Harras palvelijanne _Villiers, Buckinghamin herttua_.'

"Lähden puhuttelemaan herraasi", ilmoitti Raoul kreivin lakeijalle ja

nyökkäsi hänelle hyvästiksi. "Ja tunnin kuluttua olen herttuan luona",

hän lisäsi viitaten kädellään Buckinghamin lähetille.

94.

Iskuja ilmaan.

De Guichen asuntoon tullessaan Raoul tapasi ystävänsä juttelemassa de

Wardesin ja Manicampin kanssa. Katupuomin luona sattuneesta

seikkailusta asti de Wardes kohteli varakreiviä vieraana. Heillä ei

näennäisesti ollut mitään selvittämätöntä keskenään; he eivät vain

olleet tuntevinaan toisiansa. Puristaessaan ystävänsä kättä

tervehdykseksi Raoul loi nopean silmäyksen molempiin nuoriin miehiin.

Hän toivoi näkevänsä kasvoista, mitä heidän sielussaan liikkui, De

Wardes oli kylmäkiskoinen ja sulkeutunut. Manicamp näytti kokonaan

syventyneen tutkimaan hypistelemäänsä korukudosta.

De Guiche vei tulijan viereiseen huoneeseen ja viittasi häntä istumaan.

"Sinäpä näytät pirteältä!" sanoi hän.

"Se on ihmeellistä", vastasi Raoul, "sillä minä en suinkaan ole

iloisella tuulella."

"Taitaakin sitten olla sinun laitasi samaten kuin minun, Raoul? Rakkaus

menestyy huonosti."

"Sitä parempi sinun asioillesi, kreivi; pahin tieto, jollainen minun

kohdalleni olisi aivan masentava, olisi sinun jutussasi onnelliseksi

katsottava käänne."

"Oh, älä siis ole huolissasi, sillä minua ei ainoastaan ole onnistanut

kovin huonosti, vaan vieläpä näen toisia onnellisina ympärilläni."

"Sitä en enää ymmärrä", virkkoi Raoul; "selitä, veikkoseni, selitä."

"Kyllä pian ymmärrät. Olen turhaan taistellut tunnetta vastaan, jonka

olet nähnyt syntyvän minussa, voimistuvan ja saavan minut valtaansa.

Olen käyttänyt avukseni kaikkia hyviä neuvoja ja ponnistanut

tahdonvoimaani äärimmäiseen asti. Olen tarkoin harkinnut, mihin

onnettomuuteen olen sotkeutunut; tiedän kulkevani pohjattoman kuilun

kaltaalla, mutta siinä ei auta mikään: samoan tietäni eteenpäin!"

"Sinua mieletöntä! Et voi astua askeltakaan edemmäksi, tahtomatta

tänään turmiotasi ja huomenna kuolemaasi."

"Tulkoon mitä tulee!"

"De Guiche!"

"Kaikki ajattelu on jo selvitettyä; kuulehan..."

"Oh, sinä uskot onnistuvasi, uskot saavuttavasi Madamen rakkauden!"

"En usko mitään, Raoul, mutta minä toivon, sillä toivon kipinä kytee

ihmisessä kuolemaan asti."

"Mutta jos nyt olettaisi, että tavoittaisitkin toivomasi onnen, niin

sehän olisi vain yhä varmempi tuho sinulle."

"Minä rukoilen sinua, älä tee enää vastaväitteitä, Raoul: et saa minua

missään tapauksessa kääntymään, sillä sanonpa heti, että minä en sitä

tahdokaan. Olen mennyt siksi pitkälle, etten voi peräytyä; olen

kärsinyt niin kamalasti, että kuolema tuntuisi minusta huojennukselta.

En enää ole ainoastaan hourioon asti rakastunut, Raoul, vaan myös aivan

raivopäänä mustasukkaisuudesta."

Raoul löi käsiään yhteen sellaisessa mielentilassa, joka näytti

suuttumukselta.

"Vai niin!" äännähti hän.

"Kuulehan, mitä nyt pyydän sinulta, -- ystävältäni, veikoltani. Kolme

päivää on Madame juhlinut kuin huumaannuksissa. Ensimmäisenä päivänä en

rohjennut häntä katsellakaan, ja minä vihasinkin häntä, kun hän ei

ollut yhtä onneton kuin minä. Toisena päivänä en kyennyt enää

hetkeksikään hellittämään häntä näkyvistäni, ja hän puolestaan -- niin,

ainakin luulen huomanneeni, Raoul, että hän puolestaan silmäili minua

jotenkuten lempeästi, ellei suorastaan osaaottavasti. Mutta meidän

katseittemme väliin asettui varjo; toisen hymy nyt houkuttelee häneltä

hymyilyjä, hänen ratsunsa vieressä laukkaa ikuisesti hevonen, joka ei

ole minun, hänen korvissaan värähtelee taukoamattomasti liehittelevä

ääni, joka ei haasta minun sydämestäni. Kolme päivää on pääni ollut

tulessa, Raoul; veri kiehuu suonissani. Minun pitää saada se varjo

kaikkoamaan; se hymy on sammutettava; sen äänen täytyy tukehtua."

"Tahdotko surmata Monsieurin?" ähmistyi Raoul.

"Kah, en suinkaan! Prinssille en ole mustasukkainen, -- mitä minä

aviomiehestä! Mutta rakastaja on kidutuksenani."

"Rakastaja?"

"Mutta etkö siis ole pannut häntä merkille täällä, kun matkalla olit

niin terävänäköinen?"

"Olet mustasukkainen Buckinghamin herttualle?"

"Kuollakseni!"

"Taaskin!"

"Oh, tällä kertaa toki voimme helposti selvittää välimme, minä olen

ottanut aloitteen, lähettäen hänelle pikku kirjelmän.

"Kas, sinäkö hänelle kirjoititkin?"

"Miten sen tiedät?"

"Hän mainitsi siitä. Katsohan."

Ja Raoul ojensi de Guichelle kirjeen, jonka oli vastikään saanut. De

Guiche luki sen jännittyneesti.

"Hän on kunniantuntoinen mies", myönsi kreivi.

"Kelpo aatelismies hän todellakin on", vahvisti Raoul. "Minun ei

tarvitse kysyäkään, kirjoititko sinäkin hänelle yhtä sopivin sanoin."

"Näytän sinulle luonnokseni, kun lähdet edustajanani järjestämään asiaa

hänen kanssaan."

"Mutta se on jokseenkin mahdotonta."

"Kuinka?"

"Herttuahan on kääntynyt puoleeni samassa asiassa."

"Oh, kaiketi annat minulle etusijan! Kuulehan, mitä pyydän sinua

lausumaan hänen armolleen... Asia on hyvin yksinkertainen... Tahdon

vain kohdata hänet Vincennesissä jonakuna lähipäivänä, -- tänään,

huomenna, ylihuomenna, miten hänelle parhaiten sopii."

"Harkitse vielä."

"Johan sinulle sanoin, että olen ajatellut kaikki lopullisesti

valmiiksi."

"Herttua on muukalainen ja lähettiläänä loukkaamaton. Vincennes on

varsin lähellä Bastiljia."

"Seuraamukset ovat minun asiani."

"Mutta kaksintaistelun peruste? Mitä minun pitäisi esittää hänelle

syyksi?"

"Ei hän kysy sinulta selitystä, ole huoletta... Herttuan on täytynyt

kyllästyä minuun yhtä pahasti kuin hänkin tuskastuttaa minua; meidän

vihamme on varmasti molemmin puolin yhtä kiihkeätä. Käy siis nyt vain

tapaamassa herttuaa, ja jos minun on rukoiltava häntä suostumaan

esitykseeni, niin olen valmis pyytämään sitä nöyrästi."

"Tämä on tarpeetonta... Herttuahan on ilmoittanut haluavansa puhutella

minua ja on kaiketi nyt Louvren peliseurassa, -- lähtekäämme sinne

yhdessä, minä toimitan hänet hiukan etemmälle, missä sinä odottelet, ja

parilla sanalla te sovitte asiasta keskenänne."

"No, niinkin käy laatuun. Otan mukaan de Wardesin, jotta esiintymiseni

ei pistä silmään."

"Mikset Manicampia? De Wardes kyllä tunkeutuu joukkoon itsestään,

vaikka hänet tahtoisimmekin jättää tänne."

"Sekin on kyllä totta."

"Eihän hän tiedä asiasta?"

"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä

kohtaan?"

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ei. Onko sattunut jotakin erityistä?"

"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin

ensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän."

"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä

kumppanina."

Kotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut

odottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.

Matkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä

tallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti.

Hän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de

Guiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin

mahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän

välitysmuodon.

Louvren kirkkaasti valaistussa lehterisalissa, missä hovin kauneimmat

ja huomattavimmat naiset liikkuivat kuin tähtinä taivaan sädehehkussa,

Raoul väkisinkin unohti hetkiseksi de Guichen, katsellakseen Louisea,

joka kumppaniensa keskessä, herkeämättömästi tähysteli timanteissa ja

kullassa loistelevaa kuninkaallista piiriä kuin lumottu kyyhkynen.

Kaikki herrasmiehet seisoivat, ainoastaan kuningas istui. Raoul

havaitsi sitten Buckinghamin asettuneen kymmenkunnan askelen päähän

Monsieurista muutamien ranskalaisten ja englantilaisten aatelismiesten

ryhmään, jotka ihaillen silmäilivät hänen ylvästä ryhtiään ja

vaatepartensa verratonta muhkeutta.

Jotkut vanhat hovimiehet muistivat hänen isänsä, ja se vertailu ei

kääntynyt pojalle haitalliseksi. Herttua jutteli Fouquetin kanssa, joka

äänekkäästi kuvasi Belle-Isleä.

"En voi mennä hänen luokseen tällä hetkellä", virkkoi Raoul

ystävälleen.

"Odota siis ja valitse tilaisuutesi, mutta koeta saada asia pikaiseen

päätökseen; olen ihan suunniltani kärsimättömyydestä."

"Maltas, tuoltahan tuleekin auttajamme", sanoi Raoul huomatessaan

d'Artagnanin, joka uudessa muskettisoturien kapteenin asussa astui

saliin komeana kuin voiton sankari. Varakreivi suuntasi askeleensa

häntä kohti.

"Kreivi de la Fère etsi teitä, chevalier", aloitti hän.

"Hänen seurastaan juuri tulen", vastasi d'Artagnan.

"Olisin luullut teidän viettävän osan yötäkin yhdessä."

"Kohtauksen jatkamisesta onkin sovittu."

Raoulille puhuessaan d'Artagnan samalla tähyili hajamielisesti oikealle

ja vasemmalle ikäänkuin tavoitellen jotakin näkyviinsä. Äkkiä hänen

katseensa tiukentui kiinteäksi kuin kotkan, jolla on saalis tiedossaan.

Raoul seurasi hänen silmäyksensä suuntaa ja näki kyllä, että de Guiche

ja d'Artagnan kumarsivat toisilleen, mutta hän ei päässyt selville,

mihin kapteenin omituisen ylpeä tuijotus kohdistui.

"Herra chevalier", virkkoi Raoul, "ainoastaan te voisitte tehdä minulle

erään palveluksen."

"Mitä tarvitset, hyvä varakreivi?"

"Minun olisi lausuttava pari sanaa erikseen Buckinghamin herttualle,

mutta kun hän parhaillaan haastelee herra Fouquetin kanssa, niin

käsitättehän, ettei minun sovi mennä häiritsemään heitä, saadakseni

herttuan siirtymään syrjemmälle."

"Ahaa! Onko herra Fouquet täällä?" virkahti d'Artagnan.

"On, tuolla häh seisoo."

"Aivan oikein, tosiaankin! Ja onko mielestäsi minulla suuremmat

oikeudet kuin sinulla?"

"Onhan teillä korkeampi arvoasema."

"Niin, se on totta, -- muskettisoturien kapteenina! Minulle lupailtiin

tätä nimitystä niin kauan ja sain sen vasta niin äskettäin, että

alituiseen unohdan muutoksen."

"Ettekö tekisi minulle sitä palvelusta?"

"Herra Fouquet, hitossa!"

"Onko teillä jotakin häntä vastaan?"

"Ei ollenkaan, mutta päin vastoin hän saattaa kylläkin katsella minua

karsaasti. No, selvitettävä se kuitenkin olisi kerran..."

"Kas, hän tuntuu nyt silmäilevän teitä, -- tai voisikohan..."

"Ei, ei, sinä et erehdy, minulle hän varmastikin suo sen kunnian."

"Hetki on siis otollinen."

"Niinkö luulet?"

"Menkää, minä rukoilen."

"Samapa tuo."

De Guiche ei ollut menettänyt Raoulia näkyvistään ja sai tältä nyt

merkin, että asia oli edistymässä. D'Artagnan marssi suoraan ryhmää

kohti ja tervehti kohteliaasti herra Fouquetia kuten toisiakin.

"Hyvää iltaa, herra d'Artagnan; me tässä juuri puhelimme

Belle-Isle-en-meristä", sanoi rahaministeri osoittaen sitä

maailmantuntemusta ja esiintymisvarmuutta, joiden kunnollinen

omaksuminen vaatii puolen ihmisiän harjaannuksen, monenkaan pääsemättä

sille tasolle millään opiskelulla.

"Belle-Isle-en-meristä? Ahaa!" virkkoi d'Artagnan, "Sehän kaiketi on

teidän maahovinne, herra Fouquet?"

"Herra ministeri vastikään kertoi minulle, että hän on sen lahjoittanut

kuninkaalle", huomautti Buckingham. "Nöyrin palvelijanne, herra

d'Artagnan!"

"Tunnetteko Belle-Isleä, chevalier?" kysyi Fouquet muskettisoturilta.

"Olen vain kerran käväissyt siellä, monsieur", vastasi d'Artagnan

huolettomasti.

"Viivyittekö kauankin?"

"En kokonaista päivääkään, monseigneur."

"Ja mitä näitte siellä?"

"Mitä moniaassa tunnissa ehtiikin nähdä."

"Siis varsin paljon, kun te olitte katselijana, monsieur."

D'Artagnan kiitti kohteliaisuudesta kumarruksella.

Sillävälin Raoul sai annetuksi merkin Buckinghamille ja tämä sanoi nyt:

"Jätänkin teidän ylhäisyytenne puhelemaan kapteenin kanssa, joka

kykenee paljon paremmin kuin minä arvostelemaan vallinsarvia,

kaivantokaltevuuksia ja miinakäytäviä; muuan ystäväni näkyy viittaavan

minulle."

Herttua läksi ryhmästä ja lähestyi Raoulia; ohimennessään hän ei

malttanut olla hetkiseksi seisahtumatta sen pelipöydän luo, jonka

ääressä Henriette-prinsessa, leskikuningatar ja nuori kuningaspari

istuivat.

"Kas niin, Raoul", sanoi de Guiche, "nyt hän tulee; ole vain

päättäväinen ja joutuisa!"

Raoul astui häntä vastaan, kreivin jäädessä paikalleen tarkkailemaan.

