"Puhuthan _talosta_, tarkoittaessasi Belle-Isleä, niinkuin olisi

kysymyksessä Pierrefondsin linna."

Portos puraisi huultansa.

"Hyvä ystävä", hän sanoi, "Belle-Isle kuuluu herra Fouquetille, eikö

niin?"

"Selvä seikka."

"Niinkuin Pierrefonds minulle?"

"Aivan."

"Olet käynyt Pierrefondsisssa?"

"Sanoinhan viimeksi pistäytyneeni siellä ei kahtakaan kuukautta

takaperin."

"Oletko nähnyt siellä herrasmiestä, jolla on tapana käyskennellä

viivoitin kädessä?"

"En, mutta olisin voinut nähdä, jos hän todella siten käyskentelee."

"No niin, se herrasmies on Boulingrin."

"Mikä herra Boulingrin on?"

"Siinä nyt ollaan. Jos joku hänen kävellessään viivoitin kädessä kysyy

minulta: 'mikä on herra Boulingrin?' niin minä vastaan: 'hän on talon

arkkitehti'. No niin, herra Gétard on Fouquetin Boulingrin. Mutta

hänellä ei ole mitään tekemistä linnoitussuunnitelmissa, jotka kuuluvat

yksinomaan minulle, ymmärräthän. Ei yhtään mitään."

"Ah, Portos", huudahti d'Artagnan antaen käsivarsiensa vaipua

kuten miekkansa luovuttava voitettu, "sinä et ainoastaan ole

jättiläistopografi, vaan lisäksi ensimmäisen luokan väittelijä."

"Niin, enkö siinä todistanut paikalleen?" arveli Portos, ja hän puhalsi

kuin ankerias, jonka d'Artagnan oli äsken hellittänyt.

"Entä tuo nahjukseksi mainitsemasi", jatkoi d'Artagnan, "herra Gétardin

saattolainen, -- onko hänkin talon väkeä?"

"Oh", selitti Portos halveksivasti, "hän on joku Jupenet tai Juponet,

runoilijan tapainen."

"Pitemmäksikö aikaa tullut tänne?"

"Niin luulen."

"Luulisin herra Fouquetin saavan kyllikseen runoilijoista jo

mantereella; siellähän hänen pöytäseuraansa alati kuuluu Scudéry,

Loret, Pélisson, La Fontaine. Toden sanoakseni, Portos, tuo

viisuniekka alentaa sinun arvoasi."

"Kas, hän ei ole täällä runoilijana, ja se parantaa asian."

"Miten hän siis on täällä?"

"Kirjanpainajana, ja siitäpä muistankin, että minulla on sananen

virkettavana sille pahukselle."

Portos viittasi Jupenetille, joka oli tuntenut d'Artagnanin eikä

huolinut lähestyä, mutta Portos uudisti viittauksensa niin käskevästi,

että hänen täytyi totella.

"Kuulkaas, herraseni", sanoi Portos, "tulitte saarelle vasta eilen ja

teette jo tekosianne."

"Kuinka niin, herra parooni?" kysyi Jupenet vapisten.

"Käsipainimenne kolkkui kaiken yötä, monsieur, ja minä en saanut unta

silmiini, _corboeuf_!"

"Monsieur..." tankkasi Jupenet arasti.

"Teillä ei ole vielä mitään painettavaa, ja sentähden ei teidän

tarvitse kilkutella konettannekaan. Mitä te muka yöllä painoitte?"

"Sepittämäni keveän runonpätkän vain monistin, monsieur."

"Vai keveän! Mitä hulluja, monsieur, -- painokone kitisi niin että se

oli ihan surkeata. Sitä ei saa enää sattua, ymmärrättekö?"

"Ei, monsieur."

"Te lupaatte sen?"

"Minä vannon."

"Hyvä on; annan teille tämän kerran anteeksi. Hyvästi!"

Runoilija poistui yhtä nöyrästi kuin oli tullutkin.

"No niin, tuon hiturin nyt saatua ojennuksensa käykäämme aamiaiselle",

esitti Portos.

"Oikein", myöntyi d'Artagnan, "haukatkaamme."

"Minun on vain huomautettava", lisäsi Portos, "että meillä ei ole kahta

tuntia enempää käytettävänämme ateriaan, veikkonen."

"Mikäpä siinä auttanee muu kuin että yritämme saada sen riittämään.

Mutta miksi vain kaksi tuntia?"

"Syystä että kello yhdeltä minä korkeanveden vaiheessa lähden matkalle

Vannesiin. Mutta kun tulen takaisin aamulla, hyvä ystävä, niin jää sinä

tänne ja ole kuin kotonasi. Minulla on oiva kokki ja hyvä

viinikellari."

"Ei, ei", keskeytti d'Artagnan, "minulla on parempi esitys. Sanot

lähteväsi Vannesiin?"

"Niin oikein."

"Tervehtimään Aramista?"

"Niin."

"No hyvä, minä kun läksin Pariisista nimenomaan tapaamaan Aramista..."

"Se on totta."

"Tulenkin nyt mukaasi."

"Sehän sopii mainiosti."

"Minun pitikin ensin käydä tervehtimässä Aramista ja sitten sinua.

Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Olen aloittanut sinusta ja

lopetan Aramikseen."

"Hyvä näin."

"Monenko tunnin matka täältä on Vannesiin?"

"Kah, noin kuuden tunnin. Kolmessa tunnissa purjehtii Sarzeaun

satamaan, ja samassa ajassa pääsee ratsastaen Sarzeausta Vannesiin."

"Sepä on mukavaa! Ja sinä tietysti käyt usein Vannesissa, kun olet niin

lähellä piispankartanoa?"

"Kyllä, kerran viikossa. Mutta odota, minä otan asemapiirustukseni."

Portos sieppasi pohjakaavansa, taivutti kartan huolellisesti kokoon ja

pisti sen avaraan taskuunsa.

-- Hyvä! -- tuumi d'Artagnan; -- luulenpa tietäväni, kuka Belle-Islen

todellinen linnoitusmestari on.

Kahden tunnin kuluttua Portos ja d'Artagnan nousuveden mukana

purjehtivat Sarzeauta kohti.

71.

Juhlakulkue Vannesissa.

Matka Belle-Isleltä Sarzeaun satamaan luisti hyvinkin nopeasti toisella

niistä pienistä kaapparialuksista, joista d'Artagnan oli Croisicissa

kuullut puhuttavan; ne oli rakennettu pikapurjehdusta ja takaa-ajoa

varten ja lymyilivät parhaillaan Locmaxian poukamassa. Toinen oli jo

niin valmiissa kunnossa, että se neljänneksellä miehistöänsä kykeni

välittämään Belle-Islen ja mantereen liikennettä.

D'Artagnan sai tälläkin kertaa tilaisuuden vakuuttautua siitä, että

Portos insinööriksi ja topografiksi lyöttäytyessään ei silti ollut

paljonkaan syventynyt valtiollisiin salaisuuksiin. Hänen täydellinen

tietämättömyytensä olisi muuten kenen hyvänsä muun silmissä esiintynyt

taitavana teeskentelynä. Mutta d'Artagnan tunsi niin hyvin ystävänsä

olemuksen jok'ainoan lokeron, että hän kykeni keksimään tämän

salaisuudet niinkuin järjestykseen kaavautuneet ja turhantyystät

vanhatpojat osaavat ummessa silmin ottaa kirjastonsa hyllyltä sen ja

sen niteen tai lipastostaan juuri tarvitsemansa vaatekappaleen. Jos

siis ovela d'Artagnan perinpohjin penkoessansa Portostaan ei ollut

löytänyt mitään, niin se oli vain varma todistus siitä, ettei mitään

ollut saatavissakaan ilmi.

-- Olkoon, -- tuumi d'Artagnan, -- puolen tunnin mittaan saan

Vannesissa tietooni enemmän kuin Portokselle on kahdessa kuukaudessa

selvinnyt Belle-Islellä. Sitä varten pitää minun vain estää Portos

käyttämästä sitä ainoata sotajuonta, jonka olen jättänyt hänelle

mahdolliseksi. Hän ei saa valmistaa Aramista minun tulooni.

Muskettisoturin ainoana huolena oli niin ollen pitää valppaasti

silmällä Portosta. Oikeastaan Portos ei ansainnut tällaista

epäluuloisuutta. Hänellä ei ollut mitään kierouden ajatusta. Kenties

d'Artagnan oli ensi näkemällä herättänyt hänessä hiukan epäilyä, mutta

hetimiten oli toveri saanut ainaisen sijansa tuossa kunnon sydämessä,

eikä vähäisinkään pilvenhäivä sumentanut Portoksen suuria silmiä, jotka

tuon tuostakin herttaisesti kiintyivät ystävään.

Maihin noustessa Portos tiedusti, olivatko hänen hevosensa valmiina, ja

hän huomasikin ne tuotapikaa sen tien risteyksessä, joka Sarzeaun pikku

kauppalaan poikkeamatta kiertää tämän laiteilta Vannesiin.

Ratsuja oli kaksi: herra du Vallonin ja hänen tallimestarinsa, sillä

Portos oli pitänyt tällaista virkailijaa siitä saakka kun Mousqueton

alkoi käyttää pyörälaatikkoa ainoana kulkuneuvonaan.

D'Artagnan odotti Portoksen tarjoutuvan lähettämään tallimestarinsa

edeltäpäin hankkimaan lisähevosen, ja sitä esitystä hän aikoi asettua

vastustamaan. Mutta hän laskeskeli suotta. Portos vain käskikin

palkollisensa laskeutua alas ja odottaa Sarzeaussa hänen paluutansa,

d'Artagnanin saadessa nousta tallimestarin sijalle.

"Oletpa tosiaan ennakoltanäkevä mies, hyvä Portos", virkkoi d'Artagnan

ystävälleen, heidän lähtiessänsä ratsastamaan.

"Kyllähän, mutta tämä on Aramiksen kohteliaisuutta. Minulla ei ole omia

hevosiani täällä, ja Aramis asetti tallinsa käytettäväkseni."

"Hyviä hevosia, _mordioux_, ollakseen piispan tallissa ruokittuja!"

sanoi d'Artagnan. "On kyllä totta, että Aramis on aivan erikoinen

piispa."

"Hän on pyhä mies", sanoi Portos melkein honottavasti ja kohottaen

silmänsä taivasta kohti.

"Siinä tapauksessa hän on suuresti muuttunut", huomautti d'Artagnan,

"sillä me olemme tunteneet hänet kutakuinkin maailmallisena."

"Armo on vaikuttanut hänessä", lausui Portos.

"Mainiota!" ihastui d'Artagnan; "se yllyttää haluani tavata kunnon

Aramista", ja hän kannusti hevostaan, joka karkasi uuteen vauhtiin.

"_Peste_!" virkkoi Portos, "tätä menoa olemme tunnissa perillä."

"Paljonko onkaan taivalta, Portos?"

"Puolenviidettä lieuen verran."

"Sitä voisi sanoa joutuisaksi kiidätykseksi."

"Me olisimme saattaneet käyttää kanavatietä, veikkoseni, mutta hiiteen

soutajat ja vetohevoset! Edelliset kuljettavat kilpikonnan kyydillä ja

jälkimmäiset etanan, ja kun on tilaisuus puristaa hyvä juoksija

polviensa väliin, niin ratsu on parempi kuin sekä soutajat että kaikki

muut kulkuneuvot yhteensä."

"Ja etenkin sinulle, Portos, joka aina olet niin muhkea hevosen

selässä."

"Minä olen painava, ystäväiseni; olen hiljattain punnituttanut itseni."

"Ja paljonko painat?"

"Kolme sentneriä!" vastasi Portos ylpeästi.

"Onpas sitä siinä!"

"Sentähden, käsitäthän, minulle täytyykin valita suoria

tanakkaselkäisiä hevosia, muutoin ne revähtyvät allani parissa

tunnissa."

"Niin, jättiläisen ratsuja, vai mitä?"

"Toverillisesti sanottu, ystäväiseni", vastasi insinööri sydämellisen

majesteettisesti.

"Minusta näyttääkin", huomautti d'Artagnan, "että hevosesi jo hikoaa."

"Lempo soikoon, onhan nyt kuuma päiväkin! Ahaa, näetkö tuolla

Vannesin?"

"Kyllä, aivan hyvin. Näyttää olevan varsin sievä kaupunki."

"Viehättävä, ainakin Aramiksen mielestä; minusta se kyllä on kovin

tumma, mutta se väri tuntuu taiteilijoista olevan kaunis. Minua se

pahoittaa."

"Miksi niin, Portos?"

"No, kun juuri annoin laastita valkoiseksi Pierrefonds-linnani, joka

oli vanhuuttaan käynyt harmaaksi."

"Hm!" tuumi d'Artagnan; "valkoinen väri on totisesti paljon hauskempi."

"Kyllä, mutta Aramiksen sanojen mukaan vähemmän arvokas. Onneksi saa

mustaakin väriä ostaa: annan uudestaan sivellä Pierrefondsin mustalla,

ja siten on se asia autettu. Jos harmaakin väri on arvokas, niin musta

linna se kaiketi vasta oikein muhkealta näyttää arvostelijoista, vai

mitä arvelet?"

"Toden totta", sanoi d'Artagnan, "se on minusta oikea järkipäätelmä."

"Etkö ole koskaan käynyt Vannesissa, d'Artagnan?"

"En ikänäni."

"Et siis tunne kaupunkia?"

"En."

"No niin, maltas", virkkoi Portos kohottautuen jalustimissa, mikä

liike sai hevosen etupuolen horjumaan, "näetkö torninhuippua tuolla

auringon suunnassa?"

"Näenpä kyllä."

"Se on tuomiokirkko."

"Nimeltään?"

"Saint-Pierre. Nyt, maltas, näetkö toista ristiä tuolla esikaupungissa

vasemmalla?"

"Ihan ihmeesti."

"Se on Saint-Paterne, Aramiksen helmaseurakunta."

"Ahaa!"

"Niin. Katsos, pyhä Paternus esitetään Vannesin ensimmäisenä piispana.

Aramis tosin väittää, että siinä ei ole perää, ja kyllähän Aramis on

niin laajatietoinen, että tuo käsitys saattaa olla vain para... vain

paro..."

"Paradoksi", vihjaisi d'Artagnan.

"Niin juuri. Kiitos, kieleni lipsahti tässä helteessä."

"Jatkahan mielenkiintoista selittelyäsi, veikkonen, minä pyydän", sanoi

d'Artagnan. "Mikä tuo iso valkoinen rakennus on, joka on täynnä

ikkunoita?"

