"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, --

ettekö kuullut?"

"Te olette kalpea, markiisitar, te vapisette!"

"Ettekö kuullut kutsuani?"

"Kyllä, kuulin kyllä, madame; mutta minä en voinut tulla. Miten

olisinkaan saattanut aavistaa, että te olitte täällä kaiken sen

ankaruuden jälkeen, jolla olette torjunut lähentelyni? Jos olisin

tiennyt, mikä onni minua odotti, markiisitar, olisin heti jättänyt

kaikki sikseen, tullakseni polvistumaan eteenne kuten nyt teen."

Markiisitar silmäili ympärilleen.

"Olemmeko ihan yksin, monsieur?" hän kysyi.

"Siitä menen takuuseen, madame!"

"Niin, tosiaan", virkahti markiisitar surumielisesti.

"Te huokaatte?"

"Mitä salamyhkäisyyttä ja varokeinoja täällä näkeekään!" sanoi

markiisitar hieman katkerasti. "Kyllä huomaa, että te olette arka

lempijutuistanne!"

"Pitäisittekö parempana, että julistelisin niitä?"

"Oh, en, -- te olette hienotuntoinen mies", vastasi markiisitar

hymyillen.

"No, no, markiisitar, jättäkää silleen moitteet, rukoilen teitä!"

"Moitteet! Onko minulla mitään oikeutta moittia teitä."

"Ei, valitettavasti ei; mutta sanokaa minulle, -- te, jota vuoden ajan

olen rakastanut ilman vastatunnetta ja toivottomasti..."

"Te erehdytte; toivottomasti kyllä, mutta ette ilman vastatunnetta."

"Oi, minä en rakkaudessa tunnusta muuta kuin yhden todisteen, ja sitä

todistetta odotan yhä."

"Tulin antamaan sen teille, monsieur."

Fouquet tahtoi sulkea markiisittaren syliinsä, mutta tämä vapautui

kieltävällä liikkeellä.

"Erehdytte siis yhä, monsieur; ettekö tyydy ainoaan, mitä voin teille

suoda, -- alttiiseen kiintymykseeni?"

"Voi, te ette siis rakasta minua; kiintymys on vain avu, rakkaus on

vallitseva intohimo."

"Kuunnelkaa minua, monsieur, pyydän teitä; en olisi tullut tänne ilman

vakavaa aihetta, senhän käsittänette."

"Mitä välitän aiheesta, kun vain olette täällä, -- kun saan teitä

katsella ja puhutella!"

"Niin, olette oikeassa, pääasia on, että olen täällä kaikkea huomiota

välttäneenä ja että saan puhua kanssanne."

Fouquet vaipui polvilleen.

"Puhukaa, puhukaa, madame", hän pyysi, "minä kuuntelen."

Markiisitar silmäili rahaministeriä jalkainsa juuressa, ja hänen

katseessaan kuvastui omituinen rakkauden ja raskasmielisyyden ilme.

"Ooh", mutisi hän sitten, "kuinka hartaasti haluaisinkaan olla se,

jolla on oikeus nähdä ja puhutella teitä joka hetki! Kaikesta

sydämestäni soisin olevani se, joka valvoo teidän onneanne, hänen

tarvitsemattaan turvautua salamyhkäisiin keinoihin, saadakseen

ilmestymään esille miehen, jota hän rakastaa, -- katsella häntä tunnin

ja sitten nähdä hänen katoavan vielä eriskummaisemmin kuin hän on

saapunut! Oi, siinä on ylen onnellinen nainen!"

"Puhutteko kenties vaimostani, markiisitar?" virkahti Fouquet

hymyillen.

"Hänestä luonnollisesti."

"No älkää kadehtiko hänen osaansa, markiisitar; kaikista naisista,

joihin minulla on suhteita, madame Fouquet on se, joka näkee minua

vähimmin, puhuttelee minua pisimmin väliajoin ja on vähimmässä määrin

uskottuni."

"Hänen ei ainakaan ole pakko tavoittaa puhutteluansa kuvastimen

koristeen näppäilyllä, monsieur, niinkuin minun täytyi; hänelle ette

ainakaan vastaa näkymättömän tiu'un salaperäisen peloittavana

kilinällä, ja häntä ette toki ole koskaan kieltänyt yrittämästä

tunkeutua näiden yhdysteitten salaisuuteen sillä uhalla, että kaikki

välit hänen kanssaan katkaistaan, niinkuin epäätte sen niiltä, jotka

ovat tulleet tänne ennen minua ja tulevat minun jälkeeni?"

"Voi, rakas markiisitar, kuinka kohtuuton nyt olette ja kuinka väärin

moitittekaan salaperäisyyttä! Ainoastaan salaperäisyyttä säilyttäen voi

rakastaa häiriintymättömästi, ja se on onnen edellytys. Mutta

palatkaamme lempeämpään mielialaan, -- mainitsemaanne kiintymykseen,

tai mieluummin pettäkää minua, markiisitar, ja sallikaa minun uskoa,

että se kiintymys on todellista rakkautta."

"Vastikään olin valmis puhumaan", sanoi markiisitar pyyhkäisten

silmiään kädellä, jonka hienot piirteet muistuttivat antiikkisten

veistoksien pehmeitä ääriviivoja; "aatokseni olivat rohkeasti selviä.

Nyt olen ihan seonnut ja vapisen hämmentyneenä; pelkäänkin tuovani

teille hyvin ikävän tiedon."

"Se on tervetullut sanoma, jos saan sitä kiittää teidän

täälläolostanne, markiisitar, -- tai pikemmin, koska nyt näen teidät

luonani ja te tunnustatte, etten ole jättänyt teitä tyyten

tunteettomaksi, heittäkäämmekin se huono uutinen sikseen ja

haastakaamme ainoastaan teistä."

"Ei, ei, päin vastoin, tiedustelkaa minulta, vaatikaa minua

selvittämään asia heti, jotten anna minkään tunteen kääntää mieltäni

muuhun, -- Fouquet, hyvä ystävä, sanomallani on ääretön merkitys!"

"Te hämmästytätte minua, markiisitar; sanoisinpa melkein, että

peloitattekin, kun tottuneena maailmannaisena nyt olette niin totinen

ja miettiväinen. Asia on siis vakavaa laatua?"

"Voi, hyvin vakavaa; kuulkaahan..."

"Ensiksi, miten tulitte tänne?"

"Sen saatte tietää tuotapikaa; aloitan tärkeimmästä: tiedättekö, että

herra Colbert on nimitetty kuninkaan intendentiksi?"

"Pyh! Colbert, pikku Colbert? Kardinaalivainajan toimitsija?"

"Niin juuri."

"No, mitä peloittavaa te siinä näette, rakas markiisitar? Pikku Colbert

intendenttinä, -- se on kummallista, sen myönnän, mutta mitään

hätäännyttävää ei siinä ole."

"Luuletteko, että kuningas on ilman erityisiä vaikuttimia antanut

tuollaisen arvoaseman syrjäiselle kansliasielulle?"

"Onko ensiksikään ihan varmaa, että kuningas on sen hänelle antanut?"

"Niin sanotaan."

"Kuka sitä sanoo?"

"Koko maailma."

"Koko maailma ei merkitse mitään; mainitkaa yksi henkilö, joka voi

saada päteviä tietoja ja kertoo nimityksen tapahtuneen."

"Madame Vanel."

"Ah, jo tosiaan alatte säikyttää minua", virkkoi Fouquet nauraen;

"hänellä on tai pitäisi olla tästä seikasta selvyys, jos kellään."

"Älkää puhuko pahaa Marguerite-poloisesta, herra Fouquet, sillä hän

rakastaa teitä yhä."

"Joutavia, -- se on uskomatonta. Eikö pikku Colbert ole päässyt siitä

rakkaudesta voitolle ja painanut sitä peittoon mustetahralla taikka

likapilkulla?"

"Fouquet, Fouquet, tuollainenko siis olette hylkäämiänne kohtaan?"

"Kas, pidättekö rouva Vanelin puolta, markiisitar?"

"Pidänpä kyllä, sillä sanon vieläkin, että hän rakastaa teitä, ja siitä

on todisteena se, että hän pelastaa teidät."

"Teidän välityksellänne, markiisitar; siinä hän menettelee taitavasti.

Mikään enkeli ei voisi olla minulle mieluisampi ja varmemmin ohjata

minua pelastukseen. Mutta ensiksikin, tunnetteko Margueritea lähemmin?"

"Hän tuli ystävättärekseni luostarikoulussa."

"Ja sanotte siis hänen ilmoittaneen teille, että kuningas on ottanut

Colbertin intendentiksi?"

"Niin."

"No, olkoon menneeksi, että Colbert on nyt intendentti, -- mutta

selittäkää minulle, markiisitar, millä tavoin tuollainen minun alaiseni

virkamies, joka on katsottava apulaisekseni, saattaa haitata minua,

vaikka sillä sijalla onkin Colbert?"

"Te ette näy ottavan huomioon, että herra Colbert vihaa teitä", vastasi

markiisitar.

"Minua!" huudahti Fouquet. "Oh, hyvä Jumala, senkö verran tunnettekin

asemaa, markiisitar? Minuahan vihaa kokonainen liuta, hän kuten

muutkin."

"Hän muita enemmän."

"Vaikka niinkin."

"Hän on kunnianhimoinen."

"Kukapa ei olisi, markiisitar?"

"Mutta hänen kunnianhimollaan ei ole rajoja."

"Sen kyllä käsitän, koska hän on pyrkinyt seuraajakseni rouva Vanelin

suosiossa."

"Ja onnistunut siinä; olkaa varuillanne."

"Tarkoitatteko, että hän myös yrittää yletä intendentistä

yli-intendentiksi?"

"Ettekö jo ole sitä pelännyt?"

"Ohoh", virkahti Fouquet, "päästä sijaisekseni rouva Vanelin luona on

toki vielä toista kuin syrjäyttää minut asemastani kuninkaan lähimpänä

miehenä. Ranska ei ole niin helposti otettavissa kuin osastopäällikön

vaimo."

"Voi, monsieur, kaikki on ostettavaa, -- jollei kullalla, niin

juonilla."

"Tiedätte päinvastaisen totuuden omasta kohdastanne, madame, -- te,

jolle minä olen tarjonnut miljoonia."

"Minulle olisi niiden sijasta tullut tarjota oikeata rakkautta,

Fouquet, -- ainoata, ehdotonta: olisin suostunut. Näettehän, että

kaikki on hankittavissa tavalla tai toisella."

"Colbert siis teidän käsityksenne mukaan valmistelee kauppaa minun

paikastani yli-intendenttinä? No, no, markiisitar, rauhoittukaa, -- ei

hän ole vielä kyllin rikas siihen ostokseen.

"Mutta jos hän varastaa sen teiltä?"

"Kas, se on toista! Valitettavasti hän ei kuitenkaan pääse käsiksi

minuun eli päävarustukseen, ennenkuin on raivannut aukon

ulkovallituksiin, ja minä olen hiton vankasti linnoitettu,

markiisitar."

"Ulkovallituksiksi tietenkin sanotte apureitanne, ystäviänne?"

"Aivan."

"Onko herra d'Eymeris apureitanne?"

"On kyllä."

"Onko herra Lyodot ystäviänne?"

"Taatusti."

"Herra de Vanin?"

"Äh, käyköön hänelle miten hyvänsä, mutta toisiin ei ole hyvä kajota."

"No, jos tahdotte heitä suojella, niin on aika ryhtyä toimiin juuri

d'Eymeriin ja Lyodotin puolesta."

"Kuka heitä uhkaa?"

"Selitän koko asian. Tänä aamuna Marguerite lähetti kutsumaan minua."

"Kah! Ja mitä hän teistä tahtoi?"

"'En uskalla itse käydä tapaamassa herra Fouquetia', hän sanoi

minulle."

"Joutavia! Miksi? Ajatteleeko hän, että olisin lausunut hänelle

soimauksia? Naisparka, hän totisesti erehtyy kerrassaan!"

"'Puhutelkaa te häntä ja kehoittakaa varomaan herra Colbertia.'"

"Mitä! Hän toimittaa minulle varoituksen rakastajansa aikeista?"

"Sanoinhan jo, että hän yhä rakastaa teitä. 'Herra Colbert'", hän

sanoi, 'kävi eilen pikimmältään ilmoittamassa minulla että hän on nyt

intendentti'."

"Minä jo huomautin, markiisitar, että hän siten on vain paremmin

vallassani."

"Niin, mutta siinä ei ole vielä kaikki: Marguerite on läheisissä

väleissä rouvain d'Eymerisin ja Lyodotin kanssa, kuten tiedätte."

"Kyllä."

"No, herra Colbert oli innokkaasti udellut häneltä näiden kahden

herrasmiehen varallisuussuhteita ja kuinka läheisiä kannattajia he

olivat teille."

"Heistä vastaan kumpaisestakin; heidät pitäisi surmata, tahdottaisiin

saada minut menettämään heidän tukensa."

"Kun sitten rouva Vanelin piti hetkiseksi poistua herra Colbertin

seurasta erään vieraan vastaanottamiseksi, ja kun Colbert on työteliäs

mies, oli uusi intendentti tuskin jäänyt yksikseen, kun hän veti

taskustaan piirtimen ja alkoi kyhätä muistiinpanoja paperille, joka oli

pöydällä."

"Huomautuksia d'Eymerisista ja Lyodotista?"

"Juuri heistä."

"Olisinpa utelias tietämään, mitä hän heistä suunnitteli."

"Sitä tietoa tuomaan tulinkin luoksenne."

"Ottiko rouva Vanel Colbertin muistiinpanot, lähettääkseen ne minulle!"

"Ei, mutta niistä syntyi ihmeellisellä tavalla kaksoiskappale.

Lyijykynä oli siksi kova, että musta jälki painoi toiseen lehteen

valkoisen jäljennöksen. Colbert repi päällimmäisen lehden sitten

siekaleiksi, havaitsematta näitä toisia piirtoja, jotka rouva Vanel

tuli pian huomanneeksi; hän otti niistä selvän ja lähetti minulle

sanan."

"Kas vain!"

"Varmistauduttuaan sitten siitä, että minä olen harras ystävänne, hän

antoi minulle sen paperin ja ilmaisi tämän talon salaisuuden."

"Missä se paperi on?" virkahti Fouquet hiukan huolestuneena.

"Tässä, monsieur; lukekaa se", sanoi markiisitar.

"'Rahasto-oikeuden tuomittaviksi toimitetaan veronkantajista:

d'Eymeris, F:n ystävä; Lyodot, samoin; de Vanin, yhdentekevä.'

D'Eymeris! Lyodot!" huudahti Fouquet lukien uudestaan.

"Teidän ystäviänne", huomautti markiisitar.

"Mutta 'rahasto-oikeuden tuomittaviksi' -- mitä kummaa se

merkitsee?"...

"Sen voi jokseenkin arvata!" sanoi markiisitar. "Ette sitäpaitsi ole

vielä lukenut loppuun."

Fouquet jatkoi:

"'Molemmat edelliset kuolemaan, kolmas eroitettavaksi; d'Hautemontilta

ja de la Valettelta omaisuus määrättävä takavarikkoon.' Suuri Jumala!"

huudahti Fouquet; "kuolemaan -- kuolemaan, Lyodot ja d'Eymeris! Mutta

jos joku erityisesti asetettu tuomioistuin langettaisikin sellaisen

päätöksen, ei kuningas sitä vahvistaisi, ja ilman hänen majesteettinsa

allekirjoitusta ei kuolemantuomioita pantaisi täytäntöön."

"Kuningas on tehnyt Colbertista intendentin."

"Haa!" huudahti Fouquet ikäänkuin olisi tullut vilkaisseeksi edessään

avautuvaan kuiluun: "mahdotonta, mahdotonta! Mutta kuka on piirtimellä

selventänyt Colbertin kirjoituksen jättämät uurrot?"

"Minä ne mustasin pelätessäni alkuperäisten jälkien häviävän. Älkää nyt

toki enää halveksiko vihollistanne liiaksi!"

"Suokaa minulle anteeksi, rakas markiisitar; teidän käsityksissänne on

todella perää, -- herra Colbert ei ainoastaan näy ryhtyneen

suoranaisiin vihollisuuksiin, vaan tunnustan häntä kannattavan

pelätäkin vastustajana. Mutta minulla on kylliksi aikaa, ja kun nyt

olette täällä, -- kun olette minulle vakuuttanut kiintymystänne ja

antanut minun vilahdukselta nähdä rakkautennekin, ja me olemme kahden

kesken..."

