De Guiche puhkesi taas nauramaan. "Missä siis aiot asua?"

"Missä sinäkin."

"Meillä ei siis vielä ole huoneistoa tiedossa."

"Mitä! Eikö sinullakaan?"

"Hitto, miten minä asunnostani ennakolta tietäisin?"

"Et siis ole varannut majapaikkaa?"

"Minäkö?"

"Sinä tai prinssi."

"Emme ole sitä seikkaa ajatelleetkaan. Havre on tietääkseni suuri

kaupunki, ja kunhan on tallissa tilaa tusinalle hevoselle ja talo on

säällinen ja hyvällä kulmalla..."

"Hoo, täällä kyllä on säällisiä majapaikkoja."

"No sittenpä..."

"Mutta ei meille."

"Mitä kummaa! Eikö meille? Kelle sitten?"

"Englantilaisille, lemmossa! Buckinghamin herttua on vuokrannut kaikki

kunnolliset hotellit ja majatalot."

"Mitä sanotkaan?" virkahti de Guiche hätkähtäen kuulemastansa nimestä.

"Niin, herttua on ennättänyt edelle, veikkoseni. Hänen ylhäisyytensä

kuriiri saapui tänne kolme päivää sitten ja pidätti kaikki kaupungin

lukuuntulevat vuokra-asunnot."

"No, no, Manicamp, eivät asiat sentään niin hullulla kannalla liene."

"Pentele, olenhan mielestäni selittänyt aseman ihan selkeästi!"

"Mutta eihän koko Havre voi olla herttuan hallussa, hitto vieköön!"

"Ei kylläkään, koska hän ei ole vielä astunut maihin; mutta tultuaan

hän ottaa huostaansa kaupungin."

"Ohoh!"

"Kyllä näkee, että sinä et tunne englantilaisia; niillä on ihan

haalimisraivo."

"Olkoon, mutta mies, joka saa kokonaisen rakennuksenkin, tyytyy siihen

eikä ota kahta."

"Niin, mutta entä kaksi miestä?"

"Vaikkapa katsoisivat kaksi rakennusta tarvitsevansa, -- neljä, kuusi,

kymmenenkin taloa voisit arvella hänen seurueensa vaativan; mutta

Havressa on toki satakin hyvää vuokrataloa."

"Jos on, niin ne ovat siinä tapauksessa pidätettyjä, kaikki sata!"

"Mahdotonta!"

"Sinua härkäpäätä, -- vakuutan sinulle nimenomaan, että herttua on

vuokrannut kaikki talot koko ympäristöstä, johon hänen majesteettinsa

Englannin leskikuningatar tyttärensä kanssa asettuu tullessaan maihin!"

"No, siinäpä sitten on varsin vaatelias mies", virkahti de Wardes

taputellen hevosensa kaulaa.

"Niin on asia, monsieur."

"Näytte olevan siitä hyvin varma, herra de Manicamp." Ja de Wardes loi

kreiviin salavihkaisen silmäyksen ikäänkuin kysyäkseen, missä määrin

saattoi luottaa hänen ystävänsä järkeen.

Oli tällävälin tullut pimeä, ja portin edusta kuhisi paashien,

lakeijain, tallirenkien, hevosten ja vaunujen tungoksena; soihtujen

loimu heijastui nousuveden täyttämässä kanavassa, ja laiturikadun

toisella puolella näkyi tuhansien porvarien ja matruusien utelias

joukko, joka hyvin kiinnostuneesti tarkkaili tulokkaiden parvea.

Tämän epäröimisen aikana oli Bragelonne ikäänkuin vieraaksi jättäytyen

pysyttänyt hevosensa hiukan taampana kreivi de Guichesta, katsellen

vedenpinnan valovälkähdyksiä ja nautinnokseen hengittäen mainingin

suolaista tuoksua, kun se etäämpänä levien kattamalle rantasomerikolle

kohahdellessaan siroitteli ilmaan vaahtoansa.

"Mutta mitä syytä olisi Buckinghamin herttualla voinut olla sellaiseen

asuntojen takavarikoimiseen?" huudahti de Guiche.

"Niin", vahvisti de Wardes, "sekin olisi hauska kuulla."

"Hoo, painava syy", vastasi Manicamp.

"Tiedätkö muka perusteenkin?"

"Luulenpa tietäväni."

"No mikä?"

"Kumarru."

"Lempo, kuiskattavako asia se on?"

"Saat itse päättää."

"Hyvä!"

De Guiche kallistui ystäväänsä päin.

"Rakkaus", ilmoitti Manicamp varovasti.

"En tule hullua hurskaammaksi."

"No, kuulin täytenä totena, että hänen kuninkaallisesta korkeudestaan

Anjoun herttuasta tulee mitä onnettomin aviomies."

"Mitä! Ettäkö Buckingham...?"

"Se nimi tuottaa turmaa Ranskan ruhtinashuoneelle."

"Jo nyt... Hän siis --?"

"Kuuluu olevan mielettömästi rakastunut nuoreen prinsessaan eikä soisi

kenenkään muun pääsevän lähellekään."

De Guiche punastui.

"Hyvä, hyvä, kiitos!" sanoi hän puristaen de Manicampin kättä. "Mutta

Luojan nimessä, älä levitä sitä huhua ranskalaisten kuuluviin, sillä

muutoin ilmaan välähtelee miekkoja, jotka eivät pelkää englantilaista

terästä."

"Sitä rakkautta ei nähdäkseni sentään oikeastaan voi pitää

todistettuna", huomautti Manicamp; "kenties se on vain tyhjänpäiväinen

kasku."

"Ei", arveli de Guiche, "minä aavistan siinä totuuden." Ja nuoren

miehen hampaat puristuivat väkisinkin yhteen.

"No, mitäpä sillä on sinulle tai minulle väliä, jos kruununprinssistä

tuleekin samaa kuin kuningasvainajasta? Isä-Buckingham kuningattarella,

poika-Buckingham kruununprinsessalla, -- mitä me siitä!"

"Manicamp! Manicamp!"

"Ka, hitto, tehty kuin tehty, tai ainakin se on puheeksi tullut."

"Vaiti!" käski kreivi.

"Ja miksi siitä niin pitäisi vaieta?" tokaisi de Wardes; "juttuhan

tuottaa suurta kunniaa ranskalaisuudelle. Ettekö te ole samaa mieltä,

herra de Bragelonne?"

"Mikä juttu?" tiedusti Bragelonne apeasti.

"Että englantilaiset siten ihailevat teidän kuningattarienne ja

prinsessainne kauneutta."

"Suokaa anteeksi, en ole tarkannut edellistä keskustelua, vaan

kaipaisin selitystä."

"No niin, isä-Buckinghamin tarvitsi tulla Pariisiin, jotta hänen

majesteettinsa kuningas Ludvig XIII havaitsi puolisonsa olevan hovinsa

tenhoavimpia kaunottaria; nyt pitää vuorostaan poika-Buckinghamin

vahvistaa palvomisellaan ranskalaissyntyisen prinsessan viehkeys.

Tästälähtein koituu kuninkaallisten sulojen todisteeksi se tieto,

että ne ovat herättänet merentakaista rakkautta", haastoi

englantilaissyntyinen aatelismies.

"Monsieur", vastasi Bragelonne, "en halua kuulla pilapuheita noista

asioista. Me aatelismiehet olemme kuningattarien ja prinsessain kunnian

puoltajia. Jos me nauramme heille, niin millaista esiintymistä

voimmekaan odottaa lakeijoilta?"

"Ohoh, monsieur", tokaisi de Wardes punehtuen korvalehtiä myöten,

"miten minun on tuo käsitettävä?"

"Miten vain mielitte, monsieur", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti.

"Bragelonne! Bragelonne!" varoitti de Guiche hiljaa.

"Herra de Wardes!" huudahti Manicamp nähdessään englantilaisen

aatelismiehen kannustavan ratsunsa varakreivin vierelle.

"Hyvät herrat", sanoi de Guiche lujasti, "älkää antako tuollaista

esimerkkiä julkisuudessa, kadulla. Sinä olet väärässä, de Wardes."

"Väärässä! Minkä suhteen, kysyn sinulta?"

"Väärässä siinä, että aina puhutte pahaa jostakin tai jostakusta", sanoi

Raoul horjumattoman levollisena.

"Malttavaisuutta, Raoul!" pyysi de Guiche hiljaa.

"Älkääkä tapelko ennen kuin olette levänneet", neuvoi Manicamp; "te

ette kykenisi mihinkään kunnolliseen näytteeseen."

"No, hei, eteenpäin, hyvät herrat, eteenpäin!" huusi de Guiche, ja

hajoittaen tieltään ratsut ja paashit hän tunkeutui väkijoukon keskessä

olevalle aukiolle, saaden mukaansa koko ranskalaisen matkueen.

Vastapäätä näkyi iso portti, joka oli avoinna tilavalle pihalle; de

Guiche ratsasti tähän pihaan, kintereillään Bragelonne, de Wardes ja

kolme tai neljä muuta aatelismiestä.

Siellä nyt pidettiin jonkunlaista sotaneuvottelua; harkittiin, millä

keinoin lähetyskunnan arvo olisi pelastettava. Bragelonne oli sillä

kannalla, että ensiksi ennättäneen oikeutta oli pidettävä kunniassa.

De Wardes ehdotti kaupungin valtausta väkivoimin. Manicampista se

esitys tuntui liian ripeältä; viisaampaa oli nukkua alustukseksi.

Valitettavasti tähän tarvittiin asuntoa ja vuoteita, ja niitähän juuri

puuttui.

De Guiche oli tuokion mietteissään, mutta sitten hän huusi kaikuvalla

äänellä:

"Ken minua rakastaa, seuratkoon!"

"Saattolaisetko myös?" kysyi muuan paashi, joka oli lähestynyt ryhmää.

"Joka sielu!" vastasi tulinen nuori ylimys. "Hei, Manicamp, näytä

meille se talo, joka on varattu prinsessalle!"

Kreivin suunnitelmasta tietämättöminä ystävät seurasivat häntä

väkijoukon saattaessa; sen suosionhuudot ja iloinen hälinä kuulostivat

hyvältä enteeltä tämän kiihkeän nuorison vielä tuntemattomalle

hankkeelle.

Tuuli puuskahteli navakasti satamasta päin ja tuon tuostakin sekaantui

remuun kohinallaan.

84.

Merellä.

Seuraavana päivänä oli tyvenempi sää, vaikka yhä puhaltelikin. Aurinko

oli noussut punaisessa pilvessä, jonka reunalta vain verenkarvaiset

säteet viistoon osuivat mustille aallonharjoille.

Kallioilta tähysteltiin kärsimättöminä ulapalle. Kello yhdentoista

aikaan aamupäivällä annettiin merkki aluksen näkymisestä. Se viiletti

satamaa kohti täysin purjein, ja taampana seurasi puolen meripenikulman

päässä kaksi muuta. Ne lähestyivät kuin voimakkaan jousimiehen

sinkoamina vasamina, mutta merenkäynti oli kuitenkin niin raju, että

vauhti ei heikentänyt vaarumista, joka kallisteli aluksia

kumpaisellekin kyljelle. Rakenteesta ja lippujen väristä saattoi

piankin tuntea englantilaisen laivasto-osaston. Etummaisena oli

amiraalin lippua kantava alus, jossa arvattiin prinsessan saapuvan.

Kulovalkeana levisi viesti korkean vieraan lähestymisestä. Koko

ranskalainen aateli riensi satamaan, ja kansaa keräytyi sivulaitureille

ja aallonmurtajille. Kaksi tuntia myöhemmin olivat saattolaisalukset

tavoittaneet amiraalilaivan, ja kaikki kolme asettuivat ankkuriin

Havren ja Hèven väliselle selälle, nähtävästi uskaltamatta näin

navakalla tuulella pistäytyä ahtaaseen satamasalmeen. Amiraalilaiva

tervehti Ranskaa kahdellatoista kanuunanlaukauksella, joihin Frans I:n

linnoitus vastasi samalla mitalla.

Heti työnnettiin vesille satakunta korukankailla verhottua purtta,

joiden piti viedä ranskalaiset aatelismiehet tulijain luokse. Mutta kun

näki niiden jo satamassa keikkuvan kuin lastuina ja aallonmurtajan

takana korkeiden vesivyöryjen huppelehtivan sekä kumealla pauhinalla

pirstoutuvan reunuskiviin, oli ilmeistä, että näistä veneistä ei

yksikään pääsisi edes neljännesmatkaa kumoon kierähtämättä.

Tuulesta ja aallokosta huolimatta valmistausi kuitenkin muuan

luotsivene vakaasti lähtemään satamasta, asettuakseen englantilaisen

amiraalin käytettäväksi.

De Guiche oli veneiden paljoudesta etsiskellyt hiukankin vankempaa

purtta, jolla olisi voinut toivoa pääsevänsä englantilaisiin aluksiin

asti. Silloin hän huomasi luotsivenettä varusteltavan.

"Eikö sinusta, Raoul", hän virkkoi, "tunnu häpeälliseltä

meidänlaistemme älykkäiden ja rivakkain olentojen peräytyä tuulen ja

veden raa'an voiman tieltä?"

"Sitä tässä juuri olen ajatellut", vastasi Bragelonne.

"No, tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme tuohon veneeseen ja

pistäydymme ensi tervehdykselle? Tahdotko sinä de Wardes?"

"Olkaa varuillanne, te hukutatte itsenne", sanoi Manicamp.