"Sekö! No, siinä on jesuiittihallinto. _Pardieu_, sinäpä osaat

onnellisesti johtaa: näetkö hallintotalon lähellä isoa, pikku torneilla

koristettua rakennusta -- kauniiseen goottilaiseen tyyliin

suunniteltua, kuten Gétardin tuhrus määrittelee?"

"Kyllä näen. Mitä siitä?"

"No, siinä asuu Aramis."

"Mitä! Eikö hän asu piispankartanossa?"

"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa,

ja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle,

että hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin.

Ja samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja

dominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni

kohoaa pilviin."

"Erinomaista!"

"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on

omat muurinsa, torninsa, vallihautansa, -- rantalaiturikin päättyy

sinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän

pikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin

purjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle."

"Portos, Portos, veikkoseni", huudahti d'Artagnan, "sinä ehtymätön

tietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua

enää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään."

"Nyt olemme perillä", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen

keskustelulle toisen käänteen.

-- Jo oli aikakin, -- ajatteli d'Artagnan, -- sillä Aramiksen hevonen

sulaa kuin jäästä muovattuna.

He tulivat samassa esikaupunkiin, mutta olivat tuskin portilta edenneet

sataa askelta, kun heitä hämmästytti havainto, että kaduille oli

siroiteltu lehviä ja kukkasia. Vannesin vanhoille seinämuureille oli

ripusteltu Ranskan vanhimpia ja harvinaisimpia kirjailtuja ryijyjä, ja

rautaisilta ulokkeilta liehui pitkiä, valkoisia, kukkaskimpuilla

koristeltuja hursteja. Kadut olivat autioina; koko väestö oli

ilmeisesti kerääntynyt johonkin erityiseen paikkaan. Ikkunakaihtimet

oli suljettu, ja raitista viileyttä tunkeutui huoneisiin koruverhojen

suojasta, jotka loivat leveitä, mustia varjoja taaksensa seinille.

Eräässä kadunkulmassa osui vastatulleiden korviin äkkiä veisuuta.

Pyhäpukuinen kansanjoukko vilahteli suitsutuskiehkuroista,

jotka sinertävinä tuprahduksina kohosivat taivasta kohti, ja

ruusunlehtipilviä leijui ilmassa talojen välikertain tasalle asti.

Kaikkien päiden yläpuolella näkyi ristejä ja lippuja uskonnon pyhinä

vertauskuvina. Näiden alla ja ikäänkuin siunaavassa suojassa kulki

parvi valkopukuisia ja sinikaunokkiseppeleillä somistautuneita nuoria

tyttöjä. Molemmin puolin katua marssi kujana linnaväen sotilaita,

kantaen kukkavihkoja muskettiensa piipuissa ja peitsiensä kärjissä. Se

oli hengellinen juhlakulkue.

D'Artagnanin ja Portoksen katsellessa tätä kaikkea säädyllisyyden

vaatimalla hartaudella, johon kätkeytyi äärimmäistä kärsimättömyyttä

päästä eteenpäin, lähestyi kadunkulmaa upea kunniakatos sadan jesuiitin

ja sadan dominikaanimunkin johtamana ja saattueenaan kaksi

arkkidiakonia, rahastonhoitaja, _penitentiarius_ ja kaksitoista

kanunkia. Ilmaa järisytti ja kaikkien lähirakennusten ikkunoita

helisytti jylisevällä äänellään esiveisaaja, joka oli varmaankin

valikoitu Ranskan kaikista laulajista mahtavimpana, niinkuin

keisarillisen kaartin eteisvartija etsitään valtakunnan jättiläisistä.

Häntä seurasi neljä muuta, jotka näyttivät olevan mukana vain

säestämässä täti elävää pitkäistä.

Kunniakatoksen alta näkyi kalpeat ja ylväät kasvot, mustat silmät,

tumma, hopeahapsilla siroiteltu tukka, hieno ja sulkeutunut suu,

ulkonevan kulmikas leuka. Tätä majesteettista päätä peitti piispan

hiippa, joka hallitsevaisen ilmeen ohella antoi noille piirteille

siveellisen ankaruuden ja hengellisen tutkistelun sävyä.

"Aramis!" huudahti muskettisoturi vastoin tahtoaan, kun tämä ylhäinen

olento sivuutti hänet.

Kirkkoruhtinas hätkähti; hän näytti kuulleen tämän äänen niinkuin

kuolleista heräävä virkoaa Lunastajan kutsulla. Hän kohotti suuret

mustat silmänsä pitkien ripsien suojasta ja tähtäsi ne empimättä sille

suunnalle, mistä huudahdus oli tullut. Yhdellä silmäyksellä hän näki

Portoksen ja d'Artagnanin lähellään.

D'Artagnan puolestaan oli myös terävällä katseellaan pannut merkille

kaikki. Kirkkoruhtinaan kuva kiireestä kantapäähän asti oli

häipymättömästi painunut hänen mieleensä. Hänen huomiotaan oli etenkin

muuan seikka herättänyt. Hänet havaitessaan oli Aramis punehtunut, ja

melkein samassa silmänräpäyksessä oli ystävän jälleennäkemisen

hillittyä ilahdusta kuvastavaan katseeseen yhtynyt valtiaan

tutkivaisuutta. Ilmeisesti Aramis kysyi itsekseen:

-- Miten on d'Artagnan täällä Portoksen kanssa, ja mitä tekemistä

hänellä on Vannesissa?

Aramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui,

kohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut

silmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän

pelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan

ja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku

salaisuus.

Suoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi

kaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii

ehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,[48] Aramis ojensi

kauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti

kimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen

ystävänsä kumartumaan.

Kenties ajatuksiinsa syventyminen olisi tehnyt d'Artagnanista vastoin

tahtoansa jumalattoman, niin että hän ei olisi taipunut pyhän

siunauksen edessä; mutta Portos huomasi hänen mietiskelevän ilmeensä,

ja ystävällisesti nojatessaan kätensä kumppanin selkään hän luhistutti

tämän maata kohti. D'Artagnan huojui kyykkysillään ja oli kaatua

nenälleen. Sillä välin Aramis ehti ohitse.

Niinkuin Antaios heti poukkosi maasta uusia voimia saaneena, samaten

d'Artagnan oitis suoristausi, kääntyen Portokseen valmiina

suutahtamaan. Mutta kunnon jättiläisen tarkoituksesta ei voinut

erehtyä: hänen kasvoissaan kuvastui uskonnollisen sopivaisuuden

vaikute, ja Portoksella sitäpaitsi aina sanat täydensivät ajatusta sen

sijaan että olisivat sitä salanneet.

"Todellakin hienosti tehty", hän virkkoi, "että hän noin erityisesti

antoi siunauksensa meille. Siinä on totisesti pyhä mies ja laupias

sydän."

Vähemmin vakuuttuneena d'Artagnan ei vastannut sanaakaan.

"Kas niin, veikkonen", pitkitti Portos, "hän on nyt nähnyt meidät, ja

huomaatko, että hän ei enää jatkakaan kulkuansa tavallisin juhlasaaton

askelin kuten äsken, vaan jouduttaa vauhtiaan: katsohan, kuinka jono

soluu kaksin verroin nopeammin! Kunnon Aramiksella on kiire tavata

meidät ja syleillä ystäviänsä."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan ääneen, mutta itsekseen hän ajatteli:

-- Se kettu näki minut ja saa nyt aikaa valmistuakseen vastaanottamaan

minut.

Mutta juhlakulkue päättyi samassa, ja tie avautui. D'Artagnan ja Portos

kiirehtivät suoraa päätä piispanpalatsiin, jota lukuisa ihmisjoukko

piiritti nähdäkseen kirkkoruhtinaan paluun. D'Artagnan huomasi, että

tämä yleisö oli suurimmaksi osaksi porvareita ja sotilaita.

Tuollaisista puoluelaisista hän tunsi ystävänsä taidokkuuden. Aramis ei

tosiaankaan hairahtunut tavoittamaan tyhjänpäiväistä kansansuosiota,

hän valitti vähät sellaisen väen kiintymyksestä, joka ei voinut häntä

mitenkään hyödyttää. Naiset, lapset, vanhukset, sielunpaimenten

tavalliset seuraajat, eivät olleet hänen parveansa. Kymmenen minuuttia

sen jälkeen, kun ystävykset olivat astuneet piispalan kynnyksen yli,

saapui Aramis kuin voitonjuhlija; sotilaat tekivät hänelle kunniaa kuin

päällikölleen, porvarit tervehtivät häntä pikemmin ystävänä ja

suojelijana kuin hengellisenä kaitsijanaan. Aramiksessa oli jotakin

roomalaisista senaattoreista, joiden ovilla aina tunkeili suojatteja.

Portaiden juurella hän keskusteli puoli minuuttia jonkun jesuiitin

kanssa, joka varovaisuuden vuoksi pisti päänsä kunniakatoksen alle.

Sitten hän astui asuntoonsa, ovet sulkeutuivat hiljalleen, ja

kansanjoukko hajaantui veisuun ja rukousten vielä kaikuessa.

Se oli ihana päivä. Maan tuoksuja sekoittui ilman ja meren

leyhähdyksiin. Kaupunki huokui auvoa, iloa, voimaa.

D'Artagnan tunsi ikäänkuin näkymättömän käden luoneen kaikkivaltiaana

tuon voiman, ilon, auvon ja levittävän hiveleviä tuoksuja sen ylitse.

-- Ohoo, -- sanoi hän itsekseen, -- Portos on lihonut, mutta

Aramiksesta on tullut suuri.

72.

Vannesin piispan suuruus.

Portos ja d'Artagnan olivat tulleet piispanpalatsiin sivuovesta, jonka

ainoastaan ystävät tunsivat. Luonnollisesti oli Portos ollut

d'Artagnanin ohjaajana. Arvokas parooni esiintyi jokseenkin joka

paikassa kuin kotonaan. Mutta nyt oli kenties tikuttamassa jonkunlainen

äänetön henkisen ylemmyyden kunnioittaminen, mikä ansiokas

alistuvaisuus oli aina tehnyt Portoksesta soturin esikuvan ja

erinomaisen kumppanin, -- salaiset syyt, sanomme, saivat Portoksen

noudattamaan hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispan luona

jonkunlaista pidättyväisyyttä, jonka d'Artagnan ensiksi huomasi hänen

käyttäytymisessään palvelijoita ja pöytävieraita kohtaan. Tämä

pidättyminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että Portos ei

olisi tehnyt kysymyksiä. Siten saatiin tietää, että hänen

kunnianarvoisuutensa oli juuri palannut huoneisiinsa ja valmistautui

tulemaan kotipiiriinsä vähemmän majesteettisena kuin oli näyttäytynyt

seurakunnalleen.

Lyhyen neljännestunnin kuluttua, jonka d'Artagnan ja Portos viettivät

katsellen toisiaan ja kierrellen peukaloitansa kaikille ilmansuunnille,

avautuikin salin ovi, ja hänen kunnianarvoisuutensa nähtiin astuvan

esille yksinkertaisemmassa, mutta täydellisessä kirkkoruhtinaan asussa.

Aramis käveli pää pystyssä kuin mies, joka on tottunut käskemään;

sinipunaisen viitan lieve oli kiinnitetty ylös sivulle ja toinen

kädenselkä laskettu lantiota vasten. Hän oli myös säilyttänyt hienot

viiksensä ja Ludvig XIII:n aikuisen pujopartansa. Suojamaan astuessaan

hän levitti ympärilleen hienoa tuoksua, joka ei koskaan muutu suuren

maailman loisteliailla miehillä ja naisilla ja tuntuu kuuluvan heidän

olemukseensa luonnollisena eritteenä. Tällä kertaa se tuoksu oli

kuitenkin säilyttänyt suitsutuksen hengellisen ylevyyden aistimusta. Se

ei enää huumannut, vaan tunkeusi läpi, -- ei herättänyt halua, vaan

kunnioitusta.

Tullessaan ei Aramis hetkeäkään epäröinyt, vaan virkkamatta sanaakaan

-- sentähden, että kaikkinainen haastaminen olisi kuulostanut

kylmäkiskoiselta tällaisessa tilaisuudessa -- hän astui suoraan herra

Agnanin hyvään valepukuun laittautuneen muskettisoturin luo ja sulki

hänet syliinsä niin hellästi, että epäluuloisinkaan ei olisi voinut

siinä ajatella mitään tekeytymistä.

D'Artagnan puolestaan vastasi ystävyyteen yhtä lämpimästi. Portos

puristi Aramiksen hienon käden karkeihin kouriinsa, ja d'Artagnan

huomasi, että hänen kunnianarvoisuutensa sujauttikin tälle vasemman

kätensä, luultavasti tottumuksesta, sillä Portos oli kaiketi usein

litistänyt oikeata koristelevat sormukset lihaan, tervehtiessään

ystävää näppinsä ruuvipihdeillä. Kärsimänsä tuskan muistaen piti Aramis

senvuoksi varansa ja antoi hänen likistää paljaita sormia, jotta

sormusten syrjät ja timanttien särmät eivät päässeet niitä leikkaamaan

luuhun asti.

Kahden syleilyn välillä Aramis tarjosi d'Artagnanille tuolin ja

istuutui itse varjoon, niin että valo lankesi jälkimmäisen kasvoille.

Tämä valtiomiesten ja naisten temppu muistuttaa suuresti sitä

puolustusasennon etua, jota kaksintaistelijat tavoittavat

kiistapaikalla.

D'Artagnan kyllä älysi juonen, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän tunsi joutuneensa kiinni, mutta juuri siitä hän myös tiesi

päätellä, että hänellä tosiaan oli tähdellistä ilmisaatavaa, ja vanhana

sissinä hän ei paljon piitannut näennäisestä tappiosta, kunhan vain sai

siitä toimitetuksi itselleen voittajan edut.

Aramis aloitti keskustelun.

"Ah, paras ystäväni, hyvä d'Artagnan!" hän sanoi. "Tämä on onnellinen

sattuma!"

"Sattuma, jota minä sanon ystävyydeksi, kunnianarvoinen kumppani",

vastasi d'Artagnan. "Minä tavoitin sinua niinkuin olen aina tehnyt

saadessani jonkun suuren yrityksen esitettäväksi sinulle tai muutamia

lomahetkiä viettääkseni seurassasi."

"Kah, niinkö?" sanoi Aramis innostumatta; "etsitkö sinä minua?"

"Kyllä, sinua hän etsi, parahin Aramis", vahvisti Portos, "ja siitä on

vakuutena, että hän vainusi minut käsiinsä Belle-Isleltä. Se on

herttaista kiintymystä, vai mitä?"

"Oh, on vainkin", lausui Aramis. "Belle-Isleltä..."

