Aramis myhäili epäuskoisesti. "Te hymyilette?"

"Tulin vain ajatelleeksi..."

"Minä vakuutan teille", innostui kuvernööri, "että olemme kolmeenkin

kertaan kahden vuoden kuluessa saaneet merkitä luetteloomme saman

nimen."

"Melkein sietäisi nähdä uskoakseen."

"Ka, kyllähän teille voi näyttääkin, vaikka nimikirjamme muuten on

ankarasti salassa vierailta."

"Tietysti sen katseleminen on syrjäisiltä kiellettyä."

"Mutta teidän sietää päästä täysin selville Bastiljin nykyisestä

hoidosta, monseigneur."

Baisemeaux astui kaapille ja otti sieltä jyhkeän tilikirjan. Aramis

tarkkasi hänen liikkeitään jännittyneesti. Baisemeaux laski

luetteloniteen pöydälle, selaili sitä hetkisen ja pysähtyi M-kirjaimen

kohdalle.

"Katsokaa nyt esimerkiksi tuota", sanoi hän. "Martinier, tammikuu 1659.

Martinier, kesäkuu 1660. Martinier, maaliskuu 1661. Häväistyslehtisiä,

mazarinadeja j.n.e. Käsitättehän, että se on vain veruke; Mazarinin

ivaamisesta ei ketään pidätetty teljettäväksi Bastiljiin. Ei, se

miekkonen antoi itse ilmi tahalliset yrityksensä, vain päästäkseen

tänne. Ja missä tarkoituksessa, monsieur? Saadakseen jälleen elellä

meikäläisessä kolmen livren ruokahoidossa."

"Kolmen livren! Miesparka!"

"Niin, monseigneur, runoilijat kuuluvat viimeiseen luokkaan,

pikkuporvarien ja kirjurien ruokakuntaan; mutta, kuten sanoin, juuri

heille minä suon hauskimpia yllätyksiä."

Aramis käänteli koneellisesti luettelon lehtiä ja luki edelleen,

näköjään tuntematta mitään harrastusta silmiinsä sattuvia nimiä

kohtaan.

"Vuonna 1661 näette yleisnumeron nousseen kahdeksaankymmeneen", virkkoi

Baisemeaux; "sama määrä vankeja oli vuonna 1659."

"Kah, Seldon!" sanoi Aramis; "sen nimen luulen tuntevani. Ettekö juuri

te kerran maininnut häntä nuorena miehenä..."

"Niin, niin, ylioppilasrukka, joka sepitti... miksi taas sanotaankaan

kahta latinankielistä säettä, jotka liittyvät yhteen?"

"Tarkoitatteko distikonia?"

"Sitä juuri."

"Kova onni! Distikonin takia!"

"_Peste_, älkää nyt niin sanoko! Tiedättekö, että hän sommitteli sen

distikoninsa jesuiitteja vastaan?"

"Vaikka vain, -- rangaistus tuntuu silti liikanaiselta."

"Ei häntä kannata enää surkutella. Katsokaas, hän tuntui viime vuonna

herättävän mielenkiintoanne..."

"Kyllähän."

"Niin no, kun teidän harrastuksenne on täällä kaikkivaltias,

monseigneur, olen siitä päivästä saakka kohdellut häntä kuin

viidentoista livren miestä."

"Siis kuten tuotakin", sanoi Aramis, silmäten seuraavaa nimeä.

"Aivan."

"Onko tuo Marchiali joku italialainen?" kysyi Aramis, sormellaan

osoittaen nimeä, joka oli siten herättänyt hänen huomiotaan.

"Sh!" varoitti Baisemeaux.

"Mikä siinä on vikana?" kysyi Aramis vastoin tahtoaankin kouristaen

valkoista kättään.

"Muistelen jo kerran puhuneeni teille tuosta Marchialista."

"Ei, nimi on minulle varmasti ihan outo."

"Sitten kai olenkin maininnut hänestä nimettömänä."

"Hän on varmaankin joku vanha pahantekijä?" tiedusti Aramis yrittäen

hymyillä.

"Ei, päinvastoin ihan nuori."

"Ahaa, hänen rikoksensa lienee jotenkuten tavaton?"

"Anteeksiantamaton!"

"Salamurha?"

"Pyh!"

"Murhapoltto?"

"Mitäpä tuo olisi!"

"Herjaus?"

"Kaukana siitä! Ei, hän on se, joka..." Ja Baisemeaux kiversi molemmat

kätensä torvelle ja lähestyi kuiskaamaan sen välityksellä piispan

korvaan: "Hän on se nuori mies, joka rohkenee ulkomuodollaan

muistuttaa..."

"Ah, niin, niin", sanoi Aramis. "Viime kerralla tosiaan huomautitte

siitä; mutta rikkomus näytti minusta vähäiseltä."

"Vähäiseltä!"

"Tai oikeastaan niin tahattomalta..."

"Monseigneur, sellaisen yhdennäköisyyden kehittymisessä täytyy olla

tahallinen tavoittelu takana!"

"No, unohtanut vain olin, että täällä on niinkin omituinen hoidokki.

Mutta hei, hyvä isäntäni", sanoi Aramis lyöden kirjan kiinni, "tuo

koputus lienee kutsu meille."

Baisemeaux otti luetteloniteen, vei sen joutuisasti takaisin kaappiin,

lukitsi tämän ja pisti avaimen taskuunsa.

"Suvaitsetteko nyt pistäytyä aamiaiselle, monseigneur?" huomautti hän.

"Meitä ei nimittäin voitaisi häiritä millään muullakaan asialla."

"Kuten vain te haluatte, hyvä kuvernööri." He siirtyivät

ruokailuhuoneeseen.

98.

Herra de Baisemeauxin aamiainen.

Aramis oli yleensä hyvin kohtuullinen, mutta nytkin nauttiessaan viiniä

varsin säästeliäästi hän silti antoi aamiaisen maistua, ja oivalliseksi

sen olikin kunnon kuvernööri järjestänyt.

Tämä puolestaan oli remuavan hilpeyden hurmiossa; hänen silmänsä

kääntyivät tuon tuostakin rahamassiin, jonka hän oli kaapannut

mukaansa, ja se näky elähdytti hänen sydäntään avomieliseen

rupatteluun. Alituiseen hän myös ihan liikutttuneen huomaavaisena

katseli kirkkoruhtinasta, joka nojaili taaksepäin tuolilla ja tuntijan

näköisenä siemaisi lasistaan muutaman pisaran kerrallaan.

"Älköön tulko kukaan minulle moittimaan Bastiljin ruokalistaa", virkkoi

hän silmiänsä siristäen; "kyllä niiden vankien kelpaa, jotka päivittäin

saavat puolikaspullonkin tätä burgundia!"

"Kaikki viidentoista frangin miehet juovat sitä", sanoi Baisemeaux. "Se

on hyvin vanhaa volnayta."

"Ylioppilasparkakin -- Seldon -- siis kulauttaa palansa painimeksi näin

erinomaista kostuketta!"

"Ei, eihän nyt sentään!"

"Luulin teidän sanoneen, että hänet oli siirretty viidentoista livren

luokkaan."

"Ruokakuntaan, niin, mutta hittoako minä tällaisesta viinistä

töhertäjälle, joka sepustaa distikkeja... mitä ne nyt olivatkaan?"

"Distikoneja."

"Hänkö litkimään volnayta! Raja kaikella! Se hänen naapurinsa on täysi

viidentoista livren hoitolainen."

"Naapurinsa?"

"Niin."

"Kuka siis?"

"Se toinen, -- Bertaudièren kakkonen."

"Suokaa anteeksi, hyvä kuvernööri, mutta täkäläinen sanasto vaatii

jonkun verran opiskelua."

"Se on totta, minä unohdin. Bertaudièren kakkonen, nähkääs, merkitsee

sen tornin toisen huonekerran asukasta."

"Joku Bastiljin torni siis on nimeltään Bertaudière?"

"Niin, kuten kaikillakin täkäläisillä torneilla on oma nimensä.

Tulkaahan katsomaan", juttusi Baisemeaux mennen ikkunan ääreen; "se on

tämän pihan laidassa, toinen tuolla vasemmalla."

"Vai niin. Ja siellä siis se viidentoista livren mies istuu?"

"Niin:"

"Onko hän jo kauankin asustanut siellä?"

"No, siinä seitsemän tai kahdeksan vuoden paikkeille."

"Mitä! Ettekö tarkemmin tiedä vankienne olosuhteita?"

"Eihän hän ole tullut minun aikanani, hyvä herra d'Herblay."

"Mutta olisin luullut Louvièresin tai Tremblayn tehneen teille selvää

sellaisista seikoista."

"Oh, hyvä herraseni... anteeksi, anteeksi, -- teidän ylhäisyytenne,

piti sanomani."

"Eipä mitään. Niin, miten se olikaan?"

"No, Bastiljin salaisuuksia ei luovuteta uudelle haltijalle avaimien

mukana."

"Vai niin! Tuon vangin asia onkin kenties valtiosalaisuus?"

"Ka, enpä luule, -- samanlainen kaiketi kuin Bastiljin määräykset

yleensäkin."

"Mutta miksi siis", kysyi Aramis, "puhutte vapaammin Seldonista kuin

tuosta..."

"Bertaudièren kakkosesta? Kah, enhän suuriakaan välitä vaivaisen

distikonin laatijasta, mutta parasta on olla puuttumatta tuollaiseen

yhdennäköisyyteen..."

"Niin, mutta vartijatkin tietysti haastelevat vankien kanssa, ja jos

mies väittää istuvansa täällä ihan syyttömästi..."

"Ei niistä kukaan ota mitään syyksensä: viattomuus on yleisenä kaavana,

jota kaikki alati veisaavat!"

"Mutta eikö tuo yhdennäköisyys herätä vartijain erityistä huomiota?"

"Oh, hyvä herra d'Herblay, vain teidänlaisenne hovimies saattaa keksiä

tuollaista ajateltavaa pikku seikoista!"

"Lienette tosiaan oikeassa, hyvä herra de Baisemeaux. Vielä pisara tätä

volnayta, pyydän."

"Ei pisaraa, vaan lasillinen."

"Ei, ei. Te olette pysynyt muskettisoturina kiireestä kantapäähän,

sillaikaa kun minusta on tullut piispa. Pisara minulle, lasillinen

teille."

"Olkoon sitten niin."

Piispa ja kuvernööri kilistivät.

"Niin, kenties", jatkoi Aramis tähdäten kirkkaan katseensa

rubiininhohteiseen nesteeseen, jonka oli kohottanut kasvojensa tasalle

ikäänkuin nauttiakseen kaikilla aisteilla yhtaikaa, "kenties toinen ei

huomaisikaan mitään ilmeistä yhdennäköisyyttä tuossa vangissanne?"

"Hoo, kyllä toki, -- ken vain tuntee henkilön, jonka näköinen hän on."

"Eiköhän siinä ole mielikuvituksellanne tuntuva osuus, hyvä herra de

Baisemeaux!"

"Ei totisesti!"

"Katsokaas", jatkoi Aramis, "olen nähnyt montakin miestä, jotka

jossakin määrin muistuttavat häntä, mutta luonnollisen kunnioituksen

tunne on estänyt ottamasta sitä puheeksi."

"Yhdennäköisyyttä on monenlaista; tässä tapauksessa se on aivan

merkillisen silmäänpistävä, ja jos näkisitte vangin, niin myöntäisitte

itsekin, että hänen liikkumisensa vapaalla jalalla tuottaisi ehdotonta

häiriötä."

"Mahdollistahan se juuri on", sanoi Aramis keveästi; "mutta näkemättä

hän minulta jää. Jos vain hetkeksikin astuisin tuollaiseen kamalaan

koppiin, valtaisi minut heti ahdistava tunne, että olen ainiaaksi

haudattu elävältä."

"Ei ollenkaan, -- asumus on hyvinkin mukava."

"Jopa jotakin!"

"Ettekö usko?"

"Meillä on erilaiset käsitykset, siinä kaikki."

"No, älkää toki moittiko ainakaan Bertaudièren kakkosen oloja. Hitto,

hänellä on sievä huone, hyvin hauskasti kalustettu ja matotkin

lattialla!"

"Ohoh!"

"On vainkin. Sen nuorukaisen totisesti kelpaa elellä; hänelle onkin

luovutettu Bastiljin paras kammio. Ei tarvitse hänen nurkua!"

"No, no", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti, "turha on minulle kiitellä

Bastiljin kammioiden kodikkuutta, ja matot te lisäsitte vilkkaudessanne

väritykseksi. Voin kuvitella hämähäkkejä, rottia, sammakoita..."

"Sammakoita? No, pimeissä kopeissa saattaa olla!"

"Mutta kyllä kalusto ei ole kovinkaan häävi, ja matoista ei

puhettakaan."

"Uskoisitteko omia silmiänne?" innostui Baisemeaux.

"En, totta tosiaan, en tässä kohden!"

"Ettekö edes vakuuttautuaksenne tuosta yhdennäköisyydestäkään, jonka

kiellätte kuten matotkin?"

"Näen jo ajatuksissani valjun haamun, haudan partaalla riutuvan

varjon."

"Ei, lempo soikoon, ei! Reipas nuori mies, elinvoimainen kuten te ja

minä."

"Alakuloinen, juro?"

"Hilpeä kuin kiuru!"

"Hupsutusta!"

"Oikein totta. Hän on aina hyvällä tuulella, siitä en peräänny."

"Mahdotonta!"

"Tulkaa katsomaan! Pistäydymme pikku kierrokselle Bastiljiin, niin

saattehan nähdä."

"Viitsisinkö... Mutta ohjesääntö?"

"Sillä ei nyt ole väliä. Kersantilla on lomapäivänsä, luutnantti läksi

tarkastamaan vallikehää; meillä on vapaa tilaisuus."

"Ei, ei, hyvä kuvernööri; minua värisyttää jo ajatellakin sitä salpojen

kirskettä!"

"Joutavia!"

"Ja sattuisitte vielä unohtamaan minut johonkin Bertaudièren kolmoseen

tai neloseen... huh!..."

"Laskette leikkiä?"

"Ei, kyllä puhun vakavasti."

"Te kieltäydytte ainoalaatuisesta tilaisuudesta. Tiedättekö, että eräät

prinssit ovat tarjonneet viiteenkymmeneentuhanteen livreen asti

suosiollisuudesta, jonka nyt myöntäisin teille ilmaiseksi!"

"Onko se siis muka niin tavattoman mielenkiintoinen näky?"

"Kielletty hedelmä, monseigneur, kielletty hedelmä! Kyllähän te

kirkonmiehenä oivallatte, mikä vetovoima sillä on."

"En sitä oikein käsitä tässä tapauksessa. Pikemmin tuo kovaonninen

runoilija-ylioppilas herättäisi minun uteliaisuuttani."

"No, katsastakaamme häntä; asuuhan hän juuri Bertaudièren kolmosessa.

Kenties samalla lopultakin viitsisitte vilkaista naapurin kauniiseen

kamariin."

"No, mitäpä minä nyt huonekaluista, jos niitä siellä onkin, ja turha on

katsella jokapäiväistä henkilöä, joka asustaa siellä ihan ulkonaisella

perusteella."

"Viidentoista livren mies, monseigneur! Viidentoista livren asukas on

aina mielenkiintoinen."

"Mutta minun pitikin jo äsken kysyä, miksi hänen hoitoonsa on myönnetty

viidentoista livren päiväraha, kun Seldon-poloinenkin virallisesti

kuuluu vain kolmen frangin luokkaan."

"No, katsokaas, eroahan sitä pitää olla, ja tässä juuri näkeekin

kuninkaan hyväntahtoisuuden..."

"Kuninkaan! Kuninkaan!"