"Ja tyhjän päiten", huomautti de Wardes, "kun ottaa huomioon, että te

ette vastatuuleen muutenkaan pääsisi aluksiin asti."

"Sinä siis kieltäydyt?"

"Niin, totisesti! Mielellänikin menettäisin henkeni taistelussa ihmisiä

vastaan", ja de Wardes loi syrjäsilmäyksen Bragelonneen, "mutta minulla

ei ole vähäisintäkään halua kamppailla aironvedoilla suolaisten

vesihyökyjen kanssa."

"Ja minä taasen", virkkoi Manicamp, "en perillepääsynkään toiveissa

haluaisi tärvellä ainoata kunnollista pukuani; hyrske haalistuttaisi

sen kirjavaksi."

"Sinäkin kieltäydyt?" huudahti de Guiche.

"Totta kai, usko minua, kun vakuutan sen vielä kerran."

"Mutta katsokaa toki; tuolla amiraalilaivan yläkannella naiset

tähystävät tänne päin!" taivutteli de Guiche.

"Sitä suurempi syy varoa naurettavaa kylpyä heidän nähtensä, hyvä

ystävä."

"Onko se viimeinen sanasi, Manicamp?"

"On."

"Entä sinun, de Wardes?"

"Samaten."

"Sittenpä lähden yksin."

"Ei, minä tulen kanssasi", sanoi Raoul; "luulin jo sopineemmekin

siitä."

Raoulia ei kannustanut mikään intohimo, joten hän kykeni kylmäverisesti

arvostelemaan vaaraa ja oivalsi sen suureksi; mutta hän yhtyi

mielellään hankkeeseen, johon de Wardes ei uskaltautunut.

Luotsivene läksi matkaan; de Guiche huhusi peränpitäjälle. "Hei, me

tarvitsemme kaksi sijaa!" huusi hän, kietaisi viisi tai kuusi

kultarahaa paperinpalaan ja viskasi ne laiturilta veneeseen.

"Nuoret herrat eivät näy pelkäävän suolaista vettä?" virkkoi luotsi.

"Me emme pelkää mitään", vastasi de Guiche.

"No, tulkaa pois sitten."

Luotsi lähensi venettä laiturin kyljelle, ja vikkelästi molemmat

aatelismiehet peräkkäin hyppäsivät siihen.

"Hei, urheasti vain, miehet", rohkaisi de Guiche; "tässä kukkarossa on

vielä kaksikymmentä pistolia, ja ne ovat teidän, jos pääsemme

amiraalialukseen."

Soutajat köyristyivät airoissa, ja vene hypähteli aallonharjalla.

Rohkea matka herätti koko yleisön mielenkiintoa; Havren asujamisto

tunkeili laiturien partailla, kohdistaen kaiken huomionsa keveään

purteen, joka toisin ajoin jäi hetkiseksi ikäänkuin riippumaan

vaahtoiselle harjanteelle ja sitten taas äkkiä luisui syvään

notkelmaan, näköjään upoten. Tunnin kamppailulla se kuitenkin pääsi

amiraalilaivan luo, josta jo oli lähtemässä kaksi parkassia apuun.

Laivan peräkannelle oli pystytetty vankkojen pidäkkeiden varaan

sametista ja kärpännahoista kunniakatos, jonka suojaan leskikuningatar

Henriette ja nuori prinsessa olivat kutsuneet seuralaisekseen

amiraalin, Norfolkin kreivin. Kauhistuneina tarkkasivat äiti ja tytär

venettä, joka milloin kohosi taivasta kohti, milloin paiskautui

syvyyteen; se käytti apunaan tummaa purjetta, ja tätä vasten

kuvastuivat valoisina ilmestyksinä kahden ranskalaisen aatelismiehen

ylväät hahmot.

Amiraalilaivan miehistö keräysi nojailemaan parraskaiteisiin tai kapusi

vantteihin, huudahdellen hyväksyviä arvostelmiaan noiden kahden

pelottomuudesta, luotsin taitavuudesta ja hänen väkensä rivakkuudesta.

Huikea hurraus tervehti heidän tuloansa laivaan.

Norfolkin kreivi, pulska nuori mies kuuden- tai kahdeksankolmatta

ikävuoden väliltä, kiirehti aatelismiehiä vastaanottamaan. De Guiche ja

Bragelonne nousivat reippaasti ylös oikeanpuolen nuoratikkaita ja

läksivät amiraalin johtamina tervehtimään kuninkaallisia naisia.

Kunnioitus ja olletikin jonkunlainen pelko, jonka laatua hän ei

yrittänytkään selvittää itselleen, olivat tähän asti pidättäneet kreivi

de Guichea tarkoin silmäilemästä nuorta prinsessaa. Tämä sitävastoin

oli heti kiinnittänyt huomionsa häneen ja kysyi lopulta äidiltään:

"Eikö tuo olekin Monsieur?"

Madame Henriette tunsi kruununprinssin paremmin; hän hymyili tyttären

itseluuloisuuden erehdykselle ja vastasi: "Ei, se on vain herra de

Guiche, hänen suosikkinsa."

Se vastaus pakotti prinsessan hillitsemään vaistomaista

suosiollisuutta, jota kreivin uskallus oli herättänyt. Juuri sillä

hetkellä, jolloin prinsessa virkkoi kysymyksensä, de Guiche vihdoin

rohkeni kääntää katseensa häneen, päästen vertaamaan alkuperäistä

muotokuvaan. Nähdessään nuo kalpeat kasvot, eloisat silmät,

ihastuttavat kastanjanruskeat kutrit, värähtelevät huulet ja

kuninkaallisen ilmeen, joka tuntui kiittävän ja rohkaisevan yhtaikaa,

hän joutui sellaisen mielenkuohun valtaan, että ainoastaan Raoulin

käsivarren tuki esti hänet horjahtamasta.

Ystävän kummeksuva katse ja kuningattaren suosiollinen ele toinnuttivat

de Guichen. Muutamin sanoin hän esittäysi kruununprinssin lähettinä ja

tervehti ympärille ryhmittyviä englantilaisia ylimyksiä siinä

arvonmukaisessa järjestyksessä, jossa nämä astuivat esiin. Raoul

esiteltiin vuorostaan ja sai armollisen vastaanoton; kaikki tiesivät,

mikä osuus kreivi de la Fèrellä oli ollut Kaarle-kuninkaan kruunun

palautukseen, ja olihan kreivi lisäksi ollut välittäjänä tälle

naimaliitollekin, joka nyt toi Henrik IV:n tyttärentyttären takaisin

Ranskaan. Raoul puhui englanninkieltä aivan sujuvasti ja asettui

ystävänsä tulkiksi niiden nuorten englantilaisten aatelismiesten

parissa, jotka eivät olleet riittävästi perehtyneet ranskaan. Samassa

peräkannelle ilmestyi harvinaisen kaunis nuori mies, joka herätti

huomiota pukunsakin ja aseittensa hienolla loistokkuudella. Hän

lähestyi kuninkaallisia naisia näiden haastellessa Norfolkin kreivin

kanssa ja lausui äänellä, joka ilmaisi huonosti salattua

kärsimättömyyttä:

"No niin, hyvät naiset, meidän on mentävä maihin."

Sen kutsun kuullessaan nuori prinsessa kohousi istualta ja aikoi astua

tarttumaan käsivarteen, jota aatelismies tarjosi hänelle monenlaisia

mielenilmeitä kuvastavaa vilkkautta osoittaen. Mutta amiraali asettui

väliin.

"Odottakaa hiukan, herttua", sanoi hän; "sallikaa minun huomauttaa,

että naiset eivät voi lähteä veneeseen tällä säällä. Merenkäynti on

liian ankara, mutta neljän tienoissa luulisin tuulen heikentyvän, joten

sopisi illalla mennä maihin."

"Mutta minun täytyy muistuttaa, mylord", vastasi Buckingham

yrittämättäkään peitellä ärtymystään, "että teillä ei ole mitään

oikeutta tällaiseen määräilyyn. Naisistamme kuuluu valitettavasti

toinen Ranskalle, ja näettehän, että Ranska on jo toimittanut

lähettiläät noutamaan häntä!"

Ja herttua viittasi de Guicheen ja Raouliin, samalla kumartaen heille.

"En luule", arveli amiraali, "että näiden herrain aikeena on panna

alttiiksi kuninkaallisten naisten henkeä."

"He ovat onnellisesti päätyneet perille vastatuuleen, mylord; sallikaa

minun uskoa, että naisilla ei ole sen suurempaa vaaraa myötätuuleen

purjehdittaessa."

"Nämä herrat ovat peräti urheita", sanoi amiraali. "Olette nähnyt, että

satamassa oli paljonkin väkeä, kenenkään uskaltautumatta seuraamaan

heitä. Sitäpaitsi halu esittää mahdollisimman pian kunnioituksensa

tunteet Madamelle ja hänen korkealle äidilleen kannusti heitä uhmaamaan

merta, joka on tänään arveluttavan raju tottuneellekin meriväelle.

Mutta joskin saatan esittää nämä herrat esikuvina meripäällystölle, ei

heidän sovi miehuullisuudellaan houkutella naisia nyt aaltojen

armoille."

Prinsessan salavihkainen silmäys huomasi de Guichen poskipäihin

kohonneen punan. Sitä katsetta ei Buckingham nähnyt, sillä hän piti

silmällä vain Norfolkia. Hän oli ilmeisesti mustasukkainen amiraalille

ja näkyi mitä kiihkeimmin haluavan temmata naiset pois tältä huojuvalta

kamaralta, jolla amiraali oli valtiaana.

"Vetoan muuten itse prinsessaan", sanoi Buckingham lyhyeen.

"Ja minä omaantuntooni ja vastuuseeni, mylord", vastasi amiraali. "Olen

lupautunut viemään Madamen turvallisesti Ranskaan, ja sanani pidän."

"Mutta kuitenkin..."

"Sallikaa minun muistuttaa, mylord, että minä yksin käsken täällä."

"Tiedättekö, mitä sanotte, mylord?" virkahti Buckingham korskeasti.

"Aivan hyvin, ja uudistan vielä: minä yksin käsken täällä, mylord, ja

kaikkien on minua toteltava."

Tämä lausuttiin arvokkaasti ja ylväästi. Raoul tarkkasi sen vaikutusta

Buckinghamiin. Herttua vavahti ja nojasi teltankannattimeen, pysyäkseen

pystyssä; hänen silmänsä alkoivat veristää, ja oikea käsi kouraisi

rajusti miekankahvaa.

"Mylord", puuttui puheeseen kuningatar, "minun täytyy sanoa,

että yhdyn ehdottomasti Norfolkin kreivin käsitykseen; ja vaikka sää

nyt olisikin sees ja suotuisa, sen sijaan että tuulee ja nousee

sumua, on velvollisuutenamme suoda jokunen tunti rauhalliseen

jäähyväisseurusteluun upseerin kanssa, joka on niin onnellisesti ja

harrasta huolenpitoa osoittaen tuonut meidät Ranskan rannikon näkyviin,

missä hänen on meidät jätettävä."

Sanattomana Buckingham loi kysyvän silmäyksen prinsessaan. Mutta

puolittain piiloutuneena kultaompeleisten samettiverhojen suojaan ei

tämä enää kuunnellutkaan väittelyä, vaan oli kohdistanut huomionsa

kreivi de Guicheen, joka keskusteli hiljaa Raoulin kanssa. Se oli uusi

isku herttualle, joka oli Henriette-prinsessan katseessa näkevinään

syvempääkin tunnetta kuin uteliaisuutta. Hän peräytyi hoippuen ja tuli

silloin tölmänneeksi isoamastoa vasten.

"Herttuamme ei ole oikein varmakäyntinen laivan kannella", virkkoi sen

nähdessään leskikuningatar ranskaksi, "siitä syystä hän varmaankin on

niin hätäinen pääsemään maihin!"

Nuori ylimys kuuli vielä nuo sanat; hän vaaleni, antoi

mielenkarvaudessaan käsiensä vaipua alas sivuilleen ja vetäytyi

yksinäisyyteen, purkaen syvään huokaukseen entisen rakkautensa ja uuden

äkänsä.

Amiraali ei sen enempää piitannut Buckinghamin pahantuulisuudesta, vaan

johti naiset piankin peräsalonkiin, jonne oli katettu koko seurueen

arvoa vastaava hieno päivällispöytä. Norfolkin kreivi istuutui

prinsessan oikealle puolelle ja osoitti kreivi de Guichelle paikan

vasemmalla, missä tavallisesti herttualla oli ollut sijansa.

Ruokailusuojaan saapuessaan tämä sitten yhä lisääntyväksi

mielipahakseen näkikin syrjäytyneensä alemmalle arvosijalle

entisestään, joskin hänen oli myönnettävä, että sitä vaati hovisääntö,

tuo toinen valtiatar, jota hänen oli pidettävä kunniassa.

Kreivi de Guiche puolestaan oli kenties vielä kalpeampi onnesta kuin

hänen kilpailijansa oli vaalennut kiukusta, kun hän hätkähtäen istuutui

prinsessan viereen, jonka silkkihame hänen ruumistansa hipaistessaan

värisytti hänen koko olemustaan ennentuntemattomalla auvolla. Aterian

päättyessä Buckingham kiirehti tarjoamaan käsivartensa prinsessalle.

Mutta nyt oli de Guichen vuoro antaa herttualle opetus.

"Mylord", virkkoi hän, "suvaitkaa tästälähtein olla asettumatta hänen

kuninkaallisen korkeutensa ja minun väliin. Hänen kuninkaallinen

korkeutensa kuuluu nyt Ranskalle, ja tarjotessani hänelle käsivarteni

minä esiinnyn kruununprinssin sijaisena."