-- Kas niin! -- ajatteli d'Artagnan, -- siinähän älyniekkani Portos jo

aavistamatta pamautti ensimmäisen hyökkäyslaukauksen.

"Belle-Isleltä?" toisti Aramis; "sellaisesta loukosta, erämaasta! Se

oli todellakin herttaista!"

"Ja minä hänelle ilmoitin, että sinä olit Vannesissa", jatkoi Portos

samaan tapaan.

D'Artagnanin huulet vetäysivät melkein häijyyn myhäilyyn.

"Oikeastaan sen tiesinkin, mutta tahdoin nähdä", sanoi hän.

"Mitä tahdoit nähdä?"

"Oliko vanha ystävyytemme yhä säilynyt, -- kykenisikö jälleennäkeminen

vuosien sieroittamista sydämistämme vielä nostattamaan sitä avomielistä

ilonhuudahdusta, jolla tervehditään ystävän tuloa."

"No, tulit varmaankin tyytyväiseksi?" kysyi Aramis.

"Niin ja näin."

"Kuinka niin?"

"No, Portos sanoi minulle: 'Sh' ja sinä..."

"Miten minä?"

"Sinä annoit minulle siunauksesi."

"Mitä enempää voitkaan vaatia, hyvä ystävä?" vastasi Aramis hymyillen;

"se on kalleinta, mitä minunlaisellani köyhällä hengenmiehellä on

tarjota."

"Älä nyt, ystäväiseni!"

"Niinpä tietenkin."

"Pariisissa kuitenkin kerrotaan, että Vannesin hiippakunta on Ranskan

tuottoisimpia."

"Kah, sinä puhut maallisesta hyvyydestä", sanoi Aramis kuin havahtuen.

"Siitähän tietysti minä puhun. Minä panen sille arvoa, minä."

"No, puhukaamme sitten siitä", mukausi Aramis hymyillen.

"Tunnustat olevasi Ranskan rikkaimpia kirkkoruhtinaita?"

"Hyvä ystävä, kun nyt kerran vaadit minua tilille, niin sanonpa

sinulle, että Vannesin hiippakunnasta lähtee kahdenkymmenentuhannen

livren vuositulot, ei enempää eikä vähempää. Sen piiriin kuuluu

satakuusikymmentä seurakuntaa."

"Varsin muhkeata", huomautti d'Artagnan.

"Uhkeata", sanoi Portos.

"Et kuitenkaan", lausui jälleen d'Artagnan terävästi katsellen

Aramista, "et kuitenkaan liene hautautunut tänne ikuisiksi ajoiksi?"

"Suo anteeksi, sanaa _hautautunut_ en hyväksy."

"Mutta minusta tällainen etäisyys Pariisista tuntuu todellakin

hautautumiselta, tai paljonkaan ei puutu."

"Hyvä ystävä, minulle alkaa karttua ikää", sanoi Aramis, "suurkaupungin

hälyä ja humua en enää siedä. Viidenkymmenenseitsemän vanhana täytyy jo

etsiä rauhaa ja tutkistelun alaisuutta. Sitä olen saanut täällä. Mikä

voisikaan olla kauniimpaa ja samalla vakavampaa kuin tämä vanha

Armotica? Täältä, parahin d'Artagnan, minä löydän kaiken vastakohdan

sille, mistä ennen pidin, ja elämänsä loppupuolella ihminen kaipaa

juuri erilaista kuin sen alussa. Tuolloin tällöin saan vielä täälläkin

entisistä iloistani jonkun tervehdyksen, sen kuitenkaan kääntämättä

mieltäni pelastuksen tieltä. Olen yhä tästä maailmasta ja kuitenkin

lähestyn jokaisella askeleellani Jumalaa."

"Kaunopuheinen, viisas, varova, -- olet täydellinen kirkkoruhtinas,

Aramis, ja minä onnittelen sinua."

"Mutta", huomautti Aramis hymyillen, "ethän ole tullut pelkästään

lausumaan minulle kohteliaisuuksia, rakas ystävä? Sano, mikä sinut on

tuonut tänne? Olisiko minulla se onni, että sinä tavalla tai toisella

tarvitsisit minua?"

"Ei, Jumalan kiitos, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "ei ole kysymys

sellaisesta; minä olen rikas ja riippumaton."

"Rikas?"

"Niin, rikas omiin oloihini, mutta en tietystikään sinun tai Portoksen

mittapuun mukaan. Minulla on viitisentoistatuhatta korkotuloja."

Aramis loi häneen epäluuloisen katseen. Hän ei voinut uskoa vanhan

ystävänsä päässeen niin hyviin varoihin, semminkin kun näki hänet noin

vaatimattomassa asussa.

Huomaten nyt selitysten hetken tulleen d'Artagnan kertoi

Englannin-retkensä. Selostuksensa aikana hän näki ainakin kymmenen

kertaa kirkkoruhtinaan silmien säkenöivän ja hänen hoikkien sormiensa

nytkähtelevän. Portos taasen ei ilmaissut d'Artagnania kohtaan ihailua,

vaan hurmiota, haltioitumista.

"No niin?" äännähti Aramis kertojan lopetettua.

"Ka, huomaat nyt, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "että minulla on

ystäviä ja omaisuutta Englannissa sekä aarre Ranskassa. Jos voit niitä

käyttää, niin tarjoan ne sinulle. Sentähden tulin tänne."

Niin horjumaton kuin hänen katseensa olikin, ei se kuitenkaan sillä

hetkellä kyennyt kestämään toverin silmäystä. Hän käänsi niin ollen

kasvonsa Portokseen, niinkuin miekka läpäisemättömästä painostuksesta

taipuu tavoittamaan muuta tietä.

"Joka tapauksessa", huomautti piispa, "olet ottanut kummallisen

matkapuvun, parahin ystävä."

"Viheliäisen, -- sen tiedän. Mutta kaiketi voit käsittää miksi minä en

tahtonut matkustaa ritarina tai iloisena herrasmiehenä. Rikastuttuani

olen käynyt itaraksi."

"Ja sanot siis pistäytyneesi Belle-Islelle?" huomautti Aramis

äkillisesti.

"Niin", vastasi d'Artagnan; "tiesin tapaavani siellä Portoksen ja

sinut."

"Minut!" huudahti Aramis. "Minut! Koko vuoden kuluessa, jonka olen

viettänyt täällä, en ole ainoatakaan kertaa mennyt merelle."

"Kas vain!" sanoi d'Artagnan; "en olisi aavistanut, että olet niin

kotirakas."

"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy vieläkin muistuttaa, etten enää ole

entisenlainen. Ratsastaminen on minulle vaivalloista, laivassa tulen

merikipeäksi; olen raihnas pappiparka, valitan ja nurun alituiseen ja

olen taipuvainen lihankuoletukseen, joka minusta tuntuu vanhuuden

lepyttelyltä, sovinnonteolta kuoleman kanssa. Minä pysyn paikoillani,

hyvä d'Artagnan, pysyn paikoillani."

"No, sitä parempi; sitten meistä tuleekin luultavasti naapurukset."

"Jopa se olisi jotakin!" sanoi Aramis, edes yrittämättä salata

oudoksumistaan; "sinäkö minun naapurikseni?"

"Ka, hyvä Jumala, niin!"

"Kuinka se kävisi?"

"Olen aikeissa ostaa muutamia hyvin tuottavia suolakuivattamoita

Piriacin ja Croisicin välillä. Ajattele, hyvä ystävä, kukin sato

tuottaa kaksitoista prosenttia puhdasta; tavara ei laske milloinkaan

polkuhintaan, ei milloinkaan tule ylimääräisiä kustannuksia: uskollinen

ja säännöllinen valtameri jättää joka kuudes tunti osuuden kassaani.

Olen ensimmäinen pariisilainen keksimään tällaisen keinottelun. Älä

hiisku tästä mitään, minä pyydän, kunnes kaupat on vahvistettu. Saan

kolmen lieuen maakaistaleen kolmellakymmenellätuhannella livrellä."

Aramis loi Portokseen silmäyksen kuin kysyäkseen, oliko tuo täyttä

totta, -- eikö kenties ollut jotakin ansaa kätkettynä tähän näennäiseen

luontevuuteen. Mutta ikäänkuin häpeissään näin taitamattomaan

liittolaiseen vetoamisesta hän taas heti keräsi kaikki voimansa uuteen

hyökkäykseen tai uuteen puolustukseen.

"Minulle oli vakuutettu", hän sanoi, "että sinulla oli hovissa joku

rettelö, josta suoriuduit niinkuin osaat suoriutua kaikesta, hyvä

d'Artagnan, -- sotaisella kunnialla."

"Rettelö!" toisti muskettisoturi remahtaen nauruun, joka ei kuitenkaan

riittänyt peittämään hänen hämmennystään, sillä Aramiksen sanoista oli

hänellä syytä arvella, että tämä kenties oli saanut vihiä hänen

viimeisistäkin suhteistaan kuninkaaseen; "minulla? Oh, kerrohan toki,

hyvä Aramis!"

"Niin, tällaisen nummien keskeen hukkuneen piispaparankin

kuuluviin on tullut, että kuningas oli ottanut sinut uskotuksensa

rakkausasioissaan."

"Kenen kanssa?"

"Neiti de Mancinin."

D'Artagnan hengitti jälleen.

"Kah, sitä en mene kieltämään", hän vastasi.

"Kuningas kuuluu jonakuna aamuna vieneen sinut mukanansa saadakseen

puhella kaunottarensa kanssa?"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan. "Kas vain, sinä tiedät sen? Mutta

niin ollen täytyy sinun myös tietää, että minä samana päivänä pyysin

eroni."

"Oikeinko tosissasi?"

"Ah, hyvä ystävä, enempää ei voi olla tosissaan."

"Ja silloin siis läksit kreivi de la Fèren luokse?"

"Niin."

"Minun luokseni?"

"Niin."

"Ja Portoksen luo?"

"Niin."

"Vain tervehtimäänkö meitä tavallisella vierailulla?"

"Ei; minä en tiennyt teidän olevan kiintyneitä toimiinne, tahdoin ottaa

teidät retkelleni Englantiin."

"Niin, minä ymmärrän, ja sitten sinä ihmeellinen mies, teit yksin, mitä

aioit esittää neljän yritykseksi. Minä aavistelinkin että sinulla oli

jotakin osuutta kuningasvallan loistavaan palautumiseen, kun kuulin,

että sinut oli nähty Kaarle-kuninkaan vastaanotoissa, jolloin hän oli

puhutellut sinua kuin ystävä tai pikemminkin kuin kiitollisuudenvelkaan

joutunut."

"Mutta miten hitossa olet saanut sen kaiken tietoosi?" kysyi d'Artagnan

peläten, että Aramiksen tutkimukset ulottuivat pitemmällekin kuin hän

olisi suonut.

"Hyvä d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas, "minun ystävyyteni

muistuttaa sen yövartijan valppautta, joka valvoo laiturin päähän

rakennetussa pikku satamatornissamme. Se kelpo mies sytyttää joka ilta

lyhdyn valaisemaan aluksille, jotka tulevat mereltä. Hän kätkeytyy

vartiokammioonsa, ja kalastajat eivät häntä näe; mutta hänen katseensa

seuraavat heitä myötätuntoisesti, hän etsii heidät esille, hän kutsuu

heitä, ohjaa heidät satamaan. Minä olen tuon vartijan kaltainen;

silloin tällöin saan joitakin tietoja, jotka tuovat mieleeni mitä

kaikkea rakastin. Silloin tarkkailen entisiä ystäviäni maailman

myrskyisellä ulapalla, minä tähystäjäparka, jolle Jumala on antanut

suojaksi vartiokojun."

"Ja mitä minä olen tehnyt Englannin-retkeni jälkeen?" kysyi d'Artagnan.

"Oh, sinä tahdot pakottaa näkemystäni!" lausui Aramis. "Paluusi jälkeen

en tiedä mitään enempää, d'Artagnan; silmäni ovat sumenneet. Olen

pahoitellut, että sinä et enää ajatellut minua. Unohduksesi on

tuottanut kyyneleitä silmiini. Minä olin väärässä: näen sinut jälleen,

ja se on minulle juhla, suuri juhla, sen vakuutan... Miten Atos

jaksaa?"

"Kiitos, mitä parhaimmin."

"Entä nuori holhottimme?"

"Raoul?"

"Niin."

"Hän näkyy perineen isänsä Atoksen taitavuuden ja holhoojansa Portoksen

voiman."

"Missä tilaisuudessa olet niin johtunut arvostelemaan?"

"_Mon Dieu_, juuri päivää ennen kuin nyt läksin matkalle."

"Niinkö?"

"Katsos, Grève-torilla toimitettiin mestaus, joka aiheutti katumetelin.

Me jouduimme mylläkkään, jossa ei auttanut muu kuin turvautua miekkaan;

hän suoriutui leikistä mitä oivallisimmin."

"Pyh! Mitä hän teki?" tiedusti Portos.

"Ensiksikin heitti miehen ulos ikkunasta kuin höyhensäkin."

"Ka, eipä hullummin!" huudahti Portos.

"Sitten hän veti miekkansa ja huiteli kuten me parhaina aikoinamme."

"Mihin sellainen katumeteli tähtäsi?" uteli Portos.

D'Artagnan huomasi Aramiksen kasvojen kuvastavan täydellistä

välinpitämättömyyttä Portoksen tehdessä kysymyksensä.

"Se oli raivostuksen purkausta", sanoi hän tarkastellen Aramista, "kun

kuningas väärinkäytöksien johdosta otatti kahdelta verotulojen

vuokraajalta takavarikkoon omaisuuden, -- kahdelta herra Fouquetin

ystävältä, jotka hirtettiin."

Piispan silmäkulmien tuskin huomattava rypistyminen oli ainoana

merkkinä siitä, että hän kuunteli toisen sanoja.

"Ohoh!" äännähti Portos. "Ja keitä ne herra Fouquetin ystävät olivat?"

"D'Eymeris ja Lyodot", vastasi d'Artagnan. "Tunnetko sinä noita nimiä,

Aramis?"

"En", vastasi kirkkoruhtinas halveksivasti; "he ovat kai kuuluneet

rahaministeriön piiriin."

"Ihan."

"Vai niin, herra Fouquet on antanut hirttää ystäviänsä!" huudahti

Portos.

"Miksei?" kysyi Aramis.

"Minusta tuntuu..."

"Jos nuo onnettomat hirtettiin, niin se tapahtui kuninkaan käskystä. Ja

raha-asiain yli-intendenttinäkään ei herra Fouqetilla liene

määräysvaltaa hengen asioissa."

