"Sire", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan

tarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, "sire,

älkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!"

Ludvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys,

todellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin

jälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten

Mazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.

Kuningas seisoi kotvasen kuin huumaantuneena. Kardinaali näytti

mielestään vain virkkaneen mitä luonnollisimman opastuksen.

"Onko teillä muuten, omaisianne lukuunottamatta", kysyi sitten Ludvig,

"ketään suositeltavana minulle, herra kardinaali?"

Hiljainen kahina kulki seinäkomeron puolista uudinta pitkin. Mazarin

ymmärsi yskän.

"On kyllä!" tokaisi hän vilkkaasti; "se on totta, voin puoltaa teidän

majesteettinne huomioon erästä älykästä ja rehellistä kykymiestä."

"Sanokaa hänen nimensä, herra kardinaali."

"Hänen nimensä saattaa olla teille vielä melkein tuntematon, sire: hän

on herra Colbert, rahastonhoitajani. Koetelkaa häntä vain", jatkoi

Mazarin pontevasti; "kaikki, mitä hän on puheissamme päätellyt

ennakolta, on käynyt toteen, -- hänellä on terävä silmä, joka ei

koskaan erehdy asioista eikä ihmisistäkään, mikä on vielä

ihmeellisempää. Minun on paljosta kiittäminen teitä, sire, mutta luulen

velkani tulevan maksetuksi, kun toimitan teille herra Colbertin."

"Olkoon niin", virkkoi Ludvig XIV laimeasti, sillä Colbertin nimi oli

hänelle tosiaan jotenkin tuntematon, kuten kardinaali oli sanonut, ja

toisen innostus tuntui hänestä kuolevan vanhuksen herkältä

elähtymiseltä.

"Hyvästi täksi kertaa, sire... hyvästi", sopersi sairas; "olen uupunut,

ja minulla on vielä työläs taival edessäni, ennenkuin joudun uuden

herrani eteen... Hyvästi, sire."

Nuoren kuninkaan silmät kyyneltyivät. Hän kumartui kuolevan yli, joka

jo puolittain oli ruumiina, ja poistui sitten nopeasti.

49.

Colbertin ensimmäinen esiintyminen.

Koko yö oli tuskallinen sekä kuolevalle että kuninkaalle; kardinaali

odotti vapahdustaan, Ludvig XIV vapauttaan. Kuningas ei lainkaan käynyt

levolle. Tunnin kuluttua äskeisestä kohtauksesta hän sai tietää, että

Mazarin oli hiukan toipunut; hän oli antanut pukea ylleen, punata

poskensa ja järjestää hiuksensa, sitten ottaen vastaan ulkomaiset

lähettiläät. Keisari Augustuksen tavoin hän varmaankin ajatteli

maailmaa suureksi teatteriksi, jossa tahtoi kunnolleen esittää

näytelmänsä viimeisen kohtauksen.

Itävallan Anna ei enää näyttäytynyt kardinaalin luona, hänellä ei nyt

ollut siellä mitään tekemistä. Sovinnaisuus kelpasi aiheeksi hänen

poissaoloonsa. Kardinaali ei häntä tiedustanutkaan; hänen sydämeensä

oli syöpynyt se neuvo, jonka leskikuningatar oli antanut pojalleen.

Puoliyön hetkellä Mazarin yhä ihomaalissaan joutui kuolinkamppaukseen.

Hän oli tarkistanut testamenttinsa, ja koska se täsmälleen ilmaisi

hänen tahtonsa, oli hän pelännyt jonkun itsekkään vaikutuksen voivan

käyttää hänen heikkouttansa jälkisäädösten muuttamiseen, jonkavuoksi

hän oli käskenyt Colbertin pitää valpasta vartiota makuuhuoneen

eteiskäytävässä.

Omaan huoneeseensa sulkeutuneena kuningas lähetti imettäjättärensä joka

tunti kuulustamaan tarkkaa tietoa kardinaalin voinnista. Lähettiläiden

vastaanoton jälkeen hän kuuli, että kardinaalin puolesta oltiin

toimittamassa esirukousta. Kello yhdeltä aamulla oli Guénaud yrittänyt

viimeistä keinoa, jota sanottiin voimaparanteeksi. Tuon valistuneempien

aikojen tieltä väistyneen miekkailevan aikakauden käsityksiä oli vielä

jossakin määrin se usko, että kuolemaa voitiin välttää jollakulla

näppärällä salaisella tempulla. Väkinesteen nautittuansa Mazarin

hengitti huokeammin lähes kymmenen minuuttia. Hän antoi heti käskyn

levittää kiireimmiten kaikkialle tiedoksi, että hän oli onnellisesti

suoriutunut ratkaisevasta käänteestä. Se uutinen melkein sai kylmää

hikeä kihoamaan kuninkaan otsalle; hänelle oli vapauden päivä

kajastanut, joten orjuus nyt tuntui hänestä ahdistavammalta kuin

koskaan. Mutta seuraava tiedonanto muutti aseman kerrassaan:

Mazarin oli henkitoreissaan ja kykeni tuskin enää tajuamaan

Saint-Nicolas-des-Champsin kirkkoherran kuolinrukouksia.