"No, kardinaalin sitten. 'Tämä onneton', on herra de Mazarin tuuminut,

'saa kohtalokseen jäädä pysyväisesti vankilaan...'"

"Miksi?"

"_Dame_, kaiketi hänen rikollisuutensa on ikuinen, joten

rangaistuksenkin tulee olla yhtä pitkä."

"Ikuinenko?"

"Epäilemättä. Jollei hän onnekseen sairastu isoonrokkoon,

käsitättehän... ja sekin on varsin vähäinen mahdollisuus, sillä

Bastiljin ilma on hyvin terveellinen."

"Järkeilynne on tosiaankin sattuvaa, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kai se pitää paikkansa."

"Tahdotte siis sanoa, että tuon onnettoman täytyy kärsiä

sovittamattomasti ja loppumattomasti..."

"En sano kärsiä, monseigneur! Viidentoista livren päivillä!"

"Kärsiä vankilaelämää ainakin?"

"Niin, itse vapauden menetykselle ei todellakaan voi mitään, mutta se

on tehty hänelle mahdollisimman keveäksi. Tottahan tekin myönnätte,

että se veitikka ei ole tullut maailmaan syödäkseen kaikkia herkkuja,

mitä hänelle nyt tuodaan eteen kuin ruhtinaalle. _Pardieux_, voitte

itse nähdä, jos haluatte: tämä meiltä koskemattomaksi jäänyt piirakka,

tämä röykkiö krapuja, joka ei ole meillä paljoakaan alentunut, --

Marnen krapuja, isoja kuin kohtalaiset hummerit, -- tämä kaikki

lähetetään Bertaudièren kakkoseen, höysteenään pullo samaa volnayta,

jota olette arvostellut niin maittavasti. Sen nähtyänne ette

toivoakseni enää epäile."

"Uskonhan minä sen, hyvä kuvernööri; mutta te vain ajattelette

onnellisia viidentoista livren miehiä ja unohdatte suojattini,

Seldon-paran."

"Ei, olenhan viimeksi auliimmin kohdellut häntäkin, ja teidän tähtenne

olkoon hänellä nyt erityinen juhlapäivä: saakoon hän leivokset ja

makeiset sekä portviini-pullon."

"Te olette kelpo mies, sanon vieläkin kerran, hyvä Baisemeaux."

"Lähtekäämme, lähtekäämme", touhusi kuvernööri hiukan huumaantuneena

sekä viinistä että Aramiksen kiittelystä.

"No, teidän mieliksenne", myöntyi kirkkoruhtinas.

"Oh, palatessanne te olette hyvillänne siitä käynnistä."

"Mennään sitten."

"Malttakaas, kun kutsun avaajan." Baisemeaux näpäytti kahdesti

pöytäkelloa; vartija astui sisälle. "Lähden torneihin", ilmoitti

kuvernööri. "Mutta vartiota älköön huudettako esiin, -- ei mitään

rummutusta tai muutakaan hälyä!"

"Ellen jättäisi tänne viittaani", virkkoi Aramis pelokkaasti, "niin

kuvittelisinpa todella olevani nyt itse joutumassa telkien taakse!"

Avaaja kulki edellä, siepattuaan kuvernöörin viittauksesta vasullisen

kannettavaa aamiaispöydästä; Aramis asteli vankilanpäällikön oikealla

puolella. Muutamat pihalle hajaantuneet sotamiehet järjestäysivät

jäykäksi riviksi kuin keilasarja kuvernöörin tien varteen. Baisemeaux

vei vieraansa useita porrasaskelmia ylös pengermälle, jota myöten

tultiin nostosillalle. Vahtisotilaat tekivät siellä kunniaa, heti kun

tunsivat esimiehensä.

"Teillä on hyvä muisti, monsieur?" virkkoi silloin kuvernööri

kumppaniinsa kääntyen ja puhuen niin kovasti, että vartiosoturien

täytyi kuulla.

"Toimeen olen tullut", vastasi Aramis.

"Sitähän tarvitaan asemapiirteitten ja mittojen vuoksi", kiirehti

kuvernööri selittämään, "kun kerran arkkitehditkään eivät ole

vapautettuja siitä määräyksestä, että kukaan ei saa pitää mukanaan

paperia, kynää tai piirrintä, käydessään vankien luona."

-- Kas vain, -- ajatteli Aramis, -- täälläkin minä siis käyn

arkkitehdistä! Ihan kuin d'Artagnan olisi tuon keksinyt pilaksi,

nähtyään linnoitusrakennelmiani Belle-Islellä!

Ääneen hän sitten lisäsi:

"Olkaa huoletta, herra kuvernööri; meidän alallamme pian oppii

toimimaan tarkan silmän ja muistin varassa."

Baisemeaux ei edes rypistänyt kulmiaan, ja vartiosoturit kumarsivat

luulotellulle vankilan-arkkitehdille.

"No niin, lähtekäämme ensin Bertaudièreen", oli Baisemeaux vasta

esittävinään,

"Se sopii", mukausi Aramis.

Kuvernööri kääntyi nostosillan takana avaajaan ja huomautti tälle:

"Samalla nyt jätät numero kahdelle ne makupalat."

"Numero kolmelle myös osansa, hyvä herra de Baisemeaux, -- numero

kolmelle, jonka te aina unohdatte", muistutti Aramis.

"Aivan oikein", vastasi kuvernööri, ja he läksivät torniin.

Siellä oli niin runsaasti telkiä, ristikoita ja lukkoja avattavina,

että pikku eteispihan ja sisäänkäytävän varokeinot olisivat riittäneet

kokonaisen kaupungin turvaamiseen. Aramis ei ollut haaveellinen eikä

herkkätuntoinen; hän oli nuoruudessaan sepittänyt säkeitä, mutta hänen

sydämensä oli puutunut kuten ainakin viidenkuudetta ikäisen miehen,

joka on rakastellut paljon tai oikeammin saanut osakseen monien naisten

rakkauden. Mutta laskiessaan jalkansa kiviastuimille, joita

epälukuisten onnettomien askeleet olivat hivuttaneet, ja tuntiessaan

kyynelkosteiden synkkien holvien ilman tulvahtavan vastaansa, hän

ilmeisesti pehmeni, sillä hänen otsansa painui alas, hänen silmänsä

sumenivat, ja hän seurasi vankilanpäällikköä sanattomana.

99.

Bertaudière n:o 2.

Toiseen huonekertaan tultaessa oli vieras ihan hengästyksissään joko

väsymyksestä tai mielenkuohusta. Hän nojasi seinään.

"Aloittaisimmeko tästä?" puheli Baisemeaux. "Kun kerran pistäydymme

kumpaisenkin luona, niin eipä nähdäkseni ole väliä, käymmekö kakkosen

pateilla mennessä vai tullessa! Tähänkin huoneeseen on suunniteltu

korjauksia", kiirehti hän lisäämään avaajan kuultavaksi, joka oli

portaissa jättäytynyt taammaksi.

"Ei, ei!" epäsi Aramis vilkkaasti; "parempi mennä ensin ylempään

kammioon, herra kuvernööri, jos suvaitsette, -- sen tarkastus on

ensimmäisellä sijalla."

He nousivat ylemmäksi, ja Aramis kuiskasi:

"Pyytäkää mieheltä avaimet."

"Kernaasti."

Baisemeaux otti avaimet ja päästi seurueen omin käsin kolmanteen

kammioon. Vanginvartija astui sisälle ensimmäisenä ja laski pöydälle

aterian ainekset, joita kunnon kuvernööri oli määritellyt makupaloiksi.

Sitten hän vetäysi takaisin portaisiin.

Vanki ei ollut hievahtanutkaan. Baisemeaux astui vuorostaan koppiin,

Aramiksen jäädessä kynnykselle. Siitä hän näki hennon nuorukaisen, ehkä

kahdeksantoista vanhan, kun tämä outoa liikettä kuullessaan nosti

päänsä, havaitsi kuvernöörin, hypähti samassa heti vuoteeltaan ja alkoi

ristissä käsin valittaa:

"Äitiparkani! Äitiparkani!"

Nuoren miehen äänensävyssä oli niin vihlovaa tuskaa, että Aramista

väkisinkin värisytti.

"Rakas vieraani", virkkoi hänelle Baisemeaux yrittäen hymyillä, "minä

tuon teille tässä yhtaikaa muutteen sekä ajatuksillenne että

oloillenne, -- sielun ja ruumiin virkistystä. Tämä herrasmies on tullut

silmämäärällä mittaamaan huonettanne muutamia korjauksia varten, ja

tästä saatte hiukan makeata jälkiruuaksenne."

"Voi, monsieur, monsieur", haastoi vanki, "jättäkää minut

yksinäisyyteen vuodeksi, ravitkaa minua vedellä ja leivällä mutta

sanokaa, että sen vuoden kuluttua pääsen täältä, sanokaa, että vuoden

päästä näen jälleen äitini!"

"Mutta, hyvä ystävä", ihmetteli Baisemeaux, "olen kuullut teidän itse

sanovan, että hän on hyvin köyhä vaimo, että asuitte ahtaasti ja

puutteessa, kun sitävastoin täällä -- hitto!"

"Jos hän onkin köyhä, monsieur, niin sitä kipeämmin hän tarvitsee minun

tukeani. Asuinko ahtaasti kotona? Oi, monsieur, vapaudessa on aina

mukava olla!"

"No, koska itse väitätte, että te ette ole tehnyt muuta kuin sepittänyt

sen onnettoman distikonin..."

"Ja ilman tarkoitusta, monsieur, ilman minkäänmoista tarkoitusta, sen

vannon; luin Martialista, kun aatos juolahti mieleeni umpimähkään. Voi,

monsieur, rangaistakoon minua, minua yksin, hakattakoon minulta käsi,

jolla kirjoitin, niin työskentelen toisella; mutta päästettäköön minut

jo takaisin äitini luo!"

"Olkaa hyvissä toiveissa, lapsukaiseni", sanoi Baisemeaux; "mutta

tiedättehän, että asia ei riipu minusta. Minä en voi muuta kuin lisätä

annostanne, suoda teille ylimääräisen tilkan portviiniä, parantaa

aterianne vaihtelua jollakulla leivoksella."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" parkaisi nuori mies heittäytyen

taaksepäin selälleen ja kiemurrellen lattialla.

Aramis ei kyennyt enää sietämään tätä kohtausta, vaan peräytyi

porrassillakkeelle.

"Sitä onnetonta!" jupisi hän.

"Ka, niin hän näkyy olevan, kovastikin", myönsi Baisemeaux seuraten;

"mutta se on hänen vanhempiensa vika."

"Millä tavoin?"

"Niinhän tietenkin... Miksi hänet pantiinkaan oppimaan latinaa?...

Liiallinen tieto, nähkääs, monsieur, yleensä kääntyy vahingoksi...

Minäpä osaan tuskin lukea ja kirjoittaa, ja niinpä en olekaan

vankilassa."

Aramis katseli hiukan ihmetellen miestä, joka Bastiljin kaitsijana ei

mielestään ollut vankilassa. Baisemeaux taasen läksi poistumaan

melkoisesti sekaannuksissa, nähdessään viihdyttelynsä ja portviininsä

tehonneen noin huonosti.

"Hei, entä ovi, -- ovi!" huomautti avaaja; "herra kuvernööri jätti oven

auki!"

"Niin tosiaan", sanoi Baisemeaux. "He, ota, tuossa avaimet."

"Minä ryhdyn hommaamaan armahdusta tälle lapselle", virkkoi Aramis.

"Ja jos ette saa sitä toimeen", esitti Baisemeaux, "niin pyytäkää, että

hänet edes siirretään virallisesti kymmenen livren luokkaan, jotta voin

hyödykkäämmin kohditella häntä teidän toiveittenne mukaan."

"Jos tuo toinenkin vanki ikävöitsee äitiään", tuumi Aramis, "niin en

tulekaan sisälle, vaan otan silmämääräiset mittani ulkopuolelta."

"Ka, herra arkkitehti olkoon vaan huoleti", puuttui puheeseen avaaja;

"kakkonen on säveä kuin karitsa. Eihän semmoinen mies huuda äitiään,

joka ei muutoinkaan puhu halaistua sanaa."

"Mennään sitten sisälle", sanoi Aramis kumeasti.

"Oikeinko herra on vankilan arkkitehti?" kysyi vartija.

"Se on virkani."

"No, kas kun ette ole jo tottunut tällaiseen!"

Aramis huomasi tarvitsevansa kaikkea itsehillintäänsä, jotta hänen

esiintymisensä ei herättäisi epäluuloa.

Baisemeaux otti jälleen avaimet ja kiersi auki lukon. "Voit jäädä

ulkopuolelle", sanoi hän avaajavartijalle; "odota meitä portaiden

juurella."

Baisemeaux meni edellä sisään, avaten toisenkin oven. Ristikkoikkunasta

tunkeutuvan valon neliössä näkyi silloin kaunis nuori mies, solakka

varreltaan, lyhyttukkainen, viiksenalut huulilla; hän istui jakkaralla,

kyynärpää leposohvalla, johon hänen koko yläruumiinsa nojautui. Hienon,

mustan sametti-ihokkaansa hän oli heittänyt vuoteelle ja hengitti

syvään raitista ilmaa, joka paisutteli hänen rintaansa mitä muhkeimman

batistipaidan alla. Kuvernöörin astuessa huoneeseen nuori mies käänsi

soreasti päätänsä, ja tuntiessaan tulijan hän nousi kohteliaasti

tervehtimään. Mutta kun hänen silmänsä sitten siirtyivät piispaan, joka

oli jäänyt varjoon, värisi tämä rajusti ja kalpeni; hattu kirposi hänen

kädestään ikäänkuin lihaksien herpaannuttua. Baisemeaux sitävastoin oli

tottunut vankinsa seuraan eikä näkynyt tuntevan minkäänlaista

järkkymystä, vaan asetti pöydälle piirakkansa ja krapunsa kuin mitä

palvelevaisin tarjoilija, siinä järjestelyssään jääden ihan

tietämättömäksi kirkkoruhtinaan hämmennyksestä. Vasta suoriuduttuaan

pöydänkattajan tehtävästä hän alkoi puhutella nuorta vankia:

"Olettehan reippaassa kunnossa; jakselette nähtävästi hyvin?"

"Erittäin hyvin, monsieur, kiitos", vastasi nuori mies.

Tämä ääni oli vähällä tuuperruttaa Aramiksen selälleen. Vastoin

tahtoaankin hän vapisevin huulin astui askeleen eteenpäin. Liikahdus

oli niin äkillinen, että touhuava kuvernöörikään ei voinut olla sitä

huomaamatta.

"Tässä on arkkitehti, joka tarkastaa tulisijaanne", ilmoitti

Baisemeaux; "pyrkiikö se savuamaan?"

"Ei koskaan, monsieur."

"Te väititte, että vankilassa ei voisi olla onnellinen", virkkoi

kuvernööri vieraalleen käsiänsä hykerrellen; "tässä kuitenkin näette

tyytyväisen vangin! Eihän teillä ole ilmennyt valittamisen syytä?" hän

lisäsi jälkimmäiselle.

"Ei suinkaan."

"Eikö vaivaa ikäväkään?" tiedusti Aramis.

"Ei koskaan."

"Mitäs nyt sanotte!" supatti kuvernööri; "olinko oikeassa?"

"Kai minun toki näin selviin todistuksiin täytyy luottaa, hyvä

kuvernööri! Onko lupa esittää hänelle mitään kysymyksiä?"

"Miten vain mielenne tekee."

"No, tiedustakaahan te siis häneltä, tietääkö hän pidätyksensä syytä."

"Tämä herra pyytää minua kysymään", virkkoi Baisemeaux, "onko teille

tunnettua, miksi asustatte täällä."

