kirjoitella neiti de la Vallièrelle. Hän oli kyhännyt jo neljä kirjettä
minkäänlaista vastausta saamatta, kun tuli sen päivän aamu, jona
korkean parin vihkiminen Palais-Royalin kappelissa oli määrätty
tapahtuvaksi. Pukeutuessaan Raoul silloin kuuli kamaripalvelijansa
ilmoittavan:
"Herra de Malicorne."
-- Mitä hän minusta tahtonee? -- ajatteli Raoul. "Odottakoon", hän
sanoi lakeijalle.
"Hän on Bloisista saapunut herrasmies", selitti tämä.
"Ahaa, tulkoon heti!" huudahti Raoul elähtyen.
Malicorne astui sisälle varsin hienossa asussa ja komea miekka
kupeellaan. Hän tervehti soreasti ja aloitti:
"Minä tuon teille tuhannet terveiset eräältä naiselta, herra de
Bragelonne."
Raoul punastui.
"Naiselta?" hän sanoi; "Bloisista?"
"Niin, monsieur, -- neiti de Montalaisin lähettämänä."
"Kah, kiitos, monsieur", vastasi Raoul hiukan pettyneenä. "Nyt
muistankin, että olette kreivittären tuttavia. Ja mitä hänellä on muuta
ilmoitettavaa minulle?"
Malicorne veti taskustaan neljä kirjettä ja ojensi ne Raoulille.
"Minun kirjeeni! Onko mahdollista!" sopersi toinen kalveten.
"Avaamattomina!"
"Nämä kirjeet eivät ole Bloisissa tavanneet henkilöä, jolle olette ne
osoittanut, monsieur; sentähden sain palauttaakseni ne teille."
"Onko neiti de la Vallière matkustanut pois Bloisista?" huudahti Raoul.
"On viime viikolla."
"Ja missä hän nyt on?"
"Hän on kai tällähaavaa täällä, monsieur."
"Mutta miten nämä kirjeet tiedettiin minun lähettämikseni?"
"Neiti de Montalais tunsi käsialanne ja sinettinne", selitti Malicorne.
Raoul punastui ja hymyili.
"Aure-neiti on hyvin herttainen", hän sanoi; "hän on aina hyväsydäminen
ja avulias."
"Aina, monsieur", vahvisti Malicorne.
"Mutta hänen olisi sentään samalla sietänyt antaa minulle täsmällisempi
tieto, missä voisin tavata neiti de la Vallièren. En tutkisi koko tätä
suurkaupunkia läpikotaisin."
Malicorne veti taskustaan vielä kirjeen.
"Kenties tämä valaiseekin sitä seikkaa", arveli hän.
Raoul mursi nopeasti sinetin. Kirjelappu sisälsi Aure-neidin käsialalla
vain sanat:
"Pariisi, Palais-Royal, vihkimispäivänä."
"Mitä tämä merkitsee?" kummeksui Raoul; "tiedättekö, monsieur?"
"Kyllä, herra varakreivi, mutta Aure-neiti kielsi minua sanomasta."
Raoul katseli omituista vierastaan tovin äänettömänä.
"Voinette ainakin ilmaista, onko se minulle ilahduttavaa tai
surettavaa?" virkkoi hän sitten.
"Kyllähän näette."
"Olette jyrkkä vaiteliaisuudessanne."
"Rohkenen puolestani pyytää teiltä suosionosoitusta, monsieur."
"Vastapalvelukseksi siitä, jota ette suo minulle?"
"Niin kyllä!"
"Teidän sopii lausua asianne."
"Haluaisin kovin mielelläni nähdä vihkimistoimituksen, mutta millään
keinoin en ole saanut hankituksi lupakorttia. Voisitteko te toimittaa
minulle pääsyn?"
"Kyllähän."
"Voi, tehkää se, minä pyydän hartaasti, monsieur!"
"Mielelläni, monsieur; voitte tulla mukanani."
"Olen nöyrä palvelijanne, monsieur."
"Minä muuten luulin teidän olevan herra de Manicampin likeisiä
ystäviä?"
"Niin olenkin, mutta tänä aamuna katsellessani hänen pukeutumistaan
tulin kaataneeksi liimapullon hänen uusille vaatteilleen, ja hän
karkasi miekka kädessä päälleni, ja minun oli päätähavin paettava. En
ollut vielä ehtinyt pyytää pääsykorttia, ja hän olisi vimmastuksissaan
lävistänyt minut."
"Sen kyllä uskon", sanoi Raoul. "Manicamp hyvinkin kykenee surmaamaan
miehen sellaisesta rikoksesta. Mutta vahinkonne ei nyt saa sen pahempia
seurauksia: otan vain levätin ylleni ja lähden sitten heti oppaaksenne
ja esittelijäksenne."
89.
Neiti de Montalaisin yllätys.
Palais-Royalin kappeliin oli varattu pääsy vain tarkoin valikoidulle
hovipiirille. Raoul kuitenkin lupaukselleen uskollisena hankki tämän
suuren suosion Malicornelle, joka hehkui halusta saada katsella maan
loistavinta seuruetta.
Tästä tehtävästä selviydyttyään Raoul lähestyi de Guichea, joka
säihkyvän asunsa vastakohdaksi esitti niin synkän tuskalliset kasvot,
että ainoastaan Buckinghamin herttua kykeni herättämään yhtä suurta
huomiota vaaleudellaan ja masennuksellaan.
"Hallitse toki itseäsi", varoitti Raoul valmistautuen tukemaan
ystäväänsä arkkipiispan antaessa siunauksensa morsiusparille.
Kreivi terästikin koko olemustaan, kannustimenaan sekin havainto, että
Condén prinssi uteliaasti silmäili häntä ja kärsimyskumppania, kun he
seisoivat jäykkinä kuin veistokuvat kahden puolen keskikäytävää.
Juhlallisen toimituksen päätyttyä kuningas ja kuningatar siirtyivät
loistosaliin, missä heille esiteltiin uusi kruununprinsessa
seurueineen. Kuningas oli näyttänyt joutuvan ihmeisiinsä kälystään, ja
hän lausui tälle nyt ilmeisen vilpittömiä kohteliaisuuksia. Itävallan
Annan nähtiin luovan Buckinghamiin pitkän ja haaveksivan silmäyksen, ja
hän kumartui supattamaan rouva de Mottevillelle: "Eikö hän teistäkin
ole isänsä näköinen?" Kruununprinssin taasen havaittiin tähystelevän
koko hoviyleisöä ja olevan jokseenkin tyytymättömällä päällä.
Ruhtinaallisten henkilöiden ja lähettiläiden esitettyä yksitellen
tervehdyksensä morsiusparille hän pyysi saada esitellä kuninkaalliselle
pariskunnalle uuden huonekuntansa jäsenet.
"Tiedättekö, varakreivi", kysyi Condén prinssi hiljaa Raoulilta, "onko
hovi muodostettu hyvällä aistilla ja saammeko nähdä mitään uusia
kaunottaria?"
"En ollenkaan tunne sen kokoonpanoa, monseigneur", vasasi Raoul.
"Oh, ette vain ole tuntevinanne!"
"Kuinka niin, monseigneur?"
"Te olette de Guichen helmaystävä, niinkuin hän kruununprinssin."
"Totta kyllä, monseigneur; mutta asia ei herättänyt harrastustani, en
kysellyt sitä de Guichelta, eikä hänkään puolestaan ole sattunut muuten
puhelemaan siitä."
"Mutta Manicamp?"
"Herra de Manicampia olen viimeksi tavannut Havressa ja matkalla, mutta
häneltä olen vielä vähemmän voinut kaivata mitään hoviuutisia, kun
hänellä on vain toisarvoinen asema ylemmissä piireissä."
"Siltä kannaltako te vielä arvostelettekin asioita, hyvä varakreivi?"
virkkoi prinssi; "toisarvoisilla henkilöillähän juuri on ratkaiseva osa
tällaisissa kysymyksissä, ja niinpä onkin herra Manicamp muodostanut
melkein koko seurueen esityksillään, joita de Guiche on puoltanut
prinssille."
"Niinkö? Siitä olen ollut ihan tietämätön, monseigneur", sanoi Raoul;
"teidän korkeutenne kertoo minulle siinä aivan uutta."
"Pitänee sitten uskoa teitä, vaikken olisi aavistanut noin harvinaista
välinpitämättömyyttä. Ja nyt saammekin jo selvyyden, sillä tuoltapa
lentävä eskadroona leijuu esiin, kuten kunnon Katarina-kuningatar
sanoi. _Pardieu_, sieviä kasvoja!"
Joukko nuoria neitosia astui saliin rouva de Navaillesin johtamina, ja
meidän on mainittava de Manicampin kunniaksi (jos hänellä tosiaan oli
valinnassa niin suuri osuus kuin Condén prinssi luuli tietävänsä), että
se näky kelpasi viehättämään prinssin kaltaisia kaikkinaisen kauneuden
ihastelijoita. Etummaisena saapuen esiteltiin ensimmäisenä noin
kahdenkymmenen tai yhdenkolmatta ikäinen vaaleaverinen impi, jonka
suuret siniset silmät oikein avautuessaan huikaisivat loistollaan.
"Kreivitär de Tonnay-Charente", lausui vanha rouva de Navailles
kruununprinssille.
Ja kruununprinssi toisti kumartaen puolisolleen: "Kreivitär de
Tonnay-Charente."
"Tämä näyttää varsin miellyttävältä", huomautti Condén prinssi Raouliin
kääntyen. "Hyvä alku!"
"Sievä hän on todellakin", myönsi Raoul, "mutta sävyltään hiukan
korskea."
"Hoo, se ilme kyllä tunnetaan, varakreivi: kolmen kuukauden kuluttua
hän on jo kesyttynyt säyseäksi! Mutta kas, siinäpä astuu esiin
toinenkin kaunotar!"
"Ja hänet minä tunnenkin!" virkahti Raoul ihmetellen.
"Kreivitär Aure de Montalais", lausui rouva de Navailles.
Kruununprinssi toisti jälleen etu- ja sukunimen.
"Hyvä Jumala!" huudahti Raoul tuijottaen suurin silmin ovelle, jonka
suulta hovineidot yksitellen ilmestyivät keskemmälle.
"Mikä nyt on?" kysyi prinssi; "tehoaako kreivitär de Montalais teihin
niin voimakkaasti?"
"Ei, monseigneur, ei", sopersi Raoul kalpeana ja vapisten.
"Sitten on kai aiheena tuo viehkeä vaaleaverinen tenhotar, joka saapuu
seuraavana. Ihanat silmät, totisesti! Hiukan laiha, mutta hyvinkin
suloinen ilmestys."
"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", ilmoitti rouva de
Navailles.
Tämän nimen kajahtaessa Raoulin sydämen pohjukkaan asti hänen silmänsä
sumenivat. Hän ei enää nähnyt tai kuullut mitään, niin että prinssi
havaitessaan nuoren ritarin tyrmistyneen tarkkaamattomaksi pikku
rupattelulleen siirtyikin lähemmäksi katsastamaan niitä kaunottaria,
jotka hän oli ensimmäisellä silmäyksellä arvostellut huomattavimmiksi.
"Louise täällä! Louise prinsessan seuranaisena!" jupisi Raoul, ja hänen
oli yhä vaikea uskoa silmiään, kun hän sitten uudestaan antoi katseensa
harhailla Louisesta tämän ystävättäreen.
Jälkimmäinen oli jo heittänyt silleen sen ujouden, jonka oli omaksunut
vain esittelyä ja tervehdyksiä varten, ja seisoi nyt eräässä sopessa
itsekseen varsin rohkeasti tähystellen kaikkia läsnäolijoita. Raoulin
huomatessaan hän nautti ilmeisestä hämmästyksestä, johon hänen ja la
Vallièren esiintyminen oli syössyt rakastajaparan. Raoul olisi
mielellään välttänyt tuota vahingoniloista, ilkamoivaa katsetta, joka
pahoin kiusasi häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pidättyä alinomaan
vilkaisemasta häneen kysyvästi. Louise taasen -- joko luontaisesta
arastelusta tai muusta syystä, jota Raoul ei kyennyt selittämään --
piti silmänsä hellittämättömästi luotuina alas ja kainona ja oudon
loiston häikäisemänä tyttö rauhattomasti hengittäen vetäytyikin syrjään
mahdollisimman pian, tointumatta ystävättärensä nyhjäisyistäkään.