Sen sanoessaan hän teki vastaavan liikkeen niin ilmeisen

kunnioittavasti ja samalla niin uljaan ylevästi, että englantilaisten

keskuudesta kuului ihailun sorinaa, herttuan väkisinkin huoatessa

katkerasti.

Raoul rakasti, ja hän ymmärsi kaikki. Hän tähtäsi ystäväänsä sellaisen

merkitsevän silmäyksen, jolla ainoastaan uskollinen toveri tai

huolehtiva äiti kykenee varoittamaan mahdollisesta harha-askeleesta.

Ehtoopäivällä ilmestyi viimein aurinko esiin, tuuli laantui, meren

pinta tyyntyi, ja hälvenevä usma paljasti jälleen näkyviin Ranskan

myhäilevän rannikon tuhannet valkoiset rakennukset, jotka sievästi

kuvastuivat vehmaiden puiden tai sinisen taivaan taustalta.

85

Teltat.

Englantilainen amiraali -- kuten olemme nähneet -- oli omaksunut

pikamielistä herttuaa kohtaan sen sävyn, että hän ei ollut

huomaavinaankaan tämän uhkaavia silmäyksiä ja ärtyneitä puuskahduksia.

Matkan varrella hän oikeastaan oli siihen vähitellen tottunutkin. De

Guiche ei ollut vielä havainnut, että tämä äkäisyys nyt oli kääntynyt

häneenkin, mutta vaistomaisesti hän ei tuntenut mitään mieltymystä

Kaarle II:n suosikkia kohtaan. Kokeneempi ja kylmäverisemmin

tarkkaileva leskikuningatar oivalsi täydellisesti aseman ja päätti

ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa ehkäistä sen ilmeisen vaaran,

että nuoret ylimykset maltittomina riitaantuisivat prinsessan

läsnäollessa. Se hetki kyllä tulikin pian.

Levollisuus oli palautunut koko seurueeseen, joka oli hälisten

rientänyt ihailemaan vieraan maan maisemia. Ainoastaan Buckinghamin

sydäntä myllersi vielä myrsky, kun hän kärsimättömyydessään hoki

puoliääneen nuorelle prinsessalle:

"Madame, Madame, taivaan nimessä, lähtekäämme maihin, minä rukoilen

teitä! Ettekö näe, että tuo Norfolkin tomppeli kiusaa minut kuoliaaksi

mielistelevällä huolenpidollaan teistä?"

Henriette kuuli sanat ja hymyili; hän ei vastatessaan kääntynyt päin,

mutta antoi vain äänelleen sen lievän nuhteen ja riuduttavan

nenäkkyyden soinnun, jolla keimailu osaa kieltävässä muodossa lausua

hyväksymisensä.

"Hyvä loordi", hän sanoi hiljaa, "olen teille jo sanonut, että te

olette järjiltänne."

Lähellä seisova Raoul kuuli Buckinghamin pyytelyn ja prinsessan

vastauksen; hän näki herttuan siirrähtävän nyt askeleen taaksepäin ja

huoaten pyyhkäisevän otsaansa, ja häntä värisytti ajatella, mitä

seurauksia saattoikaan koitua hillittömän hovimiehen intohimoisesta

rakkaudesta tällaisissa olosuhteissa. Viimein amiraali tahallisen

verkkaisesti antoi lopullisen määräykset veneiden vesillelaskemisesta,

jolloin herttua ilmaisi niin maltitonta ihastusta, että vieras olisi

voinut luulla hänen olevan päästänsä vialla. Norfolkin kreivin

valvonnan alaisena laskettiin ensin varovasti alas amiraalilaivan

kupeelta iso saima kauttaaltaan liputettuna; siinä oli tilaa

kahdellekymmenelle soutajalle ja mukavasti viidelletoista

matkustajalle. Tämän todella kuninkaallisen purren pääkoristeluna oli

samettiverhoja, Englannin vaakunaompeluksilla somistettuja

teljopeitteitä ja kukkakiehkuroita.

Tuskin oli saima koskettanut vettä ja soutuväki kohottanut aironsa,

odottaen prinsessan tuloa, niinkuin sotamiehet tekevät kunniaa

aseillaan, kun Buckingham kiirehti laskuportaiden luo, asettuakseen

vastaanottajaksi purteen. Mutta kuningatar pidätti hänet.

"Mylord", hän sanoi, "ei ole sopivaa, että antaisitte tyttäreni ja

minun mennä maihin asuntojemme tulematta varmaan kuntoon. Pyydän teitä

siis lähtemään edellämme kaupunkiin, valvoaksenne siellä, että meidän

saapuessamme on kaikki valmista."

Siinä oli taaskin kova kolaus herttualle, ja aavistamattomana se koski

kahta kipeämmin. Hän sopersi, punastui, mutta ei kyennyt vastaamaan

millään selvällä estelyllä. Hän oli luullut saavansa pysytellä

prinsessan lähimmässä seurassa soutumatkalla, siten viimeiseen asti

nauttiakseen kohtalon myöntämistä onnellisista hetkistä. Mutta

kuningattaren pyyntö oli nimenomainen käsky. Amiraali oli kuullut sen

ja huusi heti: "Pikkuvene vesille!"

Määräys pantiin täytäntöön sillä erityisellä vauhdikkuudella,

jota harjoitellaan sotalaivastossa. Mielenkarvaudessaan herttua

loi epätoivoisen silmäyksen prinsessaan, rukoilevan katseen

leskikuningattareen, vimmaisen vihansalaman amiraaliin. Mutta prinsessa

ei ollut näkevinään, kuningatar käänsi pois päänsä, ja amiraali puhkesi

nauramaan. Tästä oli korskea herttua jo vähällä hyökätä häneen käsiksi,

mutta samassa leskikuningatar nousi seisaalle.

"Lähtekää jo, monsieur", sanoi hän käskevästi.

Herttua malttoi mielensä, mutta katseli vielä ympärilleen ja teki

viimeisen yrityksen.

"Entä te, messieurs", hän kysyi ristiriitaisista tunteista tukahtuvalla

äänellä, "ettekö lähde kumppaneikseni, herra de Guiche ja herra de

Bragelonne?"

De Guiche kumarsi muodollisesti.

"Olen kuningattaren käskettävissä kuten toverinikin", hän vastasi;

"teemme niinkuin hän suvaitsee määrätä."

Ja hän vilkaisi nuoreen prinsessaan, joka loi silmänsä alas.

"Suokaa anteeksi, herttua", selitti leskikuningatar, "mutta kun herra

de Guiche kerran edustaa täällä kruununprinssiä, tulee hänen isännöidä

meille Ranskan puolesta niinkuin te olette tähän asti ollut

englantilaisena seurueen johtajana. Hänen on senvuoksi saatettava

meitä, ja meidän olisi muuten myönnettävä tämä pikku suosio sille

urheudellekin, joka toimitti hänet vaikeana hetkenä luoksemme."

Buckingham avasi suunsa vastatakseen; mutta kenties hän ei saanut

selvästi ajatelluksi tai tavannut sanoja mielipiteensä lausumiseksi,

joten hän käännähtikin äänettömänä pois kuin huumautunut ja hyppäsi

aluksesta suoraa päätä veneeseen. Soutajat hädin ehtivät pidättämään

häntä tuiskahtamasta mereen ja kykenivät vaivoin itsekään pysymään

veneessä, joka keikahteli kumoutumaisillaan.

"Mylord on ehdottomasti menettämässä järkensä", virkkoi amiraali

Raoulille.

"Minäkin pelkään hänen mielentilansa kehitystä", vastasi Bragelonne.

Soutajiensa kiidättäessä venettä rantaan päin Buckingham kaiken aikaa

hellittämättömästi tuijotti amiraalilaivaan niinkuin aarrekirstunsa

äärestä temmattu saituri. Mutta mitään vastausta ei tullut hänen

merkkeihinsä, eleihinsä ja surkeihin asentoihinsa. Viimein hän

masentuneena vaipui teljolle ja repi tukkaansa, merimiesten

huolettomina soutaessa rantaan, jonne herttua saapui yhä niin

pökertyneenä, että jollei hän olisi satamassa kohdannut omaa

lähettiänsä, joka oli majoitusmestarina ennakolta pidättänyt

huoneistot, ei hän olisi kyennyt edes tietänsä kysymään. Tultuaan

omaksi asunnokseen varattuun taloon hän sulkeutui sinne kuin

raivostustaan hautova Akhilleus telttaansa.

Kuninkaallinen saima läksi liikkeelle amiraalilaivasta juuri silloin,

kun Buckingham astui maihin. Sitä seurasi parkaasi täynnä upseereja,

hovilaisia ja hartaita ystäviä. Laivaa vastaan riensi kiireesti suuri

väenpaljous kalastajaveneillä, rannikkoruuhilla ja pitkillä

normandialaisilla pinasseilla. Linnakkeiden kanuunat jyrähtelivät,

amiraalilaiva ja molemmat toiset englantilaiset alukset vastasivat

yhteislaukauksilla, ja ulapalle leijui ammottavista tulikidoista

valkoisia savuhahtuvia, jotka vähitellen haihtuivat taivaan sineen.

Prinsessa astui laiturin portaille. Raikuva soitto toivotti hänet

tervetulleeksi mantereelle ja saatteli hänen kulkuaan, kun hän

keskikaupungille kävellessään polki sirolla jalallaan uhkeita mattoja

ja kukkavihkoja, joita oli levitetty kaduille. Tällöin de Guiche ja

Raoul englantilaisten keskestä sivulle pujahtaen lähtivät oikoteitse

nopeasti samoamaan kaupungin läpi prinsessan asunnolle päin.

"Kiirehtikäämme", oli Raoul huomauttanut ystävälleen, "sillä

Buckinghamin luonteesta päättäen hän tekee meille jonkun kolttosen

nähdessään eilisiltaisen neuvottelumme tulokset."

"No, meillä on siellä de Wardes, joka kyllä osaa olla karski

puolestaan", vastasi kreivi, "ja Manicamp torjuu kaikkea silkoisella

sävyisyydellään."

Hän joudutti kuitenkin askeleitaan, ja viiden minuutin kuluttua he

olivat kaupungintalon näkösällä. Heidän huomionsa kohdistui heti siihen

ilmiöön, että aukiolle oli kokoontunut suuri joukko herrasmiehiä.

"Hyvä!" virkkoi de Guiche; "asuntomme näkyvät olevan kunnossa."

Kaupungintalon edustalla kohosikin kahdeksan mitä muhkeimmin

varustettua telttaa, joiden viiritangoissa liehui Ranskan ja Englannin

yhdistettyjä lippuja. Nämä komeat tilapäiset asumukset saarsivat koko

kaupungintaloa väriloistoisena vyöhykkeenä, vartionaan kymmenen paashia

ja kaksitoista lähettiläiden saattueeksi annettua jääkäriä.

Näky oli hyvinkin eriskummainen. Teltat oli pystytetty yöllä ja sitten

päivän mittaan verhottu sisä- ja ulkopuolelta mitä kalleimmilla

kankailla de Guichen määräysten mukaan, ja ne ympäröivät prinsessan

asunnoksi varattua kaupungintaloa ihan täydellisesti, sillä vartio oli

liittänyt ne toisiinsa silkkiköysillä, niin että Buckinghamin

suunnitelma oli mennyt kerrassaan myttyyn, jos hänen aikeenaan tosiaan

oli ollut pidättää omalle saattueelleen kaupungintalon koko lähistö.

Nyt sensijaan pääsi rakennuksen portaille yhdestä ainoasta kohdasta,

joka ei ollut ummistettu silkkiaidakkeella, nimittäin kahden huvimajoja

muistuttavan teltan solasta, joiden oviaukot olivat tämän kujan

kumpaisellakin sivulla.

Nuo kaksi telttaa oli varattu de Guichelle ja Raoulille, ja oli

sovittu, että de Wardes kaiken aikaa oleskelisi edellisessä ja Manicamp

jälkimmäisessä, estääkseen tungettelijoita käyttämästä tätä tietä.

Kaikkien kahdeksan teltan lähettyvillä kuhisi satakunta upseeria,

aatelismiestä ja paashia silkissä ja kultakirjailussa kuin mehiläiset

pesänsä suulla. Tuo miekkamiesten parvi oli valmiina tottelemaan

lähetystön kahden johtajan, de Guichen ja Bragelonnen, pienintäkin

viittausta ja esiintyi varsin vaikuttavana mahtina.

Saapuessaan aukiolle päättyvän kadun kulmaan molemmat nuoret ylimykset

samalla havaitsivat harvinaisen loisteliaan ratsastajan, joka

toiselta kadulta tullen lasketti täyttä neliä aukiolle. Hän

hajoitti ensin uteliaan yleisön rivit ja nähdessään nuo hetkelliset

rakennukset huudahti nolostuksesta ja kiukusta. Se oli Buckingham;

mielentylsyydestään tointuneena hän oli pukeutunut parhaisiinsa ja

lähtenyt kaupungintalolle odottamaan kuninkaallisia vieraita. Mutta

telttojen välikössä häneltä ehkäistiin pääsy; hänen täytyi pakostakin

pysähtyä. Vimmastuneena kohotti ylpeä herttua ratsuraippansa, ja

silloin kaksi upseeria tarttui hänen käteensä. De Wardes oli

pistäytynyt ylös kaupungintaloon huolehtimaan muutamista de Guichen

antamista ohjeista, mutta herttuan aiheuttama hälinä käänsi puoleensa

Manicampin huomion, tämän laiskana lojuessa pääsyteltan pieluksilla.