"Tulin pelastamaan teitä, herra Fouquet, enkä tuhoamaan itseäni",

keskeytti markiisitar nousten seisaalle. "Olkaa siis vain

varuillanne..."

"Te totisesti säikytte liiaksi, markiisitar, ja jollei hätäännyksenne

ole veruke..."

"Tuolla Colbertilla on syvä sielu! Varjelkaa asemaanne..."

Fouquet nousi vuorostaan.

"Entä minulla?" hän kysäisi.

"Oh, teillä -- teillä on vain ylväs sielu. Varokaa!"

"Siis?"

"Olen tehnyt, mitä minun piti tehdä, hyvä ystävä, maineeni menettämisen

uhalla. Hyvästi!"

"Eihän hyvästi, vaan näkemiin!"

"Kenties", virkkoi markiisitar hiljaa. Ja ojennettuaan kätensä

Fouquetin suudeltavaksi hän astui niin päättäväisesti ovelle että

Fouquet ei rohjennut pidättää häntä.

Pää kumarassa ja pilvi otsallaan rahaministeri sitten laskeusi

maanalaiseen käytävään, missä metallilangat yhdistivät hänen kaksi

asuntoansa ja kuvastimien takapintaan kiinnitettyjen tiukujen avulla

välittivät hänen kaksinaista elämäänsä.

55.

Rahaministerin hengellinen veli.

Fouquet kiirehti pääsemään pikaisesti työhuoneeseensa ja kääntämään

kuvastimen jälleen paikoilleen. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun

kuuli koputusta ovelta, ja samalla huusi tuttu ääni:

"Avatkaa, monseigneur, minä pyydän, avatkaa."

Joutuisasti Fouquet järjesteli hiukan kaikkea, mikä olisi voinut

ilmaista hänen kiihtymyksensä ja poissaolonsa; hän hajoitti paperit

kirjoituspöydälleen, otti kynän käteensä ja aikaa voittaakseen huusi

oven läpi:

"Kuka siellä nyt on?"

"Mitä! Eikö teidän ylhäisyytenne minua tunne?" vastasi ääni.

"Kyllähän", jupisi Fouquet itsekseen, "kyllä minä tunnen sinut

ihmeellisen hyvin, ystäväiseni!" Ja ääneen hän lisäsi: "Gourvilleko?"

"No tietysti, monseigneur!"

Fouquet nousi, vilkaisi vielä kerran tärkeimpään kuvastimeensa, astui

ovelle, työnsi peitelevyn syrjään ja avasi.

"Voi, monseigneur, monseigneur", päivitteli Gourville tullessaan

sisälle, "sitä kovuutta!"

"Kuinka niin?"

"No, johan olen neljännestunnin ajan rukoillut teitä avaamaan, edes

vastausta saamatta."

"Tiedäthän kertakaikkiaan, että minä en anna häiritä itseäni työssä.

Sinä olisit luonnollisesti poikkeuksena, Gourville, mutta muiden vuoksi

tahdon, että ohjettani pidetään aivan ehdottomana."

"Monseigneur, tällä hetkellä eivät minua olisi pidättäneet mitkään

ohjeet, eivät salvat eivätkä seinät. Pian olisin rikkonut kiellot ja

ovet!"

"Ahaa, on siis jotakin merkillistä tapahtunut?" virkkoi Fouquet.

"On ihan ihmeitä, monseigneur!"

"Mikä on hätänä?" kysyi Fouquet hiukan järkkyneenä läheisimmän

uskottunsa mielenkuohusta.

"On perustettu salainen tuomioistuin, monseigneur."

"Sen kyllä tiedän; mutta kokoontuuko se, Gourville?"

"Se on jo istunut, monseigneur, ja julistanut tuomion."

"Tuomion!" äännähti Fouquet kykenemättä salaamaan värähdystään ja

kasvojensa vaalenemista. "Tuomion! Ketä vastaan?"

"Se on tuominnut kaksi ystäväänne..."

"Lyodotin ja d'Eymerisin, vai mitä?"

"Niin, monseigneur... kuolemaan!"

"Syyhyn langetettuina! Oh, sinä erehdyt, Gourville, -- se on

mahdotonta."

"Tässä on jäljennös päätöksestä, jonka kuningas kuuluu vahvistavan

tänään, ellei hän jo ole nimeänsä kirjoittanutkin."

Fouquet sieppasi kiihkeästi paperin, luki sen ja antoi takaisin

Gourvillelle. "Ei sille saada kuninkaan allekirjoitusta", hän vakuutti.

Gourville pudisti päätänsä.

"Monseigneur, Colbert on rivakka kehoittaja; älkää pitäkö hänen

nykyistä vaikutustaan vähäpätöisenä."

"Taas Colbert!" kivahti Fouquet; "lempo, sillä nimellä on ihan kiusattu

korviani parin kolmen päivän aikana! Liian tärkeäksi tehdään noin

mitätön mies, Gourville. Ilmestyköön Colbert esiin, niin katselenpa

häntä; kohottakoon päänsä, niin painan sen tomuun; mutta ymmärräthän,

että minun täytyy saada edes jonkunlainen suoranainen aihe

esiintyäkseni mokomaa varjokuvaa vastaan."

"Malttakaa mielenne, monseigneur, sillä te ette tiedä, että Colbert on

jo pitkällä... Ryhtykää joutuin tutkimaan hänen toimintaansa; tuo juro

finanssimies muistuttaa meteoria, jota silmä ei koskaan täydellisesti

havaitse ennen kuin sen väistäminen on myöhäistä."

"Ohoh, Gourville, jopa nyt jotakin!" sanoi Fouquet hymyillen. "Salli

minun olla säikkymättä noin helposti, ystäväiseni. Meteori -- Colbert!

_Corbleu_, kyllä sellainen tähdenlento takerrutetaan... No, kaipaan

kuulla toimista enkä voi ottaa huomioon pelkkiä kuvitelmia. Mitä hän on

nimenomaan tehnyt?"

"Hän on tilannut kaksi hirsipuuta Pariisin pyöveliltä", sanoi Gourville

yksinkertaisesti.

Fouquet suoristausi, ja hänen silmänsä leimahtivat.

"Oletko varma sanoistasi?" hän huudahti.

"Tässä on todiste, monseigneur."

Gourville ojensi yli-intendentille tiedonannon, joka oli saapunut

eräältä rahaministerin kannattajiin kuuluvalta kaupungintalon

kirjurilta.

"Niin, se näkyy olevan totta", mutisi ministeri; "mestauslava

rakennetaan... mutta kuningas ei ole vahvistanut, tuomiota, Gourville,

hän ei kirjoita nimeään."

"Siitä saan kohtsiltään tiedon", virkkoi Gourville.

"Millä tavoin?"

"Jos kuningas on vahvistanut tuomion, niin hirsipuut lähetetään tänä

iltana kaupungintalolle, ollakseen valmiina pystyssä huomisaamuna."

"Mutta, ei, ei!" ryhtyi Fouquet jälleen vastustamaan; "te erehdytte

kaikin ja eksytätte minuakin vuorostani. Toissa-aamunahan Lyodot vielä

kävi luonani, ja kolme päivää sitten sain d'Eymeris-paralta lähetyksen

syrakusalaista viiniä."

"Mitä se todistaa", huomautti Gourville vastaan, "muuta kuin että

tuomioistuin on kokoontunut salassa, tutkinut asiaa syytettyjen

poissaollessa ja saattanut päätökseen koko jutun ennen kuin heidät

pidätettiin?"

"Mutta onko heidät siis vangittu?"

"On toki."

"Mutta missä, milloin ja miten?"

"Lyodot eilen keskipäivällä, d'Eymeris tois-iltana palatessaan

rakastajattarensa luota. Heidän katoamisensa ei ollut ketään

huolestuttanut, mutta sitten Colbert äkkiä riisui naamionsa ja julkaisi

asian; sitä huudellaan nyt rumpujen säestyksellä Pariisin kaduilla, ja

todellakaan, monseigneur, ei ole enää juuri muita kuin te

tietämättömänä tästä suuresta tapauksesta."

Fouquet alkoi yhä tuskallisemmaksi yltyvän levottomuuden vallassa

astella edes takaisin huoneessaan.

"Mitä päätätte, monseigneur?" sanoi Gourville.

"Jos asiat olisivat sillä kannalla, niin lähtisin kuninkaan luo!"

huudahti Fouquet. "Mutta minä käyn kaupungintalon edustalla: jos tuomio

on vahvistettu, niin saamme nähdä!"

Gourville kohautti hartioitaan.

"Epäuskoisuus", hän huoahti, "sinä olet kaikkien suurten sielujen

vitsaus!"

"Gourville!"

"Niin", jatkoi toinen, "ja sinä syökset heidät häviöön niinkuin

tarttuva tauti äkillisesti tuhoaa voimakkaimmankin terveyden."

"Lähtekäämme!" huudahti Fouquet; "avaa ovi, Gourville."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gourville; "abbé[37] Fouquet tuli äsken."

"Kah! Veljeni täällä?" virkahti Fouquet kiusaantuneesti. "Hän siis

tietää jonkun ikävän uutisen, jonka hän tapansa mukaan heti ilomielin

kiidättää minulle? _Diable_, kun veljeni on tullut, ovat asiani tosiaan

hankalalla kannalla, Gourville; mikset sanonut sitä minulle aiemmin,

niin olisin helpommin varmistunut!"

"Olette nyt kohtuuton", virkkoi Gourville naurahtaen; "ei hänellä liene

pahaa mielessä."

"Ei kannata häntä puolustella", kivahti Fouquet; "siinä on mies ilman

sydäntä, tyhjäpäinen, pohjaton hurvittelija."

"Hän tietää teidät rikkaaksi."

"Ja tahtoo saattaa minut häviöön."

"Ei, hän haluaa vain rahaa, siinä kaikki."

"Se ajaa saraan asian! Satatuhatta écuta kuukausittain kahden vuoden

aikana! _Corbleu_, minä hänen hupinsa maksan, Gourville, ja tunnen

tilini." Gourville puhkesi viekkaaseen naurun hykähtelyyn. "Niin, sinä

tahdot sanoa, että hänet kustantaa kuningas", lausui yli-intendentti.

"Voi, Gourville, se on viheliäistä pilaa, nyt ei sovi sellainen!"

"Älkää pahastuko, monseigneur."

"Lähtekäämme jo! Abbé Fouquet menköön vain matkoihinsa, minulta ei

liikene kolikkoakaan."

Gourville astahti ovelle päin.

"Hän on nyt pysynyt kuukauden poissa", jatkoi Fouquet; "miksei yksin

tein kahta!"

"Hän pahoittelee huonoa seuraansa", arveli Gourville, "ja huomaa teidät

paremmaksi kuin kaikki heittiönsä."

"Ei kestä kiittää. Olet tänään ruvennut omituiseksi puoltajaksi,

Gourville... abbé Fouquetin puhdistajaksi!"

"No, kaikilla asioilla ja ihmisillä on hyvä puolensa, hyödyllinen

piirteensä, monseigneur."

"Abbén elättämillä ja juottamilla retkuillako on hyödyllinen

piirteensä? Todista se minulle."

"Voi hyvinkin sattua sellainen tilanne, että te tyydytykseksenne näette

noiden lurjusten olevan käytettävissänne, mon seigneur."

"Neuvot minua siis sovintoon arvoisan abbén kanssa?" virkkoi Fouquet

ivallisesti.

"Neuvon teitä, monseigneur, pidättymään riidasta sadan tai

sadankahdenkymmenen hirtehisen kanssa, jotka päittäin ojentaessaan

yhteen lyömämiekkansa muodostaisivat kolmekintuhatta ihmistä saartavan

teräsketjun."

Fouquet loi Gourvilleen läpitunkevan silmäyksen, astui hänen ohitseen

ja ilmoitti lakeijoille:

"Hyvä on, abbé Fouquet tulkoon tänne. Olet oikeassa, Gourville", hän

myönsi palatessaan.

Tovin kuluttua pastori ilmestyi kynnykselle moneen kertaan kumarrellen.

Hän oli neljänkymmenen ja viidenviidettä ikävuoden väliltä, puolittain

kirkonmieheksi ja puolittain soturiksi pukeutunut, näöltään pastorin

hahmoon istutettu tappelupukari; näki kyllä, että hänellä ei ollut

säilää kupeellaan, mutta samalla tunsi, että hän ei liikuskellut vailla

taskupistooleja. Fouquet tervehti häntä vähemmin vanhemman veljen kuin

ministerin tapaan.

"Mitä voin tehdä palvelukseksesi, abbé?" hän tiedusti.

"Huh, kuinka kuivakiskoisesti sitä kysyt, veliseni!"

"Kysyn kesken kiireiden."

Abbé silmäili yrmeästi Gourvillea ja huolestuneesti rahaministeriä,

sitten aloittaen:

"Minun on tänä iltana maksettava kolmesataa pistolla herra de

Bregille... Pelivelka, pyhä velka."

"Edelleen?" virkkoi Fouquet ripeästi, sillä hän käsitti, että abbé

Fouquet ei olisi häntä häirinnyt tuon rahtusen takia.

"Tuhannen teurastajalle, joka ei tahdo enää suorittaa tilauksia."

"Sitten?"

"Kaksitoistasataa vaatturille", pitkitti abbé; "se juutas on pakottanut

minut korjauttamaan seitsemän saattueeni pukua, niin että huonekuntani

livreijat alkavat jo ränstyä ja rakastajattareni uhkaa ottaa sijalleni

erään veronkantajan, mikä olisi nöyryyttävää kirkon arvolle."

"Onko vielä lisää?" kysyi Fouquet.

"Sinä huomaat", sanoi abbé nöyrästi, "että minä en ole pyytänyt mitään

itselleni."

"Se on hienotuntoista", vastasi vanhempi veli; "omaa osuuttasi

kuitenkin odotan kuullakseni."

"Mutta minä en pyydä -- en totisesti tällä kertaa... vaikka tosin

olenkin ahtaalla, sen saat uskoa."

Ministeri mietti tovin.

"Kaksitoistasataa pistolia vaatturille", hän sanoi; "pukuihinko muka?"

"Pidän sata miestä kunnossa!" vastasi abbé ylväästi; "on sitä siinä

rasitusta."

"Miksi noin monta?" vastasi Fouquet; "oletko joku Richelieu tai

Mazarin, käyttääksesi sadan miehen henkivartiota? Mitä voit tehdä

tuommoisella joukolla? Sanohan, selitä!"

"Sinäkö pyydät selitystä!" huudahti abbé; "oh, kuinka voitkaan kysyä,

minkätähden pidän sellaista joukkoa? Hohoi!"

"Mutta kysyn vainkin. Mihin tarvitset sataa miestä? Vastaa toki!"

"Kiittämätön!" morkkasi abbé yhä kiihtyneemmin.

"Kerro asia."

"No, ymmärrät kai, etten minä tarvitse muuta kuin yhden

kamaripalvelijan, vieläpä palvelisin itse itseäni, jos olisin yksin.

Mutta sinä, jolla on niin paljon vihamiehiä... sata miestä ei riitäkään

minulle sinun puolustamiseesi. Sata urhoa!... niitä pitäisi olla

kymmenentuhatta. Elätän tuollaista seuruetta vain estääkseni ketään

korottamasta ääntänsä sinua vastaan julkisilla paikoilla ja

kokoustilaisuuksissa, ja ilman tätä tukea sinä olisit niin yleiseen

sadateltuna ja kaikkien hampaissa, että yltyvä sättiminen syöksisi

sinut kunniattomana alas viikossa, -- ei, ei viikkoakaan säilyisi

asemasi, kuuletko?"

"Hei, en tiennytkään, että olen sinusta saanut sellaisen

esitaistelijan, abbé."

"Sinä epäilet!" kivahti abbé. "Kuulehan vain, mitä juuri eilenkin

tapahtui Rue de la Hachettella. Muuan mies kaupitsi siellä

kananpoikaa."

"Noh, mitä haittaa siitä minulle oli, abbé?"

