niinikään valittuja hovimiehiä, ja tanssiharjoitusten valmisteluksi

ryhdyttiin sellaisiin taidokkaasti hoideltuihin keskusteluihin kuin

siihen aikaan oli kehittynyt erityiseksi seuratottumuksen

edellytykseksi. Vastoin Lotringin junkkarin vakuutusta ei yksikään

kutsutuista naisista ollut ottanut ylleen uutta juhla-asua, mutta

paljon haasteltiin uhkeista ja nerokkaista pukumalleista, joita eri

taiteilijat olivat piirtäneet _Puolijumalain balettia_ varten, -- täten

nimitettiin tanssikuvaelmaa, joka aiottiin esittää Fontainebleaun

kuninkaallisessa piirissä. Monsieur saapui pidellen kädessään

piirustusta, jossa hänet oli kuvattu siihen tilaisuuteen. Hänen otsansa

oli vielä hiukan pilvessä; hän tervehti nuorta kuningasta ja äitiään

erittäin kohteliaasti ja sydämellisesti, mutta taivutti päätänsä

melkein ylväästi Madamelle ja kääntyi samassa heti toisaanne. Tämä

kylmäkiskoisuus tuli hyvin huomatuksi läsnäolijain keskuudessa. Kreivi

de Guiche hyvitti prinsessaa tulisella silmäyksellä, ja on sanottava,

että Madame kohottaessaan silmäteränsä maksoi sen hänelle takaisin

korkoineen. On myös lisättävä, että de Guiche ei ollut koskaan

esiintynyt niin komeana nuorena ylimyksenä; Madamen katse oli

jotenkuten kirkastanut markiisi de Grammontin pojan kasvot. Kuninkaan

käly tunsi ukkosta ilmassa ja tajusi samalla, että hän oli tänä

kohtalokkaana päivänä tehnyt vääryyttä sitä miestä kohtaan, joka

rakasti häntä niin hehkuvan kiihkeästi, -- vieläpä hän oli saattanut

pahoin kavaltaakin nuoren kreivin. Hänestä tuntui hetki tulleen

jonkunlaisen korvauksen antamiseen aamullisesta kohtuuttomuudesta

kärsineelle. Madamen sydän haastoi silloin ja esitti de Guichen nimessä

valituksen, joka antoikin hänelle etusijan kaikkiin muihin verraten. Ei

liiennyt enää ajatustakaan Monsieurille, kuninkaalle, Buckinghamin

herttualle; de Guiche vallitsi tällä hetkellä jakamattomasti. Olihan

Filip-herttuakin hyvin kaunis mies, mutta häntä ei voinut verratakaan

kreiviin. Kaikki naiset sanovat, että rakastajan ja aviomiehen hyvässä

ulkomuodossa on aina yletön ero. Tilanne oli muutenkin tässä

seurustelutilaisuudessa suotuisampi rakastajalle kuin puolisolle, kun

Monsieur oli aikaisemmin poistunut vaimonsa luota vihapäissään ja nyt

herttaisesti tervehdittyään kuningattaria oli vain muodollisen

huolettomasti kumartanut Madamelle, niin että hänen sävynsä oli

herättänyt hoviseurueenkin huomiota. Mutta Monsieur oli liian

suurellinen havaitakseen puolisonsa erityistä elpymystä de Guichelle

huomaavaiseksi. Vahvasti lujittunut usko omasta ylemmyydestä on

tehokkain väline sen miehen suistamiseksi alakynteen, jolla on

tuollainen käsitys arvostaan.

Sitten ilmestyi kuningas. Kaikki yrittivät lukea tapahtumien oikeata

merkitystä hänen katseestaan, joka alkoi järkytellä maailmaa kuin

Jupiter Jylistäjän silmäkulmien kuroutuminen. Ludvigissa ei ilmennyt

rahtuakaan veljensä apeudesta, hän oli säihkyvällä tuulella. Hän otti

tarkastaakseen piirustuksia, joita hänelle ojennettiin joka taholta, ja

lausui neuvoja tai arvosteluja, yhdellä ainoalla sanalla tehden

asianomaisista onnellisia tai onnettomia ihmisiä. Äkkiä hänen silmänsä,

joka vaivihkaa hymyili Madamea kohti, keksi prinssin ja kreivin kesken

solmiutuneen mykän yhteyden. Kuninkaalliset huulet puristuivat sitten

lausumaan vain joitakuita jokapäiväisiä puheenparsia, kunnes Ludvig

lähestyi kuningattaria ja virkkoi:

"Mesdames, olen juuri saanut ilmoituksen, että kaikki on nyt

valmistettu määräysteni mukaiseen kuntoon Fontainebleaussa."