"Vaikkapa vain", murisi Portos; "herra Fouquetin sijassa..."

Aramis käsitti Portoksen aikovan sanoa jonkun tyhmyyden. Hän muutti

puheenainetta.

"Kas niin, rakas d'Artagnan", hän virkkoi, "kylliksi nyt olemme

puhuneet muista; haastakaamme hiukan sinusta."

"Mutta minustahan tiedät kaikki, mitä voin sanoa. Pakiskaamme

päinvastoin sinusta, rakas Aramis."

"Olen sanonut sinulle, hyvä ystävä, että minussa ei ole enää Aramista."

"Eikö abbé d'Herblaytäkään?"

"Yhtä vähän. Näet miehen, jota Jumala on ottanut kädestä taluttaen

aseinaan, jota hän ei olisi saanut eikä rohjennut toivoa."

"Jumala?" kysyi d'Artagnan.

"Niin."

"Sehän on merkillistä; minulle sanottiin, että se oli herra Fouquet."

"Kuka sitä on sanonut?" tokaisi Aramis kykenemättä kaikella

lujatahtoisuudellaankaan pidättämään keveätä punehdusta nousemasta

poskipäihinsä.

"Bazin, kautta kunniani!"

"Sitä pölkkypäätä!"

"En häntä kyllä kiitä miksikään neropatiksi, mutta niin hän sanoi ja

minä hänen perässään."

"En ole eläissäni nähnytkään herra Fouquetia", vakuutti Aramis, katse

levollisena ja puhtaana kuin immellä, joka ei ole milloinkaan poikennut

totuudesta.

"Mutta vaikka olisit nähnyt ja vieläpä tuntisitkin hänet", huomautti

d'Artagnan, "niin eihän siinä olisi mitään pahaa. Herra Fouquet on

peräti hyvä mies."

"Vai niin."

"Suuri valtiomies."

Aramis teki kärsimättömän liikkeen.

"Kaikkivaltias ministeri."

"Minä olen riippuvainen ainoastaan kuninkaasta ja paavista", sanoi

Aramis.

"_Dame_", selitti d'Artagnan mitä luonnollisimmalla äänellä, "minähän

tulin huomauttaneeksi tästä vain senvuoksi, että herra Fouquetin nimi

on täällä kaikkien huulilla. Koko tasangon täällä omistaa herra

Fouquet; ne suolapadot, jotka aion ostaa, kuuluvat herra Fouquetille,

saari, jolla Portos on ruvennut topografiksi, on Fouquetin omaisuutta,

hänen on linnakin, hänen kaapparialukset. En siis ollenkaan

ihmettelisi, jos sinäkin kuuluisit tai oikeammin hiippakuntasi kuuluisi

Fouquetin läänitysherruuteen. Hän on eri valtias kuin kuningas, siinä

kaikki, mutta aivan yhä mahtava kuin kuningas."

"Minä en, Jumalan kiitos, ole mitenkään alistettu läänitysvaltaan, hyvä

ystävä", vastasi Aramis, joka oli keskustelun aikana tarkkaillut

d'Artagnanin jokaista elettä ja Portoksen silmänräpäytyksiäkin. Mutta

d'Artagnan oli rauhallinen ja Portos järkkymätön. Taitavasti annettuja

iskuja väisteli taitava vastustaja, eikä ainoakaan osunut. Kumpainenkin

alkoi väsyä tällaiseen voimien mittelyyn, ja koko seurue kuuli hyvillä

mielin ilmoituksen, että illallispöytä oli katettu.

Ateria muutti keskustelun suunnan. He olivat sitäpaitsi oivaltaneet,

että molemminpuolinen valpas puolustuskanta esti kumpaakin kiistapuolta

saamasta tietoonsa sen enempää.

Portos ei ollut tuosta kaikesta käsittänyt mitään. Hän oli pysynyt

järkkymättömänä, syystä että Aramis oli antanut hänelle merkin.

Illallinen oli siis hänelle ainoastaan ruokavuoro. Mutta siinä olikin

Portokselle kylliksi.

Ateria siis sujui mitä parhaiten. D'Artagnan oli säihkyvän hilpeällä

tuulella. Aramiin säveä herttaisuus ilmeni mitä viehättävimpänä. Portos

söi kuin muinainen Pelops.

Juteltiin sodasta ja raha-asioista, kaunotieteistä ja rakkaudesta.

Aramis näytteli tietämättömyyttä, milloin d'Artagnan vain yritti

virkkaa jonkun sanasen politiikasta. Tämä pitkä ihmetyksien sarja

lisäsi d'Artagnanin epäilyksiä, niinkuin hänen herkeämätön

epäluuloisuutensa vahvisti samoja tunteita Aramiksessa. Lopulta

d'Artagnan tahallaan lausui Colbertin nimen. Hän oli säästänyt tämän

iskun viimeiseksi.

"Mikä se Colbert on?" kysyi piispa.

Oh, tämä on jo liikaa! -- ajatteli d'Artagnan. -- Olkaamme varuillamme,

_mordioux_, visusti varuillamme!

Ja hän antoi Colbertista kaikki tiedot, mitä Aramis saattoi haluta.

Aterioimista tai oikeammin d'Artagnanin ja Aramiksen keskustelua jatkui

kello yhteen asti aamulla. Tasan kello kymmenen oli Portos nukahtanut

tuolilleen ja kuorsasi kuin urut; kahdentoista aikaan hänet herätettiin

ja lähetettiin vuoteeseen.

"Hm", murahti hän, "taisin hieman torkahtaa; keskustelunne oli

kuitenkin kovasti mielenkiintoista."

Kello yhdeltä Aramis johti d'Artagnanin hänelle määrättyyn huoneeseen,

joka oli koko piispankartanon paras. Kaksi palvelijaa annettiin hänen

käytettävikseen.

"Aamulla kahdeksan aikaan", sanoi Aramis toivottaessaan d'Artagnanille

hyvää yötä, "lähdemme ratsastusmatkalle Portoksen kanssa, jos tekee

mielesi."

"Kahdeksan aikaan!" huudahti d'Artagnan; "niin myöhään."

"Tiedät kai, että minä tarvitsen seitsemän tunnin unen", muistutti

Aramis.

"Aivan oikein."

"Hyvää yötä, parahin ystävä!" ja hän syleili sydämellisesti

muskettisoturia.

D'Artagnan antoi hänen mennä.

-- Hyvä! -- tuumi hän, kun ovi oli sulkeutunut Aramiksen jälkeen; --

viideltä olen jalkeilla.

Sen päätöksen tehtyään hän paneutui levolle ja alkoi vetää hirsiä

oikein voimaperäisesti.

73.

Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.

Tuskin oli d'Artagnan sammuttanut kynttilänsä, kun Aramis, joka oli

ikkunakaihtimiensa raosta vakoillut viimeistä kimmellystä ystävänsä

huoneesta, varpaisillaan hiipi käytävään ja meni Portoksen huoneeseen.

Untuvapatjallaan röhöttävä jättiläinen, joka ei ollut vielä maannut

täyttä puoltatoista tuntia, nautti yhä sen ensimmäisen unen

autuaallista rauhaa, josta Portoksella olisi kellojen moike ja

kanuunain jyske kilpistynyt; hänen päänsä oli kallistunut laivan

hiljaista tuuditusta muistuttavaan asentoon. Pian olisi Portos jo

alkanut nähdä unia.

Hänen kamarinsa ovi avautui hiljaa piispan käden kevyestä työnnöstä.

Aramis lähestyi nukkuvaa. Paksu lattiamatto vaimensi hänen askeleensa;

sitäpaitsi Portos kuorsasi niin väkevästi, ettei siinä jyrinässä olisi

mikään kuulunut.

Aramis laski kätensä hänen olalleen.

"Joutuin", sanoi hän, "joutuin, hyvä Portokseni!"

Puhujan ääni oli säveä ja sydämellinen, mutta siihen sisältyi enemmän

kuin kehoitus, -- siinä oli käsky. Hänen kätensä oli keveä, mutta se

ilmaisi vaaraa.

Portos kuuli sikeän unensa syvyyteen Aramiksen äänen ja tunsi hänen

kosketuksensa.

Hän hätkähti.

"Kuka siinä?" jyräytti hän.

"Hiljaa, se olen minä", vastasi Aramis.

"Sinäkö, rakas ystävä! Ja mitä lempoa sinä minusta herätät?"

"Sanoakseni sinulle, että sinun on lähdettävä matkalle."

"Häh! Matkalle?"

"Niin."

"Minne sitten?"

"Pariisiin."

Portos hypähti ylös vuoteeltaan ja vaipui takaisin istuvaan asentoon,

silmät pyöreinä tuijottaen puhujaan.

"Pariisiin?"

"Niin."

"Sadan lieuen taival!" ähkäisi Portos.

"Sadanneljän", vastasi piispa.

"Voi, hyvä Jumala!" huokasi Portos, laskeutuen jälleen pitkäkseen kuten

lapsi, joka vastustaa hoitajaansa, saadakseen nukkua tunnin tai pari

lisää.

"Kolmenkymmenen tunnin ratsastus", lisäsi Aramis päättävästi. "Sinä

tiedät, että matkalla on hyviä vaihtohevosia varattuina."

Voihkaisten Portos liikahdutti toista säärtänsä.

"No, no, rakas ystävä!" hoputti kirkkoruhtinas jotenkuten

kärsimättömästi.

Portos ojensi toisenkin jalan ulos makuusijan reunalta.

"Ja on siis todellakin välttämätöntä, että minä lähden heti matkalle?"

sanoi hän.

"Aivan ehdottomasti."

Portos nousi jalkeille ja alkoi huojuttaa lattiaa ja seiniä jyhkeällä

tömistelyllään.

"Hiljaa, Luojan nimessä, hyvä Portos!" varoitti Aramis; "muutoin

herätät jonkun."

"Ah se on totta!" vastasi Portos kuin pitkäisen jylinä; "minä unohdin,

mutta ole huoletta, kyllä nyt osaan varoa."

Sen sanoessaan hän pudotti vyönsä miekkoineen, pistooleineen ja

kukkaroineen, josta rahat kierivät ulos pitkään helisten. Se melu sai

Aramiksen veren kiehumaan ja Portoksen puhkeamaan peloittavaan

naurunremahdukseen. "Tämäpä hullunkurista!" sanoi hän sitten samalla

äänellä.

"Hiljemmin, Portos! Hiljemmin toki!"

"Niin oikein."

Ja hän alensikin ääntänsä puolella askelmalla. "On hullunkurista,

tahdoin sanoa", jatkoi hän, "että ihminen ei ole milloinkaan niin hidas

kuin yrittäessään kiirehtiä eikä koskaan niin meluisa kuin koettaessaan

olla hisahtamatta."

"Niin sanotaan, mutta näyttäkäämme se puheentapa vääräksi, Portos:

kiirehtikäämme ja olkaamme hiljaa."

"Näethän, että teen parastani", sanoi Portos vetäessään housuja

jalkaansa.

"Hyvä on."

"Näkyy olevan kiireellinen asia."

"Enemmän kuin kiireellinen -- se on vakava, Portos."

"Mitä sanotkaan?"

"D'Artagnan on tehnyt sinulle kysymyksiä, eikö niin?"

"Minulle?"

"Niin, Belle-Islellä."

"Ei, hän ei udellut yhtään mitään."

"Oletko varma siitä, Portos?"

"_Parbleu_!"

"Mahdotonta. Muistele tarkoin."

"Hän oudoksui vain puuhiani, ja minä vastasin tutkivani topografiaa.

Olisin mieluummin käyttänyt toista sanaa, jonka kuulin kerran sinun

suustasi."

"_Castrametatio".[49]

"Sitä juuri, mutta eipä se vain enää tullut kielelleni."

"Sen parempi! Mitä muuta hän sinulta kysyi?"

"Hän tahtoi tietää, mikä herra Gétard oli."

"Entä vielä?"

"Tiedusti hän Jupenetinkin hommia."

"Ei suinkaan hän sattumalta nähnyt linnoitustemme asemapiirustusta?"

"Se oli tosiaan esillä."

"Voi tuhannen tulimmaista!"

"Mutta ole toki huoletta; minä olin kumilla pyyhkinyt pois sinun

käsialasi. Hänen oli mahdoton aavistaa, että sinä olit antanut minulle

neuvoja siinä työssä."

"Ystävällämme on varsin hyvät silmät."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään kaiken tulleen ilmi, Portos; on siis kysymyksessä suuren

onnettomuuden ehkäiseminen. Olen antanut käskyn sulkea kaikki

ulko-ovet. Ennen päivänkoittoa ei d'Artagnan pääse liikkeelle. Hevosesi

on jo satuloitu, karautat sillä ensimmäiselle vaihtoasemalle; kello

viiteen asti olet viidentoista lieuen päässä. Tule!"

Ja nopsasti kuin taitavin kamaripalvelija alkoi Aramis pukea Portoksen

ylle vaatekappaleen toisensa jälkeen. Typertyneenä ja vähän

säikähdyksissäänkin Portos alistui vilpittömästi päivitellen

varomattomuuttansa.

Hänen tultuaan valmiiksi Aramis otti häntä kädestä ja talutti

varovaisesti askel askelelta alas portaita, jotta hän ei päässyt

toimimaan porraskäytävän ovipieliin; siinä käänneltiin miestä niinkuin

Aramis olisi ollut jättiläinen ja Portos kääpiö. Se henki antoi elämää

tälle ainemöhkäleelle.

Satuloitu hevonen tosiaan odotti häntä pihalla. Portos nousi ratsaille.

Aramis itse tarttui suitsiin ja talutti hevosen olkikupojen

päällitse, joita oli levitetty pihalle ilmeisesti kavioiden töminän

tukahduttamiseksi. Samalla hän puristi ratsua sieraimista, ettei se

olisi hirnunut. Portin ulkopuolelle tultu hän veti lähelleen Portoksen,

joka oli lähtemässä taipaleelle edes tiedustelematta asiaansa.

"Nyt, hyvä Portos", hän supatti tämän korvaan, "ratsastat ihan

pysähtymättömästi Pariisiin; syöt ratsailla, juot satulassa, nukut

hevosen selässä, mutta et menetä minuuttiakaan."

"Selvä on; ei seisauteta sitten."

"Tämän kirjeen toimitat herra Fouquetille; maksakoon mitä maksoi, hänen

pitää saada se huomenna ennen puoltapäivää."

"Hän saa."

"Ja ota vielä huomioon, hyvä ystävä, että sinä nyt kiidät ansaitsemaan

herttuan ja päärin arvoa."

"Hei!" lupasi Portos säihkyvin silmin, "siinä tapauksessa suoriudun

neljässäkolmatta tunnissa."

