Hänen huulilleen pyrki sana, jota oli ni_Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista

herttualle:

"Paetkaa!"

Mutta sen sanan lausuminen olisi ollut suuren asian kavaltamista, -- ja

kuninkaan työhuoneessa palatsinvartijan kuullen kuiskattuna se olisi

ollut hyödytöntä itsensä uhraamista, tuottamatta varoitetulle

pelastusta.

D'Artagnan tyytyi siis tervehtimään rahaministeriä äänettömästi ja

eteni huoneeseen.

Kuninkaan hämmästykseen Fouquetin viime sanoista sekaantui juuri

mielihyvää lähetin paluusta. D'Artagnanilla oli yhtä varma ja nopsa

katse kuin hovimiehelläkin. Ensi silmäyksellä hän havaitsi Colbertin

otsalla katkeran nöyryytyksen leiman, ja hän kuuli myös kuninkaan

virkkavan tälle:

"Vai niin, herra Colbert, teillä siis oli yhdeksänsataatuhatta livreä,

jotka kuuluivat yli-intendentin virastolle!"

Tukehtumaisillaan Colbert vain kumarsi sanattomana.

D'Artagnan siis käsitti koko kohtauksen sekä silmin että korvin.

Muskettisoturilleen Ludvig XIV ensi sanoikseen soi syyllisen

tervetulotoivotuksen ikäänkuin siten vielä erityisesti tehostaakseen

edellisen lauseensa päinvastaista sävyä. Sitten hän lyhyeen lausui

hyvästi Colbertille, joka valjuna ja horjuen läksi kuninkaan

työhuoneesta, d'Artagnanin kierrellessä viiksiään.

"Mielelläni näen palvelijani tuollaisessa epäjärjestyksessä", sanoi

kuningas, ihaillen lähettinsä asun sotaista epäkuntoa.

"Todellakin, sire", vastasi d'Artagnan, "katsoin saapumiseni Louvreen

siksi kiireelliseksi, että rohkenin esittäytyä tällaisena."

"Tuotte minulle siis suuria uutisia, monsieur?" kysyi kuningas

hymyillen.

"Sire, asia on lyhyesti näin: Belle-Isle on linnoitettu, erinomaisesti

linnoitettu; saarella on kaksinkertainen kehävallitus, vankka

päävarustus ja kaksi ulkolinnaketta, satamassa on kaksi kaapparialusta

ja rantapattereista puuttuu ainoastaan tykistö."

"Tämän kaiken tiedän, monsieur", vastasi kuningas.

"Mitä! Teidän majesteettinne tietää kaikki?" virkahti muskettisoturi

ällistyneenä.

"Minulla on Belle-Islen linnoitustöiden asemakarttakin", ilmoitti

kuningas.

"Teidän majesteetillanneko on asemakartta..."

"Tässä se on."

"Totisesti, sire", myönsi d'Artagnan, "se on oikea, -- minä näin itse

paikalla alkuperäisen kappaleen!" Muskettisoturin otsa synkistyi. "Ah,

minä ymmärrän, teidän majesteettinne lähetti jonkun toisenkin", lisäsi

hän äänellä, joka oli täynnä nuhtelua.

"Mitäpä sillä on väliä, monsieur, millä tavoin olen saanut tietoni,

kunhan vain tiedän?"

"Ei kaiketikaan, sire", vastasi muskettisoturi edes yrittämättä salata

nyreyttään, "mutta rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne, ettei

olisi kannattanut siten lennättää minua ja vähintään kahteenkymmeneen

kertaan vaarantaa luitani, jotta palatessani saataisiin tervehtiä minua

tällaisella uutisella. Kun palvelijoita epäillään, sire, tai pidetään

taitamattomina, niin heitä ei käytetä."

Ja sotilaallisen terhakasti d'Artagnan polkaisi jalkaansa niin että

tomu pöllähti lattiasta.

Kuningas katseli häntä nauttien sisäisesti voitostaan.

"Monsieur", virkkoi hän sitten heti, "Belle-Isle ei ainoastaan ole

minulle tunnettu, vaan koko saari on omanikin."

"Hyvä, hyvä, sire; siinä on minulle selitystä tarpeeksi", tokaisi

d'Artagnan. "Eroni!"

"Mitä! Eronneko ottaisitte?"

"Ehdottomasti. Olen liian ylpeä syömään kuninkaan leipää

ansaitsemattomasti tai paremmin sanottuna ansaitsen sen huonosti.

Eroni, sire!"

"Ohoh!"

"Eroni, tai otan sen itse!"

"Te olette närkästyksissänne, monsieur?"

"_Mordioux_, kylläpä minulla on siihen syytäkin! Istun

kolmekymmentäkaksi tuntia satulassa, ratsastan yötä päivää, näytän

joutuisuuden ihmeitä, saavun tänne kankeana kuin hirtetty ja saan

kuulla, että toinen on ehtinyt edelläni! No niin, minä olen epäpätö!

Eroni, sire!"

"Herra d'Artagnan", virkkoi Ludvig XIV laskien valkoisen kätensä

muskettisoturin pölyiselle käsivarrelle, "se, mitä teille vastikään

sanoin, ei mitenkään vaikuta lupaukseeni. Annettu sana pysyy."

Ja nuori kuningas astui kirjoituspöytänsä luo, veti auki laatikon ja

otti sieltä nelitaitteisen paperin.

"Tässä valtakirjanne muskettisoturien kapteeniksi; olette ansainnut sen

hyvin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

D'Artagnan avasi nopeasti paperin ja luki sen kahteen kertaan; hän ei

ollut uskoa silmiään.

"Ja tätä valtakirjaa", jatkoi kuningas, "ei anneta teille

tunnustukseksi yksin Belle-Islen matkasta, vaan myöskin teidän

urhoollisesta väliintulostanne Grève-torilla. Siellä te tosiaan

palvelitte minua sankarin tavoin."

"Kas vain", sanoi d'Artagnan kykenemättä pidättämään lievää punehdusta;

"senkin te tiedätte, sire?"

"Kyllä, se kerrottiin minulle heti." Kuninkaalla oli läpitunkeva katse

ja erehtymätön arvostelukyky, kun oli jonkun sydäntä tutkittava.

"Teillä on jotakin ilmaistavana minulle", hän lisäsi, "ja te ette sano

sitä. No niin, puhukaa vain avoimesti, monsieur; olettehan ennenkin

saanut esiintyä edessäni aivan vapaasti."

"Olkoon menneeksi, sire: mielessäni on se ajatus, että olisi ollut

mieluisampaa saada kapteeninarvo hyökkäyksestä komppanian etunenässä --

patterin vaientamisesta tai kaupungin valloittamisesta, -- kuin kahden

onnettoman toimittamisesta hirsipuuhun."

"Siltäkö teistä todella tuntuu?"

"Miksi teidän majesteettinne epäilisikään vilpittömyyttäni, jos saan

kysyä?"

"Ajattelin vain, että jos tunnen teidät oikein, monsieur, te ette juuri

pahoittele paljastaneenne miekkaanne minun puolestani."

"No, siinä te erehdytte, sire, ja hyvin suuresti; pahoittelen

todellakin miekkani paljastamista niiden tuloksien johdosta, mitä siitä

koitui. Nuo ihmisparat, jotka siten menettivät henkensä, sire, eivät

olleet teidän vihollisianne eivätkä minun, ja heillä ei ollut

puolustautumisen tilaisuutta."

Kuningas oli tuokion vaiti.

"Entä kumppaninne, herra d'Artagnan, -- ottaako hänkin osaa

katumukseenne?"

"Kumppanini?"

"Niin. Tehän ette liene ollut yksin."

"Yksin? Missä?"

"Grève-torilla."

"En, sire", vastasi d'Artagnan punastuen ajatellessaan, että kuningas

saattoi epäillä hänen tahtoneen yksinään omistaa kunnian, joka kuului

myöskin Raoulille; "en, _mordioux!_ Kuten teidän majesteettinne sanoo,

minulla oli kumppani ja kelpo kumppani olikin."

"Nuori mies?"

"Niin, sire, nuori mies. Oh, minun täytyy onnitella teidän

majesteettianne; teillä on yhtä hyvät tiedot loitolta kuin läheltäkin.

Herra Colbert se varmaankin antaa teidän majesteetillenne näin

täsmällisiä ilmoituksia?"

"Herra Colbert ei ole puhunut minulle muuta kuin hyvää teistä, herra

d'Artagnan, ja paha olisikin hänen ollut haastaa toisin."

"Ka, sepä onnellista!"

"Mutta hän on puhunut paljon hyvää tuosta nuoresta miehestäkin."

"Ja oikeuden mukaan", lausui muskettisoturi.

"Se nuorukainen tuntuu olevan kerrassaan urho", jatkoi Ludvig XIV

kärjistääkseen d'Artagnanin oletettua nyreyttä.

"Urho? On totisesti, sire!" vakuutti muskettisoturi ihastuksissaan

siitä, että sai tilaisuuden edistää Raoulin mahdollisuuksia kuninkaan

silmissä.

"Tiedättekö hänen nimeänsä?"

"Tottahan toki..."

"Tunnette hänet siis?"

"Olen tuntenut lähes viisikolmatta vuotta, sire."

"Mutta sen ikäinenkinhän hän vasta on!" huudahti kuningas.

"Niin, sire, olen tuntenut hänet syntymästään saakka."

"Sanotteko niin?"

"Sire", vastasi d'Artagnan, "teidän majesteettinne kyselemisen

epäluuloisuudessa havaitsen ihan toisen luonteen kuin hallitsijani

mielenlaadun. Onko herra Colbert noissa tuiki tarkoissa selvityksissään

siis unohtanut mainita teille, että se nuori mies oli likeisimmän

ystäväni poika?"

"Varakreivi de Bragelonne?"

"Niin juuri, sire: varakreivi de Bragelonnen isä on kreivi de la Fère,

joka niin tehokkaasti avusti kuningas Kaarle II:n paluuta

valtaistuimelle. Bragelonne on uljasta sukua, teidän majesteettinne!"

"Hän on siis sen ylimyksen poika, joka kuningas Kaarle II:n puolesta

tuli minun tai oikeammin herra de Mazarinin luo esittämään

liittotarjousta?"

"Aivan."

"Ja te sanotte, että tuo kreivi de la Fère on uljas aatelismies?"

"Sire, se mies on useammin paljastanut miekkansa teidän kuninkaallisen

isänne puolesta kuin vielä on kulunut päiviä teidän majesteettinne

onnellisessa elämässä."

Nyt oli Ludvig XIV:n vuoro purra huultaan.

"Hyvä, herra d'Artagnan, hyvä! Ja kreivi de la Fère on ystävänne?"

"On ollut lähes neljäkymmentä vuotta, sire. Teidän majesteettinne

huomaa, etten arvostele häntä ihan eilispäivän kokemuksen perusteella."

"Ilahduttaisiko teitä nähdä tuo nuori mies, herra d'Artagnan?"

"Se ihastuttaisi minua, sire."

Kuningas näpäytti pöytäkelloa. Palatsinvartija näyttäysi.

"Kutsukaa herra de Bragelonne", käski Ludvig.

"Kas, onko hän täällä?" kummeksui d'Artagnan.

"Hänellä on tänään vahtivuoro Louvressa Condén prinssin aatelismiesten

keralla."

Samassa Raoul ilmestyi esiin, ja nähdessään d'Artagnanin hän tervehti

tätä sillä viehättävällä hymyllä, jota näkee ainoastaan nuorten

huulilla.

"Tulehan, tule", sanoi d'Artagnan tuttavallisesti, "kuningas kyllä

sallii sinun syleillä minua, mutta kiitä hänen majesteettiaan siitä

ensin!"

Raoul kumarsi niin soreasti, että Ludvig, jota miellytti kaikki hänen

omaa suuruuttaan haittaamaton ylemmyys, ihaili tätä miehekästä

kauneutta, voimaa ja vaatimattomuutta.

"Monsieur", hän sanoi kääntyen Raouliin, "olen pyytänyt herra prinssiä

suosiollisesti luovuttamaan teidät minulle; olen saanut hänen

suostumuksensa, te kuulutte tästä päivästä alkaen minun saattueeseeni.

Herra prinssi oli hyvä isäntä, mutta toivoakseni ette häviä vaihdossa."

"Niin, niin, ole huoletta, Raoul, -- kuninkaalla on hyvät puolensa!"

tokaisi d'Artagnan, joka Ludvigin luonteeseen tutustuttuaan rohkeni

laskea leikkiäkin hänen itserakkaudestaan, -- määrätyissä rajoissa

luonnollisestikin, aina pitäen silmällä soveliaisuutta ja imarrellen

silloinkin kun tuntui tekevän pilaa.

"Sire", virkkoi Bragelonne säveällä ja miellyttävällä äänellä ja

ilmaisten isältä perittyä luontevaa kaunopuheisuutta, "en vasta tästä

päivästä alkaen kuulu teidän majesteetillenne."

"Oh, sen kyllä tiedän", lausui kuningas, "te tarkoitatte oivaa

esiintymistänne Grève-torilla. Sinä päivänä tosiaan antausitte

palvelukseeni, monsieur."

"Sire, en puhu siitäkään päivästä; minun ei sopisi ollenkaan muistuttaa

niin vähäpätöisestä palveluksesta sellaisen miehen kuin herra

d'Artagnanin läsnäollessa. Tarkoitin erästä kohtausta, joka tuotti

käänteen elämälleni, kuusitoistavuotiaasta vannottaen minut teidän

majesteettinne uskolliseksi palvelijaksi."

"Niinkö?" sanoi kuningas; "mikä kohtaus se oli? Kertokaa monsieur."

"Niin, teidän majesteettinne, lähtiessäni ensimmäiselle sotaretkelleni

eli herra prinssin armeijaan, kreivi de la Fère vei minut Saint-Denisin

kirkkoon, jossa kuningas Ludvig XIII:n maalliset jäännökset

kuninkaallisen hautaholvin viimeisellä porrasaskelmalla odottivat

seuraajaa -- toivoakseni vielä hyvin monta vuotta. Silloin hän meidän

valtiaittemme tomun ääressä vannotti minut palvelemaan kuninkuutta --

teidän edustamaanne ja teissä ruumistunutta, sire, -- palvelemaan

ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Minä vannoin, Jumala ja vainajat

olivat todistajina. Kymmenen vuoden mittaan ei minulle ole ilmennyt

valani toteuttamiseen tilaisuutta laisinkaan niin usein kuin olisin

suonut; mutta olen teidän majesteettinne soturi enkä mitään muuta, ja

kutsuessanne minut luoksenne en vaihda herraa, vaan palveluskuntaa."

Raoul vaikeni ja kumarsi. Hän oli lopettanut puheensa, kun Ludvig XIV

vielä kuunteli.

"Hiton hyvin puhuttu, eikö ollutkin, teidän majesteettinne?" huudahti

d'Artagnan. "Hyvää rotua, sire, ylevää sukua!"

"Niin", jupisi kuningas liikuttuneena, kehtaamatta sentään ilmaista

heltymystään, joka johtui ainoastaan harvinaisen ylevän luonteen omasta

hetkellisestä kosketuksesta, "niin, monsieur, te sanotte oikein; missä

hyvänsä olette ollutkin, te olette palvellut kuningasta. Mutta uskokaa

minua: siirtyessänne nyt toiseen palveluskuntaan havaitsette saaneenne

ylennyksen, ja sen olette ansainnut!"