Kuningas alkoi jälleen kiihtyneenä mitellä huoneensa lattiaa,

kävellessään lukien muutamia paperiliuskoja; hän oli ottanut ne

lippaasta, johon ainoastaan hänellä oli avaimet. Taaskin imettäjätär

palasi: herra de Mazarin oli sutkauttanut sattuvan sanaleikin ja

lausunut, että Tizianin "Flora"-taulu piti piakkoin vernissata

uudestaan. Kellon käydessä kolmea ei kuningas viimein enää voinut

taistella väsymystä vastaan; hänen iässään on uni voimakas, se vaivutti

hänet nukahtamaan istualle nojatuoliin. Kellon lähetessä neljää

imettäjätär tuli herättämään hänet.

"Kuinka on?" kysyi kuningas.

"Niin, rakas sire", vastasi imettäjätär liittäen surkuttelevasti

kätensä ristiin, "hän on nyt kuollut."

Kuningas hypähti jalkeille kuin joustimen ponnahduttamana.

"Kuollutko!" hän huudahti.

"Voi, niin."

"Onko se ihan varma?"

"On."

"Virallisesti?"

"Niin."

"Onko siitä siis tieto julkaistu?"

"Ei vielä."

"Mutta keltä sinä kuulit, että kardinaali on kuollut?"

"Herra Colbertilta."

"Herra Colbertilta? Oliko hän sitten varma asiasta?"

"Hän tuli kardinaalin kamarista ja oli jonkun minuutin ajan pidellyt

kuvastinta vainajan suun edessä."

"Vai niin!" äännähti kuningas. "Minne herra Colbert meni?"

"Hän saattoi minua tänne, rakas sire, ja odottaa nyt oven takana siltä

varalta, että suvaitsette ottaa hänet vastaan."

Ludvig riensi ovelle, avasi itse ja näki eteiskäytävässä Colbertin

suorana odottamassa. Häntä hiukan säpsähdytti tämä mustaan verhottu

patsas. Colbert kumarsi juhlallisen kunnioittavasti ja astui pari

askelta lähemmäksi. Ludvig vetäytyi huoneeseensa, viitaten odottajaa

sisälle. Colbert totteli, kuningas lähetti imettäjättären pois, ja oven

sulkeutuessa tämän takana jäi Mazarinin rahastonhoitaja vaatimattomana

pihtipieleen.

"Mitä teillä on ilmoitettavana minulle, monsieur?" kysyi Ludvig pahoin

kiusaantuneena siitä, että hän ei näin äkkiyllätyksessä kyennyt

täydellisesti kätkemään, mitä hänen sisimmässään liikkui.

"Herra kardinaali on jättänyt tämän maailman, sire, ja minä tuon teille

hänen viimeisen tervehdyksensä."

Kuningas jäi hetkeksi mietteisiinsä, tarkaten Colbertia; hänen

mieleensä johtui kardinaalin viimeinen kehoitus.

"Tehän olitte hänen ylhäisyytensä uskollinen palvelija, mikäli häneltä

itseltään kuulin?" hän sitten virkkoi.

"Niin, sire."

"Osittain hänen uskottunsa?"

"Täydellisesti."

"Edesmenneen kardinaalin ystävät ja palvelijat ovat minulle rakkaita,

monsieur, ja pidän huolta siitä, että teille varataan sovelias sija

virastoissani."

Colbert kumarsi.

"Te kuulunette finanssilaitokseen, monsieur?"

"Niin, sire."

"Ja herra kardinaali käytti teitä omassa toimistossaan?"

"Hän osoitti minulle sen kunnian, sire."

"Ette liene koskaan ottanut osaa minun hovini talousasioihin?"

"Anteeksi, sire, minulla oli onni ehdottaa herra kardinaalille säästöä,

joka vuotuisesti merkitsee kolmensadantuhannen frangin hyötyä teidän

majesteettinne käyttövaroissa."

"Mikä säästö se oli?" kysyi kuningas.

"Esitin sveitsiläiskaartin hopeanauhat vaihdettavaksi hopeoituihin;

eroitusta ei ollenkaan huomaa, ja sadallatuhannella éculla, jotka

vuosittain käytettiin turhaan komeuteen, voidaan paremminkin hankkia

rykmentille puolen vuoden elanto tai ostaa kymmenentuhatta

uudenaikaista muskettia tai rakennuttaa kymmenkanuunainen varastolaiva

merikelpoiseksi."

"Se on totta", myönsi Ludvig XIV silmäillen puhujaa huomaavaisemmin.

"Todellakin järkevää säästäväisyyttä; naurettavaakin oli antaa

sotamiesten kulkea yhtä kalleissa nauhoissa kuin aatelismiehet

käyttävät."

"Teidän majesteettinne hyväksyminen ilahduttaa minua", sanoi Colbert.

"Mutta mitä varsinaisesti toimititte kardinaalin asioissa?" kysyi

kuningas.

"Hänen ylhäisyytensä oli antanut tehtäväkseni tarkastaa

yli-intendenttiviraston tilejä, sire."

"Ahaa!" äännähti kuningas, joka oli juuri ajatellut antaa Colbertin

poistua, mutta nyt päättikin kuulustaa lisää; "teidän siis tuli pitää

silmällä herra Fouquetia! No, mitä valvontanne on saanut ilmi?"

"Että on syntynyt vajausta, sire; mutta jos teidän majesteettinne

suvaitsee sallia minun..."

"Puhukaa vapaasti, herra Colbert."

"Minun tulee antaa teidän majesteetillenne joitakuita selityksiä."