"Ei, monsieur", vastasi nuori mies yksinkertaisesti, "en ollenkaan

tiedä."

"Mutta se on mahdotonta!" puhkesi vastoin tahtoa Aramiksen huulilta.

"Jos pidätyksenne aihe olisi teille tuntematon, niin olisitte

raivoissanne."

"Niin olinkin ensimmäisenä päivänä"

"Ja miksette enää?"

"Olen harkinnut."

"Ihmeellistä", mutisi Aramis.

"Eikö hän ole hämmästyttävä ilmiö?" kuiskasi Baisemeaux.

"Ja mitä olette harkinnut, -- jos saan vaivata teitä?" kysyi Aramis.

"Tulin tarkemmin ajatellen siihen vakaumukseen, että kun en ole tehnyt

mitään rikosta, ei Jumala voinut rangaista minua."

"Mutta mitä on vankeus muuta kuin rangaistus?" huomautti Aramis.

"Voi", vastasi nuori mies, "en osaa sanoa muuta kuin että kaikki, mitä

nyt voin teille puhua olostani, on kokonaan toista kuin olisin lausunut

seitsemän vuotta sitten."

"Kun kuuntelee teitä ja näkee alistuvaisuutenne, monsieur, niin

saattaisi tulla houkutelluksi uskomaan, että te pidätte vankilasta."

"Minä siedän sitä."

"Siinä varmuudessa, että ennen pitkää pääsette vapaaksi?"

"Sellaista varmuutta ei ole käsityksissäni muodostunut, monsieur:

toivonut vain olen, ja kuitenkin myönnän, että se toivo heikkenee päivä

päivältä."

"Mutta miksette saisikin takaisin vapauttanne, kun olette jo ollut

vapaa aikaisemmin?"

"Juuri se syy estää minua odottamasta vapautta", selitti nuori mies.

"Minkätähden minua olisi vankilaan teljettykään, jos aikomuksena oli

vapauttaa minut myöhemmin?"

"Kuinka vanha olette?"

"En tiedä."

"Mikä onkaan nimenne?"

"Olen unohtanut, millä nimellä minua puhuteltiin."

"Vanhempanne?"

"Heitä en ole koskaan tuntenut. Kasvattajani eivät sanoneet minua

pojakseen."

"Olitteko erityisesti kiintynyt kehenkään, ennen kuin tulitte tänne?"

"Rakastin hoitajatartani ja kukkiani."

"Siinä kaikki?"

"Pidin myös paljon kamaripalvelijastani."

"Surette tietysti sitä hoitajatarta ja palvelijaa?"

"Itkin kauan heidän kuolemaansa."

"Kuolivatko he ennen kuin tulitte tänne vai jälkeenpäin?"

"Sen päivän aattona, jona minut vietiin pois."

"Molemmat yhtaikaa?"

"Samana päivänä kumpainenkin."

"Ja millä tavoin teidät vietiin?"

"Minua tuli noutamaan muuan mies; minun piti astua vaunuihin, joiden

ovet olivat lukittavia, ja niissä minut siirrettiin tänne."

"Tuntisitteko sen miehen?"

"Hänellä oli naamio."

"Eikö olekin merkillinen juttu?" kuiskasi Baisemeaux Aramikselle.

Kirkkoruhtinas hengitti työläästi.

"On, eriskummainen", jupisi hän.

"Mutta vielä ihmeellisempää on, että hän ei ole milloinkaan haastanut

minulle niin paljon kuin nyt teille."

"Kenties ette ole sattunut niin tiedustelemaankaan", arveli Aramis.

"Mahdollista kyllä", myönsi Baisemeaux, "sillä minä en ole yhtään

utelias. Tässä nyt muuten näette kamarin: eikö ole sievässä kunnossa?"

"Varsin sievässä todellakin."

"Matot lattialla..."

"Niinpä nyt näen, ja komeat."

"Lyön vetoa, että hän ei asunut näin hyvin ennen tänne tuloaan."

"Sen uskon."

Aramis kääntyi jälleen nuoreen mieheen päin ja jatkoi: "Onko luonanne

tällaikaa käynyt ketään vierasta?"

"Oh, kyllä, -- kolmasti eräs nainen; hän pysähdytti vaununsa alaovelle

ja astui sisälle linnikossa, jonka siirsi sivulle vasta kun olimme

kahden kesken."

"Ja mitä hän puhui?"

Nuori mies hymyili raskasmielisesti.

"Hän kysyi minulta samaa kuin tekin äsken, -- olinko tyytyväinen ja

enkö alkanut ikävystyä."

"Ja niinkö hän vain läksi tiehensä?"

"Hän sulki minut syliinsä, painoi sydäntään vasten ja suuteli minua."

"Muistatteko hänet ulkomuodoltakin?"

"Ihan hyvin."

"Kasvonpiirteet niin tarkoin, että jälleen nähdessänne tuntisitte hänet

muuallakin?"

"Aivan varmasti!"

Tyytyväinen väläys kirkasti hetkiseksi Aramiksen katsetta. Samassa

Baisemeaux kuuli vartijan astuvan ylös portaita.

"Jokohan lähdemme?" sanoi hän pikaisesti piispalle.

Tämä nähtävästi tiesi nyt mitä halusikin. "Kyllä minun puolestani",

virkkoi hän.

Nuori mies näki heidän tekevän lähtöä ja hyvästeli kohteliaalla

kumarruksella. Baisemeaux nyökkäsi vastaukseksi, mutta onnettomuus

näkyi Aramiksen mielestä ansaitsevan erityistä kunnioitusta, sillä hän

taivutti päänsä hyvin syvään.

He poistuivat. Baisemeaux lukitsi ovet heidän takanaan. "No, mitä

sanotte tästä kaikesta?" kysyi kuvernööri portaissa.

"Olen keksinyt salaisuuden", vastasi toinen.

"Pyh! Millaisen muka?"

"Siinä talossa on tapahtunut salamurha."

"Mitä kummaa!"

"Kuulittehan, -- palvelija ja hoitajatar kuolleet samana päivänä?"

"Mitä siitä?"

"Myrkytys."

"Kah!"

"Mitä arvelette?"

"Se voisikin olla totta... Ettäkö siis tuo nuori mies olisi sellainen

villitty?"

"Eihän nyt toki! Noin hiljainen lapsipoloinenko olisi raaka murhaaja?"

"No, sitähän minäkin!"

"Tuollainen rikos vain on tapahtunut talossa, se on selvää; kenties hän

on nähnyt tapauksen ja pelätään hänen puhuvan."

"_Diable_, jos olisin siitä varma, niin järjestäisin vartioimisen

kaksin verroin visummaksi."

"Oh, eipä hänellä näy olevan halua karkaamiseen."

"Vangeista ei voi koskaan tietää."

"Onko hänellä kirjoja?"

"Ei ollenkaan; niistä on ehdoton kielto annettu."

"Ehdoton kielto?"

"Mazarinin omasta kädestä."

"Teillä on sellainen määräys hallussanne?"

"Niin, monseigneur; tahdotteko nähdä sen, tullessanne ottamaan

viittanne?"

"En ole koskaan nähnyt kardinaalivainajan käsialaa."

"Se on erikoisen varmasti kyhätty; koko kirjelmässä vain yksi korjaus."

"Vai on sentään korjauskin. Miten hän on muuttanut?"

"Numeron parantanut. Siinä on ollut ensin: päiväraha 50 livreä."

"Siis niinkuin täysiverisellä prinssillä?"

"Mutta kardinaali on huomannut erehtyneensä, koska nolla on pyyhitty

yli ja viitosen eteen lisätty ykkönen. Mutta, nyt muistankin..."

"Mitä niin?"

"Te ette puhu mitään siitä yhdennäköisyydestä."

"Hyvin yksinkertaisesta syystä, hyvä herra de Baisemeaux: kun sitä ei

ole olemassa."

"Mitä hullua!"

"Tai jos onkin, se on teidän mielikuvituksessanne, taikka jos se

esiintyy muutenkin, olisi mielestäni teidänkin parempi olla siitä

puhumatta."

"Niinkö!"

"Käsitättehän, että kuningas pahastuisi teille ikipäiviksi, jos kuulisi

teidän avittavan sellaisen huhun leviämistä, että joku hänen

alamaisensa julkeaa olla hänen näköisensä."

"Tuhannen tulimmaista, se on totta!" tunnusti Baisemeaux kauhistuen;

"mutta minä en ole puhunutkaan koko asiasta muille kuin teille, ja

saanhan täydellisesti luottaa teidän vaiteliaisuuteenne, monseigneur."

"Olkaa huoletta", rauhoitti Aramis katsomatta tarpeelliseksi

muistuttaa, mitä kuvernööri oli äsken kerskannut prinssien tarjoamista

lahjuksista.

"Ette taida välittää siitä kardinaalin kirjelmästä?" virkkoi Baisemeaux

järkkyneenä.

"Voisihan sitä katsoa."

Siten pakisten he olivat tulleet takaisin kuvernöörin huoneistoon.

Baisemeaux otti kaapistaan samanlaisen vankan niteen kuin äskenkin oli

vieraalle näyttänyt, mutta lukollisen. Sen avain kuului pieneen

kimppuun, jota hän aina piti renkaassa mukanaan. Laskien kirjan

pöydälle hän selasi esiin M-kirjaimen ja näytti vieraalleen siihen

kohtaan liitetyn kirjeen loppupäätä:

'_Ei mitään kirjoja_, liinavaatteet hienointa lajia, puvut

aistikkaita. _Ei kävelyjä, ei vartijan muutoksia, ei minkäänlaista

yhteyttä ulkopuolelle_.

Soittokapineita; kaikkia viihdytyksen välineitä, joita ei edellä

kielletä; päiväraha 15 livreä. Kuvernöörin sopii anoa lisää,

ellei se riitä.'

"Kas tosiaan", virkahti Baisemeaux, "olinkin unohtanut, että pitää

pyytää korotusta."

Aramis sulki niteen.

"Niin", sanoi hän, "Mazarinin käsialaa se epäilemättä on. No, hyvä

kuvernööri", hän jatkoi ikäänkuin jo menetettyään kaiken harrastuksensa

äskeiseen puheenaineeseen, "siirtykäämme väliemme loppuselvitykseen,

jos suvaitsette."

"Minkähän maksuajan sopisimmekaan? Määrätkää itse."

"Turha panna määräaikaa; kirjoittakaa minulle pelkästään kuitti

sadastaviidestäkymmenestätuhannesta frangista."

"Lankeava milloin hyvänsä?"

"Vaadittaessa, niin. Mutta ymmärrättehän, etten vaadi ennen kuin itse

haluatte järjestää toisin."

"Oh, sitä en pelkää", sanoi Baisemeaux hymyillen; "mutta olen jo

antanut teille kaksi kuittia."

"Ne revinkin nyt."

Ja näytettyään molemmat kuitit kuvernöörille Aramis nyppi ne palasiksi.

Sellainen luottamuksen osoitus tehosi kuvernööriin erinomaisesti.

Epäröimättä hän kirjoitti sadanviidenkymmenentuhannen frangin

velkasitoumuksen, jonka kirkkoruhtinas oli oikeutettu jättämään

perittäväksi miten hyväksi näki. Aramis oli tarkannut kynän kulkua

kuvernöörin olan yli ja pisti paperin taskuunsa näköjään lukemattomana,

mikä seikka antoi Baisemeauxille lopullisen takeen siitä, että

saamamies piti koko lainamuotoa vain kohteliaisuutena, paljonkaan

välittämättä rahoista.

"Ettehän toivoakseni pahastune minulle", virkkoi Aramis sitten, "jos

vien teiltä jonkun vangin?"

"Millä tavoin?"

"Hankkimalla hänelle armahduksen, tietysti. Olenhan jo huomauttanut

teille, että tuo Seldon-parka herättää erityistä myötätuntoani."

"No, se on teidän asianne; toimikaa vain parhaanne mukaan. Minä tiedän,

että teillä on pitkä käsivarsi ja avoin käsi."

"Hyvästi siis!"

Ja Aramis lähti vankilanpäällikön siunausten saattelemana.

100.

Ystävättäret.

Samaan aikaan kun de Baisemeaux näytti Aramikselle Bastiljin vankeja,

pysähtyivät markiisitar de Bellièren ulko-ovelle ajoneuvot, ja tänä

vielä verrattain varhaisena aamuhetkenä astui katuportaille nuori

säätyläisnainen kahisevassa silkissä.

Kun rouva Vanel ilmoitettiin markiisittarelle, istui tämä syventyneenä

lukemaan kirjettä, jonka hän kätki kiireimmiten. Hän oli hädin ehtinyt

laittautua aamuasuun, kamarineidot olivat vielä viereisessä huoneessa.

Markiisitar riensi ystävätärtä vastaan ja oli näkevinään hänen

silmissään loisteen, joka ei kuvastanut terveyttä eikä ilahdusta.

Vieras suuteli häntä, puristi lämpimästi hänen kättään eikä suonut

hänelle puheenvuoroa, vaan aloitti vilkkaasti:

"Oletko ihan unohtanut minut, kultaseni? Olet siis kokonaan antautunut

hovihuvituksiin?"

"En ollut edes hääjuhlallisuuksia katsomassa."

"Mitä siis teet?"

"Varustelen lähtöä Bellièreen."

"Bellièreen!"

"Niin."

"Maalaiseksi heittäydyt! No, ehkä se on viisastakin, -- näytät hiukan

riutuneelta."

"Ei, kyllä vointini on erinomainen."

"Sepä hauskaa, olin sinusta levoton. Arvaappas, mitä minulle on

sanottu?"

"Puhutaanhan niin paljon?"

"Mutta sinusta kerrotaan ihan merkillistä."

"Sinulla on kuulijakuntasi jännittämisen taito, Marguerite."

"Katsos, pelkään pahastuttavani sinua."

"Oh, älä turhia! Olet itsekin ihaillut tyynimielisyyttäni."

"No niin, -- sanotaan, että... Voi, en tosiaankaan saa ilmaistuksi sitä

sinulle."

"Älkäämme siis puhuko siitä enää", sanoi markiisitar, joka arveli, että

tuohon empimiseen kätkeytyi joku häijyys, ja kuitenkin tunsi kiihkeätä

uteliaisuutta.

"Niin, rakas markiisittareni, ihmiset arvelevat, että sinä nykyään jo

vähemmän suret herra de Bellièreä, miesparkaa!"

"Se on ilkeätä huhua, Marguerite. Suren puolisovainajaani enkä voi

koskaan lakata häntä murehtimasta; mutta hänen kuolemastaan on jo kaksi

vuotta, olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja hänen menettämisensä

tuska ei voi vallita koko elämääni, määrätä kaikkia ajatuksiani. Juuri

sinä, Marguerite, joka ennen kaikkea olet todellisen naisellisuuden

edustaja, et voisi minulta odottaakaan täydellistä lohduttomuutta."

"Miksen? Sinullahan on niin hellä sydän!" vastasi rouva Vanel

pahanilkisesti.

"Samoin on sinullakin, Marguerite, enkä ole kuitenkaan nähnyt sinun

sortuvan mielenkarvauteen, kun sydämesi on saanut vamman."

Nämä sanat olivat suoranainen viittaus rouva Vanelin ja yli-intendentin

välien rikkoutumiseen. Niissä oli myös kätketty moite nuoren naisen

sydämelle. Ikäänkuin olisi ainoastaan odottanut tätä merkkiä vasamansa

ampumiselle huudahti ystävätär:

"No niin, Elise, väitetään, että sinä olet rakastunut!"

Ja hän tähysti tiukasti markiisitarta, joka ei voinut pidättää

punastustaan.

"Me naiset olemme aina alttiita panettelulle", vastasi rouva de

Bellière tovin äänettömyyden jälkeen.