"Sen kuulet. Kananpoika ei ollut lihava. Muuan ostelija kieltäysi

maksamasta siitä kahdeksaatoista souta, sanoen järjettömäksi vaatia

sellaista hintaa nahasta ja luista, joista Fouquet oli korjannut lihan

ja rasvan."

"Vai niin."

"Huomautus herätti naurua", jatkoi abbé, "naurua sinun

kustannuksellasi, _mort de tous les diables!_ Roskaväkeä kertyi

ympärille, ja ilvehtijä lisäsi: 'Antakaa minulle Colbertin hoidattama

kananpoikanen, niin hitto vieköön maksankin mitä tahdotte.' Sille oitis

taputettiin käsiä. Ruma häväistys, käsitäthän, -- häväistys sellainen,

joka pakottaa veljen peittämään kasvonsa!"

Fouquet punehtui.

"Ja sinä peitit?" hän tokaisi.

"En", kertoi abbé, "sillä laumassa oli parahiksi eräs mieheni, -- äsken

maalta saapunut tulokas, herra de Menneville, johon olen suuresti

mieltynyt. Hän raivasi tiensä tungoksen läpi ja sanoi viisastelijalle:

'Tuhat tulimmaista, herra ilveilijä, miekanisku Colbertin kukistamisen

puolesta!' 'Isku ja pisto Fouquetin häviölle!' vastasi toinen. He

paljastivat säilänsä ruokatavaramyymälän edustalla, liuta uteliaita

ympärillään ja ikkunat täynnä kurkistelijoita."

"Miten kävi?" kysyi Fouquet hiukan elähtyen.

"No, minun Mennevilleni varrasti naurajan läsnäolijain suureksi

tyrmistykseksi ja sanoi ruokatavarakauppiaalle: 'Ottakaa tämä kalkkuna,

hyvä mies, se on lihavampi kuin kananpoikanne.' Siinä näet", lopetti

abbé voitokkaasti, "mihin minä käytän tuloni; minä kannattelen suvun

kunniaa."

Fouquet painoi alas päänsä.

"Ja minulla on sata tuollaista", lisäsi abbé vielä vahvistukseksi.

"No niin", sanoi Fouquet; "esitä laskelmasi Gourvillelle ja jää tänne

illaksi."

"Tuleeko täällä illalliskestit?"

"Tulee."

"Mutta kassa on kiinni?"

"Gourville avaa sinulle. Menehän vain, abbé."

Abbé kumarsi.

"Olemme siis sopuisina?" hän sanoi.

"Varsin. Tule, Gourville."

"Lähdetkö liikkeelle? Entä kemut?"

"Tulen tunnin kuluttua takaisin, ole huoletta." Ja Gourvillelle

yli-intendentti lausui hiljaa: "Toimita valjaisiin englantilaiset

ratsuni; ajetaan ensin Pariisin kaupungintalon luo."

56.

Herra de la Fontainen viini.

Vaunut olivat jo tuomassa Fouquetin vieraita Saint-Mandéhen; koko talo

oli jo lämpenemässä illallisen valmisteluissa, kun yli-intendentti

suuntasi nopsat hevosensa Pariisin teille. Ajoneuvot kääntyivät

loppumatkalla Seinen laiturikaduille, missä liikkui vähimmin väkeä, ja

päätyivät kaupungintalon luokse neljännestä vailla kahdeksan. Fouquet

astui alas Rue du Long-Pontin kulmassa ja suuntasi askeleensa jalkaisin

Grève-torille Gourvillen saattamana.

Torin senpuolisessa käänteessä he näkivät mustaan ja sinipunaiseen

pukeutuneen miehen raahaavan _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvista isoa

viinipulloilla täytettyä vasua ja vievän sen vuokravaunuihin; hän oli

juuri nousemaisillaan itsekin niihin, ilmoittaen määräpaikakseen

Vincennesin, kun Fouquet virkahti rahastonhoitajalleen:

"Kas, mutta siinähän on Vatel, hovimestarini!"

"Niin tosiaankin, monseigneur", myönsi Gourville.

"Mitä tekemistä hänellä on ollut tuollaisessa krouvissa?"

"Sieltä hän epäilemättä on ostanut tuon viinilähetyksen."

"Mitä kummaa! Ostetaanko minulle viiniä kapakasta?" sanoi Fouquet.

"Kellarini on siis kovin viheliäisesti varustettu!" Hän lähestyi

keittiöpäällikköänsä, joka peräti huolellisesti järjesteli

viiniostostansa vaunuissa. "Vatel, hoi!" kutsui hän käskevällä äänellä.

"Varokaa, monseigneur", muistutti Gourville, "joudutte huomatuksi."

"Vaikka!... mitä siitä? Vatel!"

Korea-asuinen mies käänsi heihin säyseät ja ilmeettömät kasvonsa; hänen

silmissään näkyi kyllä jotakin säihkyä, ja huulilla väikkyi hyvin lievä

myhäily, mutta tarkkaaja olisi hyvin pian havainnut, että se hohde ja

hymy eivät kohdistuneet mihinkään eivätkä ilmaisseet mitään. Vatel joko

muhoili kuin hupakko tai hommasi sävyisästi kuin lapsi.

"Hoo, -- monseigneur?" virkkoi hän nyt huomatessaan puhuttelijansa.

"Niin, minä. Mitä hittoa te teette, Vatel?... Ostatteko viiniä

Grève-torin krouvista! _Männynkäpyyn_ tai _Vihreihin Raitoihin_ se

kenties vielä kelpaisi."

"Mutta, monseigneur", sanoi Vatel tyynesti, luotuaan karsaan silmäyksen

Gourvilleen, "mikäs tässä sitten on hätänä?... Pidänkö kellariani

kehnossa kunnossa?"

"Ette tosiaan, Vatel, ette; mutta..."

"Mitä! Onko sentään vikaa?" tokaisi Vatel.

Gourville kosketti varoittavasti yli-intendenttiä kyynäspäähän.

"Älkää pahastuko, Vatel; minä vain luulin kellarini -- teidän

kellarinne kyllin hyvin varustetuksi, jotta sen täydentämiseen ei

tarvittaisi _Pyhän Neitsyen kuvan_ apua."

"Ka, monsieur", vastasi Vatel hieman halveksivasti vaihtaen

puhuttelusanaansa, "teidän kellarinne on niin hyvin varustettu, että

muutamat seuralaisenne joutuvat pitopöydässänne juotavan puutteeseen."

Fouquet katsahti kummastuneena Gourvilleen ja sitten Vateliin.

"Mitä sanottekaan?"

"Minä sanon, että teidän juomanlaskijallanne ei ollut kaikkien makuun

soveltuvia viinejä. Herrat de la Fontaine, Pélisson ja Conrart ovat

istuneet kuivin suin. He eivät pidä hienoista lajeista: mikäs auttoi?"

"Ja te siis..."

"Minulla on tässä nyt joignylaista, johon he ovat mieltyneet. Tiedän

heidän pistäytyvän _Pyhän Neitsyen kuvaan_ kerran viikossa maistelemaan

sitä. Siksipä päätin varata heille samaa."

Fouquetilla ei ollut enää mitään sanottavaa... hän oli melkein

liikuttunut. Vatelilla sitävastoin näkyi olevan vielä paljonkin

sydämellään, kun hän oli päässyt lämpenemään. "Yhtä hyvin te

voisitte moittia minua siitä, monseigneur, että itse noudan Rue

Planche-Mibraylta sitä omenaviiniä, jota herra Loret käyttää ollessaan

päivällisillänne."

"Juoko Loret minun luonani omenaviiniä?" huudahti Fouquet nauraen.

"Ka, juopi, monsieur, niin juuri, -- ja siksi hän mielellään tuleekin

vieraaksenne."

"Vatel, sinä olet kunnon mies!" huudahti Fouquet puristaen

hovimestarinsa kättä. "Kiitän sinua, Vatel, kun olet oivaltanut, että

minun luonani herrat de la Fontaine, Conrart ja Loret merkitsevät yhtä

paljon kuin herttuat ja päärit, yhtä paljon kuin prinssit, ja ovat

minun yläpuolellani. Sinä olet hyvä palvelija Vatel, ja minä nostan

palkkasi kaksinkertaiseksi."

Vatel ei edes kiittänyt; hän kohautti hiukan olkapäitänsä, jupisten

oivan lauselman:

"Nöyryyttävää on saada kiitosta velvollisuutensa täyttämisestä."

"Hän on oikeassa", virkkoi Gourville, yhdellä ainoalla liikkeellä

kääntäen Fouquetin huomion toisaanne. Hän nimittäin viittasi mataliin

kahden hevosen vetämiin vankkureihin, joissa keikkui kaksi

rautarenkailla lujitettua hirsipuuta selällään päälletysten kytkettyinä

yhteen vitjoilla; kaksinkertaisella poikkipienain korokkeella istuva

kaupunginpalvelija yritti hiukan nolostuneen näköisenä parhaansa mukaan

sietää sen satahenkisen tyhjäntoimittajaparven sutkauksia, joka

hirsipuiden tarkoituksen vainuten saatteli kuormaa kaupungintalolle

asti. Fouquet hätkähti.

"Päätös on tehty, näettehän", sanoi Gourville.

"Mutta se ei ole valmiissa kunnossa", vastusti Fouquet.

"Voi, älkää eksyttäkö itseänne, monseigneur! Kun kerran teidän

ystävyyttänne on niin nukutettu, epäluulojenne heräämistä karteltu ja

nuo telineet nyt ovat tuossa, niin te ette mahda mitään tuomion

muuttamiseksi."

"Mutta minä en ole sitä varmentanut."

"Herra de Lyonne kaiketi on sen tehnyt teidän sijastanne."

"Minä lähden Louvreen."

"Ettekä lähde."

"Neuvotko minulle sellaista raukkamaisuutta!" huudahti Fouquet.

"Kehoitat hylkäämään ystäväni, suostuttelet minua taistelukuntoisena

heittämään maahan aseet, jotka minulla on kädessäni?"

"En esitä teille mitään sellaista, monseigneur. Voitteko tällä hetkellä

jättää virkanne?"

"En."

"No niin, entä jos kuningas katsoo tarpeelliseksi päästä meistä eroon?"

"Hän voi antaa minulle eroni etäältä kuten läheltäkin."

"Tuskin, ellette vasiten lähde loukkaamaan hänen itsetuntoaan."

"Mutta minä en voi heittäytyä halpamaiseksikaan enkä alistu siihen,

että ystäväni kuolevat, -- heidät on pelastettava."

"Onko välttämätöntä teidän mennä sitä varten Louvreen?"

"Gourville!"

"Pitäkää varanne... kerran Louvreen mentyänne teidän täytyisi kaikella

pontevuudella puolustaa ystäviänne, avoimesti julistaa kantanne, --

äärimmäisyyteen asti vastustaa kuningasta, kun hän kaiketi kuitenkin

pysyisi lujana, -- täytyy heittää yrityksenne ajoissa kesken ja

sitoutua auttamattomasi hylkäämään heidät kohtalonsa varaan, hyväksyen

heidän tuomionsa."

"En ikinä!"

"Suokaa anteeksi... kuningas ehdottomasti vaatisi teitä muussa

tapauksessa ottamaan eronne, tai te varmaankin itse ilmoittaisitte

eroavanne."

"Sen tekisin."

"Sentähden on todennäköisesti turmiollista ristiriitaa vältettävä...

Palatkaamme Saint-Mandéhen, monseigneur."

"En hievahda tältä paikalta, missä aiotaan panna toimeen se rikos ja

syöstä minut häpeään, ennen kuin keksin keinon vihollisteni häviöksi,

Gourville!"

"Monseigneur", vastasi Gourville, "minä säälittelisin teitä, ellen

tietäisi teidän tästä neuvottomuudestanne huolimatta olevan meidän

vuosisatamme neroja. Te omistatte sataviisikymmentä miljoonaa,

asemaltanne vastaatte kuningasta, varallisuudeltanne olette

sataviisikymmenkertaisesti häntä vahvempi. Colbert ei edes älynnyt

suostuttaa häntä vastaanottamaan Mazarinin lahjoitusta. Mutta kun on

valtakunnan rikkain mies ja vain viitsii käytellä rahojaan, ei miehestä

ole mihinkään, ellei hän kykene saamaan mitä tahtoo. Palatkaamme

Saint-Mandéhen, sanon minä."

"Neuvotellaksemme Pélissonin kanssa? Ehkä on parempi."

"Ei, monseigneur, vaan lukemaan rahojanne likoon!"

"Lähdetään!" sanoi Fouquet säihkyvin silmin; "niin, niin,

Saint-Mandéhen!"

Hän nousi jälleen vaunuihinsa, Gourville kintereillään. Taipaleella he

Saint-Antoinen esikaupungin päässä saavuttivat Vatelin pikku ajoneuvot,

hovimestarin rauhallisesti kuljettaessa niissä joignylaisviiniään.

Höllin ohjaksin ohitse nelistäessään mustat ratsut säikähdyttivät aran

vuokrahevosen, ja säikähtyneenä hovimestari pisti päänsä esille

vaununovesta parkaisten: "Varokaa pullojani!"

57.

Saint-Mandén parvekkeella.

Viisikymmentä henkilöä odotti yli-intendenttiä. Hän ei edes antautunut

pikimmältään kamaripalvelijan huoliteltavaksi, vaan meni ulkoportailta

suoraan etusalonkiin, missä ystävät pakinoitsivat kokoontuneina.

Isännöitsijä oli juuri toimittanut illallispöydän kuntoon, sillä

veljensä poissaollessa oli abbé Fouquet katsonut olevansa velvollinen

vastaamaan vieraitten viihtymyksestä ja omaksunut määräysvallan tässä

suhteessa.

Yli-intendentin saapumista tervehdittiin iloisella ja sydämellisellä

sorinalla: herttaisena, hyväntuulisena ja kitsastelemattomana

maailmanmiehenä Fouquet oli likeisesti kiinnittänyt itseensä ne

runoilijat, taiteilijat ja toimihenkilöt, jotka olivat päässeet hänen

yksityiseen seurapiiriinsä. Hänen otsansa -- josta pikku hovi oli

tottunut oman esiintymisensä ohjeeksi lukemaan rahaministerin

mielialoja, vaikka se ei koskaan mennyt ryppyiseksi suuristakaan

pulmista, -- oli tänä iltana tavallista kalpeampi, ja useakin

ystävällinen silmä pani merkille tuon vaaleuden. Fouquet istuutui

pöydän keskikohdalle ja kävi hilpeästi johtelemaan ateriaa. Hän kertoi

la Fontainelle Vatelin huomaavaisesta retkestä ja selosti sitten jutun

Mennevillestä ja laihasta kananpojasta Pélissonille sellaiseen tapaan,

että koko seurue alkoi kuunnella. Se aiheutti myrskyisää naurua ja

naljailua, joka taukosi vasta Pélissonin vakavasta ja murheellisesta

viittauksesta.

Abbé Fouquet ei käsittänyt, missä mielessä hänen veljensä oli kääntänyt

puheen tälle alalle; hän kuunteli tarkkaavasti ja etsi milloin

Gourvillen, milloin rahaministerin kasvoista selitystä, johon ei

kuitenkaan ilmennyt vihjaustakaan.

Pélisson otti sananvuoron. "Herra Colbertista siis puhutaan?" hän

virkkoi.

"Miksei", vastasi Fouquet, "jos kerran on totta, että kuningas on

nimittänyt hänet intendentikseen?"

Tuskin oli Fouquet sen lausunut, sovittaen ilmeisesti sanoihinsa

erityistä sävyä, kun seurueessa kuohahti kiihtymys.

"Saituri!" huudahti yksi.

"Tuhrus!" arvosteli toinen.

"Teeskentelijä!" kiljaisi kolmas.

Pélisson vaihtoi Fouquetin kanssa terävän silmäyksen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "nyt sätimme miestä, jota kukaan meistä ei

tunne; se ei ole ihmisellistä eikä järjellistä, ja olen varma siitä,

että herra yli-intendentti on samaa mieltä minun kanssani."

"Täydellisesti", yhtyi Fouquet. "Jättäkäämme herra Colbertin lihavat

kananpojat, nyt on kysymys vain herra Vatelin tryffelifasaaneista."