"Ei ole ollenkaan tarvis, monsieur; te olette virkanne puolesta

tarkastanut noita tilejä, lausukaa yleistulos."

"Se on helppoa, sire... Tyhjää kaikkialla, ei missään rahaa."

"Varokaa, monsieur; te hyökkäätte pahasti herra Fouquetin varainhoitoa

vastaan, ja olen kuitenkin kuullut häntä mainittavan kykymieheksi."

Colbert punastui ja sitten kalpeni, sillä hän käsitti tästä hetkestä

alkaen ryhtyvänsä taisteluun miehen kanssa, jonka mahtavuus melkein

veti vertoja vastikään manalle menneen suurmiehen asemalle.

"Niin, sire, hän on hyvin kyvykäs mies", toisti Colbert kumartaen.

"Mutta jos hän kerran on pätevä alallaan ja rahoista kuitenkin on

puute, niin kenessä on vika?"

"En syytä ketään, sire, totean vain asian."

"Hyvä on, tehkää valmiit laskelmat ja näyttäkää ne minulle. On syntynyt

vajausta, sanotte? Vajaus saattaa olla tilapäinen; luotto elpyy, varoja

kertyy jälleen."

"Ei näissä oloissa, sire."

"Ehkei enää tämän vuoden osalle, sen käsitän, mutta ensi vuonna?"

"Ensivuotiset tulot on syöty yhtä puhtaiksi kuin tämänvuotisetkin,

sire."

"No, seuraavan vuoden saatavat korvannevat jotakin?"

"Niiden laita on samaten."

"Mitä kummaa nyt kerrottekaan minulle, herra Colbert?"

"Sanon neljän vuoden tulojen joutuneen ennakolta kiinnitetyiksi."

"On siis otettava laina."

"Tarvitaan jo kolme valtionlainaa, sire."

"Voin perustaa runsaammin uusia virkoja, jotta valtakirjain

lunastusmaksut kartuttavat valtionrahastoa ylimääräisillä tuloilla."

"Mahdotonta, sire, sillä virkoja on perusteltu perustelemastakin

päästyä, ja viimeksi on suurin määrin annettu yksityisten vain

lunastella itselleen virka-arvoja, joiden valtakirjoissa ei ole

määrätty mitään hoidettavaa. Se keino on nyt lopulleen käytetty, niin

että herra yli-intendentti jo onkin työntänyt kolmanneksen alennusta

jokaisesta virkavahvistuksesta. Kansaa siis sorretaan lisääntyvillä

virkamiesten palkkauksilla, teidän majesteettinne hyötymättä siitä

mitenkään."

Kuningas liikahti ymmällä.

"Selittäkää minulle tätä ongelmaa, herra Colbert", hän sanoi. "Jos

esimerkiksi tänään, kun herra kardinaali on kuollut, minä hallitsen

itsenäisesti, ja jos tänään tahtoisin saada rahoja?"

"Niin valtionrahastosta ei saisi."

"Oh, tämä nyt on ihme, monsieur! Mitä, eikö yli-intendenttini

toimittaisi minulle varoja?"

Colbert pudisti isoa päätänsä.

"Ovatko valtion tulot muka jo siinä määrin pantattuja, että niistä ei

enää lähde mitään?"

"Kyllä ne ovat jo täydelleen kiinnitetyt, sire."

Silmäkulmiansa rypistellen Ludvig käveli pitkin askelin edes takaisin

hyvin kiihtyneenä.

"Mutta jos asema olisi sellainen kuin te sanotte, herra Colbert",

virkkoi hän äkkiä seisahtuen, "niin minähän olisin häviön partaalla jo

ennen kuin pääsen hallitsemaankaan?"

"Valtio on todella vararikkoinen, sire", vastasi järkkymätön

numeromies.

"Mutta jossakinhan täytyy olla rahaa, monsieur?"

"Niin kyllä, sire, ja ensi alkuun toinkin jo teidän majesteetillenne

selvitykseksi luettelon eräistä varoista, joita herra kardinaali de

Mazarin ei ole tahtonut mainita testamentissaan eikä missään muussakaan

asiakirjassa; hän oli ne uskonut minulle."

"Teille?"

"Niin, sire, sillä määräyksellä, että luovutan ne teidän

majesteetillenne."

"Mitä! Hänellä oli muitakin varoja kuin testamentin mainitseman

luettelon neljäkymmentä miljoonaa?" Colbert kumarsi.

"Mutta siinäpä oikea kuilu mieheksi!" jupisi kuningas. "Mazarin

toisella puolen ja Fouquet toisella, kenties enemmän kuin sata

miljoonaa heillä kaksistaan, -- en enää ihmettele, että kuninkaallinen

rahasto on tyhjä."

Colbert seisoi hievahtamattomana.

"Ja onko minulle tuleva summa perimisen arvoinen?" kysäisi kuningas.

"Kyllä, sire, jokseenkin -- se nousee kolmeentoista miljoonaan

livreen."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig värähtäen ilosta; "kolmetoista

miljoonaa sanotte, Colbert?"

"Kolmetoista, niin, teidän majesteettinne."

"Joista kukaan ei tiedä mitään?"

"Ne olivat herra kardinaalin salattuna vararahastona."

"Ja onko summa teidän huostassanne?"

"On tällähaavaa, sire."

"Ja minä saan sen?"

"Kahdessa tunnissa."

"Mutta missä se siis on?"