Ryhmistä kuului tyytyväistä sorinaa. Kuningas näki kaikilla kasvoilla

kiihkeän halun tulla kutsutuksi juhliin.

"Matkustan huomenna", lisäsi hän.

Seurueessa syntyi jännittynyt hiljaisuus.

"Ja minä pyydän kaikkia, jotka ovat tässä saapuvilla", lopetti

kuningas, "valmistautumaan saattueekseni."

Mielihyvän hymyily kirkasti kasvoja hänen ympärillään; ainoastaan

Monsieur näytti yhä hiukan jurolta.

Sitten nähtiin ylimysten peräkkäin astuvan kuninkaan ja kuninkaallisten

naisten ohitse kiittämään hänen majesteettiaan kutsun kunniasta. Kreivi

de Guichen tullessa vuorollaan kuningas virkahti:

"Kah, monsieur, teitä minä en ollut huomannutkaan!"

Kreivi kumarsi. Madame kalpeni.

De Guiche oli juuri avaamaisillaan suunsa kiitokseen, kun kuningas

pitkitti:

"Nythän onkin toisen kylvön aika, kreivi. Olen varma siitä, että

vuokratilallisenne Normandiassa hyvillä mielin näkevät teidät

tiluksillanne."

Ja tämän tylyn ojennuksen jälkeen Ludvig käänsi onnettomalle selkänsä.

Kreivi vaaleni vuorostaan; hän astahti kaksi askelta kuningasta kohti,

unohtaen että hänen majesteettiaan ei saanut omasta aloitteesta

puhutella, ja sopersi:

"En tiedä, ymmärsinkö oikein..."

Kuningas käänsi hiukan päätänsä ja loi puhujaan tuollaisen

kylmäkiskoisen ja tiukan silmäyksen, joka oli kuin taipumattoman miekan

survaisu epäsuosion kohtaamien sydämeen.

"Tiluksillanne, sanoin", toisti hän verkkaan, antaen painoa jokaiselle

tavulle.

Kylmä hiki kohosi kreivin otsalle, hänen kätensä avautuivat

hervottomasti ja pudottivat vapisevien sormien pitelemän hatun. Ludvig

tavoitti äitinsä katsetta ikäänkuin osoittaakseen hänelle olevansa

täällä valtias, ja sitten veljensä, niinkuin olisi tahtonut tältä

kysyä, vastasiko kosto hänen toiveitaan. Lopuksi hän pysähdytti

katseensa Madameen. Prinsessa haasteli hymyhuulin rouva de Noaillesin

kanssa. Hän ei ollut kuullut mitään tai oikeastaan ei ollut

kuulevinaan. Lotringin junkkari tarkkasi tätä näkyä sellaisella

pahansuopaisuuden hellittämättömällä tähystyksellä, joka tuntuu antavan

ihmisen katseelle voimaa kohottaa ja lingota pois tieltänsä esteen.

Kreivi de Guiche jäi yksikseen kuninkaan huoneeseen kaikkien muiden

poistuessa. Hänen silmissään pimeni. Äkkiä hän tempausi irti

musertavasta epätoivosta, joka oli hänet jähmetyttänyt, ja riensi

suoraa päätä kotiinsa, missä Raoul vielä odotteli häntä pahoissa

aavistuksissaan itsepintaisena.

"No?" äännähti hän nähdessään ystävänsä hoippuvan sisälle avopäin ja

tyrmistynein ilmein.

"Niin, niin, se on totta, niin..."

Kreivi ei kyennyt sanomaan enempää, vaan vaipui voimattomana

sohvapieluksille.

"Ja Madame?..." kysyi Raoul.

"Hän!" huudahti onneton kiukustuneena kohottaen nyrkkiin puristuneen

kätensä taivasta kohti. "Hän!..."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi hameensa soveltuvan hyvin."

"Mitä hän siis teki?"

"Hän nauroi!"

Ja hysteerinen naurunpurkaus puistatti karkoitetun koko hermosatoa.

Samassa hän kaatui pyörtyneenä taaksepäin.

109.

Fontainebleau.

Jo neljänä päivänä olivat kaikkinaiset viehäkkeet Fontainebleaun upeaan

puutarhaan varattuina tehneet tästä paikasta todellisen tenholan.

Herra Colbert hyöri ja hommasi... Aamuisin oli tehtävä laskut yön

menoista, päivisin huolehdittava ohjelmista, harjoituksista, uusista

esiintyjistä ja maksuista. Hänellä oli käyttövaroja neljä miljoonaa, ja

hän piteli niitä viisaan säästeliäästi. Mutta häntä ihan kauhistutti,

millaisiin kuluihin jumalaistarusto saattoikin johtaa. Jokainen

metsänjumala, jokainen sinipiika maksoi vähintään sata livreä päivältä.