Raoul oivalsi, että kuninkaan sanottava hänelle supistui tähän, ja

hienon luonteensa erehtymätöntä esiintymisvaistoa noudattaen hän

kumarsi ja poistui huoneesta.

"Onko teillä vielä mitään ilmoitettavana, monsieur?" kysyi kuningas

jäätyään kahden kesken d'Artagnanin kanssa.

"On sire, ja minä jätin tämän viestini viimeiseksi, sillä se on

murheellinen ja toimittaa Euroopan kuningashuoneet surupukuun."

"Mitä sanottekaan?"

"Sire, ratsastaessani Bloisin kautta sattui korvaani sana, synkkä sana,

kaikuna palatsista."

"Te totisesti pelästytätte minut, herra d'Artagnan!"

"Sire, sen sanan lausui ratsaslähetti, jolla oli suruharso hihassaan."

"Setäni, Orléansin Gaston, kenties...?"

"Hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä, sire."

"Eikä minulle ole sitä ilmoitettu!" huudahti Ludvig, jonka

kuninkaallinen herkkätuntoisuus loukkaantui virallisen tiedonannon

puutteesta.

"Oh, älkää pahastuko", sanoi d'Artagnan, "Ranskan ja muunkaan maailman

sanansaattajat eivät samoa niin nopeasti kuin teidän palvelijanne;

Bloisin pikalähetti voi olla täällä aikaisintaan kahden tunnin päästä,

ja hän tulee silti vinhasti, sen takaan, koskapa jätätin hänet vasta

tällä puolen Orléansin."

"Setäni Gaston!" mutisi Ludvig laskien kätensä otsalleen ja sisällyttäen

noihin kahteen sanaan kaikki, mitä tuon ristiriitaisia tunteita

herättävän nimen muisto nyt johdatti hänen mieleensä.

"Ka, niinpä niin, sire", virkkoi d'Artagnan järkeileväksi vastaukseksi

kuninkaan mietteisiin; "menneisyys haipuu."

"Se on totta, monsieur, se on totta; mutta meille kuuluu, Jumalan

kiitos, tulevaisuus, ja yritämmekin olla tekemättä sitä liian

synkeäksi."

"Sen asian jätän teidän majesteettinne huoleksi", sanoi muskettisoturi

kumartaen. "Ja nyt..."

"Niin, aivan, monsieur, -- unohdin teidän juuri rientäneen

sadankymmenen lieuen matkalta. Menkää, monsieur; pitäkää huolta tuosta

nuoresta miehestä, josta tulee parhaita sotureitani, ja levättyänne

tulkaa ilmoittautumaan käytettäväkseni."

"Sire, poissa tai läsnä, olen aina saatavissa."

D'Artagnan kumarsi ja poistui. Sitten hän ikäänkuin vain

Fontainebleausta tulleena alkoi harhailla Louvren suojamissa,

etsiäkseen käsiinsä Bragelonnen.

77.

Rakastavainen pari.

Vahakynttilät levittivät hohdettaan Bloisin linnassa paarin

ympärillä, joilla menneisyyden viimeinen edustaja Orléansin Gaston

makasi hengettömänä ruumiina. Kaupungin porvarit sommittelivat

hänestä puheissaan jälkimainetta, joka ei suinkaan muodostunut

ylistyslauselmiksi; leskiherttuatar ei enää muistanut rakastaneensa

nuoruudessaan tätä elotonta tomumajaa siinä määrin, että oli häntä

seuratakseen karannut isänsä palatsista, vaan istui nyt kahdenkymmenen

askeleen päässä surusalista hautoen omahyötyisiä laskelmia ja uhraten

ylpeydelle, ja tällävälin antoivat muut pyyteet ja kunnianhimoiset

pyrkimykset paljon vilkasta mietittävää linnan jokaisessa suojamassa ja

sopessa, missä vain elämää esiintyi.

Eivät kellojen kolkot läppäykset, eivät kirkkolaulajain

veisuu, vahakynttiläin kajastus ikkunaruutujen läpi tai muut

hautausvalmistukset kyenneet vähääkään häiritsemään kahta sisäpihan

ikkunaan asettunutta henkilöä; sen ikkunan jo tunnemme, se valaisi niin

sanottuihin pikku huoneistoihin kuuluvaa kamaria. Heihin osui

sitäpaitsi sädejuova hilpeästä auringosta, joka sekään ei näkynyt

paljon välittävän Ranskaa kohdanneesta menetyksestä, vaan houkutteli

kukkaset tuoksumaan hehkeimmillänsä ja antoi eloisuutta paljaille

muureillekin.

Nämä kaksi henkilöä, jotka siten eivät olleet syventyneet murehtimaan

herttuan kuolemaa, vaan keskustelemaan sen johdosta, olivat nuori

neitonen ja nuori mies.

Jälkimmäinen oli lyhytkasvuinen ja tummaihoinen; hän näytti viiden- tai

kuudenkolmatta ikäiseltä. Hänen kasvonilmeensä elähteli valppaana ja

kavalana, saaden pitkien ripsien varjostamat tavattoman suuret silmät

vilkkaasti välähtelemään; iso suu vetäysi usein leveään hymyyn, joka

ilmaisi hammastarhan täydelliseksi, ja suippo leuka tuntui saaneen

suurempaa liikkuvaisuutta kuin luonto tavallisesi myöntää tälle

kasvojen osalle, niin että se toisinaan hyvin rakastavaisesti

venyttäysi puhekumppaniin päin. On sanottava että tämä ei aina

peräytynyt niin nopeasti kuin tiukka säädyllisyys olisi kohtuullisesti

vaatinut.

Neitosen me tunnemme, jo nähtyämme hänet tässä samassa ikkunassa saman

auringon hyväilemänä. Hänessä ilmeni omituinen vallattomuuden ja

ajattelevaisuuden yhtymä: nauraessaan hän oli viehättävä, totiseksi

käydessään kaunis -- mutta pitänee huomauttaa, että hän useammin oli

viehättävä kuin kaunis.

Haastelijat näkyivät joutuneen puolittain leikkisän ja puolittain

vakavan keskustelun huippukohtaan.

"Kuulkaahan nyt, herra Malicorne", virkkoi tyttö, "suvaitsetteko jo

vihdoinkin, että puhumme järkeä?"

"Luuletteko sen olevan helppoa, Aure-neiti", vastasi nuori mies. "Tehdä

mitä tahdotaan, kun ei kyetä tekemään mitä osataan..."

"Kas, siinä se taas sotkeutuu puheenparsiinsa!"

"Minäkö?"

"Te juuri; heittäkää toki sikseen tuo prokuraattori-jaarittelu."

"Mahdotonta sekin. Lakimieshän olen, neiti de Montalais."

"Neiti olen, herra Malicorne."

"Voi, sen tiedän hyvin, ja te muserratte minut etäisyydellämme; en

sentähden sanokaa mitään."

"Mutta enhän minä teitä mitenkään muserra: sanokaa, mitä teillä on

minulle ilmoitettavaa, -- sanokaa, minä tahdon!"

"No, minä tottelen."

"Sepä todella onni!"

"Monsieur on kuollut."

"Uh, vai sellainen uutinen! Ja mistä tulettekaan tuomaan meille sitä

viestiä!"

"Saavun Orléansista, mademoiselle."

"Ja onko tuo ainoa uutisenne?"

"No, ei sentään... Tulin myös kertomaan teille, että Englannin

Henriette saapuu vihittäväksi hänen majesteettinsa veljen kanssa."

"Totisesti, Malicorne, te olette sietämätön viime vuosisadan

kuulumisten tuojana; jos otatte pahaksi tavaksenne pilanteonkin, niin

heitätän teidät ulos."

"Ooh!"

"Niin, sillä te todellakin suututatte minua."

"No, no, malttia, mademoiselle."

"Te tahdotte siten tekeytyä tärkeäksi: Kyllä tiedän minkätähden..."

"Sanokaa, niin myönnän suoraan, jos osaatte oikeaan."

"Te tiedätte, että hartaasti haluan tuota hovineidon sijaa johon

tyhmyyksissäni olen pyytänyt teidänkin välitystänne, ja te koetatte nyt

nostaa arvoanne."

"Niinkö?" Malicorne loi silmänsä alas, liitti kätensä ristiin ja

omaksui viekkaan sävynsä. "Ja mitä vaikutusvaltaa voisikaan olla

köyhällä prokuraattorinapulaisella, minä kysyn?"

"Isällänne ei suotta ole kahdenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot,

herra Malicorne."

"Maalaisomaisuus, neiti de Montalais."

"Isänne ei tyhjänpäiten ole Condén prinssin luottamusmiehiä."

"Se etu rajoittuu rahojen lainaamiseen hänen ylhäisyydellensä."

"Ja te itse ette ansiottomasti liene maakunnan ovelimman veitikan

maineessa."

"Te imartelette minua, kun vastoin omaa vakuutustani väitätte, että

voisin yläpiirissä saada jotakin toimeen."

"Joutavia! Saanko minä sen valtuutuksen vai enkö?"

"Saatte."

"Mutta milloin?"

"Milloin tahdotte."

"Missä se sitten on?"

"Taskussani."

"Mitä! Taskussanne?"

"Niin." Ja nokkelan näköisenä Malicorne veti esille kirjeen, jonka

nuori kreivitär sieppasi kuin haukka saaliin ja luki ahnaasti. Jokainen

rivi lisäsi hänen kasvojensa säihkyä.

"Olette toden totta kunnon poika, Malicorne!" hän luettuansa huudahti.

"Mistä kunnollisuuteni, mademoiselle?"

"Olisittehan voinut vaatia maksun tästä valtuutuksesta, ja te annoitte

sen lunastuksetta!"

Ja hän purskahti nauruun, luullen nolostuttavansa lakimiehen, mutta

Malicorne kesti urheasti hyökkäyksen.

"En ymmärrä teitä", hän sanoi, ja Montalais tunsikin itse

hämmentyvänsä. "Olen selittänyt teille tunteeni", jatkoi Malicorne,

"kolmeen kertaan olette nauraen vakuuttanut minulle, että te ette

rakasta minua, -- mutta kerran olette nauramatta suudellut minua, ja

muuta minä en kaipaa palkkiokseni."

"Ette enempää?" virkahti ylpeä ja keimaileva kreivitär, ja hänen

äänensä ilmaisi loukkaantunutta turhamaisuutta.

"Minä olen täydellisesti tyytyväinen siihen suosiollisuuteen,

mademoiselle", vakuutti Malicorne.

"Ah!"

Tässä tavussa sointui yhtä paljon pahastusta kuin nuori mies olisi

voinut odottaa kiitollisuutta huomaavansa. Hän pudisti tyynesti

päätänsä.

"Kuulkaahan, Montalais", hän virkkoi huolimatta ajatella, miellyttikö

tämä tuttavallisuus hänen rakastettuaan vai närkästyttikö, "älkäämme

väitelkö tästä seikasta, sillä jollen miellyttäisi teitä, niin te

olisitte jo kaksikymmentä kertaa osoittanut minulle ovea siitä saakka

kun vuosi takaperin pääsin tuttavuuteenne."

"Niinkö! Millä perusteella minä teidät olisin häätänyt?"

"Syystä, että minä olen ollut kyllin häpeämätön karkoitettavaksi."

"Oh, se kyllä on totta."

"Näettekö nyt, teidän on pakko tunnustaa se", kiirehti Malicorne

huomauttamaan.

"Herra Malicorne!"

"Älkäämme pahastuko. Kun siis olette sallinut minun pysyä

seuralaisenanne, ei se ole tapahtunut ilman syytä."

"Ainakaan ei rakkaus ole siihen syynä!" kivahti Montalais.

"Ei tietysti. Voinpa sanoa olevani tällä hetkellä varma, että

inhoattekin minua."

"Oh, ette ole koskaan lausunut oikeampaa päätelmää!"

"Hyvä! Te taasen olette minusta sietämätön."

"Haa, pannaan mieleen!"

"Tehkää se. Minä olen teidän mielestänne raakamainen tyhmyri, minusta

teidän äänenne kuulostaa ynseältä ja kasvojanne vääristää närkkäys.

Tällä hetkellä te kiukkunne vallassa syöksyisitte tuosta ikkunasta alas

pikemmin kuin sallisitte minun suudella sormenne päätä; minä puolestani

viskautuisin maahan linnan ylimmän tornin huipulta ennen kuin

koskettaisin hameenne palletta! Mutta viiden minuutin kuluttua te

rakastatte minua ja minä palvon teitä. Sellaiset meidän välimme ovat!"

"Epäiltävää tulkintaa."

"Menen vaikka valalle siitä."

"Sitä itseluuloisuutta!"

"Ja oikeana selityksenä suhteellemme on se seikka, että te tarvitsette

minua, Aure, ja minä samaten teitä. Milloin mielenne tekee heittäytyä

hilpeäksi, toimitan minä teidät naurutuulelle, ja kun minulle soveltuu

armastelu, katselen vain teitä. Olen hankkinut teille haluamanne

kunniasijan; te kohtsiltään annatte mitä minä puolestani haluan."

"Minä?"

"Te juuri. Mutta ihan tällä hetkellä, rakas Aure, en kaipaa yhtään

mitään; olkaa siis huoletta."

"Te olette inhoittava ihminen, Malicorne; olisin riemuinnut uudesta

arvostani, mutta te riistättekin minulta koko ilon."

"No, se on vain pieni ajanhukka; riemuitsette minun lähdettyäni."

"Lähtekääkin siis, niin ollen..."

"Kyllä vain; mutta ensin vielä pikku neuvo: palautukaa kiireimmiten

hyvälle tuulellenne, sillä jurottelu rumentaa teitä surkeasti."

"Raakalainen!"

"No, sanokaammekin toisistamme kaikki totuudet, kun kerran olemme

päässeet alkuun."

"Hyi, mikä ilkimys!"

"Uh, kuinka kiittämätön!"

Nuori mies nojasi vaieten kyynärpäänsä ikkunalautaan, Montalais otti

kirjan ja avasi sen. Malicorne nousi seisaalle, harjasi hattuansa

hihallaan ja silitti ihokkaansa poimuja. Neitonen oli lukevinaan, mutta

tarkkasi häntä silmänurkasta.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä raivostuneena; "siinä se nyt ottaa

arvokkaan katsantonsa ja äkäilee sitten viikon!"

"Kaksi, mademoiselle", ilmoitti Malicorne kumartaen.

Montalais kohotti pikku nyrkkinsä häntä kohti.

"Kuvatus!" sähähti hän; "haa, olisinpa mies!"

"Mitä minulle tekisitte?"

"Kuristaisin teidät."

"Ahaa, hyvä juttu!" tuumasi Malicorne; "luulenpa jo alkavanikin

haluta."

"Ja mitä muka haluatte, senkin kiusanhenki? Että pakahdun vimmaan?"