Se lisäys häivytti pilven, joka oli äkkiä alkanut levitä koko

seurueeseen. Gourville elvytteli sitten runoilijoita niin hyvin Joignyn

viinillä, ja abbé -- älykkäänä kuten lähimmäisensä rahoja tarvitseva

mies ainakin -- hauskutteli niin onnistuneesti raha- ja miekkamiehiä,

että äskeisen painostuksen aihe kokonaan hälveni tässä humussa.

Kardinaali Mazarinin testamentti oli yleisempänä keskusteltavana

aterian jälkipuolella; sitten Fouquet käski kantaa makeis- ja

hedelmävasut ja liköörimaljat parvekkeen viereiseen salonkiin. Hän

siirtyi sinne edellä, tarjoten käsivartensa eräälle naiselle, joka

tästä suosiosta sai illan kuningattaren sijan. Soittokunta sai

sittemmin illastaa, ja pitoseurue alkoi käyskennellä pikku ryhminä

parvekkeella ja puutarhassa, lenseässä ja tuoksuisessa kevätilmassa.

Pélisson astui silloin yli-intendentin luo ja virkkoi: "Monseigneur on

saanut mielipahaa?"

"Suurta", myönsi ministeri; "antakaa Gourvillen kertoa siitä teille."

Kääntyessään Pélisson törmäsi la Fontaineen, joka tuli tallanneeksi

häntä kumpaisellekin jalalle. Hänen piti kuulla, millaisen

latinankielisen säkeistön runoilija oli tällävälin sepittänyt Vatelista

jo tunnin ajan oli la Fontaine lausuillut näitä säkeitään joka sopessa,

tavoittaen niille palkitsevaa suosijaa. Hän luuli saavansa Pélissonin

pidätetyksi, mutta tämä osasi sievästi luiskahtaa erilleen. Runoilija

palasi kumppaninsa Loretin luo, mutta huomasi tämänkin innostuneen

luomistuulelle ja sommitelleen neljä juhlallista säettä illallisen ja

isännän kunniaksi. La Fontaine oli turhaan yrittänyt sijoittaa

säkeitään; Loret oli heti tavannut sepitelmälleen lunastajan. Samaa

tietä aikoi nyt edellinenkin koettaa, mutta hänen oli peräydyttävä

kreivi de Charostin tieltä, jonka käsivarteen Fouquet oli juuri

tarttunut.

Abbé Fouquet huomasi, että runoilija ainaisessa hajamielisyydessään

aikoi seuratapoja loukaten saatella noita kahta puhelijaa. Hän

ehättäysi väliin. La Fontaine heti tarrasi häneen ja alkoi lausua

säkeitään. Abbé ei enää muistanut latinasta rahtuakaan, mutta

ymmärtäväisen näköisenä hän huojutteli päätänsä niin tahdikkaasti kuin

lausujakin antoi ruumiinsa liikkeillä pontta daktylien ja spondeitten

vaihtelevalle poljennolle. Sillävälin Fouquet makeisvasujen takana

kertoi suuren tapahtuman de Charostille, vävylleen.

"Pitää lähettää tyhjäntoimittajat ihailemaan ilotulitusta meidän

haastellessamme täällä", huomautti Pélisson Gourvillelle.

"Parempi on", vastasi Gourville virkkaen muutaman sanan Vatelille.

Tämän nähtiin sitten ohjailevan puutarhaan loputkin teikarit, naiset ja

muut rupattelijat, niin että kolmensadan vahakynttilän valaisemalle

parvekkeelle jäivät ainoastaan politikot käyskentelemään kaikkien

puutarhassa hyörivien ilotulituksen katselijain näkyvissä.

Gourville lähestyi yli-intendenttiä sanoen:

"Monsieur, olemme kaikin täällä."

Fouquet loi tarkastavan silmäyksen pitkin parveketta. Heitä oli

kaikkiaan kahdeksan. Pélisson ja Gourville kävelivät käsihakaa

ikäänkuin pakisten kaikenlaisista keveistä asioista.

Fouquet oli haastelevinaan omista hommistaan kahden upseerin kanssa.

Abbé Fouquet teiskaroitsi yksin, ja Fouquet näytti syventyneen

keskusteluun vävynsä kanssa, astellen edes takaisin kreivin rinnalla.

"Hyvät herrat", lausui hän kuitenkin, "älköön yksikään teistä kohottako

päätänsä älköönkä olko tarkkaavinaan sanoja, kävelkää vain hiljakseen

ja kuunnelkaa minua samalla."

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan huvittelijain etäinen

häly, kun he tavoittivat istutuslehdoissa parhaita sijoja rakettien

tähystelyyn.

Tuo oli omituinen kohtaus -- miehet astuskelemassa ikäänkuin erillisinä

ryhminä jutellen minkä mitäkin ja toisista piittaamatta, samalla kun he

silti omistivat kaiken huomionsa yhdelle ainoalle puhujalle, joka

asennostaan päättäen vain virkkoi joitakuita pikku huomautuksia

vieruskumppanilleen.

"Hyvät herrat", haastoi Fouquet, "olette epäilemättä huomanneet, että

keskiviikko-kokouksestamme nyt puuttuu kaksi ystäväämme... Taivaan

nimessä, abbé, älä pysähdy, -- ei ole välttämätöntä kuuntelemiseen;

kävele toki ja säilytä pääsi asento mitä luonnollisimpana, ja koska

sinulla on tarkka silmä, vilkaise avoimesta ikkunasta tuolloin tällöin,

varoittaaksesi meitä yskähdyksellä, jos joku kääntyy takaisin

parvekkeelle päin."

Abbé totteli.

"Minä en ole tullut ketään kaivanneeksi", sanoi Pélisson, joka samassa

käänsi selkänsä Fouquetille ja eteni vastakkaiseen suuntaan.

"Minäpä en näe herra Lyodotia, jolta saan apurahani", huomautti Loret.

"Ja minä", virkkoi abbé ikkunan äärestä, "olen hiukan odotellut kelpo

d'Eymerisia, joka viime brelan-pelissä jäi minulle yksitoistasataa

livreä velkaa."

"Loret", sanoi Fouquet kävellen vakavana ja kumarassa, "sinä et enää

pääse nostamaan apurahaasi Lyodotilta, ja sinä, abbé, et voi periä

saatavaasi d'Eymerisilta, sillä kumpainenkin on kuoleman partaalla."

"Kuoleman?" huudahti seurue, joka kamalasta sanasta väkisinkin

seisahtui varovaisessa näyttelemisessään.

"Muistakaa asema, hyvät herrat", sanoi Fouquet, "sillä meitä

mahdollisesti vakoillaan... Niin, he ovat kuoleman omia."

"Kuoleman omia!" toisti Pélisson; "nuo miehet, jotka tuskin kuusi

päivää sitten tapasin terveyttä uhkuvina ja reippaina! Epävakaista

tosiaan on ihmisparan elämä; ei sitä tiedä, kenet äkkitauti kaataa."

"Viimeiseen asti voi toivoa paranemista", arveli Loret.

"He eivät sairasta", sanoi Fouquet. "Heidät hirtetään!" Ja hänen kolkko

äänensä kajahti kuin turmanläppäys tällä ylellisellä parvekkeella, joka

hohteli taulujen, kukkasien, samettiverhojen ja kultaompeluksien

loistossa. Jokainen pysähtyi ehdottomasti, tyrmistyneenä; mutta samassa

sähähtivät ensimmäiset raketit puunlatvojen yläpuolelle, ja voimakas

hurraus sai yli-intendentin vilkaisemaan sille taholle. Hän lähestyi

ikkunaa, ja ystävät asettuivat hänen taakseen odottamaan lisätietoja.

"Hyvät herrat", jatkoi Fouquet, "Colbert on vangituttanut ja

tuomituttanut kuolemaan kaksi ystävääni, aikoen heti toimittaa tuomion

täytäntöön. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Jumaliste, Colbertilta tulee vihlaista maha halki!" kivahti abbé

ensimmäisenä.

"Monseigneur", sanoi Pélisson, "tulee vedota hänen majesteettiinsa."

"Kuningas on jo vahvistanut tuomion, hyvä Pélisson."

"Mitäpä siinä siis muuta kuin ehkäistä täytäntöönpanon mahdollisuus",

sanoi kreivi de Charost. "On lahjottava vanginvartijat."

"Tai paremmin vankilanpäällikkö", arveli Fouquet.

"Niin, vielä tänä yönä on vangit autettava pakenemaan!" yhtyivät

toiset.

"Kuka teistä ottaa homman huolekseen?"

"Kyllä minä käyttelen rahoja", tarjousi abbé.

"Ja minä käyttelen puheenlahjaa", lupautui Pélisson.

"Sekä puheenlahjaa että rahoja", päätti Fouquet; "viisisataatuhatta

livreä kyllä riittää Conciergerie-vankilan päällikölle, mutta tarpeen

tullen heltiää miljoonakin."

"Miljoona!" huudahti abbé; "mutta puolta halvemmalla minä toimittaisin

tuhotuksi puolet Pariisia."

"Ei mitään melskeitä nyt", sanoi Pélisson. "Vankilanpäällikön tultua

suostutelluksi vangit livahtavat tiehensä, ja vapaalla jalalla

ollessaan he ovat pätevimpiä nostattamaan Colbertin viholliset

liikkeelle ja osoittamaan kuninkaalle, että hänen nuoruutensa hairahtuu

liioitteluihin, oikeudenkäyttö kuten uudistusinto muulloinkin alkaa

suhdattomuuksilla.

"Lähtekää siis Pariisiin, Pélisson", päätti Fouquet, "ja ottakaa

kumpikin uhri talteen; huomenna sitten harkitsemme asemaa. --

Gourville, toimita ne viisisataatuhatta Pélissonille."

"Varokaa, ettei tuuli sieppaa teitä mukaansa", sanoi abbé. "Hitto, onpa

siinä vastuu! Sallikaa minun olla hiukan apunanne."

"Hiljaa!" käski Fouquet; "ihmisiä lähestyy. Ah, ilotulitus on ihan

tenhoava!"

Säihkyvä kipinäsade sinkoili korkeudesta likeisen metsän lehvistöön.

Pëlisson ja Gourville poistuivat yhdessä parvekkeen sisäovesta;

Fouquet laskeusi viiden viimeisen salaliittolaisen kanssa puutarhaan.

58.

Epikurolaiset.

Moniväriset lyhdyt loivat loistoa puutarhalehtoihin, viulut ja oboet

hivelivät korvia riuduttavilla lurituksillaan, räiskyvät tulituslyhteet

leimauttelivat huikaisevia kajastuksia taivaalle ja saivat puiden

takana säihkynsä taustaksi Vincennesin vankilan jylhät varjopiirteet,

ja kun Fouquet nyt omisti tai näytti omistavan kaiken huomionsa tälle

näyttämölle, myhäillen naisille ja runoilijoille, ei illatsu ollut

vähemmän rattoisa kuin tavallisestikaan, joten Vatel sen järjestäjänä

ei osoittautunut tyytymättömäksi vaivannäkönsä vastaanotosta, sitten

kun hän ensin oli levottomin katsein tarkannut, minkä sävyn hänen

isäntänsä saisi illanvieton loppuhetkiksi.

Tulitusten ehdyttyä seurue hajaantui puistikkoihin ja pilarikäytäviin

sellaisella luontevalla vapaudella, joka ilmaisee talon isännän osaavan

mitä parhaiten karttaa suurellisuutta, sovitella vieraanvaraisuuttansa

kohteliaaksi ja esiintyä uhkeudessaan huolettomasti. Runoilijat

liittyivät pikku ryhmiksi toistensa käsikoukkuun ja kuljeskelivat

pitkin lehtoja tai ojentausivat mättäille ollenkaan surkeilematta

samettipukujaan ja käherrettyjä hiuksiaan, joihin tarttui kuivia lehtiä

ja ruohonkorsia. Naisista jotkut kuuntelivat taiteilijain hyräilyjä

ja runoniekkain säkeitä, mutta useammat havaitsivat kaikkein

mieluisimmaksi sen erityisen suorasanaisen kaunopuheisuuden, jota

muutamat runoilijoihin ja taiteilijoihin lukeutumattomat miehet saivat

nuoruudelta ja yksinäisyydeltä, niin että he esittivätkin sitä varsin

luontevasti.

"Minkätähden ei meidän mestarimme Epikuros liittynyt tähän piiriin?"

virkkoi la Fontaine runoilijain kulmalla. "Muinaisuuden Epikuros ei

milloinkaan hylännyt oppilastensa seuraa, -- meidän mestarimme

menettelee väärin."

"Monsieur", vastasi hänelle Conrart, "ihan aiheetta te itsepintaisesti

nimittäydytte epikurolaiseksi; täällä ei totisesti mikään muistuta

vanhanajan ajattelijan opetuksista."

"Mitä!" väitti la Fontaine; "eikö ole kirjoitettu, että Epikuros osti

ison puutarhan ja eleli siellä rauhallisesti ystäviensä parissa? Ja

eikö herra Fouquet ole samaten ostanut suurta puistoaluetta

Saint-Mandéssa, ja emmekö me elele varsin rauhallisesti hänen ja

ystäviemme keskuudessa?"

"Kyllähän, mutta valitettavasti eivät puutarha ja ystävät riitä tässä

tapauksessa tuottamaan erityistä yhtäläisyyttä. Mitä yhteyttä on herra

Fouquetin ja Epikuroksen ohjelmalla?"

"No, mehän juuri toteutamme sitä Epikuroksen peruslauselmaa, että

nautinto tuottaa onnen. Me emme luullakseni tunne itseämme

onnettomiksi, minä kaikkein vähimmin. Hyvä ateria, Joignyn viiniä, jota

hienotuntoisesti on vasiten haettu minulle kodikkaimmasta krouvista, --

ei ainoatakaan kommellusta koko illanvietossa siitä huolimatta, että

seurueena on kymmenen miljoonamiestä ja kaksikymmentä runoilijaa."

"Pysähdytänpä teidät tuohon. Puhuitte Joignyn viinistä ja hyvästä

ateriasta, mutta suuri Epikuros eli ja pani oppilaansa elämään

leivällä, herneillä ja puhtaalla vedellä. Yksinkertaisuus ja ylellisyys

siis vastakkaisina onnen edellytyksinä."

"Se ei ole varmaa", arveli la Fontaine; "te saatatte vaihtaa

Epikuroksen ja Pytagoraan, hyvä Conrart."

"Muistanette myös, että muinainen viisaustieteilijä oli hyvin nurjalla

kannalla jumaliin ja esivaltaan nähden. Älkää senkään vuoksi verratko

häntä herra yli-intendenttiin, sillä meistä jo puhutaan, että olemme

huonoja ranskalaisia, penseitä yksinvallan aatteelle, kuuroja laeille.

Uudenaikaisiksi epikurolaisiksi tekeytyvistä henkilöistä uskottaisiin

yhä helpommin, että he ovat omavaltaista väkeä."

"Oh", huudahti la Fontaine, "eihän Epikurosta toki niin ole

käsitettävä, -- ei entiseltä eikä nykyiseltä ajalta. Mestarin opetukset

eivät meistä tee niskuroitsijoita. Kuulkaahan erästäkin hänen

päämietelmäänsä: 'Toivokaa kansalle hyviä johtajia.' Ja mitä sanookaan

herra Fouquet meille alinomaa: 'Milloin meitä viimeinkin kunnolleen

hallittaisiin?' Eikö ole totta?"

"Jos siinä onkin yhteistä epikurolaisuutta", myönsi Conrart, "niin se

on samalla hiukan kapinallistakin."

"Kapinallistako on toivotella kansalle hyvää hallitusta"

"Niinpä tietysti, kun hallitusmiehet ovat huonoja."

"Malttakaa, minulla on vastaus siihenkin. Epikuros lausuu nimittäin

myös: 'Huonoonkin hallitukseen tulee alistua' Ei hän väkivaltaa

tahtonut edistää arvosteluillaan. Entä herra Fouquet! Kuinka usein

olemmekaan kuulleet hänen lausuvan: 'Mazarin on viheliäinen myyrä --

iilimato! Sitä hylkyä on kuitenkin toteltavat'... Onko hän sanonut niin

vai eikö ole, Conrart?"

"Myönnän hänen kyllä puhuneen sitä, ja kenties hiukan liiaksikin."