Bloisin neitosten ilmestyminen tähän piiriin oli Raoulille arvoitus,
johon hän kiihkeästi kaipasi selitystä. Mutta sitä ei ollut keltään
saatavissa, kun Malicornekin oli joutunut hiukan hämilleen tällaisessa
valiojoukossa ja huolestunut mielitiettynsä pilkallisista silmäyksistä,
niin että hän oli laajassa kaaressa vähin erin kiertänyt muutaman
askeleen päähän Condén prinssistä hovineitojen ryhmän taakse, melkein
Aure-neidin äänen kuuluviin.
Paremmin tointuessaan oli Raoul kuulevinaan tuttuja ääniä vasemmallaan.
Siellä puhelivatkin keskenään de Wardes, de Guiche ja Lotringin
junkkari, -- niin hiljaa kylläkin, että tarkkaavainenkaan korva tuskin
eroitti heidän supatustaan avarassa salissa, eikä sanoja ensinkään.
Tarvittiin melkoista tottumusta kyetäkseen siten haastelemaan suorana
seisten ja millään liikkeellä tai ilmeellä osoittamatta, että mitään
puhelua oli käynnissä vieruskumppanin kanssa, ja erityisesti oli
harjaannuttava kuuntelemaankin, kun mikään katse tai ele ei apuna
tulkinnut varovaista sipinää, vaan kaikkien oli ikäänkuin kuvapatsaina
asetuttava ulkonaisesti tarkkaavaisiksi ja juhlallisen huomaavaisiksi
heidän majesteettiensa johtelemalle viralliselle haastelulle. Kuninkaan
ja kuningattarien ympärille muodostuneissa suurissa kehissä oli
kuitenkin päässyt hyvään vauhtiin jo monta tällaista yksityistä
keskustelua, joiden hiljaisessa kuiskeessa mielistely ei ollut
vallitsevana sävynä.
Mutta Raoul oli jo saavuttanut taitavuutta tuossa hovitavan mukaisessa
mielipiteiden vaihdossa ja kykeni usein huulten liikkeistä oivaltamaan
sanojen merkityksen.
"Kuka tuo Montalais on?" kysyi de Wardes. "Ja la Vallière? Mitä
maalaisneitosia meille lähetetäänkään?"
"Montalaisin minä tunnen", vastasi Lotringin junkkari; "hän on näpsä
tyttö, joka tuottaa hoville hupia. Ja kyllähän la Vallière näkyy olevan
viehättävä hiukan rampanakin."
"Huh!" hengähti de Wardes.
"Älkää vähitelkö hänen tenhoaan, de Wardes; nilkuista kaunottarista on
latinankielellä monta hyvin sattuvaa ja todenmukaista sanantapaa."
"Kiitos", vastasi de Wardes, "mutta minulle riittää se pelkkä huomio,
että hänen käynnissään on tasapainon puutetta."
"Jättäkää jo tuollaiset huomautukset, hyvät herrat", pyysi de Guiche,
luoden levottoman silmäyksen Raouliin. Mutta näköjään ei tähän
huolestukseen ollut mitään aihetta. Raoul oli säilyttänyt katsantonsa
aivan järkkymättömänä ja välinpitämättömänä, vaikka hän olikin tajunnut
jokaisen sanan. Hän tuntui vain painavan mieleensä kaikki noiden kahden
härnääjän hävyttömyydet, selvittääkseen tilinsä heidän kanssaan sopivan
tilaisuuden tullen.
De Wardes varmaankin aavisti tuon ajatuksen, sillä hän jatkoi samaan
tapaan:
"Keitä noilla neitosilla on rakastajinaan?"
"Montalaisilla?" virkkoi junkkari.
"Hänellä ensiksikin."
"Kah, -- te, minä, de Guiche, ken vain haluaa, _pardieu_."
"Entä toisella? Neiti de la Vallièrella?"
"Varokaa, hyvät herrat", keskeytti de Guiche, "kuningatar kuulee."
Raoul pisti käden poveensa ja kouraisi raivostuneesti rintaansa,
voidakseen hillitä mielenkuohunsa. Mutta juuri tuo törkeys, jota
tyttöpoloisia kohtaan käytettiin, sai vakavan päätöksen muodostumaan
hänen mielessään.
-- Louise-parka ei ole voinut tulla tänne muutoin kuin kunniallisessa
tarkoituksessa ja säädyllisessä suojeluksessa, -- ajatteli hän; --
mutta on tarpeellista minun tietää se tarkoitus ja kuka hänen
suojelijanaan esiintyy.
Ja Malicornen temppua jäljitellen hän hiljalleen kiersi hovineitojen
taholle.
Esittelytilaisuus päättyi piankin, ja kuningas, joka oli kaiken aikaa
ihaillen katsellut kälyään, poistui vastaanottosalista molempien
kuningattarien seurassa. Lotringin junkkari asettui tavanomaiselle
paikalleen kruununprinssin rinnalle, ja tätä saatellessaan hän valoi
suosijansa korvaan muutamia pisaroita siitä myrkystä, mitä oli tunnin
mittaan kerännyt katsellessaan uusia kasvoja ja aavistellessaan
onnellisiakin sydämiä joukossa. Kuningas oli lähtiessään vienyt
mukanaan osan yleisöstä, mutta ne hovimiehet, jotka tahtoivat esiintyä
itsenäisinä tai tunsivat erityistä viehätystä mielistelyyn, alkoivat
lähestyä naisia. Condén prinssi lausui kohteliaisuuksia neiti de
Tonnay-Charentelle, Buckingham osoitti huomaavaisuutta rouville de
Chalaisille ja de Lafayettelle, jotka näkyivät olevan prinsessan
erityisessä suosiossa, ja kreivi de Guiche aloitti vilkkaan juttelun
sisarensa rouva de Valentinoisin sekä neitien de Créquyn ja de
Châtillonin kanssa, oivaltaessaan ainoastaan kruununprinssin nyt enää
oikeutetuksi lähestymään madame Henrietteä yksinään.
Näiden rakastuneiden tai laskeskelevien keskustelujen yleisessä
sorinassa aikoi Malicorne vallata osalleen Montalaisin, mutta tälle oli
mieluisampaa päästä puheisiin Raoulin kanssa vaikkapa vain tehdäkseen
pilaa hänen kysymyksistään ja nauttiakseen hänen ihmetyksestään. Raoul
oli juuri astunut neiti de la Vallièren luo ja tervehtinyt tätä syvällä
kumarruksella, kun Montalais kiirehti punastelevan ja sopertavan
ystävättärensä avuksi.
"No, täällä mekin siis nyt olemme, herra varakreivi", virkkoi hän.
"Niinpä näkyy", vastasi Raoul hymyillen, "ja siitä juuri tulinkin
pyytämään hiukan selitystä."
Malicorne lähestyi suostuttelevasti myhäillen.
"Siirtykää toki edemmäksi, herra Malicorne", käski Montalais. "Tehän
esiinnytte tunkeilevasti!"
Malicorne puristi huulensa yhteen ja peräytyi sanattomana muutaman
askeleen, mutta hänen hymynsä sai nyt pilkallisen sävyn.
"Selitystäkö kaipaatte, herra Raoul?" sanoi Montalais. "Niin, minusta
tuntuu, että sitä sietää tiedustaa. Neiti de la Vallière Madamen
hovineitona!"
"Miksei hän yhtä hyvin kuin minäkin?" kysyi Montalais vastaan.
"Minä onnittelen teitä, hyvät neidit", sanoi Raoul ollessaan
huomaavinaan, että hänelle ei tahdottu vastata suoraan.
"Onko tuo onnittelevalla äänellä lausuttua, herra varakreivi!"
"Kuinka niin?"
"Minä vetoan Louiseen."
"Herra de Bragelonne kenties ajattelee, että tämä luottamussija on
minun asemani yläpuolella", sopersi Louise jotakin sanoakseen.
"Enhän suinkaan, mademoiselle", kielsi Raoul vilkkaasti; "tiedätte
kyllä, että se ei ole mielipiteeni. Minua ei hämmästyttäisi nähdä
teidän kohoavan kuningattareksikin, mutta vain se seikka nyt
oudoksuttaa minua, että vasta tänään ja näin sattumalta sain tietää
tämän muutoksen."
"Niin, se on totta", vastasi Montalais elostuen tavalliseen
puheliaisuuteensa, "sinä et ymmärräkään koko asiaa, Louise! Herra de
Bragelonne oli lähettänyt sinulle neljä kirjettä, mutta kun ainoastaan
äitini oli jäänyt kotiin, niin minä estääkseni kirjeitä joutumasta
hänen käsiinsä sieppasin ne haltuuni ja palautin herra Raoulille kaikki
yhdellä kertaa. Hän luuli sinun olevan Bloisissa, kun olitkin täällä,
eikä ollenkaan tiennyt, mihin kunniaan sinä olit ylennyt."
"Mutta -- etkö siis toimittanutkaan herra Raoulille sanomaa niinkuin
minä pyysin?" huudahti Louise.
"Ettäkö hän olisi päässyt saarnaamaan, selittämään periaatteellista
puolta, repimään alas, mitä me olimme niin suurella vaivalla saaneet
aikaan? Ei, sitä kyllä varoin!"
"Olen siis kovin ankaramielinen?" kysyi Raoul.
"Sitäpaitsi minulle sopi parhaiten sillä tavoin", selitteli Montalais.
"Olin lähdössä Pariisiin, te ette ollut saapuvilla, Louise itki kuumia
kyyneliä, -- tulkitkaa sitä miten haluatte; minä silloin pyysin
suojelijaani, joka oli minulle toimittanut nimitykseni, hankkimaan
valtakirjan Louisellekin, ja se saapui. Louise läksi teettämään pukuja,
mutta kun minulla jo oli se puoli kunnossa, jäin vielä linnaan; siellä
otin talteen kirjeenne ja palautin ne teille lisäyksellä, joka lupasi
teille yllätyksen. Sen olette nyt saanutkin, herraseni, ja se näyttää
minusta kyllin hyvältä. No, herra Malicorne, nyt on meidän jo aika
jättää nämä kaksi nuorta rauhaan, sillä heillä on varmaankin paljon
puhuttavaa toisilleen; antakaa minulle käsivartenne, se on toivoakseni
teille suuri kunnia, herra Malicorne."
"Suokaa anteeksi, mademoiselle", tokaisi Raoul pysähdyttäen nuoren
tuulihatun, ja hänen vakava äänenpainonsa oli huomattavana vastakohtana
Montalaisin keveälle sävylle, "voisinko saada tietää sen suojelijan
nimen? Jos hän nimittäin esiintyykin teidän suojelijananne,
mademoiselle, ja tietenkin hyvillä perusteilla" -- Raoul kumarsi --,
"niin en silti käsitä, miksi hän erityisesti valvoo neiti de la
Vallièren asioita."
"Hyväinen aika, herra Raoul", virkkoi Louise teeskentelemättömästi,
"asia on aivan yksinkertainen, ja sen voin kyllä minäkin heti
ilmoittaa: suojelijani on herra Malicorne."
Raoul seisoi tuokion tyrmistyneenä ja kysyen itseltään, eikö hänestä
tehty pilaa; sitten hän kääntyi tiedustamaan lähempää selitystä
Malicornelta, mutta tämän oli Montalais jo vienyt loitolle. Neiti de la
Vallière liikahti seuratakseen ystävätärtään. Raoul pidätti hänet
lempeän käskevästi ja sanoi: "Pyydän saada virkkaa sinulle pari sanaa,
Louise."
"Mutta, herra Raoul", vastasi Louise punehtuen, "me olemme kahden...
Kaikki ovat jo hajaantuneet... tullaan levottomiksi ja johdutaan
etsimään meitä."
"Älä ollenkaan pelkää", rauhoitti nuori mies hymyillen, "me emme
kumpikaan ole niin tärkeitä henkilöitä, että kukaan huomaisi
poissaoloamme."
"Mutta palvelukseni, herra Raoul?"