"Erään herra kardinaalille kuuluneen kaupunkitalon kellarissa, jonka

hän on hyväntahtoisesti määrännyt minulle erityisessä testamenttinsa

lisäyksessä."

"Tunnette siis kardinaalin testamentin?"

"Minulla on hänen allekirjoittamansa kaksoiskappale; se on tässä."

Colbert veti asiakirjan luonnollisin ilmein taskustaan ja näytti sitä

kuninkaalle, joka silmäsi rakennuksen lahjoittamista koskevaa kohtaa.

"Mutta tässä puhutaan vain rakennuksesta", huomautti hän, "eikä mainita

mitään rahoista."

"Suokaa anteeksi, sire, ne merkittiin omaantuntooni."

"Ja herra de Mazarin nojausi siinä määrin teihin, -- hän,

epäluuloisempi kaikkia muita?"

"Hän ei ollut epäluuloinen minua kohtaan, sire, kuten teidän

majesteettinne näkee."

Ludvigin katse kiintyi ihaillen noihin mitättömiin, mutta nyt

ilmeikkäisiin kasvoihin.

"Te olette rehellinen mies, herra Colbert", sanoi hän.

"Se ei ole ansioni, sire, vaan velvollisuuteni", vastasi Colbert

kylmäkiskoisesti.

"Mutta", lisäsi Ludvig, "eivätkö nuo rahat kuulu suvulle?"

"Ne olisi siinä tapauksessa otettu kardinaalin testamenttiin kuten

hänen muukin omaisuutensa. Jos nämä rahat kuuluisivat suvulle, niin

minä, joka sommittelin teidän majesteettinne hyväksi laaditun

lahjoituskirjan sanamuodon, olisin lisännyt kolmetoista miljoonaa

siihen luetteloon, jonka tarjotuksi loppusummaksi jäi neljäkymmentä

miljoonaa."

"Mitä!" huudahti Ludvig; "tekö sen lahjoituskirjan sommittelitte, herra

Colbert?"

"Niin, sire, sen toimenpiteen esittäjänä."

"Ja kardinaali piti teistä?" ihmetteli kuningas yksinkertaisesti.

"Minä takasin hänen ylhäisyydelleen, että teidän majesteettinne ei

ottaisi vastaan sellaista lahjoitusta", selitti Colbert ainiaan

rauhalliseen tapaansa, joka arkiasioissakin sai jonkunlaista

juhlallista sävyä.

Ludvig pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Oh, kuinka nuori minä olen ihmisten valtiaaksi!" mutisi hän itsekseen.

"Mihin aikaan lähetän rahat teidän majesteetillenne?" kysyi Colbert

nähdessään kuninkaan kohottavan päänsä.

"Illalla kello yksitoista. En halua, että kukaan saa niistä tietää."

Colbert ei vastannut, ikäänkuin hänelle ei olisi kieltoa annettukaan.

"Onko summa harkkoina vai rahaksilyötynä kultana?"

"Leimattuina rahoina, sire."

"Hyvä."

"Minne lähetän sen?"

"Louvreen. Kiitän teitä, herra Colbert."

Colbert kumarsi ja poistui.

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig XIV jäätyänsä yksikseen;

"mutta minä näen unta!"

Sitten hän antoi otsansa vaipua käsien varaan ikäänkuin olisi

todellakin nukkunut. Tuokion kuluttua hän kuitenkin nosti päätänsä,

pudisti kauniita kiharoitaan ja avasi rajusti ikkunan, viillyttääkseen

polttavaa otsaansa raittiissa aamun hengessä, joka toi mukanaan puiden

ja kukkasien puhdasta tuoksua. Taivaanranta heloitti loistavassa

aamuruskossa, ja auringon ensimmäiset säteet valelivat hohteellaan

nuoren kuninkaan otsaa.

"Tämä kajastus on hallitukseni aamukoite", jupisi Ludvig XIV. "Enteenkö

minulle lähetät, kaikkivaltias Jumala?..."

50.

Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.

Aamulla tieto kardinaalin kuolemasta levisi linnassa ja sieltä

kaupunkiin.

Ministerit Fouquet, Lyonne ja Letellier kokoontuivat istuntosaliin

pitämään neuvottelua. Kuningas kutsutti heidät heti luokseen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "kardinaali on kuollut. Minä annoin hänen

hoitaa loppuun asti asioitani, mutta nyt aion itse hallita. Te lausutte

minulle mielipiteitänne, milloin kysyn teiltä neuvoa. Menkää!"

Ministerit katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja heidän oli työläs

pidättyä hymyilemästä, sillä he tiesivät ruhtinaan kasvatetuksi

täydellisesti tietämättömänä valtioasioista, joten hän nyt

turhamaisuudesta otti vastuulleen ylivoimaisen taakan.

Fouquet erosi virkatovereistaan portaissa sanoen heille: "Hyvät herrat,

sitä vähemmänpä nyt on meillä huolehdittavaa." Ja hän nousi hilpeänä

vaunuihinsa. Toiset, hiukan levottomina tapausten alkavasta käänteestä,

palasivat yhdessä Pariisiin.

Kymmenen ajoissa kuningas meni äitinsä luo, jonka kanssa hänellä oli

yksityinen keskustelu; puolisen jälkeen hän nousi kuomuvaunuihin ja

läksi suoraa päätä Louvreen. Siellä hän otti vastaan paljon väkeä ja

tunsi jonkunlaista tyytyväisyyttä siitä, että huomasi kaikkien olevan

epäröiviä ja uteliaita.