"Oh, eihän sinua panetella, Elise!"

"Mitä! Minun sanotaan rakastuneen, eikä mainettani muka silti

halvenneta?"

"Ensiksikin, jos se ei ole tyhjääkään puhetta, se ei silti ole

panettelua, vaan pikku juoruamista; toisekseen -- vaikka sinä et

antanut minun lopettaa -- sinun ei edes uskota antautuneen sen

rakkautesi valtaan. Sinua päinvastoin kuvataan hyveelliseksi

kaunottareksi, joka olet valmis käyttämään kynsiä ja hampaita siveytesi

varjelemiseksi, sulkeutuen asuntoosi kuin linnoitukseen, joka on vielä

vaikeapääsyisempi kuin Danaen varustus, niin vaskea kuin se torni

olikin."

"Sinulla on sukkeluutta, Marguerite", sanoi markiisitar vapisten.

"Aina sinä imartelet minua, Elise... Sanalla sanoen, sinua ylistellään

taipumattomaksi ja lähestymättömäksi. Siinä näet, panetellaanko

sinua... Mutta mitä unelmoitkaan minun tässä lörpötellessäni?"

"Minäkö?"

"Niin, olethan ihan punastuksissasi ja mykkänä."

"Koetan miettiä", vastasi markiisitar kohottaen puhuttelijaan kauniit

silmänsä, joissa säihkyi alkava suuttumus, "mihin saatoitkaan viitata,

kun etevänä jumalaistaruston tuntijana vertasit minua Danaeen."

"Ahaa!" sanoi rouva Vanel nauraen; "sinä aprikoit sitä?"

"Niin, etkö muista, että kun luostarikoulussa saimme ratkaistavaksi

laskutehtävän... kas, minäkin tulen vuorostani puhuneeksi hiukan

oppineesti... etkö muista, että kun toinen tekijä oli tiedossa, meidän

piti löytää toinen? Sitä olen nyt etsimässä."

"En käsitä, mitä tahdot sanoa."

"Mikään ei toki ole yksinkertaisempaa. Väitäthän, että olen

rakastunut?"

"Minulle on niin kerrottu."

"No, eihän sanottane, että olen rakastunut ajatusperäiseen

käsitteeseen. Kai siinä huhussa esiintyy toinenkin nimi?"

"Kyllähän, mainitaan sekin."

"Ei siis ole ihme, rakkaani, että minun pitää etsiä sitä nimeä, kun

sinä et ilmaise."

"Rakas markiisitar, nähdessäni punastelusi luulin, ettei sinun

tarvinnut erityisesti etsiä sitä."

"Minua ihmetyttää Danaen mainitseminen. Sehän viittaa kultasateeseen?"

"Niin, Jupiter tosiaan pääsi hänen lähelleen kultasateeksi

muuttuneena."

"Rakastajani siis... hän, jonka sinä minulle annat..."

"Oh, suo anteeksi, minähän olen ystävättäresi enkä aseta ketään nimesi

yhteyteen."

"Mutta vihamieliset ihmiset ovat sinun kuullesi asettaneet..."

"Tahdotko, että nimeän hänet?"

"Puoli tuntia jo olet odotuttanut."

"Saat kuulla sen. Älä säikähdä, se on mahtava mies."

"Hyvä!"

Markiisitar puristi hienot kyntensä kämmeniin niinkuin potilas raudan

lähestyessä.

"Se on hyvin äveriäs mies", jatkoi Marguerite, "kenties koko

valtakunnan rikkain. Se on --" markiisitar ummisti hetkiseksi silmänsä

-- "Buckinghamin herttua!" lopetti rouva Vanel remahtaen nauramaan.

Juoni oli harkittu tavattoman taitavasti. Tämä nimi, joka ihan

aiheettomasti lausuttiin markiisittaren odottaman sijasta, teki

naisparkaan saman vaikutuksen kuin ne huonosti teroitetut kirveet,

jotka surmaamatta olivat mestauslavalla nirhanneet de Chalaisin ja de

Thoun kaulaa. Hän toipui kuitenkin.

"Minulla tosiaan olikin syytä sanoa sinua sukkelaksi naiseksi", virkkoi

hän; "hauskutat minua erinomaisesti. Se on hupainen pila... En ole

koskaan nähnyt herra de Buckinghamia."

"Et koskaan?" äännähti Marguerite puhkeillen yhä nauruun.

"En ole liikkunut ulkosalla kertaakaan siitä asti kun herttua saapui

Pariisiin."

"Oh", tuumasi rouva Vanel ilkikurisesti ojentaen jalkansa paperia

kohti, joka oli rypistyneenä heitetty matolle ikkunan luo, "ellei

tavatakaan, voidaan toki kirjoitella."

Markiisitar vavahti. Se paperi oli ollut kotelona kirjeelle, jota hän

oli lukenut ystävättärensä saapuessa. Sinettinä oli yli-intendentin

vaakuna. Suoristautuen taaksepäin sohvallaan hän sai väljän

silkkihameensa laskoksen heilahtamaan vaarallisen todisteen päälle.

"Kuulehan, Marguerite", sanoi hän sitten, "tuollaisia hupsutuksiako

puhelemaan sinä vain pistäysitkin luokseni näin varhain?"

"Ei, tulin ensiksikin kuulustamaan vointiasi ja sitten muistuttamaan

mieleesi entisiä virkistäviä ja hupaisia ajelujamme Vincennesin

puistossa, missä saman tutun tammen siimeksessä juttelimme

rakastetuistamme ja niistä, jotka rakastivat meitä."

"Ehdotat minulle ajoretkeä?"

"Vaununi ovat ulkopuolella, ja minulla on kolme tuntia vapaata aikaa."

"En ole pukeutunut, Marguerite, ja... jos haluat jutella rauhassa, niin

Vincennesiinkin menemättä tapaamme omassa puutarhassani tuuheiden

pyökkien varjoa, ruohikon kirjavanaan satakaunoisia ja orvokkien

runsauden, jonka tuoksu tuntuu tänne asti."

"Rakas markiisitar, olen pahoillani, että kieltäydyt... Kaipasin saada

tyhjentää sydämeni sinun osanotollesi."

"Sanon vieläkin, Marguerite, että sydämeni on sinun yhtä hyvin tässä

huoneessa tai puutarhani lehmuksen alla kuin tuolla puiston tammen

katveessa."

"Minulle se ei ole samaa... Vincennesissä olisin edes lähellä sitä

paikkaa, johon huokaukseni ovat viime päivinä alituiseen pyrkineet."

Markiisitar kohotti äkkiä päänsä. "Sinua kai ihmetyttää, että minä

vielä ajattelen Saint-Mandéta?"

"Saint-Mandéta!" huudahti rouva de Bellière.

Ja kahden naisen katseet iskeytyivät ristiin kuin kaksi rauhatonta

miekkaa ottelun alkuerässä.

"Sinä... ylpeällä luonnollasi?" virkkoi markiisitar halveksivasti.

"Niin, ylpeällä luonnollanikin!" vastasi rouva Vanel. "Sellainen olen...

En voi antaa anteeksi unohdusta, en suvaita uskottomuutta, mutta tunnen

houkutusta rakastamaan, jos erotessani jään kaivatuksi, ja rakastan

ihan hillittömästi, jos minulle hylättynäkin hymyillään."

Rouva de Bellière liikahti tahattomasti.

-- Hän on mustasukkainen, -- ajatteli rouva Vanel.

"Ja sinä olet siis", huomautti markiisitar, "hurjasti kiintynyt herra

de Buckingh... yli-intendenttiin, piti sanomani?" Veri nousi hänen

kasvoihinsa tästä kavaltavasta sanahairahduksesta. "Ja tahtoisit lähteä

Vincennesiin... Saint-Mandé vetää sinua puoleensa!"

"En tiedä, mitä oikein tahtoisin; sinä olisit kenties voinut neuvoa

minua."

"Mitenkä?"

"Olet useinkin opastanut minua pulmissani."

"En totisesti olisi kyennyt siihen tällä kertaa, sillä minä en ole niin

anteeksiantavainen kuin sinä. Rakastan ehkä vähemmän, mutta

loukkaantuessaan sydämeni pahastuu ainiaaksi."

"Mutta herra Fouquet ei ole loukannut sinua", huomautti Marguerite

Vanel neitsyellisen viattomasti.

"Ymmärrät ihan hyvin, mitä tarkoitan. Eihän herra Fouquet tietenkään

ole loukannut minua, kun olemme vain muodollisesti tuttavuksia, mutta

sinulla on valittamisen syytä häntä vastaan. Sinä olet ystävättäreni,

ja senvuoksi en neuvoisi sinua siihen suuntaan kuin haluaisit."

"Ah, olet ennakkoluuloinen?"

"Mainitsemasi huokaukset antavat selvän perusteen päätelmiin."

"Voi, nyt sorrat minua!" pahaksui nuori nainen äkkiä kooten kaikki

voimansa niinkuin taistelija valmistautuessaan antamaan viimeisen

iskun; "sinä otat lukuun vain pahat intohimoni ja heikkouteni. Mitä

minussa on puhtaita ja jalomielisiä tunteita, niistä et ole

tietääksesikään. Jos herra yli-intendentti tällä hetkellä vallitseekin

ajatuksiani, jos lähestyn häntä, kuten tunnustan olevan mahdollista,

niin se johtuu siitä, että hän herättää syvää myötätuntoani, ollessaan

nyt niin onnettomassa asemassa kuin ajatellakin voi."

"Oi, onko jotakin uutta tapahtunut?" äännähti markiisitar painaen

kätensä sydämelleen.

"Etkö siis tiedä?"

"En mitään", vastasi rouva de Bellière vapisuttavan ahdistuksen

lamaannuksessa.

"Kultaseni, ensiksikin kuninkaan suosio on tyyten siirtynyt herra

Fouquetilta herra Colbertille."

"Niin, sitä kyllä puhutaan."

"Se onkin luonnollista Belle-Islen vehkeen paljastumisen jälkeen."

"Minulle oli kerrottu, että se linnoitusten ilmestyminen kääntyi herra

Fouquetin kunniaksi."

Marquerite puhkesi niin ilkeään nauruun, että markiisitar olisi sillä

hetkellä ilomielin survaissut tikarin hänen sydämeensä.

"Nyt ei ole enää kysymyksessä herra Fouquetin kunniakaan, kultaseni,

vaan hänen pelastuksensa", ilmoitti rouva Vanel. "Kolmen päivän

kuluttua yli-intendenttiä kohtaa täydellinen tuho!"

"Ohoh, sepä joutuisaa menoa!" virkahti markiisitar hymyillen

vuorostaan.

"Sanoin kolmen päivän, kun väkisinkin tahdon pettää itseäni toivolla.

Mutta varmana voi pitää, että kaikki on lopussa jo huomenna."

"Millä perusteella?"

"Mitä nöyryyttävimmästä syystä: yli-intendentillä ei ole enää rahoja."

"Rahamaailmassa, rakas Marguerite, saattaa tänään olla tyhjillään ja

huomenna nostaa miljoonia."

"Niin saattoi käydä laatuun herra Fouquetille silloin kun hänellä oli

kaksi rikasta ja taitavaa ystävää, jotka kokosivat hänen hyväkseen ja

saivat rahoja heltiämään monista lähteistä, mutta ne ystävät ovat

kuolleet."

"Kultakolikot eivät kuole, Marguerite; ne ovat kätköissä, joita

tutkistellaan, ja niitä löytyy tarpeeksi."

"Näetpä kaikki ruusunhohteessa, Elise, -- mutta ikävää vain on, että

sinä et ole yli-intendentin Egeria, osoittaaksesi hänelle aarteiston,

mistä hänen sopii ammentaa kuninkaan eilen pyytämät miljoonat."

"Miljoonat?" toisti markiisitar säikähtyen.

"Neljä... parillinen luku."

"Kunnotonta!" mutisi rouva de Bellière tuon raivoisan ilakoimisen

kiduttamana... "Kai yli-intendentiltä neljäkin miljoonaa riittää",

vastasi hän miehuullisesti.

"Jos ihmeeksi vielä riittäisikin tähän vaatimukseen", tuumi Marguerite,

"niin tuskinpa enää lähtee sitä erää, jota kuningas pyytää kuukauden

kuluttua."

"Kuningas aikoo yhä saada häneltä suuria summia?"

"Epäilemättä, ja siksi sanoinkin, että herra Fouquet-poloisen häviö on

auttamattomasti ratkaistu. Ylpeyden kannustamana hän toimittaa rahoja

niin pitkälle kunnes kukistuu köyhyyteen."

"Se on totta", myönsi markiisitar väristen; "suunnitelma on pätevä...

Mutta sanohan, vihaako siis herra Colbert yli-intendenttiä niin

katkerasti?"

"Ei uskoakseni rakastakaan... Herra Colbert muuten on mahtava mies, ja

lähemmin tutustuessa hän esiintyy yhä enemmän edukseen: jättiläismoisia

pyrkimyksiä, talttumaton tahdonvoima, maltillinen toiminta, -- hän

edistyy pitkälle."

"Hänestä tulee rahaministeri?"

"Luultavasti... No niin, tämän johdosta siis, hyvä markiisittareni,

johduin kovasti säälittelemään miesparkaa, joka on minua rakastanut ja

palvonutkin; nähdessäni hänet sellaiseen ahdistukseen syöstyksi annoin

itsekseni anteeksi hänen uskottomuutensa... jota hän katuukin, kuten

olen saanut aihetta uskoa. Sentähden tunsin kiihkeätä halua toimittaa

hänelle viihdytystä, neuvoa häntä jotenkuten; ajattelin hänen

käsittävän esiintymiseni vaikuttimen ja olevan minulle siitä

kiitollinen. On suloista havaita olevansa rakastettu, katsos. Miehet

pitävät rakkautta suuressa arvossa, silloin kun heitä ei enää

mahtavuutensa sokaise."

Markiisitar ei nyt lopulta tiennyt mitä vastata ja mitä ajatellakaan,

huumaantuneena ja murtuneena näistä säälittömistä hyökkäyksistä, jotka

oli harkittu täsmällisiksi ja sattuviksi kuin tykistötuli. Luihun

ystävättären ääni oli saanut mitä hellimpiä vivahduksia; hän haastoi

kuin nainen ja piiloitteli pantterin vaistoja.

"No, miksi et siis lähde herra Fouquetin luo?" kysäisi rouva de

Bellière viimein epämääräisesti toivoen, että Marguerite herkeisi

murjomasta voitettua vihollista.

"Sinä olet saanut minut vielä ajattelemaan, markiisitar. Ei, olisi kai

säädytöntä minun ryhtyä ensimmäiseen askeleeseen. Herra Fouquet kyllä

rakastaa minua, mutta hän on hyvin ylpeä. En voi hevin asettua

alttiiksi korskealle torjumiselle... Onhan minun sitäpaitsi säästeltävä

mieheni tunteita. No, sinä et sano mitään? Pitäneekin sitten kysyä

herra Colbertin neuvoa!" Hän nousi hymyillen kuin hyvästelläkseen.

Markiisitar ei jaksanut noudattaa hänen esimerkkiään. Marguerite tämän

havaitessaan siirtyi heti muutamia askeleita loitommaksi, yhä

nauttiakseen kilpailijattarensa nöyryyttävästä masennuksesta, ja

tokaisi sitten äkkiä: "Etkö saata minua ulos?"