"Saat olla aivan huoletta, minä tunnen hovin tavat; palveluksesi
lasketaan alkavaksi vasta huomenna. Sinulta siis hyvinkin liikenee
muutamia minuutteja selvitykseen, jota minulla on kunnia sinulta
pyytää."
"Kuinka totisena te olettekaan, herra Raoul!" sanoi Louise
levottomasti.
"Se johtuu asiani vakavuudesta, Louise. Tahdotko kuunnella minua?"
"Kuuntelen kyllä; huomautan vain vieläkin, monsieur, että me olemme
kahden."
"Olet oikeassa", sanoi Raoul, ja tarjoten käsivartensa hän vei nuoren
tytön vastaanottosalin viereiselle lehterille, jonka ikkunat olivat
pihan puolella. Keskimmäisen ikkunan kohdalla oli ulkoparveke, jolle
kaikki olivat kiirehtineet katselemaan kuninkaallisten vitkallisia
lähtövalmistuksia. Raoul avasi sivuikkunan ja aloitti asettuessaan
seisomaan sen ääreen neiti de la Vallièren kanssa:
"Louise, sinä tiedät, että olen lapsuudestani saakka hellinyt sinua
kuin sisarena, uskoen sinulle kaikki huoleni ja toiveeni."
"Niin", vastasi neitonen hyvin hiljaa, "sen tiedän, herra Raoul."
"Sinulla puolestasi oli tapana osoittaa minulle samaa ystävyyttä ja
luottamusta. Minkätähden et ole enää tässä tilaisuudessa ollut
ystävättäreni, vaan asettunut vieraammaksi?"
Kreivitär ei vastannut mitään.
"Olen uskonut sinun rakastavan minua", pitkitti Raoul, jonka ääni alkoi
yhä enemmän värähdellä; "olen ajatellut, että olit myöntynyt kaikkiin
yhteisen onnemme suunnitelmiin, joista haastelimme kahdenkeskisillä
kävelyillämme Cour-Chevernyn suuressa puistossa ja Bloisin poppelikujan
siimeksessä. Sinä et vastaa, Louise? Olisiko todellakin niin", kysyi
nuori mies tuskin hengittäenkään, "että sydämesi ei enää ole minun?"
"Miten voitte sitä kysyä?" kuiskasi tyttö.
"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut
sinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen
luonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä
hovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen
vanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi
näkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään
pahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise,
onko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin
siitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?"
Nuori kreivitär punastui ja kätki kasvot käsiinsä.
"Niin, se sinulla sittenkin oli syynä, eikö totta?" huudahti Raoul
innostuksen valtaamana. "Oi, minä rakastan sinua nyt vielä kiihkeämmin
kuin koskaan! Kiitos, Louise, tästä hiljaisen elämänlaatusi
uhraamisesta! Mutta minun täytyy tehdä päätökseni, saadakseni sinut
suojelluksi kaikilta loukkauksilta ja varjelluksi mainettasi
pienimmältäkin tahralta. Katsos, Louise, nuoren prinsessan hovineito on
nykyisenä kevytmielisyyden ja huikentelevan rakastelun aikana altis
alituisille hyökkäyksille, ihan turvattomassa asemassa. Se tila ei
mitenkään sovellu sinulle: saadaksesi kunnioittavaa kohtelua, sinun
tulee olla naimisissa."
"Naimisissa?"
"Niin."
"Hyvä Jumala!"
"Tässä on käteni, Louise, -- laske siihen omasi."
"Mutta kreivi de la Fère?"
"Isäni antaa minulle vapaan vallan."
"Kuitenkin..."
"Käsitän empimisesi, Louise; mutta minä menen kyllä järjestämään kaikki
lopulliseen kuntoon hänen kanssaan."
"Ooh, herra Raoul, harkitkaa vielä, odottakaa."
"Odottaa on mahdoton; harkitseminen olisi loukkaus sinulle, Louise!
Kätesi, rakas Louise, -- minä olen vapaa päättämään. Isäni ilmaisee
täydellisen suostumuksensa, minä lupaan sen sinulle. Kätesi, -- älä
pane minua täten odottamaan, vaan vastaa pian yhdellä sanalla, yhdellä
ainoalla, jotten johtuisi uskomaan, että sinut on kyennyt ainiaaksi
muuttamaan ensimmäinen askeleesi palatsissa, pelkkä hovisuosion
tuulahdus, kuningattarien tavanmukainen hymy, kuninkaan
tervehdyskatse!"
Viime sanan virkkaessaan Raoul huomasi rakastettunsa käyneen
kalmankalpeaksi, varmaankin pelästyneen hänen kiihtymyksestään.
Nopealla liikkeellä hän laskikin molemmat kätensä Raoulin käsiin ja
pakeni sitten sanaakaan lausumatta tai taaksensakaan katsahtamatta.
Raoul tunsi koko ruumiinsa värisevän tuosta kosketuksesta, ottaessaan
sen vastaan juhlallisena valana, jonka rakkaus oli kovistanut
neitsyelliseltä ujoudelta.
90.
Atoksen suostumus.
Raoul oli lähtenyt Palais-Royalista sellaisin aatoksin, jotka eivät
sietäneet siekailua toimeenpanossa. Hän heittäysi senvuoksi heti
satulaan ja suuntasi kulkunsa Bloisin tielle, sillaikaa kun uuden
Orléansin herttuan ja Englannin prinsessan häitä vietettiin suurella
hoviväen remulla, mutta de Guichen ja Buckinghamin raskaana
koettelemuksena. Varakreivi ratsasti niin rivakasti, että hän päätyi
perille kahdeksassatoista tunnissa. Matkalla hän oli kypsytellyt
perusteitansa, ja kuumekin on vääjäämätön todiste, jota Raoul saattoi
käyttää hyväkseen tilansa kuvaamisessa.
Kreivi istui työhuoneessaan, lisäten moniaita sivuja muistelmiinsa,[53]
kun Raoul astui sisälle Grimaudin ohjaamana. Terävänäköinen aatelismies
huomasi heti ensi silmäyksellä poikansa sävyssä jotakin erikoista.
"Näytpä tulevan tärkeällä asialla?" sanoi hän osoittaen Raoulille
tuolia, sitten kun oli syleillyt aavistamatonta tulijaa,
"Niin, monsieur", myönsi nuori mies, "ja pyydän teitä suomaan minulle
samaa hyväntahtoista huomaavaisuutta kuin aina ennenkin olen saanut
osakseni."
"Puhu, Raoul."
"Olisi arvotonta minun koettaa vaikuttaa teidänlaiseenne mieheen
millään esipuheella, monsieur. Neiti de la Vallière on tullut Pariisiin
Madamen hovineidoksi. Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, tuntien
rakastavani häntä yli kaiken ja katsoen tästä syystä mahdottomaksi
jättää häntä yksinäiseksi asemaan, jossa hänen maineensa ja siveytensä
voisi joutua vaaraan. Haluan senvuoksi naida hänet, monsieur, ja tulin
pyytämään suostumustanne siihen, että liittomme solmitaan nyt heti."
Atos oli kuunnellut ilmoitusta aivan äänettömänä ja ilmeelläänkään
osoittamatta mielialaansa. Raoul oli aloittanut puheensa väkinäisen
levollisesti, mutta lopulta hänen jokainen sanansa ilmaisi harrasta
liikutusta.
Kreivi tähtäsi nyt Bragelonneen syvän katseen, jota hiukan sumensi
jonkunlainen kaiho.
"Olet siis tarkoin miettinyt asiaa?" hän kysyi.
"Kyllä, monsieur."
"Luulin jo lausuneeni sinulle mielipiteeni tästä liitosta."
"Totta kyllä, monsieur", vastasi Raoul hyvin hiljaa, "mutta te sanoitte
myös, että jos pysyisin kannallani..."
"Ja se on siis muuttumaton?"
Bragelonne sopersi jotakin myönnytykseksi.
"Kiintymyksesi täytyy todellakin olla tavattoman voimakas", jatkoi Atos
levollisesti, "kun tietäessäsi minut niin peräti vastahakoiseksi sitä
hyväksymään yhä katsot mahdottomaksi alistua."
Raoul pyyhkäisi vapisevalla kädellään otsaansa, jolle oli kihonnut
hikihelmiä. Atos katseli häntä, ja sääli valtasi hänen koko sydämensä.
Hän nousi.
"Hyvä", sanoi hän; "omat tunteeni eivät merkitse mitään, kun sinun
onnesi on ratkaistavana. Vetoat minuun, ja minä tahdon asettua
käytettäväksesi. Mitä minulta siis oikeastaan haluat?"
"Oi, suopeutta, monsieur, suopeutta ensiksikin", vastasi Raoul tarttuen
hänen käteensä.
"Sinä erehdyt mielialastani, Raoul; sinulla on sydämessäni parempikin
sija", lausui kreivi. Raoul suuteli pitelemäänsä kättä kuin kiihkeä
rakastaja. "Kas niin, kas niin", jatkoi Atos, "olen valmis kuulemaan,
Raoul: sanohan, mitä minun siis olisi nyt tehtävä asiassa?"
"Oh, ei mitään niin erityistä, monsieur -- olisi vain hyvä, jos
ottaisitte vaivaksenne kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää minun
puolestani hänen majesteettinsa suostumusta avioliitolleni, kun kuulun
hänen seurueeseensa."
"Oikein, se on hyvä ajatus, Raoul. Kuninkaalla on nyt tosiaan
sananvaltaa tulevaisuutesi järjestämisessä; menettelet kaikin puolin
soveliaasti, alistuessasi kaksinkertaiseen koetukseen."
"Voi, monsieur!"
"Täytän pyyntösi heti, Raoul."
Kreivi lähestyi ikkunaa ja kumartui siitä hiukan ulos.
"Grimaud!" huusi hän.
Grimaud pisti päänsä jasmiiniaidan läpi, jonka oksia hän oli
karsimassa.
"Ratsuni!" jatkoi kreivi.
"Mitä se käsky merkitsee, monsieur?" kummeksui Raoul.
"Että me lähdemme taipaleelle kahden tunnin kuluttua."
"Minne?"
"Pariisiin."
"Kuinka? Pariisiin! Te tulette Pariisiin, monsieur?"
"Eikö kuningas ole Pariisissa?"
"On tietysti."
"No niin, eikö meidän ole mentävä sinne? Miten voit muutakaan
ajatella?"
"Mutta monsieur", esteli Raoul melkein säikkyen tällaisesta isällisestä
palvelevaisuudesta, "en pyydä teitä vaivautumaan niin pitkälle:
voittehan yksinkertaisesti kirjeellä..."
"Olet erehdyksissä tärkeydestäni, Raoul; ei ole soveliasta tavallisen
aatelismiehen kirjoittaa kuninkaalleen. Minä tahdon ja minun tulee
puhua hänen majesteettinsa kanssa. Sen teen. Me lähdemme yhdessä,
Raoul."
"Te osoitatte ihan ylenpalttista auliutta, monsieur!"
"Mitä luulet hänen majesteettinsa pitävän sinusta?"
"No, hyvin kyllä."
"Onko hän suorastaan ilmaissut käsitystänsä sinusta?"
"Hän on lausunut minulle armollisen tyytyväisyytensä."
"Minkä johdosta?"
"Herra d'Artagnanin suosituksen perusteella, luullakseni, kun minulla
oli ensin ollut onni käyttää miekkaani hänen majesteettinsa
palvelukseksi eräässä Grève-torilla sattuneessa mellakassa. Ilman
turhamaisuutta minulla on niin ollen syytä uskoa olevani hänen
majesteettinsa suosiossa."
"Sitä parempi!"
"Mutta minä ihan rukoilen teitä", jatkoi Raoul, "älkää kohdelko minua
enää noin muodollisen vakavasti ja pidättyvästi, -- muutoin jään
pahoittelemaan, että tottelin tunnetta, joka on kaikkia muita
vaikutteita voimallisempi."
"Jo toistamiseen huomautat minulle siitä, Raoul; se ei ole
tarpeellista. Tahdot nimenomaista suostumustani, olen sen antanut:
älkäämme puhuko siitä sen enempää. Tule nyt katsomaan uusia
istutuksiani, Raoul."