"Tee parhaasi."

"Hellitä vain suitsista, ja eteenpäin, Goliat!"

Aramis ei enää suitsissa ollutkaan, mutta hän vapautti hevosen

sieraimet. Portos ojensi kätensä ja iski kannukset ratsun molempiin

kupeisiin; tämä porhalsi hurjaan laukkaan.

Aramis seurasi lähtijää katseellaan niin kauan kuin varjoakaan eroitti

hämyssä; Portoksen häivyttyä näkyvistä hän palasi pihalle. D'Artagnanin

huoneessa ei ollut ilmennyt mitään liikettä. Oven edustalle vartijaksi

asetettu palvelija ei ollut nähnyt sieltä mitään valoa, ei kuullut

vähintäkään narahdusta.

Aramis sulki huolellisesti ulko-ovet, lähetti lakeijan levolle ja

paneusi itsekin nukkumaan.

D'Artagnan ei todellakaan aavistanut mitään; niinpä hän luulikin

päässeensä voitolle, havahtuessaan puoli viiden aikaan aamulla. Hän

riensi paitasillaan ikkunaan, joka oli pihan puolella. Aurinko juuri

nousi. Piha oli tyhjillään, eivät edes kanat olleet vielä lähteneet

orsiltaan. Ainoatakaan palvelijaa ei näkynyt. Kaikki ovet ja portit

olivat suljetut.

-- Kas, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, -- tuumi d'Artagnan

itsekseen. -- Mutta samapa se, kunhan toki olen ensimmäisenä talossa

hereillä. Pukeutukaamme, niin se on tehtyä.

D'Artagnan laittausi kuntoon, mutta tällä kertaa hän ei koettanut antaa

herra Agnanin asulle sitä porvarillista ja melkein kirkollista

jämeyttä, jota hän oli aikaisemmin harrastanut. Vetämällä vaatetusta

tiukemmin ruumiinmukaiseksi, pitämällä sitä erityiseen tapaan ja

asettamalla hattunsa vähän kallelleen hän sai hiukan sitä sotilaallista

ryhtiä, jonka puute oli oudoksuttanut Aramista. Sen tehtyään hän päätti

kohdella isäntäänsä kursailemattomasi ja pistäysi äkkiarvaamatta tämän

huoneeseen.

Aramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä;

vahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli

tarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt

yönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.

Muskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle.

Hän napautti ystäväänsä olalle.

Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan

herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen

uudistua.

"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä

mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että

minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"

"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen

hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen

soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."

"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi

Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."

"Kuten sinä haluat."

"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello

kahdeksaa?"

"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut,

että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'"

"Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon,

että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä

nyt puuttuu."

"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni;

olit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta."

"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen

ajan lepäämiseen."

"Myönnä myös, ettet sinä nukkuaksesi pyytänyt viivytystä kahdeksaan

asti."

"Pelkään aina, että sinä teet minusta pilaa, jos sanon sinulle toden."

"Sano kuitenkin."

"No niin, minulla on tapana kuudesta kahdeksaan toimittaa

hartaudenharjoitukseni."

"Pidät niin pitkän rukoilutovin?"

"Niin."

"En olisi uskonut, että piispalla on niin ankaria harjoituksia."

"Piispan, rakas ystävä, täytyy paljon enemmän huolehtia ulkonaisesta

arvonmukaisuudesta kuin tavallisten pappien."

"_Mordioux_, Aramis, siinäpä sana, joka jälleen lepyttää minut sinun

kunnianarvoisuuteesi. Ulkonainen arvonmukaisuus, se on oikea

muskettisoturin puheentapa. Oivallista! Eläköön esiintymistaito,

Aramis!"

"Onnittelemisen sijasta suo minulle anteeksi, d'Artagnan. Tulin

käyttäneeksi kovin maailmallista lauselmaa."

"Onko minun siis jätettävä sinut?"

"Minun tulee saada hiljainen hetki, rakas ystävä."

"Hyvä! Minä poistun, mutta pakana d'Artagnanin tähden pyydän sinua

lyhentämään sitä; kaipaan kaikesta sydämestäni sinun haasteluasi."

"No niin, d'Artagnan, lupaan puolessatoista tunnissa..."

"Puolitoista tuntia rukouksia? Voi, hyvä ystävä, sovita

kohtuullisemmin. Pane mahdollisimman vinha vauhti."

Aramis alkoi nauraa.

"Aina leikkisä, nuorekas ja hilpeä!" sanoi hän. "Olet siis tullut

hiippakuntaani viettelemään minua pois armon tilasta?"

"Pyh!"

"Ja sinähän tiedät, etten milloinkaan ole voinut vastustaa

houkutuksiasi; tulet maksamaan minulle sieluni pelastuksen,

d'Artagnan."

D'Artagnan puristi huulensa yhteen. "No, otanpa sen synnin tiliini",

virkkoi hän; "tekaise pelkkä ristinmerkki, lasketa yksi _paternoster_,

ja lähtekäämme matkaan."

"Hiljaa.", sanoi Aramis, "me emme ole enää kahden; kuulen vieraitten

askelia portaissa."

"No, lähetä heidät pois!"

"Mahdotonta; olen sopinut kohtauksesta eilen. Siellä ovat

jesuiittikollegion päämies ja dominikaaniluostarin johtaja."

"Sinun pääesikuntasi; no, olkoon sitten niin."

"Mitä aiot tehdä?"

"Menen herättämään Portoksen ja odotan hänen seurassaan neuvottelunne

päättymistä."

Aramis ei liikahtanut eikä silmää räpäyttänyt, ei eleellä eikä sanalla

antanut ilmi mitään. "Tee se", mukausi hän vain. D'Artagnan lähestyi

ovea.

"Niin, mutta tiedätkö, mikä Portoksen huone on?"

"En, mutta otan siitä selon."

"Mene käytävää pitkin ja avaa toinen ovi vasemmalla."

"Kiitos! Näkemiin."

Ja d'Artagnan läksi Aramiksen neuvomalle suunnalle. Ei ollut kulunut

vielä kymmentä minuuttia, kun hän ilmestyi takaisin. Hän tapasi toverin

istumassa dominikaani-apotin ja jesuiittikollegion päämiehen parissa,

mutta se seura ei hämmennyttänyt muskettisoturia.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis tyynesti. "Sinulla näyttää olevan jotakin

sanottavaa minulle, hyvä ystävä?"

"On", vastasi d'Artagnan katsoen piispaan, "nimittäin että Portos ei

ole huoneessaan."

"Kas vain!" lausui Aramis levollisena; "oletko varma siitä?"

"Tottahan toki, kun tulen sieltä."

"Missä hän sitten voi olla?"

"Sitä minä kysyn sinulta."

"Etkö ole koettanut tiedustaa siellä?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä vastattiin?"

"Että Portos useinkin lähtee aamusella ulos kellekään puhumatta, joten

hän kai oli nytkin pistäytynyt liikkeelle."

"No, mitä sitten teit?"

"Poikkesin talliin", vastasi d'Artagnan välinpitämättömästi.

"Mitä varten?"

"Katsomaan, oliko Portos lähtenyt ratsain."

"Ja...?" kyseli piispa.

"No, viidennestä pilttuusta puuttui hevonen, -- Goliat."

Kuten huomaa, tämä keskustelu ei ollut aivan vapaa väkinäisyydestä

muskettisoturin puolelta, jotavastoin Aramis esiintyi mitä

luontevimmin.

"Ahaa, nyt ymmärrän!" virkkoi Aramis kotvasen mietittyään, "Portos on

lähtenyt toimittamaan meille yllätystä."

"Mitä yllätystä?"

"Vannesista mereen johtavan kanavan varressa on runsaasti sorsia ja

kurppia. Se on Portoksen mieluisinta metsästystä; hän tuo sieltä

tusinan aamiaiseksemme."

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan.

"Olen varma siitä. Minne hän olisi voinut muuallekaan mennä? Lyön

vetoa, että hän on ottanut pyssyn mukaansa."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan.

"Nouse sinäkin satulaan, hyvä ystävä, ja ratsasta hänen jälkeensä."

"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "senpä teenkin."

"Tahdotko saada jonkun mukaasi?"

"En, kiitos. Kyllä Portos tunnetaan. Kyselen taipaleella."

"Tahdotko pyssyn?"

"En pidä väliä."

"Käske satuloida minkä hevosen vain haluat."

"Otan sen, jolla ratsastin eilen, Belle-Isleltä tullessani."

"Tee niin; ole talossa kuin kotonasi."

Aramis kilisti kelloa ja käski satuloida d'Artagnanille sen hevosen,

jonka tämä valitsi. Muskettisoturi seurasi palvelijaa, jolle määräys

annettiin. Ovelle saapuessaan palvelija vetäytyi sivulle, antaakseen

d'Artagnanin astua edellä. Siinä silmänräpäyksessä hän kohtasi

isäntänsä katseen. Keveä otsan rypistys ilmaisi terävänäköiselle

vakoojalle, että vieraan oli annettava toimia vapaasti.

D'Artagnan nousi ratsaille; Aramis kuuli kavioiden kopsetta kivetyltä

pihalta. Tovin kuluttua palvelija tuli takaisin.

"No?" kysyi piispa.

"Monseigneur, hän rientää kanavan reunaa pitkin merelle päin." ilmoitti

mies.

"Hyvä!" sanoi Aramis.

Ja kaikki epäilyksensä häätäen d'Artagnan ratsastikin rannikkoa

kohti, yhä toivoen nummella tai hietikolla näkevänsä Portoksen

jättiläisvarjon. Itsepintaisesti hän oli jokaisessa lätäkössä

eroittavinaan kavioiden jälkiä, ja väliin hän oli kuulevinansa

pyssynlaukauksen.

Tätä harhaannusta kesti kolme tuntia: kaksi tuntia d'Artagnan etsi

Portosta, kolmannen kuluessa hän palasi piispa talolle.

"Meidän on täytynyt ratsastaa loitolla toistemme ohi", hän tuumi;

"tapaan toverukset odottamassa paluutani."

Hän erehtyi. Hän ei löytänyt Portosta piispalasta sen paremmin kuin

kanavankaan varrelta. Lohduttoman näköisenä Aramis otti hänet vastaan

porrassillakkeella.

"Eikö sinua ole tavattu, rakas d'Artagnan?" huusi hän heti kun kaukaa

näki muskettisoturin.

"Ei. Oletko muka lähettänyt jonkun perääni?"

"Olen peräti pahoillani, parahin ystävä, peräti pahoillani, kun

toimitin sinut turhalle retkelle. Kello seitsemän aikaan tänne tuli

Saint-Paternen saarnaaja; hän oli kohdannut du Vallonin, joka ilmoitti,

että hän ei ollut tahtonut herättää ketään täällä, mutta pyysi pastoria

sanomaan minulle, että hän pelkäsi herra Gétardin hänen poissaollessaan

kenties tekevän jonkun kolttosen ja tahtoi käyttää aamullista

nousuveden aikaa, pistäytyäkseen Belle-Islellä."

"Mutta ei suinkaan Goliat ole voinut lähteä mukaan neljän lieuen

merimatkalle?"

"Sano hyvinkin kuuden", korjasi Aramis.

"Sitä vähemmin siis."

"Niinpä Goliat nyt onkin tallissa, hyvä ystävä", ilmoitti

kirkkoruhtinas leppeästi hymyillen, "ja voin vakuuttaa sinulla että se

on hyvin tyytyväinen, kun sen ei enää tarvitse kantaa Portosta

selässään."

Hevonen oli todellakin tuotu kotiin ensimmäiseltä vaihtoasemalta

piispan toimesta, jonka huolenpito ulottui vähäisimpiinkin seikkoihin.

D'Artagnan näytti täydellisesti tyytyvän siihen selitykseen. Hän alkoi

näytellä teeskentelijän osaa niiden epäluulojen mukaisesti, jotka yhä

enemmän ja enemmän kehittyivät hänen sielussaan. Hän istuutui

aamiaispöytään jesuiitin ja Aramiksen väliin; vastapäätä oli

dominikaanimunkki, jolle hän erityisesti hymyili, koska tämän

hyväntuuliset ja täyteläiset kasvot kovasti miellyttivät häntä. Ateria

oli pitkällinen ja ylellinen; nautittiin oivallista sherryä, Morbihanin

herkullisia ostereita, Loiren suun maukasta kalaa, Paimboeufin komeita

äyriäisiä ja kanervakankaiden sulavaa riistaa. D'Artagnan söi paljon ja

joi vähän. Aramis ei juonut vähääkään tai ainakaan ei muuta kuin vettä.

Murkinalta päästyä d'Artagnan virkkoi:

"Tarjosit minulle pyssyä?"

"Niin tein."

"Lainaa se minulle nyt."

"Tahdot metsästää?"

"Portosta varrotessani en luule voivani kuluttaa aikaani paremmin."

"Ota asekamarista minkä haluat."

"Tuletko sinä mukaan?"

"Voi, hyvä ystävä, kyllä mieleni tekisi, mutta metsästys on piispalta

kielletty."

"Vai niin, sitä en tiennyt", sanoi d'Artagnan.

"Sitäpaitsi", jatkoi Aramis, "minulla on nyt puuhia puoleenpäivään

asti."

"Minun täytyy siis lähteä yksin?" oli d'Artagnan pahoittelevinaan.

"Niin, valitettavasti; mutta tulehan joka tapauksessa päivälliseksi

takaisin."

"_Pardieu_, luonasi aterioidaan liian hyvin, lyödäkseni laimin

ruoka-aikaa."

D'Artagnan jätti isäntänsä, kumarsi vieraille ja otti pyssyn, mutta

metsälle menemättä hän riensi suorinta tietä Vannesin pieneen

satamaan. Hän pälyi ympärille nähdäkseen, oliko häntä seurattu, mutta

ketään ei ollut havaittavissa. Hän vuokrasi kalastajapurren

kahdestakymmenestäviidestä livrestä ja lähti matkaan puoli

kahdeltatoista, varmana siitä, ettei ketään ollut hänen jäljillään.

Eikä häntä tosiaan ollutkaan seurattu, mutta muuan kirkkonsa

kellotorniin kavunnut jesuiittimunkki tarkkaili oivallisella

kaukoputkella aamusta asti hänen jokaista askeltaan. Neljännestä vailla

kaksitoista ilmoitettiin Aramikselle, että d'Artagnan purjehti

Belle-Isleä kohti.