"Selvää epikurolaisuutta, hyvä ystävä; me olemme ilmettyjä

epikurolaisia, vakuutan vieläkin, ja se on hauska huomioi"

"Ei kovinkaan hauska, jos meitäkin vastaan nousee sellainen puolue kuin

Epiktetoksen: muistattehan Hieropoliin järkeilijän, joka väitti leipää

ylellisyydeksi, herneitä herkuttelijain ruuaksi ja lähdevettä

mässääjäin juomaksi, -- joka isäntänsä rusikoimana sanoi tälle hiukan

nurkuen kylläkin, mutta muutoin pahastuttamatta häntä: 'Lyönpä vetoa,

että nyt katkaisitte koipeni!'"

"Siinä oli jäärä mieheksi."

"Mutta hän voisi hyvinkin saada opetuksensa jälleen muotiin, muuttaen

vain nimensä Colbertiksi."

Syrjästä lähestyneenä Fouquet ehti parahiksi kuulemaan, että tämä nimi

jo väkisin sotkeutui kaunosielujenkin joutohetken viisasteluun; hän

myhäili silti hilpeästi suojateilleen, mutta samassa ilmestyi toisaalta

esiin Gourville, ehdottomasti kääntäen puoleensa hänen katseensa ja

saaden hänet eriämään ryhmästä. Yli-intendentti säilytti huolettoman

sävynsä niin kauan kuin oli muiden näkyvissä, mutta riisui naamionsa

heti kun pääsi kahden kesken rahastonhoitajansa kanssa. "No?" kysyi hän

kiivaasti; "kuuluuko jo mitään Pëlissonista?"

"Hän tuli juuri Pariisista..."

"Toiko hän vangit?"

"Hän ei edes päässyt kuvernöörin puheille."

"Mitä! Eikö hän sanonut tulevansa minun puolestani?"

"Sitä hän vakuutti, mutta vankilanpäällikkö ilmoitti vastaukseksi, että

jos herra Fouquet on jonkun lähettänyt, on tällä tietenkin kirjelmä

valtuutena."

"Oh", huudahti Fouquet, "sitä en ajatellut! Sen kyhään heti..."

"Älkää kirjoittako sellaisessa asiassa, monseigneur", varoitti

Pélisson ilmestyen pikku puistikon takaa. "Lähtekää itse ja esiintykää

suullisesti."

"Niin", vastasi Fouquet miettivästi, "se lienee sittenkin viisainta.

Menen huoneisiini ikäänkuin työhön; pitäkää te hevoset sillävälin

valjaissa, Pélisson, ja Gourville huolehtikoon vieraistani."

"Lausun vielä viimeisen neuvon, monseigneur", vastasi Gourville. "Älkää

menkö itse taivuttelemaan vankilanpäällikköä, jos voitte järjestää

toisin. Teidän esiintymisenne sellaisella asialla olisi miehuullista,

mutta ei viisasta. Suokaa minulle anteeksi, herra Pélisson, jos olen

eri mieltä teidän kanssanne; mutta uskokaa minua, monseigneur, parempi

on vielä yrittää saada kuvernööri vastaanottamaan teidän sijastanne

joku välittäjä, -- hän on kyllä kohtelias mies, mutta kuitenkaan ei

teidän ole hyvä esiintyä itse vankilassa."

"Tuumin asiaa", lupasi Fouquet, "onhan meillä muuten aikaa koko yö."

"Älkää ottako liiaksi lukuun aikaa, vaikka sitä olisi minkä verroin",

muistutti puolestaan Pélisson; "ei ole koskaan virhe ehtiä liian

pian."

"Hyvästi, Gourville", virkkoi yli-intendentti; "pidä hyvää huolta

hauskuudesta. Tulkaa mukaani, Pélisson."

Tuokion kuluttua hän oli taipaleella, epikurolaisten huomaamattakaan,

että heidän isäntänsä oli kadonnut näyttämöltä, viulut olivat äänessä

kaiken yötä.

59.

Neljännestunnin myöhästys.

Toistamiseen sen illan kuluessa lähdettyään liikkeelle

maaseutuasunnostaan Fouquet tunsi itsensä vähemmän ahdistuneeksi ja

rasittuneeksi kuin olisi voinut luulla. Hän kääntyi Pélissoniin, joka

kuomuvaunujen toisessa nurkassa mietiskeli kaikenlaisia todisteluita

Colbertin houkutuksia vastaan.

"Onpa vahinko, hyvä Pélisson", sanoi hän keveästi, "että te ette ole

nainen."

"Onnekseni sen päin vastoin katson", vastasi Pélisson, "sillä suoraan

sanoen minä olen hirmuisen ruma, monseigneur."

"Pélisson, Pélisson!" naurahti yli-intendentti: "sitä te huomautatte

niin usein, että ympäristönne johtuukin luulemaan sitä araksi

kohdaksenne."

"Se todella kaiveleekin mieltäni, monseigneur. Olin nimittäin pulska

nuorukainen ennen kuin rokko minut runtoi. Ajattelitte kai, että joku

tenhotar parhaiten tehoisi välittäjäksi, kun vankilanpäällikkö on

tunnettu siinä kohden taipuisaksi ja ottaisi kaiketi vastaan?"

"Se johtui mieleeni", myönsi Fouquet; "mutta toivoakseni minulla on

itsellänikin melkoisesti suostutteluvoimaa."

"On varmasti, monseigneur. Silti -- Gourville huomautti oikein, että

vaarannatte siinä paljon."

"Oh!" huudahti Fouquet äkkiä innostuen; "minä tunnen naisen, joka

kelpaisi tarvitsemaksemme henkilöksi Conciergerien kuvernöörin

puheille!"

"Minä tunnen viisikymmentä, monseigneur, -- viisikymmentä

toitottajatarta, jotka ovat valmiita koko maailmalle tulkitsemaan

teidän anteliaisuuttanne ja kiintymystänne ystäviinne, liudan

kaunottaria, jotka suupaltteina sitten syöksyisivät turmioon ja

vetäisivät teidät mukanaan."

"En puhu sellaisista naisista, Pélisson, vaan jalosta ja viehkeästä

olennosta, jossa naiselliseen älykkyyteen yhtyy miehinen uljuus ja

kylmäverisyys. Puhun naisesta, jonka kauneudelle vankilankin muurit

kumartavat ja joka kykenee taatusti tallettamaan luottamustehtävän

salaisuuden."

"Siinähän sitä onkin aarre", sanoi Pélisson; "sen kun lahjoitatte

Conciergerien arvoisalle kuvernöörille, niin hiisi vieköön kannattaakin

hänen panna päänsä paulaan. Ei ole moista loihtijatarta vain ennen

nähty."

"Kuvernööri ei joudu panemaan mitään alttiiksi", vastasi Fouquet,

"sillä hän saa minulta hevoset pelastuakseen ja puoli miljoonaa

mukavasti elelläkseen Englannissa, -- ja ystävättäreni taasen ei

annakaan hänelle muuta kuin ratsut ja rahat. Käykäämme tavoittamassa

tätä sulotarta, Pélisson."

Samassa hän nykäisi silkkinarusta, joka vaunujen sisäpuolelta johti

etuistuimelle. Ajoneuvot pysähtyivät.

"Monseigneur", ryhtyi Pélisson vakavasti estelemään, "sellaisen naisen

löytämiseen teiltä menisi yhtä paljon aikaa kuin Kolumbus käytti uuden

maanosan etsimiseen. Meillä on tuskin kahta tuntia käytettävänämme;

vankilanpäällikön mentyä kerran levolle on mahdoton tunkeutua hänen

puheilleen hälinää herättämättä, ja aamun valjetessa meille käy

vaikeaksi salata liikkeitämme. Menkää, menkää itse, monseigneur,

älkääkä tänä yönä tavoitelko mitään enkelinaista."

"Mutta me olemme jo hänen portillaan, hyvä Pélisson."

"Madame de Bellièren talon edustalla!"

"Sh!"

"Voi, hyväinen aika!" huudahti Pélisson.

"Mitä teillä on sanottavana häntä vastaan?" kysyi Fouquet.

"Ei mitään, valitettavasti, ja se tekee minut toivottomaksi. Ei

suorastaan ikinä mitään... Kunpa voisinkin sanoa hänestä kylliksi

pahaa, estääkseni teitä menemästä hänen luokseen!"

"Estääksenne minua!" sanoi Fouquet. "Mikään maan mahti ei nyt

estäisi minua pistäytymästä kohteliaisuusvierailulle madame du

Plessis-Bellièren luo, kun hänen mahdollinen myötävaikutuksensa voi

saada hankkeemme turvallisesti onnistumaan. Tuletteko kanssani?"

"En, monseigneur, en."

"Mutta ikävähän minun on jättää teitä odottamaan, Pélisson",

pahoitteli yli-intendentti vilpittömän kohteliaasti.

"Sitä parempi on minun pysytellä ulkopuolella, monseigneur, jotta sen

muistaessanne viivytte vähemmän aikaa... olkaa varuillanne, tuolla

pihallahan näkyykin vaunut; hänellä on joku luonansa!"

"Käväisen vain viideksi minuutiksi", virkkoi Fouquet hieman

levottomasti, hypähtäen vaunujen astinlaudalta ulkoportaille.

Pélisson jäi rypistynein silmäkulmin istumaan vaunujen nurkkaan.

Fouquet nousi asuinkertaan ja lausui nimensä lakeijalle siten

aiheuttaen koko palveluskunnassa sellaista tuoksinaa ja harrasta

kumartelua, että saattoi nähdä heidän valtiattarellaan olleen

tapana puhua talossaan suosiollisesti ja kunnioittavasti maan

rahaministeristä.

"Herra yli-intendentti!" huudahti markiisitar kovin kalpeana tullessaan

etuhuoneeseen. "Käyntinne on minulle suuri kunnia. -- Varokaa", hän

lisäsi ihan hiljaa, "Marguerite Vanel oi luonani."

"Madame", vastasi Fouquet hämmentyneenä, "tulin asioissa... Vain

sananen pikimmiten."

Hän eteni markiisittaren mukana avoimesta ovesta salonkiin. Madame

Vanel oli noussut seisomaan vihertävän valjuna kuin itse kateus,

kuullessaan Fouquetin saapuvan myöhäisellä iltahetkellä hänen äskeisen

välittäjänsä luokse. Valtiomies astui turhaan tervehtimään häntä mitä

herttaisimmin ja sovittavimmin sanoin; hän vastasi niihin vain

raivostuneella silmäyksellä, joka naisen mustasukkaisuuden ja pettyneen

turhamaisuuden voimalla tunkeusi vihlaisuksi sekä markiisittaren että

Fouquetin sydämeen. Marguerite Vanel taivutti jäykästi päätänsä

menetetylle ystävättärelle, kumarsi syvempään rahaministerille ja jätti

siten hyvästi, sanoen lähtevänsä käymään vielä toisaalla; hän katosi

huoneesta ennen kuin tyrmistynyt markiisitar tai selittämätöntä

rauhattomuutta tunteva valtiomies tuli ajatelleeksikaan pidätellä

häntä.

Tuskin oli hän mennyt, kun Fouquet kahdenkeskiseen kohtaukseen jääneenä

polvistui markiisittaren eteen sanaakaan virkkamatta.

"Minä odotin teitä", sanoi tämä armaasti hymyillen.

"Ettehän toki", vastasi toinen, "sillä siinä tapauksessa olisitte

toimittanut tuon naisen menemään."

"Hän saapui vasta neljännestunti sitten ihan arvaamatta."

"Te siis hiukan rakastatte minua, markiisitar?"

"Siitä ei ole kysymys, monsieur, vaan teidän vaaroistanne; millä

kannalla asianne ovat?"

"Tänä yönä sieppaan molemmat ystäväni kaupunginvankilasta."

"Millä tavoin?"

"Ostamalla, lahjomalla puolelleni kuvernöörin."

"Hän on ystäviäni; voinko auttaa hankkeessa, vahingoittamatta teitä?"

"Voi, markiisitar, se olisi peräti suuri palvelus, mutta miten saisin

välitystänne käytetyksi maineenne joutumatta alttiiksi? Mieluummin

menköön mahtini, vapauteni ja henkenikin, jos turman välttäminen

vaatisi teiltä ainoankaan kyyneleen tai hetkeksikään pilvistyttäisi

otsaanne."

"Monseigneur, älkää haastako minulle sanoja, jotka huumaavat mieleni;

tunnen jo ahdistusta siitä, että olen tahtonut teitä palvella

ajattelematta menettelyni täyttä merkitystä. Rakastan teitä todella

kuin hellä ystävätär, ja ystävättärenä olen teille kiitollinen

kiintymyksestänne, mutta voi -- milloinkaan ette saa minua

rakastajattareksenne!"

"Säälimätön!" huudahti Fouquet tuskastuneesti.

"Minä rakastan teitä liiaksikin", sanoi nuori nainen hiljaa. "Kunnian

ja rikkauden loiste loukkaa silmiäni, mutta uljaasti kestetyt vastukset

vetävät minua puoleensa; mahtinne uhkeudessa jätitte minut

kylmäkiskoiseksi, mutta nähdessäni onnettomuuden uhkaavan teitä olen

päättömästi jo miltei heittäytynyt syliinne... Nyt ymmärrätte minut,

monseigneur... teidän tulee saavuttaa jälleen turvallinen asemanne,

jotta minun sydämeeni ja ajatuksiini voi puhtaus palata: vastukset

syöksisivät minut hukkaan."

"Oi, madame", sanoi Fouquet tuntien liikutusta, jollaista hän ei ollut

koskaan ennen kokenut, "vaikka suistuisinkin inhimillisen kurjuuden

alimmalle asteelle ja kuulisin teidän suustanne sen sanan, jonka

minulta nyt epäätte, niin erehtyisittepä kuitenkin sinä päivänä

ylevässä itsekkyydessänne: te luulisitte onnettominta ihmistä

lohduttaaksenne silloin lausuneenne: 'minä olen sinun', ja ne sanat

kohtaisivatkin maailman iloisinta, voitollisinta ja onnellisinta

miestä!"

Hän oli vielä polvillaan markiisittaren jalkojen juuressa tämän kättä

suudellen, kun Pélisson äkkiä tunkeusi salonkiin ja kiivaasti

huudahti:

"Monseigneur, -- madame, -- suvaitkaa armollisesti suoda minulle

anteeksi, madame... Monseigneur, jo puoli tuntia olette viipynyt... Oh,

älkää toki molemmin katsoko minuun noin moittivasti... Madame, sallikaa

minun kysyä, kuka se nainen oli, joka täältä lähti heti monseigneurin

tultua?"

"Madame Vanel", vastasi Fouquet.

"Hän!" huudahti Pélisson. "Minä aavistelinkin pahaa, ja viimein en

enää mitenkään voinut hillitä levottomuuttani!"

"Mikä on hätänä?"

"Hän astui hyvin kuohuksissaan vaunuihinsa ja käski ajaa täyttä vauhtia

Colbertin luo!" ilmoitti Pélisson sortuneella äänellä.

"Hyvä Jumala, hän kostaa! Lähtekää, lähtekää, monseigneur!" hätääntyi

markiisitar työntäen rahaministeriä salongista, Pélissonin vetäessä

häntä kädestä. "Ainoastaan oma esiintymisenne voi jouduttaa pelastuksen

ajoissa!"

"Toden totta", sanoi yli-intendentti, "olenko lapsi, säikkyäkseni

varjoa?"

"Te olette jättiläinen, jota kyy pyrkii pistämään kantapäähän", vastasi

markiisitar.

Pélisson yhä veti valtiomiestä mukanaan, vaunuihin asti.

"Kaupunginvankilaan!" hän huusi; "kuin lentäen!"

Hevoset läksivät liitämään kuin salama; mitään estettä ei sattunut

viivytykseksi matkalla. Vasta Saint-Jeanin holvikäytävässä, heidän

juuri aikoessaan sitä kautta kääntyä Grève-torille ilmestyi vastaan

pitkä ratsaskulkue, sulkien kapean pääsytien yli-intendentin vaunuilta.

Oli mahdoton sivuuttaa tätä joukkoa käytävään tunkeutumalla; Fouquetin

täytyi odottaa, kunnes ratsastavat kaupunginpalvelijat -- jota väkeä he

olivat, ehtivät nopeassa vauhdissaan poiketa holvikäytävän suulta

Baudoyer-aukiolle päin, keskessään jyhkeät umpivaunut, joita he olivat

saattamassa.