Pelkkä pukukin nousi kolmeensataan livreen. Ilotulituksiin haaskattiin

joka yö ruutia ja tulikiveä sadantuhannen livren arvosta, ja lammikon

rantojen juhlavalaistukseen iltaisin meni aina kolmekymmentätuhatta

livreä. Mutta muhkeiksi olivat nämä juhlallisuudet osoittautuneet, ja

Colbert oli ilosta suunniltaan. Hän näki alituiseen kruununprinsessan

ja kuninkaan lähtevän metsästysretkelle tai vastaanottamaan

kaikenlaisten haaveellisten osien esittäjiä juhlallisuuksissa, joita

oli sepitetty kahden viikon aikana; ne antoivat Madamelle tilaisuuden

loistella henkevyydellään ja kuninkaalle anteliaisuudellaan.

Madame nimittäin juhlien sankarittarena vastasi kaikkien näiden

tuntemattomien kansojen -- garamanttien, skyyttien, hyperborealaisten,

kaukaasialaisten ja patagonialaisten -- lähetystöjen puheisiin, kun ne

ikäänkuin maasta poljettuina ilmestyivät onnittelemaan häntä, ja

jokaiselle tällaiselle edustajalle kuningas lahjoitti jonkun timantin

tai muun kalleuden. Nuo lähetit vertailivat enemmän tai vähemmän

hullunkurisissa runoissa kuningasta Aurinkoon ja kruununprinsessaa

tämän sisareen Phoebeen, ja kuningattarista ja Monsieurista ei enää

ollut puhettakaan, ikäänkuin Ludvig olisi nainut Englannin Henrietten

eikä Itävallan Maria Teresiaa. Pidellen toisiaan kädestä, huomaamatta

puristaen toistensa sormia onnellinen pari nautti pitkin siemauksin

imartelun suloista juomaa, joka elvyttää nuoruutta, kauneutta, valtaa

ja rakkautta.

Jokainen ihmetteli Fontainebleaussa sitä vaikutusvaltaa, jonka Madame

niin äkkiä oli saanut kuninkaan osalle. Jokainen kuiskaili hiljaa, että

Madame todellisuudessa oli kuningatar. Ja kuningas tosiaankin julisti

tätä merkillistä tosiseikkaa jokaisella ajatuksellaan, jokaisella

sanallaan ja silmäyksellään. Hän ammensi tahtonsa, hän etsi

innoituksensa Madamen silmistä, ja hän päihtyi riemusta, kun tämä

suvaitsi hymyillä. Huumasiko kruununprinsessaakin puolestaan mahdin

tunne, hänen nähdessään kaikki jalkojensa juuressa? Hän ei voinut sitä

itsekään sanoa; hän vain tiesi, että hänellä ei ollut mitään

toivomuksia, -- että hän oli täysin onnellinen. Kaikista näistä

kuninkaallisen tahdon aiheuttamista muutoksista johtui, että Orléansin

herttua valtakunnan toisesta henkilöstä oli todellisuudessa siirtynyt

kolmanneksi. Tämä oli paljon pahempaa kuin tilanne siihen aikaan,

jolloin de Guiche soitatteli kitaroitaan Madamen luona. Silloin oli

Monsieurin tyydytyksenä edes häiritsijänsä peloittaminen. Mutta

vihollisen poistuttua, jonka hän kuninkaan kanssa liittoutuneena oli

saanut häädetyksi, joutui prinssi Filip kantamaan hartioillaan

verrattomasti raskaampaa iestä. Joka ilta Madame palasi kotiin ihan

menehdyksissään. Ratsastus, kylvyt Seine-virrassa, näytelmät,

päivälliset luonnon helmassa, tanssiaiset suuren kanavan partaalla,

konsertit: tuo kaikki olisi riittänyt viemään hengen -- ei hennolta ja

heikolta naiselta, vaan linnan vankimmalta sveitsiläissoturilta. On

kyllä totta, että nainen tansseissa, konserteissa ja huviretkillä on

verrattomasti kestävämpi kuin tukevinkaan kolmentoista kanttonin

kansalainen, mutta olkootpa hänen voimansa siinä suhteessa kuinkakin

venyviä, niillä on silti rajansa, eivätkä ne ajan mittaan jaksa

pysytellä sellaisen hyörinän tasalla. Mutta prinssi Filipillä ei ollut

edes iloa nähdä Madamen iltaisin luopuvan kuningatararvostaan, sillä

Henriette asui kuninkaallisessa huvimajassa nuoren kuningattaren ja

leskikuningattaren kanssa. On sanomattakin selvää, että Lotringin

junkkari ei jättänyt prinssiä, vaan tuli vuodattamaan sappensa pisaran

jokaiseen tämän saamaan haavaan. Niinpä Monsieur, joka alussa oli

de Guichen lähdön jälkeen tuntenut itsensä aivan hilpeäksi ja

nuortuneeksi, vaipui jälleen apeuden valtaan kolmen päivän kuluttua

hovin siirtymisestä Fontainebleaun huvilinnaan.