Malicorne pyöritteli kunnioittavasti hattua hyppysissään, mutta antoi

sen äkkiä pudota, tarttui nuorta tyttöä molemmista olkapäistä, veti

hänet lähelleen ja painoi hänen huulilleen suudelman, jonka hehku ei

ollenkaan vastannut noin välinpitämättömänä esiintyvän rakastajan

sävyä. Kreivitär oli yrittänyt kirkaista, mutta ääni tukehtui

myöhästyneenä. Hermostuneena ja ärtyisenä survaisi nuori tyttö

Malicornen seinää vasten.

"Kas niin", arveli lakimies levollisesti, "siinä sitä olikin kuudeksi

viikoksi. Hyvästi, mademoiselle, vastaanottakaa nöyrä tervehdykseni."

Ja hän astui kolme askelta ovelle päin.

"Ei, te ette lähde niin!" huudahti Montalais polkaisten jalkaa;

"jääkää, minä käsken!"

"Te käskette?"

"Niin; enkö minä ole täällä valtiatar?"

"Sieluni ja mieleni haltija; aivan ehdottomasti kyllä."

"Kaunis omaisuus totisesti! Sielu köyhä ja mieli kuivettunut."

"Varokaa, Montalais, minä tunnen teidän olemuksenne", sanoi Malicorne;

"teidät on valtaamaisillaan rakkauden puuska palvelijaanne kohtaan."

"No, niin onkin", myönsi toinen heittäytyen hänen kaulaansa pikemmin

lapsekkaan raukeasti kuin intohimoisen antautuvasti; "niin, sillä

täytyyhän minun toki lopultakin kiittää teitä."

"Mistä hyvästä?"

"Tästä nimityksestäni; sehän tekee minun koko tulevaisuuteni

toiveikkaaksi."

"Ja minun!" Montalais katseli häntä.

"On kamalaa", pahoitteli hän, "ettei voi koskaan arvata milloin olette

tosissanne."

"Ei voi vakavammin puhua: minun piti siirtyä Pariisiin, jos siirrytte

sinne, muutamme siis molemmin."

"Ja siitäkö syystä vain avustittekin minua, te itsekäs olento?"

"Minkä sille mahtaa, Aure, -- en tule toimeen ilman teitä."

"No, totta puhuen ei minunkaan laitani ole toisin; mutta ilkeä mies te

kuitenkin olette, se on tunnustettava!"

"Aure, rakas Aure, olkaa varuillanne; jos te jälleen horjahdatte

soimauksiin, niin tiedättehän, mikä teho niillä on minuun, -- ne

nostattavat minussa ihmeellisen innon!"

Ja niin sanoessaan Malicorne toistamiseen veti tytön puoleensa. Samassa

kuului portaista askelia. Nuori pari olisi yllätetty syleilyssä, ellei

Montalais olisi rajusti työntänyt takaisin Malicornea, niin että tämä

horjahti selkä edellä oveen, joka juuri avautui.

Kajahti kimakka parkaisu, kun rouva de Saint-Remy likistyi kovaonnisen

Malicornen vauhdista oven ja ulkoseinän väliin.

"Taaskin tuo kelvoton!" kiivaili vanha rouva; "aina hänet tapaa

täällä!"

"Oi, madame", oikaisi Malicorne kunnioittavalla äänellä, "enhän ole

käynyt lähelläkään kahdeksaan pitkään päivään."

78.

Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin jälleen

esiintyvän.

Rouva de Saint-Remyn takana nousi portaita neiti de la Vallière. Hän

kuuli äidillisen kiivastuksen purkauksen, ja aiheen arvaten hän ihan

vapisevana astui huoneeseen, jossa Malicornen surkea katsanto olisi

kenessä hyvänsä puolueettomassa tarkkaajassa herättänyt sääliä tai

naurua, asianomaisen luonteen mukaan.

Hän oli todella kiireesti peräytynyt ison lepotuolin taakse ikäänkuin

väistääkseen rouva de Saint-Remyn ensimmäisiä hyökkäyksiä; ei ollut

toivoa tämän lepyttämisestä sanoilla, sillä arvoisa rouva puhui

äänekkäämmin kuin hän ja keskeytymättömästi, mutta Malicorne turvausi

eleittensä kaunopuheisuuteen.

Vanha rouva ei kuullut eikä nähnyt mitään; lakimies oli jo kauan ollut

hänelle sietämätön. Mutta hänen kiukustuksensa oli niin ylenpalttinen,

että se Malicornesta tulvahti toiseenkin syylliseen, ja siten joutui

Montalais vuorolleen.

"Ja te, mademoiselle, luuletteko te, etten minä ilmoita

herttuattarelle, mitä hänen seuraneitinsä luona tapahtuu?"

"Voi, äiti", huudahti neiti de la Vallière, "säästäkää armosta..."

"Vaiti, Louise, äläkä suotta vaivaudu arvottomien olentojen

puoltajaksi. On jo totisesti itsessään surkeata, että sinunlaisesi

kunniallinen tyttö joutuu näkemään huonoa esimerkkiä; mutta sitä en

siedä, että hän vielä antaa sille tukea suvaitsevaisuudellaan."

"Mutta toden totta", virkahti Montalais viimein nousten vastarintaan,

"minä en tiedä, millä perusteella te kohtelette minua täten; enhän

tietääkseni ole tehnyt pahaa?"

"Hyvääkö tekemässä tämä suuri teeskentelijä on täällä, mademoiselle?"

vastasi rouva de Saint-Remy viitaten Malicorneen. "Kysynpä teiltä

sitä!"

"Hän ei ole hyvää eikä pahaa tekemässä, madame; hän käy tervehtimässä

minua, siinä kaikki."

"Hyvä on, hyvä on", tuumi rouva de Saint-Remy; "hänen armonsa

herttuatar saa päättää siitä asiasta."

"Missään tapauksessa en voi käsittää, minkätähden herra Malicornelle

olisi luvatonta tulla tänne nimenomaisissa aikeissakin minun suhteeni",

huomautti kreivitär, "jos hänen pyrkimyksensä on kunniallinen."

"Kunniallinen pyrkimys -- tuon näköisellä miehellä!" huudahti kiivas

rouva.

"Kiitän teitä ulkomuotoni nimessä, madame", tokaisi Malicorne.

"Tule, tyttäreni, tule", pauhasi rouva de Saint-Remy; "lähtekäämme

ilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa

menettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan

kadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka

huvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen."

"Oh!" huudahtivat molemmat syytetyt yhtaikaa.

"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!"

päivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.

"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame", virkahti Montalais

tuskastuneena; "minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan."

"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, -- en voi muuta kuin kaikesta

sydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta

julkisesta kunnia-asemasta!"

"En vetäydy syrjään, madame; siirryn vain toiseen palvelukseen."

"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?" kysyi madame de

Saint-Remy halveksivasti.

"Suvaitkaa käsittää, madame", sanoi Montalais, "ettei minua voida

ajatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin,

jossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen

seurueeseen."

"Ohoh, vai ihan kuninkaalliseksi hovinaiseksi te tulettekin!" pilkkasi

madame de Saint-Remy pakottautuen nauramaan; "hän lähtee johonkin

kuninkaalliseen hoviin, kuuletko, Louise?" Ja hän kääntyi neiti de la

Vallièreen, tahtoen väkisin työntää hänet loitolle kreivittärestä;

mutta Louise ei mukautunutkaan äidin nyhjäilyyn, vaan katseli kauneilla

ja lepyttelyä haastavilla silmillään vuoroin vanhaa rouvaa, vuoroin

ystävätärtään.

"En sanonut lähteväni kuninkaalliseksi hovinaiseksi, madame", vastasi

Montalais, "koska Englannin prinsessa Henriette ei hänen kuninkaallisen

korkeutensa Filip-prinssin puolisona tule kuningattareksi. Mutta

kuninkaan kälyn seuruetta voi pitää melkein kuninkaallisena, joksi sitä

sanoin."

Bloisin linnaan iskenyt salama ei olisi niin tyrmistyttänyt rouva

hovimestaritarta kuin tämä kreivittären selitys.

"Mitä puhuttekaan hänen kuninkaallisesta korkeudestaan prinsessa

Henriettestä?" sopersi hän.

"Mainitsin vain lähteväni hänen seurueeseensa."

"Kruununprinssin hovineidoksi!" huudahtivat yhtaikaa rouva de

Saint-Remy karvain mielin ja neiti de la Vallière ilahtuen.

"Niin, madame, eli Anjoun herttuattaren hovineidoksi."

Vanhan rouvan pää painui alas ikäänkuin isku olisi ollut hänelle liian

ankara. Melkein heti hän kuitenkin kohotti sen, yrittääkseen viimeistä

vastaliikettä.

"Hui hai", sanoi hän, "puhutaanhan kyllä paljonkin tuollaisista

ennakkolupauksista, antaudutaan hupsuihin toiveisiin, ja viime hetkessä

-- kun tulee kysymykseen lupausten pitäminen ja toiveitten täyttyminen

-- saakin hämmästyksekseen nähdä suuren luottamuksensa haihtuvan

utuhaaveena."

"Oh, madame, luotan ehdottomasti suojelijani vaikutusvaltaan; hänen

lupauksensa vastaavat tekoja."

"Vai on niin mahtava suojelija? Olisiko sopimatonta tiedustaa hänen

nimeään?"

"Eipä suinkaan; hän on juuri tämä herrasmies", selitti Montalais

osoittaen Malicornea, joka oli koko kohtauksen ajan pysynyt mitä

järkkymättömimmän kylmäverisenä ja mitä hullunkurisimman arvokkaana

sävyltään.

"Hänkö!" huudahti rouva de Saint-Remy huojentuneesti puhjeten makeaan

nauruun; "tämä herrasmies on suojelijanne! Se mahtavan vaikutusvallan

edustaja, jonka lupaukset vastaavat tekoja, onkin herra Malicorne?"

Malicorne kumarsi. Montalais vastauksen asemesta veti povestaan

valtuuskirjansa ja näytti sitä vanhalle rouvalle, sanoen:

"Tässä on nimitykseni vahvistus."

Se oli naisten taistelun lopullinen survaisu. Silmättyään tuota

Onnettaren pergamenttilahjaa kelpo rouva liitti kätensä ristiin, sanoin

kuvaamaton kateuden ja mielenkarvauden ilme vääristi hänen

kasvonpiirteitään, ja pyörrytyksestä toipuakseen hänen oli pakko

istuutua.

Montalais ei ollut niin ilkeä, että hän olisi tahtonut liikanaisesti

riemuita voitostaan ja ihan musertaa hävinnyttä vihollista,

olletikin kun tämä oli hänen ystävättärensä äiti; hän kyllä nautti

saavuttamastaan edusta, mutta pidättyi käyttämästä sitä sen pitemmälle.

Malicorne oli vähemmän jalomielinen; hän omaksui lepotuolissaan ylväitä

asentoja ja röyhisteli niin tuttavalliseksi tekeytyneenä, että

sellainen ärsytys olisi vähän aikaisemmin raivostuttanut

hovimestarittaren kutsumaan lakeijat huoneeseen keppeineen.

"Kruununprinsessan seuraneidiksi!" toisti rouva de Saint-Remy

pääsemättä vieläkään oikein varmaksi tästä ihmeellisestä käänteestä.

"Niin, madame, ja juuri herra Malicornen välityksellä."

"Se on ihan uskomatonta!" äännähti vanha rouva; "eikö totta, Louise,

että se on uskomatonta?"

Mutta Louise ei vastannut mitään. Hän oli painunut kumaraan

haavemielisenä, melkein murheissaan; kädellään pyyhkäisten kaunista

otsaansa hän vain huoahti.

"Mutta miten olettekaan menetellyt sellaisen suosion saavuttamiseksi,

monsieur?" kysyi rouva de Saint-Remy äkkiä.

"Olen pyytänyt sitä, madame."

"Keltä?"

"Eräältä ystävältäni."

"Ja teillä on hovissa niin vaikutusvaltaisia ystäviä, että he voivat

tehdä teille tuollaisia palveluksia?"

"Puhuin vain eräästä ystävästäni, madame."

"Ja mikä hänen nimensä on?"

"_Peste_, älkäähän nyt, hyvä rouva! Niin mahtavaa ystävää ei toki

aseteta näytteille -- siepattavaksi."

"Luulen tosiaan, että teidän kävisi hyvin vaikeaksi mainita ystävänne

nimeä, monsieur!" pisti rouva de Saint-Remy pahastuneena.

"Joka tapauksessa", huomautti Montalais, "vaikka sellaista ystävää ei

olisi olemassakaan, on kuitenkin valtuuspaperi, ja se riittää siitä

asiasta."

"Huomaankin siis", virkkoi vanha rouva myhäillen herttaisena kuin

kynsimään valmistautuva kissa, "että tavatessani herra Malicornen

täällä hän olikin tuomassa nimitystänne?"

"Se oli todellakin hänen asiansa, madame."

"Käyntihän oli niin ollen kaikkea sopivaisuutta tyydyttävä."

"Kaiketi, madame."

"Ja minä olen nähtävästi väärin nuhdellut teitä, mademoiselle."

"Kerrassaan väärin, madame; mutta olen niin tottunut tönimiseenne, että

annan äskeisen anteeksi keveällä sydämellä."

"No niin, lähtekäämme siis, Louise; meidän on nyt vain poistuttava.

No?"

"Madame!" virkkoi nuori tyttö säpsähtäen; "mitä sanoitte?"

"Etkö kuunnellutkaan, lapseni?"

"Olin mietteissäni..."

"Mitä ajattelit?"

"Tuhansia asioita."

"Ethän ainakaan liene vihoissasi minulle, Louise?" huudahti Montalais

puristaen hänen kättänsä.

"Mistä sinulle olisin pahastunut, rakas Aure?" vastasi neiti de la

Vallière puhtaasti heläjävällä äänellään.

"Kas, jos nyt lapsi-parka hiukan olisikin teille vihoissaan", tokaisi

rouva de Saint-Remy, "niin eipä se olisi ihan kohtuutonta."

"Mitä kohtuuttomuutta olisin häntä kohtaan osoittanut, hyvä Jumala?"

"Hän on minun nähdäkseni yhtä hyvää syntyperää ja yhtä sievä kuin

tekin."

"Äiti!" huudahti Louise.

"Satakertaisesti sievempi, madame, joskaan ei suvultaan parempi. Mutta

sehän ei minulle ilmaise, mitä valittamisen aihetta Louisella pitäisi

olla minua kohtaan."

"Luuletteko siis hänestä olevan hauskaa hautautua Bloisin linnaan,

teidän lähtiessänne Pariisiin loistelemaan?"

"Mutta, madame, enhän minä estä Louisea tulemasta mukaani Pariisiin;

päinvastoin olisin aivan ihastuksissani, jos hänkin tulisi."

"Minusta vain tuntuu, että herra Malicorne, ollen kaikkivoipainen

hovissa..."

"Voi, valitettavasti kukin ajattelee omaa puoltaan tässä viheliäisessä

maailmassa, madame", puuttui puheeseen Malicorne.

"Joutavia, Malicorne!" sanoi Montalais ja kumartui kuiskaamaan nuorelle

miehelle: "Vallatkaa hänen huomionsa väittelyllä tai mukautumisella;

minun on puheltava Louisen kanssa." Ja hento kädenpuristus palkitsi

ennakolta Malicornea tottelevaisuudesta.