Kohtaus oli sovitettu siten, että molemmat nuoret miehet tapasivat

toisensa tilavalla tyhjällä alalla, jonka toiselle puolelle oli

keräytynyt peliseurueita pöytineen, muutamien vakavien hovimiesten

käyskennellessä toisella sivulla edes takaisin, tuon tuostakin

pysähtyen vaihtamaan keskenään joitakuita huomautuksia. Mutta juuri kun

noiden kahden piti tervehtiä toisiaan, ilmestyikin väliin kolmas:

Filip-herttua lähestyi Buckinghamia sivulta, maalatut huulet mitä

maireimmassa hymyssä, ja lausui huolellisen kohteliaasti:

"No, hyväinen aika, mitä nyt kuulenkaan, rakas herttua?"

Buckingham kääntyi väkisinkin hätkähtäen, sillä hän ei ollut huomannut

kruununprinssin tuloa, ja hänen poskipäänsä hieman vaalenivat.

"Mitä teidän korkeudellenne sitten onkaan niin hämmästyttävää

ilmoitettu?" kysyi hän.

"Perin ikävä uutinen, joka surettaa syvästi minua kuten koko hoviakin,

monsieur", vastasi prinssi.

"Ah, teidän korkeutenne on kovin ystävällinen", sanoi Buckingham,

"sillä nähtävästi suvaitsettekin puhua matkastani.

"Siitä tietysti."

"Voi, monseigneur, oltuani Pariisissa vasta viisi tai kuusi päivää ei

lähtöni voi tuntua ikävältä muista kuin minusta itsestäni."

De Guiche kuuli tämän paikaltaan ja säpsähti ihmetyksestä. "Mitä

kummaa!" jupisi hän; "puhuuko hän lähdöstään?"

Filip jatkoi äskeiseen suosiolliseen tapaansa: "Sen kyllä ymmärrän,

että Ison-Britannian kuningas kutsuu teidät jo takaisin, monsieur,

sillä hänen majesteettinsa Kaarle II, kyeten hyvin arvostelemaan

aatelismiehiä, ei tietenkään tule toimeen ilman teitä. Mutta miten

voittekaan sanoa, että me kaipuutta menettäisimme teidät! Kaikesta

sydämestäni pahoittelen tätä käännettä."

"Monseigneur", lausui herttua, "voin vakuuttaa teille, että kun lähden

Ranskan hovista..."

"Niin syynä on ainoastaan hallitsijanne kutsu, sen uskon; mutta jos

vain luulette minun toivomuksellani voivan olla mitään vaikutusta hänen

majesteettiinsa, niin tarjoudun anomaan Kaarle-kuninkaalta, että hän

sallii meidän pitää teitä täällä vielä jonkun aikaa."

"Olette ylenmäärin hyväntahtoinen, monseigneur", selitti Buckingham;

"mutta saamani määräys on ehdoton. Oleskeluni Ranskassa oli ennakolta

rajoitettu; olen sitä pitkittänyt armollisen hallitsijani pahastumisen

uhalla. Minun olisi pitänyt lähteä jo neljä päivää sitten."

"Niinkö!" äännähti kruununprinssi.

"Niin, mutta" -- lisäsi Buckingham korottaen äänensä kuulumaan

kuninkaallisiin naisiinkin asti -- "minä olen sen itämaisen miehen

kaltainen, joka kauniista unennäöstä menetti useaksi päiväksi järkensä,

sitten eräänä aamuna heräten parantuneena. Ranskan hovissa on

hurmioita, jotka voivat vaikuttaa sellaisen unennäön tavoin,

monseigneur, mutta niistäkin havahdutaan matkustamaan. En siis katso

voivani käyttää hyväkseni teidän korkeutenne suosiollista kehoitusta

oleskeluni pitkittämiseen."

"Ja milloin lähdette?" kysyi Filip huolestuneen näköisenä.

"Huomenna, monseigneur... Valjakoitani on pidetty varalla jo kolme

päivää."

Orléansin herttua pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: -- Koska

päätöksenne on niin lopullinen, niin minkäpä sille mahtaa.

Buckingham käänsi katseensa kuninkaallisiin naisiin, kohdaten Itävallan

Annan kiitollisen silmäyksen, jota vahvisti hyväksyvä ele. Herttua

vastasi siihen sydämen kouristusta peittelevällä hymyllä.

Filip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de

Guiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli

kärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui

hänen tielleen.

"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut", sanoi de Guiche ojentaen

molemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. "Oi,

herttua, herttua", pyysi hän, "antakaa minulle anteeksi, mitä teille

kirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!"

"Niin, se on totta, -- te ette voi enää olla katkeroitunut minua

vastaan", virkkoi nuori herttua kaihomielisesti hymyillen.

"Voi, rakas herttua, pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi!...

Ystävyyteni, ikuinen ystävyyteni..."

"Miksipä tosiaankaan muistelisimme mitään ikävää välillämme, kreivi,

kun nyt jätän hänet enkä sitten enää milloinkaan näe häntä?"

Raoul kuuli nuo sanat ja käsitti läsnäolonsa tarpeettomaksi noille

kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat heltymässä yhä hartaampaan

sydämellisyyteen keskenään. Hän peräytyi muutaman askeleen ja joutui

siten lähelle de Wardesia, joka puheli Lotringin junkkarin kanssa

Buckinghamin lähdöstä. "Viisas väistyminen!" pisti de Wardes. "Miten

niin?"

"Se säästää kunnon herttualta miekaniskun vaaran." Molemmat puhkesivat

nauramaan.

Kiukustuen käännähti Raoul heihin päin otsa rypyssä, ohimot

punehtuneina ja huulilla halveksiva sävy. Lotringin junkkari kiepahti

kannoillaan ja vetäysi sivummalle, mutta de Wardes seisoi

varmaryhtisenä paikallaan.

"Monsieur", sanoi Raoul kiusanhengelle, "te ette siis voi vieraantua

panettelemasta ihmisiä selän takana? Herra d'Artagnanin häpäisemisestä

olette nyt kääntynyt latelemaan herjauksianne herttuaakin vastaan."

"Hoo, monsieur", vastasi de Wardes, "tiedätte toki, että väliin

loukkaan päin silmiäkin."

He seisoivat niin lähekkäin, että olkapäät osuivat vastatusten, kasvot

kumartuivat toisiansa kohti ikäänkuin molemminpuolisesti polttaakseen

vastustajaa hehkullaan. Toinen oli ehdottomasti raivostunut

katkeruutensa huippukohtaan, toinen joutunut kärsivällisyytensä

loppuun.

Yhtäkkiä he kuulivat säveän ja kohteliaan äänen lausuvan takanaan:

"Taidettiin mainita nimeäni!"

He käännähtivät päin ja näkivät d'Artagnanin, joka säteilevin silmin ja

herttaisesti myhäillen oli laskenut kätensä de Wardesin olalle. Raoul

siirtyi askeleen syrjään, suodakseen tilaa muskettisoturille. De

Wardesin koko ruumista värisytti; hän kalpeni, mutta ei hievahtanut.

Yhä myhäillen d'Artagnan asettui Raoulin luovuttamalle paikalle.

"Kiitos, rakas Raoul", sanoi hän. "Herra de Wardes, minulla on hiukan

puheltavaa teidän kanssanne. Älä mene pois, Raoul; kuka hyvänsä saakoon

kuulla, mitä lausun herra de Wardesille." Sitten hänen hymynsä häipyi,

ja katse kävi kovaksi ja teräväksi kuin pistomiekan kärki.

"Olen käytettävissänne, monsieur", virkkoi de Wardes.

"Monsieur", aloitti d'Artagnan jälleen, "jo kauan olen etsinyt

tilaisuutta puhutellakseni teitä; vasta tänä iltana osuitte mukavasti

tavattavaksi. Paikka vain on myönnettävä hankalasti valituksi; mutta

jos viitsitte pistäytyä minun huoneeseeni, ei teidän tarvitse vaivautua

pitemmälle kuin yhden porraskäytävän päähän tästä salista."

"Kyllä seuraan teitä, monsieur", myöntyi de Wardes.

"Oletteko täällä yksin, monsieur?" tiedusti d'Artagnan.

"Ei, mukanani tuli kaksi ystävää, herrat Manicamp ja de Guiche."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, "mutta kaksi on vähän. Kyllä kai saisitte

käsille vielä joitakuita lisää?"

"Miksen!" arveli nuori mies tietämättä, mihin d'Artagnan tähtäsi. "Niin

monta kuin haluatte."

"Ystäviä?"

"Niin, monsieur."

"Hyviä ystäviä?"

"Aivan."

"No niin, kerätkää niitä nyt minkä tähän kiireeseen ehditte, minä

pyydän. Ja tule sinä myös, Raoul... Ei olisi hullumpaa, jos saisit

suostutelluksi mukaan herra Buckinghaminkin.

"Hyväinen aika, kuinka perusteellista valmistelua, monsieur!" sanoi de

Wardes yrittäen hymyillä.

Kapteeni viittasi häntä vain pysymään maltillisena ja sanoi:

"Hiljaa hyvää tulee. Minä siis odotan teitä, monsieur."

"En jää pois puhuttelustanne."

"Näkemiin."

Ja d'Artagnan suuntasi kulkunsa huoneeseensa, missä kreivi de la Fère

odotteli ikkunakomeroon istuutuneena.

"No?" tiedusti hän nähdessään ystävänsä astuvan sisälle.

"Niin", vastasi tämä, "herra de Wardes suvaitsee kunnioittaa minua

pikku vierailulla muutamien läheistensä ja meidän ystäviemme seurassa"

Heti muskettisoturin perässä ilmestyivätkin de Wardes ja Manicamp. De

Guiche ja Buckinghamin herttua seurasivat heitä hyvin ihmeissään,

tietämättä mitä heistä tahdottiin. Lopuksi saapui Raoul kahden tai

kolmen aatelismiehen seurassa. Hänen katseensa siirtyi sisääntullessa

läsnäolijasta toiseen, kunnes hän huomasi isänsä ja asettui tämän

viereen.

D'Artagnan tervehteli vieraitaan mitä kohteliaimmin; hän oli

säilyttänyt tyynen ja sydämellisen sävynsä. Seurue edusti yksinomaan

huomattavassa asemassa olevia hovimiehiä. Esitettyään erikseen kullekin

anteeksipyynnön siitä, että oli vaivannut heitä, hän kääntyi de

Wardesiin, joka lujasta itsehillinnästään huolimatta ei voinut salata

levottomuuden sekaista hämmästelyä.

"Monsieur", aloitti hän, "kun nyt olemme kuninkaan salin ulkopuolella

ja sovinnaisuuden sääntöjä loukkaamatta voimme puhella ääneen, tahdon

selittää teille, minkätähden olen ottanut vapaudekseni pyytää teitä

luokseni ja samalla kutsua koolle nämä herrat. Olen kuullut ystävältäni

kreivi de la Fèreltä, millaisia häpäiseviä viittauksia te levittelette

minusta, ja te olette sanonut pitävänne minua verivihollisena, koska

muka olin isänne vihamies."

"Se on totta, monsieur, niin olen sanonut", vastasi de Wardes, jonka

kalpeuteen ilmestyi heikkoa punaa.

"Te siis syytätte minua rikoksesta, hairahduksesta tai

halpamaisuudesta? Pyydän teitä määrittelemään syytöksenne."

"Todistajien kuullen, monsieur?"

"Niin juuri, todistajien kuullen, ja näettehän, että he ovat

erityistuntijoita kunniakysymyksissä."

"Te ette näy käsittävän hienotuntoisuuttani, monsieur. Olen syyttänyt

teitä, mutta salannut asian, josta moitteeni johtuu. En ole puuttunut

mihinkään yksityiskohtiin, olen tyytynyt lausumaan julki vihani niille

henkilöille, joille minun oli melkein velvollisuutenani saattaa

teidät tunnetuksi oikealta kannalta. Te ette ole pitänyt lukua

vaiteliaisuudestani, vaikka etunne olisi sitä vaatinut. En tunne tässä

teidän tavallista ymmärtäväisyyttänne, herra d'Artagnan."

D'Artagnan pureskeli viiksenpäitänsä ja sanoi: "Minulla on jo ollut

kunnia pyytää teiltä selvitystä valituksistanne, monsieur."

"Ihan ääneenkö?"

"_Parbleu_!"

"Minä puhun siis..."

"Oikein, monsieur", sanoi d'Artagnan kumartaen, "me kuuntelemme

kaikin."

"No niin, monsieur, ei ole kysymys mistään minulle tehdystä

vääryydestä, vaan isääni kohdanneesta häväistysjutusta."

"Sen olette jo sanonut."

"Niin, mutta on asioita, joihin kajotaan vain epäröiden."

"Jos sellaista epäröimistä todella on olemassa, niin pyydän teitä

voittamaan sen, monsieur."

"Siinäkin tapauksessa, että on kysymys häpeällisestä teosta?"

"Joka tapauksessa!"

Tämän kohtauksen todistajat alkoivat katsella toisiaan hieman

levottomasti. Tyynnyttävää oli kuitenkin nähdä, että d'Artagnanin

kasvot eivät ilmaisseet mitään jännitystä.

De Wardes oli vaiti.

"Puhukaa, monsieur", tiukkasi muskettisoturi. "Tehän panette meidät

suotta odottelemaan."

"No niin, kuulkaa siis! Isäni rakasti erästä naista, jalosukuista

naista, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa."

D'Artagnan vaihtoi Atoksen kanssa katseen. De Wardes jatkoi:

"Herra d'Artagnan sieppasi kirjeitä, joissa sovittiin kohtauksesta,

asettui odotetun sijalle valepuvussa ja käytti väärin pimeyttä."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan.

Läsnäolijain keskuudesta kuului heikkoa sorinaa.

"Niin, minä todellakin tein sen huonon kolttosen. Teidän olisi tullut

lisätä, monsieur, kun olette niin puolueeton, että minä en tuon

tapauksen sattuessa ollut vielä yhtäkolmatta täyttänyt."

"Teko ei silti ole vähemmin häpeällinen!" lausui de Wardes, "ja järkevä

ikä riittää pidättämään kunnon aatelismiestä siten polkemasta niin

ehdotonta säädyllisyyden vaatimusta."

Kuului jälleen sorinaa, mutta se ilmaisi ihmettelyn ohella jo melkein

epäilyäkin.

"Se oli kyllä häpeällinen petos", virkkoi d'Artagnan, "enkä minä

olekaan odottanut, kunnes herra de Wardes moittisi minua, vaan olen jo

aikaa sitten soimannut siitä itseäni, ja hyvin katkerasti. Karttuva ikä

antoi minulle enemmän järkevyyttä ja etenkin rehellisyyttä, ja olen

pitkäaikaisella katumuksella sovittanut sen rikkomukseni. Mutta minä

vetoan teihin, hyvät herrat. Se tapahtui vuonna 1626, ja siihen aikaan

-- omaksi onneksenne tunnette te sen ainoastaan muiden muistelmista --

ei oltu kovinkaan tunnollisia lempiseikoissa; säädyllisyyden ja

kunniallisuuden käsitteet olivat tällä alalla silloin huomattavasti

väljempiä. Me olimme nuoria sotureita, jotka yhtämittaa jaoimme tai

saimme iskuja, miekka aina paljastettuna tai ainakin puolittain

vedettynä huotrasta; alati häilyimme elämän ja kuoleman vaiheella, sota

kovetti luontoamme, ja kardinaali piti meitä lujilla. Mutta katunut

olen, ja sanonpa lisäksi, että kadun yhä vieläkin, herra de Wardes."