Nuori mies tiesi, että kun kreivi kerran oli ilmaissut tahtonsa, ei
siinä enää ollut sijaa vastaväitteille. Hän painoi päänsä alas ja
seurasi isäänsä puutarhaan. Atos näytteli hänelle rauhallisesti
oksastuksia, vesoja ja taimilavoja. Tämä tyvenyys kävi Raoulille yhä
painostavammaksi. Se rakkaus, joka täytti hänen sydämensä, tuntui
hänestä niin suurelta, että sen olisi tullut tehota kaikkeen
myötätuntoiseen ympäristöön; miten saattoikaan isä sulkeutua kylmäksi
sen vaikutukselle? Hän keräsikin kaikki voimansa ja huudahti äkkiä:
"Monsieur, teillä täytyy lopultakin olla joku erityinen syy vieroksua
neiti de la Vallièreä; hän on niin hyvä, niin säveä ja sielultaan
puhdas, että teidän harvinaisen etevä huomiokykynne muutoin
ehdottomasti myöntäisi hänelle oikean arvonsa. Luojan nimessä, sanokaa,
onko näiden kahden suvun kesken jotakin salaista vihamielisyyttä,
perittyä vastakohtaisuutta?"
"Katsohan, Raoul, tuota kielolavaa", sanoi Atos vain, "kuinka
edullisesti noihin kukkasiin vaikuttaa siimes ja kosteus, etenkin
sykomorinlehvien suoja, joka läpäisee hyvin lämpöä, mutta pidättää
auringon säteet suoraan porottamasta terälehdille!"
Raoul pysähtyi, puri huultaan ja tunsi veren syöksähtävän ohimoihinsa.
"Monsieur", hän sitten tiukkasi urheasti, "anon yhä selitystä; teidän
tulee jo pitää poikaanne miehenä."
"Niinpä osoita minulle olevasi mies", vastasi Atos ankarana
suoristautuen; "tähän asti olet vain näyttänyt puutteellista
pojantunnetta. Pyytelin sinua odottamaan edullista loistavan avioliiton
tilaisuutta, kun olisin hankkinut sinulle puolisoksi varakkaimman
aatelin parhaimmistosta; tahdoin saada sinulle sen kaksinkertaisen
loiston, jota kunnia ja rikkaus voivat antaa jalosukuisen syntyperän
pohjalla."
"Monsieur", tokaisi Raoul äkilliseen kiihtymykseen taipuen, "minua
herjattiin äskettäin siitä, etten tiedä äitiäni!"
Atos kalpeni, rypisti sitten kulmiaan uhkaavasti kuin muinaistaruston
ylijumala ja lausui majesteettisesti:
"Tahdon tietää, mitä sinä vastasit."
"Oi, anteeksi... anteeksi..." mutisi Raoul malttuen.
"Mitä sinä vastasit?" tivasi kreivi jalkaa polkien.
"Monsieur, minulla oli miekka kädessäni, solvaisija seisoi
puolustusasennossa; löin häneltä aseen aidakkeen yli ja sinkautin hänet
samaa tietä."
"Ja minkätähden et surmannut häntä?"
"Hänen majesteettinsahan on kieltänyt kaksintaistelut, monsieur, ja
minä esiinnyin silloin kuninkaan lähettiläänäkin."
"Hyvä", sanoi Atos; "mutta sitä suurempi syy on minun nyt mennä
kuninkaan puheille."
"Mitä aiotte sanoa hänelle, monsieur?"
"Pyydän oikeutusta miekkani paljastamiseen miestä vastaan, joka on
tuottanut meille sen häväistyksen."
"Monsieur, jos en ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt, niin
suokaa minulle anteeksi."
"Olenko lausunut mitään moitteita esiintymisestäsi, Raoul?"
"Mutta kun nyt aiotte pyytää kuninkaalta lupaa..."
"Minä anon hänen majesteetiltaan vahvistusta avioliitollesi, mutta
asetan ehdoksi, että ilmaiset minulle, kuka siten puhui äidistäsi."
"Mutta miksi teidän tarvitsee tietää sitä nimeä, monsieur? Minuahan
hän tahtoi loukata, ja kun hänen majesteettinsa antaa luvan
kaksintaisteluun, jää kosto minun asiakseni."
"Hänen nimensä?"
"En voi sallia, että panette henkenne alttiiksi."
"Pidätkö minua tyhjän mahtailevana don Diegona? Hänen nimensä?"
"Te vaaditte välttämättömästi?"
"Se on tahtoni."
"Varakreivi de Wardes."
"Vai niin", sanoi Atos. "Hyvä on, minä tunnenkin hänet. Mutta hevosemme
ovat valmiina. Kahden tunnin odotuksen asemesta lähdemmekin matkalle
nyt heti. Ratsaille, varakreivi, ratsaille!"
91.
Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.
Kreivi de la Fèren taivaltaessa Raoulin kanssa Pariisia kohti oli
Palais-Royal näyttämönä kohtaukselle, jota Molière olisi pitänyt hyvänä
huvinäytelmän piirteenä.
Oli kulunut neljä päivää Orléansin uuden herttuaparin häistä.
Pikimmältään einehdittyään Monsieur siirtyi etuhuoneisiinsa huulet
nyrpistyneinä ja silmäkulmat kureessa. Ateria ei ollut tuottanut mitään
hauskuutta. Madame oli antanut tarjota aamiaisensa omassa huoneessaan,
ja Monsieur oli saanut ainoiksi pöytäkumppaneikseen Lotringin junkkarin
ja Manicampin. Murkinalla istuttiin kolme neljännestuntia kenenkään
virkkamatta halaistua sanaa. Manicamp, vähemmän perehtyneenä hänen
kuninkaallisen korkeutensa likeiseen seurusteluun kuin kumppaninsa,
yritti turhaan lukea prinssin silmistä, mitä hänen nyreytensä merkitsi.
Lotringin junkkari, jonka ei tarvinnut arvailla mitään, hän kun tiesi
kaikki, söi sillä hyvällä ruokahalulla, jota hänelle aina antoi toisten
vastoinkäyminen. Hän nautti sekä Monsieurin ärtyisyydestä että
Manicampin kiusallisesta hämistä, vankalla aterioimisellaan vasiten
pidätellen pöydässä kärsimätöntä prinssiä, joka kiihkeästi halusi
nousta seurastaan.
Filip jo usein pahoitteli alkuaan sallineensakaan Lotringin junkkarin
tulla niin likeiseksi seuralaiseksi, että tämä ei enää katsonut
tarpeelliseksi noudattaa mitään muodollisuutta herraansa kohtaan.
Sellaisella katumapäällä Monsieur nytkin oli; mutta hän pelkäsi
teräväkielistä ritaria melkein yhtä paljon kuin hänestä toisin ajoin
pitikin, ja hän tyytyi raivoamaan vain sisällisesti. Tuon tuostakin hän
tähtäsi katseensa kattoon ja taasen vilkaisi alas piirakkaan, jota
nuori junkkari ripeästi lohkoi; kiukunpurkauksen hillinnässä
hänen kasvonsa elähtelivät yhä ihmeellisemmissä ilmeissä, joita
ammatti-ilveilijä olisi kadehtinut. Viimein asema kävi hänelle
kuitenkin aivan sietämättömäksi, ja hedelmiin päästäessä hän nousi
äkäisenä, kuten sanottu, jättäen junkkarin lopettamaan murkinaa miten
mielensä teki, samalla kun Manicamp heti poukkosi suoraksi kuin seiväs,
lautasliina kädessä. Monsieur kiirehti melkein juosten etuhuoneeseen ja
antoi lähimmälle palatsinvartijalle hiljaa käskyn, sitten kääntyen
sivuhuoneiden kautta takaisin yksityispuolelleen, jotta hänen ei olisi
tarvinnut uudestaan astua ruokasalin läpi. Hän tahtoi tavoittaa
äitiänsä; leskikuningatar oleksi tavallisesti rukouskammiossaan tähän
aikaan, kello kymmenen tienoissa aamupäivällä. Itävallan Anna istui
kirjoittamassa, kun Filip astui sisälle.
Leskikuningatar rakasti sydämellisesti nuorempaa poikaansa, joka oli
kaunis kasvoiltaan ja säveä luonteeltaan. Filip tosiaan olikin
hellämielisempi ja vaikkapa naisekkaampikin kuin kuningas. Hän oli
valloittanut äitinsä mieltymyksen pikku tunteilulla, joka tuntuu
viehättävältä naisissa; Itävallan Anna, joka oli hartaasti toivonut
tytärtä, huomasi tässä pojassaan paljon sellaista herkkää
huomaavaisuutta, hienotuntoista huolenpitoa ja kujeellista mielistelyä,
mikä on luonteenomaista kehittyvälle tyttöselle. Niinpä hän äidin
parissa ollessaan ihaili tämän sieviä käsivarsia, antoi hänelle neuvoja
uusista leivoslajeista tai hajuvesien valmistusohjeita, jolla alalla
kuningatar oli jo ennestään hyvin laajatietoinen, suuteli hänen
käsiänsä ja silmiään lapsekkaan herttaisesti, toi hänelle aina makeisia
mukanaan, suositteli uusia koruja. Vanhemmassa pojassaan Itävallan Anna
rakasti kuningasta tai oikeastaan kuninkuutta: Ludvig XIV edusti hänen
silmissään Jumalan säätämää valtiutta. Hän oli kuninkaan parissa
leskikuningatar, mutta Filipiä hän kohteli pelkästään äitinä, saaden
nuoremman poikansa tuntemaan, että äidin helma on kaikista
turvapaikoista suloisin ja varmin. Pienestä lapsesta asti hän olikin
tottunut pakenemaan sen suojaan, kun veljen ja hänen välissään oli
noussut rajuilma; useinkin olivat kuningas ja hänen läheisin, mutta
tottelemattomin alamaisensa paitasilla joutuneet nyrkein ja kynsin
kiistasille makuusijasta, kamaripalvelija Laporten ollessa tällaisen
majesteettirikoksen ainoana ja voimattomana todistajana, ja voitollinen
Filip oli menestyksensä säikyttämänä tullut pyytämään äidiltä
lohdutusta ja välitystä anteeksiantoon, johon Ludvig taipui vain
työläästi ja ensin puolinaisesti.
Anna ei siten ainoastaan ollut tottunut tyynnyttävällä sovittelulla
tasoittamaan kaikkia poikiensa erimielisyyksiä, vaan oli samalla
päässyt heidän luottamukseensa ja tunsi heidän kaikki salaisuutensa.
Kuningas kyllä oli hiukan kateellinen äidillisen hellyyden erityisestä
kääntymisestä nuoremman veljen osaksi, mutta hän oli äitiänsä kohtaan
kuitenkin alistuvaisempi ja huomaavaisempi kuin hänen luonteeseensa
muuten kuului. Erityisestikin oli leskikuningatar osannut saada
vaikutuksensa tuntuviin nuoren kuningattaren suhteen. Hän hallitsi
melkein itsevaltiaasti kuninkaan taloudessa, ja samanlaista tulevaista
valta-asemaa hän oli jo monin tavoin valmistellut itselleen nuoremman
poikansa kodissa. Niinpä hän oli melkein ylpeä, aina kun havaitsi
Filip-herttuan saapuvan luokseen apean näköisenä, kalpein poskin ja
punoittavin silmin, sillä hän käsitti silloin heti, että heikommuutensa
huomannut tai kapinallinen tarvitsi nyt apua.
Leskikuningatar istui kirjoittamassa, kuten sanottu, kun Monsieur astui
hänen rukouskammioonsa, -- ei tällä kertaa itkettynein silmin ja
vaalein kasvoin, mutta rauhattomana, kiusaantuneena ja äreänä. Hän
suuteli hajamielisesti äidin käsivartta ja istuutui ennen kuin toinen
viittasikaan. Itävallan Annan ehdottoman hovisäännöstelyn johdosta tämä
sovinnaisuuden unohdus ilmaisi suurta sielullista rasitusta, ja etenkin
Filipissä, joka muuten niin auliisti osoitti mitä mielistelevintä
kunnioitusta.
"Mikä sinun on?" kysyi Itävallan Anna kääntyen poikaansa päin.
"Voi, madame, minulla on paljonkin sydämelläni", jupisi prinssi
allapäin.
"Tosiaankin näytät kovin vaivaantuneelta", sanoi kuningatar asettaen
kynänsä kirjoitustelineelle. Filip rypisti silmäkulmiaan, muttei
vastannut. "On kai kuitenkin joku asia enemmän mielessäsi kuin muut?"