Lakimies lähestyi vanhaa rouvaa äänekkäin selityksin hoviteiden

monimutkaisuudesta, samalla kun kreivitär kietaisi kätensä ystävättären

kaulaan ja kysyi:

"Mikä sinun on? Sanohan! Onko totta, että sinä pahoitellen soisit minun

loistelevan, kuten äitisi sanoo?"

"Oi, ei", vastasi nuori tyttö vaivoin hilliten kyyneleitään; "minähän

olen kovin onnellinen menestyksestäsi."

"Onnellinen! Ja kuitenkin olet näköjään hyrähtämäisilläsi itkuun?"

"Vain kateusko tuottaa kyyneleitä?"

"Ah, niin, minä käsitän: olen menossa Pariisiin, ja se sana johdattaa

mieleesi erään ritarin."

"Aure!"

"Ritarin, joka aikoinaan asui Bloisissa ja nyt oleskelee Pariisissa."

"En totisesti tiedä, mikä minua vaivaa, mutta minä tukehdun."

"Itke siis, koska et voi minulle hymyillä."

Louise kohotti suloiset kasvonsa, joita nyt kierivät kyyneleet

kirkastivat timantteina.

"No, tunnusta pois", kehoitti Montalais.

"Mitä minun pitäisi tunnustaa?"

"Kyyneltesi aihe, sillä tyhjästä ei itketä. Olenhan ystävättäresi ja

valmis tekemään mitä hyvänsä puolestasi. Malicorne on mahtavampi kuin

voisi luullakaan, kuulehan! Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Voi!" äännähti Louise.

"Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Jäädä tänne yksin, tähän vanhaan linnaan, totuttuani kuulemaan sinun

sydämellistä hyräilyäsi, puristamaan kättäsi, juoksentelemaan kanssasi

puistossa -- voi, minä kuolen pian ikävään!"

"Tahdotko tulla Pariisiin?" Louise huokasi. "Et vastaa."

"Mitä vastaisinkaan?"

"Myönnä tai kiellä, -- eihän se liene vaikeata."

"Oi sinä olet kovin onnellinen, Montalais!"

"No tuo merkinnee, että soisit olevasi minun sijassani?"

Louise oli vaiti.

"Pikku jukuri!" sanoi Montalais; "sopiiko koskaan salata mitään

ystävättäreltä! Tunnusta jo toki, että tahtoisit tulla Pariisiin,

tunnusta riutuvasi Raoulin kaipuuseen!"

"Sitä en voi tunnustaa."

"Teet siinä tyhmästi."

"Kuinka niin?"

"Syystä että... Näetkö tämän valtuuspaperin?"

"Kyllähän minä sen näen!"

"No, minä olisin toimittanut sinulle samanlaisen."

"Keltä?"

"Malicornelta vain."

"Aure, puhutko totta? Olisiko se mahdollista?"

"Kas, onhan Malicorne saapuvilla, ja mitä hän on tehnyt minun

hyväkseni, siihen hänen pitää kyetä sinunkin puolestasi."

Malicorne oli kahdesti kuullut nimeänsä mainittavan ja oli hyvillään,

kun sai siitä aiheen lopettaa keskustelunsa rouva de Saint-Remyn

kanssa, kääntyäkseen neitosiin päin.

"Mikä on, hyvä neiti?"

"Tulkaa tänne, Malicorne", sanoi Montalais viitaten kärsimättömästi.

Malicorne totteli. "Toinen valtuuskirja!" tilasi kreivitär.

"Kuinka?"

"Tällainen kaunis paperi lisää, -- onhan se selvää."

"Mutta..."

"Minä tarvitsen!"

"Ahaa, te tarvitsette sitä?"

"Niin."

"Se on tietysti mahdoton pyyntö, eikö olekin, herra Malicorne?" virkkoi

Louise lempeällä äänellään.

"Hitto, jos sitä pyydetään teitä varten, mademoiselle..."

"Niin, minua varten, herra Malicorne, -- minulle se tulisi!"

"Ja jos neiti de Montalais sitä pyytää samalla kertaa kun tekin..."

"Neiti de Montalais ei sitä pyydä, vaan vaatii", ilmaisi asianomainen.

"No niin, pitänee totella teitä, mademoiselle."

"Ja te toimitatte hänet nimitetyksi?"

"Koetetaan."

"Ei mitään välttelevää vastausta. Louise de ja Vallière tulee olla

madame Henrietten hovineito viikon kuluttua."

"Kova pykälä!"

"Viikon kuluttua, tai saatte tämän valtuutuksen takaisi, herra

Malicorne: minä en jätä ystävätärtäni."

"Rakas Montalais!" sammalsi Louise.

"Hyvä on, pitäkää te vain paperinne; neiti de la Vallièresta tulee

hovineito."

"Onko se totta?" huudahti tämä.

"Varmasti."

"Voin siis toivoa pääseväni Pariisiin?"

"Luottakaa siihen."

"Oi, herra Malicorne, kiitän kiitän kaikesta sydämestäni!" Ja Louise

liitti kätensä ristiin ja hypähteli riemusta.

"Pikku teeskentelijätär!" kuiskasi Montalais; "yritäpäs vielä saada

minua uskomaan, että rakkaus Raouliin ei jäydä sydäntäsi!"

Louise punehtui kuin toukokuun ruusu, mutta vastaamatta hän riensi

syleilemään äitiänsä.

"Herra Malicorne on valepukuinen prinssi", ihmetteli vanha rouva;

"hänellä on kaikki valtuudet."

"Tahdotteko tekin päästä hovineidoksi?" kysyi häneltä Malicorne.

"Kerran alkuun jouduttuani voin yksin tein täyttää koko hovin."

Ja sen sanottuaan hän livahti tiehensä jättäen rouvaparan ihan

tuppisuuksi, kuten Tallemant des Réaux sanoi.

"No, saan siis hellittää toisen tuhannen livren erän", jupisi Malicorne

mennessään alas portaita, "mutta pitääpä sekin hankkia, kun kerran

Manicamp-veikkoseni ei tee mitään ilmaiseksi."

79.

Malicorne ja Manicamp.

Näiden kahden uuden henkilön esiintyminen tässä historiassa omituisesti

samansointuisin nimin ja yhdistävin harrastuksin ansaitsee jossakin

määrin kertojan ja lukijan erityistä huomiota.

Esitämme senvuoksi muutamia yksityisseikkoja herroista Malicornesta ja

de Manicampista.

Malicornen jo tiedetään käyneen Orléansissa noutamassa kreivitär de

Montalaisille valtakirjan, joka herätti niin vilkasta hämmästystä

Bloisin linnassa. Orléansissa nimittäin herra de Manicamp sillähaavaa

oleskeli.

Siinä oli omaa lajiansa nuori mies: varsin lahjakas, mutta aina

ahtaalla, vaikka hänellä oli mielinmäärin käytettävissään kreivi de

Guichen kukkaro, joka siihen aikaan oli parhaiten varustettuja

valtakunnassa. Kreivi oli saanut lapsuudenkumppanikseen tämän köyhän

aatelispojan, jonka isä oli jotakin Grammont-suvun[50] sivuhaaraa, ja

seuralainen oli älyllään luonut itselleen tulolähteen markiisin

äveriäässä perheessä. Pienestä pitäin oli hän ikäisekseen harvinaista

harkintaa osoittaen asettunut kreivi de Guichen kujeiden kyltiksi. Jos

hänen ylhäinen kumppaninsa oli näpistänyt rouva markiisittarelle

varatun hedelmän, rikkonut ikkunaruudun, iskenyt koiralta silmän puhki,

niin de Manicamp se tunnustausi syypääksi ja vastaanotti rangaistuksen,

joka viattomastikaan kärsittynä ei tuntunut keveältä. Mutta olipa tämä

uhrautuvaisuusjärjestelmä osoittautunut kannattavaksi, niin että hän ei

kotinsa varattomuuden mukaisesti nyt nähnyt pakolliseksi kulkea

vaatimattomassa asussa, vaan sai esiintyä hienona ja loisteliaana kuin

viidenkymmenentuhannen livren vuosituloja kuluttava nuori ylimys.

Tuo ura ei suinkaan johtunut halvasta luonteesta tai

nöyrämielisyydestä. Ei, hän oli filosofi, tai oikeammin hän oli

maailman menosta tyyten välinpitämätön, kunhan vain sai panna rahaa

menemään. Se oli hänen ainoa elämänkutsumuksensa, ja sen

harrastamisessa de Manicamp oli ihan pohjaton. Säännöllisesti kolme tai

neljä kertaa vuodessa hän tyhjensi kreivi de Guichen, ja sitten kun

tämä oli kääntänyt taskunsa ja kukkaronsa nurin hänen edessään ja

selittänyt, että tarvittaisiin ainakin kaksi viikkoa ennen kuin

isällinen anteliaisuus jälleen täyttäisi ne, menetti de Manicamp kaiken

tarmonsa, viskausi makuulle ja loikoi siten vuoteessa syömättömänä ja

vailla komeita vaatteitaan, sillä ne hän heti alussa myi sillä

perusteella, että niitä ei lepäillessä tarvittu. Tänä ruumiillisena ja

sielullisena herpaannuskautena kreivi de Guichen massi jälleen täyttyi

ja valoi viljavuuttansa de Manicampille, joka nyt osti uudet tamineet,

laittausi jälleen kuntoon ja aloitti entisen elostelun. Tuo uusien

vaatekappaleittensa pilahintaisen rahaksimuuttamisen kiihko oli

saattanut sankarimme hyvinkin kuuluiseksi Orléansissa; meidän on vain

mahdoton sanoa, miksi hän yleensä tuli juuri tähän kaupunkiin

katumuspäiviänsä viettämään. Muutamat maakunnan nuoret huvittelijat,

joiden täytyi tyytyä kuudensadan livren vuosirahaan, jakoivat siellä

hänen varallisuutensa rippeet. Noiden uhkeiden pukujen huomattavampana

ihastelijana oli ystävämme Malicorne, kaupungin prokuraattorin poika;

hänen isältään Condén prinssi -- aina rahan tarpeessa kuten aito Condé

-- usein sai lainoja runsaalla korolla. Malicorne hoiti isän kassaa, ja

silloiset laveat kunniakäsitykset sallivat hänen arvossapidettävänäkin

herrasmiehenä noudattaa isän esimerkkiä: lyhytaikaisilla pikku

lainoilla hän sai kahdeksantoistasadan livren vuositulot, joihin

prokuraattorin anteliaisuus puolestaan lisäsi kuusisataa käyttövaroina.

Niinpä Malicorne oli Orléansin hienostelijain kuningas, hänellä kun oli

kaksituhattaneljäsataa livreä vapaasti tuhlattavana kaikenkaltaiseen

hullutteluun.

Mutta -- päinvastoin kuin de Manicamp -- Malicorne oli äärettömän

kunnianhimoinen. Hän rakasti kunnianhimosta, haaskasi varoja

kunnianhimosta, syöksyi häviöön kunnianhimosta.

Malicorne oli päättänyt kohota hinnalla millä hyvänsä, ja kalliisti hän

tässä tarkoituksessa olikin hankkinut itselleen rakastetun ja ystävän.

Rakastettu, kreivitär de Montalais, on säälittömästi evännyt häneltä

rakkauden viimeiset myönnytykset, mutta hän oli ylimyksen tytär, ja

siinä oli kylliksi Malicornelle. Ystävä ei ollut kovinkaan

ystävällinen, mutta tämän oli ottanut suosikikseen kreivi de Guiche,

joka itse oli kuninkaan veljen ystävä, ja siinä oli kylliksi

Malicornelle. Rahallisesti neiti de Montalais kuitenkin tuli vuosittain

maksamaan hänelle tuhannen livreä, -- nauhoihin, hansikkaihin ja

makeisiin, -- ja de Manicamp sai vuosittain kahdestatoista

viiteentoista sataan käsilainoina, joita ei milloinkaan maksettu

takaisin.

Malicornelle ei siis itselleen jäänyt mitään. Ei, me erehdyimme, jäihän

hänelle isän kassa. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli prokuraattorin

rahoista jo maksanut itselleen usean vuoden määräerän ennakolta,

itsekseen vannoen täyttävänsä vajauksen heti kun saisi siihen

tilaisuuden.

Täksi tilaisuudeksi hän oli suunnitellut tuottoisaa virkasijaa

kruununprinssin huonekunnassa, kun tämä järjestettäisiin Anjoun Filipin

mennessä naimisiin. Se aika oli nyt tullut, alettiin vihdoinkin laittaa

prinssille omaa taloutta. Hyvä toimi kuninkaallisen perheen jäsenen

hovissa, kun se annettaisiin sellaisen ystävän kuin de Guichen

takuulla ja suosituksella, merkitsi vähintään kahtatoistatuhatta

livreä vuodessa, ja sovelluttaen siihen jo koettelemaansa

tulojen korollakäyttöä saattoi Malicorne tuosta summasta tehdä

kaksikymmentätuhatta.

Sellaiseksi virkailijaksi päästyään Malicorne siis saattoi mennä

naimisiin neiti de Montalaisin kanssa, joka ei ainoastaan toisi

miehelleen myötäjäisiä, vaan myöskin arvoa vanhan aatelisnimensä

loistolla. Mutta ainoanakaan tyttärenä ei kreivittärellä ollut

suurtakaan sukuperintöä, ja kunnollisten myötäjäisten saamiseksi oli

tarpeellista, että hän pääsisi seuranaiseksi jollekulle suurelle

ruhtinattarelle, joka oli yhtä antelias kuin leskiherttuatar oli itara.

Ja jotta vaimo ei olisi toisaalla ja mies toisaalla, -- jollainen asema

tuottaa suurta hankaluutta liiatenkin sellaisille luonteille kuin

tällä tulevalla pariskunnalla oli, -- Malicorne oli ajatellut

yhtymäkeskukseksi juuri kruununprinssin hovia. Neiti de Montalaisin

piti tulla prinsessa Henrietten hovineidoksi, Malicornen toimiessa

Anjoun herttuan huonekunnan virkailijana.

Suunnitelma oli hyvä, ja sitä oli rivakasti ryhdytty toteuttamaan.

Malicorne oli kärttänyt Manicampia pyytämään kreivi de Guichelta

hovineidon valtakirjaa, ja kreivin pyynnöstä oli Filip epäröimättä

allekirjoittanut sellaisen.

Mutta eiväthän noin toimeliaan sielun laskelmat supistuneet näin

ahtaisiin rajoihin, vaan ulottuivat jo paljon etäämmäksikin

tulevaisuuteen. Henriette-prinsessan lähellä saisi sukkela, nuori,

sievä ja vehkeilynhaluinen seuranainen tietoonsa kaikki nuoren

huonekunnan naissalaisuudet, ilmoittaen ne uskollisesti miehelleen,

joka puolestaan pitäisi ystävänsä Manicampin kanssa silmällä miehisen

elämän kätkettyjä piirteitä. Tällä keinoin voitaisiin joutuisesti luoda

suurikin omaisuus. Malicorne oli ruma nimi;[51] sen saaneella oli

kylliksi älyä tämän totuuden myöntämiseen. Mutta sopihan sitten ostaa

aatelistila, joka antaisi tälle nimelle jalosointuisemman lisän.