Sattui sitten eräänä päivänä kello kahden tienoissa, että prinssi

Filip, joka oli noussut myöhään ja pannut tavallista enemmänkin huolta

pukeutumiseensa, päivän ohjelmasta mitään puhetta kuulematta sai

päähänsä kutsua koolle hovinsa ja viedä Madamen päivällisille Moretiin,

missä hänellä oli kaunis maatalo. Hän asteli siis kuningatarten

huvimajaan, mutta kummastui suuresti, kun ei tavannutkaan siellä ketään

kuninkaallisesta palveluskunnasta. Hän huomasi olevansa aivan yksinään

etuhuoneessa. Vasemmalle avautui ovi Madamen asuntoon, toinen oikealle

nuoren kuningattaren huoneistoon. Hän sai puolisonsa kamarissa tietää

eräältä työhön otetulta ompelijattarelta, että kaikki olivat lähteneet

kello yhdeltätoista Seineen uimaan. Se oli järjestetty hauskaksi

huviretkeksi, jolle osanottajat oli noudettu kaleeseissa puiston

porteilta.

"Hyvä!" sanoi Monsieur itsekseen; "se on kyllä oiva aatos. Tällaisessa

rasittavassa helteessä otan minäkin mielelläni kylvyn."

Ja hän kutsui väkeään... Ketään ei tullut. Hän meni tavoittamaan

Madamen palveluskuntaa; kaikki olivat poissa. Hän kiirehti vaunuvajain

luo ja kuuli eräältä tallirengiltä, että mitään vaunuja ei enää ollut,

avonaisia sen enempää kuin katettujakaan. Silloin hän käski satuloida

kaksi hevosta, toisen itselleen ja toisen kamaripalvelijalleen.

Tallirenki vastasi kohteliaasti, että hevosiakaan ei enää ollut.

Suuttumuksesta kalpeana Monsieur palasi kuningatarten huvilaan ja

marssi Itävallan Annan rukouskammion ovelle asti. Täältä hän raollaan

olevan verhon läpi näki nuoren kälynsä polvistuneena leskikuningattaren

edessä, silmät kyynelistä tulvillaan. Häntä ei kukaan ollut kuullut tai

huomannut. Hän läheni hiljaa aukkoa ja kuunteli: tuollaisen murheen

näky herätti hänen uteliaisuuttaan.

Nuori kuningatar ei ainoastaan itkenyt, vaan myöskin valitti.

"Niin", haastoi hän, "kuningas ihan jättää minut syrjään, hän ajattelee

pelkkää huvittelua, ja sellaista huvittelua, johon minä en ota osaa."

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, tyttäreni", vastasi Itävallan Anna

espanjankielellä.

Sitten hän samaten espanjaksi lisäsi joitakuita neuvoja, joita Filip ei

ymmärtänyt. Kuningatar vastasi huokausten ja kyynelten keskeyttelemillä

syytöksillä, joista Monsieurin korvaan usein sattui sana _baños_; Maria

Teresia korosti sitä erityisellä pahastuksella.

-- Kylpyjä, -- ajatteli prinssi, -- kylpyjä! Hän näkyy olevan

närkästyksissään niistä kylvyistä.

Ja hän yritti liittää yhteen lauseenkatkelmia, ymmärtäenkin niitä

toisten avulla. Oli joka tapauksessa helppo oivaltaa, että kuningatar

pahoitteli katkerasti asemaansa ja että Itävallan Anna ainakin yritti

häntä lohduttaa, joskin onnistumatta.

Monsieur pelkäsi tulevansa yllätetyksi ovella kuuntelemassa ja katsoi

parhaaksi yskähtää. Molemmat kuningattaret kääntyivät ääntä kohti.

Monsieur astui sisään. Prinssin nähdessään nuori kuningatar nousi äkkiä

ja pyyhkäisi silmiään. Filip tunsi henkilönsä liian hyvin, kysyäkseen

mitään, ja kohteliaisuus vaati häntä olemaan muutenkin vaiti. Hän siis

vain tervehti. Leskikuningatar hymyili hänelle herttaisesti.

"Mitä haluat, poikani?" kysyi hän.