"Kyllä, pääasiallisesti ajattelenkin erästä seikkaa, madame."
"Annahan kuulua."
Filip avasi suunsa purkaakseen kaikkia huoliaan, jotka raskauttivat
hänen sydäntään ja tuntuivat pelkästään kaipaavan pääsyä ilmoille,
haihtuakseen olemattomiin. Mutta yhtäkkiä hän pidättyikin, keventäen
kuormaansa vain syvällä huokaisulla.
"No, no, Filip, lujuutta vain", reipastutti äiti. "Kun ihmisellä on
valittamista, tuntuu melkein aina joku henkilö kiusalliselta, eikö
niin?"
"Se ei ole niinkään sanottua, madame."
"Kenestä tahdot puhua? Älä nyt suotta pidättele."
"Pulana on se, että sanottavani on kovin arkaluontoista laatua,
madame!"
"Jopa nyt!"
"Epäilemättä, -- sillä kun on nainen..."
"Ahaa, kysymys onkin puolisostasi?" virkahti leskikuningatar ilmeisen
uteliaasti. "No, ei sinun tarvitse siinä tapauksessa ollenkaan
arastella, poikani. Minä olen äitisi, ja Madame on minulle vain vieras.
Koska hän kuitenkin on miniäni, voit olla varma siitä, että sinunkin
tähtesi kuuntelen täydellä harrastuksella, mitä sinulla hän hänestä
puhuttavaa."
"Sanokaahan te itse, madame", kysyi Filip, "ettekö ole huomannut
mitään?"
"Huomannut mitäänkö, Filip?... Sinä puhut hirmuisen epämääräisesti!
Mitä laatua sen havainnon pitäisi olla?"
"No, puolisoni on sievä."
"On kyllä."
"Silti hän ei ole suorastaan kaunotar."
"Ei, mutta varttuessaan hän saattaa yhä melkoisesti komistua. Olethan
nähnyt, kuinka tuntuvasti hän on muutamassa vuodessa muuttunut
edukseen. Hän kehittyy vielä paljonkin ollessaan vasta seitsemäntoista
vanha. Kasvuiässä olin minäkin hyvin laiha. Mutta Madame on todella jo
sellaisenaan sievä."
"Ja se on luonnollisesti tullut huomatuksi."
"Niin, sievä nainen vetää aina katseita puoleensa, ja sitä enemmän
prinsessa."
"Hän on saanut hyvän kasvatuksen?"
"Äiti on hiukan kylmäluontoinen ja vaatelias, mutta kaikin puolin
terveesti ajatteleva nainen. Nuoren prinsessan kasvatus on voinut jäädä
hiukan puutteelliseksi, mutta perusteissa en luule olleen mitään vikaa.
Sen käsityksen ainakin sain kuninkaallisten vieraittemme oleskellessa
täällä; en tiedä, miten asiat lienevät kehittyneet sittemmin
Englannissa."
"Mitä tarkoitatte?"
"No, onhan tiettyä, että monetkin hiukan keveät luonteet helposti
saavat haitallisia vaikutuksia myötäkäymisestä."
"Kas, tepä sen sanoitte, madame: minä todellakin luulen, että prinsessa
on hiukan kevytmielinen."
"Sinun ei sovi toki liioitella, Filip: hänellä on vilkas mieli ja sen
verran keimailuhalua kuin nuorelle naiselle on aivan luonnollista, --
mutta korkeissa henkilöissä se pikku vika kääntyy hovin eduksikin,
poikani. Jossakin määrin mielistelevä prinsessa tavallisesti saa
muodostumaan loistavan hovin; hänen hymynsä sirottelee ympärille
ylellisyyttä, henkevyyttä ja urheuttakin, ja aatelisto taistelee
paremmin sellaisen ruhtinaan puolesta, jolla on viehättävä puoliso."
"Paljon kiitoksia, madame", vastasi Filip ärtyisesti. "Maalaatte eteeni
todella peloittavia kuvia, äitini."
"Kuinka niin?" kysyi kuningatar teeskennellyn yksinkertaisesti.
"Te tiedätte, madame", sanoi Filip apeasti, "että menin naimisiin hyvin
vastahakoisesti."
"Mutta johan sinä alat ihan huolestuttaa minua! Sinulla on siis
mielestäsi jotakin vakavaa muistuttamista puolisostasi?"
"Ei nyt juuri vakavaakaan..."
"Niinpä heitä jo silleen tuo murheellinen katsantosi. Jos omassa
seurapiirissäsi näyttäydyt tuollaisena, niin sinua päätellään kovin
onnettomaksi aviomieheksi."
"Tyytyväinen aviomies en olekaan", vastasi Filip, "ja se saakin tulla
tunnetuksi."
"Mutta Filip!"
"_Ma foi_, madame, sanon teille suoraan, että minä en ollut lainkaan
ajatellut elämääni tällaiseksi."
"Selitä toki."
"Vaimoni ei toden teolla ole minun; hän välttelee minua kaikin
ajoin. Aamupäivät hän omistaa vastaanottoihin, kirjeenvaihtoon,
pukeutumishommiin; iltaisin ovat tanssiaiset ja konsertit kaikkena."
"Sinä olet mustasukkainen, Filip!"
"Minäkö? Jumala varjelkoon! Muut näytelkööt luulevaisen aviomiehen
typerää osaa; mutta kiusaantunut olen."
"Sinä moitit vaimoasi ihan viattomista pikkuseikoista, Filip, ja niin
kauan kun sinulla ei ole mitään tärkeämpää aihetta..."
"Mutta ilman rikkomuksiakin saattaa nainen aiheuttaa rauhattomuutta,
äiti! Erityinen seurustelu ja joidenkuiden henkilöiden huomattavampi
suosiminen nuoren aviovaimon taholta riittää useinkin kiukustuttamaan
kaikkein luottavaisintakin miestä."
"Kas, nyt siis olemme päässeet itse asiaan, vaikka se oli vähän
vaikeata. Vikana onkin erityinen seurustelu ja armollisuus joitakuita
kohtaan! Vai tässä se kipeä kohta on!"
"Niin, ja minusta siinä on kylliksi."
"Vakavampaa se on todellakin. Jo neljän päivän kuluttua häistä on
vaimosi siis muka alkanut suosia jotakuta? Varo värittämästä asiaa,
Filip; pelkällä luulemisella ei voi mitään todistaa."
Äitinsä totisuudesta hätääntyneenä prinssi aikoi vastata jotakin, mutta
kykeni vain sopertamaan muutamia käsittämättömiä sanoja.
"No, sinä jo peräännyt", sanoi Itävallan Anna. "Se ilahduttaa minua, ja
oikein on myöntää erehdyksensä."
"Ei!" huudahti Filip; "minä en ota takaisin sanojani, vaan aion
todistaa. Olen puhunut erityisestä seurustelusta ja mieltymyksestä. No,
kuunnelkaahan vain."
Leskikuningatar valmistausi kuuntelemaan; hänen ilmeensä kuvasti sitä
juoruamisen mielihyvää, jota parahinkin nainen ja äiti -- kuningatarkin
-- aina tuntee saadessaan sekaantua pikku aviokiistoihin.
"Sanokaa te minulle ensiksikin", aloitti Filip, "minkätähden vaimoni on
yhä pitänyt englantilaisen saattueensa. Mistä se johtuu?" Ja Filip
laski käsivartensa ristiin rinnalle, katsellen äitiään ikäänkuin
varmana siitä, että tällä ei voinut olla mitään vastattavana siihen
vihjaukseen.
"Mutta siinähän ei ole mitään merkillistä", selitti kuitenkin Itävallan
Anna. "Englantilaiset ovat hänen maanmiehiänsä, he ovat uhranneet
paljon varoja saattaakseen häntä Ranskaan ja olisi epäkohteliasta ja
valtiollisestikin ajattelematonta lähettää äkkipäätä pois
ritarijoukkoa, joka on kaikin tavoin tahtonut osoittaa uskollista
kiintymystään."
"Onpa se kaunista uhrautuvaisuutta todellakin, äitiseni, -- siirtyä
kurjasta ilmastosta herttaiseen maahan, missä kultarahalla saa aikaan
enemmän tehoa kuin saarivaltakunnassa neljällä! Kaunista kiintymystä
lähteä pikku matkalle naisen tähden, johon on rakastunut!"
"Rakastunut, Filip! Ajatteletko, mitä puhut?"
"Täydellä todella!"
"Ja kuka siis muka on rakastunut Madameen?"
"Komea Buckinghamin herttua... Alatteko puolustaa minulle häntäkin,
äiti?"
Itävallan Anna punastui, mutta hymyilikin samalla. Herättihän
Buckinghamin nimi hänen mielessään muistoja, jotka olivat sekä suloisia
että suruisia!
"Buckinghamin herttua?" mutisi hän.
"Niin, oikeita naisten lellipoikia, kuten isoisäni Henrik IV sanoi."
"Buckinghamin herttuat ovat uskollisia ja urheita", sanoi Itävallan
Anna rohkaistuen.
"Kas niin, oivallista! Siinä nyt äitikin asettuu miniänsä armastelijan
puolelle!" huudahti Filip niin katkeroituneena, että hänen herkkä
mielensä oli jo järkkyä kyyneliin.
"Poikani, poikani!" varoitti leskikuningatar; "tuollainen sanantapa ei
sovi sinun arvollesi! Vaimollasi ei ole mitään armastelijaa ja missään
tapauksessa ei Buckinghamin herttua joutuisi sille sijalle: sanon
vieläkin, että se suku on uskollista ja kunniantuntoista; he eivät
ikinä häpäisisi vieraanvaraisuuden lakeja."
"Oh, madame", kivahti Filip, "herttua on englantilainen, ja pitävätkö
he suuressakaan kunniassa Ranskan ruhtinasten omaa?"
Kuningatar punastui toistamiseen hilkkansa suojassa ja oli kääntyvinään
ottamaan kynäänsä kirjoitustelineeltä, salatakseen hämmennystään.
"Kyllä nyt osaatkin käyttää sanoja, jotka aivan oudoksuttavat, Filip",
virkkoi hän, "ja suuttumuksesi sokaisee sinut, samalla peloittaen
minua. Ole toki järkevä ja ajattele asiaa maltillisesti!"
"Minun ei tarvitse sitä pohtia, madame; onhan minulla silmät päässä."
"Ja mitä olet näkevinäsi?"
"Näen selkeästi, että Buckingham ei tahtoisi ollenkaan väistyä vaimoni
läheltä. Hän rohkenee tuoda lahjoja, ja toinen ottaa vastaan. Eilen
Henriette tuoksui orvokeilta, mutta te tiedätte hyvin, madame, itse
turhaan tavoittaneenne sitä hajuvettä meidän liikkeistämme. No,
herttualla sitävastoin oli mukanaan orvokintuoksuinen hajuainekotelo.
Hänestä siis on vaimoni hienostelu lähtöisin."
"Mutta jopa todella rakentelet pyramideja neulankärjille", sanoi
Itävallan Anna; "jätä pois sellainen mielettömyys. Mitä pahaa, kysyn
sinulta, siinä on, että maanmies antaa prinsessalleen uuden hajuaineen
valmistusohjeen? Tuollaiset kummalliset päähänpistot herättävät
mielessäni ikäviä muistoja isästäsi, joka usein tuotti minulle
syyttömästi kärsimyksiä."
"Buckinghamin herttuan isä esiintyi varmaankin pidättyväisemmin ja
kunnioittavammin kuin poikansa", tokaisi Filip pikaisesti, huomaamatta,
kuinka tukalana survaisuna ne sanat koskivat äidin sydämeen.
Kuningatar kalpeni ja painoi kouristuneella kädellä poveaan, mutta
nopeasti tointuen hän virkkoi:
"No niin, olet kai tullut luokseni jossakin erityisessä tarkoituksessa?
Mitä oikeastaan haluaisit?"
"Aikomuksenani on ilmoittaa teille, että minun täytyy puuttua asiaan
tarmokkaasti, -- en ota enää sietääkseni mitään kiusaannusta
Buckinghamin taholta."
"Et ota sietääksesi?"
"En."
"Miten siis menettelet?"