Ei ollut uskomatonta, että nimelle voitaisiin silloin löytää mitä

ylhäisin alkuperäkin; se saattoi johtua jostakin muinaisesta

tihutyöstä, jonka verestäminen tuottaisi Malicorne-suvulle uudenlaista

loistoa.

Näissä suunnitelmissa tosin ilmeni vielä monenlaisia vaikeuksia, ja

pahimpana itse neiti de Montalais.

Oikullisena, ailahtelevana, arvaamattomana, pikamielisenä, väliin

vallattomana ja väliin liiankin tyystänä sovinnaisuuden noudattajana

tämä omapäinen impi useinkin pelkällä valkoisten sormiensa

näpäytyksellä tai hymyilevien huultensa puhalluksella suisti kumoon

korttilinnan, jonka Malicorne oli kuukauden kärsivällisyydellä

rakentanut. Mutta rakastajan kiusoja lukuunottamatta Malicorne oli

kuitenkin onnellinen, ja joskaan hän ei kyennyt vieraantumaan

rakkaudestansa, oli hänellä silti voimaa sen huolelliseen

peittelemiseen siinä tiedossa, että niiden kahleiden vähäisinkin

hellittäminen, joihin hän oli omituisella sävyllään kytkenyt

valtiattarensa, päästäisi irti kiusanhengen, joka veisi häneltä

merkityksen ja pilkkaisi hänen koko kosintaansa. Hän nöyryytti

rakastettuansa ynseydellä. Halussaankin hehkuen, kun kreivitär

viettelevänä lähestyi häntä, Malicorne osasi tekeytyä kylmäkiskoiseksi,

kun oli varma siitä, että toinen ilkkuen pakenisi, jos hän avaisi

sylinsä. Montalais puolestaan ei luullut rakastavansa lakimiestä,

vaikka asian laita oli päin vastoin. Malicorne vakuutteli hänelle

penseyttänsä niin alituiseen, että hän tuon tuostakin lopulta uskoi, ja

silloin hän luuli vihaavansa mokomaa karhua. Kun neitonen jälleen

yritti vallata häntä keimailulla, heittäysi Malicorne vielä

keimailevammaksi, päästämättä rakastettuansa koskaan täydellisesti

varmaksi hänen todellisista tunteistaan. Mutta enimmin ja ehdottomasti

kiinnitti nuorta kreivitärtä Malicorneen se seikka, että tämä oli aina

tulvillaan hovin ja suurkaupungin viimeisiä kuulumisia; hän toi Bloisin

piiriin aina uuden kuosin, salaisuuden tai suuren maailman

tuoksahduksen, ja niiden tärkeyttä lisäsi lakimiehen ovela menettely,

kun hän ei koskaan pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, vaan päin vastoin

antoi vain houkutella itsensä vastaanottamaan suosionosoituksia, joiden

saamiseen hänellä kuitenkin hehkui halu. Ei kreivitärkään kitsastellut

jutustelussaan; hänen välityksellään Malicorne tiesi kaikki linnan

tapahtumat, joita hän mitä hupaisimpina kaskuina sitten kertoi

Manicampille. Tämä ei huolettomuudessaan viitsinyt niitä enää

parannella, vaan haastoi ne valmiissa kunnossaan kreivi de Guichelle,

joka niillä hauskutti vuorostaan Filip-prinssiä.

Sellainen pikku pyyteiden ja vehkeiden vyyhti siis lyhyeen kerrottuna

yhdisti Bloisin, Orléansin ja Pariisin, ja se nyt oli toimittamassa

viimemainitun kaupungin suureksi mullistajattareksi pienoisen la

Vallière-poloisen, joka äsken riemastuneena palatessaan äitinsä syliin

ei voinut mitenkään aavistaa, mikä merkillinen tulevaisuus oli hänen

osanaan.

Vanha Malicorne taasen, Orléansin arvoisa prokuraattori, ei nähnyt

nykyisyyttä sen selvemmin kuin toiset tulevaisuutta. Päivittäin

säännöllisesti kävellessään päivällisensä jälkeen kello kolmesta

viiteen Sainte-Catherine-torilla, Ludvig XIII:n aikuiseen

kuosiin valmistetussa harmaassa puvussaan ja isoruusukkeisissa

kangaskengissään, ei kunnon kaupunginvirkailija olisi voinut

uneksiakaan, että hän se maksoi nuo naurunremahdukset, salaiset

suudelmat, supatukset ja juonet jotka viidenviidettä lieuen mittaisena

ketjuna yhdistivät Bloisin linnan ja kuninkaallisen palatsin.

No niin, Malicorne siis läksi Bloisin linnasta, kuten sanottu,

tavatakseen uudestaan Manicamp-ystävänsä, joka oli tilapäisesti

vetäytynyt syrjäisempään eleskelyynsä Orléansin kaupunkiin. Oli tullut

juuri se käänne, jolloin tämä nuori ylimys hommasi viimeisen

kunnollisen pukunsa rahaksimuuttoa.

Hän oli kaksi viikkoa aikaisemmin nykäissyt kreivi de Guichelta

viimeiset sata pistolia, joilla tämän piti lähteä Havreen

vastaanottamaan Henriette-prinsessaa, ja kolme päivää sitten oli hän

saanut Malicornelta viisikymmentä pistolia Montalaisin valtakirjan

hintana. Tuntien kaikki muut apulähteensä tällähaavaa ehtyneiksi hän

oli turvautunut irtaimistoonsa, jota lopuksi edustivat kaunis kullalla

kirjailtu ja kultanauhainen verkatakki ja satiinihousut; ne olivat

lyhytaikaisella loistollaan herättäneet hovipiirin ihastusta.

Niistä hepenistä hyötyäkseen oli Manicampin täytynyt käydä vuoteeseen,

yrittäen pelkällä unella korvata lämmityksen ja aterioimisen puutetta,

puhumattakaan kävelyiden ja kekkerien hauskuudesta, jota hänelle ei

mikään hyvittänyt. Katkerinta oli vähintään viikoksi kieltäytyä

pelistä ja tanssista. Manicamp oli siis suuren synkkyyden vallassa,

ainoana toivonsäteenään juutalaiskaupustelijan odottelu. Tämän

sijasta ilmestyessään Malicorne sai kiusaantuneen äännähdyksen

tervehdyksekseen.

"Mitä nyt!" ärähti hän; "tekö siinä taas olette, hyvä ystävä?"

"Sitä kohteliaisuutta!" sanoi Malicorne.

"No, nähkääs, odotin rahaa, mutta vain te tulitte."

"Entä jos minä toisin rahaa?"

"Kas, se on toista. Tervetuloa, rakas ystävä."

Ja hän ojensi kätensä, ei tervehtiäkseen, vaan vastaanottaakseen

toiselta kukkaron; mutta Malicorne oli käsittävinään väärin ja pudisti

hänen kättänsä.

"Miten niiden rahojen laita on?" kysyi Manicamp heti.

"Rakas ystävä, jos niitä haluatte, niin ansaitkaa ne."

"Mitä siihen tarvitaan?"

"Ei muuta kuin nousta jalkeille ja lähteä suoraa päätä tavoittamaan

kreivi de Guichea."

"Minäkö!" sanoi Manicamp venyttäytyen veltosti vuoteellaan. "Siitä ei

tule mitään."

"Olette siis myynyt kaikki vaatekappaleenne?"

"Ei, on minulla vielä puku, ja parhaani, mutta ostajaa odotan juuri."

"No, mitäs muutakaan kuin laittaudutte oikein juhla-asuun, käskette

satuloida hevosen ja painutte taipaleelle."

"Ei käy laatuun."

"Miksei?"

"_Morbleu_, ettekö siis tiedä, että herra de Guiche on Étampesissa?"

"Kas, luulin hänen olevan Pariisissa; kolmenkymmenen lieuen sijasta

jouduttekin siis ratsastamaan vain viisitoista."

"Tepä herttainen olette! Jos siinä hienossa asussa teen sellaisen

matkan, niin siitä ei ole enää mihinkään: sen sijaan että möisin sen

kolmestakymmenestä pistolista saisin silloin lahjoittaa sen

viidellätoista."

"Lahjoittakaa miten vain, mutta minä tarvitsen toisen

hovineito-valtuutuksen."

"No, ei vähä mitään! Eikö kreivittärenne mahdu yhdelle sijalle?"

"Tehän niin tyydyttämätön olette: nielette kaksi omaisuutta, -- minun

ja kreivi de Guichen."

"Voisitte sanoa kreivi de Guichen ja teidän."

"Oikea muistutus kyllä, olkoon arvojärjestys kunniassa; mutta sen

valtakirjan tarvitsen."

"Hyvä ystävä, prinsessalle kuuluu vain kaksitoista hovineitoa; olen jo

hankkinut teille, mitä kaksitoistasataa naista on kilvan kärttänyt, ja

siihen on minun täytynyt käyttää sellaista valtiotaitoa..."

"Niin, kyllä tiedän, että te olette tavattomasti kunnostautunut siinä

puuhassa, rakas ystävä."

"Pitää syventyä asioihin", sanoi Manicamp.

"Turha puhuakaan siitä minulle! Ja lupaankin, että kun minusta tulee

kuningas, niin..."

"Julistaudutte Malicorne I:ksi?"

"Ei, vaan nimitän teidät rahaministerikseni; mutta siitähän ei nyt ole

kysymys."

"Valitettavasti ei."

"On hankittava minulle toinen hovineidon valtakirja.

"Ystäväiseni, luvatkaa minulle taivas, niin nyt minä en tästä

hievahda."

Malicorne helisytti taskuaan.

"Tässä kilisee kaksikymmentä pistolia", hän sanoi.

"Ja mitä minä kahdellakymmenellä pistolilla teen, hitto vieköön?"

"Ka", virkkoi Malicorne hiukan pahastuen, "vaikkapa vain lisäätte ne

niihin viiteensataan, jotka jo olette minulle velkaa!"

"Olette oikeassa, voinhan ne siltä näkökannalta kelpoittaa", myöntyi

Malicorne ojentaen uudestaan kätensä. "Antakaa tänne."

"Malttakaa toki, lempo soikoon! Ei tässä sentään pelkkä käden

ojentaminen riitä; saanko sen valtakirjan?"

"Olkoon menneeksi."

"Pianko?"

"Tänään."

"Ohoh, älkää sentään sitoutuko liikoihin, herra de Manicamp, kun en

niin tavatonta joutuisuutta pyydäkään. Kolmenkymmenen lieuen taival

päivässä tappaisi teidät."

"Ystävän palvelemisessa en katso mitään mahdottomaksi."

"Olette sankarillinen."

"No, ne kaksikymmentä pistolia?"

"Tässä", sanoi Malicorne näyttäen kultarahoja.

"Hyvä!"

"Mutta, hyvä herra Manicamp, teiltähän ne melkein kuluvat

kyytihevosiin, jos aika sovitaan näin lyhyeksi."

"Eikä kulu, olkaa huoletta."

"Suokaa anteeksi, seitsemän kyytiväliä täältä Ëtampesiin, neljätoista

livreä, edestakaisin kahdeksankolmatta; ilman päivällistä ette voisi

sieltä lähteä, ja varmaan teidän olisi lopultakin pakko jäädä myös

yöksi, joten voin laskea siitä kuusikymmentä livreä kaikkiaan menoiksi,

jos aloitatte yrityksen tällaiseen aikaan päivästä."

Manicamp venyttäysi vuoteellaan kuin käärme ja tähtäsi suuret silmänsä

Malicorneen.

"Lienette sentään oikeassa", hän myönsi, "en voisi palata ennen kuin

huomenna." Ja samassa hän otti nuo kaksikymmentä pistolia. "Mutta siinä

tapauksessa meillä onkin vielä aikaa."

"Aikaa mihin?"

"Pikku pelierään."

"Ei toki, te voitatte aina."

"No, lyökäämme vetoa; veikkaan nämä kaksikymmentä pistolia

kahtakymmentä vastaan."

"Ja mikä olisi vedon aiheena?"

"Minä selitän. Tarkimman määräyksen mukaan täältä on neljäntoista

lieuen matka Étampesiin."

"Niin."

"Neljäntoista takaisin."

"Tietenkin."

"Yhteensä siis kahdeksankolmatta lieuen taival."

"Epäilemättä."

"Sille taipaleelle saanen neljäntoista tunnin ajan?"

"Sen myönnän mielelläni."

"Tunnin kreivi de Guichen tavoittamiseen?"

"Sekin on vaatimattomasti pyydetty."

"Ja tunnin hänen kyhätäkseen kirjeen prinssille?"

"Se sopii."

"Kuusitoista tuntia siis kaikkiaan. Nyt on kello kaksitoista .."

"Puoli yksi."

"Kas, teillähän on komea taskukello!"

"Puhuitte vedonlyönnistä?" kysäisi Malicorne pistäen kellon nopeasti

takaisin taskuunsa.

"Aivan oikein: tarjoudun lyömään vetoa kahdestakymmenestä pistolista,

että te saatte kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa."

"Onko teillä siivekäs hevonen?"

"Se on minun asiani. Yhdyttekö vetoon?"

"Että muka saan kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa?

allekirjoitettuna?"

"Aivan."

"No, hyvä, -- minä lyön vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että se on

mahdotonta", päätti Malicorne uteliaana näkemään, miten lepäilevä

aatelismies tästä sitoumuksesta suoriutuisi.

80.

Manicampin mahti.

"On siis sovittu", määritteli de Manicamp vedonlyönnin vahvikkeeksi,

"että te suoritatte minulle kaksikymmentä pistolia heti kun selviää,

että toimitan teille kreivi de Guichen vastauksen kahdeksassa tunnissa

niiden kuudentoista asemesta, jotka olemme laskeneet matkaan täältä

Étampesiin ja takaisin? Ja että päinvastaisessa tapauksessa minä

menetän saman summan?"

"Sovittu on."

"Antakaahan kynä, mustetta ja paperia."

"Tässä on kirjoitustarpeet."

"Aah!"

Huoaten Manicamp kohottausi vasemman kyynärpäänsä varaan ja piirsi

sirosti seuraavat rivit:

'Osoitus kruununprinsessan hovineidon paikan täyttämiseen, johon

herra kreivi de Guiche sitoutuu ensi tilassa toimittamaan

nimityksen.

_De Manicamp_.'

Tästä ponnistuksesta päästyään Manicamp ojentausi jäljen pitkäkseen.

"No, mitä tämä merkitsee?" oudoksui Malicorne.

"Ei muuta kuin että jos teillä on kiire saada haltuunne kreivi de

Guichen suosituskirje prinssille näytettäväksi, olen minä voittanut

vetoni."

"Millä tavoin?"

"Sen pitäisi olla selvää: te otatte tämän paperin ja lähdette minun

sijastani."

"Ahaa!"

"Kiidätte huiminta vauhtia ja olette kuuden tunnin kuluttua

Étampesissa; tuntia myöhemmin teillä on kreivin kirje, minä olen

voittanut vetoni makuulla. Tämä järjestely on minulle mukavin ja

varmaan myös teille."

"Te olette ehdottomasti suuri mies, Manicamp!"

"Sen kyllä tiedän."

"Minä siis lähden Êtampesiin ja näytän kreivi de Guichelle tämän

osoituksen?"