"Sen kyllä voin käsittää, monsieur; sellaisen teon täytyikin johtaa

katumukseen. Mutta te olette silti syypää jalosydämisen naisen tuhoon.

Asianomainen ei voinut kestää häpeäänsä ja kokemaansa törkeätä

röyhkeyttä, hän pakeni Ranskasta, ja sen koommin ei ole kuultu, mihin

hän joutui.,."

"Oh, on vainkin, monsieur", huomautti kreivi de la Fère, ja synkästi

hymyillen hän ojensi kätensä de Wardesia kohti. "Hänet on nähty

myöhemmin, ja täälläkin on henkilöitä, jotka muussa yhteydessä

kuultuaan puhuttavan hänestä voivat tuntea hänet kuvauksestani. Hän oli

viidenkolmatta ikäinen, hento, kalpea, vaaleaverinen, toistamiseen

mennyt naimisiin Englannissa."

"Naimisiin?" äännähti de Wardes.

"Vai niin, te ette siis tiennyt, että hän oli ollut naimisissa?

Huomaatte meidän olevan paremmin selvillä, herra de Wardes. Tiedättekö

sitäkään, että häntä tavallisesti sanottiin myladyksi, lisäämättä

mitään nimeä tähän säätyarvoon?"

"Kyllä, monsieur, sen tiedän."

"Hyvä Jumala!" mutisi Buckingham.

"No niin, tämä nainen, joka oli tullut Englannista, palasi sinne, ensin

kolmasti yritettyään salamurhaa herra d'Artagnania vastaan. Se oli

tavallaan oikeutettua, sen myönnän, koska herra d'Artagnan oli häntä

loukannut. Mutta tällä naisella ei sitten Englannissa ollut oikeutta

vietellä pauloihinsa erästä nuorta miestä, joka oli lordi Winterin

palveluksessa ja nimeltään Felton. Te kalpenette, lordi Buckingham, ja

katseenne ilmaisee sekä vimmastusta että tuskaa. Jatkakaa te

kertomusta, mylord, ja sanokaa herra de Wardesille, mikä oli se nainen,

joka pani tikarin teidän isänne murhaajan käteen."

Kaikilta pääsi huudahdus. Nuori herttua pyyhkäisi nenäliinalla hikeä

otsaltaan. Huoneessa syntyi jälleen syvä hiljaisuus.

"Te näette, herra de Wardes", aloitti sitten d'Artagnan, joka oli

käynyt yhä totisemmaksi omien muistojensa herätessä Atoksen sanoista,

"te näette, että minun hairahdukseni ei aiheuttanut ihmissielun

turmiota, sillä se sielu oli jo aikaisemmin auttamattomasti

turmeltunut. Katumukseni on vain omantunnon asia. Ja tämän tultua

todetuksi on minun vain nöyrästi pyydettävä anteeksi häpeällistä

rikkomustani teiltä, herra de Wardes, niinkuin olisin pyytänyt

isältänne, jos hän vielä eläisi tai jos olisin tavannut hänet

palattuani Ranskaan Kaarle I;n kuoleman jälkeen."

"Mutta tuo on liikaa, herra d'Artagnan!" huudahtivat useat äänet

vilkkaasti.

"Ei, hyvät herrat", sanoi kapteeni. "Ja nyt, herra de Wardes, toivon

kaiken olevan kunnossa meidän välillämme, jotta teidän ei enää sovi

puhua minusta pahaa. Olenhan nyt suoriutunut siitä jutusta, eikö

totta?"

De Wardes kumarsi änkyttäen jotakin.

"Samalla toivon", jatkoi d'Artagnan lähestyen nuorta miestä, "ettette

enää puhu pahaa muistakaan kunniallisista miehistä, mikä näkyy tulleen

kiusalliseksi tavaksenne. Kun kerran olette niin tunnontarkka ja

täydellinen mies, että soimaatte vanhaa soturia kolmekymmentäviisi

vuotta sitten tapahtuneesta nuoruudenhairahduksesta, -- kun tahdotte

esiintyä sellaisena ankaran nuhteettomuuden edustajana, niin siihen

sisältyy äänetön sitoumus olla itse mitenkään loukkaamatta omantunnon

ja kunnian vaatimuksia. Ottakaa siis tarkoin huomioon, mitä minulla on

vielä sanottavana teille, herra de Wardes. Varokaa toimittamasta

kuuluviini mitään juttua, missä teidän nimenne esittää hankalaa osaa!"

"On turha lausua tyhjiä uhkauksia, monsieur", sanoi de Wardes.

"Oh, minä en ole vielä lopettanut", vastasi d'Artagnan, "ja teidän on

pakko antaa minun haastaa suuni puhtaaksi."

Seurue kävi jälleen uteliaaksi.

"Te puhuitte vastikään ankarasti erään naisen ja isänne kunniasta; se

puhe miellytti meitä, sillä on lohdullista ajatella, että tuollainen

hienotuntoisuus ja oikeudenharrastus, joka ei näköjään johdellut meidän

sieluamme nuoruuden päivinä, on kuitenkin saanut valtaa lapsissamme, ja

on yleensäkin kaunista nähdä nuoren miehen siinä iässä, jolloin naisten

kunnian ryöstäminen on ajattelemattomana tapana, ryhtyvän pitämään sitä

arvossa ja puolustamaan sitä."

De Wardes puristi huulensa yhteen ja kätensä nyrkkiin, ilmeisesti hyvin

levottomana tietämään, miten tämä puhe päättyisi, kun johdanto ei

luvannut mitään hyvää.

"Mutta kuinka voittekaan te silloin", jatkoi d'Artagnan, "alentua

sanomaan varakreivi de Bragelonnelle, ettei hän tuntenut äitiään?"

Raoulin silmät salamoivat.

"Oh, herra chevalier!" huudahti hän syöksähtäen esiin, "se asia koskee

vain minua!"

De Wardes hymyili häijysti. D'Artagnan työnsi käsivarrellaan Raoulin

takaisin.

"Äläpäs keskeytä minua, nuori mies", sanoi hän ja pitkitti halliten

katseellaan de Wardesia: "Käsittelen tässä kysymystä, jota ei

voi selvittää miekalla. Käsittelen sitä kunniallisten miesten

kuullen, jotka kaikki ovat montakin kertaa paljastaneet säilänsä

kiistaseikoissa; he ovat päteviä asiantuntijoita ja tietävät, että

jokainen salaisuus, josta taistellaan, lakkaa olemasta salaisuus.

Toistan siis kysymykseni herra de Wardesille: millä perusteella olette

loukannut tätä nuorta miestä, samalla herjaten sekä hänen isäänsä että

äitiään?"

"Minun nähdäkseni", vastasi de Wardes, "ihmisellä on vapaa sananvalta,

kun hän tarjoutuu puoltamaan lausumaansa kaikilla niillä keinoilla,

jotka kunniallisella aatelismiehellä on käytettävissään."

"Kah, monsieur, sanokaapa siis minulle, millä keinoin kunniallinen

aatelismies voi puoltaa pahaa puhetta?"

"Miekalla, pistoolilla..."

"Niin väittäessänne ette loukkaa ainoastaan tervettä järkeä, vaan

myöskin uskonnon ja kunnian lakeja; te panette alttiiksi monen ihmisen

hengen, paitsi omaanne, joka jo tuntuu vakinaisesti uhatulta. Kaikilla

muodeilla on oma aikansa, monsieur, ja kaksintaistelut eivät ole enää

muodissa, siitä puhumattakaan, että hänen majesteettinsa on nimenomaan

kieltänyt ne. Ollaksenne johdonmukainen ritaruuskäsitteissänne tulee

teidän vain koreasti esittää anteeksipyyntönne herra Raoul de

Bragelonnelle, sanoa hänelle, että te pahoittelette kevytmielistä

huomautteluanne ja että hänen syntyperänsä jalosukuisuus ja puhtaus

eivät ilmene ainoastaan hänen sydämessään, vaan myöskin kaikessa

toiminnassaan. Sen te teette, herra de Wardes, niinkuin minä -- vanha

kapteeni -- äsken nöyristyin maitoparran edessä."

"Ja ellen tee sitä?" kysyi Wardes.

"No, silloin on seurauksena..."

"Minkä te luulette voivanne estää", tokaisi de Wardes hymyillen;

"seurauksena on, että teidän johdonmukainen sovittelunne kuitenkin

kaikitenkin päättyy kuninkaan käskyjen rikkomiseen."

"Ei, monsieur", vastasi kapteeni tyynesti, "te erehdytte."

"Mitä muutakaan voisi olla seurauksena?"

"Että minä menen puhuttelemaan kuningasta, jonka hyvässä suosiossa

olen, -- jolle minulla on ollut onni tehdä muutamia palveluksia jo

silloin kun te ette vielä ollut syntynytkään ja joka juuri äsken

lähetti minulle pyynnöstäni allekirjoitettuna täyttämättömän

vangitsemislomakkeen Bastiljin kuvernööriä herra Baisemeaux de

Montlezunia varten, -- ja että sanon kuninkaalle: 'Sire, eräs mies on

kehnosti solvannut herra de Bragelonnea kunniattomalla huomautuksella

hänen äidistään. Olen kirjoittanut hänen nimensä lomakkeeseen, jonka

teidän majesteettinne on suvainnut minulle antaa, niin että herra de

Wardes on nyt lähetetty kolmeksi vuodeksi Bastiljiin.'"

Ja d'Artagnan otti taskustaan valmiiksi vahvistetun määräyksen ja

näytti sitä de Wardesille.

Huomatessaan sitten, että nuori mies ei ollut täysin vakuuttunut, vaan

piti varoitusta ainoastaan uhkauksena, hän kohautti olkapäitään ja

astui kylmäkiskoisesti pöydän ääreen, missä oli kirjoitusneuvot ja

kynä, jonka pituus olisi voinut peloittaa itse topografi Portostakin.

Nyt de Wardes tajusi että uhkaus oli aivan vakava. Bastilji oli jo

siihen aikaan varma hauta. Hän astui askeleen Raoulia kohti ja sanoi

melkein kuulumattomalla äänellä:

"Monsieur, pyydän teiltä anteeksi herra d'Artagnanin äskeisen sanelun

mukaisesti ja siihen pakotettuna."

"Vielä silmänräpäys, monsieur", huomautti muskettisoturi mitä

levollisimmin; "te hairahdutte sanoissanne. Täsmällisempää on lausua:

'ja kuten omatuntoni vaatii'. Uskokaa minua, nämä sanat ovat paremmat

kuin oma ehdotuksenne; vielä parempi olisi, että ne myös sattuvammin

ilmaisisivat mielialaanne."

"Olkoon menneeksi niin", mukausi de Wardes. "Mutta totta puhuen

myöntäkää, hyvät herrat, että miekanpisto läpi ruumiin, kuten entiseen

aikaan annettiin, oli parempi kuin tällainen mielivalta."

"Ei, monsieur", vastasi Buckingham, "sillä miekanpisto ei ratkaise,

oletteko oikeassa vai väärässä; se osoittaa ainoastaan, oletteko

enemmän tai vähemmän taitava kuin vastakumppaninne."

"Monsieur!" huudahti de Wardes.

"Oh, te tahdotte lausua jotakin ilkeyttä", puuttui puheeseen

d'Artagnan, "ja minä teen teille palveluksen, kun keskeytän teidät."

"Joko nyt riittää, monsieur?" kysyi de Wardes.

"Jo kerrassaan", vakuutti d'Artagnan; "ja nämä herrat ja minä olemme

hyvin tyytyväisiä teihin."

"Mutta minäpä takaan teille, monsieur", uhkasi de Wardes, "että teidän

sovinnonhieromisestanne ei tule onnellisia seurauksia."

"Kuinka niin?"

"Minä lyön vetoa, että herra de Bragelonne ja minä erkanemme entistä

vihamielisempinä."

"Mitä minuun tulee, niin te ehdottomasti erehdytte, monsieur", vastasi

Raoul; "minä en nyt enää tunne vähäisintäkään kaunaa teitä kohtaan

sydämessäni."

Viimeinen isku musersi de Wardesin. Hän silmäili neuvottomana

ympärilleen.

D'Artagnan kumarsi kohteliaasti herrasmiehille, jotka olivat

hyväntahtoisesti olleet saapuvilla selvittelyssä, ja vieraat poistuivat

puristaen hänen kättään.

Mutta yksikään käsi ei ojentunut de Wardesille. "Haa!" karjaisi nuori

mies kykenemättä enää hillitsemään raivoa, joka kipeästi kuohutti hänen

sydäntään; "minä en siis tapaa ketään, jolle voisin kostaa!"

"Kyllä sentään, monsieur, sillä minä olen paikalla", virkkoi uhkaava

ääni hänen korvaansa.

Käännähtäessään de Wardes näki Buckinghamin herttuan, joka epäilemättä

oli tässä tarkoituksessa jättäytynyt jäljellepäin ja lähestynyt häntä.

"Te, monsieur!" huudahti de Wardes.

"Niin, minä. Minähän en ole Ranskan kuninkaan alamainen, enkä jää hänen

alueelleen, koska olen lähdössä Englantiin. Minullekin on kasautunut

yltäkyllin mielenkarvautta ja kiukkua, joten hehkun halusta saada

kostaa jollekulle niinkuin tekin. Hyväksyn kyllä herra d'Artagnanin

perusteet, mutta minua ei mikään sido sovelluttamaan niitä teihin. Olen

englantilainen, ja esitän vuorostani nyt teille samaa, mitä olette

turhaan ehdottanut muille."

"Herra herttua!" hämmästeli de Wardes.

"No, hyvä herra de Wardes, kun kerran olette niin talttumattoman vimman

vallassa, niin ottakaa siis minut auttamaan sen purkautumista. Olen

puolentoista vuorokauden kuluttua Calaisissa. Tulkaa mukaan, taival

tuntuu meistä lyhyemmältä, jos matkaamme yhdessä. Vedämme sitten

miekkamme rantahietikolla, jota vuoksi nousee peittämään, niin että se

vuorotellen on kuusi tuntia Ranskan kamaraa ja kuusi tuntia Jumalan

aluetta."

"Hyvä on", vastasi de Wardes; "suostun tarjoukseenne."

"_Pardieu_", sanoi herttua, "jos surmaatte minut, hyvä herra de Wardes,

niin teette minulle erinomaisen palveluksen, sen takaan."

"Parastani yritän mieliksenne, herttua", vastasi de Wardes.

"On siis sovittu, -- otan teidät saattolaisekseni."

"Olen käytettävissänne. Totisesti tarvitsenkin kunnollista vaaraa ja

kuolemanuhkaa tyynnytyksekseni."

"No, luulen teidän löytäneen, mitä olette tavoitellut. Palvelijanne,

herra de Wardes; huomenna aamulla ilmoittaa lakeijani teille täsmälleen

lähtöhetken, ja me matkustamme yhdessä kuin hyvät ystävykset. Yleensä

taivallan hyvin kiireisesti. Hyvästi!"

