Kavioiden kopseen kaikuessa katukiveykseltä ilmestyi abbé Fouquet

erääseen pihanpuoliseen ikkunaan, ja ratsastaja ei ehtinyt hypätä

maahankaan, kun hän puolittain ojentuen ulos ikkunasta tiedusti:

"Miten ovat asiat, Danicamp?"

"Kaikki on päättynyt", vastasi ratsastaja.

"Päättynyt?" huusi abbé; "he ovat pelastuneet?"

"Ei, monsieur", vastasi ratsastaja, "heidät hirtettiin."

"Hirtettiin!" toisti abbé vaaleten.

Samassa avautui sivuovi, ja Fouquet astui huoneeseen kalpeana,

vääntynein kasvonpiirtein, huulet raollaan pidätellen tuskan ja

kiukustuksen huudahdusta. Hän pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan, mitä

pihalta puhuttiin ikkunaan.

"Teitä kurjia!" ärjäisi abbé; "ette siis taistelleet?"

"Niinkuin jalopeurat."

"Pikemmin kuin jänishousut!"

"Monsieur!"

"Sata päättäväistä miekkamiestä vastaa yllätyksessä kymmentätuhatta

kaupunginpalkkalaista. Missä Menneville on, se pöyhkeä kerskuri, joka

ylvästeli palaavansa joko kuolleena tai voittajana?"

"Hän on pitänyt sanansa, monsieur. Hän on hengetön."

"Hengetön! Kuka hänet on surmannut?"

"Hornanhenki ihmisen hahmossa, -- kymmenellä tulisella säilällä

aseistautunut jättiläinen, joka yhdellä tempaisulla sammutti tulipalon,

taltutti mylläkän ja polkaisi Grève-torin kiveyksestä esille sata

muskettisoturia."

Fouquet kohotti otsaansa, jolla helmeili kylmä hiki.

"Oi, Lyodot ja d'Eymeris kuolleet, kuolleet, kuolleet!" mutisi hän; "ja

minä olen häväisty!"

Abbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja

kalmankalpeana:

"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei

onnistunut, niin Jumalan tahto..."

"Vaikene, abbé, vaikene!" huusi Fouquet; "sinun puolustelusi ovat

herjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus

oikein tapahtui."

"Mutta, hyvä veli..."

"Tottele!"

Abbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen

askeleet portaissa.

Samalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä

suojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi

rahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä

varovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa,

pakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa

pakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.

"Lausukaa tietonne", sanoi Gourville Danicampin tullessa huoneeseen.

"Monsieur", aloitti sanansaattaja, "olimme saaneet määräyksen siepata

vangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois."

"Elävältä poltettaviksi, eikö niin, abbé?" keskeytti Gourville.

"Niin, niin, sellaisen käskyn oli Menneville saanut. Menneville tiesi

mitä piti tehdä, mutta hän on nyt kuollut."

Tämä tieto näytti tyynnyttävän Gourvilleä sen sijaan että se olisi

häntä masentanut.

"Elävältä poltettaviksi?" toisti sanansaattaja ikäänkuin epäillen,

tokko tämä hänelle ja hänen kumppaneilleen ilmoitettu ainoa ohje oli

tarkoitettu toimeenpantavaksi.

"Niin, teidän piti laahata heidät suoraa päätä roviolle", uudisti abbé

raakaluontoisesti.

"Aivan oikein, monsieur, aivan oikein", myönteli mies koettaen saada

kahden puhuttelijansa kasvoista selville, olisiko hänen hyvä vai paha

selostaa tapauksia täysin totuudenmukaisesti.

"Kertokaahan siis", sanoi Gourville.

"Vankeja oltiin tuomassa Grève-torille", jatkoi Danicamp, "raivostunut

kansa tahtoi, että heidät pitikin polttaa eikä hirttää."

"Kansalla oli omat syynsä", huomautti abbé; "edelleen?"

"Mutta juuri kun kaupunginvartio oli hajoitettu ja rovioksi aiottu talo

torin varrella sytytetty, heitti äsken mainitsemani raivohenkinen

jättiläinen -- jonka sanotaan olleen sen talon omistaja -- erään nuoren

miehen avustamana ulos ikkunasta tulen hoitelijat, huusi puolelleen

ihmisjoukossa olleet muskettisoturit, hyppäsi itse alas torille

ensimmäisestä huonekerrasta ja huiteli niin hurjasti miekallaan, että

kaupunginvartio pääsi jälleen voitolle, vangit siepattiin takaisin ja

Menneville monen muun mukana surmattiin. Uudestaan kiinni jouduttuaan

tuomitut saivat kuolemansa kolmessa minuutissa."

Kaikesta itsehillinnästään huolimatta ei Fouquet voinut olla kumeasti

voihkaisematta.

"Ja tuo talonomistaja", kysyi abbé, "mikä hän oli nimeltään?"

"Sitä en osaa sanoa, kun en häntä nähnytkään; minulle oli määrätty

puutarhassa vartiopaikka, jonne ilmoiteltiin aseman kehityksestä.

Ohjeenani oli kaiken päätyttyä rientää kiireimmän kautta tuomaan teille

tieto tuloksesta. Käskyn mukaan karautin täyttä vauhtia liikkeelle, ja

nyt olen tässä."

"Oikein tehty, monsieur; meillä ei ole enää muuta kysyttävää teiltä",

sanoi abbé yhä ahdistuneemmalla mielellä nähden sen hetken lähenevän,

jolloin hän joutuisi haastelemaan veljensä kanssa kahden kesken.

"Oletteko saanut maksunne?" kysyi Gourville.

"Osasuorituksen, monsieur", vastasi Danicamp.

"Tässä on kaksikymmentä pistolia; menkää, monsieur, älkääkä unohtako

puoltaa aina kuninkaan todellisia etuja kuten tänäänkin."

"Kyllä muistan, monsieur", vastasi mies kumartaen ja pistäen rahat

taskuunsa. Hän poistui.

Fouquet oli tähän asti seisonut liikkumattomana, mutta nyt hän nopeasti

astahti abbén ja Gourvillen väliin. Kumpainenkin avasi yhtaikaa suunsa

puhuakseen.

"Ei mitään puolusteluja", kielsi rahaministeri, "eikä soimauksen

sanaakaan ketään vastaan! Jos minä en olisi ollut huono ystävä, niin en

olisi uskonut Lyodotin ja d'Eymerisin vapautusta kellekään toiselle.

Minä yksin olen syypää; vain minua siis kohtaavat moitteet ja

pahoittelut. Jätä minut, abbé."

"Et kuitenkaan", vastasi viimemainittu, "estäne minua etsityttämästä

sitä riiviötä, joka Colbertin puolesta sekaantui hyvinsuunniteltuun

hankkeeseemme, -- sillä jos harras kiintymys ystäviinsä on hyvää

valtioviisautta, en luule huonoksi sitäkään menettelyä, että

hellittämättömästi ahdistaa vihollisiaan."

"Heitä sinä silleen valtioviisaus, abbé; mene nyt vain äläkä toimita

minulle kuulumisia itsestäsi ennen kuin määrään toisin, -- minusta

tuntuu, että meidän on nyt asetuttava hyvin hiljaisiksi ja

varovaisiksi. Sinulla on kamala esimerkki edessäsi. Ei mitään

kostotoimia sinun ja väkesi taholta; sen kiellän jyrkästi."

"Ei mikään käsky", murisi abbé, "voi pidättää minua hyvittämästä sukuni

kärsimää rikollista häväistystä."

"Kuules nyt", huudahti Fouquet äänellä, jonka jyrkkä sävy ei enää

sallinut mitään vastaväitteitä, "jos haudot ainoatakaan ajatusta

pienimmäksikään poikkeukseksi minun tahdostani, niin heitätän sinut

Bastiljiin kahden tunnin kuluessa sen ilmenemisestä. Toimi sen mukaan,

abbé!"

Abbé kumarsi punastuen.

Fouquet viittasi Gourvilleä mukaansa ja suuntasi jo askeleensa

työhuonettaan kohti, kun kamaripalvelija korkealla äänellä ilmoitti:

"Chevalier d'Artagnan."

"Kuka se on?" kysyi Fouquet välinpitämättömästi Gourvilleltä.

"Muuan hänen majesteettinsa muskettisoturien entinen luutnantti",

vastasi tämä samaan tapaan.

Fouquet ei viitsinyt edes ajatella ilmoitetun käynnin tarkoitusta, vaan

astui vain edelleen.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", sanoi Gourville, "mutta mieleeni

johtuu, että kun tuo urho on eronnut kuninkaan palveluksesta, hän nyt

luultavasti tuleekin nostamaan neljännesvuoden osuutta eläkkeestä, joka

hänelle lienee myönnetty."

"Menköön hiiteen!" huudahti Fouquet; "miksi valitseekin näin pahan

ajan!"

"Sallikaa minun siis lausua hänelle epäys sievässä muodossa, sillä minä

tiedän hänet mieheksi, joka nykyisissä olosuhteissamme on parempi saada

ystäväksi kuin vihamieheksi."

"Vastatkaa hänelle miten haluatte", sanoi Fouquet.

"Äh, _mon Dieu_", puuttui puheeseen abbé mielensä karvautta

nurkuakseen, "vastatkaa mutkattomasti, ettei ole rahoja, olletikaan

muskettisotureille."

Mutta abbé oli tuskin ehtinyt virkkaa varomattomia sanojaan, kun

raolleen jäänyt ovi ammahti selälleen ja d'Artagnan ilmestyi esiin.

"Niin, herra Fouquet", sanoi hän, "kyllä minä tiesinkin, ettei täällä

ole rahoja muskettisotureille. En tänne tullutkaan saamaan rahoja, vaan

ainoastaan kieltävän vastauksen. Se on nyt annettu; kiitos! Sanon vain

hyvästi ja menen nostamaan herra Colbertilta, mitä muodon vuoksi pyysin

teiltä."

Ja hän astui ulos kumarrettuaan jotensakin keveästi.

"Gourville", virkahti Fouquet, "riennä tuon miehen perässä ja tuo hänet

takaisin luokseni."

Gourville totteli, tavoittaen d'Artagnanin portaissa. Askeleita

kuullessaan tämä kääntyi ja huomasi Gourvillen.

"_Mordioux_, hyvä herraseni", hän sanoi, "teillä rahamiehillä on ikävät

tavat! Saavun herra Fouquetin luo nostamaan hänen majesteettinsa

myöntämää rahaerää ja minut otetaan vastaan kuin almua ruinaava

kerjäläinen tai hopeakaluja vaaniva veijari."

"Te mainitsitte herra Colbertia, hyvä herra d'Artagnan? Sanoitte

lähtevänne herra Colbertin luo?"

"Tietysti menen sinne, vaikkapa vain vaatimaan häneltä selvyyttä

miehistä, jotka tahtovat polttaa taloja huutaen: 'Eläköön Colbert!'"

Gourville heristi korviaan.

"Ohoo", hän huudahti, "te tarkoitatte Grève-torin mellakkaa!"

"Mitäs muutakaan."

"Mutta miten se teitä erityisemmin liikuttaa?"

"Hitto! Eikö muka minuun kuulu mitään se, että herra Colbert tahtoo

käyttää taloani roviona?"

"Taloanne!... teidän talonneko siis tahdottiin polttaa?"

"_Pardieu!_, niin oli."

"_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus kuuluukin teille?"

"Ostin sen viikko sitten."

"Ja te olitte se urhoollinen soturi, se voimallinen miekkamies, joka

hajoititte väkijoukon, kun se aikoi polttaa tuomitut?"

"Hyvä herra Gourville, asettukaa minun asemaani: minä olen esivallan

väline ja yksityinen talonomistaja; sotilaana on velvollisuuteni

puoltaa kuninkaan käskyjen toteuttamista, talonomistajana on etuni

mukaista varjella kiinteimistöäni joutumasta tuhaksi. Niinpä noudatin

sekä omakohtaisen hyödyn vaatimuksia että velvollisuuden ääntä, kun

toimitin herrat Lyodotin ja Eymerisin takaisin kaupunginvartion

huostaan."

"Tekö siis heitittekin erään miehen ulos ikkunasta?"

"Sen taisi tehdä toverini", vastasi d'Artagnan vaatimattomasti.

"Te surmasitte Mennevillen?"

"Kovasti pahoitellen", vastasi d'Artagnan kumartaen kuin onnittelusta

kiittääkseen.

"Ja teidän ansiotanne on, että molemmat tuomitut hirtettiin?"

"Sen sijaan että heidät olisi elävältä poltettu, niin, monsieur, ja sen

katson kunniakseni. Pelastin nuo poloiset julmasta kidutuksesta.

Ajatella, hyvä herra Gourville, että heidät tahdottiin korventaa

elävältä! Sellainen raakamaisuus on ihan käsittämätöntä."

"Menkää, hyvä herra d'Artagnan, menkää", sanoi Gourville tahtoen

säästää Fouquetin näkemästä sitä miestä, joka oli tuottanut hänelle

niin ankaran iskun.

"Ei", puuttui puheeseen Fouquet, joka oli eteisen ovelta kuullut koko

keskustelun, "ei, herra d'Artagnan, tulkaa päin vastoin takaisin

sisälle."

D'Artagnan pyyhki miekkansa kahvasta viimeisen veripisaran, joka oli

välttänyt aikaisemman tarkastuksen, ja astui sitten huoneeseen.

Jälleenkin hän seisoi vastapäätä noita kolmea miestä, joiden kasvoilla

oli mitä erilaisin ilme: abbé näytti kiukkuiselta, Gourville

tyrmistyneeltä, Fouquet apealta.

"Suokaa anteeksi, herra ministeri", virkkoi d'Artagnan, "mutta aikani

on kallista; minun on mentävä intendentin luo vaatimaan selitystä ja

noutamaan neljännekseni."

"Mutta te saatte rahat täältä, monsieur", ilmoitti Fouquet.

D'Artagnan katseli yli-intendenttiä hämmästyneesti.

"Tiedän kyllä, että teille vastattiin aivan ajattelemattomasti,

monsieur, -- kuulin sen itse", jatkoi ministeri; "noin ansiokkaan

miehen pitäisi olla jokaiselle tunnettu."

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on siis maksuosoitus?" lisäsi Fouquet.

"On, monsieur."

"Antakaa se minulle, niin suoritan sen itse; tulkaa."

Hän viittasi Gourvilleä ja veljeänsä pysymään alallaan ja vei

d'Artagnanin työhuoneeseensa.

"Paljonko teille on tuleva?" hän kysyi heidän päästyään sinne.

"Viisituhatta livreä vain, monsieur."

"Nostettavaa palkkaa?"

"Palkan neljännes."

"Viisituhatta livreä neljännekseltä!" virkahti Fouquet tähdäten

tutkivan silmäyksen muskettisoturiin; "kuningas maksaa teille siis

kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa?"

"Niin, monseigneur, kaksikymmentätuhatta kyllä; tuntuuko se teistä

liialliselta?"

"Minustako!" lausui Fouquet ja hymyili katkerasti. "Jos minä olisin

osannut arvioida ihmisiä, jos minulla kevytmielisen, epävakaisen ja

turhamaisen luonnonlaatuni sijasta olisi ollut ymmärtäväisyyttä ja

harkintakykyä, -- jos sanalla sanoen olisin älynnyt järjestää elämäni

kuten jotkut muut, niin te ette saisi vuodessa kahtakymmentätuhatta

livreä, vaan satatuhatta, ettekä kuuluisi kuninkaan saattueeseen, vaan

minun lähimpään piiriini."