Markiisitar kohoutui vaaleana ja jäykkänä, tuskassaan enää ollenkaan

muistamatta kirjekuorta, josta hän oli keskustelun alussa ollut niin

huolissaan; ensimmäisellä askeleella se nyt tuli näkyviin. Sitten hän

avasi rukouskammionsa oven ja sulkeutui sinne, edes päätänsä

kääntämättä Marguerite Vanelin taholle. Tämä lausui tai oikeastaan

sopersi joitakuita sanoja, joita rouva de Bellière ei tarkannut. Mutta

heti markiisittaren kadottua piti hänen kademielisen vihollisensa

väkisinkin varmistautua siitä, että hänen epäluulonsa olivat osuneet

oikeaan; hän ojentausi esiin kuin pantteri ja sieppasi kirjekuoren.

"Haa!" mutisi hän hammasta purren; "herra Fouquetilta tullutta kirjettä

hän siis todellakin luki minun saapuessani!"

Ja hän vuorostaan syöksähti ulos.

Tällävälin markiisitar ovensa suojaan päässeenä tunsi voimansa lopen

ehtyneiksi; hetkisen hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin

patsas, mutta huojui sitten kuin myrskyn horjuttama veistos

jalustallaan ja kaatui tainnuksissa lattiamatolle. Se kumahdus kuului

juuri samassa kun Marguerite Vanelin vaunut jyrisivät hotellin

edustalta kadulle.

101

Markiisittaren kalleudet.

Isku oli ollut sitä kovempi, kun se oli aavistamaton; kesti senvuoksi

jonkun aikaa, ennen kuin markiisitar toipui, mutta tajulle tullessaan

hän heti alkoi pohtia asemaa sellaisena kuin se nyt ilmeni.

Suuria sieluntuskia tuottavalla ponnistuksella hän pakotti ajatuksensa

seuraamaan sitä latua, jolle leppymätön ystävätär oli hänet johtanut

puheillaan. Yleisen edun harrastamisen varjolla Colbert salakavalasti

edisti omia pyrkimyksiään, jotka edellyttivät etevämmän kilpailijan

tunnotonta tuhoamista. Sydämetön Marguerite Vanel kostonhaluisena

riemuitsi lähestyvästä kukistumisesta, herkeämättömästi lietsoen

menetetyn rakastajansa vihamiehen hankkeita ja samalla tahtoen musertaa

entisen ystävättärensä. Ja markiisitarta enemmän suretti kuin

vihastutti se tieto, että kuningas oli yhtynyt kolmanneksi noin

arvottomaan kierouteen; moinen salajuoni osoitti Ludvig XIII:n

viimeisten vuosien petollisuutta ja Mazarinin ahneutta siltä ajalta,

jolloin hän ei ollut vielä kyllikseen ehtinyt täyttyä ranskalaisella

kullalla. Mutta urhea nainen sai piankin takaisin kaiken tarmonsa ja

heitti kokonaan sikseen tuskittelunsa siitä, mitä oli tapahtunut.

Markiisitar ei ollut niitä, jotka vaikertavat silloin kun tulisi toimia

ja viihdyttelevät mieltänsä onnettomuuden surkuttelulla, jos kykenevät

sitä auttamaan. Hän paineli tovin kylmillä käsillään otsaansa,

suoristausi sitten ja soitti kelloa lujalla kädellä ja varmana

ryhdiltään. Hän oli tehnyt päätöksensä.

"Ovatko matkavalmistukset kunnossa?" kysyi hän kamarineidolta, joka

astui sisään.

"Kyllä, madame; mutta luulimme rouva markiisittaren lähtevän maalle

vasta kolmen päivän kuluttua."

"Kaikki koristeeni ja arvopaperini ovat kuitenkin koolla?"

"Niin, madame; mutta tapanamme on ollut jättää ne kaikki Pariisiin, kun

rouva ei ole käyttänyt kalleuksiaan maalla. Arvoesineet ovat

sullottuina talteen rouvan työhuoneessa."

"Mihin jalokivet on pantu?"

"Lippaisiin."

"Entä pöytähopeat?"

"Isoon tammikirstuun."

Markiisitar vaikeni hetkiseksi ja käski sitten tyynesti:

"Kutsuttakoon kultaseppäni tänne."

Kamarineidon lähdettyä antamaan tiedon määräyksestä markiisitar siirtyi

työhuoneeseen ja alkoi mitä huolellisimmin tarkastella lippaittensa

sisältöä. Hän ei ollut koskaan suonut sellaista huomiota näille

kalleuksille, jotka ovat naisen ylpeytenä; milloinkaan ei hän ollut

katsellut koristeitaan muulta kannalta kuin valitakseen niistä

kehyksien tai värien perusteella pukuunsa kulloinkin soveliaimmat.

Tänään hän ihaili rubiinien kokoa ja timanttien kirkkautta, joutui

syvästi pahoilleen jokaisesta täplästä tai muusta viasta, olisi suonut

kultapohjien olleen paksumpia ja jalokivien yhä uhkeampia.

Kultaseppä tullessaan yllätti hänet tässä tutkistelussa.

"Herra Faucheux", aloitti markiisitar, "tehän olette toimittanut

minulle kaiken kultakalustoni?"

"Niin, rouva markiisitar."

"En enää muista, mihin summaan lasku nousikaan."

"Uudestako, madame, vai siitä, jonka herra de Bellière antoi teille

huomenlahjaksi? Sekin oli nimittäin minulta tilattu."

"No, uudesta ensiksikin."

"Se kaikki -- kannut, pikarit ja kannelliset kulhot, maustekalustot

rasioinensa, makeisvasut ja hedelmäveitset -- maksoi rouva

markiisittarelle kuusikymmentätuhatta livreä."

"Hyväinen aika, eikö enempää?"

"Piditte laskuani silloin hyvinkin suurena..."

"Se on totta, se on totta! Nyt muistan, että se tuntuikin minusta ensin

kalliilta; siinä oli kai työ arvioitu korkealle?"

"Niin, madame; siinä oli runsaasti kaiverrusta, pakotusta, uusia

sommitelmia."

"Minkä verran tuli työn osalle hinnasta? Älkää arastelko."

"Se nosti metalliarvoa kolmanneksella, madame. Mutta..."

"Ja sitten se toinen kalusto, vanhat kulta-astiat, jotka mieheni

lahjoitti?"

"No, niissä ei tekotapa ole niin huoliteltua yksityispiirteiseksi.

Alkuperäiseksikin arvoksi jää vain kolmekymmentätuhatta livreä."

"Siis seitsemänkymmentä niistä!" mutisi markiisitar itsekseen. "Mutta

minulla on vielä äidinperintönä pöytähopeita, herra Faucheux;

tunnettehan ne jykevät lautaset ja muut astiat, joita en ole tahtonut

vaihtaa, kun ne ovat muistokapineita?"

"Kah, madame, siinäpä olisi oiva apulähde sellaisille ihmisille, joilla

ei ole tilaisuutta säilytellä kaikkia kalleuksiansa koskemattomina,

kuten rouva markiisitar on voinut. Siihen aikaan ei valmistettu niin

keveätä työtä kuin nykyään. Taottiin harkkoja. Se kalusto ei kyllä enää

kelpaa esille, mutta sen paino edustaa kuitenkin halpumatonta

omaisuutta."

"Ei nyt ole muusta väliäkään. Paljonkohan se painaa?"

"On siinä hyvinkin viidenkymmenentuhannen livren arvosta hopeaa.

Erikseen vielä ne kaksi tavattoman juhlallista maljakkoa vastaavat

viittätuhatta livreä kumpikin, -- ne voi arvioida kymmeneentuhanteen

yhteensä."

"Satakolmekymmentä!" jupisi markiisitar. "Oletteko varma

laskelmistanne, herra Faucheux?"

"Muistan minä semmoiset seikat, madame. Vaikka punnitsisimme."

"Merkitsen sen siis kirjaan. Olen laatimassa omaisuuteni arviota."

"Te olette järjestystä rakastava nainen, rouva markiisitar."

"Katsokaamme nyt tätä", virkkoi rouva de Bellière avaten erään lippaan.

"Nuo smaragdit tunnen hyvin", sanoi jalokivikauppias, "olen itse

laittanut niihin kehykset. Sievimmät koko hovissa, -- no, ei sentään

ihan: kaikkein puhtaimmat ovat rouva de Châtlllonin, jolle ne joutuivat

Guisen herttuoilta, mutta teidän smaragdinne ovat toisella sijalla,

madame."

"Minkä verran voidaan laskea niiden arvoksi?"

"Kehyksissään?"

"Ei; olettakaa, että ne tahdottaisiin myydä."

"Kylläpä tiedän, kuka ne ostaisikin!" huudahti Faucheux.

"Myyntiarvon juuri haluan saada selville. Ne siis olisivat

muutettavissa rahaksi milloin hyvänsä?"

"Kaikki teidän jalokivenne menisivät joutuin kaupaksi, madame; on

tunnettua, että teillä on Pariisin hienoin yksityinen kokoelma. Te ette

ole niitä naisia, jotka vaihtavat korujaan; ostatte aina parasta ja

pidätte mitä olette ostanut."

"Paljonko näistä smaragdeista maksettaisiin?"

"Satakolmekymmentätuhatta livreä."

Markiisitar merkitsi lyijykynällä muistikirjaansa kultasepän

mainitseman summan.

"Entä tästä rubiininauhasta?" kysyi hän edelleen.

"Vaaleanpunaiset rubiinit... ovatpa ne muhkeita! Näitä jalokiviä en

tiennyt teillä olevankaan, madame."

"Arvioikaa."

"Kaksisataatuhatta livreä. Tuo keskimmäinen vastaa yksinään

sataatuhatta."

"Niin, niin, sitä olin ajatellutkin", sanoi markiisitar hyvillään.

"Sitten timantit, timantit! Voi, niitä minulla on paljon: sormuksia,

ketjuja, korvarenkaita ja helyjä, solkia, rintaneuloja! Tehkää niistä

arvio, herra Faucheux, olkaa niin hyvä."

Kultaseppä otti suurennuslasinsa ja pikku vaakansa, punnitsi,

tarkasteli ja mutisi itsekseen saadessaan yhteenlaskunsa valmiiksi:

"Siinäpä valikoima jalokiviä, jotka tulevat maksamaan rouva

markiisittarelle neljäkymmentätuhatta livreä pelkkinä korkoina."

"Arvioitsette ne kahdeksaansataantuhanteen livreen?..."

"Niille vaihein, rubiinit mukaan luettuina."

"En siis minäkään paljon erehtynyt. Mutta kehyksillä on myös arvonsa."

"Niin, ne erikseen. Jos minut kutsuttaisiin välittämään tällaisten

kalleuksien myyntiä, niin tyytyisin pitämään palkkionani vain kehyksien

kullan; saisin siten hyvinkin viisi kolmattatuhatta livreä."

"Sepä hauskaa! Otatteko siis ansaitaksenne sen hyvityksen sillä

ehdolla, että muutatte jalokivet käteiseksi rahaksi?"

"Mutta, madame", huudahti kultaseppä säikähtyneenä, "ettehän toki myy

korujanne?"

"Älkää nyt ollenkaan huolestuko, herra Faucheux, vaan antakaa minulle

suora vastaus. Te olette rehellinen mies, kolmenkymmenen vuoden aikana

olette ollut väleissä sukuni kanssa, tunsitte isäni ja äitini, jotka

ensin käyttivät teidän isänne apua. Puhuttelen teitä senvuoksi kuin

vanhana ystävänä; otatteko näiden kehyksien kullan palkkioksenne,

toimittaaksenne minulle arvioitsemanne summan käteisenä?"

"Kahdeksansataatuhatta livreä! Se on tavaton erä!"

"Onhan kyllä."

"Mahdotonta saada pikaisesti kokoon yhdellä kertaa!"

"Oh, ei suinkaan."

"Mutta ajatelkaa, madame, millaista melua seurapiirissänne herättäisi

tieto jalokivienne myynnistä!"

"Kenenkään ei tarvitse saada siitä vihiä... Te valmistutatte minulle

samanlaiset tekokorut. Älkää estelkö: se on tahtoni. Myykää yksitellen,

pelkästään jalokivet."

"Mitä siihen tulee, niin myyminen kyllä on helppoa, kun Monsieur

parhaillaan etsiskelee koolle hienoa valikoimaa paljaina jalokivinä

Madamen kalleuksiksi. Siitä on syntynyt kilpailu. Voin helposti

sijoittaa hänelle näitä rubiineja ja timantteja kuudensadantuhannen

livren arvosta, kun hyvin tiedän, että kauniimpiakaan ei tule

tarjolle."

"Kuinka pian luulisitte saavanne sen kaupan syntymään?"

"Kolmen päivän kuluessa."

"No niin, loput voitte saada menemään yksityishenkilöille. Niinpä

voinettekin laatia kanssani suoranaisen kauppasopimuksen, jossa maksu

määrätään suoritettavaksi neljän päivän kuluessa."

"Madame, madame, malttakaa toki hiukan, minä pyydän... Menetätte suotta

satatuhatta livreä, jos pidätte kiirettä sen sijaan että antaisitte

minun vain välittäjänä myydä jalokivet vähitellen."

"Uhraan kaksisataatuhatta, jos käy tarpeelliseksi. Tahdon saada kaikki

kuntoon jo täksi illaksi. Tehkää päätöksenne."

"Suostunhan kauppaan, rouva markiisitar... En tahdo salata, että voitan

tässä viisituhatta pistolia."

"Sitä parempi! Miten saan rahat?"

"Lähemmin ajatellessani voin haalia ne kokoon vielä tänään -- osittain

kullassa, mutta enimmäkseen on minun tarjottava Lyonin pankin

seteleitä, jotka herra Colbert lunastaa."

"Olkoon seteleinä", vahvisti markiisitar. "Menkää nyt vain kiireesti

järjestämään maksun suoritus."

"Kyllä madame, mutta suvaitkaa vielä..."

"Ei enää sanaakaan siitä, herra Faucheux. Niin, unohdinpa ne

pöytähopeat... Ostattehan nekin?"

"Viidestäkymmenestätuhannesta livrestä, epäröimättä, madame."

"Siis runsaasti miljoona", mutisi markiisitar. "Herra Faucheux, te

saatte haettaa täältä myöskin molemmat kultakalustot noiden hopeiden

mukana. Sanon täällä selitykseksi, että ne sulatetaan miellyttävämpiä

malleja varten... ja sulattaa teidän tuleekin ne. Smaragdit otatte

omasta arviostanne, niinhän? Toimittakaa näistä kaikista rahat

kullassa... kiireimmiten."

"Hyvä on, rouva markiisitar."

"Sekä setelit että kullan voitte asettaa kirstuun ja panna saattajaksi

jonkun apulaisenne, joka odottakoon minua vaunuissa yhdenkään

palkolliseni näkemättä."

"Rouva Faucheuxin vaunuissa?" esitti kultaseppä.

"Jos se käy laatuun, niin astun vaunuihin teidän asunnoltanne."

"Kyllä, rouva markiisitar."

"Ottakaa kolme palvelijaani kantamaan pöytäkalustoja."

"Kuten madame käskee."

Markiisitar soitti kelloa.

"Vankkurit herra Faucheuxin käytettäviksi", määräsi hän. Kultaseppä

toimitti aarteet kannetuiksi alas ja ilmoitti itse, että markiisitar

oli jättänyt hänen tehtäväkseen muovata pöytähopeista aistikkaampi

valikoima. Hän kumarsi syvään ja poistui, käskien vankkurien

seurata kintereillään. Kolme tuntia myöhemmin markiisitar meni

kultasepänliikkeeseen ja sai haltuunsa kahdeksansataatuhatta livreä

Lyonin pankin seteleitä sekä kaksisataaviisikymmentätuhatta livreä

kullassa, lukittuina kirstuun, jonka apulainen jaksoi vaivoin kantaa

rouva Faucheuxin vaunuihin.

Kultasepän arvoisalla elämänkumppanilla oli nimittäin omat vaunut.