Buckingham kumarsi de Wardesille ja palasi kuninkaan luo. De Wardes

läksi rivakasti astelemaan asuintaloonsa.

95.

Herra Baisemeaux de Montlezun.

De Wardesin saatua hiukan jyrkeän opetuksensa Atos ja d'Artagnan

lähtivät yhdessä alas portaita, jotka johtivat kuninkaallisen palatsin

pihalle.

"Kuulehan", virkkoi Atos ystävälleen, "kyllä Raoulille käy

mahdottomaksi välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin

kaksintaisteluun tuon de Wardesin kanssa; se mies on yhtä säikkymätön

kuin pahanilkinenkin."

"Niin, tunnenhan ne penteleet", muisteli d'Artagnan, "oltuani

tekemisissä isän kanssa. Sanonpa sinulle, että se pahalainen pani minut

lujille, vaikka siihen aikaan olin joustavimmassa kunnossani ja julman

sisukas. Olisi kuitenkin kannattanut katsella, kuinka minä hänet

lopulta ratkoin. Voi, veikkonen, sellaisia kiistakoitoksia ei saakaan

nähdä nykyään; minulla oli ikäänkuin elohopeaa suonissani, käteni ei

kyennyt hetkeäkään pysymään alallaan, ja sen sinä tiedätkin, Atos, joka

olet nähnyt minut pitelemässä miekkaa. Ei siinä enää ase ollutkaan

pelkkä teräskalu, vaan kiemurteleva ja venyvä käärme tapaamassa

otollisinta puraisuasentoa; otin välimatkaksi kuusi jalkaa, sitten

kolme, tunkeusin ihan kiinni viholliseen ja taas kimmahdin kymmenen

jalkaa sivulle. Ei pätenyt ihmisvoima vastustamaan sitä hurjaa

reuhtomista. Ja kaikesta huolimatta tuo vanhempi de Wardes sukunsa

sitkeydellä ja kiukkuisella urheudella piti puoliaan niin kauan, että

muistan ottelun päättyessä sormieni tuntuneen puutuneilta."

"Poika siis tavoittelee Raoulia, kuten sanoin", virkkoi Atos, "ja Raoul

onkin aina helposti käsillä. Varmasti de Wardes ärsyttää hänet

ratkaisuun."

"Samaa arvelen minäkin, hyvä ystävä, mutta Raoul on harkinnut asemansa

hyvin: hän on ympäristölleen sanonut, että hän ei kanna mitään kaunaa

de Wardesia vastaan. Niinpä toinen joutuu yksinään riidanrakentajaksi,

ja silloin Raoul jää edulliselle puolelle. Kuningas ei voi

pahastua hänelle, ja pikku närkästyksestä me kykenisimme Ludvigin

lepyttàmäänkin. Mutta mistä tämä pelko ja rauhattomuus sinussa, joka et

hevin hätäänny?"

"Katsos, olen muutenkin ahdistuneella mielellä. Raoul menee huomenna

kuninkaan luo, joka lausuu hänelle käsityksensä eräästä avioliitosta.

Raoul tuskastuu kuten rakastavainen ainakin, ja jos hän pahimmoikseen

kohtaa de Wardesin, niin pommi räjähtää heti."

"Meissä on miestä estämään se räjähdys."

"Ei minussa, sillä minä tahdon palata maalle. Kaikki tämä hovin

tekoloisto ja viheliäinen vehkeily tympäisee sieluani. En ole enää

siinä iässä, että voisin suopua uudenaikaisiin pikkumaisuuksiin. Olen

lukenut Luonnon suuresta kirjasta niin paljon kaunista ja suurta, etten

voi uhrata mitään harrastusta joutavanpäiväiseen supinaan, jolla tuo

väki pyrkii pettämään itseänsä. Sanalla sanoen ikävystyn pilalle

Pariisissa kaikkialla muualla paitsi sinun seurassasi, ja kun en voi

lyöttäytyä eroamattomaksi saattolaiseksi, niin riennänkin takaisin

kotipuoleeni."

"Oh, kuinka väärässä sinä olet, Atos, ihan kieltäen alkuperäisen

olemuksesi ja sielusi tarkoitusperän! Sinunlaatuisesi miehet ovat

luotuja säilymään täysissä sielunkyvyissään viimeiseen päiväänsä asti.

Vanha espanjalainen säiläni, jonka muistanet La Rochellen päiviltä,

palveli minua kolmekymmentä vuotta ihan täysikelpoisena; viime talvena

satuin sen pudottamaan Louvren marmorilattiaan, ja se napsahti poikki,

veikkoseni, mutta teetinpä siitä metsästyspuukon, joka kestää vielä

sata vuotta. Sinä, Atos, noin uskollinen, rehellinen, järkkymättömän

miehuullinen ja harvinaisen laajatietoinen ylimys, sinä olet mies, jota

tarvitaan kuninkaitten neuvojaksi ja tueksi. Jää tänne: herra Fouquet

ei ole pitkäaikainen."

"Kas vain", sanoi Atos hymyillen, "d'Artagnanko siten ensin kohottaa

minut pilviin ja Olympon jumalain tasalle, sitten paiskatakseen minut

maahan ryömimään? Minulla on suurempia pyrkimyksiä, ystäväiseni.

Alistuisinko ministeriksi, orjaksi! Enkö ole korkeammalla, kun minua ei

mikään ulkonainen riippuvaisuus kahlitse? Muistan sinun toisinaan

sanoneen minua suureksi Atokseksi, mutta jos olisin ministeri, niin

kyllä vainkaan et näkisi minussa aihetta siihen määritelmään. Ei, ei,

minä en sillä tavoin astu valjaisiin."

"No, ei siitä sitten sen enempää; luovu kaikesta, veljellisyydestäkin!"

"Voi, veikkonen, melkeinpä nyt sydännyt tylyksi!"

D'Artagnan puristi lämpimästi Atoksen kättä. "Ei, ei, lähde kaikista

huolista vapaana itsenäiseen yksinäisyyteesi. Raoul tulee kyllä

toimeen, minä pysyn Pariisissa."

"Lausun sinulle siis vain hyvästi; huomenna aamun valjetessa nousen

ratsaille."

"Ethän voi yksin palata hotelliisi; minkätähden et ole ottanut

Grimaudia mukaasi?"

"Grimaud nukkuu, veliseni; hän menee hyvissä ajoin makuulle.

Vanhus-parka alkaa raihnaantua. Hän tuli mukanamme Bloisista, mutta

minä pakotin hänet täällä pysyttelemään kotosalla, sillä jos hänen

pitäisi lähteä riittämättömän levon jälkeen neljänkymmenen lieuen

paluumatkalle, menehtyisi hän valituksen sanaa virkkamatta. Mutta ilman

Grimaudiani en saa olluksi matkoilla."

"Minäpä annan sinulle soihdunkantajaksi muskettisoturin. Hei, tänne

joku!" ja d'Artagnan kumartui alimman porrassillakkeen kullatun kaiteen

yli.

Seitsemän tai kahdeksan muskettisoturia kiirehti heti näkyviin

alakerran eteisestä.

"Kuka teistä tarjoutuu saattamaan herra kreivi de la Fèreä?" huusi

d'Artagnan.

"Kiitän teitä huomaavaisuudestanne, hyvät herrat, mutta minä en

mitenkään voi vastaanottaa palvelusvuorolla vartioitsevan aatelismiehen

syrjäytymistä tällä tavoin virkavelvollisuuksistaan", kieltäysi Atos.

"Minun kyllä sopisi palata kreivin mukana", lausui joku, "mutta minulla

on puheltavaa herra d'Artagnanille."

"Kuka se on?" kysyi d'Artagnan tirkistäen hämyyn.

"Minä, hyvä herra d'Artagnan."

"Herra varjele, eikö se olekin Baisemeauxin ääni!"

"On oikein, monsieur."

"Mutta, hyvä Baisemeaux, mitä te siellä pihaovella värjöttelette?"

"Odotan teidän määräyksiänne, hyvä herra d'Artagnan."

"Äh, minua epäkelpoa!" virkahti d'Artagnan; "teillehän tosiaan oli

annettu tieto aiotusta vangitsemisesta. Ja tulittekin vielä itse, sen

sijaan että olisitte lähettänyt jonkun virkamiehenne!"

"Halusin samalla saada hiukan puhua kanssanne."

"Olisitte ilmoittanut minulle!"

"Saatoin odottaakin", vastasi herra Baisemeaux sävyisästi.

"Minä jätän sinut. Hyvää yötä vain, d'Artagnan", toivotti Atos

ystävälleen.

"Älä toki mene ennen kuin esittelen sinulle herra Baisemeaux de

Montlezunin, Bastiljin kuvernöörin." Baisemeaux ja Atos kumarsivat

toisilleen. "Mutta te olettekin kyllä tuttuja jo vanhastaan", lisäsi

d'Artagnan.

"Olen hämärästi muistelevinani", myönsi Atos.

"Niin, tiedätkös, hyvä ystävä, tässä on sama Baisemeaux, joka meidän

vastustajanamme Richelieun henkivartiostossa palvellessaan toimitti

meille tilaisuuden moneen kelpo otteluun suuren kardinaalin päivinä."

"Aivan oikein", vastasi Atos, hyvästellen heidät kohteliaasti.

"Herra kreivi de la Fère, jolla oli salanimenä Atos", supatti

d'Artagnan Baisemeauxin korvaan.

"Niin, niin, uljas mies, yksi niistä kuuluisista neljästä sankarista",

muisti Baisemeaux.

"Aivan. No, rupeammeko juttusille, hyvä Baisemeaux?"

"Jos suvaitsette."

"Mitä ensiksikin määräyksiin tulee, niin niitä ei olekaan. Kuningas on

luopunut vangituttamasta asianomaista."

"Voi, sepä ikävää!" huoahti Baisemeaux.

"Hitto! Ikävääkö se on?" huudahti d'Artagnan nauraen.

"Niinpä tietenkin", selitti vankilanpäällikkö, "sillä hoidokithan ovat

minun pääomaani."

"Kas, se on totta. En tullut ajatelleeksi sitä puolta asiasta."

"Ei siis ketään liikene minulle?" Baisemeaux huokasi toistamiseen.

"Teidän sitä kelpaa", sanoi hän sitten; "nyt olette muskettisoturien

kapteeni!"

"Kyllähän tämä vetelee. Mutta enpä näe, mitä kadehtimista teillä olisi

minussa: Bastiljin kuvernöörinähän olette Ranskan tärkeimmän linnan

päällikkö."

"Kyllähän niin", myönsi Baisemeaux apeasti,

"Tuon sanotte kuin olisitte omia kaittavianne, _mordioux!_ Mielelläni

minä vaihtaisin vuosirahani teidän palkkaetuihinne!"

"Älkäämme puhuko mitään palkkaeduista", sanoi Baisemeaux, "jollette

tahdo kiusata minua ihan suunniltani."

"Mutta tehän katselette oikealle ja vasemmalle kuin vangitsemista

peläten, vaikka itse hoidatte niitä, jotka siihen pinteeseen joutuvat!"

"En vain soisi, että meitä kuultaisiin; olisi taatumpaa puhella hiukan

syrjässä, jos myöntäisitte minulle sen suosiollisuuden."

"Baisemeaux, Baisemeaux, unohdatte siis, että me olemme olleet

tuttavuksia jo viidenneljättä vuoden aikana! Älkää nyt noin nöyristelkö

edessäni, niinkuin tapanani olisi syödä Bastiljin kuvernöörejä

nahkoineen karvoineen!"

"Enhän minä sitä!"

"No, tulkaa siis pihalle, minä käyn käsikynkkäänne; kuu paistaa

kirkkaasti, ja tuolla tammirivin reunassa käyskennellen te kerrotte

minulle surullisen tarinanne. Tulkaa pois." Hän veti alakuloisen

vankilanpäällikön mukaansa käsipuolesta, alkoi sitten kävelyttää häntä

kuutamossa pihan laidalla ja virkkoi hänelle karskin suopeasti:

"No niin, suu puhtaaksi nyt, Baisemeaux! Mikä painaakaan mieltänne?"

"Se on pitkä juttu."

"Mieluumminko vain vaikertelette? Sitä taitaisi kestää vielä pitempään.

Kumma paikka tuo teidän surkeilunne -- lyönpä kuitenkin vetoa, että te

korjaatte puoleenne viisikymmentätuhatta livreä puhdasta tuloa noista

Bastiljin kyyhkysistä."

"Kunpa niin olisivatkin asiat, hyvä herra d'Artagnan!"

"Te hämmästytätte minua, Baisemeaux; tokihan teidän kelpaa elellä

hyvinkin, ystäväiseni. Tekö nyt muka myös heittäydytte valittamaan,

_mordioux!_ Jos vien teidät kuvastimen eteen, niin näette pyylevän,

kukoistavan ja täyteläisen miehen kuin Hollannin juuston; te huomaatte,

että silmänne loistavat kuin hehkuvat hiilet ja että te ilman tuota

kolkkoa hymyä, jolla nyt vasiten vedätte otsanne kureeseen, ette vielä

näyttäisi viidenkymmenenkään vanhalta. Mutta ikäähän teillä on

kuusikymmentäkin vuotta, mitä?"

"Totta kyllä..."

"_Pardieu_, hyvinhän siis jakselette noilla viidenkymmenentuhannen

livren vuosituloilla."

Pikku Baisemeaux polkaisi jalkaansa.

"Ei suinkaan arviossani ole vikaa?" jatkoi d'Artagnan. "Oikeastaan

te ansaitsette enemmänkin; se on helppo laskea. Te olitte tätä

ennen, viimeksi herra de Mazarinin henkivartioston kapteeni, --

kaksitoistatuhatta livreä vuodessa; sitä palkkaa nostitte kaksitoista

vuotta, vaurastuitte siinä ja pääsitte sitten vielä paljon paremmille

tuloille."

"Kaksitoistatuhatta livreä? Oletteko järjiltänne!" huudahti Baisemeaux

kiusaantuneena. "Se vanha kitupiikki ei milloinkaan maksanut

kuuttatuhatta enempää, ja menoja sain suorittaa samaisesta virasta aina

jonkun verran yli kuudentuhannen. Herra Colbert suvaitsi antaa minun

nostaa vuosittain vaivaiset viisikymmentä pistolia ylimääräisenä

lahjapalkkiona, mutta ilman Montlezunin pikku läänitystilan tuottamia

kahdentoistatuhannen livren vuosituloja en olisi mitenkään tullut

toimeen."

"No, mutta nythän olette kerrassaan kissan päivillä Bastiljissa.

Toivottavasti saatte vapaan asunnon ja ruuan, ja vakinainen vuosipalkka

on tietääkseni kuusituhatta livreä?"

"Vaikkapa."

"Hyvät ja huonot vuodet lukuunottaen noin viisikymmentä vankia, jotka

keskimäärin tuottavat tuhannen livreä kukin."

"Niillä main kyllä."