Melun jatkuessa hän kohousi huolettomana kuten tavallisesti ja ilmestyi

oviverhojen edustalle.

"Mitä meteliä täällä pidetään?" kysyi hän säveästi. Sattumalta osui

hiljainen tovi juuri siksi hetkeksi, jolla hän lausui kysymyksensä,

niin että lähin ympäristö kuuli sen, vaikka hän puhuikin aivan

hiljaisen rauhallisesti.

Buckingham kääntyi silmäämään puhujan pitkää ja laihaa vartaloa ja

velttoja kasvoja. Yksinkertaisen asunsakaan johdosta ei tämä tuntematon

aatelismies herättänyt hänessä paljon kunnioitusta, ja hän vastasi

halveksivasti: "Kuka te olette, monsieur?"

Manicamp nojausi vantteran jääkärin käsivarteen, tämän seistessä

suorana ja tukevana kuin kirkonpilari, ja tiedusti järkähtämättömän

levollisena: "Entä te, monsieur?"

"Minä olen Buckinghamin herttua. Olen vuokrannut kaikki rakennukset

kaupungintalon ympäristöstä, ja minulla on asiaa kaupungintaloon, jonne

olen juuri itselleni pidättänyt vapaan pääsyn. Teillä ei ole oikeutta

sulkea minulta tietä."

"Mutta mikä estää teitä menemästä sinne, monsieur?" kysyi Manicamp.

"No, vartiosoturinne!"

"Niin, kun pyritte portaille asti ratsain, monsieur, ja ohjeena on

päästää ainoastaan jalankulkijoita."

"Kellään muulla kuin minulla ei ole oikeutta antaa täällä ohjeita",

sanoi Buckingham.

"Kuinka niin, monsieur?" kysyi Manicamp lempeällä äänellään. "Suvaitkaa

armollisesti selittää minulle se arvoitus."

"Syystä että olen vuokrannut aukion kaikki talot, kuten jo sanoin."

"Sen tiedämme hyvin, koska meille on jäänyt ainoastaan itse aukio."

"Te erehdytte, monsieur: tori kuuluu minulle kuten rakennuksetkin."

"Oh, suokaa anteeksi, monsieur, siinä te olette väärässä. Meillä

puhutaan kuninkaan turusta, ja aukio on siis hänelle omistettu, joten

se kuuluu meille, kun olemme täällä kuninkaan lähettiläinä."

"Olen jo kysynyt teiltä, kuka olette, monsieur?" kivahti Buckingham

katkeroituneena puhuttelijansa kylmäverisyydestä.

"Nimeni on Manicamp", vastasi nuori mies niin suloisella äänellä kuin

olisi tuuliharppu soinnahtanut.

Buckingham kohautti olkapäitänsä.

"Lyhyeen sanoen", hän virkkoi, "aukio oli vapaa silloin, kun vuokrasin

rakennukset kaupungintalon ympäriltä; nämä parakit supistavat

näköalaani, korjatkaa ne pois!"

Kuulijain keskuudessa nousi kumeata ja uhkaavaa sorinaa. Samassa saapui

paikalle de Guiche; hän työnsi syrjään joukon, joka eroitti hänet

Buckinghamista, ja Raoulin saattamana hän ilmestyi herttuan luo

toiselta puolen, juuri kun de Wardes tuli toisaalta.

"Suokaa anteeksi, mylord", hän sanoi, "mutta jos teillä on mitään

vaatimusta tehtävänä, suvaitkaa esittää se minulle, koska minä olen

suunnitellut nämä asumukset."

"Minä sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, monsieur, että sana parakki

kuulostaa pahalta", lisäsi Manicamp säveästi.

"Sanoitte siis, monsieur?" jatkoi de Guiche.

"Minä sanoin, herra kreivi", vastasi Buckingham, jonka äänenpainossa

vielä tuntui kiukkua, vaikka vertaisen läsnäolo hillitsi sitä, "että on

mahdotonta näiden telttojen jäädä tähän."

"Mahdotontako", virkahti de Guiche, "ja minkätähden?"

"Ne häiritsevät minua."

De Guiche ei voinut olla kärsimättömästi liikahtamatta, mutta Raoulin

levollinen silmäys sai hänet malttamaan mielensä.

"Niistä täytyy olla teille vähemmän häiriötä kuin meille siitä

ennakkotilauksen väärinkäyttämisestä, jonka te olette ottanut

oikeudeksenne, monsieur."

"Väärinkäyttämisestä!"

"Niin, epäilemättä. Te toimitatte tänne asiamiehen, joka teidän

nimessänne vuokraa koko kaupungin, ollenkaan välttämättä niiden

ranskalaisten tarpeista, joiden täytyi olla tulossa prinsessaa

vastaanottamaan. Se ei ole kovinkaan ystävällistä esiintymistä

liittolaiskansan edustajalta, herttua."

"Maa kuuluu ensimmäiselle haltuunottajalle", sanoi Buckingham.

"Ei Ranskassa, monsieur."

"Ja miksei Ranskassa?"

"Siksi, että Ranska on säädyllisyyden kotipaikka."

"Mitä se merkitsee?" huudahti Buckingham niin tulistuneesti, että

läsnäolijat peräytyivät odottaen yhteentörmäyksen heti tapahtuvaksi.

"Se merkitsee, monsieur", vastasi de Guiche vaaleten, "että minä olen

rakennuttanut nämä asunnot itselleni ja ystävilleni Ranskan

lähettiläiden ainoaksi suojaksi, mitä teidän vaateliaisuutenne on

jättänyt meille kaupungissa, ja että me myös asumme näissä, ellei

voimakkaampi ja hallitsevampi tahto kuin teidän lähetä meitä takaisin."

"Toisin sanoen, me emme ole häädönalaisia, kuten laissa lausutaan",

tokaisi Manicamp leppoisesti.

"Minä toivoakseni tiedän sellaisen mahdin, jota kaipaatte, monsieur",

vastasi Buckingham kreiville, laskien kätensä miekankahvaan.

Juuri kun Eripuraisuuden jumalatar mieliä tulistuttaen oli kääntämässä

kaikki säilät vastakkain, Raoul laski kätensä sävyisästi Buckinghamin

olalle.

"Vain sana, mylord", hän virkkoi.

"Oikeuteni, oikeuteni ensin!" huudahti kuumaverinen nuori mies.

"Juuri siitä kohdasta aioin saada kunnian puhua teille", selitti Raoul.

"Mutta älkää siis haastako pitkään, monsieur."

"Teen vain yhden kysymyksen, ja te näette, ettei lyhyemminkään voi

esittää asiaa."

"No, puhukaa."

"Tekö menette naimisiin kuningas Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa

vai prinssi Filip?"

"Mitä sanottekaan?" äännähti Buckingham ihan kauhistuneena peräytyen.

"Vastatkaa minulle, monsieur, olkaa hyvä", tivasi Raoul rauhallisesti.

"Onko tarkoituksenanne tehdä minusta pilaa, monsieur?" sanoi

Buckingham.

"Siinäkin on vastausta, monsieur, ja se riittää minulle, siis

myönnätte, että te tässä ette mene naimisiin Englannin prinsessan

kanssa."

"Sehän toki on selvää, monsieur."

"Suokaa anteeksi, mutta käyttäytymisenne tuotti siihen seikkaan jo

epäselvyyttä."

"Mitä oikein yritättekään saada lausutuksi, monsieur?"

Raoul lähestyi herttuaa.

"Teillä on raivostuksen purkauksia, jotka muistuttavat

mustasukkaisuuden riivaannusta", hän sanoi ääntänsä alentaen; "ettekö

sitä huomaa, mylord? Mutta mustasukkaisuus ei tartu sivulliseen, vaan

rakastajaan tai puolisoon; sitä suuremmalla syyllä uskon teidän

käsittävän menettelynne sopimattomuuden, mylord, kun nainen tässä

tapauksessa on prinsessa."

"Monsieur", huudahti Buckingham, "häpäisettekö madame Henrietteä?"

"Te häntä häpäisette, mylord", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti,

"ottakaa se huomioonne. Vastikään te amiraalilaivassa jo pahastutitte

kuningatarta ja kiusasitte amiraalilta kaiken kärsivällisyyden. Pidin

teitä silmällä, mylord, ja luulin ensin järjessänne olevan vikaa; mutta

sitten olen oivaltanut tuon hullaannuksen todellisen laadun."

"Monsieur!"

"Malttakaa, lisään vielä sanasen. Toivoakseni olen ainoa ranskalainen,

jolle salaisuutenne on selvinnyt."

"Mutta ettekö käsitä, monsieur, että käyttämäänne puheenlaatua on

mahdoton sietää?" virkkoi Buckingham väristen sekä kiukusta että

rauhattomuudesta.

"Punnitkaa te sanojanne, mylord", vastasi Raoul korskeasti. "En ole

sellaista sukua, jonka huomautteluja sopii ehkäistä; mutta te

päinvastoin edustatte nimeä, jonka intohimot ovat epäiltyjä kaikille

kunnon ranskalaisille. Toistan senvuoksi vieläkin: olkaa varuillanne,

mylord!"

"Mistä, -- jos suvaitsette selittää? Uhkaatteko kenties minua?"

"Olen kreivi de la Fèren poika, herttua, ja minä en milloinhan uhkaa,

vaan isken suoraan. Ollaksemme asemasta aivan selvällä kannalla,

ilmoitan vain teille --"

Buckingham puristi kätensä nyrkkiin, mutta Raoul pitkitti ikäänkuin

mitään havaitsematta -- "että ensimmäisestä sopimattomasta sanasta,

jonka sallitte kuulua huuliltanne hänen kuninkaallista korkeuttansa

kohtaan... Oh, malttakaa mielenne, herttua, niinkuin minäkin... olen

ollut vaiti, kun prinsessa oli englantilaisten hoivassa, mutta hänen

nyt tultuaan Ranskan maaperälle kruununprinssin nimessä vastaanotettuna

valittavakseni jää kaksi toimenpidettä, heti kun te oudossa

kiintymyksessänne aiheutatte vähintäkin loukkausta Ranskan

kuninkaalliselle huonekunnalle: minun joko täytyy julkisesti ilmoittaa,

mikä hulluus teidät on vallannut, jotta teidät häpeällisesti lähetetään

takaisin Englantiin, tai jos parempana pidätte, survaisen tikarini

kurkkuunne koko yleisön nähden. Jälkimmäinen keino muuten näyttää

minusta soveliaammalta, ja luultavasti turvautuisinkin siihen."

Buckingham oli kalvennut vaaleammaksi kuin hänen englantilainen

pitsikaulurinsa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi, "aatelismieskö noin puhun?"

"Niin, puhutellessaan villiintynyttä. Parantukaa, mylord, kuullaksenne

minulta toisenlaista puheenlaatua."

"Oh, mutta näettehän, että ihan tukehdun tuskasta, herra de

Bragelonne!" sopersi herttua käheällä äänellä ja tarttuen kaulaansa.

"Jos niin kävisi tällä hetkellä, monsieur", vastasi Raoul

järkkymättömän kylmäverisenä, "pitäisin sitä todella suurena onnena,

sillä kuolemanne ehkäisisi kaikenlaisia pahoja puheita teistä ja niistä

korkeista henkilöistä, jotka teidän kiintymyksenne niin silmittömästi

panee alttiiksi häpeän vaaraan."

"Oi, te olette oikeassa, olette oikeassa", myönsi onneton nuori ylimys.

"Niin, niin, kuolla! Niin, parempi kuolla kuin kärsiä tätä kidutusta."

Ja hän vetäisi puolittain esille povestaan siron väkipuukon, jonka pää

oli koristeltu välkkyvillä jalokivillä.

Raoul työnsi hänen kätensä takaisin. "Varokaa, monsieur", hän virkkoi;

"jos ette sitten surmaa itseänne, niin olette menetellyt naurettavasti,

mutta päätöksenne toteuttaminen synkistäisi verisellä muistolla

Englannin prinsessan häitä."

Buckingham seisoi kotvasen läähättäen. Hänen huulensa vapisivat,

kasvolihakset olivat jännittyneet, katseet hairahtelivat kuin

houriossa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi sitten äkkiä, "en tunne ylevämpää

miestä, -- olette mitä täydellisimmän aatelismiehen arvoinen poika.

Asukaa teltoissanne!" ja hän kietaisi molemmat kätensä Raoulin kaulaan.

Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tästä odottamattomasta käänteestä

jännittyneinä tarkattuaan toisen kiistapuolen maltittomuutta ja toisen

jäykkää itsepintaisuutta, ja innostuivat taputtamaan käsiänsä ja

kohottamaan monia riemastuneita eläköön-huutoja.

De Guiche myös vuorostaan syleili Buckinghamia, joskin hiukan vastoin

sydämensä ääntä. Tämä oli veljellisen tutustumisen merkkinä muille

englantilaisille ja ranskalaisille, jotka siihen asti olivat

levottomina tähystelleet toisiansa. Kohtauksen kehityttyä tälle

asteelle saapui kuninkaallinen saattue, joka ilman Bragelonnea olisi

tavannut kaksi sotaista joukkoa ottelussa ja nähnyt kukkaset veren

tahraamina. Lippujen ilmestyminen näkyviin palautti kunnioittavan

hiljaisuuden.

86.

Yö.