D'Artagnan punastui hieman. Ylistyksen sanamuodossa sekä kiittäjän

sävyssä ja hivelevässä äänenpainossa saattaa olla niin hienoa myrkkyä,

että se toisinaan huumaa väkevimmänkin.

Yli-intendentti veti puheensa lopuksi auki kaapinlaatikon ja otti

sieltä neljä rahakääryä, jotka laski pöydälle d'Artagnanin eteen.

Gascognelainen repäisi yhdestä kulman auki.

"Kultaa!" sanoi hän.

"Siitä on teille vähemmän vaivaa, monsieur."

"Mutta tätenhän summa nousee kahteenkymmeneentuhanteen livreen, ja

minulla on vain viisituhatta saatavaa."

"Säästän teitä vaivautumasta neljään kertaan perimästä vuosirahaanne."

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ylenpalttinen, monseigneur.

"Teen mitä minun tulee tehdä, herra chevalier, ja toivoakseni ette nyt

kanna kaunaa veljeni vastaanoton vuoksi. Hän on äkkipikainen ja

oikullinen esiintymisessään."

"Monsieur", vastasi d'Artagnan, "uskokaa minua, pahoittelen ainoastaan

sitä, että tulollani aiheutin tämän puolustautumisenne."

"Jätänkin sen jo silleen ja pyydän teiltä vain vielä suosionosoitusta."

"Voi, monsieur..."

Fouquet otti sormestaan noin tuhannen pistolin arvoisen

timanttisormuksen.

"Monsieur", hän sanoi, "tämän jalokiven olen saanut eräältä

lapsuudenystävältäni, mieheltä, jolle te olette tehnyt suuren

palveluksen."

Fouquetin äänensävy muuttui huomattavasti.

"Palveluksen! Minä!" ihmetteli muskettisoturi; "olenko tehnyt

palveluksen jollekulle ystävällenne?"

"Te ette ole voinut unohtaa sitä, monsieur, sillä se tapahtui juuri

tänään."

"Ja ystävänne nimi?"

"D'Eymeris."

"Toinen kuolemaantuomituista?"

"Niin, toinen noista uhreista... No niin, herra d'Artagnan, palkkioksi

siitä, että pelastitte hänet hirveistä kärsimyksistä, pyydän teitä

vastaanottamaan tämän timantin. Tehkää se minun tähteni."

"Mutta, monsieur..."

"Ottakaa vain vastaan. Minulla on tänään murheen päivä, kuten teille

kenties myöhemmin selviää. Olen tänään menettänyt ystävän -- ja koetan

saada sijalle toisen."

"Mutta sentäänkin..."

"Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi!" huudahti Fouquet sydän

tulvillaan; "tai oikeammin, näkemiin!" Ja ministeri poistui

työhuoneestaan, jättäen muskettisoturin haltuun sekä sormuksen että

kultakääryt.

"Hm hm", tuumi d'Artagnan tuokion ymmällä aprikoituaan, "ymmärränköhän

tätä oikein? _Mordioux_, ellen erehdy, niin siinäpä vasta ritarillinen

mies... Lähdenpä saamaan tähän selvitystä herra Colbertilta."

64.

D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä

yli-intendentin välillä suuren eron.

Colbert asui Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella talossa, joka oli

varemmin kuulunut Beautrulle. D'Artagnanin vireät sääret patikoitsivat

matkan neljännestunnissa.

Hänen saapuessaan uuden suosikin luo piha kuhisi täynnänsä kaupungin

vartion ja poliisilaitoksen miehiä, jotka tulivat joko onnittelemaan

intendenttiä tai puolustelemaan itseänsä sen mukaan, mille tuulelle hän

sattuisi. Imarteluhenki on riippuvaiseen asemaan tyytyvillä henkilöillä

vaistomaista; heillä on siihen erityinen vainu niinkuin metsänelävällä

tavallista tarkempi kuulo tai hajuaisti. Nämä miehet ja heidän

päällikkönsä olivat niin ollen ajatelleet, että Colbert hyvillä mielin

kuulisi kerrottavan, millä tavoin hänen nimeään oli huudeltu mellakan

aikana.

D'Artagnan ilmestyi esiin juuri kun vartion päällikkö selosti

kohtausta. Hän jäi ovisuuhun kaupungin aseellisten palvelusmiesten

taakse. Upseeri otti Colbertin sivummalle erityisesti puhuteltavakseen

tämän ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, joka ilmeni tuuheitten

kulmakarvojen rypistyksenä, ja huomautti:

"Siinä tapauksessa, monsieur, että todellakin halusitte luovuttaa

kansan huostaan nuo kaksi kavaltajaa, olisi ollut viisasta antaa meille

siitä tieto, sillä meidänhän piti nyt panna täytäntöön ohjeemme, niin

tukalaa kuin meidän olikin ajatella, että saatoimme siten tuottaa

teille mielipahaa tai häiritä aikeitanne."

"Kolminkertainen pölkkypää!" ärähti Colbert raivoissaan ravistaen

mustien suortuvainsa harjaa; "mitä järjettömyyttä siinä

lavertelettekaan? Mitä! Minullako olisi ollut osuutta kapinassa?

Oletteko hullu vai humalassa?"

"Mutta, monsieur, metelin tunnuslauseenahan oli: eläköön Colbert!"

vastasi vartion päällikkö hölmistyneenä.

"Kourallinen salaliittolaisia..."

"Ei, ei, sitä huusi suuri yleisö!"

"Ohoo, niinkö?" äännähti Colbert paremmin mieltyen kertomukseen; "suuri

yleisökö sitä huusi? Oletteko varma väitteestänne, monsieur?..."

"Eihän siinä tarvinnut muuta kuin avata korvansa, tai oikeastaan

ummistaa, sillä hurraus oli niin huumaavan voimakasta."

"Ja huutajat olivat yleisöä, todellista kansaa?"

"Ehdottomasti, monsieur, -- mutta se todellinen kansa antoi meille

aluksi selkään."

"Vai niin oli asia", jatkoi Colbert mietteissään. "Te siis oletatte,

että kansa siinä vain tahtoi laahata tuomitut roviolle?"

"No, se on selväkin seikka, monsieur."

"Se muuttaa asian... Teitte siis lujaa vastarintaa?"

"Menetimme kolme kunnon miestä, monsieur."

"Te ette ainakaan surmannut ketään?"

"Kyllä aukiolle jäi muutamia metelöitsijöitä, joista yksi ei ollutkaan

ihan tavallinen henkilö."

"Mikä hän oli miehiään?"

"Muuan Menneville, jota poliisi on jo ennen etsiskellyt."

"Menneville!" huudahti Colbert; "se konna, joka Rue de la Huchettella

surmasi siivon kansalaisen, tämän pyytäessä lihavaa kananpoikaa?"

"Sama pukari kyllä, monsieur."

"Ja huusiko muka hänkin: eläköön Colbert?"

"Kaikkia muita kaikuvammin, -- kuin villitty."

Colbertin otsa meni pilveen ja rypistyi. Hänen kasvojaan oli

kirkastanut jonkunlainen hyväillyn kunnianhimon sädekehä, mutta se

sammui nyt kuin ruohikossa polkaistun kiiltomadon hohde.

"Miksi sitten sanoittekaan, että mellakka oli kansan aloite?" huomautti

intendentti pettyneenä. "Menneville oli vihamiehiäni; olisin

hirtättänyt hänet, ja hän tiesi sen hyvin. Hän oli abbé Fouquetin

seurakumppaneita... koko juttu on lähtöisin Fouquetista -- olivathan

tuomitut hänen lapsuudenystäviään!"

--- Kas niin, -- ajatteli d'Artagnan, -- nythän olenkin selvinnyt

kaikista epäilyksistäni! Sanonpa vain vieläkin, että olkoon herra

Fouquet mitä muuta hyvänsä, hän on joka tapauksessa ritarillinen mies.

"Ja onko sitten aivan varmaa, että tuo Menneville on kuollut?" jatkoi

Colbert.

D'Artagnan katsoi hetken tulleen esiintyä keskustelussa.

"Ehdottomasti, monsieur", hän vakuutti astahtaen esille.

"Kas, tekö täällä, monsieur?" virkkoi Colbert.

"Minä itse", vastasi muskettisoturi jämeästi. "Vai oli Menneville

teille pikku vihamiehen tapainen?"

"Ei minulla ollut mitään vihamiestä, monsieur", vastasi Colbert, "vaan

kuninkaalla kunnoton alamainen."

-- Kaksinainen nauta! -- ajatteli d'Artagnan; -- näyttelet minulle sekä

kopeutta että ulkokultaisuutta... "No niin", hän pitkitti, "olenpa

kovin hyvilläni niin sopivan palveluksen tekemisestä kuninkaalle, --

suvaitsetteko lausua sen hänen majesteetilleen, herra intendentti?"

"Minkä toimen te minulle annatte, ja mitä saan lausuakseni, monsieur?

Selittäkää tarkemmin, pyydän", vastasi Colbert ynseästi ja yltyvää

vihamielisyyttä ennustavalla äänellä.

"En anna teille mitään luottamustehtävää", sanoi siihen d'Artagnan

säilyttäen tyyneytensä kuten sukkelat luonteet väittelyssä

yleensä. "Arvelin teidän voivan vähällä vaivalla ilmoittaa hänen

majesteetilleen, että minä se sattumalta paikalle osuneena toimitin

Mennevillelle rangaistuksensa ja palautin järjestyksen."

Colbertin silmät revähtivät suuriksi, ja hän loi kysyvän katseen

vartiopäällikköön.

"Niin, se on totta", vahvisti tämä, "monsieur oli pelastajamme."

"Miksette heti sanonut tulleenne kertomaan sitä, monsieur?" virkahti

Colbert kateellisesti; "nythän kaikki selvisi ja edullisemmin teille

kuin kellekään muulle."

"Te erehdytte, herra intendentti; minä en ollenkaan tullut tänne siitä

kertomaan."

"Suuresta urotyöstänne?"

"Hoh, tottumus turruttaa mielen semmoisille tempuille" selitti

muskettisoturi huolettomasti.

"Minkä johdosta siis kunnioitatte minua käynnillänne?"

"Kuningas vain käski minun pistäytyä."

"Ahaa!" sanoi Colbert saaden jälleen jäykän ryhtinsä, kun näki

d'Artagnanin vetävän taskustaan paperin; "teille on maksuosoitus?"

"Juuri niin, monsieur."

"Olkaa hyvä ja odottakaa, monsieur; suoriudun ensin vartion

raportista."

D'Artagnan kiepahti jokseenkin röyhkeästi kannoillaan, ja ensimmäisen

kierroksensa jälkeen joutuessaan Colbertin kanssa vastakkain hän

kumarsi tälle ylen juhlallisesti kuin ilveilijä, mutta käännähti sitten

jälleen ovelle päin ja marssi suoraan sitä kohti.

Colbert ähmistyi tästä karskiudesta, jollaiseen hän ei ollut tottunut.

Tavallisesti soturit hänen luoksensa tullessaan olivat niin kovassa

rahan tarpeessa, että heiltä olisivat pikemmin jalat juurtuneet

lattiaan kuin kärsivällisyys ehtynyt. Oliko d'Artagnan menossa niine

hyvineen kuninkaan puheille -- ja valittamaanko huonosta kohtelusta vai

kunnostautumisestaanko kertomaan? Sitä asiaa sieti vakavasti

miettiä. Joka tapauksessa hetki oli huonosti valittu d'Artagnanin

palauttamiseksi tyhjin toimin, tulipa hän juuri nyt kuninkaan tahdosta

tai omin päin. Muskettisoturi oli tehnyt niin suuren palveluksen ja

niin äskettäin, ettei sitä sopinut heti palkita kylmäkiskoisuudella.

Colbert katsoikin paremmaksi luopua kaikesta korskeudesta ja kutsua

d'Artagnanin takaisin.

"Hei, herra d'Artagnan!" huusi hän. "Mitä! Lähdettekö noin pois?"

D'Artagnan kääntyi takaisin.

"Miksen lähtisi?" hän vastasi levollisesti; "eihän meillä liene sen

enempää puhuttavaa?"

"Teillä on ainakin rahoja nostettavana?"

"Minullako? Ei suinkaan, hyvä herra Colbert."

"Onhan teillä maksumääräys, monsieur! Ja samoin kuin te annatte

kuninkaan puolesta miekaniskun silloin kun vaaditaan, samaten minä

maksan, kun minulle esitetään hänen vahvistamansa määräys. Näyttäkää

tänne."

"Ei hyödytä, hyvä herra Colbert", selitti d'Artagnan salaisesti

mielissään siitä hämmingistä, jota hänen käyntinsä tuotti Colbertin

mielessä; "tällä määräyksellä olen jo saanut rahat."

"Saanutko rahat! Keltä?"

"Yli-intendentiltä tietysti."

Colbert kalpeni.

"Selittäkää siis", sanoi hän tukahtuneella äänellä; "jos olette perinyt

rahanne, niin miksi näytättekään minulle paperianne?"

"Ohjeeni mukaan osoittaakseni sitä tottelevaisuutta, josta juuri

puhuitte niin kauniisti, hyvä herra Colbert: kuningas sanoi minulle,

että minun piti nostaa hänen myöntämänsä vuosirahan neljännes..."

"Minulta?..." keskeytti Colbert.

"Ei aivan niinkään. Kuningas sanoi: 'Menkää herra Fouquetin luo;

yli-intendentillä ei kenties ole rahoja, ja sitten käytte herra

Colbertin luona.'"

Colbertin kasvot kirkastuivat hetkiseksi; mutta hänen katsantonsa oli

kuin myrskytaivas, jota vuoroin salama valaisee, vuoroin pilvi

pimittää.

"Ja... yli-intendentillä oli rahoja?" hän kysyi.

"Oli toki aikalailla", vastasi d'Artagnan. "Näkyi olevan liiemmältikin,

koska tahtoessani nostaa vain neljännesmaksuna viisituhatta livreä..."

"Neljännesmaksuna viisituhatta livreä!" huudahti Colbert hämmästyen

kuten äsken yli-intendenttikin näin runsaasta soturin palkasta;

"vuosirahaksenne on siis määrätty kaksikymmentätuhatta?"

"Ihan oikein, herra Colbert; _peste_, te laskette kuin edesmennyt

Pytagoras! Kaksikymmentätuhatta livreä, niin."

"Kymmenkertaisesti raha-asiain intendentin palkka. Minä onnittelen

teitä", sanoi Colbert sapekkaasti hymyillen.

"Oh, kuningas pahoittelikin vuosirahani vähäisyyttä", vastasi

d'Artagnan, "ja lupasi korjata asian päästyänsä parempiin varoihin...

Mutta puhun loppuun, kun minulla on kiire."

"Niin, vastoin kuninkaan oletusta yli-intendentti maksoi teille?"

"Niinkuin te vastoin kuninkaan oletusta kieltäysitte maksamasta."

"Enhän minä kieltäytynyt, monsieur, vaan pyysin odottamaan. Herra

Fouquet siis heti suoritti teille viisituhatta livreänne?"

"Sen olisitte te parhaassa tapauksessa tehnyt... mutta hän menetteli

paremminkin, hyvä herra Colbert."

"Mitenkä niin?"

"Hän laski kohteliaasti eteeni koko vuotuissumman sanoen, että

kuninkaan asioissa ovat kassat aina täynnä."

"Koko vuotuissumman! Suorittiko herra Fouquet teille

kaksikymmentätuhatta livreä viidentuhannen sijasta?"