"Hyvinkin viisikymmentätuhatta livreä vuodessa, joten siis olette

kolmen vuoden mittaan korjannut puoleenne sataviisikymmentätuhatta

livreä ylimääräistä tuloa."

"Te ette ota huomioon erästä seikkaa, hyvä herra d'Artagnan, kun itse

olette saanut suoranaisen virkanimityksen kuninkaalta: minä sain

toimeni herroilta Tremblaylta ja Louvièrelta!"

"Totta kyllä, niin, -- ja Tremblay ei ollut sellainen mies, joka olisi

ihan lahjaksi jättänyt teille paikkansa."

"Hoo, ei sen paremmin Louviérekaan. Minun oli suostuttava suorittamaan

Tremblaylle lunastusta seitsemänkymmentäviisituhatta livreä."

"Sievä erä!... Entä Louvièrelle?"

"Saman verran."

"Heti näppiin?"

"Ei toki, se olisi ollut mahdotonta. Kuningas lisäksi ei tahtonut --

tai oikeammiten herra de Mazarin ei tahtonut -- jättää noita kahta

herraa näköjään huonoille päiville, ja niinpä he saivat vielä

erikseen julkisesti vahvistetuiksi itselleen kerrassaan muhkeat

peräytymisehdot."

"Mitä he vielä saattoivat tarvita teidän myönnettyänne heille noin

suuren hyvityksen?"

"Ajatelkaas -- kolmen vuoden ylimääräiset vuositulot päällepäätteeksi!"

"Älkää nyt perhanassa -- niin ettäkö nuo sataviisikymmentätuhatta

livreä ovatkin lisäksi luisuneet heidän taskuihinsa?"

"Ihan."

"Ja sitäpaitsi vielä..."

"Niin, sitäpaitsi jäi maksettavakseni omista varoistani tuo erityinen

korvaus kolmena eränä."

"Se on luonnotonta kiristystä!"

"Eikä siinä vielä kaikki."

"Mitä ihmettä?"

"Jos vähänkin viivyttelen sopimuksen täyttämisessä, niin nuo herrat

saavat astua takaisin virkaan, jälleen hoitaakseen sitä yhteisenä

etuutenaan. Tähän ehtoon on saatu kuninkaan vahvistus."

"Se on eriskummaista, uskomatonta!"

"Niin vain on asian laita."

"Minä surkuttelen teitä, Baisemeaux-parka. Mutta, hyvä ystävä, miksi

lemmossa herra de Mazarin siis myönsikään teille tällaista näennäistä

suosionosoitusta? Yksinkertaisempaa olisi ollut säästää teidät

mokomalta nylkemiseltä."

"Olisihan kyllä, mutta hänellä ei ollut vapaata toimintavaltaa asiassa,

kun toiselta puolen oli suosikkeja hyviteltävä ja toisaalta suojelijani

tahtoi toimittaa minut virkaan."

"Suojelijanne! Kuka?"

"_Parbleu_, teidän ystäviänne, herra d'Herblay."

"Herra d'Herblay? Aramis!"

"Aramis, niin juuri -- hän on ollut erinomaisen sydämellinen minua

kohtaan."

"Sydämellinen! Toimittaessaan teidät tuollaiseen puserrukseen?"

"Kuulkaahan ensin, kuinka kaikki kävi. Minä tahdoin kardinaalin

palveluksesta päästä paremmille tuloille. Herra d'Herblay puhui

puolestani Louvièrelle ja Tremblaylle; minun tekikin mieleni tätä

paikkaa, jonka tiesin tuottoisaksi, mutta nuo herrat esittivät niin

ylettömiä vaatimuksia, että valittelin mahdottomaksi haalia koolle niin

paljon, kun vasta neljäntenä vuonna pääsisin varsinaisiin tuloihin

käsiksi. Silloin hän tarjoutui vastaamaan jokaisesta maksusta."

"Häh? Aramis? Te pökerrytätte minut -- Aramisko meni takuuseen

puolestanne?"

"Mitä suurinta auliutta osoittaen. Hän hankki vahvistuksen

virkavaihdolleni; Tremblay ja Louvière erosivat; minä olen vuosittain

suorittanut kaksikymmentäviisituhatta livreä kumpaisellekin noista

herroista korvauksena, ja aina toukokuussa on herra d'Herblay itse

tuonut minulle Bastiljiin viisituhatta pistolia siten jaettaviksi

krokotiileilleni."

"Olette siis sataviisikymmentätuhatta livreä velkaa Aramikselle?"

"Ei, siitähän minulla nyt onkin tuska ja hätä, kun summa on vasta

sadassatuhannessa."

"Nyt en oikein ymmärrä."

"No, hän on tullut vasta kahtena vuonna. Mutta tänään on toukokuun

viimeinen päivä, eikä häntä kuulunut, ja huomenna on lankeemispäivä.

Ellen kello kahdeksitoista suorita viimeistä korvausmaksua, niin nuo

herrat sopimuksen mukaan ovat oikeutettuja astumaan entiselle

paikalleen, jonka kaikki ylimääräiset tulot he tähänkin asti ovat

nauttineet. Minä joudun puille paljaille, uurastettuani kolme vuotta

pienellä vuosipalkalla ja ihan tyhjän tähden maksettuani siitä

lainavaroilla satatuhatta livreä, hyvä d'Artagnan."

"Merkillinen juttu!" mutisi d'Artagnan.

"Käsitättekö nyt, että otsani rypistymiseen on aihetta?"

"Onpa totisesti!"

"Joskin siis olen pyöreä kuin Hollannin juusto ja punoittava kuin

persikka, -- vaikka silmäni loistavatkin kuin hehkuvat hiilet, niin

myöntänette olevan syytä ahdistavaan pelkoon, että piammiten en saa

juustoa tai persikkaa nähdäkseni pöydällänikään, vaan joudun

sammuttamaan silmieni loisteen kyyneliin."

"Murheellinen paikka."

"Sentähden olen tullut teidän luoksenne, herra d'Artagnan, sillä

ainoastaan te voitte päästää minut pälkäästä."

"Millä ihmeen lailla?"

"Te tunnette abbé d'Herblayn."

"Jo toki!"

"Tiedätte hänen elelevän salaperäisesti?"

"No, niin kyllä."

"Te tietenkin voitte mainita minulle hänen nykyisen seurakuntansa,

sillä Noisy-le-Secistä etsiessäni kuulin vain, että hän on muuttanut."

"Hiisi vieköön, hän on Vannesin piispana!"

"Vannesin, -- Bretagnessa?"

"Niin."

Pikku mies repi tukkaansa.

"Minua onnetonta!" vaikersi hän; "miten minä huomiseksi puoleenpäivään

ehtisin siellä matkustaa!... Olen mennyttä miestä. Vannesissa!

Vannesissa!"

"Epätoivonne koskee minuun kovasti. Mutta kuulkaahan, piispa ei aina

asu hiippakunnassaan; hänen ylhäisyytensä ei kenties olekaan niin

kaukana kuin pelkäätte."

"Voi, sanokaa minulle hänen osoitteensa!"

"En tiedä sitä suorastaan, ystäväiseni."

"Olen sitten ehdottomasti hukassa! Menen heittäytymään kuninkaan

jalkoihin."

"Mutta minun täytyy ihmetellä teitä, Baisemeaux! Kun Bastilji kerran

kykenee tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä, niin miksette ole

pusertanut siitä sataatuhatta?"

"Syystä että minä olen rehellinen mies, hyvä herra d'Artagnan, ja annan

vangeilleni niin hyvän ruokahoidon kuin he voivat toivoakin."

"No, te ansaitsette luottamusta... Luvatkaa vain kunniasanallanne, että

te ette hiisku mitään yhdellekään sielulle, niin saatte minulta pikku

vihjauksen."

"En tavuakaan virka, hyvä kapteeni, en ikinä!"

"Te tahdotte saada käsiinne Aramiksen?"

"Kaikella muotoa!"

"No, käykää siis kuulustamassa herra Fouquetilta."

"Mitä tekemistä...?"

"Teillähän on nyt paksu pää!... Missä Vannes on?"

"Hitto!..."

"Vannes on samaa hiippakuntaa kuin Belle-Isle. Belle-Isle on herra

Fouquetin lääniä, ja hän herra d'Herblaylle toimittikin

piispannimityksen."

"Te avaatte silmäni ja annatte minulle takaisin elämän!"

"Hyvä on. Menkää siis ihan yksinkertaisesti sanomaan herra Fouquetille,

että te haluatte puhutella d'Herblayta."

"Aivan oikein -- erinomainen aatos!" huudahti Baisemeaux

innostuksissaan, varmana siitä, että muskettikapteeni tiesi enemmän

kuin sanoi.

"Ja minulla siis on kunniasananne?" huomautti d'Artagnan pysähdyttäen

hänet ankaralla silmäyksellä.

"Oi, pyhästi!" vakuutti pikku mies ollen kapaisemaisillaan juoksuun.

"Minne nyt niin kiire?"

"Herra Fouquetin luo suoraa päätä!"

"Ei, hän on kuninkaan peliseurassa. Kunhan menette hänen asuntoonsa

varhain aamulla, niin siinä kaikki, mitä voitte tehdä."

"Minä menen; kiitos!"

"Lykästäköön yrityksenne!"

"Kiitos!"

"Sepä oli kummallinen tarina", jupisi d'Artagnan, noustessaan verkkaan

ylös portaitaan Baisemeauxin lähdettyä. "Mitä lemmon harrastusta

Aramiksella voi olla hänen siten autellakseen Baisemeaux'ta? Hm!... sen

me vielä jonakuna päivänä saamme tietoon."

96.

Kuninkaan peli.

Fouquet olikin jäänyt kuninkaan peliseuraan, kuten d'Artagnan sanoi.

Buckinghamin ilmoitettu lähtö näytti tuottaneen lievikettä kaikkiin

kipeytyneihin sydämiin. Säteilevin kasvoin Monsieur alituisilla eleillä

ilmaisi kiitollisuutta äidilleen. Kreivi de Guiche ei enää raskinnut

erotakaan Buckinghamin seurasta, vaan pelatessaankin puheli hänen

kanssaan monista matkaa koskevista seikoista. Buckingham seisoi

kaihomielisenä, mutta ystävällisesti kuunnellen kreiviä ja luoden

prinsessa Henrietteen tuon tuostakin katseita, joissa kuvastui syvä

tunne ja toivoton ikävöiminen. Prinsessa taasen oli hurmaannuksissa

ympäristöstään ja koetti yhtaikaa jakaa sydämellistä huomaavaisuutta

kaikille kolmelle pöytäkumppanilleen, -- kuninkaalle, joka vastapäätä

istuen pelasi hänen puolellaan, Filipille, joka laski pikku leikkiä

hänen melkoisista pelivoitoistaan, ja de Guichelle, joka nyt oli

ilostunut niin vilkkaalle puhetuulelle. Mutta niinpä ei Henrietteltä

enää näyttänytkään liikenevän paljoa huomiota Buckinghamille; tämä

pakolaiseksi tuomittu alkoi jo olla pelkkä muisto eikä lukuunotettava

ihmisenä. Sellaisia ovat keveät sydämet; kokonaan kiintyneinä

nykyhetkeen ne voivat äkillisesti erkaantua kaikesta, mikä saattaisi

häiritä niiden itsekkään nautinnonhalun pikku pyyteitä. Henriette oli

saanut mielihyvää läsnäolevan Buckinghamin hymyilyistä, lähentelystä

ja huokauksista; mutta meren takaa tämä ei hänelle hymyilisi

eikä polvistuisi, ja mitä hauskuutta saattoi hänelle koitua

huokauksistakaan, ellei jo ulapan tuuli niitä puhaltaisikin

olemattomiin? Herttuan oli pakko huomata tämä muutos, ja se koski

tuimasti herkkään, ylpeään ja syvästi kiintyvään luonteeseen; hän

kirosi päivää, jolloin onneton intohimo oli saanut sijan hänen

sydämessään. Ne katseet, joita hän loi Madameen, jäähtyivät vähitellen,

järjen päästessä arvostelemaan rakastetun oikullisuutta. Hän ei kyennyt

vielä halveksimaan, mutta sai jo paremmin taltutetuksi sydämensä

kuohuvaa kaipuuta. Mikäli taasen Henriette havaitsi herttuan

mielentilan kehittyvän tähän suuntaan, elpyi hän yhä tenhoavammin

laajentamaan lumousvoimansa piiriä, joka oli siten toisaalta

supistumassa; oltuaan alussa hiukan arasteleva ja epävarma, hänen

esiintymisensä sai rohkeampaa vauhtia, ja hän pyrki nyt ehdottomasti

saamaan säihkyvän olemuksensa huomatuksi kaikkien muiden edellä,

syrjäyttämään johtavalta sijalta kuninkaankin.

Se onnistuikin hänelle. Kuningattaret joutuivat varjoon kaikessa

arvokkuudessaankin, eikä hovisäännön määräämä kunnioitus pelastanut

kuningastakaan osittain syrjäytymästä yleisestä huomaavaisuudesta.

Hiukan jäykästi taipuivat edelliset alussa käänteeseen ja koettivat

hymyillä. Leskikuningatar Henrietteä taasen huikaisi loistokkuus, jota

Henrik IV:n tyttärentyttären sukkeluus tuotti hänen suvulleen. Ja niin

arkatuntoinen kuin Ludvig sekä nuorena seuramiehenä että kuninkaana

olikin kaikesta asemansa ylemmyydestä, ei hänkään voinut olla

laskematta aseitaan tämän ranskalaisen miellytyshalun edessä, jolle

englantilainen tarmokkuus antoi erityistä voimaa. Hieno henkevyys loi

ulkonaiseen kauneuteen säihkyä, joka ihastutti häntä kuin lasta.

Kruununprinsessan silmät väläyttelivät salamoita, ja tartuttava hilpeys

tulvi ehtymättömänä hänen purppurahuuliltaan. Kuninkaallisten ympärillä

alistui koko hovi tämän viehättelyn valtaan ja huomasi ensi kertaa,

että maailman suurimman kuninkaan kuullen saattoi sydämellisesti nauraa

ääneen, silti säilyttäen maailman hienotapaisimpien ja kohteliaimpien

seuraihmisten maineen.

Tänä iltana Madame loi menestykselleen varman perustan, joka olisi

sekaannuttanut onnistuneen esiintyjän päästään pyörälle, ellei hän

olisi syntymästään asti kuulunut valtaistuimen likeisimpään

ympäristöön, niin että häntä ei huimannut saavuttamansa tason korkeus.

Ludvig XIV oli nyt havainnut Madamessa varsin mielenkiintoisen ja

erikoisen henkilöllisyyden. Buckingham arvosteli häntä jo peräti

vaaralliseksi keimailijattareksi, joka olisi ansainnut mitä kovimpia

rangaistuksia. De Guiche ihasteli häntä kuin jumalallista olentoa,

hovimiehet näkivät hänessä nousevan tähden, jonka valopiiristä oli

piankin etsittävä kaikkea suosiota ja valtaa. Kuitenkin oli Ludvig

muutamia vuosia aikaisemmin epäröinyt edes antaa kättänsä niin

_rumalle_ tanssikumppanille. Kuitenkin oli Buckingham polvillaan

palvonut tätä keimailijatarta. Kuitenkin oli de Guiche pitänyt tätä

jumalolentoa naisena. Kuitenkin olivat hovimiehet pidättyneet

osoittamasta hyväksymistään tämän tähden ilmestymiselle, pelätessään

pahastuttavansa kuningasta, jota hän ei ennen ollut miellyttänyt.