"Valitan kuninkaalle."
"Ja mitä tahtoisit häneltä vastaukseksi?"
"Jos hän ei katso voivansa auttaa asiaa", lausui Monsieur, kasvoillaan
tuiman päättäväisyyden ilme, joka oli harvinaisena vastakohtana niiden
tavalliselle säyseydelle, "niin ryhdyn itse tekemään oikeutta!"
"Mutta mitä siis pidät oikeutenasi tässä kohden?" tiedusti Itävallan
Anna huolestuneena.
"Minä vaadin, että herttua jättää rauhaan vaimoni, -- että hän poistuu
Ranskasta, ja sen voinkin ilmoittaa hänelle itselleen."
"Sinä et saa vihjatakaan hänelle mitään sellaista, Filip", kielsi
kuningatar. "Jos todella ajattelet sellaista vieraanvaraisuuden
loukkausta, niin kuninkaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin
kiivastuksesi taltuttamiseksi."
"Uhkaatteko minua, äiti, kun tulin valittamaan teille surkeata
asemaani!" huudahti Filip itkunsekaisesti.
"Minun täytyy hillitä hätäännyttävää maltittomuuttasi. Vakuutan
sinulle, että töykeys tai vain vähäinenkin kohteliaisuuden
laiminlyöminen herttuaa taikka jotakuta hänen saattolaistaan kohtaan
aiheuttaisi mitä arveluttavinta rikkoutumista Englannin ja Ranskan
väleissä. Mitä! Prinssikö, Ranskan kuninkaan veli, ei kykenisi
peittelemään vaikkapa todellistakin pahastuksen aihetta valtiollisen
välttämättömyyden vaatimuksesta!" Filip liikahti äkäisesti.
"Sitäpaitsi", lisäsi kuningatar, "tässä nyt ei ole kysymystäkään
todellisesta tai mahdollisesta valitusperusteesta, vaan haittana on
pelkästään naurettava luulevaisuus."
"Madame, minä tiedän mitä tiedän."
"Tiedä mitä hyvänsä, joka tapauksessa kehoitan sinua
kärsivällisyyteen."
"En kykene asettumaan kärsivälliseksi, madame."
Kuningatar nousi seisaalle muodollisen jäykästi ja kylmäkiskoisesti.
"Selitä minulle siis lopullinen tahtosi", sanoi hän.
"Minun ei näköjään sovi tahtoa mitään, madame; mutta minä lausun
toivomukseni. Jos herttua ei itsellään vetäydy loitommaksi, niin minä
ainakin kiellän häneltä pääsyn huoneisiini."
"Jätämme sen asian kuninkaan ratkaistavaksi", päätti Itävallan Anna
hieman värähtävällä äänellä.
"Mutta, madame", huudahti Filip lyöden kätensä yhteen, "olkaa nyt
äitini älkääkä kuningatar, kun kerran puhuttelen teitä poikananne;
eihän herttuan ja minun välien selvittämiseen tarvita kuin parin
minuutin keskustelu."
"Sellaisen keskustelun minä ehdottomasti kiellän", vastasi kuningatar
jälleen jyrkemmin; "se ei olisi arvosi mukaista."
"No, sittenpä ilmoitankin kantani Madamelle!"
"Oh", virkahti Itävallan Anna muistojen kaihon vallassa, "älä
milloinkaan esiinny käskijänä vaimosi edessä, poikani. Voitettu vaimo
ei aina ole kääntynyt."
"Mitä siis tehdä?... Pitänee kysyä neuvoa muilta."
"Kyllä kannattaisikin ottaa mukaan teeskentelevät neuvonantajasi,
chevalierisi ja de Wardesisi! Ei, jätä asia minun haltuuni, Filip.
Sinähän haluat vain, että Buckinghamin herttua vetäytyy loitommaksi?"
"Mitä pikimmin, madame."
"No, lähetä hänet minun luokseni! Myhäile hänelle, älä anna mitään
vihiä vaimollesi, kuninkaalle, kellekään. Älä ota vastaan neuvoja
muilta kuin minulta. Voi, minä tiedän, mitä neuvojain häiritsemä koti
on!"
"Tottelen teitä, äiti", lupasi Filip huojentuneena.
"Ja sinä tulet tyytyväiseksi, Filip. Käy tavoittamassa herttuaa."
"Hoo, se ei olekaan vaikeata, _pardieu!_ Hän on tietysti Madamen ovella
odottamassa aamupäivän ensimmäistä vastaanottoa."
"Hyvä!" sanoi Itävallan Anna levollisesti. "Sanohan herttualle, että
pyydän häntä käymään tervehdyksellä luonani."
Filip suuteli äitinsä kättä ja läksi toimittamaan asiaansa.
92.
For ever!
Leskikuningattaren kutsua noudattaen ilmestyi lordi Buckingham hänen
luoksensa puolen tunnin kuluttua Orléansin herttuan lähdöstä.
Kuningatar oli nojannut kyynärpäitänsä pöytään, pää käsien varassa,
mutta kun palatsinvartija ilmoitti herttuan, kohousi hän
vastaanottamaan sydämellisellä hymyllä muukalaisen sorean ja
kunnioittavan kumarruksen.
Itävallan Anna oli vielä kaunis. Tiedetään, että hänen vaaleat
hiuksensa, sievät kätensä ja raikkaanpunaiset huulensa herättivät
kaikkien näkijäin ihailua vielä tässä jo elähtäneessä ikävaiheessa.
Tänä hetkenä, ollessaan kokonaan antautuneena muisteluun, joka elvytti
menneisyyttä hänen sydämessään, hän esiintyi melkein yhtä ihanana kuin
nuoruutensa päivinä, jolloin hänen palatsinsa ovet avautuivat tämän
toisen Buckinghamin nuorelle ja kiihkomieliselle isälle, tuolle
kovaonniselle ritarille, joka oli elänyt vain häntä varten ja kuollut
hänen nimeänsä lausuen.
Itävallan Anna suuntasi siis Buckinghamiin sellaisen hellän silmäyksen,
jossa ilmeni yhtaikaa äidillistä suopeutta ja jonkun verran
rakastajattarenkin keimailevaa mielistelyä.
"Teidän majesteettinne on halunnut puhutella minua?" lausui Buckingham
kunnioittavasti.
"Niin, herttua", vastasi kuningatar englanniksi. "Suvaitkaa istuutua."
Nuorta miestä liikutti syvästi tämä Itävallan Annan osoittama
suosiollisuus, puhuttelu sen maan kielellä, josta hän nyt oli ollut
eroitettuna. Hän oivalsi heti, että kuningatar aikoi pyytää häneltä
jotakin. Toinnuttuaan ensi hetken ehdottomasta kaihomielisyydestä
kuningatar omaksui jälleen hilpeän sävyn ja kysyi ranskaksi:
"Miltä Ranska tuntuu teistä, monsieur?"
"Tämä on kaunis maa, madame", vastasi herttua.
"Oletteko nähnyt seutujamme jo ennen?"
"Olen kerran oleskellut täällä aikaisemmin, madame."
"Mutta Englanti on teille mieluisampi kuten kaikille kunnon
englantilaisille?"
"Rakastan enemmän isänmaatani kuin ranskalaisten isänmaata", myönsi
herttua; "mutta jos teidän majesteettinne kysyy minulta, oleskelenko
mieluummin Lontoossa vai Pariisissa, annan jälkimmäiselle etusijan."
Itävallan Anna pani merkille, että nämä sanat lausuttiin erityisen
lämpimästi.
"Minulle on kerrottu, mylord, että teillä on kotimaassanne uhkeita
tiluksia, ja tehän asutte siellä komeassa ja ikivanhassa linnassa?"
"Isäni palatsissa, niin", vastasi herttua luoden silmänsä alas.
"Ne ovat kallisarvoisia etuja ja rakkaita muistoja", virkkoi
kuningatar, jonka mieltä menneisyys väkisinkin vallitsi.
"Kellä on vain sydäntä, hän tosiaan haaveksii yhtä paljon entisyydessä
kuin tulevaisuudessakin tai ajattelee nykyhetkeä", myönsi herttua
alistuen puhuttelijansa kaihoksuttavaan vaikutukseen.
"Se on totta", sanoi kuningatar hiljaa. "Ja lämminsydämisenä miehenä
siis tekin, mylord, pian jälleen lähdette luotamme... sulkeutuaksenne
rikkauksienne ja sukutunteittenne vaalimiseen."
Buckingham kohotti päänsä.
"Sitä en luule, madame", vastasi hän.
"Kuinka niin?"
"Ajattelen päinvastoin muuttaa Englannista vakinaisesti Ranskaan."
Itävallan Anna ilmaisi suurta hämmästystä. "Mitä!" hän sanoi; "ettekö
siis ole uuden kuninkaan suosiossa?"
"Hänen majesteettinsa kyllä osoittaa minulle rajatonta
hyväntahtoisuutta, madame."
"Eihän omaisuutenne ole voinut vähentyä?" arvaili kuningatar; "sitä on
sanottu tuottoisammaksi kuin kulutatte."
"Talouteni ei ole koskaan ollut paremmalla kannalla, madame."
"Teillä täytyy siis olla joku salainen syy?"
"Ei madame", selitti Buckingham vilkkaasti, "päätökselläni ei ole
mitään salattavia vaikuttimia. Oleskelu Ranskassa miellyttää minua
vastustamattomasti, olen kiintynyt hoviin, jossa vallitsee niin hieno
aisti ja sivistys; sanalla sanoen tapaan täällä parempaa viehäkettä
mielelleni kuin omassa maassani."
Itävallan Anna hymyili vienosti.
"Parempaa viehäkettä!" hän toisti; "oletteko ajatellut tarkoin,
herttua?"
Buckingham sopersi jotakin.
"Ei ole niin mieluisaa elämänlaatua", jatkoi kuningatar, "että se
kelpaisi estämään teidän arvoistanne miestä..."
"Madame", keskeytti herttua, "teidän majesteettinne kiinnittää hyvin
suurta huomiota tähän seikkaan."
"Siltäkö teistä tuntuu, herttua?"
"Teidän majesteettinne älköön pahastuko huomauttaessani, että nyt
toistamiseen tehostatte Englannin vetovoimaa Ranskan viehätyksen
kustannuksella."
Itävallan Anna lähestyi nuorta ylimystä ja laski kauniin kätensä hänen
olkapäälleen, joka vavahti kosketuksesta.
"Monsieur", hän lausui, "uskokaa minua, mikään ympäristö ei vedä
vertoja synnyinmaalle. Hyvin usein on minunkin täytynyt kaivata
Espanjaa. Olen elänyt kauan, mylord, hyvin kauvan naiseksi, ja
tunnustan teille, etten ole koskaan ollut vuottakaan yhtämittaa vapaana
siitä kaihosta."
"Ette vuottakaan, madame!" sanoi nuori herttua häilymättä; "ettekö
silloinkaan, kun olitte kauneuden kuningatar, -- niinkuin muuten olette
vieläkin?"
"Oh, jättäkää imartelu, herttua; minä voisin olla äitinne!" Mutta
näiden sanojen lempeä sointu tunki Buckinghamin sydämeen. "Niin",
jatkoi kuningatar, "ja sentähden annan teille hyvän neuvon."
"Neuvon palata Lontooseen?" huudahti toinen.
"Niin, mylord", myönsi Itävallan Anna suoraan.
Herttua liitti kätensä ristiin niin säikähtynein ilmein, että se ei
voinut olla vaikuttamatta naiseen, jota hellät muistot liikuttivat
tunteellisuuteen.
"Se on välttämätöntä", lisäsi hän kuitenkin vakuuttavasti.
"Kuinka!" huudahti herttua; "minulle huomautetaan vakavasti, että minun
on lähdettävä, mentävä maanpakoon, pelastauduttava!"
"Maanpakoonko? Voi, mylord, puhuttehan kuin Ranska olisikin
isänmaanne!"
"Rakastuneen maa on se, missä rakastettu asuu, madame", virkkoi herttua
pikaisesti.
"Ei enää sanaakaan pitemmälle, mylord", kielsi kuningatar; "te
unohdatte, kelle puhutte!"
Buckingham heittäysi polvilleen.