"Täsmälleen, monsieur."

"Ja minkätähden?"

"Säästääkseen minulta kolme uutta käyntiä yli-intendentin virastossa,

ja niinpä minulla nyt on taskuissani koko se komeus varsin koreina

uutukaisina kultarahoina. Näette siis, että voin lähteä matkoihini,

minä kun en lainkaan tarvitse teitä, vaan poikkesin ainoastaan muodon

vuoksi."

Ja d'Artagnan napautti taskujaan leveästi hymyillen, mikä paljasti

Colbertille kolmekymmentäkaksi yhtä virheetöntä ja valkoista hammasta

kuin saattaa nähdä viidenkolmatta ikäisellä, ja ne näyttivät omalla

tavallaan haastavan: "Tarjotkaa meille kaksineljättä pikku Colbertia,

niin kyllä me ne näpsästi jauhamme."

Käärme on yhtä urhea kuin jalopeura, varpushaukka niin miehuullinen

kuin kotkakin, sitä ei voi kieltää. Vasiten aroiksi sanottuja eläviä

myöten saavat elolliset olennot rohkeutta puolustautumiseen. Colbert ei

säikkynyt soturin uhkeita hampaita; hän suoristausi ja virkkoi äkkiä:

"Herra yli-intendentillä ei ollut oikeutta menetellä siten, monsieur!"

"Mitä sanottekaan?" kummeksui d'Artagnan.

"Sanon, että teidän kaavakkeenne... suvaitsetteko näyttää sen minulle,

valtuutuksenne?"

"Mielelläni, -- tuossa."

Muskettisoturi huomasi hiukan rauhattomasti, kuinka innokkaasti Colbert

sieppasi paperin, ja häntä alkoi heti kaduttaa, että oli sen antanut.

"Kas niin, monsieur", muistutti Colbert, "kuninkaan määräys kuuluu:

'Näytettäessä maksettakoon herra d'Artagnanille viisituhatta livreä

neljänneksenä vuosirahasta, jonka olen hänelle myöntänyt.' Sen summan

oli siis kuningas teille antamassa, -- minkätähden teille on suoritettu

enemmän?"

"Sentähden että rahoja liikeni enemmän ja että minulle tahdottiin

maksaa enemmän; se ei kuulu kehenkään."

"On kyllä luonnollista", sanoi Colbert huoletonta ylemmyyttä

ilmaisevaan tapaan, "että te ette tunne tililaitoksen sääntöjä; mutta

kun teillä on tuhannen livreä maksettavaa, monsieur, niin mitä teette?"

"Ei minulle koskaan sellaisia velkoja synny", vastasi d'Artagnan.

"No... no", huudahti Colbert tuohtuneena, "kun teillä on joku maksu

suoritettavana, niin maksatte kaiketi ainoastaan sen määrän, mikä

teiltä vaaditaan?"

"Tuo ei todista mitään muuta kuin että teillä on omat erityiset tapanne

tilinpidossa ja herra Fouquetilla omansa", tuumi d'Artagnan.

"Minun tilitysjärjestelmäni on oikea, monsieur."

"Sitä en mene kieltämään."

"Ja te olette ottanut vastaan mitä ette ollut saamassa."

D'Artagnanin silmistä leimahti salama. "Mitä en ollut vielä saamassa,

tahdotte sanoa, herra Colbert, sillä jos olisin ottanut vastaan mitä en

ollut laisinkaan saamassa, jos olisin syypää varkauteen."

Colbert ei vastannut tähän sattuvaan päätelmään, vaan sanoi kateellisen

kiihtymyksensä kannustamana:

"Olette siis viisitoistatuhatta livreä velkaa valtionrahastoon."

"Merkitkää se tililleni luotoksi", vastasi d'Artagnan hieman

ivallisesti.

"En suinkaan, monsieur!"

"Ka, kuinka niin?... Otatteko muka minulta takaisin kolme

kultakääryäni?"

"Tietysti luovutatte ne minun hoitamaani rahastoon."

"Minäkö! Älkää luulkokaan, herra Colbert!"

"Kuningas tarvitsee rahojaan, monsieur."

"Ja minä kuninkaan rahoja, monsieur."

"Vaikka, mutta palautus on tehtävä."

"Ei tule kysymykseenkään. Olen sitäpaitsi aina kuullut mainittavan

tilitysjärjestelmästä, joksi sitä sanotte, että hyvä rahastonhoitaja ei

annettua ota koskaan takaisin."

"Saammepa siis nähdä, mitä kuningas sanoo, kun näytän hänelle tämän

määräyksen, joka todistaa, että herra Fouquet ei ainoastaan maksa mitä

valtio ei ole maksamassa, vaan vieläpä ei huoli pitää kuittiakaan

maksuistaan."

"Ahaa, nyt käsitän", huudahti d'Artagnan, "mitä varten otitte minulta

tuon paperin, herra Colbert!"

Colbert ei ollenkaan oivaltanut uhkaa siinä erityisessä äänensävyssä,

jolla hänen nimensä nyt lausuttiin.

"Huomaatte sen hyödyllisyyden myöhemmin", hän vastasi kohottaen

paperisuikaletta hyppysissään.

"No, ei minun sitä odottaa tarvitse, kun olen asiasta jo ihan selvillä,

herra Colbert", tokaisi d'Artagnan, nopealla liikkeellä siepaten

maksumääräyksen, jonka pisti vikkelästi taskuunsa.

"Monsieur, monsieur!" huudahti Colbert; "tämä väkivalta..."

"Joutavia! Kannattaako ottaa huomioon sotilaan käytöstapoja!" vastasi

muskettisoturi. "Vastaanottakaa sormisuukkoseni, hyvä herra Colbert!"

ja nauraen tulevaiselle ministerille päin silmiä hän poistui huoneesta.

-- Tuo mies mieltyy minuun ikihyväksi, -- ajatteli hän; onpa vahinko,

etten voinut pitempään viipyä hänen seuranaan.

65.

Sydämen ja järjen todistelua.

Epälukuisten vaarojen karkaisemalle miehelle d'Artagnanin

asema Colbertiin nähden oli vain hullunkurinen. Tyytyväisin

mielin muskettisoturi myhäilikin intendentin nolostukselle Rue

Neuve-des-Petits-Champsilta aina Rue des Lombardsille asti. Se oli

pitkä taival, joten d'Artagnanilla oli kauan hupinsa. Hän hymyili

vielä, kun Planchet niinikään naurusuin ilmestyi talonsa ulko-ovelle

häntä vastaan. Entisen isäntänsä paluusta ja englantilaisten guineain

ensimmäisestä helskeestä asti Planchet nimittäin oli enimmän aikaansa

juuri siinä mielentilassa kuin d'Artagnan oli ollut nyt kävelynsä

viimeisellä taipaleella.

"Saanpa siis vieläkin ilahtua seurastanne, rakas herrani!" virkkoi

Planchet vilpittömästi hyvillään.

"Ei, ystäväiseni", vastasi muskettisoturi, "minä erkanen sinusta ihan

hetimiten: illastan vain ja sitten käyn suoraa päätä makuulle, nukun

viisi tuntia ja aamun valjetessa hyppään satulaan... Onko ratsuni nyt

saanut puolitoista annosta?"

"Kah, rakas herrani", vastasi Planchet, "tiedätte hyvin, että teidän

hevosenne on taloni silmäterä, -- että puotipojat hyväilevät sitä

kaiken päivää ja syöttävät sille sokerini, pähkinäni ja korppuni.

Kysytte, onko se saanut kaura-annoksensa runsaampana? Tiedustakaa

pikemmin, eikö se ole jo kymmenesti ollut vaarassa revetä

kylläisyyteensä."

"Hyvä, hyvä, Planchet. Siirryn siis omaan kohtaani: illallinen?"

"Valmis: höyryävä paisti, valkoista viiniä, krapuja, vereksiä

kirsikoita. Se on uutta, isäntä."

"Olet oiva mies, Planchet; aterioitkaamme siis, jotta pääsen yöpuulle."

Illallispöydässä d'Artagnan huomasi Planchetin tuon tuostakin hierovan

otsaansa ikäänkuin hellitelläkseen lähtöön aistiinsa ahtautunutta

aatosta. Hän silmäili sydämellisesti entisten koettelemustensa

ansiokasta kumppania ja kilahuttaen lasiaan hänen pikarinsa syrjään,

sanoen:

"No, Planchet veikkonen, mitäs nyt onkaan sinulla niin kiusallista

ilmoitettavaa minulle? _Mordioux_, puhu suoraan, niin selviydyt

joutuin."

"Seikka on semmoinen", aloitti Planchet, "että te näytte minusta olevan

lähdössä johonkin erityiseen yritykseen."

"En väitä vastaankaan."

"Olette niin ollen saanut jonkun uuden aatoksen."

"Paljon mahdollista, Planchet."

"Sitten siihen saakin jälleen sijoitetuksi pääomaa? Panen likoon

viisikymmentätuhatta livreä sen hankkeen hyväksi, jota lähdette

kehittelemään."

Ja sen sanoessaan Planchet hykerteli riemastuneesti kämmeniään.

"Siinä on vain yksi paha puoli, Planchet", vastasi d'Artagnan. "Se

nimittäin ei ole minun aatokseni... en saa ottaa siihen osakkaita."

Planchetin sydämestä puhkesi raskas huokaus. Ahneus on voimallinen

kannustin; se nostaa miehensä vuorelle niinkuin kiusaaja Vapahtajan, ja

kerran näytettyään onnettomalle kaikki maailman aarteet se saattaa

huoletta jättää silleen, hyvin tietäen kumppaninsa -- tyytymättömyyden

-- nyt pysyvän hänen sydäntään jäytämässä.

Planchet oli saanut esimakua rikkauden mukavuuksista, hänen oli nyt

tukala pidättyä ajattelemasta nopeimpia keinoja varallisuutensa

kartuttamiseksi yhä laajemmassa mitassa. Mutta kun hän ahneudestaan

huolimatta oli kunnon mies ja hartaasti kiintynyt ihailtuun isäntäänsä,

ei hän myöskään voinut olla nyt lausumatta tälle alituisia neuvoja,

jotka osoittivat hänen hyvää harrastustaan. Hän ei olisi ollut

pahoillaan, jos olisi samalla saanut napatuksi pikku murusen siitä

salaisuudesta, jota soturi niin visusti säilytti, mutta mitkään

viekkaat vihjaukset, paulaan päättyvät kehoitukset, salakuopat ja

näpsästi osutetut kompastuskivet eivät häilähdyttäneet d'Artagnania

luottavaiseksi yli alkuperäisen selityksensä. Siten kului ilta. Aterian

jälkeen antoi matkareppu d'Artagnanille puuhaa; sitten hän käväisi

tallissa, silitteli ratsuaan ja tutki sen kenkiä ja vuohisia; luettuaan

lopuksi uudestaan rahansa hän meni makuulle ja ummisti silmänsä viiden

minuutin kuluttua lampun sammuttamisesta, nukkuen rauhallisesti kuin

kaksikymmenvuotias, hänellä kun ei ollut mitään huolta mielessään eikä

katumusta tunnollaan.

Monetkin tapaukset olisivat silti voineet pitää häntä valveilla.

Muuttunut yleinen asema, johon hänkin oli joutunut likeisesti

osalliseksi, antoi tilaisuutta kaikenlaisille arveluille, ja d'Artagnan

oli mestari laskeskelemaan tulevaisuutta; mutta siinä järkkymättömässä

tyynimielisyydessä, joka toiminnan miehille on hyödyllisempi kuin

nerokkuus, hän jätti mietiskelynsä huomiseen, arvellen olevansa

tällaisen päivän lopulla kenties hiukan väsynyt näkemään selvästi

eteensä.

Päivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon

hyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.

Hän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi

alas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä

ainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli

häntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa

sekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi

Bretagnen-retkelleen.

Parempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki

huomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä

raikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja

hedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon

edustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon

laatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä

niin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä.

Sekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen

asemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan

paikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään

tässä kohden.

-- Nyt, -- tuumi hän itsekseen, -- hengittäkäämme täysin vedoin

aamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin

rauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin

näppäriä pikku harkitsemuksissamme. -- On aika, -- pitkitti d'Artagnan,

-- laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella[39] on suuri pää

täynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on

taistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva

niistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.

-- Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet

miehiänsä? -- Herra Fouquet, -- vastasi d'Artagnan itselleen, -- on

pulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat

kiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. -- Minä en ole

nainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa

herra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin

herra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia,

mutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. -- Ei, minä saan

paremmankin esimerkin, _mordioux_: olen juuri sillä kannalla kuin

samainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén

prinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei

ollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi

oli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi

raskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan.

-- Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. -- Mitä herra Colbert

tahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra

Fouquet ei tahdo. -- Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on

varsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin

itselleen.

D'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo

saapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen

jokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa

taskusta, -- ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa

olosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.

-- No, -- mietti hän, -- eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja

matkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei

minut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: _Paljon melua

tyhjästä_.[40]

66.

Matka.

Oli jo kenties viidettäkymmenettä kertaa, kun tämä pronssisydäminen ja

teräslihaksinen mies nyt jätti kotinsa ja ystävänsä, sanalla sanoen

kaikki, tavoittaakseen menestystä tai kuolemaa. Jälkimmäinen oli aina

kuin peläten väistynyt hänen tieltään; menestys taasen oli vasta

kuukausi sitten varsinaisesti asettunut hänen liittolaisekseen.

Vaikkakaan hän ei ollut mikään suuri ajattelija Epikurokseen tai

Sokrateeseen verraten, oli hänellä kuitenkin harvinaista järkevyyttä,

kun laaja elämänkokemus oli kypsyttänyt hänen harkintaansa. Ihminen ei

voi olla niin miehuullinen, uskalias ja ovela kuin d'Artagnan, ellei

tuollaiseen ominaisuuksien yhtymään kuulu myöskin jonkunlaista

luontumusta mietiskelyyn.

Hän oli sieltä täältä poiminut herra de la Rochefoucauldin[41]

elämänohjeista murusia, jotka olisivat kelvanneet Port-Royalin herrain

kääntää latinaksi, ja Atoksen ja Aramiin seurassa hän oli tallettanut

mieleensä paljonkin hyviä katkelmia Senecasta ja Cicerosta, kun ystävät

olivat omalla kielellään sovelluttaneet niitä arkielämän käytäntöön.

Sitä rikkauden halveksumista, jota gascognelaisemme oli

kolmekymmentäviisi ensimmäistä toimintavuottansa noudattanut

uskonkappaleenaan, oli hän jo pitkän aikaa pitänyt urheuden lakikirjan

ensimmäisenä pykälänä.

1. §, -- sanoi hän: Mies on urhoollinen sentähden, että hän ei omista

mitään; mies ei omista mitään sentähden, että hän halveksii rikkautta.

Näitä peruslauseita ojennusnuoranaan noin kauan pidettyänsä hän

senvuoksi rikastuneena nyt näkikin tarpeelliseksi kysyä itseltään,

vieläkö hän rikkaudestaan huolimatta yhä oli urhoollinen.

Jokaiselle muulle paitsi d'Artagnanille olisi Grève-torin seikkailu

voinut kelvata vastaukseksi. Moni omatunto olisi tyytynyt siihen, mutta

d'Artagnan oli kyllin miehuullinen tiedustaakseen itseltään suoraan ja

tunnontarkasti, oliko hän todella miehuullinen. Itsetunto sanoi:

-- Mutta minusta nähden paljastin miekkani varsin reippaasti ja

heiluttelin sitä hyvinkin kunnollisesti Grève-torilla, jotta voin olla

varma urhoollisuudestani.