Ja niin sattui kuninkaan tämäniltaisessa peliseurassa muistettava

kohtaus uusien kehitysten enteeksi. Nuori kuningatar rakasti

sydämestään kuningasta eikä kyennyt teeskentelemään, vaikka

olikin espanjatar ja Itävallan Annan veljentytär. Itse peräti

vallanhaluisenakin katsoi Itävallan Anna järkevimmäksi mukautua

miniänsä saavuttamaan huomioon; tämä havainto taasen ärsytti nuoren

kuningattaren jo pahastunutta mieltä siinä määrin, että hän nousi

seurasta ja vetäysi huoneisiinsa. Kuningas oli tästä tuskin

millänsäkään, vaikka hänen puolisonsa tekeysi pahoinvointiseksi. Ludvig

XIV oli jo alkanut saattaa voimaan hovissaan paljon uusia muodollisen

käyttäytymisen sääntöjä eikä niihin nojautuen ottanut erityisemmin

lukuun puolisonsa poistumista, ja samaten hän sitten veljestään

välittämättä katsoi luonnolliseksi oikeudekseen tarjota Madamelle

käsivartensa ja viedä hänet nuoren prinsessan asuman huoneiston ovelle

asti. Siellä hänen majesteettinsa joko tunsi olonsa vapaammaksi tai

tilanteen ylivoimaiseksi ja huokasi tavattoman raskaasti. Naisten

huomiota ei mikään vältä, ja hovineitoset sipisivät toisilleen:

"Kuningas huokasi!" "Madame huokasi!"

Se oli totta. Prinsessa oli huokaissut hiljaisesti, mutta sellaiseen

tapaan, joka oli paljon vaarallisempi kuninkaan mielenrauhalle: sulkien

kauniit mustat silmänsä, sitten avaten ne jälleen ja kohottaen

sanomatonta kaihoa kuvastavan katseen kuninkaaseen, jonka kasvot

huomattavasti punastuivat. Tästä kaikesta neiti Montalais ensimmäisenä

kuiskasi ajattelemattoman huomautuksen, joka silminnähtävästi tehosi

hovineitosiin, sillä neiti de la Vallière vaaleni, ja palvelusvuoronsa

vaatiessa häntä prinsessan luo hän astui sisään valtiattarensa takana

ihan vapisten ja muistamatta ottaa käsiinsä hansikkaita, niinkuin

hovisääntö määräsi. Maalaisneitonen tosin saattoi puolustuksekseen

vedota kuninkaallisen majesteetin aiheuttamaan hämmennykseen. Ja ovea

sulkiessaan neiti de la Vallière tosiaan väkisinkin katsoi vain

kuninkaaseen, joka takaperin kävellen loittoni kynnykseltä.

Kuningas palasi pelisaliin ja kääntyi puhuttelemaan useitakin

henkilöitä, mutta selvästi havaitsi, että hänellä oli muuta

ajatuksissaan. Hänen levoton olemuksensa tuotti suurta häiriötä illan

pelierien tilinteossa, ja tätä käyttivät hyödykseen muutamat sellaiset

aatelismiehet, jotka olivat ottaneet esimerkkiä Mazarinista, muistaen

huonosti, mutta laskien hyvin. Olipa Manicamp -- muuten tietysti mitä

kunniallisimpana miehenä -- niin hajamielinen, että korjasi puoleensa

kaksikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät veralle, kun kukaan ei

nähtävästi ollut saanut niihin omistusoikeutta. Samaten de Wardes,

jonka mielessä pyöri paljon asioita tämän illan tapausten johdosta,

unohti pöytäänsä kuusikymmentä kaksois-louisdoria, jotka oli lopulla

voittanut Buckinghamin herttualta; isänsä tavoin tämä taasen oli

kykenemätön tahraamaan käsiään kenenkään rahoilla, joten hän

koskemattomina jätti ne korttimaksuksi -- kelle hyvänsä ne niin ollen

joutuisivatkin.

Kuningas tointui hiukan tarkkaavaisemmaksi vasta sitten kun herra

Colbert, joka oli tuokion ajan vaaninut ympärillä, lähestyi häntä ja

kuiskasi hänen majesteettinsa vielä humisevaan korvaan jonkun neuvon --

hyvin kunnioittavasti kyllä, mutta kuitenkin jotenkuten tunkeilevana.

Hänen huomautuksensa johdosta Ludvig valpastui, katseli ympärilleen ja

sanoi:

"Onko herra Fouquet jo mennyt?"

"Tässä olen, sire", vastasi yli-intendentti, joka oli puhellut

Buckinghamin kanssa ja lähestyi heti.

Kuningas astahti hyväntahtoisen näköisenä häntä kohti ja virkkoi

huolettomasti:

"Anteeksi, yli-intendentti, että häiritsen keskusteluanne, mutta otan

oikeudekseni pyytää huomiotanne kaikkialla, milloin vain tarvitsen

teitä."

"Aikani on aina kuninkaan käytettävissä", vastasi Fouquet.

"Ja vielä tärkeämpänä kassanne", lausui kuningas kavalasti hymyillen.

"Kassani ennen kaikkea", sanoi Fouquet kylmästi.

"Seikka on sellainen, monsieur, että aion panna toimeen juhlan

Fontainebleaussa. Avoin talous kahden viikon ajaksi -- siihen

tarvitsen..."

Hän loi syrjäsilmäyksen Colbertiin. Fouquet odotti järkkymättömänä.

"Neljä miljoonaa", jatkoi kuningas nähdessään Colbertin julman hymyn.

"Neljä miljoonaa?" toisti Fouquet kumartaen syvään ja nirhaisten

kynsillään verinaarmun rintaansa: hänen kasvojensa luontevassa

rauhallisuudessa ei ilmennyt vähäisintäkään muutosta.

"Niin, monsieur", vahvisti kuningas. "Milloin, sire?"

"Kah... miten vain teille sopii... ei, haluaisin kyllä niin pian kuin

mahdollista."

"Jonkun verran tarvitaan aikaa..."

"Aikaa!" huudahti Colbert voitonriemuisena.

"Kultarahojen laskemiseen", täydensi yli-intendentti majesteettisen

halveksivasti; "ei voi pinota ja punnita enempää kuin miljoonan

vaiheille päivässä, monsieur."

"Neljä päivää siis", sanoi Colbert.

"Oh", virkkoi Fouquet kääntyen kuninkaaseen, "teidän majesteettianne

palvellessaan saattavat virkamiehet tehdä ihmeitä: summa saataneen

käytettäväksi kolmessa päivässä."

Colbert kalpeni vuorostaan. Ludvig katseli rahaministeriä ihmeissään.

Fouquet vetäytyi pois pöyhkeilemättömästi, mutta lujan ryhdikkäänä,

hymyillen lukuisille ystävilleen, joiden katseissa hän yksin näki

todellista sydämellisyyttä ja sääliin asti elähtynyttä osanottoa, sillä

Colbertin paisuva mahti oli nykyään hovin yleisimpiä puheenaineita.

Rahaministerin mielentilaa ei ollut arvosteltava tämän hymyilyn mukaan;

hän tunsi kuolettavaa ahdistusta sydämessään. Muutamat veripisarat

tahrasivat hänen ihokkaansa alla hienoa paidanrintamusta. Ihokas peitti

veren, hymy kuohuvan raivon. Siitä tavasta, jolla hän lähestyi

vaunujaan, arvasi hänen palveluskuntansa, että isäntä ei ollut hyvällä

tuulella. Tästä havainnosta johtui, että hänen lähtökäskynsä pantiin

täytäntöön niin täsmällisen rivakasti kuin sotalaivassa myrskyn

sattuessa toteutetaan kaikki ärtyneen kapteenin määräykseen sisältyvät

toimenpiteet. Vaunut eivät vierineet -- ne lensivät ja matkalla Fouquet

hädin ehti tointua pahimmasta järkkymyksestään. Kotiin päästessään hän

heti riensi toiseen huonekertaan Aramiin luo.

Tämä ei ollut vielä mennyt makuulle. Portos oli varsin sopivasti

nauttinut illallisekseen käristetyn lampaanreiden, kaksi paistettua

fasaania ja kokonaisen vuoren krapuja; sitten hän oli muinaisten

urhojen tavoin antanut voidella ruumiinsa hyvänhajuisilla öljyillä ja

kietoa flanellikaistaleihin sekä täten kapaloituna päässyt lämmitettyyn

vuoteeseen kantamalla. Aramis sitävastoin oli ottanut ylleen mukavan,

samettisen yönutun ja kyhäili ahkerasti kirjeitä tuolla hienolla ja

tiheällä käsialallaan, joka sai paperiarkin sivun sisällöksi melkein

neljänneksen nidettä tekstiä.

Ovi avattiin kiivaasti, yli-intendentti astui sisään kalpeana,

kiihdyksissä ja ahdistuksen vallassa. Aramis kohotti päätänsä.

"Hyvää iltaa, rakas isäntäni", sanoi hän, tutkivalla silmäyksellään

heti oivaltaen rahaministerin huolestuksen merkitsevän arveluttavaa

vastoinkäymistä. "Miten menestyi peli kuninkaan illanvietossa?" hän

sitten kysyi vain saadakseen keskustelun käyntiin.

Fouquet istuutui ja viittasi mukanaan tulleelle lakeijalle, että häntä

ei tarvittu. Miehen mennessä hän vastasi:

"No, jotensakin hyvin."

Pitäen silmällä hänen jokaista liikettään Aramis näki hänen kuumeisen

kärsimättömästi paiskautuvan sohvalle lojumaan.

"Te kai hävisitte kuten tavallisesti?" kysyi hän, yhä pidellen kynää

kädessään.

"Enemmän kuin koskaan", vastasi Fouquet.

"Mutta teidän tiedetään kykenevän helposti kestämään tappionne."

"Niin ei aina käy."

"Mitä! Olisiko muka Fouquet sellainen pelaaja, jonka mieli on

jälkeenpäin masennuksissa!"

"Peliä on monenlaista, herra d'Herblay."

"Paljonko siis hävisitte, monseigneur?" kysyi Aramis hieman

levottomasti.

Fouquet jännitti itsehillintänsä, hallitakseen ääntänsä, ja ilmoitti

sitten ihan rauhallisena sävyltään:

"Se illanvietto maksaa minulle neljä miljoonaa."

Mutta katkera naurahdus seurasi viimeistä sanaa. Aramis ei ollut

odottanut kuulevansa niin yletöntä summaa; häneltä putosi kynä kädestä.

"Neljä miljoonaa!" toisti hän. "Olisitteko pelannut pois neljä

miljoonaa? Mahdotonta!"

"Herra Colbert piteli korttejani", vastasi yli-intendentti, taaskin

kolkosti naurahtaen.

"Haa, nyt ymmärrän, monseigneur! Siis uusi vetoaminen valtiorahastoon?"

"Niin, hyvä ystävä."

"Kuninkaan taholta?"

"Hänen omasta suustaan. On mahdoton musertaa ihmistä sydämellisemmin

hymyillen."

"Tuhannen tulimmaista!"

"Mitä ajattelette tästä?"

"_Parbleu_, on selvää, että teidät tahdotaan syöstä täydellisesti

häviöön!"

"Se on siis yhä mielipiteenne?"

"Ehdottomasti. Siinä ei muuten pitäisikään olla teille mitään

ihmetyttävää, sillä olemmehan jo aikaisemmin ottaneet lukuun, että

hyökkäys jatkuisi."

"Kyllähän, mutta minä en olisi uskonut, että voitaisiin vaatia yhdellä

kertaa neljä miljoonaa."

"Summa on todellakin peräti suuri; mutta neljä miljoonaa ei lopultakaan

vielä nujerra Ranskan nykyistä rahaministeriä."

"Jos tietäisitte, miten rahavarojen laita oikein on, niin olisitte

vähemmän levollinen, hyvä d'Herblay."

"Ja te lupasitte?"

"Mitä olisin voinut muutakaan? Niin pian kun minä kieltäydyn, hankkii

Colbert, mistä haalineekin; varmasti hän toimittaa sillä kertaa

puheeksi tulleen summan, ja silloin minä olen kukistunut suuruus!"

"Sitä ei kyllä voi kieltää. Ja kuinka pian lupasitte toimittaa nuo

neljä miljoonaa?"

"Kolmen päivän kuluttua. Kuningas näytti olevan kiireissään."

"Kolmen päivän kuluttua!"

"Voi, ystävä", virkkoi Fouquet, "tuskastuttaapa ajatella, että kansa

vastikään kadulla ajaessani huusi: 'Katsokaa, tuossa menee rikas

Fouquet!' Totisesti, hyvä d'Herblay, tällaisessa asemassa ihan menettää

järkensä!"

"Ei, monseigneur, malttakaa sentään, -- ei tässä vielä niin pitkällä

olla", sanoi Aramis tyynesti, ripoittaen hiekkaa viimeksi kyhäämälleen

kirjeelle.

"Siis apukeino, apukeino tähän auttamattomaan pulaan?"

"On vain yksi: maksakaa."

"Mutta minulla hädin on kaikkiaan käytettävissä koko summaa. Alan olla

tyhjennetty käteisistä varoista. Belle-Isle nieli paljon; eläkkeiden

maksu oli äskettäin; sen jälkeen kun veronkantajia alettiin ahdistaa,

ovat rahat olleet tiukalla. Ja jos selviydynkin vielä tästä tarpeesta,

niin mikä on edessä seuraavalla kerralla, sillä eihän kiristys pääty

tähän? Kun kuninkaat pääsevät rahan makuun, niin he ovat kuin

ihmislihaa maistaneet tiikerit: täyttymättömän himon vallassa. Jonakuna

päivänä minun täytyy sanoa: 'Mahdotonta, sire!' Ja sinä päivänä olen

mennyttä miestä!"

Aramis kohautti hiukan olkapäitänsä. "Teidän asemassanne, monseigneur",

hän sanoi, "ei mies ole hukassa ennen kuin hän itse heittäytyy."

"Kansalainen ei missään asemassa voi taistella kuningasta vastaan."

"Taistelin minäkin nuorina päivinäni Richelieuta vastaan, joka oli

Ranskan todellinen kuningas ja vielä kardinaali."

"Onko minulla armeijoita, aseita, aarteita? Olenhan menettänyt

Belle-Islenkin!"

"Hoo, kyllä hätä keinon keksii! Kun luulette häviön juuri tavoittavan

teidät..."

"Niin mitä?"

"Niin ilmestyykin vielä joku odottamaton käänne pelastamaan kaikki."

"Ja kuka kykenisi toimittamaan sen ihmeellisen käänteen?"

"Te itse."

"Minä! Ei, minun täytyy tunnustaa, etten pysty enää keksimään mitään."

"Minä sitten."

"Kenties. Mutta teidän tulisi viipymättä ryhtyä toimimaan."