Fouquet ja Pélisson eivät omistaneet tälle välikohtaukselle muuta

huomiota kuin että he tuskittelivat minuutinkin viivytyksestä. Viisi

minuuttia myöhemmin he pääsivät perille. Vankilanpäällikkö käveli vielä

etupihalla ja Fouquetin nimen kuullessaan kiirehti touhukkaana vaunujen

luo, hattu kädessä kumarrellen syvään rahaministerille.

"Määrätön kunnia minulle, monseigneur!" hän sanoi.

"Minulla on pari sanaa puhuttavana, herra kuvernööri. Suvaitsetteko

asettua vaunuihini hetkiseksi?"

Vankilanpäällikkö kiipesi hyvillä mielin istumaan vastapäätä

puhuttelijaansa.

"Monsieur", alotti Fouquet, "pyydän teiltä erästä palvelusta."

"Olkaa hyvä, monseigneur."

"Se voi panna asemanne vaaraan, monsieur, mutta samalla se ainiaaksi

takaa teille minun suojelukseni ja ystävyyteni."

"Vaikka minun olisi syöksyttävä tuleen teidän hyväksenne, monseigneur,

niin en arvelisi!"

"Hyvä, en ollut varma tunteistanne", sanoi Fouquet huojentuneesti;

"helpompaa teiltä sentään pyydän."

"Sitten se on kuin tehty, monseigneur; mistä on kysymys?"

"Pyydän teitä viemään minut herrain Lyodotin ja d'Eymerisin luo.

Selitän teille lähemmin asiani heidän kuultensa monsieur, samalla kun

annan teille kaikki keinot..."

"Mutta eikö teidän ylhäisyytenne siis tiedä..."

"Mitä niin?"

"Että he eivät enää ole täällä!"

"Mistä saakka?" huudahti Fouquet vapisten.

"Neljännestunti sitten heidät noudettiin siirrettäviksi Vincennesin

torniin."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan käskystä."

"Onnetonta!" huudahti Fouquet lyöden otsaansa; "onnetonta" ja

virkkamatta enää sanaakaan kuvernöörille, joka ymmällä laskeusi

katukäytävälle, hän tuokion tuijotti eteensä pohjattoman epätoivon

vallassa ja kalmankalpeana kasvoiltaan. "Ystävämme ovat hukassa!" hän

sitten jupisi Pélissoniin kääntyen "Colbert on hälytettynä katsonut

tarpeelliseksi siirrättää heidät linnaan. Heidän vaununsa ne tulivat

vastaamme tuolla holvikäytävässä!"

Pélisson istui kuin salaman iskemänä. Hän ei olisi hennonutkaan tällä

hetkellä virkkaa suojelijalleen sitä moitteen sanaa, jonka aihe kyllä

oli lähellä.

"Minne monseigneur lähtee?" kysyi lakeija vaunujen jo vieriessä

liikkeelle.

"Kaupunkiasuntooni; palatkaa te, Pélisson, Saint-Mandéhen ja tuokaa

sieltä tunnissa abbé Fouquet luokseni. Nyt on kiire käsissä!"

60.

Taistelusuunnitelma.

Yö oli kulunut jo pitkälle, kun abbé Fouquet saapui veljensä puheille.

Gourville oli lähtenyt hänen saattajakseen. Tärkeän käänteen

jännityksessä nämä kolme kokoontunutta miestä esiintyivät pikemmin

saman väkivaltaisen ajatuksen yhdistäminä salaliittolaisina kuin

mahtavan valtiomiehen kotiseurueena.

Fouquet asteli pitkän aikaa edes takaisin, katse tähdättynä lattiaan ja

kädet nyrkkiin puristuvina. Viimein hän huokaisten reipastausi

kysymään:

"Kuulehan, abbé, mitä väkeä se onkaan, jota sinä illalla puhuit

elätteleväsi?"

Sotaisa hengenmies näytti epäröivän.

"Älä suotta arkaile, minä en nyt paheksu tapojasi; mutta puhun

vakavasti, niin että sinun ei sovi laisinkaan kierrellä, ja joutavan

kerskailun saat tällä kertaa tyyten jättää silleen."

"No, suora totuus on se, että minulla on satakaksikymmentä ystävää tai

huvikumppania, jotka ovat vannoutuneet minulle kuin varkaat

hirsipuulle."

"Voitko luottaa heihin?"

"Kaikessa."

"Eivätkö he saata sinua epäillyksi kolttosistaan?"

"Minä en esiinny omassa nimessäni."

"Ja he ovat päättäväisiä miehiä?"

"He polttavat Pariisin, jos takaan heille, että he eivät siitä joudu

roviolle."

"Pyydän sinulta sellaista palvelusta, abbé", sanoi Fouquet pyyhkien

hikeä kasvoiltaan, "että toimitat tuon joukkosi niitä miehiä vastaan,

jotka sinulle osoitan, määrähetkellä... Käykö se laatuun?"

"Ensi kertaa eivät he ole käymässä tappeluun."

"Mutta ovatko tuollaiset rosvot valmiita karkaamaan aseistetun

vartionkin kimppuun?"

"Se on heidän tapojaan."

"Hanki siis parvesi kokoon Vincennesin tielle kello kahdeksi huomenna."

"Sieppaamaan huostaansa Lyodotin ja d'Eymerisin... Kiperä homma!"

"Saattaa hiukan olla. Pelkäätkö?"

"En omasta puolestani, vaan sinun. On hyvin lähellä se arvaus, että

ministeri siinä on noussut kapinaan kuningasta vastaan."

"Mitäpä siitä välität, jos maksan... Varmemmin menetät tukeni, jollet

kykene tuottamaan tätä käännettä asemaan."

"Minusta olisikin viisaampaa sallia kuninkaalle tuo pikku tyydytys

ilman mellakkaa."

"Et oivalla seurauksia, abbé. Lyodotin ja d'Eymerisin vangitseminen oli

tähdätty iskuksi minua vastaan; jos se toimenpide kehittyy vihollisteni

aikeitten mukaisesti, niin vaikutusvaltaani väheksytään yhä enemmän,

pian pannaan minut syytteeseen, ja silloin sinua kohtaa mutkaton

karkoituskäsky."

"Olen käskettävänäsi. Miten siis menettelen?"

"Sanoin jo, että nuo kaksi rahamiestä, jotka nyt tahdotaan tehdä

järjestelmän uhreiksi, vaikka rikollisia vilisee rankaisemattomina, on

huomenna vapautettava vihamiesteni raivolta. Sinä saat itse järjestää

toimenpiteesi. Pidätkö onnistumista mahdollisena?"

"Ka, mikäpä siinä."

"Mihin suuntaan aiot toimia?"

"Asia tuntuu ihan yksinkertaiselta sinänsä. Tavallisena

mestaussaattueena on kaksitoista kaupunginvartion miestä."

"Huomenna ehkä satakin."

"Sen otan lukuun, ja enemmänkin, -- sanokaamme kaksi sataa."

"Mutta silloin sinun joukkosi ei riitä?"

"Älähän huoli. Sadantuhannen katsojan seassa on hyvinkin

kymmenentuhatta sellaista heittiötä, taskuvarasta ja tappelupukaria,

jotka eivät rohkene ottaa aloitetta umpimähkäiseen mellakkaan, mutta

minun miesteni hälyttäminä pian puhdistavat koko paikan. Minä nimittäin

ajattelen, että toiminnan näyttämöksi on valittava itse Grève-tori."

"Se voi olla parempi... Mutta miten siellä menetellään vankien

suhteen?"

"Heidät kiidätetään johonkin torin varrella olevaan taloon, mistä voi

tehdä vastarintaa uudelle kiinniotolle... Niin, yhä parempaa:

muutamissa sikäläisissä taloissa on kaksi ulospääsyä, -- toinen torin

puolelle, ja toinen johtaa Rue de la Mortellerielle, Vannerielle tai

Tixeranderielle. Vangit voivat heti pujahtaa tiehensä takaovesta."

"Mutta siitä kohdasta on nimenomaan päätettävä haitallisten sattumain

välttämiseksi."

"Mikä niistä nyt olisi sopivin..."

"Minäpä tiedän", huudahti Fouquet ja teki Gourvillelle merkin, jonka

tämä näkyi oivaltavan. "Eräältä ystävältäni olen toisinaan saanut

lainaksi avaimen taloon, jonka hän on vuokrannut Baudoyer-kadun

varrelta. Sen tilava puutarha ulottuu erään Grève-torin rakennuksen

takarajaan."

"Siinä meidän suojamme", sanoi abbé. "Minkä rakennuksen?"

"Vilkasliikkeisen krouvin, jonka kyltti esittää Pyhää Neitsyttä."

"Se ei ole minulle outo", ilmoitti abbé.

"Ikkunat torin puolella. Takaovi johtaa pihalle, jonka aidassa minun

ystäväni puutarhan puolella on muistaakseni veräjä."

"Oivallista", sanoi abbé.

"Vangit toimitetaan krouviin ja sieltä takatietä pois Baudoyer-kadun

puutarhan kautta, sillaikaa kun krouvin etuovea puolustetaan ensi

hätään. Hyvinpä tunnetkin kaikki asiat!"

"Sen pitäisi onnistua äkillisenä temppuna. Paljonko tarvitset

räyhääjiesi juomahimon ja rahanahneuden tyydyttämiseen?

"Sitä puhetapaa! Kuulisivatpa tuon! Muutamat heistä ovat ylen

herkkäluontoisia."

"Tarkoitan vain olevan välttämätöntä saattaa heidät sellaiselle päälle,

että he uhmaavat maailmaa ja taivasta, sillä huomenna taistelen

kuningasta vastaan, ja minun _täytyy_ voittaa, ymmärrätkö?"

"Tahtosi täytetään. Anna loput ohjeesi."

"Muu on sinun asiasi."

"Anna siis vain massisi."

"Lue abbélle satatuhatta livreä, Gourville."

"Mainiota... älkäämme säästäkö mitään kuluja, niinhän?"

"Oikein."

"Mutta varovaisuutta sentään tarvitaan, monseigneur", muistutti

Gourville. "Jos tämä tulee tietoon, niin menetämme päämme."

"Vastako sinua nyt jänistää, Gourville?" virkkoi Fouquet punehtuen

pahastuksesta.

"Ei, minun on voitettavana säälini eikä sinunkaan tarvitse olla

huolissasi. No niin, abbé, onko asia selvä?"

"Selvä on. Kello kahdeltatoista tulee joukkoni krouviin valmistautumaan

käsikähmää varten. En säästä viima enkä taloa: minulla on

suunnitelmani; kyllähän näet, kun käyn työhön."

"Missä sinä oleskelet?"

"Kaikkialla enkä missään."

"Miten saan tietoja?"

"Pikalähetin välityksellä, jonka ratsu pysytelköön juuri ystäväsi

puutarhassa. Mikä hänen nimensä onkaan?"

Fouquet katsahti Gourvilleen, joka kiirehti vastaamaan isäntänsä

puolesta:

"Talon kyllä tuntee. _Pyhän Neitsyen kuvan_ kapakka edessä, korttelin

ainoa puutarha takana."

"Saattakaa häntä, Gourville", lopetti Fouquet, "ja lukekaa hänelle

rahat. Niin, mutta malttakaahan vielä... eikö tälle hankkeelle tosiaan

voi antaa erityistä uskottavalta tuntuvaa tekosyytä?"

"Se on varsin luonnollisesti katumellakka", sanoi abbé.

"Katumellakka millä perusteella? Sillä onhan asema sellainen, että jos

Pariisin väestö milloinkaan on tyytyväinen kuninkaan toimiin, niin

ainakin rahamiehiä hirtettäessä."

"Kyllä minä sen kohdan järjestän", lupasi abbé.

"Järjestät huonosti, ja silloin voi Gourvillellä olla syytä

huolestukseensa."

"En toki, en toki... aatos jo kypsyy aivoissani."

"Sano se."

"Mieheni huutakoot: 'Eläköön Colbert!' ja karatkoot käsiksi vankeihin

muka repiäkseen heidät kappaleiksi, koska hirsipuu on verenimijöille

liian lievä rangaistus."

"Hei, siinäpä tosiaan aatos!" ilahtui Gourville. "Lempo soikoon, herra

abbé, on teillä mielikuvitusta! Jotakin tällaista minä kaipasin."

"Monsieur, olen sukuni arvoinen", vastasi abbé ylpeästi.

"Narri!" jupisi Fouquet, lisäten ääneen: "Se on nerokasta! Toteuttakaa

homma vuodattamatta verta."

Gourville ja abbé läksivät yhdessä hyvin puuhakkaina.

Yli-intendentti heittäysi levolle, mutta pysyi vielä kauan valveilla,

puolittain hautoen huomispäivän kohtalokkaita toimenpiteitä ja

puolittain unelmoiden rakkaudesta.

61

Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.

Seuraavana päivänä kellon lähetessä kahta oli Grève-torille kokoontunut

viisikymmentätuhatta katselijaa kahden hirsipuun ympärille, jotka oli

pystytetty Pelletierin rantalaiturin puoliselle reunalle rintasuojusta

vasten. Aamulla olivatkin kaikki Pariisin viralliset julkihuutajat

kiireesti kierrelleet sekä keskikortteleissa että etenkin hallialueilla

ja esikaupungeissa julistaen väsymättömillä, käheillä äänillään sitä

suurta oikeudentekoa, että kuningas oli tuomituttanut kaksi petollista

virkamiestä, kaksi kruunun varasta ja kansan köyhdyttäjää. Ja tämä

kansa, jonka parasta nyt näin lämpimästi harrastettiin, ei tahtonut

olla osoittamatta kunnioitustansa kuninkaalle, vaan oli lähtenyt

myymälöistään, pajoistaan ja työhuoneistaan, hiukan todistaakseen

kiitollisuuttansa Ludvig XIV:lle, aivan kuin vieraat, jotka pelkäävät

käyttäytyvänsä epäkohteliaasti, elleivät noudata kutsua.

Kuuluttajain kovaäänisen, mutta kompastelevan lukemisen mukaan sisälsi

tuomio, että Grève-torilla saatettaisiin kuolemanrangaistukseen kaksi

veronkantajaa valtion varojen anastamisesta ja hävittämisestä,

laittomien verojen kiristämisestä ja asiakirjain väärentämisestä,

"nimitaulu yläpuolelleen naulattuna", kuten sanat kuuluivat. Mutta

näitä nimiä ei ilmaistu tuomiossa. Pariisilaisten uteliaisuus oli

senvuoksi äärimmäisilleen jännittynyt, ja kuten jo mainitsimme, odotti

tavaton ihmispaljous kuumeellisen kärsimättömästi mestaushetkeä. Oli jo

levinnyt tieto, että vangit oli siirretty Vincennesin linnaan, sieltä

tuotaviksi Grève-torille. Sentähden kuhisi Saint-Antoinen esikaupunki

ja sieltä johtava samanniminen katu täynnä väkeä, sillä Pariisin

asujaimisto jakautuu suurina mestauspäivinä kahteen luokkaan: toiset

tahtovat katsella tuomittujen ohimenoa -- säveinä ja arkasydämisinä,

mutta elämän kulkua tarkkailevina luonteina, -- ja toiset taasen

tunkeutuvat katsomaan itse kuolemaa, kaivaten voimakkaita

mielenliikutuksia.

D'Artagnan oli aamupäivällä saanut kuninkaalta viimeiset ohjeet ja

hyvästellyt ystävänsä, joita tällähaavaa ei ollutkaan tavattavissa

muita kuin Planchet. Hän suunnitteli nyt päiväjärjestyksensä kuten

jokaisen monipuuhaisen henkilön tulee tehdä, jotta hän osaisi käyttää

kalliit hetket oikealla vuorolla niiden parhaaksi tehoksi.

"Lähtö on määrätty kello kolmeksi aamulla", hän alkoi puoleltapäivin

laskeskella; "minulla on siis viisitoista tuntia käytettävissäni.

Vähentäkäämme siitä nukkumiseen kuusi tuntia, kun en mukavasti tule

toimeen lyhyemmällä unella; siis yksi tunti aterioimiseen; saamme

seitsemän. Tunti käyntiin Atoksen luona; tullaan kahdeksaan. Kaksi

tuntia sekalaiseen ajanhukkaan; pääsemme kymmeneen. Jäljellä on siis

viisi tuntia.