"Häneltä saatte samanlaisen prinssille."

"Ja sitten riennän Pariisiin?"

"Ja prinssi vahvistaa nimityksen heti."

"Antaen minulle valtakirjan?"

"Niinkuin teillä jo olisi se."

"Ah!"

"Lienen huomaavainen mies, vai mitä?"

"Ihailtava ystävänpalveluksissa!"

"Kiitos."

"Te siis saatte kreivi de Guichen myöntämään mitä vain tahdotte, hyvä

Manicamp!?"

"Kaikkea, paitsi rahaa."

"_Diable_, kiusallinen poikkeus! Mutta jos nyt pyytäisitte häneltä...

jotakin muuta tärkeätä?"

"Mitä tärkeätä se olisi?"

"No, jos joku ystävänne pyytäisi teiltä sellaista palvelusta, että..."

"Minä kieltäytyisin."

"Niin itsekäs!"

"Tai ainakin kysyisin, minkä palveluksen hän tekisi minulle

vastavuoroon."

"Vaikkapa niinkin. Se ystävä siis nyt puhuttelee teitä."

"Te, Malicorne?"

"Minä niin."

"Kas vain, olettekin siis hyvissä varoissa?"

"Minulla on vielä viisikymmentä pistolia."

"Juuri se erä, jota tarvitsen. Missä ne kolikot ovat?"

"Täällä", vastasi Malicorne kopauttaen toista taskuaan.

"Puhukaa, hyvä ystävä; mitä te olette vailla?"

Malicorne otti jälleen kirjoitusneuvot ja tarjosi niitä Manicampille.

"Kirjoittakaa", esitti hän.

"Sanelkaa."

"'Osoitus viran saantiin hänen kuninkaallisen korkeutensa

kruununprinssin hovissa.'"

"Ohoh!" sanoi Manicamp kohottaen kynän, "virka prinssin huonekunnassa

viidestäkymmenestä pistolista?"

"Te kuulitte väärin, hyvä ystävä."

"Ettekö sanonut viisikymmentä?"

"Viisisataa ainakin tarkoitin."

"Olisiko se summa käsillä?"

"Se on tässä."

Manicamp ahmi katseillaan lakimiehen näyttämää kultakääryä, mutta tämä

piti sitä nyt loitolla.

"No, mitä sanottekaan? Viisisataa pistolia!"

"Mitättömän huokeasta menee, ystäväiseni", vastasi Manicamp, "te

käytätte luottoani kohtuuttomasti; mutta sanelkaa pois."

Malicorne jatkoi:

"'Ystäväni kreivi de Guichen hankittavaksi ystävälleni Malicornelle.'"

"Kas niin", virkahti Manicamp.

"Suokaa anteeksi, unohditte allekirjoituksen."

"Ah, aivan oikein! No, nyt ne viisisataa!"

"Tästä luen kaksisataaviisikymmentä."

"Miksi jättäisitte puolet pois?"

"Loput suoritan saadessani viran."

Manicamp irvisti happamesti.

"Siinä tapauksessa", hän sanoi, "antakaa se osoitus takaisin."

"Takaisin! Miksi?"

"Lisään siihen sanan."

"Lisäätte sanan?"

"Niin, yhden vain."

"Mikä se olisi?" epäröitsi lakimies.

"'Kiire.'"

Malicorne antoi paperin, ja Manicamp, kirjoitti lisäyksensä.

"Hyvä!" tuumi toinen saadessaan jälleen lappusensa. Manicamp alkoi

laskea kultarahoja.

"Puuttuu kaksikymmentä", huomautti hän.

"Kuinka niin?"

"Voitinhan äskeisessä vedonlyönnissä."

"Se on totinen tosi!"

Malicorne antoi kaksikymmentä pistolia lisää. Manicamp alkoi koppoa

kultaansa täysin kourin ja valutella sitä koskina peitteelleen.

"Siinä siis toinen valtuutus", jupisi Malicorne kuivatessaan paperinsa,

"joka ensimmältä näytti käyvän minulle kalliimmaksi kuin edellinen;

mutta..."

Hän pysähtyi, otti vuorostaan kynän ja kirjoitti Montalaisille:

'Mademoiselle, ilmoittakaa ystävättärellenne, että hänen

valtuutuksensa saapuu piammiten. Lähden juuri hankkimaan siihen

vain allekirjoitusta, muu on kunnossa: kahdeksankymmenenkuuden

lieuen matkan tulen samonneeksi rakkaudesta teihin!'

Kavalasti hymyillen hän sitten jatkoi äskeistä tuumailuaan: "Niin,

luulinpa toisen valtakirjan käyvän minulle kalliimmaksi kuin

ensimmäisen, mutta sepä heltisi huokeammallakin... ja neiti de la

Vallière lisäksi näkyy tuottavan minulle enemmän hyvää kuin hänen

ystävättärestäänkään toivoin, kunhan nyt vain tämä kaikki toteutuu --

kuten tapahtuukin, taikka nimeni ei ole Malicorne! -- Hyvästi,

Manicamp!" hän lisäsi ääneen ja riensi tiehensä.

Mutta sitten illalla Êtampesiin ehtiessään hän kuuli, että kreivi de

Guiche oli vastikään lähtenyt Pariisiin. Malicorne kuitenkin levähti

vain kaksi tuntia ja lähti uudestaan taipalelle. Saapuen Pariisiin

aamuyöstä hän poikkesi pieneen majataloon, jossa hänen oli tapana

asustaa pääkaupunkikäynneillään, ja kello kahdeksaksi aamulla hän

laittausi Grammont-hotelliin.

Tämä tarmokkuus osoittausi varsin tähdelliseksi, sillä kreivi de Guiche

oli juuri lähtemässä jäähyväisille prinssin luo ennen kuin matkaisi

Havreen, jonne Ranskan aatelisto oli kokoontumassa vastaanottamaan

Henriette-prinsessaa tämän saapuessa Englannista.

Malicorne lausui Manicampin nimen ja sai heti pääsyn.

81.

Grammont-hotellin pihalla.

Kreivi de Guiche oli sukunsa kaupunkitalon pihalla tarkastamassa

valjakoitansa, joita ratsaspalvelijat ja tallirengit taluttivat hänen

ohitseen. Nuori ylimys kiitti tai laitti hankkijainsa ja palkollistensa

kuullen hänelle osoiteltuja saattueen pukuja ja tamineita, hevosia ja

valjaita. Kesken tätä tärkeätä hommaa mainittiin hänelle Manicampin

nimi.

"Manicamp?" hän huudahti. "Tulkoon heti, _parbleu_!" ja hän astahti

vilkkaasti portille päin.

Malicorne livahti sisään puoliavoimesta portista ja katsoi rohkeasti

kreiviin, joka kummastui nähdessään tuntemattomat kasvot odotetun

ystävän sijasta.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lakimies, "luulen erehdyksen

tapahtuneen: teille lienee ilmoitettu itse Manicamp, vaikka tuleekin

vain hänen lähettinsä."

"Ahaa!" virkkoi de Guiche hieman kylmäkiskoisempana, "ja mikä on

asiana?"

"Kirje, herra kreivi."

Malicorne ojensi kotelon ja piti tarkoin silmällä kreivin kasvoja, kun

tämä huolettomasti sieppasi käteensä ensimmäisen osoituksen.

Vilkaistuaan siihen de Guiche puhkesi nauruun.

"Taas!" hän huudahti; "jälleen hovineito? Jopa nyt! Se veitikka ottaa

siis hoivaansa kaikki hovin seuranaiset?" Malicorne vain kumarsi.

"Ja miksei hän tule itse?" kysyi kreivi.

"Hän on vuoteenomana."

"Äh lempo! Hänellä ei siis ole rahaa?" Kreivi kohautti olkapäitänsä.

"Mihin hän onkaan jo kaikki rahansa syytänyt?"

Malicornen liike ilmaisi, että hän oli siitä seikasta yhtä tietämätön

kuin toinenkin.

"Käyttäköön sitten luottoa", jatkoi de Guiche.

"Hm, minä luulen, että Manicampilla ei ole luottoa muualla kuin teidän

luonanne, herra kreivi", huomautti Malicorne vapaapuheisesti.

"Mutta niin ollen hän ei saavukaan Havreen? Mahdotonta, sinnehän pitää

kaiken hienoston tulla!"

"Toivottavasti hän ei sentään lyö laimin niin loistavaa tilaisuutta,

herra kreivi", yritti Malicorne lohduttaa.

"Hänen tulisi jo kuitenkin olla Pariisissa!"

"Hän kaiketi lähtee poikkimaitse suoraan Orléansista, voittaakseen

menettämänsä ajan. Siihen matkaan hän lienee varustautunut."

"Monsieur", sanoi kreivi de Guiche kumartaen, "teillä näkyy olevan

hyvää aistia."

Malicorne tosiaan näytti ulkonaisestikin esittelykelpoiselta

herrasmieheltä puvussa, jonka hän oli aikaisemmin ostanut Manicampilta.

Hän kumarsi vuorostaan.

"Osoitatte minulle suurta kunniaa, monsieur", vastasi hän.

"Ketä mielihyväkseni saankaan puhutella?"

"Nimeni on Malicorne, monsieur."

"Mitä arvelette näistä pistoolikoteloista, herra de Malicorne?"

Malicorne oli älykäs mies ja oivalsi, miten nyt oli käytettävä

tilaisuutta. Hänen nimensä eteen ilmestynyt aatelistunnus sitäpaitsi

tuntui kohottaneen hänet puhuttelijansa tasalle, niin että hän kykeni

esiintymään luontevasti.

Hän tutki koteloita asiantuntijan näköisenä ja lausui epäröimättä:

"Raskaanlaisia."

"Siinä näette", virkkoi de Guiche satulasepälle, "tämä pätevä aseiden

tuntija vahvistaa äskeisen moitteeni, että olette tehnyt

pistoolikotelot liian tukeviksi."

Satulaseppä lausui pahoittelunsa.

"Entä mitä sanotte tuosta hevosesta?" kysyi de Guiche. "Ostin sen

vastikään."

"Päältä katsoen se näyttää minusta täydelliseltä, herra kreivi; mutta

minun pitäisi koetella sitä, voidakseni antaa arvosteluni."

"No, nouskaa selkään, herra de Malicorne, ja kiertäkää ajorata pariin

kolmeen kertaan." -- Talon piha oli tosiaan järjestetty siten, että

kehä kelpasi tarpeen tullen ratsastuskentäksi.

Malicorne sieppasi ripeästi ohjakset oikeaan käteensä, tarttui harjaan

vasemmallaan, kohousi jalustimen varassa ja heilahti satulaan.

Ensin hän antoi ratsun kiertää pihan kertaalleen käymäjalkaa. Toisen

hän ratsasti ravia ja kolmannella antoi juoksijan laukata. Sitten hän

pysähdytti kreivin lähelle, hyppäsi maahan ja heitti ohjakset

tallirengille.

"No, mikä on mielipiteenne, herra de Malicorne?" tiedusti kreivi.

"Hevonen on mecklenburgilainen, herra kreivi", sanoi Malicorne.

"Vilkaistessani, olivatko kuolaimet hyvin paikoillaan, huomasin iän

juuri seitsemäksi vuodeksi, josta alkaen sotaratsua on ryhdyttävä

harjoittamaan. Etupuoli on keveä. Latuskapäinen hepo on ratsastajan

kädelle lepo, sanotaan. Säkä matala. Lautasten pyöristys saa minut

hiukan epäilemään saksalaisen rodun puhtautta; siinä on varmaan

englantilaistakin verta. Elukka seisoo tanakasti, mutta pyrkii ravissa

ristiastuntaan; parasta on panna hyvää huolta kengitykseen. Säyseä

muuten, ja nopea vauhtia muuttaessa tai käänteissä."

"Oivallisesti arvosteltu, herra de Malicorne", kiitti kreivi. "Te

olette todellinen tuntija." Kääntyen jälleen lähemmin tarkastamaan

tulokasta hän jatkoi: "Teillä on peräti siro puku. Ei kai se ole

maakunnasta saatu, -- Toursissa tai Orléansissa en luulisi noin hyvällä

aistilla vaateparsia sommiteltavan?"

"Ei, herra kreivi, Pariisissa tämä onkin tehty."

"Kas, sen kyllä näki... Mutta palatkaamme asiaamme -- Manicamp siis

tahtoo nimityttää vielä toisen hovineidon?"

"Näette hänen kirjoittavan teille siten, herra kreivi."

"Kuka siksi ensimmäiseksi tulikaan?"

Malicorne tunsi punehtuvansa.

"Hyvin viehättävä neitonen", hän kiirehti vastaamaan, "kreivitär de

Montalais."

"Ahaa, te tunnette hänet, monsieur?"

"Kyllä, hän on kihlattuni, tai melkein."

"Se on toista... Onnittelen tuhannesti!" sanoi kreivi de Guiche, jonka

huulilla jo pyöri hovilaispila, mutta sai sijalleen kunnioittavan

sävyn, kun Malicorne ennätti huomauttaa suhteensa laadusta. "Ja kelle

tämä toinen valtuutus on aiottu?" jatkoi kreivi. "De Manicampinko

kihlatulle?... Siinä tapauksessa surkuttelen kaunotarta. Tyttöparka saa

hankalasti hoidettavan miehen."

"Ei, herra kreivi... toisen nimityksen saisi kreivitär la Baume le

Blanc de la Vallière."

"Tuntematon", virkahti de Guiche.

"Hän en todella yleiseenkin tuntematon, monsieur", myönsi Malicorne

hymyillen.

"No, minä puhun prinssille. Onhan hän kai hyvää sukua?"

"Vanhaa ja kunnioitettua syntyperää, leskiherttuattaren seuraneiti."

"Hyvä on! Tahdotteko tulla mukaan prinssin luo?"

"Mielelläni, jos suotte minulle sen kunnian."

"Ovatko vaununne täällä?"

"Ei, tulin ratsain."

"Tuossa puvussa?"

"Ei, monsieur; saavuin Orléansista kyytihevosella ja vaihdoin asuani

ennen kuin esittäysin teille."

"Niin oikein, tehän jo sanoitte tulevanne Orléansista", tuumi kreivi ja

rypisti de Manicampin kirjeen taskuunsa.

"Monsieur", huomautti Malicorne arasti, "te ette liene lukenut kaikkea

-- kotelossa oli kaiketi kaksi kirjettä."

"Oliko niin? Katsotaanpa." Ja kreivi avasi uudestaan kuoren. "Ahaa,

aivan oikein, totta kyllä!"

Kreivi käänsi auki sen paperilapun, jota hän ei ollut vielä lukenut.

"Jo sen arvasinkin", hän sitten sanoi, "taaskin paikanmääräys prinssin

hovissa, -- se mies on totisesti pohjaton. Sitä peijoonia, hän siis

tekee kauppoja arvonimityksillä?"

"Ei, herra kreivi, hän tahtoo tällä vain suoda minulle lahjan."

"Kah, teihinhän sen loppulisäys todella viittaakin! Se muuttaa' asian,

hyvä herra de Malicorne", lausui nuori ylimys armollisesti.