"Madame, madame, te olette niin viisas, hyvä ja armollinen, -- te ette
ainoastaan ole arvoltanne valtakunnan ensimmäinen, vaan maailman
ensimmäinen ominaisuuksiltanne, jotka tekevät teidät jumalalliseksi;
olenko minä sanonut mitään noin julman vastauksen ansainnutta?"
"Te olette kavaltanut itsenne!" huomautti kuningatar ääntänsä alentaen.
"En tiedä lausuneeni mitään!"
"Te unohdatte puhuneenne ja ajatelleenne naisen edessä, ja
sitäpaitsi..."
"Sitäpaitsi", keskeytti herttua kiihtyneesti, "kukaan ei tiedä teidän
kuunnelleen minua."
"Päin vastoin tämän haastelumme aihe tiedetään, herttua; teillä on
nuoruuden viat ja ansiot."
"Minut on petetty, -- annettu ilmi!"
"Ja kuka sen olisi tehnyt?"
"Joku niistä, jotka jo Havressa pirullisen teräväkatseisina lukivat
sydäntäni kuin avointa kirjaa."
"En tiedä siitä mitään."
"Herra de Bragelonne esimerkiksi."
"Nimen tunnen, mutta en henkilöä. Ei, hän ei ole esiintynyt tässä
asiassa."
"Kuka siis? Haa, madame, jos joku on juljennut nähdä minussa mitä en
itsekään rohkene selvittää sielussani..."
"Niin mitä sitten, herttua?"
"On salaisuuksia, jotka kääntyvät keksijäinsä kuolemaksi."
"Teidän salaisuutenne ilmisaaja -- noin huimapäisen nuoren miehen
esiintymisen oivaltaja -- ei joudu pelkäämään miekkanne kostoa; hänellä
on kaikki oikeudet puolellaan: hän on mustasukkaisuuteen johdettu
aviomies, Ranskan toiseksi ylhäisin henkilö, minun poikani, Orléansin
herttua."
Buckingham vaaleni.
"Te olette ihan armoton, madame!" huudahti hän.
"Te armoton olette äärimmäisessä tunnekiihkossanne, Buckingham",
vastasi Itävallan Anna raskasmielisesti, "kun taistelette
pilvenhattaroita vastaan, vaikka teidän olisi helppo päästä rauhaan
itsenne kanssa."
"Jos käymme sotaa, madame, niin kuolemmepa myös taistelutantereelle",
vastasi nuori mies värähtävällä äänellä, antautuen mitä
murheellisimpaan masennukseen.
Anna riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. "Villiers",
haastoi hän hillittömän kiivaasti englanninkielellä, "mitä te pyydätte?
Äitiä uhraamaan poikansa, kuningatarta suostumaan sukunsa
häväistykseen! Te olette lapsi, älkää ajatelkokaan sellaista! Minäkö
säästääkseni teiltä jonkun kyyneleen tekisin nuo kaksi rikosta,
Villiers? Te puhutte kuolleista; mutta he olivat ainakin kunnioittavia
ja alistuvia, he noudattivat poistumiskehoitusta ja tallettivat
epätoivoansa kuin aarretta sydämessään, koska se johtui rakastetusta
naisesta ja koska kuolema siten petettynä saapui kuin lahjaksi ja
suosiollisuudeksi."
Buckingham nousi muuttunein kasvonpiirtein, käsi sydämellä.
"Te olette oikeassa, madame", myönsi hän. "Mutta ne, joista puhutte,
ovat vastaanottaneet maanpakonsa rakastetuilta huulilta; heitä ei
häädetty, vaan rukoiltiin lähtemään, ja heille ei naurettu."
"Ei, se kyllä on muistossa!" jupisi Itävallan Anna. "Mutta miksi
sanotte, että teidät häädetään, tuomitaan maanpakoon? Mistä päätätte,
että teidän harrasta kiintymystänne ei muistella liikuttunein mielin?
Minä en puhu kenenkään valtuuttamana, Villiers, vaan pyydän ainoastaan
omasta puolestani: matkustakaa! Tehkää minulle tämä palvelus,
osoittakaa minulle näin suurta suosiollisuutta, jotta jään vieläkin
kiitollisuudenvelkaan nimenne edustajalle."
"Siis teidän tähtenne, madame?"
"Yksinomaan."
"Taakseni ei jää ketään miestä naurajaksi, ketään ruhtinasta
ylvästelemään: 'Tahtoni tapahtui!'"
"Vakuutan pyhästi, että kaikki tämä tapahtuu ainoastaan minun huolteni
hälventämiseksi, kun tahdon ajoissa välttää mitä muutoin olisi varmasti
tulossa", lausui vanha kuningatar hyvin vakavasti. "Ja luottakaa
minuun, niinkuin minä olen luottanut teihin, herttua: lähtönne ei
herätä minkäänlaisia haitallisia arveluita, vaan teille päin vastoin
osoitetaan arvonne mukaista kunnioitusta."
"Sydämeni on raadeltu, sieluni pimentää epätoivo", valitti nuori
ylimys; "esittämänne lohdutus kyllä hyvittää kunniaani, mutta se ei
riitä antamaan minulle uuden elämän uskallusta."
"Oletteko tuntenut äitiänne, ystäväiseni?" kysyi kuningatar
sydämellisesti myhäillen.
"Oi, hyvin vähän, madame; mutta minä muistan, että se ylevä nainen
suuteli pois huoliani ja vuodatti kyyneleitä minun itkiessäni."
"Villiers!" sanoi kuningatar hiljaa, laskien kätensä nuoren miehen
kaulaan; "minä olen teille äitinä, ja uskokaa minua, että kukaan ei
tieteni saa pahoittaa poikani mieltä."
"Kiitos, madame, kiitos!" vastasi herttua heltyneenä ja liikutuksen
tukahduttamalla äänellä. "Minä tunnen, että sydämessäni on vielä sijaa
rakkauttakin suloisemmalle ja ylevämmälle tunteelle."
Leskikuningatar katseli häntä ja puristi hänen kättänsä. "Menkää siis",
sanoi hän.
"Milloin minun on matkustettava? Määrätkää!"
"Milloin teille mukavasti soveltuu, mylord", vastasi Itävallan Anna.
"Te matkustatte, mutta päivän valitsette itse. Epäilemättä haluaisitte
nyt lähteä heti, mutta parempi on odottaa ainakin ylihuomiseen;
ilmoittakaa vain tänään, että se on tahtonne."
"Tahtoni?" mutisi nuori ylimys.
"Niin, herttua."
"Ja... enkö milloinkaan tule takaisin Ranskaan?"
Itävallan Anna mietti tuokion, ja hänet sai jälleen valtaansa
raskasmielisyys.
"Minulle olisi mieluista", vastasi hän, "jos palaisitte silloin kun
minä muutan nukkumaan ikuista untani Saint-Denisin kappeliin puolisoni
vierelle."
"Joka tuotti teille niin paljon kärsimyksiä!" virkahti Buckingham.
"Joka oli Ranskan kuningas", vastasi kuningatar.
"Te olette suopean sydämen elähdyttämä, madame, edessänne on valoisa
tulevaisuus, saatte kokea paljon uusia iloja, jotka lupaavat teille
monen monta elonvuotta lisää."
"No, siinä tapauksessa paluunne pitkistyy", sanoi kuningatar yrittäen
hymyillä.
"Minusta ei ole silloin palaamaan", virkkoi Buckingham kaihomielin,
"niin nuori kuin olenkin. Kuolema ei lue vuosia; se on puolueeton
nuorta kuten vanhaakin kohtaan."
"Sikseen kaikki synkät aatokset, herttua; tahdon ilahduttaa mieltänne:
tulkaa kahden vuoden kuluttua! Näen elinvoimaisesta olemuksestanne,
että se kaikki, mikä nyt painaa mieltänne, alkaa käydä vanhentuneeksi
jo kuuden kuukauden kuluttua; määräämässäni ajassa te kehitytte ihan
toiseksi ihmiseksi."
"Luulen, että äsken arvostelitte minua paremmin, madame", väitti nuori
mies, "kun sanoitte, että Buckinghamit elävät muistoissaan. Ei, meidän
sieluumme ei aika pysty!"
"Vaiti jo, vaiti!" kielsi kuningatar suudellen herttuaa otsalle,
kykenemättä hillitsemään hellyytensä lämpöä. "Menkää, menkää, -- älkää
saattako minua liian heltyneeksi älkääkä unohtako itseänne enää! Minä
olen kuningatar, te olette Englannin alamainen; Kaarle-kuningas odottaa
teitä, -- hyvästi, Villiers, _farewell_, Villiers!"
"_For ever_",[54] vastasi nuori mies ja kiirehti pois kyyneliään
pidätellen. Anna painoi otsaansa käsillään; sitten hän kuvastimeen
katsoen mutisi itsekseen:
"Oikein sanotaan, että nainen on ikuisesti nuori; jossakin sydämensä
sopessa hän on aina kahdenkymmenen ikäinen."
93.
Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin
sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle
aatelismiehelle.
Raoul ja kreivi de la Fère saapuivat Pariisiin saman päivää iltana,
jona Buckinghamin herttualla oli ollut keskustelunsa leskikuningattaren
kanssa. Heti perille tultuaan kreivi Raoulin välityksellä pyysi pääsyä
kuninkaan puheille.
Tämä oli viettänyt osan päivästä Madamen ja hovinaisten parissa
katsellen Lyonista saapuneita silkkikankaita, jotka hän oli valinnut
kälylleen lahjaksi. Sitten oli oltu yhteisillä päivällisillä, ja
lopuksi kerääntyi peliseurue, josta kuningas tapansa mukaan erkani
kello kahdeksalta, siirtyen työhuoneeseensa järjestelemään asioita
Colbertin ja Fouquetin kanssa.
Raoul oli eteissuojamassa, silloin kun molemmat ministerit poistuivat,
ja kuningas näki hänet puoliavoimesta ovesta.
"Mitä herra de Bragelonne haluaa?" kysyi hän.
Nuori mies lähestyi.
"Sire", vastasi hän, "anon pääsyä kreivi de la Fèrelle, joka on juuri
saapunut Bloisista ja hartaasti haluaisi puhutella teidän
majesteettianne."
"Minulla on tunti aikaa ennen kuin käyn illalliselle", sanoi kuningas.
"Onko herra de la Fère saapuvilla?"
"Herra kreivi odottaa alhaalla teidän majesteettinne päätöstä."
"Tulkoon tänne ylös."
Viisi minuuttia myöhemmin Atos astui Ludvig XlV:n huoneeseen.
Hallitsija tervehti häntä sillä armollisella sydämellisyydellä, jolla
Ludvig -- ikäisekseen harvinaista ymmärtäväisyyttä osoittaen -- kohteli
huomattavia miehiä, kun oivalsi mahdottomaksi kiinnittää heitä
puolelleen tavallisella suosiollisuudella.
"Sallikaa minun toivoa, kreivi", sanoi kuningas, "että tulette
pyytämään minulta jotakin."
"Sitä en kiellä, teidän majesteettinne", vastasi kreivi; "tulen
todellakin esittämään anomuksen."
"Katsotaanpa", sanoi kuningas tyytyväisesti.
"En kuitenkaan tule omalla asiallani, sire."
"Se on ikävää! Mutta suojatillennekin, kreivi, teen sen, mitä ette suo
minun myöntää omaksi hyväksenne."
"Teidän majesteettinne rohkaisee minua... Tulin puhumaan kuninkaan
kanssa varakreivi de Bragelonnen puolesta."
"No, samallahan oikeastaan esiinnytte omastakin puolestanne, kreivi."
"En aivan niinkään, sire... En ole omakohtaisesti mukana siinä, mitä
toivon saavani hänelle teidän majesteetiltanne. Varakreivi ajattelee
mennä naimisiin."
"Hän on vielä nuori, mutta samapa se... Hän on reipas soturi ja otan
kyllä valitakseni hänelle puolison."
"Hän on itse tehnyt valintansa, sire, ja kaipaa nyt ainoastaan teidän
majesteettinne suostumusta."
"Vai niin, kysymys koskeekin vain aviosopimuksen vahvistamista?" Atos
kumarsi. "Onko hän valinnut rikkaan morsiamen ja sellaisesta
säätyasemasta, joka tyydyttää teitä?"