Sopu vallitsi jälleen telttojen ympäristössä. Englantilaiset ja

ranskalaiset kilpailivat keskinäisessä kohteliaisuudessa ja samoin

kilvaten ilmaisivat tunteitaan ylhäisten matkustavaisten parissa.

Englantilaiset lähettivät ranskalaisille kukkia, joita olivat

hankkineet varastoon nuoren prinsessan perilletulon juhlimiseksi, ja

ranskalaiset kutsuivat kaikkia englantilaisia illalliselle, jota

valmistelivat seuraavaksi päiväksi. Prinsessa sai pelkkiä yksimielisiä

onnitteluja osakseen, ja koko yleisö osoitti hänelle kunnioitustaan

kuin kuningattarelle, jopa jotkut palvoivat häntä kuin epäjumalaa.

Leskikuningatar esiintyi ranskalaisia kohtaan mitä sydämellisimmin.

Olihan hän nyt tullut kotimaahansa, ja hän oli ollut Englannissa liian

onneton, voidakseen saarivaltakunnan tähden vieraantua Ranskasta.

Omalla kiintymyksellään hän herätti tyttäressäänkin sen maan rakkautta,

jonka vieraanvaraisuutta he olivat kumpikin nauttineet jo ennen kuin se

tarjosi heille loistavaa tulevaisuutta.

Tulosaattueen johdettua korkeat vieraat heille varattuun asuntoon ja

katselijain hiukan hajaannuttua kuului enää vain edempänä soittokuntain

säveliä ja väkijoukon sorinaa, kun yö verhosi tähditetyllä hunnullaan

meren, satamakaupungin ja maaseudun, joita yhä osittain kuohutti päivän

suuri tapaus. Silloin de Guiche palasi telttaansa ja istu tuijottaen

jakkaralle niin kärsivän näköisenä, että se herätti Bragelonnen

huomiota, ja kuullessaan ystävänsä raskaasti huokailevan hän astui

lähemmäksi. Kreivi oli heittäytynyt istuinta päin, nojaten olkaansa

teltan kannattimeen, käsi otsalla, rinta huohottavana ja polvi

rauhattomasti vavahdellen.

"Sinä kärsit, ystäväni?" kysyi Raoul.

"Julmasti."

"Ruumiillisesta nääntymyksestäkö?"

"Niin, olen menehtymäisilläni."

"Tämä on ollut tosiaan rasittava päivä", jatkoi nuori mies kiinteästi

tähystäen kumppaniansa.

"On, mutta kyllähän uni virkistää minut kuntoon."

"Haluatko jäädä rauhaan?"

"En, minulla on puhuttavaa sinulle."

"En anna sinun puhua ennen kuin olen itse hiukan kysellyt, de Guiche."

"Tiedustele vain, mitä mielesi tekee."

"Mutta ole vilpitön."

"Sinulle vastaan aina suoraan."

"Tiedätkö, mikä niin raivostutti Buckinghamia?"

"Minulla on aavistukseni."

"Että hän rakastaa kruununprinsessaa, eikö niin?"

"Häntä katsellessaan ainakin voisi mennä valalle siitä."

"No niin, siinä ei ole mitään perää."

"Oh, nyt sinä erehdyt, Raoul! Olen selkeästi nähnyt sen tuskan hänen

silmissään, liikkeissään ja koko olemuksessaan aamusta alkaen."

"Sinä olet runoilija, hyvä kreivi, ja näet kaikkialla runoutta."

"Olen herkkä huomaamaan rakkautta."

"Missä sitä ei ole."

"Haa, on varmasti!" huudahti kreivi kiihkeänä.

"Sanoppas, mikä sinut saattaakaan niin terävänäköiseksi", kysyi Raoul

katsoen häneen tiukasti.

"No", vastasi de Guiche epäröiden, "itserakkaus tietenkin.

"Itserakkaus! Se on kai liian pitkä sana, de Guiche."

"Mitä tarkoitat?"

"Tahdon huomauttaa, veikkonen, että sinä tavallisesti olet vähemmän

apealla tuulella kuin tänä iltana."

"Väsyttää."

"Ei, kuulehan, me olemme yhdessä samonneet sotaretkelle, istuneet

ratsailla kahdeksantoista tuntia yhteen menoon ja vielä naureskelleet,

kun altamme on sortunut jo kolme ratsua uupumuksen tai nälän

menehdyttäminä. Väsymys ei nyt noin painosta mieltäsi, kreivi."

"No, lienen sitten alakuloisena pelkästä äkäännyksestä."

"Lordi Buckinghamin hupsuuden tähden?"

"Niin kylläkin; eikö meille herraamme edustaville ranskalaisille ole

suututtavaa nähdä englantilaisten liehittelevän tulevaista

valtiatartamme?"

"Oikeassa olet; mutta herttua ei luullakseni ole vaarallinen."

"Ei, mutta hän tuottaa häiriötä tungettelullaan. Eikö hän tänne

saapuessaan ollut vähällä aiheuttaa rettelöä englantilaisten ja meidän

kesken? Ilman sinun ihmeellistä ymmärtäväisyyttäsi ja lujuuttasi

olisimmekin joutuneet miekkasille koko kaupungin nähden."

"Huomasithan hänen muuttuvan."

"Se on totta, mutta siitä käänteestä juuri olenkin ymmällä' Sinä

puhelit hänen kanssaan hiljaa; mitä haastoitkaan hänelle? Uskoit hänen

rakastavan prinsessaa ja huomautit siitä hänelle; mutta intohimo ei

mukaudu noin helposti, -- hän ei kai siis lopultakaan oikealla tavalla

rakasta madame Henrietteä!"

De Guiche lausui viime sanansa niin hillittömän kiihtymyksen vallassa,

että Raoul kohotti päätänsä. Varakreivin ylevät kasvot kuvastivat

ilmeistä mielipahaa.

"Voin kyllä mainitakin sinulle, mitä hänelle lausuin, kreivi", sanoi

hän. "Huomautin herttuan katselevan hallitsijansa sisarta suorastaan

luvattomaksi kiihkoksi yltyneellä kiintymyksellä, jolla ei voinut olla

mitään kunniallisesti tavoitettavaa päämäärää, niin että sellainen

esiintyminen ehdottomasti loukkasi meitä, jotka olimme tulleet

noutamaan nuorta morsianta kihlattunsa luokse."

"Niinkö hänelle sanoit?" tokaisi de Guiche punastuen.

"Aivan suoraan, ja menin pitemmällekin. Virkoinpa hänelle: 'Mitä te

itse ajattelisitte meistä, jos havaitsisitte keskuudessamme jonkun niin

riivaantuneeksi ja alamaistuntonsa menettäneeksi, että hän sallisi

sydämessään syntyä muita tunteita kuin mitä puhtainta kunnioitusta

hallitsijahuoneeseensa liittyvää prinsessaa kohtaan?'"

Nämä sanat kohdistuivat niin suoranaisesti de Guicheen, että tämä

kalpeni, ja äkillisen väristyksen valtaamana hän saattoi vain

koneellisesti ojentaa toisen kätensä Raoulia kohti, peittäessään

toisella silmänsä ja otsansa.

"Mutta, Jumalan kiitos", pitkitti Raoul ystävänsä mielenliikutuksesta

välittämättä, "ranskalaiset, joita huudetaan kevytmielisiksi,

maltittomiksi, velvollisuuksiaan polkeviksi, osaavat käyttää tervettä

harkintaa ja ankaraa kunniantuntoa korkean sopivaisuuden kysymyksissä.

Tästä huomauttaessani lisäsin herttualle, että me Ranskan aatelismiehet

palvelemme kuninkaitamme uhraamalla heille kaikki intohimomme niinkuin

omaisuutemme ja henkemmekin, ja milloin sattumalta kiusaaja johdattaa

mieleemme sellaisia pahoja ajatuksia, jotka sytyttävät tuleen sydämen,

me heti sammutamme liekin vaikka verellämme. Tällä tavoin -- sanoin --

me pelastamme kolme kunniaa yhdellä kertaa: isänmaamme, valtiaamme ja

omamme. 'Niin me toimimme, hyvä herttua', lopetin selittelyni, 'ja

siten tulee jokaisen kunnon miehen menetellä'. Ja pätevää se

todisteluni näkyy olleenkin, veikkoseni", jatkoi Raoul, "koska

kuumaverinen ulkomaalainen vastustelematta alistui siihen."

De Guiche oli tähän asti yhä kumarampaan vaipuneena kuunnellut

ystävänsä puhetta, mutta nyt hän nousi ylpein katsein ja tarttui

kuumeisella kädellään Raoulin käteen; hänen poskipäänsä hehkuivat,

äsken oltuaan kylmän verettömät.

"Sinä puhuit hyvin", tunnusti hän tukahtuneella äänellä, "ja olet kelpo

ystävä, Raoul. Kiitos! Nyt pyydän sinua jättämään minut yksin."

"Tahdot olla rauhassa?"

"Niin, tarvitsen lepoa. Aivojani ja sydäntäni on tänä paljon koeteltu;

kun huomenna palaat, en ole enää sama mies.

"No niin, nuku yösi hyvin", toivotti Raoul peräytyen.

Kreivi astahti ystäväänsä kohti ja veti hänet sydämellisesti syliinsä.

Mutta tässä ystävällisessä puristuksessa kykeni Raoul vielä tuntemaan

suuren, lannistetun intohimon vavahtelua.

Yö oli raikas, tähtivaloinen, ihana; tuulen vaimennuttua oli auringon

lämpö tuonut kaikkialle iloa, riemua ja rauhaa. Taivaalle oli

muodostunut muutamia pitkiä pilvenlonkia, joiden villava valkoisuus

lupasi useita itätuulahduksen lauhduttamia kauniita päiviä.

Kaupungintalon aukiolla olivat suurten sädekimppujen katkomat pitkät

varjot levinneet ikäänkuin jättimäiseksi mustien ja valkoisten paasien

mosaiikiksi.

Piankin koko kaupunki vaipui uneen; jäi vain heikko valo pilkoittamaan

prinsessan asunnosta öiselle turulle, ja tämä leppoisa alaskierretyn

lampun hohde tuntui nuoren tytön tyynen unen heijastukselta, -- immen,

jolle elämä on vasta alkanut esittää ensimmäisiä ihmeitään ja jonka

sielunliikkeet tyyten tasaantuvat ruumiin uinahtaessa.

Bragelonne astui tovin kuluttua telttansa ovelle hiljaa ja käyntiänsä

pidätellen kuin ihminen, joka on utelias katselemaan ja haluaa itse

jäädä näkymättömäksi. Paksujen verhojen suojasta hän sai yhdellä

ainoalla silmäyksellä tarkatuksi koko aukiota ja havaitsi hetken

kuluttua, että de Guichen teltan oviverhot niinikään puolittain

avautuivat ja liehuivat. Raossa kuvastui nuoren kreivin hahmo, kun hän

hämyssä hehkuvin silmin tähysti kiihkeästi prinsessan makuuhuoneesta

tuikkivaan heikkoon kajastukseen.

Se ystävällinen pilkotus oli kreivin tähtenä. Hänen katseisiinsa

ilmestyi koko sielun valtaava pyrkimys. Varjossa vakoillen Raoul

käsitti, mitkä hehkuvat ajatukset kutoivat nuoren lähettilään teltasta

prinsessan ulokkeelle myötätunnon ihmeellistä ja loihtuista siltaa, kun

niitä nostatti niin harras tahto ja hellittämätön kiintymys, että ne

varmaankin herättivät rakkauden unelmia laskeutumaan tuoksuiselle

makuusijalle, jota kreivi sielunsa silmillä ihasteli.

Mutta de Guiche ja Raoul eivät olleet ainoat valveilla. Eräässä

rakennuksessa aukion laidalla oli ikkuna avoinna, ja siitä tunkeutuvan

valon häämyssä kuvastui selvin varjopiirtein Buckinghamin herttua, joka

mukavasti nojautuen veistoksilla koristeltuun ja sametilla verhottuun

poikkipienaan lähetti hänkin prinsessan ulokkeelle kuumia toivotuksia

ja rakkautensa hullaannuksen näkyjä.

Bragelonne ei voinut olla hymyilemättä.

-- Onpa siinä sydänparka pahoin piirityksessä, -- tuumi hän prinsessaa

ajatellen. -- Ja ylkäpoloinen on kovasti uhattuna, -- lisäsi hän

itsekseen kruununprinssiä säälitellen, -- vaikka onkin suuri valtias ja

voi kokonaisella armeijalla varjella omaisuuttansa.

Bragelonne tähysti jonkun aikaa noiden kahden huokailijan hupsutusta,

kuunteli Manicampin kaikuvan epäkohteliasta kuorsausta, kun

hienosteleva aatelismies jyristeli niin korskeasti kuin hänellä olisi

jo ollut se sininen pukunsa sinipunaisen vaateparren sijasta, --

kääntyi tuulenhenkeen päin, joka toi hänen korviinsa satakielen etäistä

säveltenhoa, ja huomasi sitten saavansa osuudekseen toisen taudin,

kaihomielisyyden, niin että hän läksikin levolle, ajatellen omasta

kohdastaan, että kenties neljä tai kuusi silmää yhtä kiihkeinä

vartioitsi hänen epäjumalaansa Bloisin linnassa kuin de Guiche ja

Buckingham täällä.

"Ja neiti de Montalais ei ole mikään vankka varjelus", huoahti hän

itsekseen.

87.

Havresta Pariisiin.