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ansaitsemattoman suuri", rohkaistui nyt

lakimies selittämään; "minun täytyy jo ottaa vapaudekseni oikaista

käsitystänne eräässä kohdassa: minä en ole aatelismies. Minulla on

rehti sydän, hiukan järkeäkin mutta nimeni on lyhyeen vain Malicorne."

"No", virkkoi de Guiche tähystellen puhekumppaninsa sukkelia ilmeitä,

"te todella tunnutte minusta miellyttävältä mieheltä, monsieur. Minä

pidän ulkomuodostanne, herra Malicorne, ja teillä täytyy olla ihan

erinomaisia ominaisuuksia, kun olette voinut kiinnittää puolellenne

niin itsekkään olennon kuin de Manicampin. Hiisi vieköön, suoraan

sanoen te olette aivan yli-ihminen!"

"Enhän nyt toki!"

"_Morbleu_, niin juuri, koska hän tekee teille lahjoituksen. Ettekö

sanonut, että hän tahtoi lahjoittaa teille virkanimityksen prinssin

huonekuntaan?"

"Suokaa anteeksi, herra kreivi, -- jos saan sen viran, niin lahjoittaja

ei ole hän, vaan te."

"Ja kenties hän ei olekaan aivan ilmaiseksi antanut välitystään?"

"Herra kreivi..."

"Malttakaas, Orléansissahan on joku Malicorne, joka lainailee rahoja

Condén prinssille, _parbleu_!"

"Varmaankin isäni, monsieur."

"Kas vain! Herra prinssillä on isä ja tuolla kamalalla de Manicampilla

ahmatilla poika! Olkaa varuillanne, monsieur, minä tunnen hänet;

_mordieu_, hän kalvaa teidät luihin asti."

"Minä vain lainaan korottomasti, monsieur", paransi lakimies asemaansa

hymyhuulin.

"Sainkin teistä heti sen käsityksen, että te olette peräti säädyllinen

herrasmies, herra Malicorne. Te saatte nimityksenne, tai menköön oma

nimeni."

"Voi, herra kreivi, kiitän kaikesta sydämestäni!" huudahti Malicorne

hurmaantuneena.

"Lähtekäämme kruununprinssin luo, hyvä herra Malicorne, lähtekäämme

suoraa päätä."

Ja de Guiche suuntasi askeleensa portille, viitaten uutta

tuttavaa mukaansa. Mutta samassa sen takaa ilmestyi nuori ritari,

neljän- tai viidenkolmatta ikäinen, kalpeakasvoinen, ohuthuulinen,

hohtavasilmäinen, ruskeatukkainen.

"Hei, hyvää huomenta!" toivotti hän, tulollaan peräydyttäen kreivin

sisemmäksi pihalle.

"Kas, sinä täällä, de Wardes! Sinä, saappaissa, kannuksissa ja raippa

kädessä!"

"Oikea asu Havreen lähtijälle. Eihän huomenna ole Pariisissa enää

ketään." Ja uusi tulokas tervehti sovinnaisesti Malicornea, joka

uhkeassa puvussaan olisi käynyt ruhtinaasta.

"Herra Malicorne -- herra de Wardes", esitteli de Guiche, toisten

kumartaessa uudestaan. "Kuulehan, de Wardes, sano meille, sinä kun olet

selvillä tällaisista asioista: mitä virkoja nykyään on täyttämättä

hovissa tai oikeastaan kruununprinssin huonekunnassa?"

"Kruununprinssin huonekunnassa?" toisti de Wardes tähystellen ilmaan,

muistutellakseen mieleensä. "Maltahan... ylitallimestaria ei

tietääkseni ole vielä määrätty."

"Oh", huudahti Malicorne, "älkäämme puhuko sellaisista sijoista,

monsieur; minun pyrkimykseni ei ulotu neljännekseenkään sitä matkaa!"

De Wardesilla oli epäluuloisempi huomiokyky kuin de Guichella, ja hän

oivalsi heti, mitä Malicorne oli miehiään.

"Niin, herttua ja pääri sen tarvitsee olla, joka siihen

luottamusasemaan nimitetään", sanoi hän masentavasti.

"Minä en pyydä muuta kuin jotakin ihan vaatimatonta tointa", selitti

Malicorne; "olen arvoltani halpa enkä asetu oikeata tasoani ylemmäksi."

"Monsieur Malicorne on miellyttävä herrasmies, jonka ainoana haittana

on aateluuden puute", puolsi nuori kreivi arvokumppanilleen. "Mutta

minä puolestani en anna sellaiselle seikalle ehdotonta merkitystä."

"Vaikka niinkin", mukausi de Wardes; "mutta muistutan sinulle vain,

hyvä kreivi, että ilman aatelisarvoa voi tuskin toivoa pääsyä prinssin

esittelyyn."

"Se on totta, hovisääntö on muodollinen!" muisti kreivi. "_Diable!

diable!_ sitä emme olleet ajatelleet."

"Voi, se on minulle kova isku", sanoi Malicorne hiukan kalveten, "kova

isku, herra kreivi!"

"Ei toivoakseni korjautumaton", viihdytti de Guiche.

"_Pardieu_!" huudahti de Wardes; "korjaus on kyllä tiedossa, kun teistä

vain tehdään aatelismies, hyvä herra. Hänen ylhäisyytensä kardinaali

Mazarin ei juuri muuta tehnytkään aamusta iltaan."

"No no, de Wardes!" kielsi kreivi; "ei mitään huonoja piloja. Meidän

keskemme ei sellainen leikkipuhe sovellu; on kyllä totta, että

aateluutta voi ostaa, mutta se on niin ikävä ilmiö etteivät

aatelismiehet hevin voi sitä tehdä naurun asiaksi.

"Oletpa totisesti puritaanimainen, kuten englantilaiset sanovat."

"Herra varakreivi de Bragelonne!" ilmoitti kamaripalvelija pihalla

ikäänkuin salonkiin astuen.

"Ah, rakas Raoul, sinuapa on hauska tavata! Ja saappaissa ja

kannuksissa myös! Lähdet siis matkaan sinäkin!"

Bragelonne lähestyi nuorten miesten ryhmää ja tervehti luonteenomaisen

vakaasti ja säveästi. Hänen kumarruksensa kohdistui etenkin de

Wardesiin, jota hän ei ollenkaan tuntenut ja jonka kasvonpiirteet

olivat käyneet omituisen kylmäkiskoisiksi Raoulin ilmestyessä.

"Hyvä ystävä", hän sanoi de Guichelle, "tulin pyytämään sinun seuraasi.

Olethan nimittäin arvatenkin lähtemässä Havreen?"

"No, mainiota, erinomaista! Me saamme hupaisen matkan. Herra Malicorne

-- herra de Bragelonne. Niin, ja tässä esittelen sinulle herra de

Wardesin."

Nuoret aatelismiehet vaihtoivat jäykän tervehdyksen. Nämä

kaksi luonnetta näkyivät alunpitäin luontuvan keskinäiseen

vastakohtaisuuteen. De Wardes oli joustava, nokkela, salakavala, Raoul

totinen, ylväs, suora.

"Toimita meidät yksimielisyyteen, de Wardes ja minut, Raoul."

"Mitä kysymys koskee?"

"Aatelia."

"Kuka sitä alaa tuntee, ellei Grammont-suvun jäsen?"

"En tahdo kuulla kohteliaisuuksiasi, vaan kysyn mielipidettäsi. De

Wardes väittää, että aatelisarvoja käytetään väärin; minä taasen olen

sillä kannalla, että aatelisarvo sinänsä ei ole katsottava mitään

merkitseväksi, jos mies ei osoita edustavansa sitä kunniakkaasti."

"Sinä olet oikeassa", lausui de Bragelonne tyynesti.

"Mutta minäkin voin esittää perusteen väitteelleni, herra varakreivi",

virkkoi de Wardes omituisella äänenpainolla, "sanoessani, että

Ranskassa kaikin tavoin halvennetaan ylimystöä: itse kuningas valitsee

ympäristökseen miehiä, jotka eivät voisi luetella neljääkään esi-isää."

"Mitä joutavia!" tokaisi de Guiche; "kuinka voitkaan siten sanoa?"

"Voin mainita esimerkin." De Wardes kääntyi erityisesti tähystämään

Bragelonnea, mutta jatkoi sitten kreiville: "Tiedätkö, kuka on

vastikään nimitetty muskettisoturien päällikkökapteeniksi, --

arvoasemaan, joka vastaa enempää kuin päärin etuuksia ja asettaa

haltijansa Ranskan marskienkin edelle?"

Raoul alkoi punehtua huomatessaan, mihin de Wardes tähtäsi.

"En ole kuullut; kuka on nimitetty? Pitkää aikaa ei siitä missään

tapauksessa ole, sillä vielä viime viikolla se paikka oli avoinna, kun

kuningas epäsi sen kruununprinssiltä, jolla oli suojatti aiottuna

toimeen."

"No, kas, hyvä ystävä, kuningas on sen evännyt veljensä suojatilta,

antaakseen tuon aseman chevalier d'Artagnanille, gascognelaiselle

pikkuaateliselle, joka on kolmekymmentä vuotta palvellut vartiosoturina

eteissuojamissa!"

"Suokaa anteeksi, monsieur, että keskeytän", puuttui puheeseen Raoul,

luoden ankaran silmäyksen de Wardesiin, "mutta te ette nähdäkseni tunne

miestä, josta puhutte."

"Enkö muka tunne herra d'Artagnania! Hyväinen aika, kuka ei häntä

tuntisi?"

"Niiden, jotka hänet tuntevat, monsieur", sanoi Raoul yhä tyynemmin ja

kylmäkiskoisemmin, "täytyy tunnollisina sanoa, että jos hän ei olekaan

niin jalosukuinen aatelismies kuin kuningas, -- mikä ei ole hänen

vikansa, -- hän joka tapauksessa on maailman kaikkien valtiaitten

vertainen miehuullisuuden ja kunnon puolesta. Se on minun mielipiteeni,

ja -- Jumala kiitos -- minä tunnenkin herra d'Artagnanin syntymästäni

saakka."

De Wardes aikoi vastata, mutta de Guiche ehätti edelle, käsittäen

keskustelun joutuneen pahalle tolalle. Bragelonne sävyssä oli ollut

alunpitäin jotakin vaistomaista vastenmielisyyttä de Wardesia

kohtaan, joka puolestaan esiintyi harkitun hyökkäävästi. Lähemmin

miettimättäkään kahden ystävänsä outoa vastakohtaisuutta de Guiche

oivalsi, että heistä oli jompikumpi tuotapikaa lausumassa toiselle

hyvitystä vaativan loukkauksen, ja sitä ehkäistäkseen hän tokaisi:

"Hyvät herrat, meidän tulee erota, sillä minun on lähdettävä prinssin

luo. Tule sinä minun kanssani Louvreen, de Wardes; sinua taasen

pyydän jäämään tänne isännöimään, Raoul, pitääksesi silmällä

matkavalmistusteni viimeistelyä, kun kerran tiedät, mitä kaikkea täällä

on tekeillä."

Miehenä, joka ei etsinyt eikä pelännyt kaksintaistelua, Raoul

vastustelematta nyökkäsi myöntymykseksi ja istuutui penkille

päivänpaisteeseen.

"Hyvä on", sanoi de Guiche, "levähdä siinä, Raoul, ja näytätä itsellesi

niitä kahta ratsua, jotka vastikään ostin; lausut niistä sitten

mielipiteesi, sillä minä panin kaupan ehdoksi sinun hyväksyvän

lausuntosi. Kah, suo anteeksi, -- unohdinpa kysyä sinulta tietoja

kreivi de la Fèrestä?"

Viime sanat virkkaessaan hän tarkkasi de Wardesia, nähdäkseen, olisiko

Raoulin isän mainitsemisella mitään vaikutusta häneen.

"Kiitos", vastasi nuori mies, "herra kreivi jaksaa hyvin."

De Wardesin silmissä leimahti vihan salama, jota de Guiche ei ollut

huomaavinaan; hän hyvästeli Raoulia kädenpuristuksella ja lisäsi:

"Kun täällä tulee valmista, niin mehän voimmekin tavata toisemme

Palais-Royalin pihalla." Hän viittasi mukaansa de Wardesia, joka

liikahteli kärsimättömästi. "Lähdemme", hän sanoi; "tulkaa, herra

Malicorne."

Tämä nimi säpsähdytti Raoulia. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kerran

kuullut sitä nimeä mainittavan, mutta hän ei kyennyt muistamaan, missä

tilaisuudessa. Hänen puolittain mietiskellessään sitä ja puolittain

hautoessaan pahastustansa de Wardesin käyttäytymisestä astelivat toiset

kolme herrassa Palais-Royalia kohti, missä Anjoun herttua asui.

Malicorne käsitti kaksi seikkaa: ensiksikin, että aatelismiehillä oli

jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa, ja toiseksi, että hänen ei

muutenkaan sopinut kävellä heidän rinnallaan. Hän jättäysi taammaksi.

82.

Prinsessan muotokuva.

"Oletko järjiltäsi?" paheksui de Guiche edettyään kumppaninsa kanssa

muutaman askeleen Grammont-hotellista; "teet hyökkäyksen herra

d'Artagnania vastaan, ja vielä Raoulin kuullen?"

"Entä sitten?" kysyi de Wardes. "Onko herra d'Artagnanin arvosteleminen

kiellettyä?"

"Mutta tiedäthän toki, että sen yhden miehen osalle tulee hyvinkin

neljännes muskettisoturien kunniakkaan ja kuuluisan valioväen parhaasta

toiminnasta!"

"Vaikkapa niinkin, mutta miten se voisi estää minua vihaamasta häntä?"

"Mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Oh, ei minulle mitään."

"Miksi häntä siis vihaisit?"

"Kysy sitä isäni haamulta."

"Totta tosiaan, de Wardes, sinä hämmästytät minua: herra d'Artagnan ei

ole lainkaan niitä miehiä, jotka tiliänsä kuittaamatta jättävät

jälkeensä jotakin kaunaa. Isäsi taasen kuuluu puolestaan olleen ylväs

mies, ja niin pahoja vihoja ei ole, ettei kelpo miekanmittely riittäisi

sovitukseksi!"

"Minkäpä sille voi, veikkoseni, -- isäni ja herra d'Artagnan pysyivät

vihoissa; lapsuudestani asti hän haastoi minulle siitä, ja se

vihamielisyys siirtyi minulle erityisenä säännöksenä muun perinnön

ohella."

"Ja sinä voit sellaisella perusteella tuntea todellisia katkeruutta

muiden kunnioittamaa miestä kohtaan?"

"Pidän perintöäni pyhänä enkä sitä suinkaan vähennä, ja se viha oli jo

isälläni niin ylitulviva, että siitä riitti osa kohdistumaan

d'Artagnanin kolmeen ystäväänkin, jotka niin läheisesti olivat yhtä

puolta hänen kanssaan. Tilaisuuden sattuessa ei heidänkään tarvitse

valittaa välinpitämättömyyttä minun puoleltani, sen takaan!"