Tilikonttorin johtajan tyttärenä hän oli tuonut kolmenkymmenentuhannen

écun myötäjäiset miehelleen, kultaseppien ammattivanhimmalle. Ne

kolmekymmentätuhatta olivat kantaneet hyvää hedelmää kahdenkymmenen

vuoden aikana. Kultaseppä oli miljoonamies, mutta elämässään

vaatimaton. Vaimolleen hän oli kuitenkin ostanut ylen juhlalliset

kaleesit, jotka oli valmistettu v. 1648, kymmenen vuotta jälkeen

kuninkaan syntymän. Tämä vierivä rakennus oli kaupunginosan suurena

ihmeenä; se oli kauttaaltaan somisteltu vertauskuvallisilla

maalauksilla ja kulta- ja hopeatähtisillä pilvillä. Näihin hieman

eriskummaisiin ajoneuvoihin nyt asettui ylevä aatelisnainen, vastapäätä

apulaista, joka markiisittaren hametta arastellen veti polvensa ihan

näkymättömiin. Ylpeydestä paisuvin sydämin sai apulainen sitten antaa

ajajalle käskyn: "Saint-Mandén tielle!"

102.

Myötäjäiset.

Herra Faucheuxin hevoset olivat kunnon percheläisiä, mutta

kuhmupolvisia ja muutenkin hiukan kankeakoipisia, ollen peräisin

vuosisadan edelliseltä puoliskolta kuten ajopelikin; ne eivät siis

kiitäneet niinkuin yli-intendentin englantilaiset juoksijat, vaan

käyttivät taipaleelleen kaksi tuntia. Saattoi kyllä sanoa, että joskaan

vauhtia ei voinut kiittää, ne marssivat majesteettisesti.

Markiisitar pysähdytti hyvin tutulle ovelle, vaikka hän olikin nähnyt

sen vain yhden kerran, kuten muistetaan; olihan se ollut muistettava

käynti, tuskin vähemmän tukalassa käänteessä tapahtuneena kuin nyt

uudistuessaankaan. Hän otti taskustaan avaimen, painoi sen valkoisella

kätösellään lukkoon, työnsi ovea, joka myötäsi narahtamatta, ja käski

apulaisen kantaa kirstun ensimmäiseen huonekertaan. Mutta portaissa se

osoittausi niin raskaaksi, että miehen täytyi kutsua ajaja

kumppanikseen. Arkku laskettiin pikku eteiskammioon, jonka viereisessä

vierashuoneessa herra Fouquet oli polvistunut markiisittaren jalkoihin.

Rouva de Bellière antoi ajajalle louisdorin, apulaiselle herttaisen

hymyn, ja hyvästeli heidät. Hän lukitsi oven ja jäi siten yksikseen

odottelemaan turvassa. Ketään palkollista ei ilmestynyt näkyviin.

Kuitenkin kaikki oli järjestettyä ikäänkuin näkymätön henki olisi

arvannut tulijan tarpeet ja toiveet. Liedessä räiskyi iloinen

tulennos, kynttilänjalkoihin oli asetettu valaistusneuvot valmiiksi,

hyllypöydällä oli virvokkeita ja kirjoja, japanilaisissa maljakoissa

vereksiä kukkasia. Se oli kuin lumottu asunto.

Markiisitar sytytti kynttilät, hengitti kukkien tuoksua, istuutui

lepotuoliin ja vaipui piankin unelmiin, jotka kaihoisinakin sisälsivät

myös viihdytystä. Hän näki edessään aarteen tuotuna tähän kamariin,

miljoonan, jonka hän oli temmannut omaisuudestaan niinkuin niittokone

sieppaa varresta kaunokin. Se antoi hänelle aihetta moniin suloisiin

ajatuksiin, mutta ennen kaikkea hän mietti, miten saisi luovutetuksi

yli-intendentille nämä rahat hänen kykenemättänsä tietämään, keltä

lahja tuli. Se pulma oli heti juolahtanut hänen mieleensä ja näyttänyt

piankin olevan yksinkertaisesti ratkaistavissa siten, että hän

soittaisi yli-intendentin saapuville ja pakenisi ennen tämän tuloa,

tuntien suurempaa onnellisuutta kuin jos olisi saanut miljoonan eikä

menettänyt. Mutta perille päästyään hän johtui epäilyksiin. Tämä asumus

oli huoliteltu niin kodikkaasti, että olisi voinut luulla kamarineidon

juuri leyhyttäneen sieltä huiskullaan viimeisenkin tomuhiukkasen.

Kaikki nämä valmistukset saivat hänestä tuntumaan kuin hän olisi vasta

tulollaan häätänyt taikalinnan keijukaiset, joiden katseet olivat sitä

ennen voineet vaivihkaa sattua häneen. Fouquet saattoi niin ollen

päästä ainakin sen verran jäljille, että kykenisi arvaamaan asian

oikean laidan, ja hän kieltäytyisi pitämästä lahjaksi minkä olisi

kenties vastaanottanut lainaksi. Hyvää tarkoittava yritys raukeisi

siten tuloksettomaksi. Oli kaiketi tarpeellista ryhtyä asiaan vakavasti

käsiksi, jotta uhrauksesta olisi hyötyä. Piti saada yli-intendentti

täydellisesti oivaltamaan asemansa täpäryys, jotta hän alistuisi naisen

jalomieliseen päähänpistoon. Häntä oli suostuteltava kaunopuheisen

ystävyyden kaikella teholla, ja ellei sekään riittäisi, oli otettava

avuksi kiihkeän rakkauden tenho, jota mikään ei torjuisi ehdottomassa

vakuuttamisen halussa. Eikö yli-intendentti ollutkin tunnettu peräti

hienotuntoiseksi ja arvostaan pitäväksi mieheksi? Sallisiko hän naisen

riistää itseänsä varattomuuteen hänen hyväkseen? Ei, hän taistelisi

vastaan, ja jos mikään voima kykenisi sitä estelyä voittamaan, niin

ainoastaan rakastetun naisen ääni saattoi tulla kysymykseen. Nyt rouva

de Bellièren sydämessä heräsi toinen epäilys, joka vihlaisi julmasti

kuin tikarin kylmä kärki. Rakastiko hän todellisesti? Rajoittuiko tuo

joustava sielu ja herkkä sydän hetkeksikään kiintymään yhteen kohti,

edes enkeliäkään ihaillakseen? Eikö Fouquetin laita hänen kaikesta

nerokkuudestaan ja kunnostaan huolimatta ollut sama kuin noiden

valloittajain, jotka loistavan voiton saatuaan vuodattavat kyyneliä

taistelutantereella?

-- No niin, siitä minun tulee saada selvyys, -- tuumi markiisitar. --

Kuka tietää, eikö tuo kiihkeästi tavoiteltu sydän ole pohjaltaan

arkinen, -- kuka tietää, eikö tuo sielu oikealla tavoin koeteltuna

ilmene jokapäiväiseksi ja ala-arvoiseksi... "No, no!" huudahti hän

itsekseen; "liian kauan tässä epäilen ja epäröin! Ryhdyn koetukseen!"

Hän katsahti seinäkelloon.

-- Jo seitsemän, -- ajatteli hän; -- hänen täytyy nyt olla

työhuoneessaan vahvistamassa asiakirjoja. Ja nousten kuumeisen

kärsimättömästi hän astui kuvastimen luo, jonka pintaan ilmestyi hänen

uhrautuvan rakkautensa päättäväisyyttä haastava hymy; hän painoi

joustinta ja nykäisi näkyviin avautunutta nastaa. Ikäänkuin ennakolta

voipuneena taistelunsa odotuksesta hän sitten hervottomasti heittäysi

polvilleen ison lepotuolin eteen ja kätki vapiseviin käsiin päänsä.

Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli joustimen kitkahduksen. Ovi

kääntyi näkymättömillä saranoillaan, ja Fouquet ilmestyi esiin.

Hän oli kalpea ja kumarassa kuin ankean mietiskelyn painostamana. Hän

ei rientänyt sisälle, vaan astui verkkaan. Peräti tärkeätä ongelmaa

täytyi olla ratkaisemassa miehen, joka tällaista kutsua noudatti noin

hiljaisesti, vaikka nautinto oli muuten niin vallitsevana vaikuttimena

hänen elämässään. Tuskallisissa unissa vietetty yö olikin laihduttanut

piirteitä, jotka tavallisesti ilmaisivat ylvästä huolettomuutta, ja

painanut mustat juovat silmien alle. Hän oli yhä komea ja ylevä

näöltään, ja hänellä kovin harvinainen apeuden juonne suupielissä antoi

kasvoille uutta, nuorentavaa sävyä. Mustassa puvussa, rintamus ihan

koholla hänen levottoman kätensä nyppimästä pitsiröyhelöstä,

yli-intendentti haaveksivin katsein pysähtyi tämän kamarin kynnykselle,

missä hänen silmäyksensä oli niin usein etsinyt odottelevaa onnea.

Tämä lempeä totisuus, ylenpalttisen riemastuksen sijalle tullut

myhäilevä murheellisuus, vaikutti hyvin syvällisesti markiisittareen,

joka katseli häntä syrjästä. Naisen silmä kykenee rakastetun miehen

kasvonpiirteistä lukemaan kaikki itsetunnon tai kärsimyksen vihjeet,

ikäänkuin Jumala heidän heikkoutensa tähden olisi tahtonut suoda

naisille enemmän huomiokykyä kuin muille luoduille. Markiisitar tajusi

ensi katseellaan ministerin koko ahdingon. Hänelle selvisi yön

levottomuus, päivän pettymyksien sarja. Siitä hetkestä hän oli

voimakas, hän tunsi rakastavansa Fouquetia yli kaiken. Hän nousi, astui

rahaministeriä kohti ja virkkoi:

"Te kirjoititte minulle tänä aamuna, että saatte jo vähemmin

muistelluksi minua, samalla kun arvelitte minun kokonaan lakanneen

ajattelemasta teitä, kun emme ole niin pitkään aikaan tavanneet

toisiamme. Tulin osoittamaan sananne vääriksi, monsieur, ja sen voin

tehdä sitä varmemmin, kun näen silmistänne, että te ette ole minua

koskaan rakastanut niin paljon kuin tällä hetkellä, samoin kuin te

puolestanne voitte käsittää tuloni merkitsevän, etten suinkaan ole

teitä unohtanut."

"Oi, te olette enkeli, markiisitar", huudahti Fouquet, jonka ylevää

katsantoa ilahduksen salama hetkiseksi kirkasti, "ja yhdelläkään

ihmisolennolla ei ole oikeutta antautua epäilyksiin teistä! Hänen on

vain nöyrryttävä pyytämään armoa."

"Olkoon se siis suotu teille!" Fouquet aikoi polvistua. "Ei", kielsi

markiisitar, "istuutukaa viereeni. Voi, näen synkän ajatuksen painavan

sieluanne!"

"Mistä niin päätätte, madame?"

"Hymystänne, joka väkinäisyydellään tärvelee koko ilmeenne. No, mitä

nyt mietittekään? Sanokaa, olkaa avomielinen; eihän ystävysten välillä

sovi olla salaisuuksia?"

"No niin, madame, selittäkää siis te minulle, mistä tämä pitkäaikainen

ankaruus johtui."

"Ankaruus?"

"Niin; ettekö ole kieltänyt minua käymästä luonanne?"

"Oi, onhan siihen ollut syytä, hyvä ystävä!" sanoi rouva de Bellière

syvään huoaten. "Jo viime käyntinne minun luonani on tuottanut teille

paljon onnettomuutta. Asuntoani vakoillaan, ja samat silmät, jotka

silloin näkivät teidät, olisivat voineet uudelleen saada katkeran

kostonhalun aihetta. Pidän teille vähemmän vaarallisena, että minä

tulen tänne; mutta tietäen teidän joutuneen jo muutoin ahdinkoon, en

ole tahtonut yhä lisätä vastuksianne..."

Fouquet hätkähti. Nuo sanat palauttivat hänen mieleensä rahaministerin

huolet, jotka olivat hetkiseksi häipyneet rakastajan toiveisiin.

"Ahdinkoon, -- minä?" virkahti hän yrittäen hymyillä. "Mutta

murheellisella sävyllänne tosiaan melkein saatte minut uskomaankin

sitä, markiisitar. Ovatko nuo kauniit silmät siis kääntyneet minuun

vain surkutellakseen? Oh, aivan toisia tunteita odotin niiden

kuvastavan."

"Minusta ei murhe ole lähtöisin, monsieur: katsokaa vain kuvastimesta."

"Totta kyllä, olen hiukan kalpea, markiisitar, mutta se johtuu

liiallisesta työstä: kuningas antoi eilen toimekseni hankkia

ylimääräisiä rahavaroja."

"Niin, neljä miljoonaa; sen tiedän."

"Te tiedätte sen!" huudahti Fouquet ihmeissään. "Miten se on

mahdollista? Vasta peliseurueen hajaannuttua, kuningattarien poistuttua

ja yhden ainoan henkilön läsnäollessa kuningas..."

"Näette kuitenkin, että tunnen asian, ja siinähän on kylliksi. No niin,

jatkakaa, hyvä ystävä: kuningas siis pyysi..."

"Niin, käsitättehän, markiisitar, että summa oli koottava, sitten

laskettava, merkittävä kirjoihin, ja se puuha on hyvinkin pitkällinen

toimitus. Herra de Mazarinin kuoltua on raha-asiain virastossa

ilmaantunut jonkun verran väsymystä ja häiriötä: henkilökuntani on

saanut liian paljon tehtävää, ja minun täytyi yöllä valvoa apuna."

"Summa on siis koolla?" kysyi markiisitar levottomasti.

"Olisipa ihme, markiisitar", vastasi Fouquet hilpeästi, "jos

rahaministerin kassoista ei löytyisi neljää vaivaista miljoonaa."

"Niin, kyllähän uskon, että teillä ne on tai tulee saaduksi."

"Tulee saaduksiko?"

"Siitä ei ole pitkääkään aikaa, kun teiltä jo vaadittiin kaksi."

"Minusta tuntuu vuosisata siitä kuluneen, markiisitar. Mutta älkäämme

enää puhuko rahoista, jos suvaitsette."

"Päin vastoin puhukaamme niistä, hyvä ystävä."

"Oh!"

"Kuulkaahan, minä olenkin tullut vain sitä varten."

"Mutta mitä siis tahdottekaan sanoa?" tiedusti yli-intendentti, jonka

katse ilmaisi rauhatonta uteliaisuutta.

"Nimitetäänkö yli-intendentti eroittamattomaksi virkaansa, monsieur?"

"Mutta markiisitar!"

"Vastaanhan minäkin teille vilpittömästi."

"Te hämmästytätte minua, markiisitar, puhuessanne kuin luottamustehtäviä

tarjoava."

"Asia on aivan yksinkertainen: aion tallettaa sijoitettavaksenne rahoja

ja niin ollen haluan luonnollisesti tietää, onko asemanne taattu."

"Totisesti, markiisitar, olen ymmällä enkä voi käsittää mihin

tähtäätte."

"Ihan vakavasti puhuen, hyvä herra Fouquet, minulla on kiusaa

käteisistä varoistani. Olen kyllästynyt ostamaan tiluksia ja tahdon

jättää jonkun ystävän tehtäväksi saada rahani tuottamaan tyydyttävää

tuloa."

"Mutta eihän sillä liene pahaakaan kiirettä?" virkkoi Fouquet.

"Pidän asiaa aivan kiireellisenä ja tärkeänä."

"No, puhumme siitä toisella kertaa."

"Se ei käy laatuun, sillä rahat ovat mukanani."

Markiisitar viittasi kirstuun ja avasi yli-intendentin nähtäviin

setelitukut ja kultaläjän.