"Tunti rahain nostamiseen tai oikeastaan epäyksen saamiseen herra

Fouquetilta; toinen samaisten rahojen perimiseen herra Colbertilta sekä

hänen kysymystensä ja irvistystensä vastaanottamiseen; kolmas aseitteni

ja vaatekertaani katsastukseen ja saappaitteni rasvauttamiseen.

Vieläkin jää kaksi tuntia _Mordioux_, kuinka rikas olenkaan!"

Ja sitä sanoessaan d'Artagnan tunsi outoa ilahdusta, nuoruuden

hurmaa, joka menneisyyden ihanain ja onnellisten vuosien

tuulahduksena nousi hänelle huumaavana päähän. "Näiksi kahdeksi

tunniksi", jatkoi muskettisoturi, "menenkin nostamaan ensimmäisen

neljännesvuokrani _Pyhän neitsyen kuvasta_. Se virkistää.

Kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä! Voi pahus, onpa se

hämmästyttävää! Jos köyhä saisi ainoasta livrestään kaksitoista

denieriä kasvuksi, niin se olisi oikeutta, oivallista; mutta hänen

täytyy pitää se hedelmättömänä taskussaan. Rikas sitävastoin korjaa

satoa rahoistaan, joita hänen ei tarvitse käyttää... Tässäkin nyt saan

kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä kuin taivaasta pudonneina. Minä

siis menen _Pyhän Neitsyen kuvaan_ ja tyhjennän vuokralaiseni kanssa

lasillisen espanjalaista viiniä, jota hän ei voi olla minulle

tarjoamatta. Mutta järjestys kaikessa, d'Artagnan, järjestys olla

pitää! Järjestetäänpä nyt aika täsmällisiin vuoroihin: 1. Atos.

2. _Pyhän Neitsyen kuva_. 3. Herra Fouquet. 4. Herra Colbert.

5. Illallinen. 6. Vaatteet, saappaat, hevoset, matkareppu. 7. Ja

viimeiseksi. Uni."

Tämän järjestelyn mukaisesti d'Artagnan lähti suoraa päätä kreivi de la

Fèren luo, jolle hän vaatimattomasti ja teeskentelemättömästi kertoi

osan uudesta myötäkäymisestään.

Atos oli eilispäivästä asti ollut väkisinkin jonkun verran levoton

d'Artagnanin käynnistä kuninkaan luona, mutta pari sanaa riitti

selittämään kaikki. Hän neuvoi ystäväänsä säästämään itseään ja

varovasti tarjoutui saattamaan häntä siinä tapauksessa, että se kävi

päinsä.

"Mutta, rakas ystävä", virkkoi d'Artagnan, "enhän minä mihinkään

matkusta."

"Mitä! Tulet sanomaan jäähyväisiä etkä lähde minnekään?"

"Ka, kyllähän, kyllähän", vastasi d'Artagnan hiukan punastuen,

"pistäydyn katsomassa maatilaa ostaakseni."

"Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa sovitan neuvoni toisin. Sen

sijaan, että sanoisin: 'älä anna surmata itseäsi', sanonkin: 'älä anna

puijata itseäsi'."

"Minä ilmoitan sinulle, veikkonen, jos joku tila on erityisesti

mieleiseni; silloin saanen käyttää hyväkseni sinun asiantuntemustasi."

"Kyllä, kyllä", suostui Atos hienotuntoisena ehkäisten hymyänsä

pääsemästä näkyviin.

Raoul noudatti isänsä pidättyväisyyttä. D'Artagnan oivalsi olevan liian

salamyhkäistä poistua ystäviensä parista tekosyyllä, ellei edes

ilmaissut matkan suuntaa.

"Olen valinnut Mansin piirin", hän sanoi Atokselle. "Eiköhän siellä ole

hyvät maat?"

"Mainiot, ystäväiseni", vastasi kreivi huolimatta muistuttaa hänelle,

että Mans oli samalla taholla kuin Tourainen maakunta, joten hän

korkeintaan kaksi päivää odottamalla voisi saada ystävästään

seuralaisen.

Mutta d'Artagnan oli enemmän hämillään kuin kreivi ja sotkeusi

jokaisella huomautuksellaan yhä pahemmin.

"Lähden huomenna aamun valjetessa", sanoi hän lopuksi. "Suotko minulle

seurasi siihen asti, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier", vastasi nuorukainen, "jollei herra kreivi

tarvitse minua."

"En, Raoul; minulla on tänään puhelu Monsieurin, kuninkaan veljen,

luona."

Raoul pyysi Grimaudilta miekkaansa, jonka tämä heti toi.

"Hyvästi sitten, rakas ystävä!" lisäsi d'Artagnan avaten sylinsä

Atokselle.

Atos syleili häntä kauan, ja muskettisoturi, joka hyvin käsitti hänen

hienotuntoisuutensa, kuiskasi hänen korvaansa:

"Valtion asia!"

Atos vastasi ainoastaan merkitsevällä kädenpuristuksella, ja he

erosivat. Raoul pisti kätensä vanhan ystävänsä kainaloon, ja d'Artagnan

vei hänet Saint-Honoré-kadulle.

"Minä johdan sinut nyt Pluto-jumalan[38] luokse", sanoi d'Artagnan

nuorelle miehelle; "valmistaudu nyt koko päiväksi katselemaan

kultakolikkojen pinoamista. Taivasten tekijä, olenpa minä muuttunut!"

"Mutta katsokaahan, kuinka ihmisiä tungeksii kaduilla", huomautti

Raoul.

"Onko tänään joku juhlakulkue liikkeellä?" kysyi d'Artagnan eräältä

kuljeksijalta.

"Ei, nyt hirtetään, monsieur", vastasi ohikulkija.

"Mitä! Hirtetään?" kertasi d'Artagnan; "Grèvelläkö?"

"Niin, monsieur."

"Lempo sellaisen vintiön periköön, joka laittautuu hirteen juuri

silloin kun minun pitää nostaa vuokraneljännekseni!" huudahti

d'Artagnan. "Oletko nähnyt ketään hirtettävän, Raoul?"

"En, monsieur... Jumalan kiitos!"

"Sellainen on nuoruus... Jos olisit ollut vartiopäällikön vuorolla

juoksuhaudassa, niinkuin minä monasti, ja joku vakooja... mutta suo

anteeksi, Raoul, minä höpöttelen. Sinä olet oikeassa, hirttäminen on

inhoittava näky... Mihin aikaan se tapahtuu, monsieur, jos saan luvan

kysyä?"

"Monsieur", vastasi kuljeksija kunnioittavasti, ihastuksissaan siitä,

että sai keskustella kahden sotilashenkilön kanssa, "se lienee määrätty

kello kolmeksi."

"Hoo, kello on vasta puoli kaksi; lisätkäämme vauhtia, niin ehdimme

ajoissa nostamaan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreäni ja poistua

ennen kuin tuomittu tuodaan."

"Tuomitut, monsieur", oikaisi porvari, "sillä niitä on kaksi."

"Kiitän tuhannesti, monsieur", sanoi d'Artagnan, joka vanhemmalle

puolelle ikäänsä päästyään oli suennut erittäin kohteliaaksi sävyltään.

Vetäen Raoulia mukanaan hän riensi Grève-torille päin. Muskettisoturi

oli peräti tottunut väentungoksiin, ja hänen vastustamatonta nyrkkiään

tehosti hartiain harvinainen notkeus, muutoin eivät kumppanukset

olisikaan pitkään aikaan päässeet perille. He seurasivat rantalaituria,

jolle olivat poikenneet Saint-Honoré-kadulta. D'Artagnan tunkeusi

edellä; hänen kyynärpäänsä, nyrkkinsä ja hartiansa raivasivat

taitavasti tietä kolmena kiilana, jotka puhkoivat ja hajoittivat

ryhmiä kuin kapulakasoja. Vahvikkeena hän usein käytti rautaista

miekankahvaansa, jonka survaisi itsepintaisimpien tungeksijain kylkien

lomitse, ja pidellen sitä joko vipukankena tai sorkkarautana hän

eroitti mielensä mukaan miehen vaimosta, sedän veljenpojasta tai veljen

veljestä. Kaikki tämä tapahtui niin luonnollisesti ja niin herttaisesti

hymyillen, että vain pronssikylkinen patsas olisi hetkisen vastustanut

kahvan kutittelua ja ainoastaan kivinen sydän jäänyt ihastumattomaksi

myhäilystä, joka leikki muskettisoturin huulilla. Ystäväänsä seuraten

Raoul säästi naisia, jotka ihailivat hänen kauneuttaan, ja hallitsi

miehiä, jotka tunsivat hänen lihaksiensa jäntevyyden, ja tällä tavoin

nuo kaksi halkoivat aaltoilevaa ihmismerta.

He pääsivät molempien hirsipuiden näkösälle, ja Raoul käänsi

tympeytyneenä katseensa niistä. D'Artagnan ei edes nähnyt niitä; hänen

talonsa hammaslaitainen pääty ikkunoineen, jotka olivat täpösen täynnä

uteliaita kasvoja, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Torilla ja

talonsa ympärillä hän havaitsi melkoisen joukon lomalle laskettuja

muskettisotureita, jotka vaimoineen tai ystävineen odottivat

juhlallisen toimituksen hetkeä.

Enimmin ilahdutti häntä se huomio, että hänen vuokralaisellaan

kapakoitsijalla näkyi olevan enemmän vieraita kuin hän kykeni

palvelemaankaan. Kolme viinuria ei riittänyt tyydyttämään kaikkia

janoisia, joita kuhisi krouvisalissa, pikku huoneissa ja pihallakin.

D'Artagnan käänsi Raoulin huomion tähän vilkkaaseen liikenteeseen ja

virkkoi hänelle:

"Sillä veijarilla ei ole mitään veruketta vuokranmaksunsa lykkäämiseen.

Katsohan tuota ryyppääjien liutaa, Raoul, -- ihan niitä voisi luulla

paremmiksi ihmisiksi. _Mordioux_, mutta täällähän ei ole ollenkaan

tilaa!"

D'Artagnanin onnistui kuitenkin siepata isäntä kiinni esiliinan

nurkasta ja tehdä itsensä tunnetuksi.

"Voi, herra chevalier", parpatti kapakoitsija päästään pyörällä, "minä

tulen minuutin kuluttua; minulla on täällä sata virmapäätä, jotka

mullistavat kellarini ylösalaisin."

"Kellarinne ehkä, mutta eivät rahalipastanne."

"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne

ovat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä

huimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen

portviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle.

Suokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti."

"Olkoon menneeksi sitten!"

"Minä lähden täältä", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; "tämä iloisuus

on alhaista."

"Nuori mies", vastasi d'Artagnan vakavasti, "sinä jäät minun luokseni

tänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa

silmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä

ja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi.

Tahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä

tekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen,

-- siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen

kuumentamassa ilmassa."

Uuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla

kun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden

vieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa

tai pikku huoneisiin hajaantuneina.

Jos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä

valmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta,

jonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli

jykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle

pöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.

Tältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten

sanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien

janoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä

vastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän

yritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei

vieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.

"Monsieur", hän sanoi, "te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut

saapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse

täältä enää pois."

"Sinä olet oikeassa", myönsi muskettisoturi. "Haloo! Hei! Tänne joku,

_mordioux_!"

Mutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui

siruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan

aikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman

selvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti

ruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi

puutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan

syrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija

askeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita,

jotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.

"Kas vain", sanoi d'Artagnan itsekseen, "vuokralaiseni pitävät yhteyttä

keskenään... No, hänkin varmaan on joku hirttämistä harrastava

utelija."

Samassa vieraitten melu ja rähinä taukosi krouvin huoneissa.

Tuollaisissa tilaisuuksissa on hiljaisuus yhtä huomattava kuin yltyvä

metelikin. D'Artagnan kurkoittausi tähyämään, mistä näin äkillinen

muutos johtui.

Hän näki ritariasuisen miehen ilmestyneen krouvin päähuoneeseen ja

pitävän siellä puhetta vieraille, jotka kaikin kuuntelivat häntä

tarkkaavasti. D'Artagnankin olisi kenties voinut kuulla, mitä hän

haastoi, ellei väenpaljouden huumaava sorina ulkopuolelta olisi

kaameasti säestänyt puhujan lauseita. Mutta hän lopetti pian, ja kaikki

läksivät kapakasta pikku ryhminä perätysten; vain kuusi miestä jäi

huoneeseen. Johtajaksi ilmaantunut vei nyt kapakoitsijan syrjään ja

pidätteli tätä enemmän tai vähemmän tärkeässä haastelussa, sillaikaa

kun toiset sytyttivät lieteen suuren tulen, vaikka ilma oli keväinen ja

aurinko paistoi.

"Merkillistä", virkahti d'Artagnan Raoulille, "minusta miehet tuntuvat

jotenkuten tutuilta!"

"Eikö täällä ole savun hajua?" sanoi Raoul.

"Pikemmin salaliiton", vastasi d'Artagnan.

Juuri silloin saapui miehistä neljä pihalle; näköjään ilman mitään

pahoja aikeita he asettuivat vartioksi puutarhan veräjän lähelle,

silloin tällöin luoden d'Artagnaniin paljonpuhuvia silmäyksiä.

"Hiisi vieköön", huomautti d'Artagnan hyvin hiljaa Raoulille, "täällä

on jotakin tekeillä. Oletko luonnostasi utelias, Raoul?"

"Miten sattuu, herra chevalier."

"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle,

niin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi

näky."

"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja

välinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa."

"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me

käännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!"

He siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei

ollut jäänyt ketään, -- mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu.

Kaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan

tarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä

astuvan sisälle he mutisivat: "Ahaa, apuvoimia!"

D'Artagnan töykkäsi Raoulia kyynärpäällään.

"Niin, veikkoset, apuvoimia", sanoi hän. "_Cordieu_, siinäpä aimo

roihu. Kenet aiotte siinä korventaa?"

Miehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen,

mitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta.

Tovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:

"Teidät kai lähetettiin tänne sanomaan meille, kun tulee oikea hetki?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut

tietää, mitä ajatella asiasta. "Mitäs muutakaan varten täällä olisin?"

"Olkaa siis hyvä ja asettukaa ikkunaan, pitääksenne tarkoin tilannetta

silmällä." D'Artagnan hymyili partaansa, antoi Raoulille merkin ja

sijoittui sävyisästi ikkunan ääreen.

62.

Eläköön Colbert!

Kamalan näytelmän esitti Grève-tori katselijalle tänä hetkenä.

Kymmenettuhannet tältä matkalta yhteensulautuvat ihmispäät kuvastuivat

ikäänkuin laajana vainiotasankona, jonka tähkäpäitä tuuli huojuttelee.

Tuon tuostakin kuului etäältä jotakin käsittämätöntä kohua, joka sai

väkimeren aaltoilemaan entistä rajummin ja tuhannet silmät siinä

väläyttelemään salamoita, ja toisinaan tungettiin ulkoreunoilta niin

voimakkaasti keskelle päin, että lainehtiva ahdinko valtameren hyökyjen

tavoin hyrskehti kaupunginvartion rivejä vasten, jotka olivat

asettuneet hirsipuiden ympärille. Silloin tapparakeihäiden varret

mätkähtelivät etumaisten tungeksijain päähän ja hartioihin, ja joskus

käytettiin kärkiäkin, jolloin vartion ympäri avautui laaja tyhjä kehä.

Se ala vallattiin reunimmaisten kustannuksella, jolloin nämä vuorostaan

saivat kokea äkillistä puristusta Seine-virran rintasuojuksia vasten.