"Minäkö?... En mitään..." sopersi Filip; "minä hain..."

"Ketä?"

"Hain Madamea, äitini."

"Madame on uimassa."

"Entä kuningas?" virkkoi prinssi äänellä, joka sai kuningattaren

vapisemaan.

"Kuningas myöskin, koko hovi samoin", vastasi Itävallan Anna.

"Miten siis te, madame...?" ihmetteli Monsieur.

"Oh, minä", virkkoi nuori kuningatar, "minä olen kaikkien huvittelijain

kammo."

"Minä nähtävästi samaten", sanoi Monsieur.

Itävallan Anna antoi äänettömän merkin miniälleen, joka poistui

kyynelehtien. Filip rypisti otsaansa.

"Onpa tämä surullinen talo", huomautti hän, "vai mitä te ajattelette,

äitini?"

"Mutta... ei... ei suinkaan... kaikkihan täällä etsivät huvitusta."

"Sepä totisesti tekeekin ne surullisiksi, joita tämä huvittelu kiusaa."

"Kuinka synkästi tuon lausutkaan, rakas Filipini!"

"_Ma foi_, puhun kuten ajattelen, äiti."

"Selitähän; mistä sinulla on haittaa?"

"Sitä kysykää kälyltäni, joka vastikään kertoi teille tuskiaan."

"Tuskiaan... mitä?..."

"Niin, minä kuuntelin, -- sattumalta vain osuin kuulemaan... Niin,

kylliksi kuulin hänen valittavan noista Madamen kuuluisista kylvyistä."

"Oh, hupsuttelua!"

"Ei, ei, ei, kyyneleet eivät aina ole hupsuutta... _Baños_, sanoi

kuningatar; eikö se merkitse kylpyjä?"

"Toistan sinulle, poikani", vastasi Itävallan Anna, "että kälysi on

lapsellisen mustasukkainen."

"Siinä tapauksessa, madame", sanoi prinssi, "tunnustan nöyrästi itseni

syypääksi samaan vikaan kuin hänkin."

"Sinäkin, poikani?"

"Niin juuri."

"Sinäkin, sinäkin olet mustasukkainen noiden kylpyjen johdosta?"

"Totta tosiaan!"

"Oo!"

"Miten kuningas menee uimaretkille vaimoni kanssa, ottamatta

kuningatarta mukaansa? Ja Madame käy kylpemässä kuninkaan kanssa, eikä

minulle suvaita edes ilmoittaa! Ja te tahtoisitte, että kälyni olisi

tyytyväinen? Ja että minä olisin hyvilläni?"

"Mutta, rakas Filip", nuhteli Itävallan Anna, "sinähän puhut

järjettömiä. Olet toimittanut herra de Buckinghamin poistumaan ja

saanut herra de Guichen häädetyksi; aiotko nyt lähettää kuninkaankin

pois Fontainebleausta?"

"Oh, niin korkealle en pyri, madame", sanoi Filip katkerasti. "Mutta

minun sopii kyllä itse poistua, ja sen teen."

"Mustasukkainen kuninkaalle! Luulevainen veljellesi!"

"Mustasukkainen veljelleni! kuninkaalle! Niin, madame, luulevainen,

luulevainen, luulevainen!"

"Totisesti, monsieur", huudahti Itävallan Anna tekeytyen paheksuvaksi

ja suuttuneeksi, "alan uskoa, että olet hullu ja vannoutunut rauhani

vihollinen. Minä jätän sinulle tantereen, koska en kykene

puolustautumaan moisilta houreilta."

Tämän sanottuaan hän nousi seisaalle ja jätti poikansa mitä

raivokkaimman kiihtymyksen valtaan. Monsieur oli hetkisen aivan

turtuneena. Jälleen toinnuttuaan hän läksi uudestaan alas

vaunuvajoille, tapasi saman tallirengin, pyysi taas vaunuja, pyysi

toistamiseen hevosta. Ja miehen uudistettua kaksinaisen epäyksensä,

ettei ollut hevosta eikä vaunuja, Monsieur riuhtaisi ratsupiiskan erään

tallipojan kädestä ja sydäntyi ahdistamaan miespoloista tuimilla

sivalluksilla pitkin vaunupihaa tämän huudoista ja puolusteluista

huolimatta. Sitten hän uupuneena, hengästyksissään, hiestyneenä ja

vapisevin jäsenin palasi huoneisiinsa, löi pirstaleiksi kauneimmat

porsliiniesineensä ja heittäytyi lopuksi vuoteelle saappaissaan,

kannuksissaan, kirkaisten: "Auttakaa!"

110

Kylpy.