Muskettisoturin merimatka kävi nopeasti; navakka pohjoiskoillinen

kiidätti hänet pian Belle-Islelle. Saarta lähestyessään hän yhä

visummin vakoili sen satamaa. Hän etsi nähdäkseen joko rannalta tai

sisäylänteeltä Portoksen prameata asua ja voimallista vartaloa

kuvastumassa keveiden hattarain täplittämää taivasta vasten. Hän etsi

turhaan, hän nousi maihin näkemättä mitään ja sai tietää ensimmäiseltä

sotilaalta, että herra du Vallon ei vielä ollut palannut Vannesista.

Ainoatakaan silmänräpäystä menettämättä d'Artagnan silloin käski ohjata

pikku aluksensa Sarzeauta kohti.

Kuten tiedetään, tuuli kääntyy eri vuorokaudenvaiheissa; se oli nyt

pyörähtänyt pohjoiskoillisesta kaakkoon ja oli siis melkein yhtä

edullinen Sarzeaun suunnalle palatessa kuin se oli ollut Belle-Islelle

tullessa. Noin kolmen tunnin kuluttua d'Artagnan saapui mantereelle, ja

kaksi tuntia riitti hänen ehtiäkseen Vannesiin.

Matkan nopeudesta huolimatta olisi purren kansi, jolla d'Artagnan

seisoi ja tömisteli, voinut paljonkin kertoa hänen kärsimättömyydestään

ja kiusaannuksestaan noiden kolmen tunnin aikana. Kuin tuulena hän

kiiti piispantalolle. Hän oli päättänyt rivakalla paluulla häkellyttää

Aramiksen ja aikoi soimata tätä petollisuudesta, maltillisesti

kylläkin, mutta silti siksi pontevasti, että toinen tulisi tajunneeksi

kolttosen seuraukset ja houkutelluksi paljastamaan jonkun osan

salaisuudestaan.

Sanalla sanoen, hän toivoi jyrkällä suorasukaisuudella, joka

salaisuuksiin nähden merkitsee samaa kuin pistinhyökkäys varustuksiin,

pakottavansa salaperäisen Aramiksen jonkunlaiseen sisimpänsä ilmaisuun.

Mutta piispantalon eteisessä hän tapasi kamaripalvelijan, joka

maireasti hymyillen sulki häneltä tien.

"Hänen ylhäisyytensä?" huudahti d'Artagnan, kädellään koettaen työntää

häntä sivulle.

Silmänräpäyksen epäröityään kamaripalvelija sai varmuutensa takaisin.

"Hänen ylhäisyytensä?" toisti hän.

"Niin juuri; etkö tunne minua enää, tomppeli?"

"Kyllä, te olette chevalier d'Artagnan."

"No, laske siis sisälle."

"Turhaa."

"Miksi turhaa?"

"Hänen kunnianarvoisuutensa ei ole kotona."

"Mitä! Eikö hänen kunnianarvoisuutensa ole kotona? Missä hän sitten

on?"

"Matkalla."

"Matkalla?!"

"Niin."

"Minne?"

"En ollenkaan tiedä, mutta kenties hän itse ilmoittaa sen herra

chevalierille."

"Kuinka? Missä muka? Millä tavoin?"

"Tässä kirjeessä, joka minun piti jättää herra chevalierille." Ja

kamaripalvelija otti kirjeen taskustaan.

"Anna tänne sitten, vintiö!" ärähti d'Artagnan tempaisten kirjeen hänen

kädestään. "Ohoh, niin", jatkoi hän ensimmäisen rivin luettuaan, "niin,

-- minä ymmärrän."

Ja hän luki puoliääneen:

'Parahin ystävä!

Erittäin tähdellinen asia kutsuu minut erääseen piirini

seurakuntaan. Toivoin näkeväni sinut ennen lähtöäni, mutta

luovun siitä toivosta, kun tulin ajatelleeksi, että varmaankin

viivyt nyt pari kolme päivää Belle-Islellä rakkaan Portoksemme

luona.

Pidä hauskaa, mutta älä kilvaten koettele pääsi kestävyyttä hänen

pöydässään; sen neuvon olisin antanut Atoksellekin hänen

kauneimpina ja parhaina päivinään.

Hyvästi, paras ystäväni! Käsitäthän, että olen kovin pahoillani,

kun en voinut paremmin ja pitempää aikaa nautti viehättävästä

seurastasi.'

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan; "minua on jutkautettu! minua nautaa,

minua pässinpäätä ja kolminkertaista tyhmyriä! Mutta se nauraa

parhaiten, joka nauraa viimeiseksi! Petetty, petetty kuin apina, jolle

heitetään tyhjä pähkinä!"

Hän läimäytti yhä virnistelevää kamaripalvelijaa kädenselällä vasten

suuta ja ryntäsi ulos piispantalosta.

Hyvänäkään ravaajana ei Furet ollut enää olosuhteiden tasalla.

D'Artagnan riensi senvuoksi kyytiasemalle ja valitsi sieltä ratsun,

jolle hän hyvillä kannuksilla ja keveällä kädellä osoitti, että peurat

eivät ole luomakunnan kevytjalkaisimpia juoksijoita.

74.

D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.

Oli kulunut puolitoista vuorokautta edelläkerrotusta kohtauksesta, ja

herra Fouquet oli tapansa mukaan kieltänyt laskemasta ketään luoksensa,

ahertaen siinä Saint-Mandén talon työhuoneessa, jonka jo tunnemme, kun

pihalle rynnisti täyttä karkua nelivaljakko, jonka hevosista hiki valui

virtanaan.

Tätä luultavasti odotettiin, sillä kolme tai neljä lakeijaa hyökkäsi

heti avaamaan vaununovea. Kun Fouquet nousi kirjoituspöytänsä äärestä

ja itse riensi ikkunaan, astui vaunuista vaivaloisesti mies, joka

lakeijain olkapäihin nojautuen laskeutui työläästi alas astinlaudan

kolme askelmaa.

Hän oli tuskin ilmoittanut nimensä, kun se palvelija, jonka apua hän ei

ollut käyttänyt, ryntäsi ylös ulkoportailta ja hävisi eteiseen. Hän

kiirehti valmistamaan isäntäänsä, mutta hänen ei tarvinnut koputtaa

ovelle; Fouquet seisoi jo kynnyksellä.

"Hänen ylhäisyytensä Vannesin piispa!" ilmoitti lakeija.

"Hyvä", vastasi Fouquet.

Sitten hän kumartui porraskaiteen yli, Aramiin jo noustessa ensimmäisiä

askelmia, ja virkkoi:

"Te, rakas ystävä, ja näin pian?"

"Niin, minä tässä tulen, monsieur, mutta murjottuna ja murtuneena,

kuten näette."

"Voi, ystäväparkani!" säälitteli Fouquet ojentaen hänelle käsivartensa,

johon Aramis nojautui, lakeijain kunnioittavasti poistuessa.

"Oh" vastasi Aramis, "eipä sillä enää ole väliä, kun nyt kerran olen

täällä; pääasia oli, että pääsisin perille, ja se on nyt saavutettu."

"Puhukaa pian", pyysi Fouquet sulkien työhuoneensa oven heidän

jälkeensä.

"Olemmeko yksinämme?"

"Kyllä, ehdottomasti rauhassa."

"Eikö kukaan voi kuunnella meitä? Eikö kukaan kuulla?"

"Ei, olkaa huoletta."

"Onko herra du Vallon tullut?"

"On."

"Ja te olette saanut kirjeeni?"

"Kyllä, ja asia näyttää vakavalta, koska se on saanut teidät lähtemään

Pariisiin hetkellä, jolloin teitä niin tähdellisesti tarvittiin

Bretagnessa."

"Olette oikeassa; asia on mitä vakavin."

"Kiitän, kiitän kaikesta sydämestäni! Mistä on kysymys? Mutta Jumalan

nimessä ja ennen kaikkea, hengähtäkää, rakas ystävä; tehän olette niin

kalpea, että ihan hirvittää!"

"Voin todellakin pahoin; mutta minä pyydän, älkää nyt välittäkö

minusta. Eikö herra du Vallon sanonut mitään, antaessaan teille

kirjeeni?"

"Ei: minä kuulin kovaa jymyä, menin ikkunaan ja näin ulkoportaiden

edessä mahtavaa marmoripatsasta muistuttavan ratsastajan; läksin alas,

hän ojensi minulle kirjeen, ja samassa hevonen sortui maahan

hengettömänä."

"Entä hän itse?"

"Hän suistui tantereeseen hevosen mukana; hänet nostettiin ylös ja

kannettiin huoneeseen. Luettuani kirjeen tahdoin mennä hänen luokseen,

saadakseni lähempiä tietoja, mutta hän oli vaipunut niin sikeään uneen,

että häntä oli mahdoton saada hereille. Minun tuli häntä sääli ja

annoin käskyn vetää häneltä saappaat jalasta ja jättää hänet rauhaan."

"Hyvä! Kuulkaahan siis, mitä asia koskee, monseigneur. Te olette nähnyt

Pariisissa herra d'Artagnanin, eikö niin?"

"Olen kylläkin, ja siinä on mies, jolla on sekä päätä että sydäntä,

vaikkakin hän on syypää rakkaiden ystäväimme Lyodot'n ja d'Eymerisin

kuolemaan."

"Voi, niin, minä tiedän sen; kohtasin Toursissa pikalähetin, joka toi

minulle Gourvillen kirjeen ja Pélissonin asiapaperit. Oletteko tarkoin

ajatellut sitä tapahtumaa, monsieur?"

"Kyllä."

"Ja olette kai huomannut, että se oli suoranainen hyökkäys teidän

valta-asemaanne vastaan?"

"Niinkö luulette?"

"En voi johtua muuhun käsitykseen."

"No niin, tunnustanpa teille, että sama synkkä ajatus on minullakin

asiasta ollut."

"Taivaan tähden, älkää siis antako sokaista itseänne, monsieur!

Kuunnelkaa tarkkaan... minä palaan tuohon d'Artagnaniin, -- missä

tilaisuudessa tapasitte hänet?"

"Hän tuli nostamaan rahoja."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan maksumääräyksellä."

"Suoranaisella?"

"Niin, hänen majesteettinsa oli omakätisesti vahvistanut sen hänen

hyväkseen."

"Kas, siinäpä se! No niin, d'Artagnan on nyt käynyt Belle-Islellä; hän

oli valepuvussa ja esiintyi isännöitsijänä, jonka tehtävänä oli ostaa

suolakuivattamoja jollekulle kartanonherralle. Mutta d'Artagnanilla ei

ole muuta isäntää kuin kuningas; hän oli siis kuninkaan lähettämä, ja

hän tapasi Portoksen."

"Kuka on Portos?"

"Suokaa anteeksi, minä hairahduin: hän tapasi Belle-Islellä herra du

Vallonin ja tietää nyt yhtä hyvin kuin te ja minä, että Belle-Isleä

linnoitetaan ja että työ on juuri valmistumaisillaan."

"Ja te luulette todella, että kuningas vasiten lähetti hänet sinne?"

kysyi Fouquet mietteissään.

"Olen varma siitä."

"Ja d'Artagnan on vaarallinen ase kuninkaan kädessä?"

"Kaikkein vaarallisin."

"Oikein siis arvioitsin hänet ensi silmäyksellä."

"Kuinka niin?"

"Minä tahdoin kiinnittää hänet puolelleni."

"Jos olette arvostellut hänet Ranskan urhoollisimmaksi, ovelimmaksi ja

taitavimmaksi soturiksi, niin olette päätellyt sattuvasti."

"Meidän täytyy siis saada hänet vaikka mistä hinnasta!"

"D'Artagnan?"

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Olisi kylläkin, jos sillä aikeella olisi mitään mahdollisuutta."

"Mikä estää?"

"Me olemme antaneet oikean hetken hukkaantua. Hänellä oli hovin kanssa

rettelö, jota olisi tullut käyttää; sitten hän matkusti Englantiin,

avusti tehokkaasti kuningasvallan palautusta, ansaitsi omaisuuden ja

lopuksi ryhtyi jälleen kuninkaan palvelukseen. No, se käänne osoittaa,

että hänelle nyt maksetaan hyvin."

"Me maksamme paremmin, siinä kaikki."

"Oh, sallikaa minun huomauttaa, monseigneur, että d'Artagnan pitää

sanansa pyhänä, ja kerran sitouduttuaan hän pysyy."

"Mitä siitä päätätte?" kysyi Fouquet levottomasti.

"Että nyt on kysymyksenä kamalan iskun torjuminen."

"Ja miten te väistäisitte sen?"

"Malttakaahan. D'Artagnan tulee tekemään kuninkaalle selvää

havainnoistaan."

"No, meillä on hyvää aikaa ajatella sitä seikkaa."

"Kuinka niin?"

"Otaksuakseni olette ehättänyt tuntuvasti edelle hänestä?"

"Noin kymmenen tuntia."

"No niin, kymmenessä tunnissa..."

Aramis pudisti väsynyttä päätänsä.

"Katsokaa noita pilviä, jotka kiitävät taivaalla, -- pääskysiä, jotka

halkovat ilmaa: d'Artagnan joutuu nopeammin kuin pilvet ja linnut;

d'Artagnan on kuin tuuli, joka niitä kuljettaa."

"Mitä joutavia!"

"Sanon teille, että se mies on jotenkuten yli-ihminen; hän on minun

ikäiseni, ja minä olen tuntenut hänet viisineljättä vuotta."

"No niin?"

"Kuulkaahan laskelmani: lähetin herra du Vallonin matkalle luoksenne

kello kahden aikaan yöllä; herra du Vallon sai kahdeksan tunnin

etumatkan minusta. Milloin hän tuli perille?"

"Noin neljä tuntia sitten."

"Siitä näette itse, minä siis voitin neljä tuntia hänen ratsastukseensa

verraten, ja herra du Vallon on kuitenkin niin hurja menijä, että hän

ajoi kuoliaaksi kahdeksan hevosta, joiden raadot näin tien varressa.

Minua kiidättivät kyytihevoset viidenkymmenen lieuen taipaleen, mutta

minä poden nivelsärkyä, rakkokiviä ja ties mitä kaikkea, niin että

sellaiset ponnistukset menehdyttävät minut. Minun täytyi laskeutua

ratsailta Toursissa; sitten matkustin vaunuissa, heittelehtien

puolikuolleena ajoneuvojen seinämiin ja selkämykseen milloin oikein

päin, milloin nurin kääntyneenä, aina neljän huiman hevosen täydessä

nelistyksessä, ja siten saavuin tänne, saavuin neljä tuntia voitolla du

Vallonista. Mutta ottakaa huomioon, että d'Artagnan ei paina kolmea

sentneriä, kuten du Vallon, d'Artagnanilla ei ole nivelkolotusta eikä

kivitautia kuten minulla, ja hän ei ole ratsastaja, vaan ilmetty

kentauri. Houkuttelin hänet vielä poikkeamaan Belle-Islelle ennen kuin

lähdin Pariisiin, mutta vaikka siten sainkin kymmenen tunnin etumatkan,

päätyy hän varmasti tänne vain kaksi tuntia myöhemmin kuin minä."