Ylhäältä ikkunastaan d'Artagnan näki yli koko torin, ja hän havaitsi

sisäiseksi tyytyväisyydekseen, että ne muskettisoturit ja henkivartion

miehet, jotka olivat tulleet vedetyiksi tungokseen, kykenivät

nyrkeillään ja miekankahvoillaan raivaamaan itselleen tilaa. Huomasipa

hän myöskin, että heidän onnistui kaksinkertaisia voimia antavan

yhteishengen avulla liittyä koolle lähes viisikymmentä miestä

käsittäväksi ryhmäksi, joten joukon ydin oli saapuvilla ja hänen

äänensä ulottuvilla, ja ainoastaan kymmenisen eksynyttä näkyi enää

lentelehtivän edestakaisin tungosmainingeissa. Mutta eivät ainoastaan

muskettisoturit ja kaartilaiset kääntäneet puoleensa d'Artagnanin

huomiota. Hirsipuiden ja etenkin Saint-Jeanin holvikäytävän lähistöllä

liikehti rähisevä ja rauhaton pyörre, jossa vilahteli rohkeita

kasvoja ja päättäväisiä ilmeitä; yksinkertaisten piirteiden ja

välinpitämättömän ällistelyn keskeltä merkkejä vaihdettiin ja toistensa

käsiä puristeltiin. D'Artagnan keksi juuri vilkkaimmissa ryhmissä

liikuskelemassa sen ritarin, jonka oli nähnyt tulevan puutarhansa

veräjästä ja sitten pitävän puhetta krouvissa. Hän jakoi nyt miehiä

osastoiksi ja antoi heille määräyksiä.

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan äkkiä; "minä en erehtynyt, tunnen

hänet, -- siinä on Menneville. Mitä hittoa hän täällä tekee?"

Asteittain paisuva kumea hälinä keskeytti d'Artagnanin mietteet ja veti

hänen katseensa toisaalle. Sen kohun nostatti tuomittujen saapuminen;

runsaslukuinen osasto kaupunginvartiota marssi edellä ja näkyi jo

holvikäytävän kulmauksessa. Koko väenpaljous alkoi päästellä äänekkäitä

huutoja, josta syntyi hirvittävä rääkynä. D'Artagnan näki Raoulin

kalpenevan; hän löi nuorta miestä tukevasti olalle. Pauhinan

kuullessaan lämmittäjät kääntyivät kysymään, kuinka pitkällä oltiin.

"Tuomitut ovat saapumassa", vastasi d'Artagnan.

"Hyvä", tuumivat miehet lisäten puita pesään.

D'Artagnan katseli heitä rauhattomana; ilmeisesti tarkoitettiin tällä

käsittämättömällä lämmittämisellä jotakin eriskummaista.

Kuolemaan määrätyt ilmestyivät torille. He kävelivät pyövelin takana;

viisikymmentä vartiomiestä kulki kujana heidän kummallakin puolellaan.

Molemmat olivat mustissa puvuissa; kasvot olivat kalpeat, mutta

päättäväiset. He kurkoittausivat kärsimättöminä katselemaan ihmismeren

yli, joka askeleella kohoten varpailleen.

D'Artagnan huomasi tuon liikkeen.

"Hitto vieköön!" sanoi hän; "ihan he ovat kiihkeitä näkemään

hirsipuunsa."

Raoul kavahti taaksepäin, silti kykenemättä kerrassaan poistumaan

ikkunasta. Kauhullakin on vetovoimansa.

"Kuolemaan! Kuolemaan!" kiljui viisikymmentätuhatta kurkkua.

"Niin, kuolemaan!" karjui satakunta raivopäätä ikäänkuin väenpaljous

olisi heiltä odottanut vastausta.

"Hirteen, hirteen!" mylvi suuri lauma; "eläköön kuningas!"

"Kah sepä omituista!" mutisi d'Artagnan; "minä luulin, että hirttäminen

on herra Colbertin ansiota."

Samassa syntyi tukalampi tungos, joka hetkeksi pysähdytti tuomittujen

kulun. Ne rohkeat ja päättäväiset miehet, joita d'Artagnan oli pitänyt

silmällä, olivat voimakkaasti raivaten tietä ja ihmisten ylikin kavuten

lähteneet vartiokujaa kohti. Vasta heidän päästyään lähelle kykeni

kulkue jälleen etenemään.

Mutta äkkiä nuo samaiset miehet alkoivat luikkailla "eläköön Colbert!"

ja tekivät vartiota vastaan hyökkäyksen, jota kaupunginpalvelijat

turhaan yrittivät vastustaa. Ahdistajain takana työntyi rahvas päälle.

Syntyi hirmuinen melu ja sekamelska. Nyt eivät huudot enää ilmaisseet

kärsimättömyyttä ja riemastusta, vaan kajahtelivat tuskan parahduksina,

sillä tapparakeihäät ja miekat tekivät työtänsä, ja musketeillakin

alettiin ampua.

Tästä kummallisesta myllerryksestä ei d'Artagnan ensin voinut eroittaa

mitään, mutta sitten sekasorrosta äkkiä selkisi ikäänkuin näkyväinen

tarkoitus, nimenomainen tahto.

Tuomitut oli riistetty vartijainsa käsistä, ja noita onnettomia

laahattiin nyt _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouviin päin. Heihin käsiksi

hyökänneet huusivat: "Eläköön Colbert!" Kansa epäröi; se ei tiennyt,

pitikö estellä kaupunginvartiota vai tämän ahdistajia, kunnes Colbertin

karjujat alkoivat selittää kantaansa toisilla huudoilla: "Ei tarvita

nuoraa! Alas hirsipuu! tuleen, tuleen! Polttakaamme varkaat! roviolle

kiristäjät!"

Tämä vankkojen kurkkujen julistama ohjelma herätti valtavaa

mieltymystä. Väestö oli tullut vain katsomaan tuomion täytäntöönpanoa,

mutta nyt sille tarjoutuikin tilaisuus olla itse siinä osallisena, ja

parempaa ei katurahvas pyytänytkään. Se lyöttäysikin heti vartion

hätyyttäjien puolelle ja kiljui vähemmistön mukana, josta täten tuli

koko yleisön suuri enemmistö: "Niin, niin, roviolle varkaat! Eläköön

Colbert!"

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan; "tästä näkyy tulevan vakava juttu!"

Toinen lieden luona hyörineistä miehistä lähestyi ikkunaa, palava

kekäle kädessään.

"Kas, kas", virkahti hän, "tulee jo kiire!" Sitten hän kääntyi

toveriinsa ja sanoi: "Tuo on merkki!"

Ja hän asetti roihuavan kekäleensä äkkiä seinälaudoitusta vasten.

_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus oli vanhuuttaan kuiva, ja tuli

pääsi heti vauhtiin.

Sekunnissa alkavat ohuet sisustuslaudat rätistä, ja räiskyvä liekki

kohoaa korkealle. Murhapolttajien huutoihin vastaa mieletön ulvonta

ulkoa.

D'Artagnan on katsellut torille eikä tiedä kolttosesta mitään,

ennenkuin tuntee yhtaikaa savun ja kuumuuden.

"Hohhoi!" huudahtaa hän kääntyen; "onko tuli irti? Mitä hornaa!

Oletteko te järjiltänne vai raivopäitä, hyvät ihmiset?"

Miehet katselevat häntä hämmästyneinä.

"Mitä kummaa!" sanovat he; "sehän on sovittua!"

"Sovittuako, että te poltatte taloni!" ärjäisee d'Artagnan temmaten

murhapolttajalta kekäleen ja sohaisten sen hänen kasvoihinsa. Toinen

aikoo tulla toverinsa avuksi, mutta Raoul tarttuu häneen, nostaa ilmaan

ja heittää ulos ikkunasta, d'Artagnanin paiskatessa toisen alas

portaita.

Ensimmäiseksi vapautuneena vastustajastaan Raoul kiskaisee laudoituksen

irti ja heittää pirstaleet savuavina pitkin lattiaa. Yhdellä

silmäyksellä näkee d'Artagnan, että tulipalosta ei ole enää vaaraa, ja

hän juoksee ikkunaan.

Sekasorto on yltynyt äärimmäisilleen. Kiljutaan hellittämättömästi:

"Ampukaa! murhaa! hirteen! roviolle! Eläköön Colbert ja eläköön

kuningas!"

Ryhmä, joka on siepannut tuomitut kaupunginvartiolta, on lähestynyt

taloa, joka näyttää olevan heidän aikeittensa määräpaikkana. Menneville

on joukkueen etunenässä ja karjuu kaikuvammin kuin yksikään:

"Polttakaa ne! Polttakaa ne! Eläköön Colbert!"

D'Artagnan alkaa käsittää. Tahdotaan polttaa tuomitut, ja hänen talonsa

on suunniteltu heidän roviokseen.

"Seis!" kiljaisee hän miekka kädessä ja toinen jalka ikkunalaudalla.

"Mitä tahdotte, Menneville?"

"Herra d'Artagnan!" huutaa tämä; "tilaa, tilaa!"

"Tuleen ne! Polttakaa varkaat! Eläköön Colbert!" luikkailee joukko.

Nämä huudot sisuttavat d'Artagnania.

"Lempo soikoon sitä alhaisuutta!" sanoo hän; "korvennettaviksiko nuo

viheliäiset raukat, jotka on tuomittu ainoastaan hirsipuuhun!"

Portin edustalla seinää vasten tungettu uteliasten joukko sulloutuu

sillävälin niin sankaksi parveksi, että se sulkee tien. Menneville ja

hänen miehensä, jotka laahaavat tuomittuja, ovat ainoastaan kymmenen

askeleen päässä portista. Menneville tekee äärimmäisen ponnistuksen.

"Tilaa! Tilaa!" huutaa hän pistooli kädessä.

"Polttakaamme! Polttakaamme!" kertaa joukko. "Kapakkatalo on tulessa.

Polttakaamme varkaat! Polttakaamme kiristäjät _Pyhän Neitsyen

kuvassa_!"

Ei enää epäilystäkään; d'Artagnanin talo tosiaankin tahdotaan tuhota.

D'Artagnan muistaa sen huudon, jolla aina ennen on ollut suurta

menestystä hänen seikkailuissaan.

"Tänne, muskettisoturit!..." hän karjaisee jylisevällä äänellä,

joka pauhaa kovemmin kuin kanuuna, meri tai myrsky; "tänne

muskettisoturit!..."

Ja laskeutuen käsivarsiensa varaan riipuksiin ulokkeelta hän

pudottautuu ihmisjoukkoon; tämä alkaa loitota talosta, josta sataa

ihmisiä. Raoul on maassa yhtä nopeasti. Kumpaisellakin on paljastettu

miekka kädessään. Kaikki lähistön muskettisoturit ovat kuulleet kutsun,

kääntyneet katsomaan ja tunteneet d'Artagnanin.

"Kapteenin luo! Kapteenin luo!" he luikkailevat, ja tungos avautuu

heidän edessään niinkuin laivan keula halkoo vedenpintaa. Samassa

d'Artagnan ja Menneville joutuvat vastatusten. "Tie auki!" huutaa

Menneville nähdessään, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä

koskettaakseen ulko-ovea.

"Tästä ei pääse kukaan!" vastaa d'Artagnan.

"Vai niin", äännähtää Menneville laskien pistoolin d'Artagnanin rintaa

vasten. Mutta ennen kuin hän ehtii painaa liipasinta on d'Artagnan

miekkansa kahvalla iskenyt Menneville käden ylöspäin ja survaissut

terän hänen lävitseen.

"Sanoinhan sinulle, että sinun piti pysyä alallasi", hän lausuu

Mennevillen kierähtäessä jalkoihinsa.

"Antakaa tilaa! Raivatkaa pääsy!" huutavat Mennevillen toverit, jotka

aluksi ovat säikkyneet, mutta hetimiten taas tyyntyvät huomatessaan,

että heillä on vastassaan vain kaksi miestä. Mutta nämä kaksi miestä

ovat satakätisiä jättiläisiä; kalpa heiluu heillä kuin arkkienkelin

tulinen miekka. Se sohii kärjellä läimäyttelee lappeella, iskee

terällä. Jokainen heilautus kellistää miehensä. "Kuninkaan puolesta!"

huutaa d'Artagnan jokaisella surman viuhtaisullaan. "Kuninkaan

puolesta!" kertaa Raoul.

Se huuto on tunnussanana muskettisotureille, jotka sen opastamina

rientävät d'Artagnanin luo.

Kaupunginvartion miehet sillävälin tointuvat säikähdyksestään; he

karkaavat hätyyttäjäinsä niskaan, he ruhjovat ja lyövät maahan

järjestelmällisesti kuin muurinmurtaja kaikki tieltänsä. Nähdessään

miekkain välähtelevän ja veren roiskuvan väkijoukko hajaantuu

pakosalle, tallaten toisiansa ensi tungeksimisessa. Kuuluu viimeksi

epätoivoisia kirahduksia ja huudetaan armoa; se on voitettujen

esiintymisen loppuna.

Molemmat tuomitut ovat joutuneet takaisin vartiomiesten huostaan.

D'Artagnan lähestyy heitä ja sanoo nähdessään heidät kalpeina ja

kuolemantuskassa:

"Reipastautukaa, ihmisparat; te olette säästyneet siitä hirmusta, jolla

nuo kurjat teitä uhkasivat. Kuningas on tuominnut teidät hirsipuuhun.

Teidät hirtetään vain. No, viekää nyt heidät, ja sillä hyvä."

_Pyhän Neitsyen kuvalla_ ei ole enää mitään hätää. Tuli on veden

puutteessa sammutettu kahdella viinitynnyrillä. Eloonjääneet

salaliittolaiset ovat paenneet puutarhan kautta. Vartiomiehet laahaavat

tuomittuja hirsipuiden luo. Tuossa tuokiossa nyt lopetetaankin koko

homma. Pyöveli välittää hyvin vähän taiteensa muodollisuuksista ja

suoriutuu noista kahdesta onnettomasta yhdessä minuutissa.

Sillävälin tungeksitaan d'Artagnanin ympärillä; häntä onnitellaan ja

ylistellään. Hän pyyhkii hikistä otsaansa ja hurmeista miekkaansa ja

kohauttaa hartioitaan, kun näkee jaloissaan Mennevillen, joka

vääntelehtii kuolonkamppauksen viimeisissä kouristuksissa. Ja

säälittelevän Raoulin kääntäessä katseensa toisaanne d'Artagnan

osoittaa muskettisotureille hirsipuiden kolkkoa taakkaa.

"Ihmispoloiset", hän sanoo; "toivoakseni he sentään siunasivat minua

kuolinhetkenään, kun pelastuivat julmista kärsimyksistä."

Nämä sanat sattuvat Mennevillen korvaan hänen juuri itse vetäessään

viimeisen henkäyksensä. Synkeä ivahymy väikkyy hänen huulillaan; hän

tahtoo vastata, mutta siihen ponnistukseen ehtyy elinvoima. Hän heittää

henkensä.

"Voi, tämä on ollut hirvittävä näytelmä!" jupisi Raoul; "lähtekäämme,

chevalier."

"Ethän liene haavoittunut?" kysyi d'Artagnan.

"En, Jumalan kiitos."

"Hyvä juttu! Hiisi vieköön, oletpa reipas urho! Sinulla on isäsi pää ja

Portoksen käsivarsi. Ah, olisipa Portos ollutkin täällä, niin olisi

vasta saatu nähdä ihmeitä!"

Ja ikäänkuin jotakin muistaen hän mutisi sitten:

"Mutta missähän hiidessä kunnon Portos voineekaan oleilla?"

"Tulkaa, chevalier, tulkaa!" pyyteli Raoul.

"Maltas nyt vielä vain minuutti, ystäväiseni, jotta ehdin periä

kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistoliani; tulen heti takaisin. --

Talo tuottaa hyvin", tuumi d'Artagnan mennessään takaisin _Pyhän

Neitsyen kuvaan_, "mutta nyt silti mieluummin soisin sen olevan

jossakin toisessa osassa kaupunkia, vaikkapa saisin hiukan vähemmänkin

vuokraa."

63.

Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.

Edelläkuvatun verisen melskeen kehittyessä loppuun Grève-torilla

pistivät viimeiset puutarhaveräjän vartioksi jääneet miehet miekkansa

jälleen huotraan ja auttoivat erään joukostaan ratsun selkään, joka

valmiiksi satuloittuna odotti veräjän takana. Sitten he pakenivat joka

suunnalle kuin lentoon säikytetty lintuparvi, toiset kavuten muurien

yli ja toiset ilmeisesti hädissään syöksähtäen etäisemmille porteille.

Ratsaille noussut kannusti hevostaan niin rajusti, että elukkaparka oli

loikata yli muurin, ja karautti Baudoyer-aukion poikki lähikaduille

kuin salama, ihmisvilinässä kaataen ja ruhjoen mitä tielle sattui,

kunnes hän kymmenen minuutin kuluttua pujahti sisälle yli-intendentin

kaupunkitalon portista vielä enemmän hengästyneenä kuin hevosensa.