Valvinsissa -- kukkivien halavain ja vihreitä latvuksiansa

siniaalloissa valelevien raitojen läpitunkemattomien lehtiholvien alla

-- oli pitkä ja matala saima sinisillä verhoilla suojattuine portaineen

mukavana turvapaikkana kylpeville tenhottarille, joita heidän vedestä

noustessaan vaani parikymmentä höyhentöyhtöistä ritaria, kiihkoisina ja

halukkaina kirmaillen loitompana virran sammaltuneella ja hyvältä

tuoksuvalla rannalla. Mutta itse neitsyellinen Diana pitkässä

sotaviitassaan oli vähemmän siveä, vähemmän luoksepääsemätön kuin nuori

ja jumalaisen kaunis prinsessa Henriette, sillä metsästävän

jumalattaren kaavun alta pistäysi kuitenkin esiin pyöreä ja valkoinen

polvi, eikä täyteläisen viinen onnistunut suurestikaan peittää hänen

ruskeita olkapäitään, kun sitävastoin sataan kertaan kiedottu pitkä

harso verhosi Madamea hänen jättäytyessään kamarineitojensa

käsivarsille, niin että hän oli suojattu häikäilemättömimmiltä ja

terävimmiltäkin katseilta. Hänen noustessaan jälleen ylös portaita

kaikki saapuvilla olevat runoilijat -- ja jokainen innostui

runoilijaksi Madamen nähdessään --, nuo kaksikymmentä nelistävää

runoilijaa pysähtyivät huudahtelemaan yhteen ääneen, että Madamen

ruumiista valuvat pisarat eivät olleet vettä, vaan onnellisen virran

uomaan uppoavia helmiä. Näiden runoilujen ja kunnianosoitusten

keskuksena kuningas käski uupumattomien ylistelijäin vaieta ja käänsi

hevosensa, jotta hän ei silkkiverhojenkaan taakse kenties loukkaisi

naisen kainoutta ja prinsessan arvokkuutta. Siten tyhjentyi näyttämö,

ja aluksessa syntyi syvä hiljaisuus. Vain verhojen häilyminen ja

aaltoilu ilmaisi palvelevien naisten tuoksinaa työssänsä.

Kuningas kuunteli hymyillen hovimiestensä puheita, mutta häntä

katsellessaan saattoi arvata, että hän ei ollenkaan kiinnittänyt

huomiota heidän haasteluunsa. Ja tuskin olikaan renkaitten kiliseminen

oviverhojen yläreunaa pitkin ilmoittanut, että Madame oli puettu, että

jumalatar oli näyttäytymässä, kun kuningas heti kääntyi takaisin ja

karautti rantaan, siten antaen merkin kaikille niille, joiden piti joko

palvella tai hauskuttaa Madamea. Paasheja syöksähti esiin hevosia

taluttaen, puiden siimekseen pysähtyneitä kaleeseja vieri teltan luo,

ja niiden mukana parveili paikalle liuta palvelijoita, kantajia ja

apunaisia, jotka herrasväen kylpiessä olivat sivummalla vaihtaneet

huomautuksiaan, arvostelujaan, itsekkäitä laskelmiaan tämän ajanjakson

tilapäisenä päiväkirjana, vaikka sitä ei ole kukaan säilyttänyt, ei

edes virran kirkas kalvo, noiden henkilöiden kuvastin ja keskustelujen

kaikupohja; todistajina olleet laineetkin on Jumala syössyt

äärettömyyteen, kuten esiintyjät iäisyyteen. Tämä jokivarren tungos,

kun siihen vielä yhtyi joukko maalaisia uteliaina näkemään kuninkaan ja

prinsessan, kuhisi kahdeksan tai kymmenen minuutin ajan mitä

sekavimpana ja rattoisimpana väenpaljoutena. Kuningas oli laskeutunut

ratsailta, jota esimerkkiä kaikki hovimiehet noudattivat; hän oli

tarjonnut kätensä Madamelle, jonka siroa vartaloa verhosi

kallisarvoinen, hopealla kirjailtu ratsastuspuku hienosta

villakankaasta. Hänen vielä kosteat, sysimustat hiuksensa hyväilivät

puhtaan valkoista kaulaa. Ilo ja terveys loistivat kauneista silmistä;

hän oli levähtänyt ja hengitti nyt kiihkeästi raitista ilmaa

päivänvarjon alla, jota paashi piti koholla hänen ylitseen. Ei voinut

kuvitella hellempää, viehkeämpää ja runollisempaa näkyä kuin nuo kaksi

henkilöä esittivät päivänvarjon ruusunvärisessä siimeksessä. Kuninkaan

valkoiset hampaat loistivat alituisessa hymyssä, Madamen mustat silmät

hehkuivat kuin kaksi kiiltokiveä monivivahteisen silkin heijastuksessa.