Siihen muistutti rehellisyys:

-- Maltas nyt, hyvä kapteeni, tuo ei ole mikään vastaus. Sinä päivänä

olin urhoollinen sentähden, että taloni pistettiin tuleen, ja voisi

veikata sata ja tuhannenkin yhtä vastaan, että jos noille

metelöitsijöille ei olisi sattunut sitä onnetonta päähänpistoa, heidän

hyökkäyssuunnitelmansa olisi onnistunut tai ainakaan en minä olisi

puuttunut mylläkkään.

-- Mitä nyt voidaan yrittää minua vastaan? Minulla ei ole taloa

poltettavana Bretagnessa, eikä aarretta, joka voitaisiin ryöstää.

-- Ei, mutta minulla on nahkani, d'Artagnanin kallis nahka, joka

merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman talot ja aarteet, --

tämä nahka, johon olen kiintynyt yli kaiken, koska se kaiken kaikkiaan

on kääreenä ruumiille, jossa lämmin sydämeni on hyvinkin tyytyväinen

sykkimään ja siis elämään.

-- Haluan siis elää, ja toden teolla elän paljon paremmin, paljon

täyteläisemmin rikastumisestani asti. Kuka lempo väittikään, että rahat

tärvelevät elämän? Kautta sieluni, siinä ei ole perää! Minusta päin

vastoin tuntuu, että nyt imen itseeni kaksin verroin ilmaa ja aurinkoa.

_Mordioux_, millaista sitten tulleekaan, jos vielä saan varallisuuteni

kaksinkertaiseksi ja tämän raipan sijasta, jota nyt pidän kädessäni,

jonakuna päivänä saan kouraista marskin sauvaa?

-- Tokko minulle sitten enää onkaan riittämiin asti ilmaa ja aurinkoa.

-- Se ei totisesti ole mikään haave; kuka pentele voisi sitä estää,

että kuningas tekee minusta herttuan ja marskin niinkuin hänen isänsä

Ludvig XIII korotti Albert de Luynesin herttuaksi ja konnetabeliksi?

Enkö minä ole yhtä urhoollinen ja toki toisen mokoman älykkäämpi kuin

tuo de Vitryn tomppeli? Kas siinäpä juuri onkin vastus ylenemiselleni:

minulla on liiaksi järkeä! -- Onneksi, jos maailmassa on oikeutta, on

minulla erityisiä vastaedellytyksiä: Onnetar on totisesti minulle

velkaa palkkion kaikesta, mitä olen tehnyt Itävallan Annan hyväksi, ja

korvauksen kaikesta, mitä hän ei ole tehnyt minun hyväkseni. -- Tälläpä

hetkellä nyt olen kuninkaan suosiossa, ja sellaisen kuninkaan, joka

näkyy tahtovan hallita. Kannatelkoon Jumala häntä pysymään tällä

loistavalla polulla! Sillä jos hän tahtoo hallita, hän tarvitsee minua,

ja jos hän tarvitsee minua, täytyy hänen luonnollisesti antaa minulle

mitä on luvannut. Lämpöä ja valoa! Suhteellisesti arvostellen samoan

siis tänä päivänä aivan kuten entiseenkin aikaan tyhjästä kaikkeen.

-- Vain se on eroa, että nykyinen tyhjä oli entisen kaikki; ainoastaan

tämä pikku muutos ilmenee elämässäni. -- Ja nyt, katsotaanpa myös

sydämen laitaa, kun kerran äsken puhuin siitä. Mutta totisesti

puhuinkin siitä ainoastaan kuin entisen ajan muistona.

Gascognelaisemme laski käden rinnalleen ikäänkuin vasiten

tunnustellakseen sydämen paikkaa.

"Voi sinua onnetonta!" jupisi hän karvaasti hymyillen. "Voi poloista!

Olit hetkisen siinä toivossa, ettei sinulla sydäntä olekaan, ja onpa se

sinulla vainkin, sinä epäkelpo hovimies, vieläpä se on mitä

kapinallisinta lajia."

-- Sinulla on sydän, joka puhuu herra Fouquetin puolesta, -- hän

ajatteli edelleen. -- Mitä kuitenkaan herra Fouquet on kuninkaaseen

verraten? Juonittelija, todellinen salavehkeilijä, joka ei edes

välittänyt salata sinulta, että hänellä on luvattomia hankkeita. Mikä

ase sinulla olisikaan häntä vastaan, ellei hänen kohtelias käytöksensä

ja nerokkuutensa olisi tehnyt huotraa sille aseelle! -- Aseellinen

kapina!... sellaiseen on herra Fouquet tehnyt itsensä syypääksi!

-- Kun siis kuningas aivan epämääräisesti aavistelee herra Fouqetin

suunnittelevan salahankkeita, tiedän minä sitävastoin ja voin todistaa,

että herra Fouquet on aiheuttanut verenvuodatusta kuninkaan alamaisten

kesken.

-- Katsokaammepa nyt: jos tämän kaiken tietäessäni olen vaiti, niin

mitä enempää voikaan tämä sydän vaatia, niin pehminnyt kuin se onkin

herra Fouquetin miehevästä menettelystä, viidentoistatuhannen livren

etumaksusta, tuhannen pistolin arvoisesta timanttisormuksesta,

hymyilystä, jossa oli yhtä paljon katkeruutta kuin

hyväntahtoisuuttakin? Minä pelastan hänen henkensä.

-- Toivoakseni, -- jatkoi muskettisoturi, -- tämä typerä sydän nyt

vaikenee ja katsoo kaikki välit selvitetyiksi herra Fouquetin kanssa.

-- Kuningas on nyt siis aurinkoni, ja koska sydämeni on selviytynyt

vapaaksi herra Fouquetista, niin varokoon kukaan asettumasta aurinkoni

eteen! Eteenpäin hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n puolesta, eteenpäin!

Nämä mietteet olivat ainoina pidäkkeinä, jotka saattoivat hidastuttaa

d'Artagnanin kulkua. Niistä suoriuduttuaan hän hoputti hevosensa

vauhtia.

Mutta niin verraton kuin Zephyre olikin, ei se kuitenkaan jaksanut

juosta herkeämättä. Toisena päivänä se jätettiin Chartresiin erään

vanhan ystävän luo, jonka d'Artagnan oli saanut kaupungin

majatalonisännistä.

Sieltä lähtein muskettisoturi matkasi kyytihevosella pysähtymättömästi

Chateaubriandiin saakka. Tämä oli vielä kyllin kaukana rannikosta,

jotta kukaan ei voinut arvata d'Artagnanin pyrkivän merelle, ja niin

etäällä Pariisista, että hänen ei voitu epäillä nimenomaan juuri sieltä

tulevan. Ja Chateaubriandissa hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n

lähetti, joka oli sanonut lähettäjäänsä auringokseen ollenkaan

aavistamatta, että tämä vielä varsin vähäpätöinen tähti kuninkuuden

taivaalla aikanaan omaksuisi tuon taivaankappaleen vertauskuvakseen, --

lakkasi käyttämästä kyytilaitosta ja osti kerrassaan kehnonnäköisen

hevosen, jollaisen selkään ratsuväen upseeri ei olisi häväistyksen

pelosta milloinkaan rohjennut nousta.

Mutta oikeastaan ei d'Artagnankaan lähtenyt tällä uudella ratsulla

taipaleelle, vaan raudanharmaaseen ihokkaaseen ja kastanjanruskeihin

housuihin pukeutunut kansalainen papin ja maallikon väliltä;

kirkonmiestä muistutti varsinkin se, että d'Artagnan oli pannut

päähänsä nukkavierun samettikalotin ja tämän päälle suuren, mustan

hatun. Hän ei käyttänyt enää miekkaa, vaan ainoastaan sauvaa, joka oli

nauhalla sidottu kyynärvarteen riippumaan, -- mutta tarpeen tullen

lupausi sille odottamattomaksi liittolaiseksi hyvä kuuden tuuman

mittainen tikari, joka lymyili viitan alla.

Chateaubriandissa ostettu juoksija täydensi muodonvaihdoksen. Sen nimi

oli -- tai oikeastaan sille oli d'Artagnanilta tullut nimeksi --

Furet.[42]

"Jos olen Zephyrestä tehnyt Furetin", sanoi d'Artagnan, "niin pitääpä

minun muodostaa omastakin nimestäni joku typistysmuoto. D'Artagnanin

sijasta minun sopiikin olla lyhyesti Agnan; se on luonnollinen

myönnytys harmaalle ihokkaalleni, kupuhatulleni ja hivuneelle

patalakilleni."

Herra Agnan siis ratsasti paljonkaan tärskymättä Furetilla, joka

taivalsi tasaisesti kuin todellinen taiturihevonen ja hienoisella

hölkällään silti vaivattomasti vähensi matkaa kahdentoista lieuen

verran päivässä, ollenkaan uupumatta neljällä kuivalla koivellaan,

jotka olivat hoikat kuin puikot, mutta d'Artagnanin tottunut silmä oli

paksun takkukarvan alta heti keksinyt niiden vakaan jäntevyyden.

Taipaleella matkailija teki huomioitaan; hän tutki karua ja

autiota seutua, miettiessään soveliainta veruketta lähteäkseen

Belle-Isle-en-meriin ja siellä tarkastellakseen kaikkea epäluulojen

heräämättä.

Tällä tavoin hän pääsi näkemään, että hänen asiansa sai suurempaa

merkitystä, mikäli päämäärä läheni. Tässä syrjäisessä maakunnassa,

muinaisessa Bretagnen herttuakunnassa, joka ei vielä ollut mikään

ranskalainen seutu ja tuskin on sitä tänä päivänäkään, ei kansa

tunnustanut Ranskan kuningasta varsinaiseksi valtiaakseen, ei ollut

hänestä tietääkseenkään. Yksi ainoa valtiollinen suhde oli sille

selvillä. Sen entiset herttuat eivät enää hallinneet, -- mutta se oli

vain täyttämätön paikka eikä merkinnyt muuta. Herttuain yksinvallan

sijalle oli siirtynyt läänitysherrain valtius, ja näiden yläpuolella

oli vain Jumala, jota ei ole milloinkaan unohdettu Bretagnessa, Noiden

linnan- ja pitäjänvaltiaitten joukossa oli Fouquet Belle-Islen herrana

rikkain ja enimmin suosittu.

Itse maakunnassakin, vieläpä tuon salaperäisen saaren näkösällä,

ihannoitsivat sen ihmeitä monenmoiset tarinat ja muistotiedot. Sinne ei

sallittu kenen hyvänsä tulla; tuo kuuden lieuen pituinen ja yhtä leveä

saari oli linnoitettu läänitystila, jota kansa oli pitkät ajat pitänyt

kunniassa, etenkin kun sen muistoihin liittyi paikkakunnalla niin

pelätty nimi kuin de Retz. Vähän aikaa sen jälkeen kun Kaarle IX

korotti tämän läänitystilan markiisikunnaksi, oli Belle-Isle joutunut

herra Fouquetin haltuun.

Saaren kuuluisuus oli jo hyvin vanhaa juurta; sen nimi tai oikeammin

nykyisen nimen merkitys ulottui taaksepäin vanhimpaan muinaisuuteen,

jolloin se tunnettiin Kalonesoksena.[43] Tämä yli-intendentin

maaomaisuus oli siis sellaisenaankin erikoinen, puhumattakaan sen

asemasta kuuden lieuen päässä Ranskan rannikosta yksinäisenä meren

valtiaana kuin majesteettinen laiva, joka sataman suojaa halveksien

laskee ylpeästi ankkurinsa keskelle valtamerta.

D'Artagnan tutustui vähitellen Fouquetin poikkeukselliseen mahtiin

tällä valtakunnan kolkalla, näyttämättä vähääkään hämmästyneeltä

monesta merkillisestä kuulemastansa; hän sai myös selville, että paras

keino lähempien tietojen saamiseksi oli pistäytyä La Roche-Bernardiin,

Vilaine-joen suulla sijaitsevaan melkoisen isoon kaupunkiin.

Sieltä hän kenties saattoi poiketa laivamatkalle. Muussa tapauksessa

hän aikoi taivaltaa suolarämeikön halki Guérandeen tai Croisiciin,

siellä odottaakseen soveliasta tilaisuutta pujahtaa Belle-Islelle. Hän

oli muuten Chateaubriandista lähdettyään huomannut, ettei mikään ollut

Furetille mahdotonta herra Agnanin kannustamana ja että Furetin avulla

ei mikään ollut mahdotonta herra Agnanille. Niinpä hän ennen pitkää

valmistautuikin eräässä La Roche-Bernardin majatalossa syömään

illallisekseen sorsaa ja öljykakkua, ja noiden kahden bretagnelaisen

herkun huuhtelemiseksi alas kurkustaan hän tilasi kellarista

omenaviiniä, jonka heti huulilleen laskiessansa havaitsi vielä

äärettömästi enemmän bretagnelaiseksi.

67.

D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on

opetellut kirjanpainajan ammatin.

Ennen kuin istuutui pöytään d'Artagnan tapansa mukaan hankki tietoja

olosuhteista; mutta uteliaisuuden selviönä on, että ken tahtoo

toimittaa kyselynsä hyvin ja hedelmällisesti, hänen tulee ensin itse

tarjoutua kuulusteltavaksi. Ainaisen taidokkaasti etsi matkamiehemme

senvuoksi hyödyllistä utelijaa La Roche-Bernardin majatalosta.

Ensimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan

niinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän

hevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin

lakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä

parilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa.

Toinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies

pölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän

katukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli

tullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen

hevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen

piiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita

isoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.

-- Tämä matkamies on minun lajiani, -- ajatteli d'Artagnan. -- Hän

kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan

harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton

illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.

Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa,

öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen

huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja

kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.

D'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu

toisessa kädessään ja kynttilä toisessa.

"Suokaa anteeksi, monsieur", hän haastoi, "olen matkustavainen kuten

tekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä

aterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä

kostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken

kävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä

on ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä -- epäilemättä

tämän yhdennäköisyyden perusteella -- on asettanut ne vierekkäin

talliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat

olisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen?

Sentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun

istua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne,

monsieur, -- olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä,

joka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut

tarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur,

että minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte

minun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia."

Vieraalla -- jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti,

sillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, --

oli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen

ikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat

vaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä

älykkyyttä.

-- Voisipa sanoa, -- ajatteli d'Artagnan, -- että tämä veitikka on

kaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja

aivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä

ilmaise yhtään mitään.

"Monsieur", vastasi täten tutkisteltu, "tulonne on minulle kunniaksi.

Minä en kylläkään ole ikävissäni", hän lisäsi hymyillen, "minulla on

seuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin

kuitenkin otan vastaan käyntinne."

Niin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen

pöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, -- jäljellä oli vain

viipale suolaista sianlihaa.

"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen

öljykakun, monsieur", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden

kumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan

hyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja

samassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan

lisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen

kumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti

kaiken syötävän.

"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus", virkkoi

d'Artagnan.

"Kuinka niin?" kysyi suu täynnä vieras.

"No, senpä minä selitän", sanoi d'Artagnan. Vieraan leukapielet tekivät

välirauhan, hänen kuullakseen paremmin. "Ensiksikin meillä on nyt

kahden kynttilän herttainen valo, sen sijaan että meillä erikseen oli

kumpaisellakin vain yksi."