Fouquet oli noussut silloin kun markiisitarkin. Hän seisoi kotvasen

ihmeissään; sitten hän yhtäkkiä peräytyi, kalpeni ja vaipui tuolille,

kätkien kasvot käsiinsä.

"Voi, markiisitar, markiisitar!" mutisi hän.

"No?"

"Mikä mielipide teillä onkaan minusta, tehdäksenne tällaisen

tarjouksen?"

"Teistäkö?"

"Päätelmä on selvä."

"Mitä siis itse ajattelettekaan esityksestäni? Sanokaa."

"Te toitte nämä rahat sen johdosta, että tiesitte minun olevan pulassa.

Oi, älkää kieltäkö. Käsitän sen selkeästi. Enkö tunne sydäntänne?"

"No niin, jos tunnette sydämeni, niin huomaatte, että juuri sen tarjoan

teille."

"Olin siis oikeassa!" huudahti Fouquet. "Voi, madame, en tosiaan ole

koskaan antanut teille oikeutta loukata minua tällä tavoin!"

"Loukata teitä!" lausui rouva de Bellière kalveten. "Omituista

inhimillistä herkkätuntoisuutta! Olettehan vakuuttanut rakastavanne

minua? Olettehan sen rakkauden nojalla pyytänyt mainettani, kunniaani?

Ja tarjotessani rahojani te kieltäydytte?"

"Hyvä markiisitar, te olette ollut vapaa varjelemaan mitä sanotte

maineeksenne ja kunniaksenne. Jättäkää minulle omasta kohdastani sama

vapaus. Jättäkää minut syöksymään häviöön, sortumaan niiden

vihamielisten pyrkimysten painoon, jotka minua saartavat, tekemieni

virheitten ja oman katumuksenikin raskautukseen; mutta taivaan tähden

älkää musertako minua tällä viimeisellä iskulla, markiisitar!"

"Teiltä vastikään puuttui selvänäköisyyttä, herra Fouquet", huomautti

toinen.

"Mahdollista kyllä, madame."

"Ja nyt ette ymmärrä sydämen kieltä."

Fouquet kouraisi läähättävää rintaansa.

"Murjokaa minua, madame", hän sanoi; "minulla ei ole mitään

vastattavana."

"Olen tarjonnut teille ystävyyteni, herra Fouquet."

"Niin, madame; mutta te olette rajoittunut siihen."

"Tämä esitykseni johtuu ystävän harrastuksesta."

"Epäilemättä."

"Ja te hylkäätte ystävyyteni todisteen?"

"En voi muuta."

"Katsokaa minuun, herra Fouquet." Markiisittaren silmät säihkyivät.

"Tarjoan teille rakkauteni."

"Oh, madame!" äännähti Fouquet.

"Olen rakastanut teitä jo kauan, kuulkaa. Naisilla on väärä

hienotunteisuutensa kuten miehilläkin; minua on hallinnut kiihkeä

rakkaus, mutta sen täyttä voimaa en ole tahtonut teille ilmaista."

"Oi!" huudahti Fouquet liittäen kätensä ristiin.

"No, nyt siis sanon sen teille. Te olette pyytänyt rakkauttani

polvillanne, ja minä kielsin; olin sokea kuten tekin äsken. Nyt sen

tarjoan."

"Niin, mutta ainoastaan itse tunteen!"

"Rakkauteni, itseni, elämäni! Kaikki, kaikki, kaikki!"

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Fouquet huumaantuneena.

"Otatteko vastaan?"

"Te rusennatte minut onneni ylenpalttisuudella!"

"Oletteko onnellinen -- sanokaa, sanokaa... jos minä tulen omaksenne,

kokonaan omaksenne?"

"Se on ylin auvo!"

"Ottakaa minut siis. Mutta kun minä uhraan teille ennakkoluulon,

luopukaa tekin minun tähteni viimeisestä arvelevaisuudesta."

"Madame, madame, älkää kiusatko minua!"

"Ystäväni, ystäväni, älkää kieltäytykö!"

"Voi, ajatelkaa toki, mitä esitättekään!"

"Fouquet, evätkää vain sanalla, niin avaan tämän oven", ja hän viittasi

kadulle päin -- "ja sitten ette enää näe minua. Lausukaa vain sana

myöntymykseksi, niin seuraan teitä minne tahdotte, ummessa silmin,

estelemättä, empimättä, surematta."

"Elise, Elise! Mutta tuo rahakirstu?"

"Siinä ovat myötäjäiseni!"

"Se on teidän häviönne!" huudahti Fouquet survaisten nurin kullan ja

setelipinkat; "tuossa on hyvinkin miljoona..."

"Sen verran juuri... Summa edustaa jalokiviäni, joita en tahdo enää

käyttää, jos te ette minua rakasta, ja jos rakastatte minua niinkuin

minä teitä, en enää tarvitse koruja!"

"Oi, tämä on liikaa, tämä on liikaa!" huudahti Fouquet. "Minä taivun,

taivun, vaikkapa vain saattaakseni arvoonsa sellaisen uhrautuvaisuuden.

Otan vastaan myötäjäiset..."

"Ja tässä on naisesi", sanoi markiisitar heittäytyen hänen syliinsä.

103.

Jumalan alue.

Tällävälin Buckingham ja de Wardes matkasivat hyvinä kumppanuksina ja

täydessä sovussa Pariisin--Calaisin valtatiellä.

Buckingham oli jouduttanut jäähyväisiänsä siinä määrin, että ne

pääosaltaan olivat jääneet pintapuolisiksi. Hyvästelykäynnit

Filip-herttuan ja Madamen sekä nuoren kuningattaren ja

leskikuningattaren luona olivat muodostuneet yhdeksi yhteiseksi

tilaisuudeksi. Tästä tuli ansio leskikuningattaren pikku sovittelulle,

joka säästi hänet antautumasta toiseen kiusalliseen kahdenkeskiseen

haasteluun kruununprinssin kanssa ja pelasti hänet Madamen

vaaralliselta taikomiselta. Buckingham oli hellästi syleillyt de

Guichea ja Raoulia, vakuuttaen edelliselle suurta arvonantoaan ja

jälkimmäiselle lujaa ystävyyttä, jota mitkään vastukset eivät voisi

haitata, ei etäisyys eikä aika horjuttaa. Vankkurit olivat lähteneet jo

ennakolta; itse hän nousi koko saattueensa keralla kaleeseihin illan

tullen. De Wardes ei ollut suinkaan hyvillään siitä, että

englantilainen siten otti hänet hinatakseen. Hän oli kekseliäässä

mielessään pohtinut keinoja moisesta kytkyestä päästäkseen, mutta

mitään soveliasta muotoa ei ollut ilmennyt verukkeeksi, jonka

perusteella hän olisi saanut matkustetuksi erikseen ja voinut sopia

siitä, että joutuisasti kulkeva herttua olisi perillä odottanut häntä.

Hänen oli ollut pakko niellä äkänsä ja yrmeytensä. Ne huimapäiset

tuttavat, joille hän olisi voinut avata sydämensä neuvon tarpeessa,

olisivat ilvehtineet hänelle herttuan ylemmyydestä. Tasaisemmat, mutta

järkevämmät olisivat vain kehoittaneet häntä luopumaan kaksintaistelun

ajatuksestakin, muistuttaen kuninkaan kiellosta. Enimmät tuttavat

taasen olisivat joko lähimmäisrakkaudesta tai kansallisesta

itserakkaudesta suorastaan katsoneet parhaaksi avukseen ilmoittaa

kiireimmiten ministereille matkasta, joka oli päättymässä verileikkiin.

Niinpä oli tuloksena, että de Wardes peräti karvaalla mielellä sulloi

matkareppunsa, otti kaksi ratsua ja lakeijan saattamana riensi

tulliportille, missä Buckinghamin kaleesien piti ottaa hänet mukaansa.

Herttua tervehti vastustajaansa kuin parasta ystävää, sovitti hänelle

mukavan istumasijan, tarjosi makeisia ja levitti hänen ylleen

soopelinnahkaisen viitan, joka oli ollut heitettynä etuistuimelle.

Sitten haasteltiin hovista, lukuunottamatta kruununprinsessaa;

Monsieurista, puuttumatta hänen talouteensa; kuninkaasta, mainitsematta

hänen kälyään; leskikuningattaresta, syrjäyttäen hänen miniänsä;

Englannin kuninkaasta, kajoamatta hänen sisareensa; matkakumppanusten

sydämenasioista, mitään vaarallista nimeä esittämättä.

Pikku päivämatkoina suoritettu retki muodostuikin hupaiseksi. Aito

ranskalaisena mieleltään ja kasvatukseltaan Buckingham piankin oli

ihastuksissaan siitä, että oli niin hyvin valinnut kumppaninsa.

Ajanviettoon kuului hyvällä herkutteluhalulla soviteltuja aterioita,

tilapäisiä kilparatsastuksia kauneilla kentillä tien varressa ja

jäniksenpyyntiäkin, sillä herttua oli ottanut ajokoiria mukaansa.

Buckingham hiukan muistutti kaunoista Seine-virtaa, joka tuhanteen

kertaan syleilee Ranskaa hellässä polvittelussaan, ennen kuin saa

laskeutuneeksi valtamereen. Mutta Ranskasta poistuessaan Buckingham

ennen kaikkea kaipasi sitä uutta ranskatarta, jonka hän oli tuonut

Pariisiin; hänen mieleensä tulvi aivan alituiseen muistoja, ainaisina

kaihon aiheina. Toisinaan hän itsehillinnästään huolimatta vaipui

näihin mietteisiinsä äänettömäksi, ja silloin ei de Wardeskaan

häirinnyt häntä. Tämä huomaavaisuus olisi varmasti liikuttanut

Buckinghamin sydäntä ja muuttanut hänen aikeitaan de Wardesiin nähden,

ellei jälkimmäisen vaiteliaisuutta olisi pilannut sisukas katse ja

väistymätön salakavala hymy. Vaistomaiset vihamielisyydet ovat

talttumattomia; mikään ei sammuta niitä. Tuhkaa saattaa väliin kertyä

verhoksi, mutta alla kytee sitkeä hehku.

Kun vastoin alkuperäisiä kiirehtimisen aikeita oli täten käytetty

taipaleella tarjoutuvia huvikkeita, päädyttiin perille vasta kuudennen

päivän ehtoopuolella. Herttuan palveluskunta oli ennakolta vuokrannut

purren, jolla hevoset ja kuormasto kuten väkikin piti vähin erin

toimittaa etäämmäksi asettuneeseen kutteriin. Hevoset laivattiin

ensimmäisinä, vipuamalla ne purresta kutterin kannelle vasiten

valmistetuissa vasuissa ja siten tuettuina täytteillä, että niiden

raajat eivät rajuimmissakaan säikyn tai kärsimättömyyden setkissä

päässeet karvaltaan kahnautumaan. Kahdeksan tällaista vierekkäin

asetettua vasua täytti lastisuojan. Vapisevat hevoset eivät lyhyillä

merimatkoilla ollenkaan tarvitse syödäkseen, vaan ihan kammoavat

parastakin apetta, jota maalla halukkaasti pitäisivät hyvänään.

Vähitellen saatiin kaikki kuormastokin siirretyksi kutteriin, kun työ

oli aloitettu ennen herttuan tuloa. Palkolliset palasivat ilmoittamaan

hänelle, että valmistuksista oli nyt suoriuduttu, joten odotettiin

vain, milloin hänen ylhäisyytensä suvaitsisi tulla alukseen

ranskalaisen aatelismiehen kanssa. Kukaan ei nimittäin aavistellut

jälkimmäistä muuksi kuin herttuan äskettäin saamaksi peräti likeiseksi

seuralaiseksi.

Buckingham käski vastata laivurille, että hänen tuli pysytellä

valmiina, mutta kun meri nyt läikkyi niin kauniina ja näkyi tulevan

komea päivänlasku, sanoi hän lähtevänsä purjehtimaan vasta hämärissä,

käyttääkseen ihanaa iltaa kävelyyn rantahietikolla, olletikin kun

hänellä oli luonnonkauneuksiin yhtä suuresti viehättynyt kumppani.

Siitä huomauttaessaan hän kädenliikkeellä osoitti ympärillään

seisovalle saattueelle uhkeassa purppurahohteessa rusoittavaa

taivaanrantaa ja amfiteatteriksi kerääntynyttä pilvenhattarain sarjaa,

joka hehkuvan auringon likettyviltä kohosi yläilmojen keskikohdalle

asti kuin huippujansa limittäisesti kasannut vuorijono. Tätä valtavaa

amfiteatteria reunusti alhaalta ikäänkuin veripunainen kuohu, joka

ylempänä sulausi opaalin ja helmiäisen vivahduksiin. Merikin yhtyi

samaan heijasteluun, ja jokaisella sinisellä aallolla kimmelteli kirkas

harja kuin valonsäteitä taittava rubiini. Lenseä ilta, haaveelliselle

mielelle herttaiset suolaiset tuoksut, leppoisasti huokuva ja

säännöllisin kohahduksin humiseva itätuuli, ulapalla kutterin takilan

mustat ääriviivat näköpiirin punaisella taustalla ja siellä täällä

kalastajaveneiden kaarevia valkopurjeita kuin sukeltavan kajavan

siipinä -- sellaista iltaa tosiaan kannatti ihailla.

Uteliaitten sivullisten joukko saatteli kultanauhaisia palkollisia,

joiden parissa se luuli tuntevansa herttuan intendentin ja sihteerin

Buckinghamiksi ja hänen ystäväkseen. Herttua oli nimittäin pukeutunut

yksinkertaisesti harmaaseen satiininuttuun ja sinipunaiseen

sametti-ihokkaaseen, hattu painettuna silmille, ilman ritarimerkkejä ja

koristenauhoja, niin että hän ei pistänyt silmään sen enempää kuin de

Wardeskaan, joka mustassa asussaan näytti oikeuslaitoksen pikku

virkamieheltä. Herttuan palkolliset olivat saaneet määräyksen pitää

pikku venettä varalla aallonmurtajan päässä ja odottaa siellä, jättäen

hänet ystävänsä keralla rauhaan, kunnes heitä kutsuttaisiin.

"Jompikumpi meistä kyllä antaa sanan, milloin teitä tarvitaan", oli

Buckingham lisännyt, varoen äänensävyllään ilmaisemasta, että nämä

sanat sisälsivät enemmän kuin muodollisen huomautuksen.

"Luulenpa, monsieur", virkkoi Buckingham de Wardesille heidän

asteltuaan jonkun matkaa sivulle rannalla, "että meidän on nyt

hyvästeltävä toisemme. Vuoksi nousee, kuten näette kymmenen minuutin

kuluttua se on siinä määrin imeytynyt tähän hietikkoon, ettemme enää

tunne pohjaa jalkaimme alla."

"Olen käytettävissänne, mylord, mutta..."

"Mutta me olemme vielä kuninkaan alueella, tarkoitatte?"

"Niin kyllä."

"No, tulkaahan tänne päin. Tuolla on jonkunlainen saari, laajan

lammikon keskellä, joka leviää hetki hetkeltä, niin että saari hupenee

sikäli. Tuo saarelma on kaiketikin Jumalan aluetta, sillä sen eroittaa

nyt meri Ranskasta eikä se esiinny millään kartalla. Näettekö sitä

täältä?"

"Kyllä näen. Kuivin jaloin emme sinne nyt kykene pääsemäänkään."

"Totta kyllä; mutta huomaatte keskuksen kohoavan ylemmäksi, niin että

se kai olisi meidän esityksellemme nousuvedeltä rauhoitettu pikku

näyttämö. Miltä teistä tuntuu?"

"Minua miellyttää mikä hyvänsä paikka, missä vain miekkani saa kunnian

kohdata teidän säilänne, mylord."