Madame saapui hevosensa luo. Se oli upea andalusialainen tasajuoksija,

jonka pitkä häntä lakaisi maata, -- koko ruumiiltaan tahrattoman

valkoinen, ehkä hiukan raskas, mutta älykkään näköinen ja

hienopiirteinen pää ilmaisi arabialaista verta sopivimmassa suhteessa

sekaantuneeksi espanjalaiseen. Kun prinsessa tekeysi veltoksi

tavoittamaan jalustinta, sieppasi kuningas hänet syliinsä, niin että

Madamen käsivarsi joutui tulikehänä kuumentamaan avustajan kaulaa.

Peräytyessään ei Ludvig voinut olla huulillaan koskettamatta tuota

käsivartta, joka ei vetäytynyt pois. Kun sitten prinsessa oli kiittänyt

kuninkaallista tallimestariaan, nousivat kaikki hovimiehet satulaan

samalla hetkellä, naisten sovittautuessa vaunuihin.

Kuningas ja Madame asettuivat sivulle, antaakseen kaleesien,

peitsimiesten ja kuriirien kulkea ohi. Vapautuessaan hovitapojen

painostuksesta monet nuoret ritarit päästivät hevosensa valtoimiksi ja

karauttivat vaunujen perään, joissa hovineidot istuivat viehkeinä kuin

Dianan seuraimmet, ja nauraen, lörpötellen ja hälisten loittoni tämä

vilkas nuoriso. Kuningas ja Madame antoivat hevostensa kulkea käyden.

Hänen majesteettinsa ja prinsessan takana, mutta kunnioittavan matkan

päässä, tulivat vakavat hovimiehet tai ne, jotka halusivat pysytellä

kuninkaan tavattavissa ja näkyvissä; he hillitsivät kärsimättömien

hevostensa kulkua kuninkaan ja Madamen ratsujen mukaan ja antautuivat

siihen mieluisaan nautintoon, jota tuottaa hienostuneiden miesten

säädyllinen tapa epälukuisten ilkeiden letkautusten sievässä

sommittelussa lähimmäisensä tiliin. Pienissä varovissa naurahduksissa,

kohteliaan hillityssä hilpeydessä ei säästelty poissaolevaa

Monsieur-parkaa. Sensijaan sääliteltiin de Guichen kohtaloa, joka

todella olikin niin surkuteltava, että se herätti vilpitöntä osanottoa.

Sillävälin olivat sitten kuningas ja Madame saaneet hevosensa virmaan

kuntoon ja sataan kertaan toistettuaan kaikki, mitä heitä

puhutteluttavat hovimiehet heille sovittivat suuhun, he päästivät

ratsunsa pikku laukkaan, ja silloin lehtokäytävät syvällä metsässä

tömisivät koko ratsujoukon kavioiden kopseesta. Supatetut huomautukset,

luottamukselliset keskustelut, salamyhkäisellä äänenpainolla lausutut

vihjaukset muuttuivat remuavaksi huhuiluksi, ja naurun ja huudon hälinä

levisi koko kulkueeseen. Harakat ja hohkanärhet pakenivat kimakasti

kirkuen aaltoileviin holveihin, käki keskeytti yksitoikkoisen

valituksensa metsän uumenissa, peipposet ja tiaiset pyrähtelivät

parvina tiehensä, ja peurat, kauriit ja sarvaat loikkivat pelästyneinä

tiheikköjen suojaan. Ennen tätä joukkoa, joka laahuksen tavoin levitti

tielleen melua ja loistetta, ehti linnalle niin sanoaksemme sen oma

kaiku. Kuningas ja Madame ratsastivat kaupunkiin kaiken kansan

hurratessa. Prinsessa Henriette kiirehti etsimään puolisoaan. Hän

käsitti vaistomaisesti, että prinssi oli liian kauan jäänyt osattomaksi

hänen hauskuttelustaan. Ludvig läksi kuningattarien luo; hän tiesi

olevansa velvollinen hyvittämään näitä pitkästä poissaolostaan --

toista etenkin.

Mutta Madamea ei otettu vastaan Monsieurin asunnossa. Hänelle

vastattiin, että herttua nukkui.

Ja sensijaan että olisi kohdannut aina hymyilevän Maria Teresian tapasi

kuningas parvekkeella äitinsä, joka oli pitänyt varalla hänen tuloaan

ja nyt kiirehti vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet luokseen.

Mitä he haastelivat tai oikeammin mitä leskikuningatar sanoi Ludvig

XIV:lle, sitä ei kellekään kerrottu. Mutta sen saattoi ympäristö

arvatakin kuninkaan äkäisestä katsannosta, jolloin hän puhelun

päätyttyä palasi äitinsä luota.