"Se on totta", myönsi vieras, johon huomautuksen pätevyys tehosi

ilmeisesti.

"Toisekseen huomaan teidän pitävän parhaiten minun öljykakustani, kun

taasen minulle tämä läskinviipaleenne maistuu mainiosti."

"Hauska sattuma tosiaan!"

"Ja paremman valaistuksen ja makuni mukaisen aterioimien yläpuolelle

vielä asetan seurustelun tuottaman mielihyvän."

"Te olettekin tosiaan hilpeä haastelija", kiitti tuntematon hyvillään.

"Ka, niin kai, -- hilpeä kuten kaikki tyhjäpäiset ihmiset. Hoo, samaten

ei ole teidän laitanne; näen silmissänne kaikenlaatuista neroa."

"Oh, monsieur..."

"No, myöntäkää pois, että te olette tiedemies."

"Toden totta, melkein kyllä... henkisen työn tekijä olen, sanoi

kirjailija."

"Kas niin!" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen;

"enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni

viettää iltani kirjailijan parissa, -- kenties kuuluisankin?"

"Ei", vastasi tuntematon punastuen, "sitä sanaa ei minä oikein voi

käyttää."

"Vaatimaton!" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; "hän on vaatimaton!"

Ja suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan

vieraalle: "Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä

ettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi

kaikki."

"Nimeni on Jupenet, monsieur", ilmoitti kirjailija.

"Kaunis nimi!" kehui d'Artagnan; "kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties

kuinka minusta -- suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun -- ties

miten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin

mainittavan."

"Olenhan sepittänyt runoutta", huomautti nero säveästi.

"Ah, niin, minulle tietenkin on lausuiltu runojanne."

"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu", selitti runoilija

punehtuen. "Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän..."

"Sen minä olenkin nähnyt näyttämöllä!"

Runoilija punastui entistä enemmän. "Erehdytte siinäkin, sillä

Bourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen",

tunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi

jotakin sisäistä ylpeyttä.

D'Artagnan puri huultansa.

"Huomaatte siis, monsieur", jatkoi runoilija, "että olette hairahtunut

minusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut

kuulla puhuttavan minusta."

"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja

aivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin

rinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle

muutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä,

jälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi,

_mordioux!_ Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti

herrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi,

koska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti

vain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla

-- mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö

teistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii

keikahtelemaan kumoon."

"Jos kiilaisimme hiukan?"

"Panisimme alle tuen? Niin, mutta minkä?"

"Tuohon syrjän täytteeksi voisi asettaa veitsen."

"Ja millä leikkaisimme sorsaa? Aiotteko sen jo heittää silleen?"

"Sitä en ajatellut. Mutta malttakaas..."

Runoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen

metallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän

nähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin;

silloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota

kun ei mikään välttänyt.

"Kas, siinäpä näpsä kapine", hän sanoi; "saako sitä katsella?"

"Kyllä vain", mukausi runoilija, joka ilmeisesti katui äskeistä

päähänpistoaan, "katsella sitä sopii, mutta se katseleminen ei teitä

hyödytä", hän lisäsi hieman turhamaisena, "sillä ellen teille sano,

mitä sillä tehdään, ette voi aavistaakaan sen käyttöä."

D'Artagnan oli runoilijan hämmennyksestä heti johtunut arvelemaan, että

tässä piili jotakin, ja huomionsa kerran käännyttyä tähän kohtaan hän

sulkeusi itse mitä suurimpaan varovaisuuteen, joka hänelle kaikissa

tilaisuuksissa turvasikin ylemmyyden. Herra Jupenetin kehaisusta

huolimatta hän muuten oli esinettä silmätessään tuntenut sen ihan

hyvin. Se oli kirjapainon kirjake.

"Arvaatteko, mikä se on?" jatkoi runoilija.

"En kuolemaksenikaan!" ällisteli d'Artagnan.

"No, tämä pienoinen valettu tanko, monsieur", elähtyi mestari

selittämään, "on painokirjain."

"No kaikkea!"

"Versaali."

"Jopa nyt!" ja herra Agnanin suurenneet silmät ilmaisivat mitä

yksinkertaisinta hämmästelyä.

"Niin, monsieur, versaali eli iso J, nimeni ensimmäinen kirjain."

"Että tämäkö on kirjain?"

"Niin, monsieur."

"Taidan puhua kovin tyhmästi, mutta minä en vain käsitä, kuinka sana

syntyy, jos tämä on kirjain."

"Sanako?"

"Painettavaksi, niin."

"Se käy helposti. Voin sen kyllä selittää, jos asia herättää

harrastustanne."

"Ihan ihmeesti se saattaa minut uteliaaksi."

"No, katsokaa nyt tarkoin."

Jupenet otti taskustaan seitsemän tai kahdeksan tuollaista

metallipuikkoa lisää, d'Artagnanin tähystäessä niitä peräti

tarkkaavaisena.

"Ahaa!" huudahti d'Artagnan, "teillä siis onkin kokonainen kirjapaino

taskussanne! _Peste_, onpas tämä ihmeellistä -- kaikkea sitä

matkustellessaan oppii, _mon Dieu_!"

"Terveydeksenne", toivotti Jupenet tyytyväisenä.

"Teidän terveydeksenne, _mordioux_, teidän! Mutta odottakaas, älkäämme

kilistäkö tällä omenaviinillä. Tämä on kurjaa juomaa ja arvotonta

miehelle, joka on tottunut ammentamaan elvykkeensä Hippokreneesta --

niinhän te runoilijat nimittänette lähdettänne?"

"Niin, monsieur, se on kylläkin alkulähteemme nimenä, joka johtuu

kahdesta kreikkalaisesta sanasta: _hippos_ on hevonen, ja..."

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "toimitanpa eteenne nestettä, joka

johtuu yhdestä ainoasta ranskalaisesta sanasta eikä sen takia ole

huonompaa -- se sana on rypäle. Tämä omenaviini sekä ellottaa että

paisuttaa sisuksiani. Sallikaa minun tiedustaa isännältämme, eikö

hänellä jossakin kellarinsa sopessa ole joitakuita kunnon pulloja

Beaugencyn tai Ceranin mehua."

Huudettu isäntä säntäsi heti ylös portaita.

"Älkää huoliko, monsieur", esteli runoilija, "meillä ei ole enää aikaa

juoda viiniä, ellemme tahdo erityisesti kiirehtiä, sillä minun on

käytettävä korkeanveden hetkeä, lähteäkseni alukseen."

"Mihin alukseen?"

"Belle-Islen laivaan."

"Vai niin, te lähdette Belle-Islelle?" virkkoi muskettisoturi.

"Joutavia, -- aikaa teillä on yltäkyllin, monsieur", viihdytti isäntä;

"laiva lähtee vasta tunnin kuluttua, ja kun kuulette naapurinne

lähtevän, silloin kerkiätte vielä hyvin tekin."

"Lähteekö siis hänkin Belle-Islelle?"

"Niin kuuluu."

"Se herrasmies, jolla on lakeija mukanaan?" kysyi d'Artagnan. "Varmaan

joku aatelinen?"

"En ollenkaan tiedä", vastasi isäntä, "mutta hän juo samaa viiniä kuin

te nyt tilasitte."

"Lempo, sehän on meille suuri kunnia", virkkoi d'Artagnan isännän

noutaessa pyydetyn pullon.

"Ette siis ole koskaan nähnyt mitään tekstiä painettavan?" aloitti

runoilija sitten uuden viinilasillisen ääressä palaten vallitseviin

ajatuksiinsa.

"En ikänäni."

"Katsokaas, sanaan kuuluvat kirjakkeet pannaan vierekkäin, tällä

tavoin: Ly, tuosta otan h:n ja e:n, kaksi nn:ää, loput kirjakkeet ovat

y ja s", puheli runoilija pistäen kirjakkeet hyvin tottuneesti kokoon.

"_Lyhennys_", hän lausui lopuksi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan. "Siinä kirjaimet tosiaan ovat koolla,

mutta mitenkä niitä voi pidellä?" ja hän kaatoi vieraalleen toisen

lasillisen viiniä.

Jupenet hymyili tietävästi ja veti taskustaan nyt esiin pienen

metalliviivoittimen, jossa sisäsyrjä ja oikeanpuolinen päätylaita

kohosivat suorassa kulmassa ylöspäin ja keskikohdalla oli väliseinän

näköinen kaide. Täten muodostuvan lokeron sisäpuolelle hän latoi

kirjakkeita riviksi, pidätellen niitä koossa vasemmalla peukalollaan.

"Ja mikä tuommoinenkin kummallinen viivoitin lienee nimeltään?"

ihmetteli d'Artagnan. "Arvattavasti silläkin on nimensä."

"Tämä on latomishaka", selitti Jupenet. "Tällaisen avulla muodostetaan

rivit."

"Latomishaka!" tuumi muskettisoturi. "Sanonpa totisesti vieläkin, että

ihan teillä on täysi kirjapaino taskuissanne", ihasteli d'Artagnan

puhjeten sellaiseen naurunhörötykseen, että runoilija ei voinut

ollenkaan aavistaa olevansa urkittavana.

"Ei", vastasi tämä kuitenkin pidättyvästi, "olen vain laiska

kirjoittamaan, ja kun olen päässäni sepittänyt säkeen, ladon sen heti

valmiiksi kirjapainoa varten. Tällä tavoin nyt aion saada tuotteeni

helpommin painatetuiksi."

-- Niin kai! -- tuumi d'Artagnan itsekseen. -- _Mordioux!_ tästä pitää

ottaa selko.

Ja nopsasti keksien soveliaan verukkeen muskettisoturimme poistui

tuokioksi pöydästä, riensi alas portaita ja juoksi vajaan, missä kärryt

olivat. Tikarinsa kärjellä tunnustellen yhden vaatepäällyksisen mytyn

sisältöä hän varmistausi siitä, että koko kuorma oli latomotarpeita.

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan. -- En vielä tiedä, linnoittaako herra

Fouquet Belle-Isleä tuntuvasti; mutta tässä ainakin on henkisiä

ampumatarpeita linnaan.

Tyytyväisenä havainnostaan hän palasi seuraansa. D'Artagnan tiesi nyt

mitä tahtoikin tietää, mutta pysyi kuitenkin näyttelijäkumppaninsa

parissa, kunnes viereisestä huoneesta kuului lähtöhälinää. Samassa

kirjanpainajakin kiirehti jalkeille, jo aikaisemmin annettuaan käskyn

hevosensa valjastamisesta. Ajoneuvot odottivat ulko-oven edustalla.

Toinen matkustavainen nousi ratsaille lakeijansa kanssa pihalla.

D'Artagnan saattoi Jupenetia satamaan asti, missä tämä

siirrätti kärrynsä ja hevosensa alukseen. Samaten otti varakas

matkustavainen mukaan lakeijansa ja molemmat ratsunsa. Mutta kaikella

oveluudellaankaan ei d'Artagnan saanut vihiä miehen nimestä;

kasvonpiirteet hän kuitenkin painoi ainiaaksi mieleensä.

Muskettisoturillamme oli hyvä halu mennä laivaan noiden kahden

matkustavaisen kanssa, mutta hänet peräytti rannalta takaisin

majataloon tärkeämpi harrastus kuin uteliaisuus, nimittäin taatun

menestyksen tavoittaminen. Hän astui huoaten huoneeseensa ja heittäysi

heti vuoteelle, ollakseen hyvissä ajoin aamulla valmis käyttämään yön

levon antamia vereksiä aatteita ja neuvoja.

68.

D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.

Päivän valjetessa d'Artagnan itse satuloitsi Furetin, joka oli

mässännyt kaiken yötä, yksinään ahmien kahden kumppaninsa

apejäännökset.

Muskettisoturi otti täyden selvyyden isännästä, jonka huomasi ovelaksi

ja epäluuloiseksi sekä kaikesta sydämestään ja sielustaan kiintyneeksi

herra yli-intendenttiin. Ollakseen herättämättä hänen epäilyksiään

pysyi d'Artagnan senvuoksi jutussaan, että hänen tehtävänään oli

tarkastella muutamia suolakuivattamoita ostohankkeissa.

Lähteä La Roche-Bernardista laivassa Belle-Islelle olisi aiheuttanut

huomaavaista tulkintaa, johon kenties jo muutenkin oltiin johtumassa,

niin että hänestä milloin tahansa saatettiin ilmoittaa linnaan. Olihan

sekin omituista, että tuo matkustavainen ja hänen lakeijansa olivat

jääneet salaperäisiksi d'Artagnanille, vaikka hän kyllä oli koettanut

urkkia heistä tietoja isännältä, joka näkyi hyvin tuntevan heidät.

Muskettisoturi kuulusteli siis lähitienoon suolapatoja ja lähti

taivaltamaan rämeille, jättäen meren oikealleen ja tunkeutuen tuolle

laajalle ja autiolle tasangolle, joka muistuttaa lieju-ulappaa, kun sen

hopeisina aaltoina kohoilee siellä täällä muutamia suolaharjanteita.

Furetin pienet jäntevät koivet patikoitsivat vinhasti jalan levyisinä

maavalleilla, joilla suolapadot jakausivat erilleen. Nähdessään

ainoastaan kylmän kylvyn olevan seurauksena mahdollisesta

kompastuksesta d'Artagnan huoletta antoi hevosen tepastaa tasaista

menoaan ja tyytyi katselemaan taivaanrannan kolmea suippoa kellotornia,

jotka tyyten kohottoman lakeuden helmasta pistäysivät ylöspäin kuin

pystyyn isketyt peitset.

Piriac, Batzin kauppala ja Croisic, kaikki aivan toistensa näköisiä,

etupäässä kiinnittivät hänen huomiotaan, mutta toisinaan kääntyessään

silmäilemään muutakin näköpiiriä hän havaitsi toisella puolella

taivaanrannan rajassa kolme muuta kellotornia, -- Guéranden,

Pouliguenin ja Saint-Joachimin. Koko näköpiiri tuntui siten

keilaradalta, jolla Furet ja hän olivat palloina kierimässä.

Piriac oli ensimmäinen satama oikealla. D'Artagnan poikkesi sinne,

huomattavimpien suolankeittäjäin nimet huulillaan. Juuri kun hän

käväisi katsomassa pikku satamaa, läksi sieltä merelle viisi isoa

lotjaa kivillä lastattuina.

D'Artagnanista tuntui kummalliselta, että kiviä vietiin seudulta, missä

niitä ei ollut louhittavissa. Hän turvautui herra Agnanin kaikkeen

herttaisuuteen, kysyessään satamassa näkemiltään miehiltä selitystä

näin outoon ilmiöön. Muuan vanha kalastaja vastasi matkustavaiselle,

että kivet eivät olleet Piriacista saatuja eivätkä tietysti myöskään

ympäristön suolarämeiltä.

"Mistä niitä sitten saadaan?" tiedusti muskettisoturi.

"Ne tuodaan Nantesista ja Paimboeufistä, monsieur."

"Ja minne niitä viedään?"

"Belle-Islelle, monsieur."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan samaan tapaan kuin oli ilmaissut

harrastustaan kirjanpainajan kapistuksia kohtaan. "Belle-Islellä on

siis rakennustöitä?"

"Niinhän tietenkin, monsieur. Joka vuosi herra Fouquet korjauttaa

linnan muureja."

"Onko linna rapistumassa?"

"Se on hyvin vanha."

"Niinpä niin."