"No, meillä on ihmeesti aikaa."

"Te surmaatte minut kylmäverisyydellänne, d'Herblay!" sanoi

yli-intendentti, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.

"Ettekö siis muista, mitä teille tässä taannoin sanoin?"

"Mitä silloin sanoitte?"

"Ettei teidän tarvitse olla levoton, jos teillä on rohkeutta. Onko

teillä rohkeutta?"

"Luulen ainakin."

"Älkää siis olko levoton."

"Onko niin ollen sovittu, että äärimmäisessä hädässä tulette avukseni,

d'Herblay?"

"Maksan silloin vain takaisin, mitä olen teille velkaa, monseigneur."

"Rahamiehen tehtäviä on täyttää sellaisen miehen tarpeet kuin te

olette, d'Herblay."

"Jos avuliaisuus on rahamiehen tehtäviä, on armeliaisuus kirkonmiehen

hyve. Suorittakaa nyt vielä vain tällä kertaa, monseigneur. Sen summan

yhä saatte koolle häviöön joutumatta; viime hetkellä saamme nähdä, mitä

on tehtävissä."

"Sen saamme siis nähdä jo piankin."

"Paljon mahdollista! Pahoittelenpa muuten erityisestäkin syystä, että

olette nyt vähissä rahoissa."

"Miksi niin?"

"Olin aikeissa pyytää teiltä käyttövaroja."

"Itsellennekö?"

"Itselleni tai omaisilleni, puoluelaisilleni tai meikäläisille."

"Minkä verran?"

"No, pyöreähkön erän kyllä, mutta yletön se ei kuitenkaan ole."

"Sanokaahan siis summa."

"Viisikymmentätuhatta livreä."

"Rahtunen!"

"Niinkö?"

"Ainahan toki viisikymmentätuhatta livreä on saatavissa. Voi, miksei

tuo Colbertin hylky sovittele rajoja kuten te! Silloin en paljonkaan

välittäisi. Milloin tarvitsette rahat?"

"Huomenna aamupäivällä."

"Hyvä, ja..."

"Niin, se on totta, -- mihin tarpeeseen ne käytetään, tahdotte sanoa?"

"Ei, chevalier, ei; siitä en kaipaa selitystä."

"Parempi on selvittää. Meillä on huomenna kesäkuun 1 päivä."

"Entä sitten?"

"Silloin lankeaa maksettavaksi muuan sitoumuksemme."

"Meillä on siis juoksevia sitoumuksia?"

"On Baisemeauxille maksettavaa viimeinen kolmannes hänen

sadastaviidestäkymmenestätuhannesta livrestään."

"Baisemeauxille! Kuka hän on?"

"Bastiljin kuvernööri."

"Niin oikein, se on totta; te maksatatte minulla

sataviisikymmentätuhatta frangia tuolle miehelle."

"Minun esityksestäni se sovittiin."

"Mutta mistä se taas johtuikaan?"

"Lunastusmaksuna virasta, jonka hän osti tai oikeastaan me ostimme

Louvièresilta ja Tremblaylta."

"Tuo kaikki oli jäänyt mielessäni kovin hämäräksi."

"Se on hyvinkin luonnollista, kun teillä on niin paljon asioita

hommattavina. En kuitenkaan usko, että teillä on mitään tärkeämpää kuin

tämä."

"Mutta sanokaakin siis, missä tarkoituksessa olemme ostaneet sen

viran."

"Tietysti auttaaksemme häntä eteenpäin."

"Hm!"

"Häntä ensiksikin."

"Ja sitten?"

"Sitten itseämme."

"Mitä! Itseämmekö? Te laskette leikkiä."

"On hetkiä, jolloin on mieluista olla hyvissä väleissä Bastiljin

kuvernöörin kanssa, monseigneur."

"Olen vielä niin onnellisessa asemassa, etten voi käsittää sitä

riippuvaisuutta, d'Herblay."

"Monseigneur, meillä on omat runoilijamme, oma insinöörimme, oma

arkkitehtimme, omat säveltaiteilijamme, oma kirjanpainajamme, omat

maalarimme; meidän piti saada myös oma kuvernöörimme Bastiljiin."

"Ah, niinkö uskotte?"

"Ottakaamme kylmäverisesti lukuun kaikki mahdollisuudet, monseigneur!

Voimme helpostikin joutua tilapäiselle matkalle Bastiljiin, hyvä herra

Fouquet", lisäsi kirkkoruhtinas, hymyillessään näyttäen kalpeiden

huultensa raosta hampaita, jotka yhä vielä olivat yhtä kauniit kuin

Marie Michonin ihaillessa niitä kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.

"Ja te luulette, d'Herblay, ettei sataviisikymmentätuhatta livreä ole

liiallinen hinta sellaisesta tuttavuudesta? Vakuutan teille, että

tavallisesti käytätte rahojanne paremmin."

"Tulee päivä, jolloin tunnustatte erehtyneenne."

"Kerran Bastiljiin joutuneella miehellä ei ole enää turvaa entisistä

valmistuksistaan, hyvä d'Herblay. Hänen vaikutusvaltansa on mennyttä."

"Pätevällä tavalla laaditut sitoumukset eivät raukea, ja sitäpaitsi,

uskokaa minua, tuolla kunnon Baisemeauxilla ei ole hovimiehen sydäntä.

Olen varma siitä, että hän pysyy peräti kiitollisena näistä rahoista,

ja varmemmaksi vakuudeksi minulla on kunnossa asiakirjat, kuten jo

sanoin, monseigneur."

"Viheliäinen keinottelu! Kiskomista hyväntekeväisyydestä!"

"Monseigneur, monseigneur, älkää sekaantuko tähän juttuun; jos siinä on

kiristyksen ajatus, niin ainoastaan minulla on osuutta siihen, mutta

meille molemmille se kääntyy suureksi voitoksi, niin on asia."

"Siinä nähtävästi piileekin joku erityinen vehkeily, d'Herblay."

"Sitä en kiellä."

"Ja Baisemeaux on kätyrinä?"

"Miksei! Huonompiakin välikappaleita käytetään. Mutta saanhan siis

ottaa lukuun, että minulle varataan nuo viisituhatta pistolia

huomiseksi?"

"Tahdotteko jo tänä iltana?"

"Se olisi vielä parempi, sillä mieluummin lähden liikkeelle jo varhain;

Baisemeaux-parka ei voi käsittää, mihin olen joutunut, ja hän on

tietenkin nyt kuin tulisilla hiilillä."

"Saatte rahat tunnin kuluttua. Voi, d'Herblay, teidän

sadanviidenkymmenentuhannen franginne hyöty ei ikinä voi korvata

minulle neljää miljoonaani", pahoitteli Fouquet nousten.

"Ken tietää, monseigneur!"

"Hyvää yötä! Minulla on vielä puhuttavaa henkilökunnalleni, ennen kuin

käyn levolle."

"Nukkukaa hyvin, monseigneur!"

"Toivotatte minulle mahdotonta, d'Herbiay."

"Jos kerran saan viisikymmentätuhatta livreäni, niin takaanpa teille,

että teidän kannattaa asettua aivan rauhalliseksi. Hyvää yötä vain,

monseigneur."

Tästä vakuutuksesta ja puhujan varmasta äänensävystä huolimatta Fouquet

poistuessaan pudisti päätänsä ja huokasi.

97.

Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset.

Paavalinkirkon torninkello löi seitsemän, kun Aramis ratsain ja

porvarillisessa asussa -- sinisessä verassa, jonkunlainen

metsästyspuukko kupeellaan ainoana eroituksena -- Rue du Petit-Muscia

myöten tullen pysähtyi Rue du Tournellesia vastapäätä Bastiljin

vankilan ulkoportille.

Sen kaksi vartijaa antoivat hänen estelemättä ratsastaa sisälle ja

osoittivat viittauksella, että hänen tuli jatkaa kulkuansa kahden

rakennusrivin kaitaa solaa pitkin nostosillalle, jonka takana linnan

varsinainen kehä alkoi. Se oli laskettu alas, ja toimitettiin

parhaillaan vartion vaihtoa. Ulomman vahtikopin etuvartija pysähdytti

tulijan ja tiedusti karskisti, mitä hänellä oli asiana. Aramis

kohteliaasti selitti haluavansa puhutella herra Baisemeaux de

Montlezunia. Vahtisotilas huusi sisempään koppiin asettuneelle

vartijalle, joka pisti päänsä tähystysluukkuun ja katseli vierasta

hyvin tiukasti tämän astuessa nostosillalle. Aramis toisti

toivomuksensa. Mies kutsui paikalle aliupseerin, joka käveli tilavalla

etupihalla, ja asian kuultuaan tämä kävi noutamassa kuvernöörin

esikuntaan kuuluvan upseerin. Viimemainittu jälleen kuulusti

ratsumiehen asiaa, pyysi häntä odottamaan ja läksi päärakennukseen

päin, mutta kääntyi pian takaisin kysymään hänen nimeänsä.

"Sitä en voi teille sanoa, monsieur", vastasi Aramis; "ilmoitan vain

pyrkiväni sellaiseen puheluun herra kuvernöörin kanssa, että kykenen

ennakolta vakuuttamaan hänen ilahtuvan kohtauksesta. Niin, teidän sopii

kyllä huomauttaa herra de Baisemeauxille, että täällä on se henkilö,

jota hän odottaa kesäkuun 1 päiväksi, -- ja silloin hän varmasti itse

saapuu minua vastaanottamaan."

Upseerin oli työläs ottaa uskoakseen tällaisen pikkuporvarin tärkeyttä

mahtavan virkamiehen silmissä.

"Sattuukin juuri sopivasti", muisti hän; "herra kuvernööri on lähdössä

kaupungille, -- näette hänen valjakkonsa valmiina tuolla sisäpihalla.

Häntä ei niin ollen tarvitse vaivata koska hän ajaa tästä ohi."

Aramis nyökäytti päätänsä myöntymykseksi, tahtomatta antaa itsestään

kovin korkeata käsitystä; hän jäi siis kärsivällisesti ja äänettömänä

odottamaan, kumartuen satulanupan yli. Kymmenen minuutin kuluttua

kaleesit siirtyivät pääportaiden eteen, kuvernööri ilmestyi ulos, nousi

vaunuihin ja läksi liikkeelle. Mutta paikan valtiaalla oli edessään

sama tarkastus kuin tuntemattomalla vieraalla; nostosillan sisemmän

vahtikopin etuvartija astui esiin, kun vaunut olivat pistäytymässä

porttiholviin, ja kuvernööri avasi vaununoven, näyttääkseen kasvonsa

vartiosoturin kysyessä tunnussanaa. Täten pidettiin huolta siitä, että

kukaan ei päässyt pujahtamaan Bastiljista luvattomasti.

Vaunut vierivät nyt holviin, mutta ristikkoporttia avattaessa lähestyi

upseeri niiden toistamiseen pysähdyttyä ja virkkoi hiljaa joitakuita

sanoja kuvernöörille. Tämä pisti heti päänsä ulos vaununovesta ja näki

vieraan istuvan ratsailla nostosillan lähemmässä päässä. Hän kiljaisi

riemastuneesti, astui tai pikemmin viskausi ulos vaunuistaan ja juoksi

tarttumaan Aramiksen käsiin, hokien katkonaisia anteeksipyyntöjä. Olipa

hän vähällä painaa tervetulleen vieraan käden huulilleen.

"On hiukan vastuksellista päästä Bastiljiin, herra kuvernööri", sanoi

Aramis. "Onko menettely samanlaista niidenkin suhteen, jotka tulevat

tänne vastoin tahtoaan, vai ainoastaan vapaaehtoisiako kävijöitä täällä

niin pidätellään loitolla?"

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, monseigneur! Voi, kuinka hauskaa on

nähdä teidän korkea-arvoisuutenne!"

"Hiljaa! Huomatkaa asema, hyvä herra de Baisemeaux! Mitä

ajatellaankaan, jos huudatte julki, että piispa esiintyy tällaisessa

asussa?"

"Oi, antakaa anteeksi, älkää pahastuko, minä en muistanut. Hei,

toimittakaa herran ratsu talliin!" luikkasi Baisemeaux.

"Ei, ei millään muotoa!" esti Aramis.

"Eikö se olisi mukavinta?"

"Satularepussa on viisituhatta pistolia!"

Kuvernöörin kasvot kirkastuivat niin säihkyviksi, että jos vangit

olisivat sen nähneet, olisivat he voineet luulla jonkun täysiverisen

prinssin joutuneen hänen hoidokikseen.

"Aivan oikein, niin, niin, viekää toimiston edustalle hevonen.

Nousemmeko vaunuihin, rakas herra d'Herblay, ajaaksemme asunnolleni?"

"Vain pihan yli, herra kuvernööri! Luuletteko minua niin raihnaaksi?

Ei, jalkaisin, herra kuvernööri, jalkaisin."

Baisemeaux tarjosi sitten käsivartensa piispalle tueksi, mutta toinen

ei ottanut sitä vastaan, He saapuivat siten hallintotalolle, Baisemeaux

hykerrellen kämmeniään ja vaivihkaa vilkuen hevoseen, Aramis silmäillen

mustia ja alastomia muureja.

Avara pylväseteinen ja valkoisista paasista laskettu suora

porraskäytävä johtivat Baisemeauxin asuntoon. Hän astui etusuojaman ja

ruokailuhuoneen läpi, jossa katettiin aamiaispöytää, avasi pienen

salaoven ja sulkeutui vieraansa kanssa tilavaan työhuoneeseen, jonka

ikkunat antoivat viistoon pihoille ja talleille päin. Touhukkaasti

Baisemeaux järjesti kirkkoruhtinaan olon niin mukavaksi kuin herttaisen

huomaavainen tai kaikesta sydämestään kiitollinen isäntä vain kykenee;

hän työnsi esiin nojatuolin, asetti kuntoon jalkatuen pieluksineen ja

siirsi käsivaraksi pikku pöydän. Itse hän myös hartaan huolellisesti

laski tälle pöydälle kultapussosen, jota muuan sotureista oli

kantanut heidän kintereillään niin hellävaroin kuin pappi pyhää

sakramenttilipasta. Sotamies poistui, Baisemeaux lukitsi oven hänen

perässään, veti alas vastapäisen ikkunan kaihtimen ja katsoi Aramista

silmiin, nähdäkseen, puuttuiko arvoisalta vieraalta mitään.

"No, kylläpä te, monseigneur", virkkoi hän istuutumatta, "olette ennen

kaikkia muita sellainen mies, jonka sanaan saa luottaa!"

"Liikeasioissa ei säntillisyys ole erityinen ansio, vaan suoranainen

velvollisuus, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kyllä liikeasioissa, sen käsitän; mutta niissä väleissähän me

emme ole keskenämme, monseigneur, vaan te osoitatte minulle jatkuvaa

suosiollisuutta."

"Myöntäkää kuitenkin, hyvä herra Baisemeaux, että te säntillisyydestäni

huolimatta olitte jo käynyt jossakin määrin levottomaksi."

"Terveydentilastanne, kyllä, todella", sopersi Baisemeaux.

"Olinkin tulossa eilen, mutta olin liian väsynyt", jatkoi Aramis.