Illalla hän käski sulkea kaikki Louvren portit, Seine-joen laiturin

puolella olevaa lukuunottamatta. Sinne hän asetti vartioksi kaksisataa

sveitsiläistä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa; heillä oli

määräyksenä myöntää pääsy kaikille tavaralähetyksille, mutta muuta ei

saanut ottaa vastaan, eikä mitään ollut laskettava ulos.

Täsmälleen kello yksitoista hän kuuli jyhkeiden vankkurien vierivän

porttiholviin, sitten toisen ja myöhemmin vielä kolmannen jyrinän.

Lopuksi ristikkoportti kääntyi raskaasti saranoillaan umpeen.

Pian sen jälkeen joku koputti työhuoneen ovelle. Kuningas meni itse

avaamaan ja näki Colbertin, joka ensi sanoikseen virkkoi:

"Rahat ovat teidän majesteettinne kellarissa."

Ludvig laskeutui alas portaita ja meni itse tarkastamaan kulta- ja

hopearahoilla täytettyjä nassakoita, jotka neljä Colbertin toimittamaa

miestä oli juuri kierittänyt kellariin, sen avaimen oli kuningas samana

aamuna lähettänyt Colbertille. Katselmuksen suoritettuaan kuningas

palasi huoneeseensa, kintereillään Colbert, jonka järkkymätön

kylmäverisyys ei ollut lämmennyt pienimmälläkään omakohtaisen

tyytyväisyyden säteellä.

"Monsieur", virkkoi hänelle kuningas, "mitä tahtoisitte palkinnoksenne

tästä uskollisuudesta ja tunnollisuudesta?"

"En mitään, sire."

"Kuinka! Ette mitään? Ettekö edes tilaisuutta palvella minua?"

"Vaikkei teidän majesteettinne toimittaisikaan minulle sitä

tilaisuutta, niin palvelisin teitä kuitenkin. Minun on mahdoton olla

olematta kuninkaani uskollisin palvelija."

"Mazarinin rahastonhoitajasta saatte siirtyä kuninkaan intendentiksi,

herra Colbert."

"Mutta valtionrahastolla on yli-intendentti, sire."

"Rahaministerini, niin."

"Sire, yli-intendentti on valtakunnan mahtavin mies."

"Ah, niinkö luulette?" huudahti Ludvig punastuen.

"Hän murskaa minut viikossa, sire, sillä teidän majesteettinne

antaa minulle valvonnan, jossa tarvitaan voimaa. Intendentti on

yli-intendentin alaisena toisarvoisessa asemassa."

"Te kaipaatte tukea... ette luota minuun?"

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teidän majesteetillenne, että herra

Fouquet oli herra Mazarinin eläessä valtakunnan toinen mies; nyt on

herra Mazarin kuollut, ja herra Fouquetista on tullut ensimmäinen."

"Monsieur, suostun siihen, että tänään vielä puhutte minulle melkein

mitä hyvänsä, mutta huomenna, painakaa se mieleenne, en enää siedä

liikaa."

"Käyn siis tarpeettomaksi teidän majesteetillenne."

"Sitä jo olette, kun pelkäätte joutuvanne ikävyyksiin minua

palvellessanne."

"Minä pelkään ainoastaan joutuvani asemaan, jossa en voi teitä

palvella."

"Mitä siis tahdotte?"

"Toivoisin teidän majesteettinne antavan minulle apulaisia intendentin

virkaan."

"Silloin virkanne menettää arvoaan."

"Mutta se voittaa turvallisuutta."

"Valitkaa sitten kumppaninne."

"Herrat Breteuil, Marin, Hervard."

"Hyvä, huomenna annetaan siitä määräys."

"Kiitän, sire."

"Siinäkö kaikki, mitä pyydätte?"

"Ei, sire; vielä yksi seikka... sallikaa minun muodostaa tilikomitea,

jolla on tuomiovalta."

"Mitä siitä tuomioistuimesta olisi hyötyä?"

"Se toimittaisi rangaistukseen ne veronkantajat ja heidän

puoluelaisensa, jotka ovat kymmenen viime vuoden aikana tehneet

kavalluksia."

"Mutta... miten heidän suhteensa menetellään?"

"Hirtetään kolme, ja siten saadaan toiset luovuttamaan takaisin, mitä

ovat anastaneet."

"En kuitenkaan voi aloittaa hallitustani mestauksilla, herra Colbert."

"Päin vastoin, sire, muutoin joudutte lopettamaan sen aivan verisesti."

Kuningas ei vastannut.

"Suostuuko teidän majesteettinne?" kysyi Colbert.

"Mietin asiaa, monsieur."

"Kun teidän majesteettinne on miettinyt, on se jo myöhäistä."

"Miksi niin?"

"Olemme tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ovat meitä etevämpiä, jos

heitä varoitetaan ennakolta."

"Asettakaa sitten se tuomiovaltuusto, monsieur."

"Kuulustan siihen heti jäsenet, sire."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, sire; on vielä yksi tärkeä seikka. Mitä oikeuksia teidän

majesteettinne myöntää tälle intendenttivirastolle?"

"Oh... en oikein tiedä... tulee noudattaa tapoja..."

"Sire, on välttämätöntä, että tähän virkaan kuuluu oikeus tutustua

kaikkeen kirjeenvaihtoon Englannin kanssa."