"Lähtekäämme siis sinne. Olen kovin pahoillani, että jalkanne kastuvat,

herra de Wardes; mutta muutoinhan tuskin voisitte sanoa kuninkaalle:

'Sire, minä en ole taistellut teidän majesteettinne alueella.' Tämä on

kenties jossakin määrin viisastelua, mutta Port-Royalin oppineet miehet

ovat saaneet hiuksenhalkomiselle merkitystä maassanne, joten olisi

turhaa toimittaa kaksintaistelullemme hankalampia mahdollisuuksia kuin

on pakollista. Jos suvaitsette, niin pidämmekin kiirettä, herra de

Wardes, sillä meri nousee nopeasti ja hämy tekee tuloaan."

"En ole tahtonut astella joutuisammin, mylord, jotta vastoin

säätyarvoani en sattuisi siirtymään teidän ylhäisyytenne edelle",

selitti de Wardes niinikään mitä suurinta kohteliaisuutta osoittaen.

"Oletteko kuivin jaloin, herttua?"

"Kyllä vielä tähän asti. Katsokaahan tuonne -- nyt nuo palkollisten

tolvanat pelkäävät meidän menevän hukuttautumaan, kun kahlaamme

lätäkköön: he läksivät soutamaan veneellä lahdekkeen yli. Katsokaa,

kuinka he keikkuvat aallonharjoilla -- omituinen näky, mutta se saa

minut merikipeäksi. Sallisitteko minun kääntyä heihin selin, ja silloin

ei meidän tarvitsekaan heittää arpaa taisteluasennostamme?"

"Huomaatte kuitenkin, että siten saatte auringon silmiinne, mylord."

"No, sehän on jo himmeä ja tuotapikaa katoamaisillaan; älkää siis siitä

välittäkö."

"Miten vain haluatte, mylord; muistutukseni johtui

hienotunteisuudesta."

"Sen tiedän, herra de Wardes, ja pidän arvossa huomaavaisuuttanne.

Riisuisimmekohan nyt ihokkaamme tuolle kuivalle nyppylälle?"

"Päättäkää te, mylord."

"Paitahihasilla olisi minusta mukavampaa."

"Minulle se sopii hyvin."

"Sanokaa minulle nyt kursailemattomasi, herra de Wardes, tuntuuko

teistä tukalalta näin vajottavalla hiekalla tai arveletteko vielä

olevanne hiukan liiaksi ranskalaisella alueella? Voisimmehan juuri

taistella Englannissakin tai kutterini kannella."

"Kyllä tässä kelpaa hyvin, mylord; minulla on vain kunnia huomauttaa

teille, että kun vesi näkyykin nousevan joutuisasti, meillä on hädin

aikaa..."

Buckingham nyökkäsi, riisui ihokkaansa ja heitti sen saarelman

kutistuneelle kumpareelle. De Wardes noudatti esimerkkiä. Rannalta

katsojille kuvastui kaksi valkoista haamua sinipunervassa hämyssä, joka

laskeusi nousuveden vyöryille.

"Totta tosiaan, herttua, saammekin jättää väistöliikkeet vähemmälle",

virkkoi de Wardes. "Jalat pyrkivät juuttumaan hiekkaan."

"Minä olenkin vajonnut nilkkaa myöten", vastasi Buckingham asentonsa

ottaneena, "ja vesikin alkaa tavoittaa meidät."

"Minut se on jo saavuttanut... Olen valmis, herttua." De Wardes otti

miekan käteensä. Herttua paljasti samoin aseensa.

"Herra de Wardes", haastoi sitten Buckingham, "viimeinen sana,

sallikaahan... Taistelen kanssanne syystä että minä en pidä teistä, --

syystä että te olette raadellut sydäntäni ilkkumisella intohimosta,

jonka tällä hetkellä tunnustan todella vallitsevan minua siinä määrin,

että hyvillä mielin kuolisin kunniallisesti sen tähden. Te olette

ilkeämielinen mies, herra de Wardes, ja tahdon ponnistaa parhaani

surmatakseni teidät, sillä minä tunnen, että jos te ette kuole tässä

ottelussa, te saatte paljon pahaa aikaan ystävilleni vastaisessa

elämässä. Se minulla oli sanottavaa teille, herra de Wardes."

Ja Buckingham kumarsi.

"Ja siihen on minulla vastattavaa, mylord: Minä en vihannut teitä,

mutta nyt oivallettuanne olemukseni minä vihaan, ja teen kaikkeni,

saadakseni teidät hengiltä."

De Wardes kumarsi puolestaan. Samassa säilät sälähtivät ristiin kahtena

väläyksenä illan sankkenevassa hämärteessä.

Kalvat tavoittelivat ja torjuivat, arvasivat liikkeitä ja kalahtelivat

yhteen. He olivat taitavia miekkailijoita kumpainenkin; ensimmäiset

liikesarjat eivät johtaneet minkäänlaiseen tulokseen. Sillävälin ilta

pimeni niin nopeasti, että hyökkäily ja puolustus kävi vaistomaiseksi.

Äkkiä de Wardes tunsi aseensa tapaavan vastusta; hän oli saanut

sohaistuksi Buckinghamia olkapäähän.

Herttuan säilää pitelevä käsi painui alas.

"Ohi" äännähti hän.

"Sattuiko, mylord?" sanoi de Wardes peräytyen kaksi askelta.

"Vain keveästi, monsieur."

"Olette kuitenkin luopunut puolustusasennosta."

"Se oli raudan kylmyyden ensimmäistä vaikutusta, mutta olen jo

tointunut. Aloitamme jälleen, jos suvaitsette, monsieur."

Ja piankin herttua nopealla sivuheilautuksella sai vihlaistuksi

markiisia rintaan.

"Osui sielläkin", sanoi hän.

"Ei ihan", vastasi de Wardes pysyen lujana asennossaan.

"Suokaa anteeksi, mutta nähdessäni rintamuksenne punaisena..." selitti

Buckingham.

"Niinpä on teidän vuoronne!" huudahti de Wardes raivostuneena, ja

alhaalta sujautetulla pistolla hän työnnälsi miekkansa Buckinghamin

kyynär- ja värttinäluun väliin.

Herttua tunsi oikean kätensä herpautuneen; hän sieppasi säilän

vasemmallaan, aseen ollessa kirpoamaisillaan voimattomasta kädestä, ja

ennen kuin de Wardes osasi varoa hän lävisti vastustajan rinnan.

De Wardes huojui, hänen polvensa pettivät, ja jättäen kalpansa vielä

kiinni herttuan käsivarteen hän suistui pitkäkseen veteen, jonka

rusoittavaan heijastukseen nyt sekausi todellisempaa punaa.

Markiisi ei ollut täydellisesti menettänyt tajuntaansa. Hän oivalsi

toisenkin kuolemanvaaran: vuoksi nousi rajuimmilleen. Herttuakin

huomasi aseman täpäryyden. Tuimalla ponnistuksella, joka pakotti hänet

voihkaisemaan kivusta, hän tempasi käsivarressaan killuvan säilän irti

ja kysyi sitten de Wardesin puoleen kumartuen:

"Kävikö pahasti, markiisi?"

"Olen voipumaisillani", vastasi de Wardes; hänen ääntänsä tukahdutti

veri, joka nousi keuhkoista kurkkuun.

"Mitä tehdä? Jaksatteko kävellä?"

Buckingham kohotti hänet toisen polven varaan.

"Mahdotonta", ähkäisi de Wardes ja vaipui jälleen alas. "Kutsukaa

miehiänne, muutoin hukun", sopersi hän.

"Hoi siellä veneessä!" luikkasi Buckingham; "soutakaa tänne pian!"

Veneessä alettiin vetää kaikin voimin airoilla, mutta meri nousi

nopeammin kuin apu läheni.

Buckingham näki kuohahtavan aallon olevan peittämäisillään de Wardesin;

hän tunki haavoittumattoman vasemman käsivartensa kaatuneen alle ja

piti tätä koholla. Aalto vyörähti hänen vyötäisiinsä asti, mutta se ei

saanut häntä menettämään jalansijaansa. Herttua alkoi heti ponnistella

maalle päin, kannatellen kiistakumppaniaan. Mutta hän ei ollut edennyt

kymmentäkään askelta, kun nousuvesi vyörähdytti rantaa kohti korkeamman

aallon, joka uhkaavampana ja rajumpana tölmäsi häneen rinnan tasalle,

löi hänet kumoon ja hautasi alleen. Peräytyessään se sitten jätti

herttuan ja de Wardesin hetkiseksi makaamaan matalaan veteen. Markiisi

oli pyörtynyt.

Samassa neljä herttuan miestä vaaran oivaltaessaan heittäysi mereen ja

ennätti muutamassa silmänräpäyksessä herttuan luo. Kauhukseen he

näkivät isäntänsä viruvan verissään sikäli kuin takaisin valuva vesi

jätti hänet kuivalle. He aikoivat lähteä kantamaan häntä pois.

"Ei, ei!" kielsi herttua; "markiisi maalle, joutuin!"

"Kuolkoon se hylky!" kuului seurueesta.

"Kurjia tomppeleita!" karjaisi Buckingham kohoutuen ylevällä

liikkeellä; "totelkaa! Herra de Wardes maihin, herra de Wardes turvaan

ennen kaikkea muuta, tai toimitan teidät hirteen!"

Vene oli sillaikaa tullut niin likelle kuin laakealla rannalla pääsi.

Sihteeri ja intendentti hyppäsivät vuorostaan veteen ja lähestyivät

markiisia. Tässä ei ilmennyt mitään elonmerkkiä.

"Jätän tämän miehen teidän hoivaanne, ja te vastaatte hänestä

päällänne", sanoi herttua. "Kantakaa herra de Wardes rantaan!"

Uuden nousuaallon juuri ilmestyessä vietiin kaatunut kiireisesti

rantatörmälle, jonne vuoksi ei koskaan ulottunut. Muutamia uteliaita

kaupunkilaisia ja viisi tai kuusi kalastajaa oli kokoontunut rantaan

merkillisen näytelmän houkuttelemina, kun oli huomattu kahden miehen

miekkailevan keskenään polviin asti vedessä. Nähdessään miesten

lähestyvän haavoitettua kantaen, kalastajat puolestaan kahlasivat

veteen tulijoita vastaan. Englantilaiset luovuttivat heille

kantamuksensa, juuri kun hän alkoi jälleen raottaa silmiään. Suolainen

vesi ja hieno hiekka olivat tunkeutuneet hänen haavoihinsa ja tuottivat

sietämätöntä kipua. Herttuan sihteeri veti taskustaan täyteläisen

rahakukkaron ja ojensi sen sille miehelle, joka näytti joukossa olevan

huomattavin.

"Tämä on isännältäni Buckinghamin herttualta korvauksena", sanoi hän,

"jotta herra markiisi de Wardesista pidettäisiin mitä parhainta

huolta."

Ja väkensä saattamana hän palasi veneelle, johon Buckingham oli päässyt

suurella vaivalla, sitten kun havaitsi de Wardesin vapautuneen

vaarasta.

Meri kohisi jo korkealla; aalloilla keikkui pari hattua. Herttuan ja de

Wardesin ihokkaat toi seuraava vyörähdys rantaan. Haavoittunut sai

mukaansa herttuan vaatekappaleen, jota luultiin hänen omakseen, ja

häntä lähdettiin kantamaan kaupunkia kohti.

104.

Kolminaista rakkautta.

Buckinghamin matkustettua de Guiche kuvitteli päässeensä kaikista

kilpailun kiusoista prinsessa Henrietten suosiollisuuden tavoittelussa.

Kruununprinssillä ei ollut enää vähäisintäkään mustasukkaisuuden

aihetta, ja muutenkin hän suuressa määrin vietti aikaansa

Lotringin junkkarin parissa. Siten hän soi kodissaan niin paljon

seurusteluvapautta kuin vaativaisinkin olisi voinut toivoa. Kuningas

puolestaan oli mieltynyt Madamen seuraan ja keksi herkeämättömästi

huvikkeita Pariisissa oleskelun hauskuttamiseksi, niin ettei kulunut

päivääkään ilman juhlaa Palais-Royalissa tai yleistä vastaanottoa

Monsieurin luona. Ludvig laitatti samalla kuntoon Fontainebleaun

huvilinnaa, pannakseen siellä toimeen maalaisjuhlia hoville, ja hänen

koko ympäristönsä hyöri matkavalmistuksissaan. Prinsessa kulutti

aikansa ainaisessa touhussa. Hänen äänensä tai kynänsä eivät

hetkeksikään väsyneet. Keskusteluihin de Guichen kanssa tuli vähitellen

erityistä harrastusta, jossa ei voinut olla havaitsematta suurten

intohimojen oireita. Kun silmät saavat raukean ilmeen kankaitten värejä

pohdittaessa, -- kun käytetään tunti jonkun hajuveden tai kukan tuoksun

herkkään selittelyyn, niin tämänlaatuisen puhelun sanat kyllä

soveltuvat kaikkien kuultaviksi, mutta siihen liittyy eleitä ja

huokauksia, joita syrjäiset eivät niin voi tarkata. Pitkään

haasteltuansa kreivi de Guichen seurassa Madame sitten jutteli

kuninkaan kanssa, joka pistäysi käynnille hänen luokseen säännöllisesti

kerran päivässä. Pelattiin korttia, sepitettiin runosäkeitä, kisailtiin

seuraleikeissä; ei ollut kevät ainoastaan luonnossa, kokonainen kansa

oli nousunsa keväässä tämän hovinsa edustamana. Kuningas oli kaunis,

nuorekas, ihastuvampi naisseuraan kuin kukaan. Hän rakasti kaikkia

naisia, puolisoansakin. Mutta suuri kuningas oli myös valtakuntansa

ujostelevin tai sulkeutunein mies, siinä määrin että hän ei

itselleenkään tunnustanut halujansa. Se arkuus pidätteli häntä

soveliaan kohteliaisuuden rajoissa, niin että yksikään nainen ei

voinut kerskua kuninkaan erikoisesta suosiosta. Saattoi kyllä tuntea

ennakolta, että uudenlainen valtius oli alkamassa, silloin kun hän

pääsisi asettumaan kaikin puolin itsenäiseksi; mutta hän ei kyennyt

vielä ilmaisemaan sisintänsä. Herra de Guiche käytti tätä vaihetta

ollakseen koko rakastavaisen hovin kuningas.

Hänen oli sanottu olleen mitä parhaissa väleissä kreivitär de

Montalaisin kanssa, ahkerasti oleskelleen neiti de Châtillonin parissa;

nyt hän ei ollut edes kohtelias kellekään hovin naiselle. Hänellä ei

ollut silmiä eikä korvia muille kuin yhdelle ainoalle. Huomaamattomasti

hän ottikin sijansa Monsieurin likeisimmässä ympäristössä, kun

kruununprinssi ennestään oli kiintynyt häneen ja aina tahtonut nähdä

häntä lähellään mahdollisimman paljon. Luonnostaan yksinäisyyttä

harrastavana hän oli ennen Madamen tuloa pysytellyt liiaksi loitolla;

prinsessan ilmestyttyä hoviin hän ei enää malttanut pysyä kylliksi

poissa.

Sivulliset sen muutoksen kyllä huomasivat, ja erityisesti sen pani

merkille huonekunnan paha henki, Lotringin junkkari, johon Monsieur oli

niin eriämättömästi kiintynyt sen ansion perusteella, että hän

häijyyksissäänkin oli hauska sukkeluus ja aina valmis esittämään

mieluisia aatoksia ajan kuluttamiseksi. Nähdessään de Guichen uhkaavan

siirtyä sijalleen junkkari turvautui suurenmoiseen keinoon. Hän katosi,

jättäen Filip-herttuan hankalaan pulaan.