Seuraavana päivänä vietettiin varsinaiset vastaanottojuhlat niin

prameasti ja riemukkaasti kuin kaupungin apuneuvot ja asukkaiden

innostus kykeni saamaan aikaan. Viimeiset tunnit omistettiin samalla

lähtövalmistuksiin.

Hyvästeltyään englantilaista laivastoa ja viimeisen kerran

tervehdittyään isänmaatansa kumarruksella sen lipulle prinsessa nousi

kaleeseihin loistavan saattueen keskellä.

De Guiche oli toivonut Buckinghamin herttuan palaavan Englantiin

amiraalin mukana; mutta herttuan onnistui johtaa leskikuningatar siihen

käsitykseen, että olisi ollut sopimatonta antaa prinsessan saapua

Pariisiin melkein hylättynä omien kansalaistensa taholta.

Kun tuli sovituksi, että Buckingham saattaisi prinsessaa, valitsi nuori

herttua omaksi seurueekseen joukon aatelismiehiä ja upseereja, niin

että pääkaupunkia kohti taivalsikin kokonainen armeija, kylväen kultaa

ja näytellen hämmästyttävää muhkeutta kaupungeissa ja kylissä, joiden

kautta tämä uhkea parvi kulki.

Oli herttaiset ilmat. Ranska oli ihana katsella olletikin niillä

seuduin, joiden halki kulkue riensi. Kevät esitti värikkäimpiä kukkiaan

ja vehmainta lehvistöään tälle ylhäiselle nuorisolle. Koko Normandia

myhäili kuninkaan kälylle kuin paratiisin puutarha, levittäessään hänen

eteensä reheviä niittyjä, sinisiä näköpiirejä, hopeisia jokia.

Matka kului keskeytymättömässä juhlimisessa ja hurmiossa. Se vaikutti

de Guicheen ja herttuaankin: edellinen ei enää niin kiivaasti pannut

pahakseen englantilaisen uutta lähentelyä, ja jälkimmäinen

pääasiallisesti tyytyi herättelemään prinsessan sydämessä isänmaan

eloisampaa muistelua, johon liittyi onnellisten päivien ajattelua.

Mutta herttuaparan täytyi havaita, että hänen rakkaan Englantinsa kuva

himmentyi päivä päivältä prinsessan mielestä, sitä mukaa kun siihen yhä

syvemmälle painui Ranskan rakkaus. Hän huomasi, että hänen pikku

yrityksensä eivät saaneet osakseen minkäänlaista kiitollisuutta, ja

vain sattumalta osuivatkaan prinsessan katseet häneen, niin uljaasti

kuin hän ratsastikin mitä tulisimman yorkshireläisen juoksijan selässä.

Kohdistaakseen puoleensa jonkunkaan noista avaruudessa harhailevista

tai muuanne kiintyneistä katseista hän turhaan yllytti ratsuansa

osoittamaan kaikkein suurinta voimaansa, reippauttansa ja vauhtiaan;

vimmatusti kiihdyttäen raisua elukkaa lukemattomat kerrat täyteen

karkuun esteiden yli, ja jyrkkiä rinteitä pitkin hän alituiseen oli

vähällä suistaa sen ruhjoutumaan puita vasten tai kaivantoihin

kierimään, -- mutta se oli hyödytömtä tavoittelua: melu sai prinsessan

hetkiseksi kääntämään päätänsä, muta sitten hän hienosti hymyillen

palautti huomionsa uskollisiin suojelijoihinsa Raouliin ja de Guicheen,

jotka tasaisesti ratsastivat hänen kaleesiensa oviverhojen rinnalla.

Silloin Buckingham tunsi mustasukkaisuuden kaikkia kidutuksia;

repivä tuska kiehui hänen suonissaan ja kouri hänen sydäntään, -- ja

sitten hän osoittaakseen käsittävänsä hupsuutensa ja tahtovansa

mitä nöyrimmällä alistuvaisuudella hyvittää sopimattomat

ajattelemattomuutensa taltutti ratsun ja pakotti sen hiestä märkänä ja

vaahdosta valkotäpläisenä pureskelemaan kuolaimiansa kaleesien lähellä,

hovilaisten joukossa. Tällöin hän toisinaan sai palkkiokseen

prinsessalta sanasen, joka sekin tuntui hänestä nuhteelta. "Hyvä!"

saattoi madame Henriette virkkaa; "nythän te olette järkevä, herra

Buckingham!"

Joskus taasen Raoul säveästi huomautti:

"Te surmaatte hevosenne, herttua."

Ja Buckingham kuunteli kärsivällisesti Raoulia, sillä hän tunsi

vaistomaisesti, että Raoul oli saanut de Guichen tunteet malttumaan ja

että ilman nuoren varakreivin vaikutusta olisi joku hillitön purkaus

jommankumman kilpailijan taholta aiheuttanut pahan häiriön, josta olisi

karkoitus voinut olla seurauksena. Siitä merkillisestä keskustelusta

asti, jossa Raoul oli Havren telttojen edustalla niin suorasukaisesti

huomautellut herttualle hänen käyttäytymisensä pahennuksesta, oli

Buckingham ikäänkuin vastoin tahtoansa mieltynyt Raouliin. Hän antausi

usein puheisiin tämän kanssa, ja melkein aina hän silloin jutteli hänen

isästään tai d'Artagnanista, heidän yhteisestä ystävästään, jota

Buckingham arvosteli miltei yhtä innostuneesti kuin Bragelonnekin.

Raoul oli halukas haastelemaan tästä aiheesta olletikin de Wardesin

kuullen, joka oli koko matkalla tuntenut lisääntyvää äkää Bragelonnen

ylemmyydestä ja etenkin hänen vaikutuksestaan de Guichen mielialaan. De

Wardesilla oli häijyn luonteen tiukka ja tutkisteleva katse, ja hän oli

heti päässyt selville de Guichen tunteista prinsessaa kohtaan.

Noudattamatta tässä asiassa Raoulin varovaa pidättyväisyyttä ja

antamatta arvoa soveliaisuuden ja oikean ystävyyden vaatimuksille de

Wardes tahallaan soinnutteli kovakouraisesti tätä kreivin sielun

jännettä, joka muutenkin on aina herkkä nuoruuden rivakkamielisyydessä

ja itsekkäässä ylpeydessä.

Oli eräänä iltana pysähdytty Nantesissa. De Guiche ja de Wardes

puhelivat kaksistaan nojautuneina katukaiteeseen, Buckingham ja Raoul

kävelivät lähellä niinikään pakisten ja Manicamp hauskutteli

kuninkaallisia naisia, jotka jo kohtelivat häntä aivan tuttavallisesti

hänen joustavan mielenlaatunsa, säveän esiintymisensä ja leppoisan

olemuksensa johdosta.

"Tunnusta pois", virkkoi de Wardes kreiville, "että olet pahoin

sairaana etkä saa parannusta koulumestariltasi."

"En käsitä sitä puhetta", väitteli kreivi.

"Seikkahan on selvä: sinä riudut rakkauteen."

"Hupsuutta, de Wardes, hupsuutta!"

"Se olisi hupsuutta, myönnän, jos madame olisi välinpitämätön

kärsimyksistäsi; mutta hän on tunteillesi siinä määrin huomaavainen,

että hänen sävynsä voi herättää arveluita, ja ihan minä pelkään, että

opettajasi herra de Bragelonne paljastaa teidät molemmat Pariisiin

tullessamme."

"Taaskin hyökkäys Bragelonnea vastaan, de Wardes!"

"Kuulehan, jätä jo sikseen kaikki lapsellisuus", haastoi kreivin paha

henki puoliääneen. "Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tahdon sanoa;

näet sitäpaitsi selkeästi, että prinsessan katsanto heltyy lempeäksi

hänen puhutellessaan sinua. Oivallat hänen äänensä soinnusta, että hän

mielellään kuuntelee sinua; tunnet hänen tajuavan kaikki kauniit

säkeet, joita hänelle lausuilet, etkä voine kieltää, että hän joka aamu

sanoo sinulle nukkuneensa huonosti?"

"Se on totta, de Wardes, se on totta; mutta miksi puhut minulle tätä?"

"Eikö ole tärkeätä nähdä selvästi asema?"

"Ei, kun se näkeminen voi viedä ihmiseltä järjen."

Ja hän käännähti levottomasti prinsessaan päin ikäänkuin olisi de

Wardesin vihjauksia vastustaessaankin tahtonut etsiä niille vahvistusta

hänen silmistään.

"Kas, maltahan!" virkkoi de Wardes; "etkö näe, että hän kutsuu sinua

luokseen? Hei, käytä tilaisuutta, kun koulumestari ei ole estämässä."

De Guiche ei kyennyt pidättymään; vastustamaton vetovoima pakotti hänet

lähestymään prinsessaa. De Wardes katseli hänen lähtöään hymyhuulin.

"Te erehdytte, monsieur", sanoi Raoul yhtäkkiä kavuten kaiteen yli,

johon nuoret miehet olivat vastikään nojailleet selin; "koulumestari

oli saapuvilla ja kuulemassa."

De Wardesin ei tarvinnut vilkaistakaan Raouliin, tunteakseen hänet

äänestä, ja hän veti kalpansa heti puoliväliin huotrasta.

"Työntäkää miekkanne takaisin", lausui Raoul; "tiedätte hyvin, että

tällaisella matkalla kaikki tuommoiset mielenilmaukset ovat

hyödyttömiä. Pidättäkää säilänne, mutta hillitkää myös kielenne. Miksi

yritätte istuttaa oman sydämenne myrkkysappea mieheen, jota sanotte

ystäväksenne? Minua te tahdotte johdattaa vihaamaan kunnon kansalaista,

joka on isäni ja omaisteni ystävä, ja kreiviä koetatte houkutella

rakastamaan herrallenne määrättyä naista. Totisesti, monsieur, te

olisitte minun silmissäni kavaltaja ja kunniaton roisto, ellen katsoisi

paljon todennäköisemmäksi, että järjessänne on vikaa!"

"Sattuvasti sanoinkin teitä koulumestariksi, monsieur!" kuohahti de

Wardes. "Teidän omaksumanne äänilaji ja esiintyminen on ruoskaa

pitelevän jesuiitin eikä aatelismiehen käyttäytymistä. Pyydän teitä

ehdottomasti luopumaan siitä minun edessäni. Minä vihaan herra

d'Artagnania siitä syystä, että hän on menetellyt kurjasti isääni

kohtaan."

"Te valehtelette, monsieur", sanoi Raoul kylmäkiskoisesti.

"Haa, te väitätte minun puhuvan perättömiä, monsieur!" huudahti de

Wardes.

"Miksen sitä sanoisi, kun lausumanne on mahdoton?"

"Syytätte minua vääristelystä, ettekä samalla ole valmis puolustamaan

väitettänne miekalla?"

"Olen tehnyt päätöksen, monsieur, etten surmaa teitä ennen kuin olemme

toimittaneet prinsessan hänen sulhasensa luo."

"Tekö surmaisitte minut! Oh, teidän vitsakimppunne ei niin vain suomi

minua hengiltä, herra koulumestari."

"Ei", vastasi Raoul järkkymättömästi, "mutta herra d'Artagnanin säilä

pystyy siihen, ja minulla ei ainoastaan ole sitä asetta, monsieur, vaan

hän on opettanut minut sitä käyttämäänkin, ja sillä miekalla minä ajan

tullen kostan hänen nimensä häväistyksen."

"Varokaa, varokaa, monsieur!" karjaisi de Wardes. "Ellette heti

paikalla anna minulle hyvitystä, niin kaikki keinot kelpaavat

kostolleni!"

"Ohoo, monsieur", virkahti Buckingham äkkiä ilmestyen näyttämölle,

"siinäpä uhkaus, joka haiskahtaa salamurhalta ja osoittaa kovin huonoa

aistia aatelismiehessä."

"Mitä sanotte, herttua?" tiukkasi de Wardes kääntyen häneen päin.

"Pahoittelen äskeisen huomautuksenne loukkaavan englantilaisia

korviani."

"No, jos niin on asia, monsieur, niin sitä parempi!" huudahti de Wardes

vimmastuksissaan; "siispä tapaan ainakin teissä miehen, joka ei livahda

sormieni lomitse. Käsittäkää sanani niinkuin vain haluatte."

"Käsitän niinkuin ne on käsitettävä, monsieur", vastasi Buckingham

luonteenomaisen korskeaan tapaansa, joka tavallisessakin keskustelussa

antoi hänen haastelulleen erityistä uhmaa. "Herra de Bragelonne on

ystäväni, te loukkaatte häntä, ja niinpä vaadin teiltä hyvitystä

siitä."

De Wardes vilkaisi Bragelonneen, joka uskollisesti esittäen osaansa

pysyi kylmäverisenä herttuan uhmankin edessä.

"Mutta näyttäähän siltä", hän sanoi, "että minä en loukkaa herra de

Bragelonnea, koska hän ei katso kannattavan tarttua miekkaansa."

"Ketä siis loukkasitte?"

"Minä vain arvostelin kehnoksi mieheksi herra d'Artagnania", vastasi de

Wardes, joka oli pannut merkille, että hän ainoastaan tuon nimen

polkemisella kykeni härnäämään Raoulia raivostuksiin.

"No, se on toista", sanoi Buckingham.

"Eikö olekin?" vahvisti de Wardes. "Herra d'Artagnanin ystäville siis

kuuluu hänen puolustamisensa."

"Olen täydellisesti yhtä mieltä teidän kanssanne, monsieur", vastasi

englantilainen, joka oli saanut takaisin tyyneytensä. "Herra de

Bragelonnen loukkaamisesta en olisi oikeammiten voinut esiintyä hänen

sijassaan, koska hän on itse paikalla; kun asia taasen koskee herra

d'Artagnania..."