"Mahdotonta, monsieur, sillä ne kirjeet avataan nyt neuvostossa; herra

kardinaali hoiti ulkomaisen kirjeenvaihdon yksinään."

"Luulin teidän majesteettinne aamulla ilmoittaneen, että te ette enää

käytä vakinaista neuvostoa."

"Niin, se kyllä on totta."

"Niinpä teidän majesteettinne suvainneekin itse ja ihan yksin lukea

kirjeensä, etenkin Englannista saapuvat; pidän kiinni erikoisesti juuri

tästä kohdasta."

"No, te saatte hoitaaksenne sen kirjeenvaihdon, monsieur, tehden siitä

selkoa minulle."

"Nyt, sire, mitä saan tehtäväkseni raha-asioissa?"

"Saatte huolehtia kaikesta, mitä herra Fouquet ei tee."

"Sitä juuri halusin teidän majesteetiltanne. Kiitos, sire, nyt lähden

levollisena."

Tämän sanottuansa hän läksikin. Ludvig katsoi hänen jälkeensä. Colbert

ei ollut vielä edennyt sataa askelta Louvresta, kun kuninkaan luo

saapui pikalähetti Englannista. Tarkastettuaan sidettä Ludvig päätti

murtaa sinetin ja näki ensimmäiseksi kirjeen kuningas Kaarle II:lta.

Englantilainen valtias kirjoitti kuninkaalliselle serkulleen

seuraavasti:

'Teidän majesteettinne on varmaankin hyvin levoton herra

kardinaali Mazarinin sairauden johdosta, mutta vaaran liioittelu

on parempikin teidän majesteetillenne, kun kardinaalin

henkilääkärinkin jo ilmoitetaan katsoneen hänen tilansa

toivottomaksi. Kiitän teitä suosiollisesta vastauksestanne

esitykseeni lady Henriette Stuartin suhteen, ja viikon kuluttua

prinsessa matkustaa hovinsa kanssa Pariisiin.

Hyvillä mielin tunnustan kiitollisuuteni ystävyydestä, jota olette

osoittanut minua kohtaan, joten saan yhä suuremmalla syyllä sanoa

teitä veljekseni. Ja erityisesti ilahduttaa mieltäni se, että voin

teidän majesteetillenne todistaa, kuinka suuressa arvossa pidän

suopeuttanne: sanon senvuoksi avoimesti, että kun te kaikessa

hiljaisuudessa linnoitutatte Belle-Isle-en-Meriä, se surettaa

mieltäni. Teette siinä väärin. Me emme milloinkaan joudu sotaan

keskenämme. Tuo toimenpide ei tee minua levottomaksi, se ainoastaan

pahoittaa mieltäni... Te tuhlaatte siihen hyödyttömästi miljoonia,

sen voitte sanoa ministereillenne, -- ja olkaa varma siitä, että

minun poliisini ovat hyvin selvillä asiasta. Osoittakaa te,

veljeni, minulle tilaisuuden sattuessa samanlainen palvelus.'

Kuningas soitti kiivaasti, ja kamaripalvelija astui sisälle.

"Herra Colbert lähti täältä vastikään eikä voi olla vielä kaukana.

Kutsuttakoon hänet takaisin!" huusi hän.

Kamaripalvelija oli lähdössä toteuttamaan käskyä, mutta kuningas

pidättikin hänet.

"Ei", sanoi hän itsekseen, "ei... nyt käsitän, mistä se juttu johtuu.

Belle-Isle on herra Fouquetille kuuluva saari; sen linnoittaminen on

salahanke hänen taholtaan... tämän vehkeen ilmitulo on yli-intendentin

lankeemus, ja paljastus aiheutuu Englannin kirjeenvaihdosta; sentähden

siis Colbert tahtoi saada sen huostaansa... Oh, minä en kuitenkaan voi

nojautua yksinomaan siihen mieheen; hänellä on ainoastaan pää, minä

tarvitsen myöskin käsivarren!"

Äkkiä hän huudahti ilahtuneesti.

"Minulla oli eräs muskettiluutnantti", sanoi hän kamaripalvelijalleen.

"Niin, sire, herra d'Artagnan."

"Hän on tilapäisesti jättänyt palvelukseni. Etsittäköön hänet käsille,

ja hän olkoon täällä huomenna aamupuhutteluni alkaessa."

Kamaripalvelija kumarsi ja meni ulos.

-- Kolmetoista miljoonaa kellarissani, -- ajatteli kuningas -- Colbert

pitelemässä kukkaroani ja d'Artagnan miekkaani minä olen kuningas!

51.

Intohimo.

Kun Atos Pariisiin tultuaan oli vielä samana päivänä toimittanut

lähetystehtävänsä Palais-Royalissa, palasi hän suoraan hotelliinsa Rue

Saint-Honorén varrelle. Siellä hän tapaa varakreivi de Bragelonnen,

joka odotteli hänen huoneessaan puhellen Grimaudin kanssa.

Ei ollut helppo keskustella tämän vanhan palvelijan kumppanina;

ainoastaan kaksi miestä pystyi siihen kunnollisesti; Atos ja

d'Artagnan. Edelliselle se onnistui siten, että Grimaud itse koetti

saada häntä puhumaan; d'Artagnan taasen osasi panna Grimaudin kielen

käyntiin.