Ja kun meidän asiamme on tulkita kaikkea ja ilmaista tulkitsemisemme

lukijalle, laiminlöisimme velvollisuutemme, jos jättäisimme hänet

tietämättömäksi tämän keskustelun tuloksesta, joka toivoaksemme

ilmeneekin riittävän selkeästi seuraavasta luvusta.

111.

Perhospyynti.

Palatessaan huoneisiinsa, antaakseen muutamia määräyksiä ja kootakseen

ajatuksiaan, kuningas löysi pukeutumispöydältään pienen kirjelapun,

jonka käsiala näytti muunnetulta.

Hän avasi sen ja luki:

"Tulkaa pian, minulla on tuhat asiaa teille sanottavana."

Ei ollut kylliksi kauan siitä, kun kuningas ja Madame olivat eronneet,

jotta nämä tuhat asiaa olisivat johtuneet niistä kolmestatuhannesta,

jotka he olivat toisilleen virkkaneet Valvinsin ja Fontainebleaun

välisellä tiellä. Kirjelmän sekavuus ja hätäisyys tuottikin kuninkaalle

paljon päänvaivaa. Suorittuaan hiukan ulkoasuaan hän lähti käymään

Madamen luona. Prinsessa ei ollut tahtonut näyttää odottavansa häntä,

vaan oli mennyt alas puutarhaan kaikkine naisineen. Kuullessaan Madamen

lähteneen huoneistaan kävelylle kuningas kokosi kaikki lähettyvillä

olevat hovimiehet ja käski heidän tulla mukanaan puutarhaan.

Madame pyydysteli perhosia suurella auringonkukkain ja

värihernepensaiden reunustamalla ruohokentällä. Kääntyneenä selin

lehtimajaan ja katsellen rohkeimpien ja nuorimpien hovineitojensa

juoksentelua hän odotti hyvin kärsimättömästi kuningasta, jolle oli

tämän kohtauksen määrännyt. Useiden askelten narskuminen hiekalla sai

hänet kääntymään. Ludvig XIV oli avopäin; hän oli kepillään sivaltanut

maahan riikinkukko-perhosen, jonka herra de Saint-Aignan korjasi

nurmelta pökertyneenä.

"Näette, Madame", virkkoi kuningas lähestyen, "että minäkin pyydän

teille perhosia. Messieurs", hän jatkoi seurueeseensa kääntyen,

"tuokoon nyt samoin jokainen näille naisille perhosen."

Tämä merkitsi, että kaikkien tuli vetäytyä loitommalle. Siitä syntyi

varsin hullunkurinen näytelmä. Vanhat ja nuoret hovilaiset, pyylevät

herrasmiehet ja hoikat keikarit säntäsivät keppi pystyssä kaahaamaan

perhosia niin innokkaasti, että monet menettivät hattunsa hyökätessään

hosumaan myrttejä ja värihernepensaita kuin ne olisivat olleet

espanjalaisia. Kuningas tarjosi Madamelle kätensä ja valitsi

tähystyspaikaksi sammalkattoisen penkin; jonkun puutarhurin kaino nero

oli siinä sovittanut runollista haaveellisuutta ajan ankaraan kuosiin,

yrittäen silloisen tarhuritaidon kaavamaisuuteen mukailla paimenmajaa.

Tämä intialaisen krassin ja köynnösruusujen somistama katos suojasi

selkänojatonta penkkiä sillä tavoin, että katselijat saattoivat

eristettyinä ruohokentän keskellä nähdä kaikille tahoille ja pysyä

muiden näkyvissä, kenenkään kykenemättä lähestymään huomaamattomiksi

kuuntelijoiksi. Mieluisalta istuimelta, jolle kahdenkeskisen kohtauksen

harrastajat olivat sijoittuneet, kuningas antoi rohkaisevan viittauksen

pyydystäjille; sitten hän kääntyi ikäänkuin keskustelemaan Madamen

kanssa perhosesta, joka neulalla lävistettynä oli kiinnitetty hänen

hattuunsa.

"Eikö meidän olekin hyvä puhella tässä?" kysyi hän.

"On kyllä, sire, sillä minun tarvitsi saada teidät ainoaksi kuulijaksi,

mutta kaikkien näkyvissä pysyen."

"Niin minunkin", vastasi Ludvig.

"Kirjelappuni kaiketi ihmetytti teitä!"

"Pelästytti! Mutta se, mitä minulla on teille sanottavaa, on vielä

tärkeämpää."

"Eihän toki! Monsieur on sulkenut minulta ovensa."