"Mutta sattuuhan vastuksia..."

"Hänelle eivät sattumat merkitse mitään."

"Jos puuttuu hevosia?"

"Silloin hän juoksee nopeammin kuin hevonen."

"Hyvä Jumala, millainen mies!"

"Niin, siinä on mies, jota rakastan ja ihailen, -- rakastan sentähden,

että hän on hyväsydäminen, ylevämielinen ja uskollinen, ja ihailen

hänessä inhimillisen kunnon korkeinta tasoa; mutta näistä tunteistani

huolimatta pelkään häntä ja osaan ryhtyä varokeinoihin häntä vastaan.

Toistan siis, monsieur: kahden tunnin kuluttua d'Artagnan on täällä;

ehättäkää hänen edelleen, rientäkää Louvreen ja tavoittakaa puheillenne

kuningas, ennen kuin d'Artagnan ilmestyy hänen eteensä."

"Mitä esitätte sanottavakseni kuninkaalle?"

"En mitään: vain lahjoittakaa hänelle Belle-Isle."

"Oh herra d'Herblay, herra d'Herblay!" huudahti Fouquet; "tuo tietäisi,

että suuri suunnitelma yhtäkkiä raukeaa!"

"Kun yksi suunnitelma ajautuu karille, on aina tarjolla toinen joka

voidaan johtaa perille! Älkäämme milloinkaan masentuko, ja rientäkää

nyt vain, monsieur, siekailematta."

"Mutta se niin hyvin valittu varusväki -- kuningas toimittaa sen heti

vaihdetuksi!"

"Se varusväki, monsieur, oli kuninkaan miehiä Belle-Islelle tullessaan;

tänään se pitää valtiaanansa vain teitä, ja samoin käy kaikille

linnoitusmiehistöille kahden viikon palveluksen jälkeen. Antakaa hänen

tehdä mielensä mukaan, monsieur. Näettekö hankalaksi sen, että vuoden

kuluttua on puolellanne kokonainen armeija parin rykmentin sijasta?

Ettekö huomaa, että nykyinen varusväkenne hankkii teille puoluelaisia

La Rochellessa, Nantesissa, Bordeauxissa, Toulousessa, kaikkialla,

mihin sitä vain jaetaan? Kiirehtikää kuninkaan luo, monsieur, menkää;

hetket kuluvat, ja sillävälin kun me menetämme aikaa, d'Artagnan kiitää

kuin nuoli valtatiellä tänne päin."

"Herra d'Herblay, te tiedätte, että jokainen sananne on siemen, joka

itää mielessäni; lähden Louvreen."

"Nyt heti, eikö niin?"

"Tahdon ainoastaan vaihtaa pukua."

"Ottakaa huomioon, ettei d'Artagnanin tarvitse tulla Saint-Mandén

kautta; hän suuntaa kulkunsa suoraa päätä Louvreen. Se vähentää tunnin

siitä ajasta, mikä meillä on vielä jäljellä."

"D'Artagnanilla saattaa olla kaikki muut edut, mutta ei minun

englantilaisia hevosiani; olen Louvressa viidenkolmatta minuutin

kuluttua."

Ja sekuntiakaan menettämättä Fouquet antoi lähtökäskyn. Aramis ennätti

vain virkkaa hänelle vielä:

"Tulkaa takaisin yhtä joutuisasti kuin menettekin, sillä minä odotan

teitä kärsimättömästi."

Viisi minuuttia myöhemmin kiidätti virma valjakko yli-ntendenttiä

Pariisiin päin.

Sillaikaa Aramis tahtoi ottaa selon siitä huoneesta, jossa Portos

lepäsi. Mutta jo Fouquetin työhuoneen ovella hänet tapasi

syleiltäväkseen Pélisson, joka oli kuullut hänen saapumisestaan ja

rientänyt toimistosta puhuttelemaan häntä. Aramis vastaanotti nämä yhtä

kunnioittavat kuin sydämmellisetkin kohteliaisuudenosoitukset sillä

ystävällisellä arvokkuudella, jonka hän niin hyvin osasi omaksua, mutta

äkkiä suoristautuen portaiden juurella hän kysyi: "Mitä kuulenkaan

tuolta ylhäältä?"

Välikerrasta tosiaan kaikui kumeata möryä kuin nälkäisen tiikerin tai

maltittoman jalopeuran ärjyntänä.

"Oh, se ei merkitse mitään", vastasi Pélisson hymyillen.

"Mutta kuitenkin..."

"Herra du Vallon vain kuorsaa."

"Tosiaan", sanoi Aramis, "ainoastaan hän kykeneekin tuolla tavoin

tärisyttämään taloa. Suvaitsettehan, Pélisson, että tiedustan hänen

vointiaan?"

"Ja te sallitte minun tulla mukaan?"

"Peräti mielelläni!"

He astuivat huoneeseen. Portos makasi vuoteella pikemmin sinipunaisena

kuin punehtuneena kasvoiltaan, silmät turvoksissa ja suu ammollaan.

Hänen valtavan rintansa syvistä onkaloista kohoava pauhu helisytti

ikkunanruutuja, Jännittyneet ja koholle nousseet kasvolihakset, hiestä

suorrukkeinen tukka, voimakkaasti kaareutuva leuka ja väkevinä

heilahtelevat hartiat eivät voineet olla herättämättä jonkunlaista

ihailua: noin tavattomassa rotevuudessa oli jotakin melkein

jumalallista. Jättimäiset sääret ja jalat olivat pöhistyessään saaneet

hänen nahkasaappaansa rakoilemaan, ja siinä hänen suunnaton ruhonsa nyt

lojui kuin Agrigentumin tasangolla viruva graniittijättiläinen.

Pélissonin käskystä alkoi muuan kamaripalvelija leikata pois

saappaita, sillä mikään voima maailmassa ei olisi voinut vetää niitä

jalasta. Neljä lakeijaa oli sitä turhaan yrittänyt, kiskoen kuin

vintturi. He eivät olleet onnistuneet edes saamaan Portosta hereille.

Häneltä siis otettiin saappaat siekaleina, ja hänen jalkansa putosivat

takaisin vuoteelle; häneltä leikeltiin myös loputkin vaatekappaleet

yltä, ja sitten hänet kannettiin kylpyyn, jossa hän sai maata tunnin.

Viimein hänet puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin ja laskettiin

lämmitetylle vuoteelle. Kaikki tämä tapahtui sellaisella työllä ja

tuskalla, että sen olisi luullut häiritsevän kuolluttakin, mutta se ei

saanut Portosta edes raottamaan silmiänsä tai hetkeksikään

pysàhdyttämään kuorsauksensa järisyttäviä urkuja. Ollen luonnostaan

kuivakiskoisen jäntevä ja mieleltään lannistumaton Aramis tahtoi uhmata

väsymystä ja työskennellä Gourvillen ja Pélissonin kanssa; mutta hän

meni tainnuksiin tuolilla, jolla oli itsepintaisesti istunut. Hänet

kannettiin viereiseen huoneeseen, missä vuoteen lepo voivutti

rauhattomasti askartaneet aivotkin tyyntymään.

75.

Herra Fouquet toimii.

Sillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan

Louvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän

kävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli

ensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat

useinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena

surutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.

"Monsieur", hän virkahti intendentille, "minusta väliin tuntuu,

etteivät ne kaksi miestä, jotka te toimititte kuolemaan, olleet aivan

suuria rikollisia."

"Sire, heidät oli valittu veronkantajain parvesta, jota oli

vähennettävä."

"Miten valittu?"

"Välttämättömyys määräsi, sire", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.

"Välttämättömyys! Suuri sana!" jupisi nuori kuningas.

"Suuri jumalatar, sire."

"He olivat yli-intendentin hartaimpia ystäviä, vai mitä?"

"Kyllä, sire; niin hartaita, että he olisivat uhranneet henkensä herra

Fouquetin puolesta."

"Sen he ovat tehneet, monsieur", huomautti kuningas.

"Se on totta, mutta onneksi hyödyttömästi, mikä ei ollut heidän

tarkoituksensa."

"Paljonko varoja nuo miehet olivat kavaltaneet?"

"Kenties kymmenen miljoonaa, joista kuusi saatiin takavarikkoon."

"Ja ne varat ovat minun rahastossani?" sanoi kuningas jonkunlaista

vastenmielisyyttä ilmaisten.

"Niin ovat, sire; mutta se takavarikko ei ulottanut tehoansa herra

yli-intendenttiin, vaikka se uhkasikin häntä."

"Ja siitä päätätte, herra Colbert..."

"Että jos herra Fouquet teidän majesteettianne vastaan yllytti joukon

metelöitsijöitä, riistääkseen ystävänsä vapaiksi pyöveleiltä, on hän

valmis panemaan liikkeelle armeijan, kun tulee kysymykseen oman

rangaistuksen välttäminen."

Kuningas leimahdutti uskottuunsa sellaisen katseen, joka muistuttaa

hirmumyrskyn synkkää salamaa, -- silmäyksen, joka valaisee syvimmänkin

omantunnon pimentoa.

"Minua hämmästyttää", sanoi hän, "että te siten ajatellessanne herra

Fouquetista ette ole antanut minulle erästä neuvoa."

"Millaista neuvoa, sire?"

"Sanokaa minulle ensiksikin selvästi ja täsmällisesti, mitä oikein

ajattelette herra Fouquetin käytöksestä, herra Colbert."

"Minun nähdäkseni, sire, herra Fouquet ei tyydy haalimaan haltuunsa

rahoja kuten herra de Mazarin teki ja sen avulla riistämään teidän

majesteetiltanne kuninkuuteen kuuluvaa valtaa, vaan vieläpä tahtoo

voittaa puolelleen kaikkia mukavan ja nautintorikkaan elämän

harrastajia, sellaiseen uraan mieltyneitä, jota vetelehtijät sanovat

runollisuudeksi ja valtiomiehet tapainturmelukseksi; minä luulen, että

hän hankkiessaan palkattua puoluetta teidän majesteettinne alamaisista

loukkaa kuninkaallista etuoikeutta ja että jos tämä saa jatkua, hän

viimein syrjäyttää teidän majesteettinne heikkojen ja huomaamattomien

hallitsijain joukkoon."

"Miten nimitetään kaikkia tuollaisia hankkeita, herra Colbert?"

"Herra Fouquetin menetelmiä, sire?"

"Niin."

"Ne ovat selvästi majesteettirikoksia."

"Ja miten menetellään valtiopetos-asioissa?"

"Rikolliset vangitaan, tuomitaan ja rangaistaan."

"Oletteko ihan varma, että herra Fouquet ajattelee sellaista

rikollisuutta, josta häntä syytätte?"

"Voin sanoa enemmänkin, sire: hän on jo alkanut toteuttaa erityisiä

salahankkeita."

"No niin, minä palaan siihen, mitä äsken huomautin, herra Colbert:

antakaa minulle neuvo."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta sitä ennen on minulla vielä hiukan

lisättävää."

"Mitä niin?"

"Ilmeinen, nähtävä, oleellinen todistus valtiopetoksesta."

"Mikä todistus?"

"Olen juuri saanut tietää, että herra Fouquet linnoituttaa

Belle-Isle-en-meriä."

"Kas, todellako?"

"Niin, sire."

"Olette varma siitä?"

"Täydellisesti. Tiedättekö, sire, minkä verran Belle-Islellä on

sotaväkeä?"

"En tosiaankaan; entä te?"

"En vielä minäkään, sire, ja sentähden tahtoisin esittää, että teidän

majesteettinne lähettäisi sinne jonkun."

"Kenet lähettäisin?"

"Esimerkiksi minut."

"Mitä tekisitte Belle-Islellä?"

"Ottaisin lopullisen selvyyden siitä, varustaako herra Fouquet

todellakin entisten läänitysherrain tavoin muurejansa vallinsarvilla ja

tykistöllä."

"Ja missä tarkoituksessa hän sen tekisi?"

"Voidakseen jonakuna päivänä puolustautua kuningastansa vastaan."

"Mutta jos asiat ovat sillä kannalla, herra Colbert", sanoi Ludvig,

"niin meidän täytyy heti tehdä, mitä äsken ehdotitte: vangituttaa

Fouquet."

"Mahdotonta!"

"Luulin jo huomauttaneeni teille, monsieur, että minä en suvaitse sitä

sanaa palveluksessani."

"Teidän majesteettinne palvelus ei voi estää herra Fouquetia olemasta

yli-intendentti. Ja sen asemansa johdosta hänellä on puolellaan koko

parlamentti, niinkuin hän on anteliaisuudellaan saavuttanut koko

armeijan suosion, suojeluksellaan kiinnittänyt itseensä kirjallisuuden

edustajat ja lahjoillaan käännyttänyt puoleensa koko aatelin."

"Minä en muka siis voi mitään tätä mahtimiestä vastaan?"

"Ette suorastaan mitään, sire, vielä tällä hetkellä."

"Te olette epivä neuvonantaja, herra Colbert."

"Voi, en toki, sire, sillä minä en aio ainoastaan osoittaa vaaraa

teidän majesteetillenne."

"No niin, kuinka voidaankaan horjuttaa jättiläispatsaan perustuksia?

Antakaa kuulla!" ja kuningas nauroi katkerasti.

"Hän on kohottautunut rahojensa avulla; murskatkaa hänet samalla

keinolla, sire."

"Jos ottaisin häneltä viran?"

"Se saisi hälinän puhkeamaan, sire."

"Mikä siis on teidän keinonne?"

"Saattakaa hänet häviöön, sanon teille, sire."

"Millä tavoin?"

"Tilaisuuksia ei teiltä puutu; käyttäkää kaikkia mahdollisia

tilaisuuksia, sire."

"Osoittakaahan sellaisia."

"Kas tässä alku: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur menee

naimisiin, ja hänen häittensä tulee olla loistavat. Tässä on

erinomainen aihe teidän majesteettinne pyytää herra Fouquetilta

miljoonaa; herra Fouquet, joka saattaa maksaa kaksikymmentätuhatta

livreä kerrallaan, kun velotaan ainoastaan osamaksuna viittä, saa

kaiketi helposti kokoon miljoonankin, kun teidän majesteettinne sitä

pyytää."

"Hyvä on, minä teen sen vaatimuksen", päätti Ludvig XIV.

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee vahvistaa maksumääräyksen, niin

minä itse haetutan rahat."