Raoul oli ottanut työkseen haastatella vanhusta Englannin matkasta, ja

Grimaud olikin kertonut sen hänelle kaikkia yksityiskohtia myöten

epälukuisilla merkeillä ja kahdeksalla sanalla, ei enemmällä eikä

vähemmällä puheella. Aaltoilevalla kädenliikkeellä hän ensin ilmaisi,

että hän oli herransa kanssa matkustanut meren yli.

"Jotakin erityistä tehtävää suorittamaan?" kysyi Raoul.

Grimaud vastasi nyökkäyksellä.

"Jossa kreivi kohtasi vaaroja?" tiedusti Raoul.

Grimaud kohautti hiukan olkapäitänsä kuin sanoakseen: "Ei liikaa eikä

vähän."

"Mutta millaisia vaaroja?" tivasi Raoul.

Grimaud osoitti miekkaa, tulennosta ja seinällä riippuvaa muskettia.

"Herra kreivillä oli siellä siis vihollinen?" huudahti Raoul.

"Monk", vastasi Grimaud.

"On merkillistä", jatkoi Raoul, "että herra kreivi yhä pitää minua

alokkaana eikä ota minua osalliseksi hankkeittensa kunniaan ja

vaaroihin!"

Grimaud hymyili. Juuri silloin Atos tuli kotiin. Isäntä valaisi hänelle

portaissa, ja herransa askeleet tuntien Grimaud riensi häntä vastaan,

jolloin keskustelu äkkiä katkesi.

Mutta Raoul oli päässyt vauhtiin; hän ei voinut enää hillitä

uteluhaluaan, vaan sanoi tarttuessaan vilkkaasti, mutta kunnioittavan

hellästi kreivin molempiin käsiin:

"Mistä johtuu, kreivi, että te läksitte niin vaaralliselle retkelle

sanomatta minulle jäähyväisiä, pyytämättä miekkani apua, vaikka minun

pitäisi olla teidän tukenanne, kun minulla nyt on voimaa ja te olette

kasvattanut minusta miehen? Voi, tahdotteko siis panna minut alttiiksi

niin julmalle koettelemukselle, etten enää milloinkaan saa teitä

nähdä?"

"Kuka sinulle on sanonut, että matkani oli vaarallinen, Raoul?" vastasi

kreivi jättäessään viittansa ja hattunsa Grimaudille, joka oli juuri

päästänyt hänen miekkansa hankkiluksesta.

"Minä", ilmaisi Grimaud.

"Ja miksi?" kysyi Atos ankarasti.

Grimaud joutui hämilleen; Raoul ehättäysi vastaamaan hänen puolestaan:

"On luonnollista, kreivi, että hyvä Grimaud sanoo minulle totuuden

kaikessa, mikä koskee teitä. Ken sitten rakastaisi ja tukisi teitä,

ellen minä?"

Atos ei vastannut. Hän teki ystävällisen liikkeen, joka sai Grimaudin

poistumaan, ja istuutui sitten nojatuoliin, Raoulin jäädessä seisomaan

hänen eteensä.

"Varmaa vain on", jatkoi Raoul, "että matkanne oli erityisessä

tehtävässä suunniteltu ja että teräs ja tuli uhkasivat teitä."

"Älkäämme puhuko siitä enää, varakreivi", sanoi Atos lempeästi; "on

totta, että läksin äkillisesti, mutta kuningas Kaarle II:n palveleminen

vaati silloin kiireellisyyttä. Kiitän sinua huolehtimisestasi ja tiedän

voivani luottaa sinuun... Eihän sinulta liene puuttunut mitään

poissaollessani, varakreivi?"

"Ei, kiitos."

"Annoin Blaisoisille määräyksen luetuttaa sinulle sata pistolia heti

kun tarvitsisit rahaa."

"En ole käynyt tapaamassa Blaisoisia, kreivi."

"Olet siis tullut toimeen rahoista?"

"Minulle jäi kolmekymmentä pistolia hevosten ostosta, jotka vein viime

sotaretkelleni, ja herra prinssi pani suosiollisuudessaan minut kolme

kuukautta sitten voittamaan kaksisataa pistolia pelipöydässään."

"Sinä pelaat? Siitä minä en pidä, Raoul."

"En milloinkaan pelaa, mutta herra prinssi käski minun hoidella

korttejansa Chantillyssa eräänä iltana, kun kuninkaalta saapui

kuriiri... minä tottelin, ja herra prinssi määräsi minulle sen pelierän

voiton."

"Onko se talon tapana, Raoul?" kysyi Atos rypistäen kulmiaan.

"On, monsieur; joka viikko antaa herra prinssi jollekulle

aatelismiehelleen jollakin syyllä samanlaisen tilaisuuden. Hänen

korkeutensa saattueena on viisikymmentä aatelismiestä; minun vuoroni

sattui siksi kerraksi."

"Hyvä! Sinä siis läksit Espanjaan?"

"Niin, monsieur; minulla oli hyvin hauska ja mielenkiintoinen matka."

"Ja nyt olet ollut kuukauden päivät kotimaassa?"

"Niin, monsieur."

"Ja mitä olet tehnyt tällaikaa?"

"Palvelustoimiani hoitanut, monsieur."

"Et siis ole käynyt kotona la Fèressä?"

Raoul punastui. Atos silmäili häntä kiinteällä ja tyynellä katseellaan.