"Niin jätätte meidät sitä selvittelemään, monsieur, vai miten?"

täydensi de Wardes.

"En, vaan päinvastoin annan teille haasteen", oikaisi Buckingham

sivaltaen miekan huotrastaan, "sillä jos herra d'Artagnan on tuottanut

haittaa teidän isällenne, on hän tehnyt tai ainakin yrittänyt tehdä

suuren palveluksen _minun_ isälleni." De Wardes liikahti hämmästyneenä.

"Herra d'Artagnan", pitkitti Buckingham, "on uljain aatelismies, mitä

tunnen. Mitä suurimmalla mielihyvällä senvuoksi maksan teille

miekallani, mitä kiitollisuudessani olen hänelle velkaa."

Ja Raoulille kumartaen Buckingham soreasti heittäytyi taisteluasentoon.

De Wardes siirrähti askeleen, heidän iskeäkseen aseensa ristiin.

"Hei, hei, hyvät herrat", sanoi Raoul astuen eteenpäin ja asettaen

vuorostaan oman säilänsä paljastettuna kiistakumppanuksien väliin,

"tämän asian vuoksi ei teidän kannata käydä verenvuodatukseen

prinsessan nähden. Herra de Wardes kyllä puhuu pahaa herra

d'Artagnanista, mutta hän ei edes tunne sitä miestä."

"Ohoo, enkö muka tunne d'Artagnania?" tiuskaisi de Wardes hammasta

purren ja laskien miekkansa kärjen maata kohti.

"Ette ollenkaan, ettekä edes tiedä, missä hän oleskelee", vastasi Raoul

levollisesti, "koska kerran hänen tähtensä haastatte riitaa vieraitten

kanssa, sen sijaan että tavoittaisitte hänet itsensä."

De Wardes kalpeni.

"Mutta voin kyllä ilmoittaa teille, missä hän oleskelee, monsieur",

jatkoi Raoul. "Herra d'Artagnan on Pariisissa; palvelusvuorollaan hän

asuu Louvressa, mutta vapaina hetkinään Rue des Lombardsin varrella.

Hän on aivan helposti tavattavissa jommastakummasta paikasta, ja kun

teillä on niin paljon valittamista hänestä, niin ette menettele uljaan

miehen tavoin, jättäessänne vaatimatta häneltä hyvitystä, jota tunnutte

tahtovan kaikilta muilta paitsi juuri asianomaiselta."

De Wardes pyyhki hikeä otsaltaan.

"Hyi, herra de Wardes", morkkasi Raoul; "ei ole sopivaa rettelöidä

tuolla tavoin, kun kaksintaisteluista on julkaistu ankaria kieltoja.

Ajatelkaa toki: kuningas panisi tottelemattomuutemme kovin pahakseen,

varsinkin tällaisena aikana, ja hänellä olisi siihen täysi syy."

"Välttelyä!" mutisi de Wardes; "verukkeita!"

"Jopa jotakin!" vastasi Raoul; "miksi puhutte tuollaisia päättömyyksiä,

hyvä herra de Wardes? Tiedätte hyvin, että Buckinghamin herttua on

kymmenenkin kertaa kunnostautunut miekkasilla eikä suinkaan karttele

yhdettätoista. Hiisi vieköön, hänellä on nimi, joka velvoittaa! Ja

tiedätte kyllä, että minäkin tappelen. Olen taistellut Sensin luona,

Bléneaussa, Flandrian rannikolla, -- tykkimiesten edellä, sata askelta

edenneenä rintamasta, teidän muuten jättäytyessänne sata askelta

rintaman taakse. Tosin siellä oli liian paljon väkeä, jotta urheutenne

olisi voinut pistää silmään, niin että te ette sitä halunnutkaan

näytellä; mutta täällä se kykenee aiheuttamaan häväistysjutun, ja te

tahdotte saavuttaa huomiota millä tavoin hyvänsä. Älkää sentään luulko,

että minä ryhdyn auttamaan teitä suunnitelmassanne, herra de Wardes.

Sitä mielihyvää en teille suo."

"Tuo on silkkaa järkeä", arvosteli Buckingham pistäen miekkansa

takaisin huotraan, "ja pyydän teitä suomaan anteeksi, herra

de Bragelonne, että annoin ensi hetkenä houkutella itseäni

maltittomuuteen."

Mutta de Wardes päinvastoin hypähti raivostuneena eteenpäin ja miekka

koholla uhkasi Raoulia, joka hädin ehti turvautua neljännesväistöön.

"Varovammin, monsieur, -- olitte puhkaista silmäni!" virkkoi Bragelonne

rauhallisesti.

"Mutta ettekö siis tahdo taistella?" raivosi de Wardes.

"En tällä hetkellä; mutta minä lupaan heti Pariisiin tultuamme viedä

teidät herra d'Artagnanin luo, jolle sitten esitätte valituksenne.

Herra d'Artagnan pyytää kuninkaalta lupaa käydä miekkasille kanssanne,

kuningas suostuu siihen, ja saatuanne maistaa hänen säiläänsä te

varmasti ajattelette alistuvammalla mielellä raamatun opetuksia

vääryyksien unohtamisesta, hyvä herra de Wardes!"

"Haa!" kiljaisi de Wardes moisen kylmäverisyyden tuskaannuttamana:

"kyllä näkee, että te olette puolittain lehtolapsi, herra de

Bragelonne!"

Raoul kävi kasvoiltaan vaaleaksi kuin palttina; hänen silmistään

leimahti salama, joka sai de Wardesin hätkähtämään taaksepäin. Se

kauhistutti Buckinghamiakin, ja herttua heittäysi kiistaajain väliin,

joiden hän odotti näkevänsä karkaavan käsiksi toisiinsa. De Wardes oli

säästänyt tämän solvaisunsa viimeiseksi; hän kouraisi kiivaasti

miekkansa kahvaa ja valmistausi otteluun.

"Olette oikeassa, monsieur", lausui Raoul, rajulla ponnistuksella

malttaen mielensä; "tiedän ainoastaan isäni nimen. Mutta minä tunnen

kreivi de la Fèren kunnon ja kunniallisuuden liian hyvin, hetkeäkään

pelätäkseni, että syntymääni liittyy mitään tahraa, kuten te näytte

vihjaavan. Äitini tuntemattomuus on minulle niin ollen vain murhe eikä

häpeä. Mutta teiltä puuttuu säädyllistä inhimillisyyttä, monsieur, kun

soimaatte minua seikasta, josta tunnen vain murhetta. Loukkaus on joka

tapauksessa nyt lausuttu, ja tällä kertaa katson itseni loukatuksi!

Olkoon siis sovittuna, että te välienne selviydyttyä herra d'Artagnanin

kanssa hyvitätte minun asiani."

"Ohoh", vastasi de Wardes karvaasti hymyillen, "sitä tavatonta

varovaisuutta, monsieur! Vastikään takasitte minun saavan herra

d'Artagnanin miekasta iskun, ja vasta sen tapahduttua te tarjoudutte

taistelemaan kanssani."

"Älkää olko siitä huolissanne", sanoi Raoul jäykän vimman vallassa;

"herra d'Artagnan on taitava miekkamies, ja minä pyydän häneltä sitä

suosiollisuutta, että hän menettelee teidän suhteenne kuten

isällennekin kävi, -- että hän ei suorastaat surmaa teitä, suodakseen

minun nautinnokseni lopettaa teidät parannuttuanne, sillä te olette

ilkimys, jonka juonia kävisi vastedes vaikeaksi varoa, herra de

Wardes."

"Varomaan minäkin ryhdyn kaikkien teidän verukkeittenne osalle,

monsieur", vastasi de Wardes.

"Sallikaa minun, monsieur", puuttui puheeseen Buckingham, "tulkita

sananne herra de Bragelonnelle neuvona, että hänen on paras hankkia

rintahaarniska."

De Wardes puristi kätensä nyrkkiin. "Ahaa, minä ymmärrän!" kähisi hän;

"nämä herrat aikovatkin ensin varustautua sillä tavoin, sitten

mitelläkseen miekkaa kanssani."

"No, monsieur", virkkoi Raoul, "koska ehdottomasti tahdotte, niin

lopettakaamme tämä." Ja miekkansa ojentaen hän astahti de Wardesia

kohti.

"Mitä teettekään?" hämmästyi Buckingham.

"Olkaa huoletta", rauhoitti Raoul; "tämä päättyy pian."

De Wardes otti asentonsa, ja säilät kalskahtivat ristikkäin.

Riidanrakentaja syöksähti niin hillittömästi Raoulia vastaan, että

Buckingham jo ensimmäisistä liikkeistä havaitsi Raoulin säästävän

vastustajaansa. Herttua peräytyi pari askelta ja tarkkasi ottelua.

Raoul oli levollinen niinkuin hän olisi vain harjoitussalissa käytellyt

nuppikärkistä kalpaa. Hiukan peräytymällä hän vapautti miekkansa, jonka

toinen oli saanut kytketyksi kahvaa myöten, ja torjui vastaiskuilla

kolme tai neljä de Wardesin huitaisua; sitten hän survaisi alhaalta

neljännespiston, jonka de Wardes väisti rannepyöräytyksellä, mutta

silloin Raoul sai hänen säilänsä kammitsaan ja sinkautti sen kiivaalla

nykäisyllä kahdenkymmenen askeleen päähän kaiteen taakse. Vastustajan

siten jäädessä seisomaan aseettomana ja neuvottomana Raoul pisti

miekkansa huotraan, tarttui vihamiestänsä kauluksesta ja vyöstä ja

paiskasi hänet kaiteen yli tiepuoleen sätkivänä ja raivosta

karjahtelevana.

"Näkemiin! näkemiin!" jupisi de Wardes kömpien jaloilleen ja siepaten

säilänsä takaisin.

"Ka, _pardieu_", vastasi Raoul, "minä olen teitä jo tunnin ajan

hyvästellyt." Buckinghamiin kääntyen hän sitten jatkoi: "Ei sanaakaan

tästä, herttua, minä pyydän; minua hävettää, että johduin tähän

äärimmäisyyteen, mutta kiivastus voitti malttini. Pyydän teitä suomaan

anteeksi ja unohtamaan."

"Voi, hyvä varakreivi", sanoi herttua puristaen kovakouraisen ja

voimakkuudessaan säyseän nuoren miehen kättä, "sallittehan minun toki

päin vastoin muistella tätä mieleenpainuvaa kohtausta ja ajatella

tulevaisuuttanne? Tuo mies on vaarallinen, hän voi surmata teidät."

"Isäni on elänyt kaksikymmentä vuotta paljon pelättävämmän vihollisen

uhkaamana", vastasi Raoul, "ja hän on säilynyt. Jumala suosii sukuamme,

herttua."

"Isällänne oli hyviä ystäviä, varakreivi."

"Ah, niitä ystäviä ei hänellä enää olekaan", huokasi Raoul.

"Sitä älkää sanoko, minä pyydän, juuri nyt tarjotessani teille

ystävyyttäni."

Ja Buckingham avasi sylinsä Raoulille, joka ilomielin vastaanotti

esitetyn liiton.

"Minun suvussani", lisäsi Buckingham, "kuollaan niiden puolesta, joita

rakastetaan, senhän tiedätte, herra de Bragelonne."

"Kyllä, herttua, tiedän sen", vastasi Raoul.

88.

Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta.

Mikään ei enää häirinnyt matkueen rauhaa. Keksien tekosyyn de Wardes

pujahti edelle kenenkään kummastelematta. Hän otti mukaansa Manicampin,

jonka tasainen ja mietiskelevä luonnonlaatu soveltui pitämään hänen

mieltänsä tasapainossa. On huomattava seikka, että riidanhaluiset ja

rauhattomat sielut aina helposti liittyvät säveihin ja arkoihin

luonteisiin, ikäänkuin toinen etsisi vastakohdastaan lepoa

kiihtymykselleen ja toinen turvaa heikkoudelleen.

Buckingham ja Bragelonne ottivat de Guichen kumppanuuteensa ja

viettivät lopun matkaa yksimielisessä prinsessan ylistelyssä. Tällainen

Bragelonnen ansiosta ääneen päässyt julkinen ihailukuoro sai aikaan

hyvää sopusointua seurueessa sen yksinäisen jumaloimisen jälkeen, jonka

herttua ja de Guiche olivat ensimmältä omaksuneet vaaralliseksi

tavakseen. Tänä muutos miellytti suuresti leskikuningatarta, mutta ei

näköjään ollut niin tervetullut nuorelle prinsessalle, joka oli

hillittömin keimaileva ja maineensa puolesta pelkäämättä etsi

kaikkinaisia mielistelyn vaaroja. Hänellä oli tuollainen rohkea ja

huima sydän, joka tuntee mielihyvää äärimmäisen arkaluontoisista

tilanteista ja leikkii täpäräin kommellusten taidokkaalla

väistelyllä. Katseillaan, hymyilyllään, puvuillaan, ehtymättömillä

viehättelyilmeillään hän nyt entistä innokkaammin ahdisteli noita

kolmea nuorta miestä, ja samalla häneltä riitti salavihkaisia

silmäyksiä, sormisuukkosia ja muita tenhottaren eleitä etäämmäksikin

seurueen aatelismiesten keskuuteen, -- ja vieläpä saivat osansa

kaupunkien porvarit ja virkailijat, kansa, paashit, lakeijat: se oli

yleistä pommitusta, ja tuho tuntui kaikkialla koko taipaleella.