Baisemeaux kiirehti sujauttamaan toisen pieluksen vieraansa ristiluiden

alle.

"Mutta päätin käydä tervehtimässä heti aamulla varhain", pitkitti

Aramis.

"Te olette äärettömän avulias, monseigneur."

"Ja hyvä näkyy olleenkin, että pidin kiirettä."

"Kuinka niin?"

"Olittehan lähdössä ulos."

Baisemeaux punastui.

"Niin, tosiaan, aioin kyllä käväistä kaupungilla", myönsi hän.

"Häiritsen siis teitä?"

Baisemeauxin hämminki kävi ilmeiseksi.

"Niin ollen pidättelen teitä", jatkoi Aramis läpitunkevasti tähystäen

kuvernööriparkaa. "Jos olisin tämän tiennyt, en olisi valinnut näin

hankalaa hetkeä."

"Voi, monseigneur, miten saatattekaan luulla, että te koskaan

häiritsette minua, -- te!"

"Olitte kaiketi rientämässä hakemaan rahoja."

"En toki!" sopersi Baisemeaux: "ei, minä vannon, päätin vain..."

"Vieläkö herra kuvernööri aikoo ajaa herra Fouquetin luo?" huusi

aliupseerin ääni alhaalta.

Baisemeaux karkasi ikkunaan kuin mieletön.

"En, en", kiljaisi hän tuskastuneena. "Mitä lempoa siellä herra

Fouquetista höpistään? Oletteko päissänne? Kuinka uskallatte häiritä,

kun minulla on asioita?"

"Olitte ajamassa herra Fouquetin puheille", virkkoi Aramis puristaen

huulensa yhteen; "abbén vai yli-intendentin?"

Baisemeauxin teki mieli valehdella, mutta häneltä puuttui rohkeutta.

"Herra yli-intendentin", ilmaisi hän.

"Niinpä lopultakin olitte tavoittamassa rahaa, koska aioitte puhutella

sitä miestä, jolta liikenee."

"En suinkaan, monseigneur."

"No, no, te epäilette minua."

"Teidän korkea-arvoisuutenne, pelkästään epävarmuus, vain

tietämättömyys siitä, missä te asutte..."

"Oh, te olisittekin kyllä saanut rahat herra Fouquetilta, hyvä herra

Baisemeaux; hän on avokätinen mies."

"Vakuutan pyhästi, että minä en olisi ikinä rohjennut pyytää herra

Fouquetilta lainaa. Tahdoin kysyä häneltä teidän osoitettanne, siinä

kaikki."

"Minun osoitettani herra Fouquetilta?" huudahti Aramis, jonka silmät

väkisinkin remahtivat suuriksi.

"Niin, kyllä, häneltä tietenkin", myönsi Baisemeaux kirkkoruhtinaan

katseen ahdistamana.

"Eipä siinä ole mitään pahaa, hyvä herra Baisemeaux; ihmettelen vain,

minkätähden olisitte tiedustanut osoitettani herra Fouquetilta."

"Kirjoittaakseni teille."

"Sen käsitän", sanoi Aramis hymyillen. "Siltä kannalta en puuhaanne

kummastele; osoitteeni kaipuun oivallan hyvinkin, mutta kysyn teiltä,

miten tulitte ajatelleeksi juuri yli-intendenttiä?"

"Kah", änkkäsi Baisemeaux, "kun herra Fouquet omistaa Belle-Isien..."

"Mitä siitä?"

"Kun Belle-Isle on Vannesin hiippakuntaa ja te olette Vannesin

piispa..."

"Hyvä herra de Baisemeaux, jos tiesitte minun olevan Vannesin piispa,

niin eihän teidän olisikaan tarvinnut tiedustaa osoitettani herra

Fouquetilta."

"Olenko siis ollut ajattelematon, monsieur?" sanoi Baisemeaux

masentuneena. "Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmin anteeksi."

"Mitä joutavia! Eihän siinä mitään haittaakaan ole, -- pienessä

harkitsemattomuudessa", virkkoi Aramis tyynesti ja hymyili

kuvernöörille, samalla kuitenkin itsekseen pohtien, miten Baisemeaux

oli nähtävästi saanut kuulla hänen saapuneen Vannesista rahaministerin

vieraaksi.

-- Minun pitää ottaa siitä selko, -- tuumi hän.

"No niin, rakas kuvernööri", sanoi hän sitten ääneen, "ryhdymmekö heti

laittamaan kuntoon pikku tilejämme?"

"Miten vain, monseigneur. Mutta sallikaa minun sentään ensin kysyä,

ettekö entisen tavan mukaan soisi minulle sitä kunniaa, että jäisitte

luokseni aamiaiselle."

"Varsin mielelläni."

"Sepä hauskaa!"

Baisemeaux näpäytti kolmasti pöytäkelloa.

"Mitä tuo merkki tulkitsee?" kysyi Aramis.

"Että saan aamiaiselle vieraan, joten on toimittava sikäli."

"Kas vain, se on käytännöllistä! Mutta oikeinko te varustatte erityistä

vastaanottoa minun varalleni, hyvä kuvernööri?"

"No, tottahan toki hiukan! Onhan alkeellisimpana velvollisuutenani

osoittaa teille sellaista huomaavaisuutta kuin suinkin on vallassani."

"Miksi niin?"

"Siksi, että tässä maassa ei ole prinssiäkään, jolta olisin voinut

saada niin aulista kannatusta kuin teiltä."

"No, siitä ei kannata puhua. Miten muuten asianne menestyvät täällä

Bastiljissa?"

"Tuossapa tuo menee."

"Vangeista lähtee siis riittävästi?"

"Ei voi kehuakaan."

"Sehän on ikävää!"

"Herra de Mazarin ei ollut kyllin jäntevä."

"Niin, te tosiaan tarvitsisitte epäluuloista hallitusta, kardinaali

Richelieun kaltaista miestä ohjaksissa."

"Hänen aikanaan tämä ala kyllä oli tuottoisa. Hänen ylhäisyytensä veli

sai täältä rikkautensa."

"Uskokaa minua, hyvä kuvernööri", sanoi Aramis kumartuen lähemmäksi,

"nuori kuningas vastaa vanhaa kardinaalia. Nuoruudella on epäluulonsa,

kiivastuksensa, intohimonsa, niinkuin vanhuudella vihansa,

varovaisuutensa, pelkonsa. Oletteko jo suorittanut kolmannen vuoden

ylimääräiset virkatulot Louvièresille ja Tremblaylle?"

"Voi, hyvä Jumala, kyllä!"

"Teillä on siis nyt maksettavaa heille ainoastaan ne

viisikymmentätuhatta livreä, jotka toin tässä?"

"Niin."

"Ja teille ei ole vielä jäänyt juuri mitään hyötyä virka-asemastanne?"

"Ei, monseigneur, asiani ovat tosiaan olleet niin surkealla

kannalla, että kun nuo ylimääräiset tulot alkuaan arvioitiin

viiteenkymmeneentuhanteen livreen, en ole luonnoltani kyennyt niitä

lisäämään, jättääkseni itsellenikin osuutta. Sitä juuri herra

d'Artagnan eilen illalla ihmetteli."

"Ahaa!" virkahti Aramis, silmissään välähdys, joka kuitenkin heti

sammui; "te olette eilen puhellut d'Artagnanin kanssa!... Miten se

rakas ystäväni jakselee?"

"Mainiosti."

"Ja mitä hänelle sanoitte, herra de Baisemeaux?"

"Huomautin vain", jatkoi kuvernööri, oivaltamatta kavaltaneensa mitään

salaisuutta, "että pidän vangeilleni liian hyvää ruokahoitoa."

"Paljonko teillä onkaan sellaisia hoidokkeja?" tiedusti Aramis

huolettomasti.

"Kuusikymmentä."

"Kas vain, onpa sitä siinäkin!"

"Voi, monseigneur, entisinä vuosina täällä istui väliin kaksisataakin."

"No, kuudessakymmenessäkään ei vielä luulisi olevan suuresti

valittamista."

"Ei oikeastaan, sillä minun sijassani voisi jokainen muu voittaa

keskimäärin kutakin kohti sataviisikymmentä pistolia vuodessa."

"Sataviisikymmentä pistolia!"

"_Dame_, ajatelkaahan vain, että esimerkiksi täysiverisestä prinssistä

saan viisikymmentä livreä päivältä ruokarahoiksi."

"Mutta teilläpä tietääkseni ei ole ainoatakaan prinssiä hoidossanne",

huomautti Aramis hieman värähtävällä äänellä.

"Ei, valitettavasti; puhuin vain virallisen taksoituksen myöntämistä

mahdollisuuksista. Täysiverisestä prinssistä siis viisikymmentä

livreä."

"Vai niinkin paljon!"

"Valtakunnanmarskista kuusineljättä livreä."

"Mutta marskeja ei liene tällähaavaa vierainanne sen paremmin kuin

prinssejäkään?"

"Ei, surullista kyllä; kenraaliluutnantteja ja prikaatipäälliköitä on

toki kaksi, neljänkolmatta livren päivärahasta."

"Kas, kas!"

"Seuraavana ruokakuntana ovat parlamenttineuvokset, joiden osalta saan

viisitoista livreä."

"Ja montako teillä on niitä?"

"Onhan edes neljä."

"En olisi luullut, että neuvokset arvioidaan siksikin korkealle."

"Niin, mutta viidestätoista livrestä taksa sitten putoaakin heti

kymmeneen."

"Kymmeneen?"

"Niin, tavallisesta tuomarista, asianajajasta ja kirkonmiehestä lähtee

kymmenen livreä."

"Onko sitä lajia väkeä paljonkin?"

"Parhaillaan seitsemän."

"No, se sentään on jo parempaa!"

"Ei, heistä päinvastoin en kostu juuri mitään."

"Mistä se johtuu?"

"No, katsokaas, enhän minä saa kohdelluksi noita poloisia herrasmiehiä

sen kitsaammin kuin parlamenttineuvoksia, koska hekin ehdottomasti ovat

säätyhenkilöitä."

"Olette tosiaan oikeassa; en minäkään näe niiden kahden ryhmän kesken

viiden livren eroa."

"Te käsitätte, että minun on maksettava kauniista kalasta aina neljän

tai viiden livren vaiheille; kunnollisen kanan hinnaksi täytyy laskea

puolitoista livreä. Lihoitan kyllä itse siipikarjaa takapihalla; mutta

vilja on ostosessa, ja te ette voi kuvitellakaan, millainen rottien

armeija täällä asustaa."

"Panisitte niitä vastaan puoli tusinaa kissoja."

"Ei kannata enää yrittää, -- ne syövät suuhunsa kissat. Siitä voitte

hiukan arvata, miten ne ahmivat viljaani. Minun on viimeksi täytynyt

tilata Englannista rottakoiria, mutta niilläkin on julma ruokahalu; ne

syövät yhtä kalliisti kuin viidennen luokan vanki, ja lisäksi ne

toisinaan repivät kaniinejani ja kanojani."

Olisi ollut mahdoton sanoa, kuunteliko Aramis vai oliko ajatuksissaan;

alasluodut silmät olivat tarkkaavaisuuden merkkinä, mutta levottomasti

liikkuva käsi näytti ilmaisevan muuta miettimistä.

"Kuten sanoin", pitkitti Baisemeaux, "välttävä siivekäs tulee minulle

maksamaan puolitoista livreä, ja kohtalainen kala nousee neljään tai

viiteen livreen. Vangeille tulee kolme ateriaa; kun heillä ei ole

mitään tekemistä, niin he syövätkin pitkin päivää, ja kymmenen livren

miehestä on minulle keskimäärin kuluja seitsemän livreä kymmenen

souta."

"Antaessanne kymmenen livren luokalle saman ruokahoidon kuin

viidentoista väelle?"

"Niin, aivan."

"Mutta voitattehan siis kerrassaan puolet päivärahaa viidentoista

livren miehistä?"

"Täytyy jostakin saada tilintasoitusta", sanoi Baisemeaux huomatessaan,

että oli puhunut itsensä pussiin.

"Se on oikeus ja kohtuus, hyvä kuvernööri; mutta eikö teille ole

vankeja kymmenen livren allekin?"

"Oh, on kyllä, porvarit ja vapaiden ammattien harjoittajat."

"Mikä päiväraha heidän osalleen tulee?"

"Viisi livreä."

"Ja syödäkseen hekin saavat?"

"Tottahan toki! Mutta tietysti heille ei joka päivä anneta kalaa tai

kananpaistia eikä jokaiseksi ateriaksi portviiniä. Hekin sentään

kolmasti viikossa näkevät kunnollisen lämpimän ruokalajin

päivällisellään."

"Mutta tuo kaikki on suurenmoista ihmisystävyyttä, hyvä kuvernööri, ja

te toimitatte itsenne häviöön."

"En ihan niinkään. Katsokaas, kun viidentoista livren mies ei ole

kalunnut puhtaaksi kananpaistiansa tai kymmenen livren asukas on

jättänyt jotakin maukasta tähteeksi, lähetän minä sen viiden livren

poloiselle herkkupalaksi, joka virkistää hänen elinvoimiansa. Pitäähän

ihmisen olla armelias."

"Ja paljonko suunnilleen saatte säästöön viiden livren asukista?"

"Kolmekymmentä souta."

"Tepä olette kerrassaan kelpo mies, Baisemeaux!"

"Kiitän kohteliaisuudesta!"

"Ei, vakuutan oikein tosissani."

"Kiitos, kiitos, monseigneur. Samaa alan jo lopulta itsekin uskoa.

Mutta tiedättekö, missä kohdassa sydämeni tuntee aivan erityistä

sääliä? No, kolmeen livreen taksoitettuja pikkuporvareja ja kirjureita

ajatellessani. Eipä heille kuulu Reinin karppia tai la Manchen sampea."

"Mitä! Eivätkö viiden livren aterioitsijat jätä mitään tähteiksi?"

"Oh, monseigneur, älkää luulko, että minä olen sellainen visukinttu.

Minä toimitan pikkuporvarin tai kirjurin peräti onnelliseksi, kun

lahjoitan hänelle peltopyyn siiven, kauriinpaistin viipaleen, palasen

tryffelipiirakkaa -- ruokalajeja, joita hän ei ole eläissään edes

kuvitellut. Niin, hänelle olen varannut neljänkolmatta livren aterian

rippeet. Hän syö, hän juo, jälkiruokaan päästessään hän huutaa: eläköön

kuningas! ja siunaa Bastiljia, kun sunnuntaisin suon hänelle pikku

hiprakan kahdella pullolla säällistä samppanjaa, joka maksaa minulle

viisi souta pullo. He ylistelevät minua ja lähtiessään kaipaavat

vankilaa. Arvatkaas, mitä olen pannut merkille?"

"En osaa aavistaa."

"No, olenpa ylpeydekseni pannut merkille, että monetkin vapautetut

vangit ovat melkein heti toimittaneet itsensä uudestaan telkien taakse.

Mistä se voisi muustakaan johtua kuin että heidän tekee mieli päästä

takaisin Bastiljin nykyiseen ruokaan? Siinä oikea mainelause minun

täyshoidolleni!"