-- Oikeastaan, -- ajatteli d'Artagnan, -- mikään ei ole

luonnollisempaa, ja jokaisellahan on oikeus korjauttaa kiinteimistöään.

Joutavanpäiväisesti voitaisiin tulla minulle sanomaan, että linnoitan

_Pyhän Neitsyen kuvaa_, kun minun täytyy sitä paikkauttaa jossakin

kohden. Totisesti luulenkin, että hänen majesteetilleen on annettu

eksyttäviä tietoja, joten kuningas voi hyvinkin olla ihan väärässä.

"Eikö muuten teistäkin", hän jatkoi ääneen kalastajalle, sillä hänen

retkensä päämääräänhän kuului epäluuloisen näytteleminen, "eikö

teistäkin, hyvä mies, tunnu sentään merkilliseltä, että näitä kiviä

kuljetetaan juuri tätä kautta?"

"Kuinka niin?" kysyi kalastaja.

"Nehän tulevat Nantesista ja Paimboeufistä Loire-virran varrelta, eikö

niin?"

"Kyllä. -- ne lautataan alas virtaa."

"Se on mukavaa, sen myönnän; mutta miksei niitä viedä suoraan

Saint-Nazairesta Belle-Islelle?"

"Ka lotjat ovat huonoja aluksia ja kestävät kehnosti merenkäyntiä",

vastasi kalastaja.

"Eihän se ole mikään syy."

"Suokaa anteeksi, monsieur, kyllä kuulee, että te ette ole milloinkaan

ohjaillut purjealusta", huomautti kalastaja, ja hänen äänessään oli

jonkunlainen halveksimisen väre.

"Selittäkää minulle tuo seikka, minä pyydän, ystäväiseni. Tulla

Paimboeufistä Piriaciin, lähteäkseen Piriacista Belle-Islelle -- se on

minusta nähden samaa kuin matkustaisin La Roche-Bernardista Nantesin

kautta tänne."

"Vesitse se olisi lyhempi tie", vastasi kalastaja järkähtämättömästi.

"Mutta onhan siinä hitonmoinen mutka?"

Kalastaja pudisti päätänsä.

"Lyhin tie paikasta toiseen on suora viiva", intti d'Artagnan.

"Te unohdatte vuoroveden, monsieur."

"No, vaikka otetaankin lukuun luode ja vuoksi."

"Ja tuulen."

"Joutavia! Eihän se ole vakinainen."

"Se ei ole vastuksena tällä reitillä: Loiren vuolle työntelee aluksia

melkein Croisiciin asti. Jos niissä on jotakin paikattavaa tai miehistö

haluaa levähtää, ne tulevat sitten rantaa pitkin Piriaciin. Täältä

lähtee merivirta vastakkaiseen suunaan, vieden alukset puolenkolmatta

lieuen päähän Dumet-saarelle."

"Vaikka niinkin."

"Sieltä Vilainen virranpaine työntää ne toiselle saarelle, Hoedicille."

"Se on selvä."

"No niin, monsieur, siltä saarelta Belle-Isleen on ihan suora matka.

Bellekirkin molemmin puolin hyrskehtivä meri soluu kuin peilinä

kanavana noiden kahden saaren välissä; jaalat lipuvat sen pinnalla kuin

hanhet Loirella, -- niin on sen asian laita."

"Yhdentekevää", väitti itsepintainen Agnan, "se on kuitenkin pitkä

kiertotie."

"Ka, mutta joka tapauksessa herra Fouquet tahtoo niin", vastasi

kalastaja lopettaakseen keskustelun, ja tuon kunnioitusta herättävän

nimen mainitessaan hän otti villamyssyn päästänsä.

D'Artagnanin katse -- nopea ja läpitunkeva kuin miekanterä --

havaitsi ukon sydämessä vain yksinkertaista luottamusta, hänen

kasvonpiirteissään pelkkää tyytyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän

sanoi: "herra Fouquet tahtoo niin", aivan kuin olisi sanonut: "se on

Jumalan tahto."

D'Artagnan oli yhteen menoon urkkinut liiankin pitkälle; jaalojen

lähdettyä merelle jäi Piriaciin sitäpaitsi ainoastaan yksi kaljaasi,

nimittäin tämän ukon, ja se ei näyttänyt merikelpoiselta ilman

laajaperäisiä korjauksia. Niinpä d'Artagnan taputteli taas Furetia;

joka uudeksi sitkeytensä todisteeksi lähti säveästi liikkeelle,

kavioillaan velloen suolanevaa ja turpa ojennettuna navakkaan tuuleen,

joka paineli lakoon seudun laihaa kasvullisuutta -- vihvilätäpliä ja

kanervakaistaleita.

Kello viiden ajoissa hän saapui Groisiciin.

Jos d'Artagnan olisi ollut runoilija, niin hän olisi varmaan ihastunut

nähdessään avaran ranta-aukean, joka nousuveden aikana kuohuu ulappana,

mutta luoteen jäljiltä jää harmahtavaksi erämaaksi, missä polyypit ja

kuihtuneet levät haastavat hävityksen kieltä ja sinne tänne siroitellut

valkoiset vierinkivet muistuttavat suunnattomalla hautuumaalla esiin

tulleita ihmisluita. Mutta sotilaalla, politikolla, kunnianhimon

kannustamalla miehellä ei ollut sitä suloista viihdykettä, että hän

olisi katsellut taivaalta menestyksen enteitä ja varoituksen merkkejä.

Punainen taivas merkitsee näille miehille myrskyä ja rajuilmaa.

Valkoiset hattarat sinilakea vasten leijumassa vain ilmoittavat, että

meri pysyy tyynenä ja rauhallisena.

D'Artagnan huomasi taivaan siniseksi, haistoi ilmassa maatuulen tuoksua

rantarämeiltä ja päätti: Ensi korkeanveden aikana lähden ulapalle

vaikka pähkinänkuoressa.

Croisicissa hän näki kuten Piriacissakin suunnattomia kiviröykkiöitä

kasatuiksi rantaan. Nämä jättiläismuurit, joita jokaisessa korkeanveden

käänteessä purettiin Belle-Islelle vietäviksi, olivat muskettisoturille

kannustuksena edellisen havaintonsa aiheuttamaan arvailuun. Muuriako

herra Fouquet korjautti näin suuressa määrin? Vai rakennuttiko hän

linnoitusta? Päästäkseen selville hänen täytyi nähdä työmaa.

D'Artagnan toimitti Furetin talliin, illasti majatalossa ja kävi

levolle. Päivän koittaessa hän asteli satamaan eli oikeammin

vierinkivillä täytetylle rannalle.

Croisicin satama on viisikymmentä jalkaa mitaltaan, ja sen vartiotorni

muistuttaa lautaselle asetettua piparkakkua. Laakea ranta on lautasena.

Vartiotorni-kakku on muodostunut sadoista multakuormista, jotka

mukulakivillä lujittaen on pyöristetty kartioksi, kiertoportaat

kupeessaan. Sellainen se on nyt, ja sellainen se oli silloin, -- kakku

vain oli hiukan pienempi, eikä sen kyljissä nähty sitä säleaitaa,

joka nykyään on sen koristeena, kun tuon köyhän ja hurskaan

kauppalan rakennuslautakunta on nähnyt hyväksi laitattaa suojuksen

kiemurtelevalle askelmapolulle, joka alhaalta johtaa ylimmälle

pengermälle.

Rannalla jutteli kolme, neljä kalastajaa sardiineista ja äyriäisistä.

Herra Agnanin silmät säihkyivät teeskentelemättömän hyväntuulisesti, ja

hänen huulillaan väikkyi ystävällinen hymy, kun hän lähestyi miehiä.

"Kalastetaanko tänään?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur", vastasi muuan, "ja me odotamme vain nousuveden

tasaantumista."

"Missä te kalastatte, ystäväiseni?"

"Rannikolla, monsieur."

"Missä tapaatte parhaita pyyntipaikkoja?"

"Ka, miten sattuu, -- kiertäen saaret, esimerkiksi."

"Mutta saarille on pitkä matka?"

"Ei kovinkaan; neljän lieuen taival."

"Neljän lieuen! Sehän on aikamoinen purjehdusretki!"

Kalastaja nauroi herra Agnanille päin silmiä.

"Niin toki", pitkitti tämä yksinkertaisessa tietämättömyydessään,

"sillä eikö neljän lieuen päässä merellä jo menetä maata näkyvistään?"

"Jotakuinkin... saattaa sattua."

"Pitkä matka se vain on... liian pitkä minulle, kun ajattelin pyytää

teitä ottamaan minut veneeseenne ja näyttämään, mitä en ole koskaan

nähnyt."

"Mitä niin?"

"Elävää merikalaa."

"Herra siis tulee sisämaasta?" sanoi toinen kalastajista.

"Sieltäpä niin; olen pariisilainen."

Bretagnelainen kohautti olkapäitään, mutta tiedusti sitten: "Onko herra

Pariisissa nähnyt herra Fouquetia?"

"Usein", vastasi Agnan.

"Usein?" toistivat kalastajat piirittäen pariisilaisen. "Te tunnette

hänet?"

"Jossakin määrin; hän on isäntäni hyvä ystävä."

"Vai niin!" huudahtivat kalastajat.

"Ja minä olen nähnyt hänen linnansa Saint-Mandéssa ja Vauxissa, ja

hänen hotellinsa[44] Pariisissa."

"Se on tietystikin komea?"

"Uhkea kerrassaan."

"Mutta niin komea se ei ole kuin Belle-Isle", puuttui puheeseen kolmas

kalastaja.

"Pyh", äännähti herra Agnan purskahtaen hyvin halveksivaan nauruun,

joka pahastutti kaikkia läsnäolijoita.

"Kyllä kuulee, ettei herra ole nähnyt Belle-Isleä", sanoi kalastajista

uteliain. "Tiedättekö, että se on kuuden lieuen ala pitkin- ja

poikkipäin ja että siellä on puita, joiden vertaisia ei näe edes

Nantesin valleilla?"

"Puita kallioluodolla?" huudahti d'Artagnan; "sitäpä tosiaan haluaisin

nähdä."

"Se käy helposti laatuun; me kalastamme Hoedic-saaren luona, tulkaa

mukaan. Sieltä te näette kuin paratiisina Belle-Islen tummat puut

kuvastumassa taivasta vasten; saapa herra nähdä linnankin valkoisen

hahmon aivan kuin nousevan merestä."

"On kai se on komeata", myönteli d'Artagnan; "mutta tiedättekö, että

herra Fouquetin linnassa Vauxissa on sata tornia?"

Bretagnelainen kohotti ihmetellen päätänsä, mutta hän ei luopunut

käsityksestään.

"Sata tornia!" hän sanoi. "Olkoon vain, Belle-Isle on verrempi.

Tahdotteko nähdä Belle-Islen?"

"Olisiko se mahdollista?" kysyi herra Agnan.

"Miksei, kuvernöörin luvalla."

"Mutta minä en tunne kuvernööriä."

"Koska tunnette herra Fouquetin, niin ilmoitatte vain nimenne."

"Voi, hyvät ystävät, minä en ole mikään aatelismies!"

"Jokainen pääsee Belle-Islelle", selitti kalastaja leveällä, puhtaalla

murteellaan, "ellei hänellä ole mitään pahaa mielessään Belle-Isleä tai

sen herraa kohtaan."

Muskettisoturi tunsi heikon väristyksen ruumiissaan, mutta virkkoi

vain: "Kunhan olisin varma, etten tule merikipeäksi..."

"Tuossako?" virkahti kalastaja ylpeästi viitaten sievään,

kaarevakupeiseen purteensa.

"No, hyvä! Te vaiennatte kaikki epäilykseni", huudahti herra Agnan.

"Tulenpa tähystämään Belle-Isleä, vaikka luultavasti en saa nousta

maihin."

"Me kyllä poikkeamme saarelle, me."

"Te? Kuinka niin?"

"Ka, myydäksemme kaloja kaapparilaivoihin."

"Hohoo, kaapparilaivoihin... mitä sanottekaan?"

"Herra Fouquet rakennuttaa parhaillaan kahta sellaista alusta,

hätistelläkseen hollantilaisia tai englantilaisia, ja me myymme kaloja

kutterien miehistöille."

-- Kas, kas! -- ajatteli d'Artagnan, -- yhä parempaa ja parempaa!

Kirjapaino, vallinsarvia ja kaappareita!... Herra Fouquet ei totisesti

ole mikään tavallinen läänitysherra, kuten otaksuin. Kannattaapa

liikkua hiukan, katsellakseni hänen puuhiaan likeltä.

"Me lähdemme matkaan puoli kuudelta", lisäsi kalastaja tyytyväisenä.

"Olkoon menneeksi! Minä tulen mukaan; en käy välillä enää missään."

D'Artagnan näkikin kalastajien vintturilla hinaavan purtensa vesille;

meri nousi, ja lopuksi herra Agnan antoi miesten autella hänet

veneeseen, hyvin esitetyllä pelollaan nauratellen pikku

kalastajapoikia, jotka tähystivät häntä suurilla, älykkäillä

silmillään. Hän heittäysi neljään taipeeseen käännetylle purjeelle

katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia, ja kahden tunnin kuluttua alus

halkoi ulapan pintaa ison, nelikulmaisen purjeensa varassa.

Kalastajat kohdistivat kaiken mielenkiintonsa pyyntihommaan, joten

heidän huomiotaan ei herättänyt vieraan hyvä viihtyminen. Tämä ei

kalvennut eikä voihkinut, ei näkynyt ollenkaan voivan pahoin. Kun

kukaan ei ehtinyt ohjaamaa purtta, vaappui ja töyssähteli vene aivan

kamalasti, mutta ensikertainen purjehtija säilytti kaiken uhalla

hyväntuulisuutensa ja ruokahalunsa.

He kalastivat innokkaasti, ja saalis oli jotensakin runsas. Makrillit

ja kampelat ihan hypähtelivät puraisemaan koukkuihin, joissa syöttinä

oli äyriäisiä. Tavattoman isot meriankeriaat ja turskat olivat jo

nykäisseet poikki kaksi peruketta, ja edellistä lajia oli kolme

liejuisina kiemuroina sätkimässä purren varastolokeron seiniä vasten.

D'Artagnan toi onnea mukanaan, sanoivat hänelle kalastajat. Soturista

tämä puuha oli niin hauskaa, että hänkin tarttui toimeen, nimittäin

siimaan, ja päästeli kaikuvia ilonrähähdyksiä ja meheviä voimasanoja,

jotka olisivat voineet hämmästyttää hänen muskettimiehiäänkin, aina kun

paulaan mennyt saalis tempoilullaan jännitti hänen käsivoimiaan ja pani

hänen taitonsa koetteelle.

Näin hupainen ajanvietto oli saanut hänet unohtamaan valtiollisen

tehtävänsä. Hän rimpuili parhaillaan jäntevän meriankeriaan kanssa,

toisella kädellään ottaen tukea veneen laidasta, voidakseen toisella

kiskoa korjuuseen vastustajansa, jonka kita oli ammollaan pinnassa, kun

venepäällikkö huomautti hänelle:

"Olkaa varuillanne, ettei teitä nähdä Belle-Isleltä!"