Pariisiin saapuessaan prinsessa oli matkansa varrella saanut

satatuhatta rakastajaa ja toi mukanaan pääkaupunkiin puolikymmentä

narria ja kaksi aivan hullaantunutta palvojaa.

Ainoastaan Raoul tajusi selvästi tämän kaunottaren lumouskiihkon, ja

kun hänellä ei ollut tilaakaan sydämessään, kykeni hän sitä paremmalla

onnella torjumaan tenhovasamat, päätyen perille kylmäkiskoisena ja

epäluuloisen arvostelevana. Toisinaan hän oli taipaleella puhellut

leskikuningattaren kanssa tästä prinsessan huumaavasta loihtuvoimasta,

joka valloitti koko hänen ympäristönsä, ja kerran oli monista

onnettomuuksista ja pettymyksistä elämänkokemusta saanut äiti

virkkanut: "Henriettestä tulisi kuuluisa nainen, vaikka hän olisi

syntynyt aivan huomaamattomissakin oloissa, sillä hänellä on

harvinaisessa määrin mielikuvitusta, oikullista omapäisyyttä ja

tahdonvoimaa."

De Wardes ja Manicamp olivat pikaläheteiksi tekeytyneinä ennättäneet

viestiä prinsessan lähestymisestä. Niinpä tulikin matkuetta vastaan

Nanterressa peräti loistava jono ratsastajia ja kaleeseja.

Kruununprinssi siinä tuli tervehtimään kuninkaallista kihlattuaan

Lotringin junkkarin ja muiden suosikkiensa saattamana, ja kulkueen

jatkoksi oli liittynyt osa kuninkaan seurueeseen kuuluvia upseereja.

Jo Saint-Germainissa olivat prinsessa ja hänen äitinsä vaihtaneet

hieman raskaat ja taipaleella vikaantuneet kaleesinsa siroihin ja

keveämpiin matkavaunuihin, joita kuusi valkoista hevosta veti

kullatuissa valjaissa. Näissä uhkeissa ajopeleissä näyttäysi nuori ja

kaunis prinsessa kuin valtaistuimella, ja pitkillä sulkaripsillä

reunustettu kirjailtu silkkinen päivänvarjo loi herttaista

ruusunpunaista heijastusta hänen säteilevälle helmiäishipiälleen, kun

kruununprinssi lähestyi. Saadessaan vastaansa tämän hurmaavan säihkyn

hän ilmaisikin ihastustaan niin selvin sanoin, että Lotringin junkkari

kohautteli olkapäitänsä hovilaisten ryhmässä ja kreivi de Guiche ja

Buckinghamin herttua tunsivat vihlaisun sydämessään.

Kohteliaisuuksista ja muista muodollisuuksista suoriuduttua lähti koko

joukkue verkkaisemmin taivaltamaan Pariisia kohti. Ohimennen

tapahtuneessa esittelyssä oli Buckinghamin herttua tervehtinyt

kruununprinssiä muiden englantilaisten aatelismiesten keralla. Mutta

matkalla sitten nähdessään herttuan hyörivän innokkaana prinsessan

vaunujen vierellä Filip tiedusti Lotringin junkkarilta, eriämättömältä

kumppaniltaan:

"Kuka tuo herrasmies onkaan?"

"Hänet esiteltiin vastikään teidän kuninkaalliselle korkeudellenne",

vastasi junkkari; "hän on pulska Buckinghamin herttua."

"Niin, aivan oikein!"

"Madamen ritari", lisäsi suosikki, sovittaen näköjään yksinkertaisen

huomautuksen niin omituisesti sanoiksi ja lausuen sen min merkitsevällä

äänenpainolla kuin ainoastaan kateelliset sielut kykenevät

vihjailemaan.

"Kuinka? Mitä sanotkaan?" kysäisi prinssi ratsastaen yhä edelleen.

"Ritari, sanoin."

"Onko madamella muka erityinen ritari?"

"_Dame_, kai te sen näette kuten minäkin; katsokaahan vain kuinka he

nauravat ja ilakoivat kaksistaan."

"Kolmisin: onhan de Guichekin mukana."

"Niin, tosiaankin... Mutta mitäpä se osoittaa muuta kuin että madamella

onkin kaksi ritaria."

"Sinä valat myrkkyä kaikkeen, senkin kyy!"

"Minussa ei ole mitään myrkkyä... tehän nyt olette kummallisella

päällä, monseigneur: naisenne saa osakseen mitä suurinta

huomaavaisuutta, mutta te ette vain ole tyytyväinen."

Kruununprinssi pelkäsi junkkarin ivanhenkeä, tuntiessaan sen alkavan

päästä vauhtiin, ja keskeytti puheenaineen. "Prinsessa on sievä",

virkkoi hän huolettomasti kuin vierasta arvostellen.

"Kyllä", vastasi junkkari samaan tapaan. "Lausut myönnytyksesi ihan

kuin epäyksenä. Hänellä on kuitenkin mielestäni hyvin kauniit mustat

silmät."

"Pienet."

"Totta kyllä, mutta säihkyvät. Hän on myös siro varreltaan."

"Hiukan liiankin hoikka, monseigneur."

"Saattaapa olla. Hänellä on ylväs katsanto."

"Mutta laihat kasvot."

"Hampaat näyttivät lumoavilta."

"Niitä saakin katsella -- suu on siksi suuri, Jumala paratkoon! Olin

ehdottomasti väärässä, monseigneur: te olette kauniimpi kuin

morsiamenne."

"Ja olenko mielestäsi Buckinghamiakin kauniimpi? Sanoppas."

"Oh, olettehan toki, ja näkyypä hänkin sen tuntevan: katsokaa, kuinka

hän nyt yhä innokkaampana liehittelee Madamen parissa, jotta te ette

riistäisi häneltä tehoa!"

Filip liikahti kärsimättömästi, mutta huomatessaan voitonriemuisen

hymynhäiveen junkkarin huulilla hän pidätti ratsunsa käyntiin ja sanoi:

"Miksi muuten nyt puhuisinkaan yhä serkustani? Enkö tunne häntä

ennestään? Emmekö ole yhdessä saaneet kasvatustamme, joka päivä

seurustelleet keskenämme Louvressa?"

"Suokaa anteeksi, monseigneur, onhan hän siitä asti muuttunut aivan

toiseksi ihmiseksi", huomautti junkkari. "Mainitsemaanne aikaan hän oli

vähemmän säihkyvä ja olletikin paljon vähäisemmässä määrin ylpeä.

Muistanette senkin illan, jolloin nuori kuningas ei tahtonut tanssia

hänen kanssaan, sanoen prinsessaa rumaksi ja huonosti puetuksi?"

Se muistutus sai kruununprinssin rypistämään silmäkulmiansa. Hänelle ei

tosiaan ollut imartelevaa mennä naimisiin prinsessan kanssa, jota

kuningas oli menneinä päivinä hylkinyt. Hän olisi kenties vastannut

jotakin, mutta samassa de Guiche loittoni hovivaunujen äärestä,

karauttaen Filipiä kohti. Kreivi oli tarkkaillut kruununprinssiä ja

junkkaria ja näytti levottomalta aavistelemaan, mihin suuntaan heidän

keskustelunsa kävi. Häijyydessään tai häpeämättömyydessään ei

jälkimmäinen yrittänytkään sitä salata.

"Teillä, kreivi, on hyvä aisti", aloitti hän.

"Kiitän kohteliaisuudesta", vastasi de Guiche, "mutta miksi niin

sanotte?"

"No, te olette oleskellut kahdeksan vuorokautta madamen seurassa, eikö

niin?"

"Kyllähän", myönsi de Guiche väkisinkin punastuen.

"Sanokaakin siis meille suoraan, mitä ajattelette hänen olennostaan."

"Hänen olennostaan?" kertasi de Guiche hämillään.

"Niin, -- ulkonaisesta ja sisällisestä puolesta... kaikesta."

Kysymyksen yllättämänä kreivi ei tiennyt mitä vastata.

"No, no, tietysti teillä on mielipiteenne hänestä, ja ilmoittakaa

käsityksenne vain avoimesti: hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee",

kiusasi junkkari nauraen.

"Niin, puhu vapaasti", virkkoi prinssi.

De Guiche sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.

"Tiedän kyllä, että aihe on arkaluontoinen", rohkaisi sulhanen, "mutta

ainahan voit minulle huoletta ilmaista ajatuksesi. Miltä hän sinusta

tuntuu?"

Salatakseen, mitä hänen mielessään liikkui, de Guiche turvautui ainoaan

kiireisesti käytettävään puolustuskeinoon: hän sovitti arvostelmansa

keskiteitse.

"En ole saanut madamesta hyvää enkä huonoa käsitystä", hän sanoi,

"mutta paremminkin hän on sentään tehnyt edullisen vaikutuksen."

"Mutta, hyvä kreivi", huudahti junkkari, "teidäthän hurmasi hänen

pelkkä muotokuvansa!"

De Guiche karahti punaiseksi hiusmartoa myöten. Onneksi hänen hiukan

vauhko ratsunsa auttoi sivuhyppäyksellään häntä peittämään

hämmennystään.

"Muotokuva?" änkkäsi hän jälleen lähestyessään.

"Niin, se pienoiskuva", tiukkasi junkkari, hellittämättömästi tähystäen

häntä; "eikö se siis vastannutkaan mielestänne todellisuutta?"

"Enpä tiedä, -- se ei niin jäänyt mieleeni."

"Se vaikutti teihin kuitenkin hyvin voimakkaasti."

"Mahdollista kyllä."

"Onko hänellä edes henkevyyttä?" tiedusti prinssi.

"On paljonkin, luullakseni", vastasi de Guiche.

"Entä Buckinghamin herttualla?" kysyi junkkari.

"Sitä en osaa sanoa."

"Minä kyllä luulisin olevan", jatkoi junkkari, "sillä hän pitää Madamea

naurutuulella ja näkyy esiintyvän mieluisana seuralaisena; älykäs

nainen ei milloinkaan viihdy typerän miehen parissa."

"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta", mukausi de

Guiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli

huomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan

kanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen

keskustelun siten toiselle tolalle.

Tulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt,

että hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä.

Leskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he

maanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä

ja puutetta. Henrik IV:n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona

asuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama

laet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät,

kun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli

kaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot,

kiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut -- kaikkialla

monihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja,

käytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita,

eteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla

pihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön

Mazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että

nöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja

epäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat,

äänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi

ritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja

vaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen

Ranskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei

väliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa

pöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä

halveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen

murhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär

unohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin

voitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että

loistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle

palautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita

oli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän

esiintyessään pelkästään Henrik IV:n jälkeläisinä.

Kuninkaallisten naisten kotiuduttua asuntoonsa ensiksikin hiukan

levähtämään matkastaan saivat ritaritkin tilaisuuden toipua

ratsastuksen rasituksista ja ryhtyivät sitten tavallisiin puuhiinsa.

Bragelonne meni ensin tavoittamaan isäänsä. Atos oli kuitenkin lähtenyt

maataloonsa. Hän päätti nyt käydä tervehtimässä d'Artagnania, mutta

tätä oli mahdoton saada käsiin, hän kun parhaillaan järjesteli kuntoon

kuninkaan uutta sotilaallista saattuetta. Raoul olisi jo tyytynyt

jälleen de Guichen kumppanuuteen, mutta kreivillä oli vaatturiensa ja

Manicampin kanssa neuvotteluja aamusta iltaan. Buckinghamin herttua oli

vielä tulisemmassa touhussa. Hän osteli hevosia ja jalokiviä aivan

täyttymättömästi ja kiinnitti töihinsä kaikki ensiluokkaiset

koruompelijattaret, kultasepät ja pukuliikkeet. Hänen ja kreivi de

Guichen kesken oli syntynyt hienostelukilpailu, johon herttua ollenkaan

surkeilematta varasi miljoonan; Grammontin markiisi taasen oli antanut

pojalleen ainoastaan kuusikymmentätuhatta livreä mielestään runsaana

määrärahana uusien hovitamineiden hankkimiseen.

De Guiche tuskitteli ja olisi ilman de Wardesin neuvoja repinyt

tukkaansa.

"Miljoona!" hoki hän; "minä joudun alakynteen. Miksei markiisi jo voisi

antaa minulle perintöosaani?"

"Sinä haaskaisit sen", virkkoi Raoul osuessaan saapuville.

"Mitä sillä on väliä! Jos pulassani kuolen tuskaan, niin enhän enää

tarvitse mitään."

"Mutta mistä sellainen kuolettava pula?" sanoi Raoul.

"Minä en voi antaa englantilaisen mennä edelleni loisteliaisuudessa!"

"Loisteliaisuus ei ole kallista, kreivi", huomautti Manicamp, "vaan

hyvällä harkinnalla soviteltavaa aistikkuutta."

"Liian vaikeata kuudellakymmenellätuhannella livrellä!"

"_Pardieu_!" puuttui puheeseen de Wardes; "vähimmällä pulailulla

pääset, jos suorastaan päätät käyttää saman verran varoja kuin

herttuakin ja teet velkaa."

"Olen jo velkaantunut."

"Sittenhän tarvitsee vain jatkaa!"

Tällainen opetus kiihdytti de Guichea päättömyyksiin, kun sitävastoin

Buckingham vain ositteli määrättyä menoeräänsä. Pariisin kauppiaat

hykertelivät käsiään ennenkuulumattoman tuhlaavaisuuden johdosta.