Colbert työnsi kuninkaan eteen paperin ja ojensi hänelle kynän. Samassa

palatsinvartija raotti ovea ja ilmoitti herra yli-intendentin.

Ludvig kalpeni. Colbert pudotti kynän ja vetäytyi pois kuninkaan luota,

jonka yli hän oli ikäänkuin pahana enkelinä levittänyt mustat siipensä.

Yli-intendentti astui sisään hovimiehen tavoin, jolle ensimmäinen

silmäys riittää selvittämään tilanteen. Tämä ei ollut rohkaiseva herra

Fouquetille, niin tietoinen kuin hän olikin mahdistaan. Colbertin

pienet mustat silmät kateudesta laajentuneina ja Ludvig XIV:n kirkas,

vihastuksesta leimuava katse ennustivat uhkaavaa vaaraa.

Ylimmissä piireissä väitetään oikeiden hovimiesten olevan

herkkätajuisia kuin vanhat soturit, jotka tuulen ja lehtien suhinassa

aistivat aseistetun joukon kaukaisen töminän; kuunneltuaan he kykenevät

jotensakin tarkoin päättämään, kuinka monta miestä siellä marssii, mikä

määrä aseita kalahtelee, montako tykkiä vierii laveteillaan. Fouquetin

ei siis tarvinnut muuta kuin panna merkille se hiljaisuus, joka syntyi

hänen saapuessaan: hän oivalsi sen olevan täynnä tuhoisia paljastuksia.

Kuningas antoi hänelle aikaa edetä keskilattialle. Hänen nuorekas

ujoutensa sääsi hänelle tämän hetkellisen pidättyväisyyden. Fouquet

otti rivakasti tilaisuudesta vaarin.

"Sire", hän aloitti, "olin kärsimätön tapaamaan teidän

majesteettianne."

"Ja minkätähden?" kysyi Ludvig.

"Ilmoittaakseni teille mieluisan uutisen."

Vailla Fouquetin henkilöllistä suuruutta ja aulisluontoisuutta

muistutti Colbert silti monessa kohden rahaministeriä. Hänellä oli sama

huomiokyky, sama ihmistuntemus ja lisäksi se voimakas malttavaisuus,

joka antaa teeskentelijälle aikaa harkitsemiseen ja vastaliikkeen

valmistamiseen. Hän arvasi, että Fouquet oli ehättämässä sen iskun

edelle, jonka hän aikoi tälle antaa. Hänen silmänsä säkenöitsivät.

"Uutisen! Minkä?" tiedusti kuningas.

Fouquet laski pöydälle paperikäärön.

"Suvaitseeko teidän majesteettinne silmätä tätä työtä?" sanoi hän.

Kuningas kiersi hitaasti auki tukon.

"Pohjapiirustuksia?" virkahti hän.

"Niin, sire."

"Ja mitä nämä merkitsevät?"

"Uutta linnoitusta, sire."

"Kas, kas", lausui kuningas, "harrastatte siis myöskin

sodankäyntitaitoa, herra Fouquet!"

"Harrastan kaikkea, mikä saattaa hyödyttää teidän majesteettinne

hallitusta", vastasi Fouquet.

"Kauniita piirustuksia!" kiitti kuningas tarkastellen asemakarttaa.

"Teidän majesteettinne kaiketi käsittää sen pääpiirteet", selitti

Fouquet kumartuneena paperin yli; "tässä on kehämuuri, tuolla

linnakkeet, täällä ulkovarustukset."

"Ja mitä näen tässä, monsieur?"

"Se on meri."

"Meri yltympäri?"

"Niin, sire."

"Ja mikä paikka siis onkaan tämä, jonka linnoitustöitä näytätte

minulle?"

"Se on Belle-Isle-en-mer, sire", vastasi Fouquet teeskentelemättömästi.

Hänen siten vastatessaan Colbert teki niin huomattavan liikkeen, että

kuningas kääntyi velvoittaakseen häntä pidättyväisyyteen. Fouquet ei

näkynyt olevan millänsäkään Colbertin hätkähdyksestä ja kuninkaan

antamasta merkistä.

"Te olette siis linnoituttanut Belle-Islen, monsieur?" jatkoi Ludvig.

"Niin, sire, ja tässä tuon teidän majesteetillenne sen työn

piirustukset ja tilit", vastasi Fouquet; "olen kuluttanut siihen

kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Mitä varten?" kysyi Ludvig kylmäkiskoisesti, saaden vihjettä

intendentin yrmeästä katseesta.

"Varsin helposti käsitettävässä tarkoituksessa", selitti Fouquet.

"Teidän majesteettinne oli kireissä väleissä Ison-Britannian kanssa."

"Kyllä niin; mutta Kaarle II:n palattua valtaistuimelle olen tehnyt sen

maan kanssa liiton."

"Kuukausi takaperin, sire, aivan oikein; mutta jo lähes kuusi kuukautta

sitten aloitettiin Belle-Islen linnoittaminen."

"Se varustelu on nyt käynyt hyödyttömäksi."

"Sire, linnoitukset eivät milloinkaan ole tarpeettomia. Belle-Isle

linnoitettiin kyllä Monkia ja Lambertia ja kaikkia niitä Lontoon

porvareita vastaan, jotka leikkivät sotasilla; mutta siten se on myös

vankka linnoitus hollantilaisia vastaan, joiden kanssa joko Englanti

tai teidän majesteettinne varmasti joutuu sotaan."

Kuningas vaikeni taas ja vilkaisi vaivihkaa Colbertiin.

"Belle-Isle kuulunee teille, herra Fouquet?" lisäsi hän sitten.

"Ei, sire."

"Kenelle siis?"

"Teidän majesteetillenne."

Colbert tyrmistyi niinkuin olisi pohjaton syvyys auennut hänen

jalkainsa juuressa. Ludvig säpsähti ihastuneena Fouquetin nerokkuudesta

tai uhrautuvaisuudesta.

"Selittäkää sananne, monsieur", virkkoi hän.

"Asia on aivan luonnollinen, sire. Belle-Isle on kyllä minun

tiluksiani, ja minä olen omilla varoillani kustantanut sen

linnoittamisen. Mutta kun mikään ei voi estää alamaista tekemästä

kuninkaalleen tämänlaatuista vaatimatonta lahjoitusta, tarjoan teidän

majesteetillenne omistusoikeuden tähän maaomaisuuteen, jonka

nautinto-oikeuden te jätätte edelleen minulle. Belle-Islen täytyy

sotilaallisena tukikohtana kuulua kuninkaalle; teidän majesteettinne

voi siellä tästälähtein pitää taattua varusväkeä."

Colbert oli suistumaisillaan nurin liukkaalla lattialla; hänen täytyi

nojautua seinäpilareihin, kun jalat pyrkivät hervottomina pettämään

hänen allaan.

"Te olette tässä osoittanut suurta sotilaallista taitavuutta,

monsieur", kiitti Ludvig XIV.

"Aloite ei ollut minun, sire", vastasi Fouquet; "useat upseerit

esittivät sitä minulle. Itse suunnitelman on laatinut muuan etevimpiä

insinöörejämme."

"Hänen nimensä?"

"Herra du Vallon."

"Herra du Vallon?" toisti Ludvig; "en tunne häntä. On kovin ikävää,

herra Colbert, että minä en nimeltään tiedä lahjakkaimpia miehiä, jotka

tuottavat kunniaa hallitukselleni", hän lisäsi kääntyen Colbertiin

päin. Tämä tunsi olevansa muserrettu; hiki valui hänen otsaltaan, eikä

hän saanut sanaakaan suustansa, vaan kärsi kiduttavaa mielenkarvautta.

"Teidän tulee muistaa se mies", lopetti Ludvig.

Colbert kumarsi kalpeampana kuin hänen flandrialaiset

pitsikalvosimensa.

Fouquet pitkitti:

"Muuraustyö on tehty roomalaisella sementillä, jota arkkitehdit ovat

minulle valmistaneet vanhanajan kuvausten johdolla."

"Ja miten on kanuunain laita?" kysyi Ludvig.

"Oh, sire, se on teidän majesteettinne asia; minunhan ei sopinut

hankkia tykistöä tilalleni, teidän majesteettinne ensin omaksumatta

linnoitusaluetta."

Ludvig alkoi horjua tuon mahtavan miehen aiheuttaman vihan ja

masennetun kilpailijan herättämän säälin vaiheilla, niin

epäonnistuneelta edellisen jäljennökseltä kuin tämä tuntuikin. Mutta

tietoisuus velvollisuudestaan kuninkaana voitti pelkästään inhimilliset

tunteen. Hän ojensi sormensa paperin yli.

"Näiden suunnitelmien toteuttamisen on täytynyt käydä teille hyvin

kalliiksi?" sanoi hän.

"Luullakseni minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne

summa."

"Toistakaa se vielä; en tullut tarkanneeksi."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä! Te olette äärettömän rikas, herra

Fouquet."

"Teidän majesteettinnehan on rikas", vastasi yli-intendentti, "koska

Belle-Isle on teidän."

"Minä kiitän; mutta niin rikas kuin olenkin, herra Fouquet..."

Kuningas keskeytti.

"Niin, sire?" kysyi yli-intendentti.

"Näen edessäni hetken, jolloin minulta puuttuu rahaa."

"Teiltä, sire?"

"Niin, minulta."

"Milloin sellaista sattuisi?"

"Huomenna ensiksikin."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää...?"

"Veljeni menee naimisiin Englannin prinsessan kanssa."

"No niin, sire?"

"No minun tulee suoda nuorelle prinsessalle vastaanotto, joka soveltuu

Henrik IV:n tyttärentyttären arvolle."

"Se on aivan luonnollista, sire."

"Tarvitsen siis rahaa."

"Epäilemättä."

"Ja minun tulisi saada..."

Ludvig XIV epäröitsi. Summa, jota hän aikoi vaatia, oli juuri sama,

joka hänen oli täytynyt evätä Kaarle II:lta. Hän kääntyi Colbertiin,

jotta tämä antaisi suunnitellun iskun.

"Minun tulisi saada huomenna..." kertasi hän katsoen Colbertiin.

"Miljoona", täydensi tämä töykeästi, ihastuksissaan kostotilaisuudesta.

Fouquet oli seissyt selin intendenttiin, kuunnellakseen kuningasta. Hän

ei nyt edes kääntynyt päin, vaan odotti, kunnes kuningas oli toistanut

tai pikemmin mutissut:

"Miljoona."

"Oh, sire", vastasi Fouquet halveksivasti, "miljoona! Mitä teidän

majesteettinne tekisi yhdellä miljoonalla?"

"Minusta tuntuu kuitenkin..." sanoi Ludvig XIV.

"Sellainen erä käytetään Saksan vähäpätöisimpien ruhtinasten

häätilaisuuksiin."

"Monsieur..."

"Teidän majesteetillenne tarvitaan vähintään kaksi miljoonaa. Yksistään

hevoset nousevat viiteensataantuhanteen livreen. Minulla on kunnia

lähettää teidän majesteetillenne tänä iltana kuusitoistasataatuhatta

livreä."

"Kuinka?" äännähti kuningas; "kuusitoistasataatuhatta livreä!"

"Silmänräpäys, sire", jatkoi Fouquet edes kääntymättä Colbertiin;

"siitä siis puuttuu neljäsataatuhatta livreä, mutta intendentillä"; --

ja hän viittasi yli olkansa peukalollaan Colbertiin, joka kalpeni hänen

takanaan -- "intendentillä on kassassaan yhdeksänsataatuhatta livreä,

jotka kuuluvat minun hoitovaroihini."

Kuningas kääntyi katsomaan Colbertia.

"Mutta..." änkkäsi viimemainittu.

"Tämä herra", pitkitti Fouquet yhä epäsuorasti puhuen Colbertille,

"vastaanotti kahdeksan päivää sitten kuusitoistasataatuhatta

livreä; hän on maksanut kaksisataatuhatta henkivartiolle,

seitsemänkymmentäviisituhatta sairashuoneelle,

satakaksikymmentäviisituhatta sveitsiläisille,

kaksisataakolmekymmentätuhatta muonitukseen, kuusikymmentätuhatta

aseisiin ja noin kymmenentuhatta pikku menoihin, joten en erehdy

laskiessani, että hänellä on jäljellä yhdeksänsataatuhatta livreä."

Kääntyen sitten puolittain Colbertiin niinkuin esimies puhutellakseen

halpaa käskyläistä hän sanoi:

"Pitäkää huolta, monsieur, että ne yhdeksänsataatuhatta livreä

toimitetaan tänä iltana hänen majesteetilleen kullassa."

"Mutta", huomautti kuningas, "siitähän tulee kaksi miljoonaa

viisisataatuhatta livreä?"

"Sire, puoli miljoonaa tarvittaneen hänen kuninkaallisen korkeutensa

taskurahoiksi. Te kuulette, herra Colbert, tänä iltana ennen kello

kahdeksaa!"

Näin sanoessaan yli-intendentti kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle ja

poistui takaperin, kunnioittamatta ainoallakaan silmäyksellä

kademielistä intendenttiä, jonka hän oli mitä murjovimmin lyönyt

laudalta. Colbert repi raivoissaan rikki flandrialaiset

pitsikalvosimensa ja puri huulensa verille.

Fouquet ei ollut vielä lähtenyt työhuoneen ovelta, kun palatsinvartija

hänen sivulleen astuen ilmoitti:

"Sanansaattaja Bretagnesta hänen majesteetilleen."

"Herra d'Herblay oli oikeassa", jupisi Fouquet vetäen kellon

taskustaan; "tunti ja viisikymmentäviisi minuuttia. Parahiksi tosiaan

ennätin!"

76.

D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.

Lukija tietää ennakolta, kenet palatsinvartija ilmoitti mainitessaan

sanansaattajan tulleen Bretagnesta. Tomuttuneena, tulehtunein kasvoin,

hikeä tippuvin hiuksin ja jäykistynein säärin d'Artagnan vaivalloisesti

nosteli jalkojaan porrasaskelmilla, joita vastaan hänen veriset

kannuksensa helähtelivät.

Juuri ovesta sisälle astuessaan hän huomasi kynnyksellä

yli-intendentin. Fouquet tervehti hymyllä miestä, joka olisi tuntia

aikaisemmin tulleena tuottanut hänelle häviön tai kuoleman. D'Artagnan

sai hyväluontoisuudestaan ja tavattomasta ruumiillisesta

joustavuudestaan vielä sen verran malttia, että muisti rahaministeriltä

saamansa hyvän vastaanoton; hän vastasi senvuoksi tervehdykseen, mutta

paljon enemmän suopeudesta ja säälistä kuin kunnioituksesta.