Noilla sanoilla oli d'Artagnaniin taistelupäivän ensimmäisen

tykinluodin vingahduksen teho: häneltä kirposi sekä siima että

ankerias, jotka toisissaan kiinni ollen palasivat syvyyteen. D'Artagnan

havaitsi nyt korkeintaan puolen lieuen päässä Belle-Islen kallioiden

siintävät ääripiirteet, joiden yli linnan valkoinen hahmo kohosi

majesteettisena. Taampana häämöitti maata metsineen ja vehmaine

niittyineen, jotka olivat karjan laitumina. Se näky kiinnitti

muskettisoturin huomion ensiksi puoleensa. Aurinko oli nimittäin jo

kohonnut taivaanlaen itäiselle neljännekselle, ja kultasäihkyänsä

merelle valaessaan se kiehtoi lumotun saaren niin häikäisevään

loisteeseen, että silmä eroitti ainoastaan tasaiset paikat; jokainen

varjo piirsi jyrkän, synkän viirun niittyjen tai muurien hohtavaan

pintaan.

"Kas, kas!" virkahti d'Artagnan katsellessaan mustia kalliomöhkäleitä;

"tuossapa nähdäkseni on luonnonvarustuksia, jotka eivät tarvitse

insinöörien työtä, tehdäkseen maihintulon vaikeaksi. Mistä hitosta

voikaan poiketa koko maakappaleelle, jonka itse Luoja näyttää niin

huolellisesti suojanneen?"

"Tuolta puolen", vastasi purren omistaja, kääntäen purjetta ja antaen

peräsimelle työntäisyn, joka suuntasi veneen sievää pikku satamaa

kohti; tottumaton ei voinut eroittaakaan tätä poukamaa vastarakennetun

vallituksen juurelta.

"Mikä tuo paikka onkaan?" kysyi d'Artagnan.

"Se on Locmaria", vastasi kalastaja.

"Entä tuo taloryhmä edempänä?"

"Se on Bangos."

"Ja sen takana?"

"Saujeu... ja sitten tullaan linnaan."

"_Mordioux_, täällähän on kokonainen maailma! Kas vain, tuolla on

sotamiehiäkin!"

"Belle-Islellä on seitsemäntoistasataa miestä, monsieur", ilmoitti

kalastaja ylpeästi. "Tiedättekö, että piakkoisin linnoitusmiehistöön

kuuluu kaksikolmatta komppaniaa jalkaväkeä?"

-- Tuhat tulimmaista! -- ajatteli d'Artagnan polkaisten jalkaa; --

hänen majesteettinsa näkyy lopultakin olleen oikeassa. Laskettiin

rantaan.

69.

Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin tavatessaan

vanhan tuttavan.

Vähäisimmänkin aluksen maihintulo tuottaa sen verran hämminkiä ja

sekasortoa, että mieli ei saa tarvitsemaansa vapautta, voidakseen ensi

silmäyksellä tutustua uuteen paikkaan, joka avautuu katseille. Kiikkerä

laskusilta, merimiesten rauhaton eloisuus, veden loiske rantakiviä

vasten, odottavain huudot ja hyörinä -- kaikki tuollainen monijakoinen

aistimus saa tuloksekseen epäröimisen sekavuutta.

Vasta penkereelle noustuaan ja muutaman minuutin seistyänsä sen

kaltaalla d'Artagnan niin ollen huomasi, että satamassa ja etenkin

kauempana kuhisi tavattomasti työmiehiä.

Alapuolellaan hän tunsi ne viisi lotjaa, joiden oli nähnyt lohkokivillä

lastattuina lähtevän Piriacin satamasta. Näitä kiviä hilattiin

rantaylänteelle viidenkolmatta tai kolmenkymmenen talonpojan

muodostamalla ketjulla. Isot kivet sälytettiin työrattaille, jotka

kuljetettiin samaan suuntaan kuin pienemmätkin kärrättiin, -- tietenkin

työmaalle, mutta niiden töiden merkitystä ja laajuutta ei d'Artagnan

vielä voinut arvioida. Kaikkialla vallitsi yhtä vilkas tuoksina kuin

Telemakhos näki noustessaan maihin Salentumissa.[45]

D'Artagnanilla oli hyvä halu tunkeutua edemmäksi, mutta vähäisimmänkin

uteliaisuuden osoittaminen olisi herättänyt epäluuloa. Sentähden hän

siirtyi eteenpäin vain vähin erin, tuskin mennen yli sen rajan, jonka

kalastajat muodostivat rannalla; mitään puhumatta hän tarkkaili

kaikkea ja ehkäisi yksinkertaisilla kysymyksillä tai kohteliailla

tervehdyksillä kaikki ne oletukset, joita hänestä olisi muutoin

saattanut syntyä. Sillaikaa kun hänen seuralaisensa hoitivat

ammattiaan, kaupiten ja punniten kalojaan työväelle ja kyläläisille,

ehti d'Artagnan kuitenkin hiljalleen loitommaksi, ja rauhoittuneena

nähden, että häntä niin vähän huomattiin, alkoi hän tutkivasti ja

pelottomasti tähystellä kaikkea etäämpänä ilmenevää. Tuotapikaa hän

havaitsikin maisemassa piirteitä, joista soturin silmä ei voinut

erehtyä.

Ristitulen aikaansaamiseksi lahdelmasoikion keskiviivan yli oli

satamakaaren kumpaiseenkin päähän rakennettu kaksi patteria, nähtävästi

järeitä kanuunia varten, sillä d'Artagnan näki työmiesten laittavan

pohjaperustuksia ja sovittelevan kuntoon puoliympyrän muotoista

puualustaa, jolla laventtipyörä käännetään tykinsuun tähtäämiseksi

rintasuojan yli mihin suuntaan hyvänsä.

Sivummalla toiset työmiehet päällystivät mullalla täytettyjen

vallivasujen avulla holvivarustusta uudeksi patteriksi, jossa näkyi

ampuma-aukkoja. Työnjohtaja kutsui täsmällisin vuoroin työmiehiä, jotka

puuvitsaksilla sitelivät risukimppuja mullan vahvikkeiksi, ja toisia,

jotka lohkoivat turvesuunnikkaita ampumareikien peitteeksi.

Noita jo pitkälle joutuneita töitä viimeisteltiin niin voimaperäisesti,

että ne olivat piammiten valmistumaisillaan; ampumareikien kohdalle ei

ollut vielä asetettu tykkejä, mutta näiden alusiksi oli jo pantu

tammilaahkoja kovaksi poljetun sorakerroksen tukevalle pohjalle, ja jos

tykistöä jo oli saarella, saattoi satama parin kolmen päivän kuluttua

olla täydessä puolustuskunnossa.

Kääntäessään katseensa rantapattereista sisempiin varustuksiin

d'Artagnan suurimmaksi ihmeekseen huomasi Belle-Islen olevan

linnoitettu aivan uuden järjestelmän mukaan, jota hän oli useinkin

kuullut kreivi de la Fèren mainitsevan suurena edistysaskeleena, vaikka

hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sitä käytännössä. Nämä

linnakerakennus-suunnitelmat eivät kuuluneet Marollaisin

hollantilaiseen eivätkä ritari Antoine de Villen ranskalaiseen

järjestelmään, vaan noudattivat Manesson Malletin menetelmää; tämä

etevä insinööri oli noin kuusi tai kahdeksan vuotta sitten siirtynyt

portugalilaisesta armeijasta Ranskan palvelukseen. Varustustyöt olivat

merkillisiä siinä suhteessa, että ne eivät kohonneet maan pinnasta

kuten vanhanaikaiset puolustusvallitukset, vaan päin vastoin

syventyivät maan sisään, niin että ylipääsemättömiä muureja vastasivat

näissä rotkomaiset kaivannot.

D'Artagnan ei tarvinnut pitkääkään aikaa huomatakseen tämän

järjestelmän paremmuuden, se kun ei myöntänyt ahdistajan tykeille

mitään otetta. Merenpinnan alapuolelle ulottuvina voitiin kaivannot

sitäpaitsi maanalaisten sulkujen avulla laskea tulvilleen. Nämä työt

olivat muuten melkein lopulleen valmiina. Muuan ryhmä, jolle

työnvalvoja jakeli käskyjä, oli juuri sijoittamassa päätekiviä

paikoilleen.

Työntökärryjä varten oli laitettu kaivannon yli lankuista silta, joka

yhdisti laitaseudun sisäosaan. Yksinkertaisen uteliaasti d'Artagnan

tiedusti, oliko luvallista sivullisen mennä sillan yli, ja hänelle

vastattiin, ettei siitä ollut mitään kieltoa. Niinpä hän astui sillalle

ja lähestyi ryhmää, aluksi tarkaten äsken huomaamaansa määräilijää,

joka näytti olevan heidän yli-insinöörinsä. Pöytänä palvelevalle isolle

paadelle oli levitetty asemapiirros, ja muutaman askeleen päässä

miehestä oli nostovipu käynnissä.

Insinööri käänsi puoleensa d'Artagnanin huomion muullakin kuin

luonnollisella tärkeydellään. Hänen hieno ihokkaansa oudoksutti tässä

toimessa, johon muurarimestarin asu olisi ollut käytännöllisempi kuin

herrasmiehen. Hän oli sitäpaitsi harvinaisen kookas varreltaan, hartiat

olivat valtavan leveät, ja päässä oli hattu, jossa komeasti heilui

tavallista runsaampikin määrä töyhtösulkia. Hänen liikkeensä ilmaisivat

mitä ylväintä majesteettisuutta, ja hän näytti -- sillä hänestä näkyi

ainoastaan roteva selkä -- pärmänttäävän miehille laiskuudesta tai

tarmottomuudesta.

D'Artagnan asteli likemmäksi. Silloin töyhtöhattuinen heitti

viittilöimästä ja vaistomaisesti itse ponnistaen käsillään polviansa

vasten katseli köyryisenä kuuden työmiehen punnerrusta ison lohkokiven

kohottamiseksi sen verran maasta, että alle voitaisiin työntää kapula

kannattimeksi, kunnes nostovivun köysi saataisiin pujotetuksi alitse.

Hikisinä huohottaen yrittivät nuo kuusi paaden yhdelle sivulle

kerääntyneinä pinnistää kaikki voimansa vääntääkseen kiven syrjää

kahdeksan tai kymmenen tuumaa koholle maasta, seitsemännen seistessä

valmiina kieräyttämään kulman alle telan, jonka varaan taakka olisi

laskettu. Mutta kivi oli kahdesti hellinnyt heidän käsistään ennenkuin

sitä oli saatu riittävän korkealle siten kiilattavaksi. On sanomattakin

selvää, että miehet kiven luiskahtaessa alas hypähtivät taaksepäin

säästääkseen jalkateriänsä rusentumasta, ja niinpä oli paasi vain

mätkähtänyt syvemmälle pehmeään maahan, tehden seuraavan ponnistuksen

yhä vaikeammaksi.

Kolmas koetus ei onnistunut paremmin, vaan aiheutti lisääntyvää

toivottomuutta, vaikka töyhtöhattuinen noiden kuuden kumartuessa kiven

yli oli itse komentanut mahtavalla äänellä: "Hii-jop!" kuten

voimahankkeissa on tapana.

Hän suoristi nyt vartensa ja pauhasi:

"Hohoi! Mitä tämä merkitsee? Olkipoikasiako olenkin työhön ottanut?...

_Corboeuf_, pois tieltä, niin saatte nähdä, kuinka kiveä nostetaan!"

-- Hitto! -- tuumi d'Artagnan; -- luuleeko hän saavansa yksin

hievahtamaan tuon möhkäleen? Se olisi merkillistä!

Miehet peräytyivät insinöörinsä käskystä nyreinä ja päätänsä

pudistellen; vain puukangen pitelijä jäi paikoilleen valmiina

täyttämään tehtävänsä.

Töyhtöhattuinen lähestyi kiveä, köyristyi, työnsi molemmat kätensä

alisyrjän alle, jäykisti voimalliset lihaksensa ja vähääkään

tärisemättä nosti hitaasti kuin kone möhkäleen kokonaisen jalan verran

maasta. Telamies otti tilaisuudesta vaarin ja työnsi kannattimensa

kiven alle.

"Noin!" sanoi jättiläinen, päästämättä paatta putoamaan, vaan hiljaa

laskien sen telalle.

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan; "tunnen ainoastaan yhden miehen,

joka pystyy tuollaiseen voimannäytteeseen."

"Häh?" äännähti rojo kääntyen.

"Portos!" mutisi d'Artagnan hämmästyneenä; "Portos Belle-Islellä!"

Töyhtöhattuinen puolestaan tähysti valepukuista isännöitsijää ja tunsi

hänet siinäkin asussa.

"D'Artagnan!" huudahti hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. "Hst!"

kuiskasi hän d'Artagnanille.

"Hst!" varoitti muskettisoturi yhtaikaa. Ja tosiaan, jos d'Artagnan

olikin saanut ilmi Portoksen, oli hän itsekin paljastunut tälle.

Kumpaisenkin valtasi yksityisen salaisuutensa säilyttämisen

tärkeys. Ensi työkseen he silti heittäysivät toistensa syliin.

Ystävyyssuhdettaan he eivät tahtoneet salata läsnäolijoilta, vaan

nimensä.

Mutta syleilyä seurasi miettiminen.

-- Millä hiton lailla voikaan Portos olla Belle-Islellä kiviä

nostelemassa? -- ihmetteli d'Artagnan, mutta sen kysymyksen hän teki

sielussaan. Vähemmin valtioviisaana Portos ajatteli ääneen.

"Miten penteleessä sinä olet joutunut Belle-Islelle?" hän tiedusti

d'Artagnanilta; "mitä aiotkaan täällä tehdä?"

Tähän täytyi vastata vähääkään epäröimättä, sillä d'Artagnanin

itserakkautta olisi iäti kaivellut se ajatus, että Portos oli saanut

hänet ymmälle.

"_Pardieu_, veikkoseni, minä olen Belle-Islellä syystä että sinä olet

täällä."

"Älä nyt!" virkahti Portos ilmeisesti ällistyksissään tästä perusteesta

ja koettaen saada siitä tolkkua sillä harkintakyvyllä, jonka hänellä

vanhastaan tunnemme.

"Niinhän tietenkin", jatkoi gascognelainen haluamatta suoda ystävälleen

miettimisaikaa; "kävin tavoittamassa sinua Pierrefondsissa."

"Todellako?"

"Ihan."

"Etkä tavannut minua?"

"En, mutta tapasin Moustonin".[46]

"Jakseleeko hän hyvin?"

"Paksusti."

"Mutta eihän sentään Mouston sanonut sinulle, että minä olen täällä."

"Miksei hän olisi minulle sitä sanonut? Olenko kenties menettänyt

Moustonin luottamuksen?"

"Et kaiketikaan, mutta hän ei tiennyt sitä."

"Kas, siinä ainakin syy, joka ei loukkaa itserakkautta."

"Mutta miten oletkaan menetellyt tavoittaaksesi minut?"

"Voi, veikkoseni, noin suuri herra jättää aina jälkiä matkoiltaan, ja

vähäänpä luulisinkaan pystyväni, jollen osaisi seurata ystävieni

ladulla."

Näin imartelevakaan selitys ei täydellisesti tyydyttänyt Portosta.

"Mutta minä en ole voinut jättää mitään jälkiä, kun tulin valepuvussa",

muistutti hän.

"Vai tulit valepuvussa", tuumasi d'Artagnan.

"Ihan muina miehinä."

"Ja millä tavoin?"

"Myllärinä."

"Kykeneekö sinunlaisesi hieno mies jäljittelemään rahvaan esiintymistä

siinä määrin, että koko ympäristö hairahtuisi?"

"Mutta minä vakuutan sinulle, ystäväiseni, että yksikään ei päässyt

minusta selville, sillä niin hyvin näyttelin osaani."