Atos epäröitsi silmänräpäyksen. "Morsian on jalosukuinen", vastasi hän,
"mutta varoja hänellä ei ole."
"Siihen haittaan me kyllä tiedämme apukeinon."
"Teidän majesteettinne saattaa minut ylenmäärin kiitolliseksi, mutta
sallittakoon minun huomauttaa eräästä seikasta."
"Puhukaa vapaasti, kreivi."
"Teidän majesteettinne tuntui viittaavan myötäjäisten antamiseen tälle
nuorelle tytölle?"
"Niin todellakin."
"Ja tämä siis johtuisi minun käynnistäni Louvressa? Olisin pahoillani
siitä, sire."
"Ei mitään väärää hienotuntoisuutta, kreivi! Mikä on morsiamen nimi?"
"Hän on kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", vasasi Atos
kylmäkiskoisena sävyltään.
"Kah", virkkoi kuningas muistellen, "minä tunnenkin sen nimen; muuan
markiisi de la Vallière..."
"Niin, sire, tämä on hänen tyttärensä."
"Hän on kuollut?"
"Niin, sire."
"Ja leski meni uusiin naimisiin herra de Saint-Remyn kanssa joka on
Orléansin leskiherttuattaren hovimestarina?"
"Teidän majesteetillanne on tarkat tiedot."
"Miten sattuu, miten sattuu... Niin, ja eikö tyttö nyt olekin nuoren
Madamen seurueessa?"
"Teidän majesteettinne tuntee koko asian paremmin kuin minä."
Kuningas mietti taas tovin ja tarkkasi vaivihkaa Atoksen jotensakin
huolestuneita kasvoja.
"Kuulkaahan, kreivi", sanoi hän sitten, "tyttö ei muistaakseni ole
mainittavan sievä?"
"Sitä en oikein osaa sanoa", vastasi Atos.
"Minä olen katsellut häntä, mutta hän ei ole minuun vaikuttanut
erityisemmin."
"Hän on lempeän ja vaatimattoman näköinen, mutta tuskin kaunotar,
sire."
"Kauniit vaaleat hiukset hänellä kuitenkin on."
"Niin kylläkin."
"Ja hyvin viehättävät siniset silmät."
"Niitä voi kiittää."
"Kauneuden puolesta se liitto siis ei ole erinomainen. Siirtykäämme nyt
varallisuussuhteisiin."
"Korkeintaan viisitoista- tai kaksikymmentätuhatta livreä myötäjäisiä;
mutta rakastavaiset eivät ole itsekkäitä, enkä minäkään pane suurta
arvoa rahoille."
"Ylellisyydelle, tarkoitatte kai; mutta ilman välttämätöntä ei voi
tulla toimeen. Viidentoistatuhannen livren myötäjäisinä ilman eläkettä
ei nainen voi esiintyä itsenäisesti hovipiirissä. Mutta me täytämme
puutteen; sen tahdon tehdä Bragelonnen hyväksi."
Atos kumarsi. Kuningas pani jälleen merkille hänen kylmäkiskoisuutensa
ja jatkoi:
"Se siis rahakysymyksestä; ajatelkaamme vielä säätyasemaa. Markiisi de
la Vallièren tytär -- se kyllä kelpaa; mutta tuo kunnon Saint-Remy
esiintyy jossakin määrin pilaamassa sukua, naispuolelta vain, mutta
haitta on sekin, ja te, kreivi, lienette suuresti kiintynyt sukunne
arvoon?"
"Minä, sire, en nyt ajattele muuta kiintymystä kuin alamaisen
uskollisuutta kuningastani kohtaan."
Kuningas vaikeni taas.
"Kuulkaahan, monsieur", hän sitten aloitti, "teidän sävynne on koko
keskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut
pyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti
painostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin,
sillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia
kohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon
vieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin."
"Minun täytyy se tunnustaa, sire."
"Niin ollen en ymmärrä teitä; asettukaa vastaan."
"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on
hurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta
paratiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien
murskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin
hartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul
saavuttaisi onnensa."
"No, sanokaahan sitten, rakastaako tyttö häntä?"
"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren
rakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut
elämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja
Madamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään
vastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään,
joten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin
hovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis
niin."
"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu
lapsensa orjaksi", huomautti kuningas.
"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en
voi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä
luonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo
riistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä."
"Nyt käsitän asemanne", sanoi kuningas, "ja olletikin ymmärrän
sydäntänne."
"Minun ei siis tarvitse huomauttaa teidän majesteetillenne", vastasi
kreivi, "että päämääränäni on näiden lasten tai oikeastaan tämän lapsen
saattaminen niin onnelliseksi kuin se nyt on mahdollista."
"Ja minä harrastan Bragelonnen onnea kuten tekin."
"Odotan siis vain teidän majesteettinne allekirjoitusta. Raoul saakoon
kunnian esittäytyä vastaanottamaan suostumuksenne."
"Te erehdytte, kreivi", oikaisi kuningas lujasti. "Sanoin harrastavani
varakreivin onnea, ja sentähden asetunkin tätä liittoa vastaan."
"Mutta, sire", huudahti Atos, "teidän majesteettinne lupasi minulle..."
"Ei, kreivi, lopullista lupaustani en antanut, ja asia on selvinnyt
soveltumattomaksi aikeisiini."
"Oivallan teidän majesteettinne ajatuskannan hyväntahtoisuuden ja
jalomielisyyden minua kohtaan; mutta otan vapaudekseni muistuttaa, että
olen lupautunut tähän puheluun puoltavaksi lähetiksi."
"Lähetti ei aina onnistu asiallaan, kreivi."
"Voi, sire, se on julma isku Bragelonnelle!"
"Annan itse sen iskun; otan varakreivin puhuteltavakseni."
"Rakkaus, sire, on vastustamaton voima."
"Rakkautta voi vastustaa, sen vakuutan teille, kreivi."
"Kyllä, kun ihmisellä on kuninkaan tahto, teidän sielunne, sire."
"Älkää olko levoton tästä asiasta. Minulla on omat aikeeni Bragelonnen
suhteen. En sano, ettei hän saa mennä naimisiin neiti de la Vallièren
kanssa; tahdon ainoastaan, että hän ei saa puolisoa noin nuorena, ja
ensin on morsiamen aseman kehityttävä edullisemmaksi sekä sulhasen
puolestaan ansaittava ne suosionosoitukset, joita hänelle suunnittelen.
Sanalla sanoen, kreivi, minä tahdon, että annetaan vielä ajan kulua."
"Vielä kerran, sire..."
"Herra kreivi, tehän sanoitte tulleenne pyytämään minulta
suosionosoitusta?"
"Niin, teidän majesteettinne."
"No, samaa pyydän vuorostani teiltä: älkäämme enää puhuko siitä. On
mahdollista, että ennen pitkää joudun sotaan; tarvitsen vapaita
aatelismiehiä ympärilläni. En mielelläni lähettäisi naineita miehiä --
perheenisiä -- musketti- ja tykkituleen. Ilman erityisempää aihetta en
myöskään halusta varustaisi Bragelonnea varten myötäjäisillä
tuntematonta nuorta tyttöä; se herättäisi kademielisyyttä aatelini
keskuudessa."
Atos kumarsi eikä vastannut mitään.
"Siinäkö muuten kaikki, mitä minulta halusitte?" lisäsi Ludvig XIV.
"Niin, muuta ei ollut mielessäni, sire, ja minulla on nyt kunnia lausua
hyvästi. Mutta pitääkö minun ilmoittaa Raoulille?"
"Säästäkää itseltänne se vaiva ja ikävyys. Sanokaa varakreiville, että
puhun hänen kanssaan huomispäivän ensimmäisessä vastaanotossa, ja täksi
iltaa te, kreivi, kaiketi yhdytte peliseurueeseeni."
"Olen matka-asussa, sire."
"Toivon vielä senkin päivän tulevan, jolloin ette enää jätä minua.
Läheisessä tulevaisuudessa kuningasvalta vaurastuu siinä määrin,
kreivi, että se voi tarjota teidänlaistenne miesten ansioiden mukaista
vieraanvaraisuutta."
"Sire, kunhan kuningas on suuri alamaistensa sydämissä, ei hänen
asumansa palatsi paljon merkitse, koska häntä palvotaan temppelissä."
Niin sanoen Atos lähti kuninkaan työhuoneesta ja tapasi ulkopuolella
Bragelonnen odottamassa.
"No, mitä kuningas sanoi, monsieur?" tiedusti nuori mies.
"Kuningas on hyvin suosiollinen meitä kohtaan, Raoul, kenties ei juuri
sillä tavoin kuin nyt luulet, mutta joka tapauksessa hyväntahtoinen ja
sukumme menestystä auliisti harrastava."
"Monsieur, teillä on ikävä uutinen ilmoitettavana minulle" virkkoi
nuori mies kalveten.
"Kuningas sanoo sinulle itse huomisaamuna, että se ei ole ikävä
uutinen."
"Mutta kuningas ei siis kuitenkaan antanut vahvistustaan, monsieur?"
"Hän tahtoo itse järjestää naimasopimuksen, Raoul, ja hän tekee sen
niin laajaperäisesti, ettei hänellä nyt ole siihen aikaa. Epäile
pikemmin omaa malttamattomuuttasi kuin kuninkaan hyvää tahtoa."
Raoul seisoi synkän tyrmistyksen vallassa; hän kyllä tunsi kreivin
vilpittömyyden, mutta tiesi hänen osaavan sovittaa sanansa myös
taitavasti, niin että hänen oli mahdoton heti häätää pahoja
aavistuksiaan.
"Et varmaankaan saata minua kotiin?" sanoi Atos.
"Kyllä, suokaa anteeksi, monsieur, minä seuraan teitä", änkytti Raoul
ja meni alas portaita Atoksen kintereillä.
"Kah, enköhän täällä ollessani voisikin tavata d'Artagnania?" virkkoi
Atos äkkiä.
"Ohjaanko teidät hänen huoneeseensa?" tarjousi Bragelonne.
"Ole niin hyvä."
"Käännymme sitten toiseen porraskäytävään."
He muuttivat suuntaansa; mutta suuren lehterin porrassillakkeella Raoul
huomasi kreivi de Guichen livreijaan pukeutuneen lakeijan kiirehtivän
perässään.
"Mitä nyt?" kysyi Raoul mieheltä.
"Tämä kirje, monsieur. Kreivi tiesi, että olitte juuri tullut takaisin,
ja kirjoitti teille kiireellisesti; olen nyt tunnin ajan tavoittanut
teitä."
Raoul lähestyi Atosta, avatakseen kirjeen.
"Sallittehan, monsieur?" sanoi hän.
"Lue rauhassa."
Silmätessään kirjelappua Raoul näki siinä ainoastaan rivit:
'Rakas Raoul, minulla on tärkeätä asiaa, joka ei siedä
viivytystä; tiedän sinun palanneen matkalta, tule joutuin.'
Samassa ilmestyi lehteriltä muuan kamaripalvelija Buckinghamin
livreijassa ja Raoulin tuntiessaan lähestyi häntä kunnioittavasti.
"Herttualta", hän sanoi ojentaen varakreiville kirjeen hänkin.
"Kas vain", huudahti Atos, "näen sinun olevan jo asioissa kuin armeijan
kenraali, Raoul. Jätänkin sinut ja tavoitan d'Artagnania omin neuvoin."
"Pyydän teitä suomaan anteeksi pidätykseni", virkkoi Raoul.
"Pätevä estehän sinulla on; hyvästi, Raoul. Tapaat minut asunnossani
aamuun asti, mutta jokseenkin varhain lähden kotimatkalle, ellei mitään
erityistä satu."
Atos poistui, ja Raoul avasi Buckinghamin kirjeen, joka kuului:
'Herra de Bragelonne, kaikista näkemistäni ranskalaisista olen
enimmin mieltynyt teihin, ja nyt tarvitsen ystävyyttänne. Sain
hyvällä ranskankielellä laaditun sanoman, ja englantilaisena
pelkään, etten ymmärrä sitä aivan tarkalleen. Allekirjoituksena
on hyvä nimi, sen kyllä tiedän varmaksi totuudeksi. Olkaa niin
suosiollinen, että tulette tapaamaan minua, sillä kuulen teidän
tulleen jo takaisin matkaltanne.