De Guiche oli tähystänyt de Wardesia ja tunsi lievää väristystä,

nähdessään nuoren miehen vaisun hymyn. Häntä hätkähdytti jonkunlainen

aavistus; hän tuli ajatelleeksi, että aatelismiesten uljaitten

asekiistain aika oli mennyt ja että isän viha pojalle periytyneenä

saattoi kyllä olla syvästi tunnettua, mutta nyt etsiä tyydytystään

viekkauden avulla, kun jo vältettiin käyttämästä avointa

kaksintaistelua kunniakysymysten ratkaisemiseen. De Guichen huolestus

koski oikeastaan vain Raoulia. Mutta kumppaninsa otsan täten

synkistyessä ikävistä mietteistä de Wardes tointui hillitsemään

sävyänsä.

"Minulla ei muuten ole omakohtaisesti mitään muistutettavaa herra de

Bragelonnea vastaan", lisäsi hän; "en tunnekaan häntä."

"Älä missään tapauksessa unohda, että Raoul on paras ystäväni, de

Wardes", varoitti de Guiche painokkaasti.

De Wardes kumarsi. Keskustelu jäi siihen, de Guichen onnistumatta

saamaan tietoonsa toverin salaisuutta; de Wardes näkyi päättäneen olla

sanomatta enempää ja asteli vain umpimielisenä eteenpäin. De Guiche

arveli saavansa kenties Raoulilta parempaa selvyyttä asiaan.

Täten tultiin Palais-Royalin luo, jonka edustalla tunkeili utelias

väkijoukko. Kruununprinssin huonekunta odotti käskyä nousta ratsaille

ja lähteä saattamaan lähettiläitä, joiden tehtävänä oli noutaa nuori

prinsessa Pariisiin. Kansat olivat siihen aikaan hyväluontoisia

perityssä ja kunnioittavassa kiintymyksessään hallitsijoita kohtaan,

joten hevosten, aseiden ja livreijain loisto korvasi ylimääräisillä

veroilla kootut suhdattomat kustannukset. Mazarin oli sanonut: "Antaa

niiden laulaa, kunhan maksavat." Ludvig XIV sanoi: "Antaa niiden

katsella." Ja ääntä ei nyttemmin liioin saatukaan pitää, mutta nähtävää

tarjottiin sitä enemmän.

Kreivi de Guiche jätti de Wardesin ja Malicornen odottelemaan

pääportaiden juurella, lähtien itse suoraan kruununprinssin luo, hän

kun oli tämän likeisimmässä suosiossa Lotringin junkkarin keralla, joka

kateellisena ei voinut häntä sietää, mutta oli kuitenkin pitävinänsä

kumppanuuden hyvänään.

Hän tapasi nuoren Filipin parantelemassa kasvojensa punaa ihomaalilla

kuvastimen edessä. Pukuhuoneen nurkassa loikoi Lotringin junkkari

pieluksilla ja leikki vastakäherretyillä pitkillä, vaaleilla

kiharoillaan kuin nainen. Prinssi kääntyi kuullessaan oven avautuvan.

"Kas, sinäkö, Guiche!" hän tervehti; "tulehan sanomaan minulle totuus."

"Niin, monseigneur, te tiedätte, että se on minun vikojani."

"Ajatteles, että tuo ilkeä junkkari tuottaa minulle mielenkarvautta."

Moitittu kohautti olkapäitänsä.

"Millä tavoin?" tiedusti de Guiche. "Eihän se ole chevalier de

Lorrainen tapoja."

"No, hän väittää, että mademoiselle Henriette on sievempi naiseksi kuin

minä mieheksi."

"Olkaa varuillanne, monseigneur", sanoi de Guiche kulmiansa rypistäen,

"te olette haastanut minut toden lausujaksi."

"Niin", myönsi nuori prinssi hiukan hätääntyneesti.

"No, minä siis annan arvosteluni..."

"Älä huoli vielä, Guiche", tokaisi prinssi; "tässä ei ole kiirettä.

Katsele minua tarkoin ja muistuttele hyvin mieleesi prinsessan

piirteitä, -- ja tässähän muuten on hänen muotokuvansakin."

Hän ojensi kreiville pienoiskuvan, mitä taiteellisinta tekoa. De Guiche

katseli sitä kauan.

"Kautta kunniani, siinäpä viehättävä olento, monseigneur", sanoi hän

sitten.

"Mutta katsele jo minuakin vuorostani, katsele toki minua!" huudahti

prinssi kääntääkseen puoleensa kreivin huomion, joka oli kokonaan

kiintynyt muotokuvaan.

"Ihmeellistä, totisesti", jupisi de Guiche.

"Kas, voisipa luulla, että sinä et ole häntä ennen nähnytkään", sanoi

prinssi.

"Olen tosin nähnyt, monseigneur, mutta siitä on viisi vuotta aikaa, ja

kahdentoista ikäisen tytön varttuminen seitsentoistavuotiaaksi immeksi

merkitsee suuria muutoksia."

"No, sano nyt sentään jo mielipiteesi!"

"Minun luullakseni tämän muotokuvan täytyy imarrella, monseigneur."

"Niin, se ensiksikin on varmaa!" yhtyi prinssi hyvillään, "mutta

otaksuen sen pysyvän totuudessakin lausu arvostelusi sen mukaan."

"Monseigneur, teidän korkeutenne voi tuntea itsenne hyvin onnelliseksi

noin tenhoavan morsiamen saamisesta."

"Tietenkin, ja se on mielipiteesi hänestä; mitä minusta?"

"Te mielestäni olette liian kaunis mieheksi, monseigneur."

Lotringin junkkari puhkesi äänekkääseen nauruun. Kruununprinssi

käsitti, että kreivi de Guichen arvostelma tarkoitti hänen ulkomuotonsa

naisekasta hempeyttä ja sanoi kulmiansa rypistäen:

"Minulla ei ole kovinkaan herttaiset ystävät."

De Guiche tähysti muotokuvaa vieläkin, mutta hetkisen kuluttua hän

ponnistautuen luovutti sen takaisin prinssille ja virkkoi:

"Ehdottomasti minä mieluummin kymmenesti katselen teidän korkeuttanne

kuin enää kertaakaan madamea."

Junkkari epäilemättä oivalsi jotakin salaperäistä noissa sanoissa,

jotka jäivät käsittämättömiksi prinssille, sillä hän huudahti:

"No, menkää siis itsekin naimisiin!"

Filip punasi kasvonsa kuntoon; sitten hänkin vielä silmäili muotokuvaa

ja lopuksi myhäillen katseli jälleen piirteitään kuvastimesta. Hän

näkyi olevan tyytyväinen vertailuun.

"Olipa muuten mieluista, että tulit", hän sanoi de Guichelle, "pelkäsin

sinun lähtevän hyvästelemättä."

"Teidän korkeutenne tuntee minut liian hyvin, voidaksenne uskoa minusta

sellaista säädyttömyyttä."

"Ja sinulla kaiketi onkin jotakin pyydettävää minulta vielä ennen kuin

jätät Pariisin?"

"No, teidän korkeutenne on arvannut oikein; on minulla sattumalta

pyyntökin esitettävänä."

"Hyvä! Puhu pois."

Lotringin junkkari kävi äkkiä hyvin tarkkaavaksi; hänestä tuntui, että

jokainen toisen saama suosionosoitus oli häneltä varastettu.

"Raha-asiako se on?" kysyi prinssi kreivin epäröidessä. "Se osuisi

oivallisesti, minä kun olen nyt ylettömästi varoissani: herra

yli-intendentti lähetti vasiten taskurahoikseni viisikymmentätuhatta

pistolia."

"Kiitän teitä, monseigneur, mutta asiani ei koske rahaa."

"Mitä siis haluatkaan? Anna kuulua!"

"Hovineidon valtakirjaa."

"_Pardieu_, Guiche, sinustahan on tullut ihmeellinen suojelija!"

virkahti prinssi halveksivasti; "etkö minulle siis enää muusta puhukaan

kuin tyttösistä?"

Lotringin junkkari hymyili; hän tiesi, että prinssiä pahastutti naisten

asioissa esiintyminen.

"Monseigneur", selitti kreivi, "minä en suoranaisesti suojele sitä

henkilöä, josta tulin teille puhumaan; muuan ystäväni vain tahtoo tehdä

hänelle tämän palveluksen."

"No, se on toista; ja mikä se ystäväsi suojatti on nimeltään?"

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière, nykyään jo

leskiherttuattaren saattueessa."

"Uh, hän ontuu!"[52] äännähti Lotringin junkkari venyttäytyen

mukavampaan asentoon.

"Ontuuko!" ähmistyi prinssi. "Ja hän esiintyisi alituiseen madamen

näkyvissä? Kautta kunniani, ei, se olisi liian vaarallista raskauden

sattuessa."

Lotringin junkkari remahti nauruun.

"Herra chevalier", virkkoi de Guiche, "te ette menettele oikein,

sekaantuessanne vastustamaan anomustani."

"Ah, suokaa anteeksi, herra kreivi", vastasi nuori junkkari huolestuen

siitä erityisestä äänenpainosta, jonka kreivi oli sovittanut

sanoihinsa, "se ei ollut tarkoitukseni, ja luulenkin tämän neidin

vaihtuneen mielessäni toiseen."

"Varmasti, -- minä vakuutan, että te erehdyitte."

"Kuulehan, Guiche, onko tämä nimitys sinulle tärkeä?" kysyi prinssi.

"Se on tullut minulle hyvinkin tärkeäksi, monseigneur."

"Olkoon menneeksi sitten; mutta älä pyydä enää kolmatta nimitystä,

sillä paikkoja ei riitä."

"Kah, kah!" huudahti Lotringin junkkari; "jo kaksitoista kello!

Lähtöhetki!"

"Ajatteko minut pois, monsieur?" kysyi de Guiche.

"Oh, kreivi, kuinka yrmeästi te tänään kohtelettekaan minua!" vastasi

junkkari sydämellisellä äänellä.

"Kautta kaiken hyvän, kreivi ja chevalier, älkää toki tuolla tavoin

kinastelko", kielsi prinssi; "ettekö näe, että minä kiusaannun siitä?"

"Allekirjoitus?" muistutti de Guiche.

"Ota tuolta laatikosta kaavake ja anna tänne."

De Guiche haki valtakirjan kaavan ja ojensi sen prinssille toisella

kädellään, toisella tarjoten kynän, joka oli ihan lionnut musteessa.

Filip kirjoitti nimensä.

"Siitä saat", hän sanoi, "mutta sillä ehdolla, että sovit chevalier de

Lorrainen kanssa."

"Mielelläni", mukausi de Guiche, ja hän ojensi kätensä junkkarille niin

välinpitämättömästi, että se tuntui ylenkatseelta.

"Menkää, kreivi", virkkoi junkkari olematta millänsäkään toisen

sävystä, "menkää ja tuokaa meille prinsessa, joka ei liiaksi pidä lukua

ulkomuodostaan."

"Niin, lähdehän ja taivalla tarmokkaasti", toivotti prinssi. "Keitä

otatkaan kumppaneiksesi?"

"Bragelonnen ja de Wardesin."

"Kaksi miehuullista urhoa."

"Heissä on miehekkyyttä enemmänkin kuin tarpeeksi", tokaisi Lotringin

junkkari; "koettakaa saada heidät molemmat eheinä takaisin, kreivi."

"Ilkeä sielu!" jupisi de Guiche; "hän vainuaa pahaa kaikkialla ja

etusijassa."

Kumartaen sitten kruununprinssille hän poistui huoneesta. Portaille

tullessaan hän kohotti valtakirjansa näkyviin. Malicorne syöksähti

esiin ja vastaanotti sen ilosta vapisten, mutta Guiche huomasi hänen

sitten vielä jäävän odottelevaksi.

"Kärsivällisyyttä, monsieur, kärsivällisyyttä", sanoi hän suojatilleen;

"chevalier de Lorraine oli saapuvilla, ja pelkäsin ajautuvani karille,

jos pyytäisin kerrakseen liikaa. Odottakaa siis paluuseeni saakka.

Hyvästi!"

"Hyvästi, herra kreivi, ja tuhannet kiitokset!" huudahti Malicorne

tyyntyneenä.

"Ja lähettäkää minulle Manicamp. -- Onko muuten totta, monsieur, että

neiti de la Valliére on nilkku?"

Kreivin virkkaessa ne sanat hänen taakseen pysähtyi hevonen. Hän

kääntyi ja näki Bragelonnen kalpenevan; ratsastajaparka saapui juuri

pihaan ja osui kuulemaan kysymyksen, kun sitävastoin Malicorne oli jo

vetäytynyt äänen kantamattomiin.

-- Miten täällä voi Louise olla puheena? -- kysyi Raoul itseltään. --

Haa, älköön vain tuo de Wardes, joka tuolla nyt hymyilee, koskaan

virkkako hänestä sanaakaan minun kuulteni!

"Hei, hei, taipaleelle, hyvät herrat!" huusi kreivi de Guiche.

Samassa prinssi ilmestyi ikkunaan, saatuaan ulkoasunsa lopullisesti

huolitelluksi. Koko saattue hurrasi hänelle, ja kotvasen kuluttua

liput, nauhat ja töyhdöt hulmusivat ratsujen laukan aaltoilussa.

83.

Havressa.

Tämä loistava, hilpeä ja erilaisten mielipiteitten vilkastuttama

hoviseurue saapui Havreen neljännen päivän ehtoopuolla kello viiden

aikaan; prinsessasta ei ollut siellä vielä mitään kuulunut.

Suurella tuoksinalla alettiin etsiä asuntoja; herrat hajautuivat, ja

lakeijain kesken syntyi kovaa suukopua. Keskellä vilinää oli kreivi de

Guiche tuntevinaan Manicampin. Tämä oli tosiaankin saapunut kaupunkiin,

mutta jo jälleen niin köyhäksi joutuneena, että hänen oli viime

hetkessä onnistunut Orléansissa vain lunastaa takaisin muuan hopealla

kirjailtu sinipunainen samettipukunsa. Siitä kreivi de Guiche tunsikin

hänet varmemmin kuin kasvoista; hän oli usein nähnyt Manicampilla tämän

kauhtuneen asun, joka oli tuhlarin viimeisenä hätävarana. Manicamp

esittäysi ystävänsä näkyviin soihtukaaren alla, joka oli tulipaloa

uhmaavasti sommiteltu valaisemaan Havren kaupunginporttia Frans I:n

tornin lähellä. Nähdessään Manicampin surkean hahmon kreivi ei voinut

pidättää nauruaan.

"Kas, Manicamp-poloiseni", hän sanoi, "sinäpä olet ihan sinipunaisessa,

-- olet siis saanut surua?"

"Surupukua käytän, niin", myönsi Manicamp.

"Ketä murehdit?"

"Sinistä ja kullalla kirjailtua asuani, joka on mennyt kaiken maailman

tietä ja jonka sijalle en ole enää löytänyt muuta kuin tämän, --

vieläpä häädyin säästämään, kyetäkseni lunastamaan tämänkään takaisin."

"Jopa nyt!"

"_Pardieu_, vielä ihmettelet, -- jätettyäsi minut rahattomaksi."

"No, pääasia on, että olet täällä."

"Kamalia teitä taivallettuani!"

"Missä asuntosi on?"

"Asuntoni!?"

"Niin."

"Enhän minä nyt millään asu."

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista · 第 18 / 27 题

Hänen huulilleen pyrki sana, jota oli niin usein hoettu Guisen