"Et kuitenkaan niin hyvin, etten minä olisi sinua saavuttanut ja

keksinyt."

"Totta kyllä, mutta miten saavuttanut ja keksinyt?"

"Maltas hiukan, kun selitän. Ajattele, että Mouston..."

"Äh, sitä Moustonin tomppelia!" sanoi Portos soukentaen kulmakarvojensa

kaaripehkoja.

"Mutta maltas nyt, maltahan toki! Ei Moustonissa ole vikaa, kun hän ei

itsekään tiennyt, missä sinä olit."

"Niin oikein. Ja juuri sentähden olen niin utelias käsittämään tulosi."

"Kylläpä olet kärsimätön, Portos."

"Pohtiminen hermostuttaa minua hirveästi."

"Pian käsität. Aramis kirjoitti sinulle Pierrefondsiin, eikö niin?"

"Kyllä."

"Hän kirjoitti, että sinun piti tulla ennen kuin _aequinoctiun_ ehtii?"

"Se on totta."

"No, siinä se juttu", sanoi d'Artagnan toivoen tämän perusteen

riittävän Portokselle.

Parooni näkyi pusertavan aivoistaan rajua ajatusurakkaa.

"Ahaa, kas, nyt ymmärrän! Kun Aramis pyysi minua tulemaan ennen kuin

_aequinoctium_ joutuu, sinä haistoit, että minun piti yhtyä hänen

seuraansa. Sinä kuulustit, missä Aramis oli, tuumien itseksesi: 'Missä

Aramis on, siellä tapaan Portoksen.' Sinä sait tietää, että Aramis oli

Bretagnessa, ja silloin ajattelit: 'Portos on Bretagnessa.'"

"Oikeaan osattu! Sinusta olisi tullut oiva poppamies, veikkoseni. Nyt

siis käsität aseman. La Rochs-Bernardiin saapuessani kuulin puhuttavan

Belle-Islen erinomaisista linnoitustöistä. Kuvaus herätti

uteliaisuuttani. Astuin kalastajapurteen ollenkaan aavistamatta, että

sinä olit juuri täällä. Maihin noustuani näin rotevan peijoonin

nostavan kiveä, jota itse Aias ei olisi saanut järkähtämään. Silloin

minulle valkeni: 'Ei kukaan muu kuin parooni de Bracieux pysty

tuollaiseen temppuun.' Sinä kuulit lausumani, käännyit katsomaan,

tunsit minut, me syleilimme toisiamme ja kautta sieluni, jos haluat,

rakas ystävä, syleilemmepä vielä toistamiseen."

"Se nyt on tosiaan sitä myöten selvää", myönsi Portos, ja hän syleili

d'Artagnania niin sydämellisesti, että muskettisoturi haukkoi ilmaa

viiden minuutin ajan.

"Kas, kas, väkevämpi kuin milloinkaan", änkkäsi soturimme, "ja onneksi

juuri käsivarsissa yhä voima."

Portos kiitti armollisella hymyllä.

Niiden minuuttien aikana, jotka d'Artagnan tarvitsi hengähtääkseen, hän

oli ajatellut esitettävän osansa vaikeutta. Piti alituiseen kysellä

säästyäkseen vastailemasta. Tarpeeksi puhallettuaan hän oli selvillä

suunnitelmastaan.

70

D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman

selvitä.

D'Artagnan asettui heti hyökkääväksi. "Nyt sanottuani sinulle kaikki,

parahin ystävä, tai oikeammin sinun keksittyäsi kaikki, kerropas

minulle sinä, mitä teet täällä noin pölyisenä ja savisena?"

Portos pyyhki otsaansa ja vastasi ylpeästi silmäillen ympärilleen:

"Mutta pitäisipä sinun helpostikin nähdä, mitä minulla on täällä

tekeillä."

"Kyllähän, kyllä näenkin, että sinä nostelet kiviä."

"Hoo, se tapahtui vain näyttääkseni noille vetelyksille, mihin mies

pätee!" sanoi Portos halveksivalla äänellä. "Mutta käsität kai..."

"Niin, ethän varsinaiseksi hommaksesi harjoittane sellaista voimailua,

vaikkakin moni nostelee kiviä toimeentulokseen ja tulee toimeen

kuitenkin huonommin siinä kuin sinä. Siksipä äsken kysyinkin sinulta,

mitä parooni täällä tekee."

"Minä tutkin topografiaa, chevalier."

"Tutkit maastomittauksia?"

"Niin; mutta mitä sinä itse teet tuossa porvarillisessa asussa?"

D'Artagnan huomasi tehneensä virheen, lausuessaan ihmettelynsä

ulkonaisesta esiintymisestä, joka johti Portoksen keksimään

vastakysymyksen. Onneksi hän oli valmistautunut senkin varalta.

"Mutta tiedäthän", sanoi hän, "että minä toden teolla olen porvari.

Puvussani ei siis ole mitään merkillistä, kun se on asemani mukainen."

"Mitä joutavia, -- sinä olet muskettisoturi!"

"Sinä et seuraa aikaasi, veikkonen; minä olen ottanut eron."

"Vielä mitä!"

"No totisesti, kautta kunniani!"

"Ettäkö olet jättänyt palveluksen?"

"Jättänyt olen."

"Heittänyt kuninkaan silleen?"

"Kerrassaan."

Portos kohotti käsivartensa korkeutta kohti kuten aivan tavattoman

sanoman saaja hämmästystään ilmaisee. "Oh, se on ihan käsittämätöntä",

virkahti hän.

"Ja kuitenkin totta."

"Ja mikä sinut siihen sai?"

"Kuningas alkoi karvastuttaa sisuani; Mazarin oli minulle jo kauan

ollut vastenmielinen, kuten tiedät; niinpä heitin asetakkini orrelle."

"Mutta Mazarin on kuollut?"

"Sen, hiisi vieköön, tiedän; mutta eronpyyntöni oli tehty ja hyväksytty

kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän jätti maailman. Vapaaksi mieheksi

päästyäni riensin Pierrefondsiin tapaamaan rakasta Portos-ystävääni.

Olin kuullut puhuttavan erinomaisesta ajanvietto-jaoituksestasi ja

halusin kahdeksi viikoksi jakaa aikani samalla tavoin."

"Hyvä ystävä, tiedäthän, että taloni ei ole sinulle avoinna pariksi

viikoksi, vaan vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi, iäksesi."

"Kiitos, veikkoseni!"

"Mutta maltas -- etköhän tarvitse rahaa?" jatkoi Portos helisyttäen

viitisenkymmenen louisdorin pivollista taskussaan. "Siinä

tapauksessa... tiedäthän?"

"Ei, minä en tarvitse mitään; olen tallettanut säästöni Planchetille,

joka maksaa minulle korkoa niistä."

"Säästösi? Sinä?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan; "miksen minä olisi pannut vähän

säästöön kuten muutkin, Portos?"

"Minulla ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan; päinvastoin olen

sinusta aina epäillyt... tarkoitan, Aramis on aina arvellut, että sinä

haalit jotakin kirstun pohjalle. Minähän en ikinä sekaannukaan

taloudellisiin asioihin; otaksun vain, että muskettisoturin säästöt

eivät voi olla kovinkaan tuntuvia."

"Eivät sinun säästöihisi verraten, Portos, joka olet miljoonamies;

mutta annankin sen seikan nyt arvosteltavaksesi. Minulla oli eräässä

paikassa kaksikymmentäviisituhatta livreä..."

"Sievä erä", sanoi Portos alentuvasti.

"Ja siihen lisäsin", jatkoi d'Artagnan, "viime kuun

kahdeksantenakolmatta päivänä kaksisataatuhatta livreä."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi, kaunopuheisesti kysyen

muskettisoturilta: -- Mistä lemmosta kaappasit moisen summan, hyvä

ystävä?

"Kaksisataatuhatta livreä!" huudahti hän viimein.

"Niin, ja kun vanhan säästön ohella otan lukuun ne

kaksikymmentätuhatta, jotka minulla on nyt mukanani, pääsen

kahteensataanneljäänkymmeneenviiteentuhanteen livreen."

"Mutta mistä onkaan tuommoinen omaisuus lähtöisin?"

"Älähän huoli, minä kerron sinulle koko jutun myöhemmin, ystäväiseni;

mutta kun sinulla itselläsi on sitä ennen paljon sanottavaa minulle,

niin jääköön minun selvitykseni oikealle vuorolleen."

"Mainiota!" ihasteli Portos; "nyt olemme kaikin rikkaitta. Mutta mitä

kertomista minulla muka on sinulle?"

"Ensiksikin tietysti, kuinka Aramis nimitettiin..."

"Ahaa, Vannesin piispaksi."

"Juuri niin", sanoi d'Artagnan, "Vannesin piispaksi. Hänpä on päässyt

pitkälle -- kelpo Aramis!"

"On, on! Ottamattakaan lukuun, että hän ei pysähdy siihen."

"Mitä! Etkö luule hänen tyytyvän sinipunaisiin sukkiin, ja pitääkö

hänen vielä saada punainen hattu?"

"Hst! Se hänelle on jo luvattu."

"Tyhjää! Kuningas luvannut?"

"Kuningasta mahtavampi."

"Äh, lempo, sinähän puhut minulle aivan uskomattomia, veikkonen!"

"Miksi uskomattomia? Eikö Ranskassa aina ole joku kuningasta

mahtavampi?"

"Onhan kyllä. Kuningas Ludvig XIII:n aikana herttua de Richelieu,

holhoushallituksen kestäessä Mazarin, Ludvig XlV:n hallitessa tietenkin

herra..."

"Kas, kas!"

"Herra Fouquet."

"Siinä näet! Mainitsit hänet ensi arvauksella."

"Herra Fouquet siis on luvannut Aramiille kardinaalin hatun?"

Portos omaksui pidättyvän sävyn.

"Rakas ystävä", hän sanoi, "Jumala varjelkoon minua puuttumasta muiden

asioihin ja olletikin ilmaisemasta salaisuuksia, joiden säilyttämistä

heidän etunsa saattaa vaatia. Tavatessasi Aramiksen hän kyllä sanoo

sinulle, minkä hän katsoo tarpeelliseksi."

"Oikein, Portos, ja sinä olet ihan varmuuslukko. Palatkaamme sinuun."

"Niin", sanoi Portos.

"Olet siis täällä tutkimassa topografiaa?"

"Aivan."

"Pentele, kylläpä sinä olet uhkeissa hommissa!"

"Kuinka niin?"

"No, nuo linnoitustyöt ovat ihan ihmeteltäviä."

"Sitäkö mieltä olet?"

"Totisesti. Ilman säännöllistä piiritystä Belle-Isle on

valloittamaton."

Portos hykerteli kämmeniään.

"Niin kyllä luulen minäkin", hän sanoi.

"Mutta kuka lempo tämän loukon onkaan näin linnoittanut?"

Portos röyhistäysi.

"Enkö ole sanonut sinulle sitä?"

"Et."

"Etkä sinä aavista?"

"En; voin ainoastaan sanoa, että sen miehen on täytynyt tutkia kaikki

järjestelmät ja nähdäkseni omaksua paras."

"Annahan jo olla", sanoi Portos, "säästä kainouttani, hyvä d'Artagnan."

"Ah, niinkö?" huudahti muskettisoturi; "sinäkö se... Voi turkanen!"

"Minä pyydän, veikkonen..."

"Sinä siis oletkin keksinyt, piirtänyt ja suhditellut nämä

vallinsarvet, välivarustukset, kaarivallit ja juuri valvottavanasi

olevat katetut käytävät?"

"Heitä jo..."

"Sinä siis olet sommitellut tuon lynetin edestakaisine kulmauksineen!"

"Hyvä ystävä..."

"Sinä siis olet oivaltanut antaa kanuunaporteillenne tuon kaltevuuden,

joka on niin tehokas suoja tykkimiehille?"

"Ka, hitossa, niin!"

"Oi, Portos, Portos, sinun edessäsi täytyy kumartaa maahan, sinä olet

ihailtava! Mutta sinä olet aina salannut minulta tuon merkillisen

nerosi! Toivoakseni näytät minulle tätä kaikkea yksityiskohtaisesti,

veikkoseni."

"Mikään ei ole helpompaa. Tuolla on asemapiirrokseni!

"Katsotaanpa."

Portos vei kumppaninsa sen paaden luo, jota hän käytti pöytänä ja jolle

pohjapiirustus oli levitetty. Sen alareunaan oli kirjoitettu Portoksen

peloittavalla käsialalla:

"Tähän asti käytetyn neliön tai suorakaiteen sijasta otaksutte asemanne

suljetuksi säännölliseen kuusikulmioon, kun nurkkausten ja sivujen

lisääntyminen on oikein käytettynä etu suunnikkaaseen verraten.

Paikallisten mittasuhteiden mukaan määräätte kuusikulmionne jokaisen

sivun pituuden ja ja'atte kunkin kahtia, vetäen sitten leikkauskohdasta

monikulmion keskipisteeseen päin kohtisuoran viivan, joka mitaltaan

vastaa kuudettaosaa sivun pituudesta. Kunkin sivun päätepisteistä

taasen piirrätte kaksi halkaisijaa, jotka leikkaavat kohtisuoran

viivan. Nämä kaksi suoraa viivaa ovat puolustuslinjoina."

"_Diable_", virkkoi d'Artagnan pysähtyen tähän kohtaan selostusta,

"tämähän on täydellinen järjestelmä, tämä, Portos?"

"Ihan täydellinen", vastasi Portos. "Luehan edelleen."

"Ei, olen lukenut tarpeeksi; mutta kun olet itse johtamassa näitä

töitä, hyvä Portos, niin miksi käytät järjestelmääsi kirjallisesti

laadittuna?"

"Oh, ystäväiseni, on ajateltava kuolemaa."

"Mitä! Kuolemaako?"

"Niinpä tietenkin; olemmehan kuolevaisia!"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "sinulla on vastaus kaikkeen,

veikkonen."

Hän laski asemapiirustuksen takaisin kivelle. Mutta niin hetkellisesti

kuin hänellä olikin se ollut käsissään, hän oli kuitenkin Portoksen

jättiläiskirjaimien alta keksinyt paljon hienomman käsialan, ja tämä

muistutti häntä eräistä Marie Michonille[47] sepitetyistä kirjeistä,

joihin hän oli nuoruutensa päivinä tutustunut. Alkuperäistä kirjoitusta

oli moneen kertaan hangattu kumipalalla, ja sen jäljet olisivatkin

välttäneet vähemmän harjaantunutta silmää kuin muskettisoturimme.

"Mainiota, parooni, mainiota!" kiitti hän vielä.

"Ja nyt tiedät kaikki, mitä halusitkin kuulla, eikö niin?" kysyi Portos

pöyhistellen.

"Voi, johan nyt toki; osoita minulle vain vielä viimeinen

suosiollisuus, veikkoseni."

"Puhu pois; minä olen täällä määrääjä."

"Sano mielikseni tuon herrasmiehen nimi, joka käyskentelee tuolla

alhaalla sotamiesten takana."

"Lakeija kintereillään? Ja seurassaan tuo mustapukuinen nahjus?"

"Juuri niin."

"Hän on herra Gétard."

"Mikä hän on miehiään, ystäväiseni?"

"Hän on talon arkkitehti."

"Minkä talon?"

"Herra Fouquetin."

"Ahaa, sinä siis kuulut Fouquetin huonekuntaan, sinäkin, Portos?"

huudahti d'Artagnan.

"Minäkö! Mitenkä?" vastasi topografi punehtuen hiusmartoa myöten.