"Teette väärin minua kohtaan, kun epäilette minua", sanoi Raoul;

"tunnen punastuvani, mutta se tapahtuu vastoin tahtoani. Tuo

kysymyksenne herättää minussa luonnollista mielenliikutusta, ja siitä

punastun, vaan en sen vuoksi, etten olisi avomielinen."

"Minä tiedän, Raoul, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta.

Aioinkin muuten oikeastaan tiedustaa..."

"Käsitän kyllä, monsieur, että te tahdoitte kysyä, enkö ole ollut

Bloisissa."

"Aivan."

"En ole käynyt siellä enkä muutenkaan nähnyt sitä henkilöä, jota

tarkoitatte."

Raoulin ääni vapisi hänen lausuessaan nuo sanat. Kaiken

hienotuntoisuuden herkkänä oivaltajana Atos virkkoi heti:

"Sinä vastaat tuskallisella mielellä, Raoul; sinä kärsit."

"Paljon, monsieur; te olette kieltänyt minua käymästä Bloisissa ja

tapaamasta neiti de la Vallièreä."

Nuori mies vaikeni. Tuo suloinen nimi, niin rakas lausua, raateli hänen

sydäntään, samalla kun se hyväili huulia.

"Ja siinä olen tehnyt oikein, Raoul", ehätti Atos sanomaan. "En ole

raakamainen enkä kohtuuton isä; minä kunnioitan totista rakkautta,

mutta minä ajattelen sinulle tulevaisuutta... mittaamatonta

tulevaisuutta. Uusi hallitus kajastaa aamuruskon tavoin; sota kutsuu

nuorta kuningasta, jota elähyttää ritarillinen henki. Tämä urhon

innostus tarvitsee joukon nuoria ja vapaita upseereja, jotka

haltioituneina ryntäävät tuleen ja kaatuvat huutaen: _Eläköön

kuningas!_ sen sijaan että huokaisivat: _Hyvästi, puolisoni!_...

Käsitäthän tämän, Raoul. Niin kovalta kuin ajatussuuntani tuntuukin,

pyydän sinua siis uskomaan minua ja kääntämään katseesi pois

ensimmäisistä nuoruuden päivistä, jolloin totuttausit rakastamaan, --

noista hempeän huolettomuuden päivistä, jotka pehmentävät sydämen ja

tekevät sen kykenemättömäksi täyttämään kunnian ja vastoinkäymisen

vaatimuksia. Senvuoksi, sanon sen vielä kerran, Raoul, näe neuvossani

ainoastaan haluani hyödyttää sinua: ainoana kunnianhimonani on nähdä

sinun menestyvän. Uskon sinun kykenevän kehittymään huomattavaksi

mieheksi. Astu polkuasi yksin, niin edistyt paremmin ja nopeammin."

"Te olette käskenyt, monsieur", vastasi Raoul; "minä tottelen."

"Käskenyt!" huudahti Atos; "niinkö minulle vastaat? Olenko käskenyt

sinua! Oi, sinä väännät sanojani, niinkuin käsität väärin

tarkoitukseni! En ole käskenyt, olen vain pyytänyt."

"Ei, monsieur, te olette käskenyt", väitti Raoul itsepintaisesti,

"mutta vaikka olisitte vain pyytänytkin, olisi pyyntönne vielä

tehokkaampi kuin määräys. Minä en ole tavannut neiti de la Vallièreä."

"Mutta sinä kärsit, sinä kärsit?" sanoi Atos.

Raoul ei vastannut.

"Huomaan sinut kalpeaksi, alakuloiseksi... Se tunne on siis hyvin

voimakas?"

"Se on intohimo", vastasi Raoul.

"Ei toki... ainoastaan tottumus."

"Monsieur, te tiedätte, että olen matkustanut paljon, että olen

viettänyt kaksi vuotta loitolla hänestä. Kaikki tottumus luullakseni

laimenee kahdessa vuodessa. Mutta kotiin palattuani rakastin -- en

enemmän, sillä se oli mahdotonta, vaani yhtä paljon. Neiti de la

Vallière on minulle rakkain seuralainen, mutta te olette minulle Jumala

täällä maan päällä, teille uhraan kaikki."

"Se olisi väärin", sanoi Atos; "minulla ei ole sinuun enää mitään

oikeuksia. Olet jo täysi-ikäinen, et enää tarvitse minua suostumustani.

En sitäpaitsi kiellä myönnytystäni sen jälkeen, mitä nyt olet minulle

sanonut. Mene naimisiin neiti de la Vallièren kanssa, jos haluat."

Raoul värähti, mutta vastasi äkkiä: "Te olette peräti hyvä, monsieur,

ja teidän myöntymyksenne täyttää mieleni kiitollisuudella; mutta minä

en voi sitä käyttää hyväkseni."

"Kas, nyt kieltäydyt?"

"Niin, monsieur."

"Minä en enää tee muistutuksia tunteittesi johdosta, Raoul."

"Mutta sydämenne vastustaa edelleenkin tätä liittoa, te ette ole itse

tehnyt tätä valintaa."

"Se on totta."

"Se riittää pidättämään minua: voin odottaa."

"Ajattele tarkoin, Raoul; tämä on vakava askel."

"Sen kyllä tiedän, monsieur; päätökseni on kuitenkin valmis: minä

odotan."

"Mitä? Kuolemaaniko?" lausui Atos hyvin järkkyneenä.

"Voi, monsieur!" huudahti Raoul kyynelsilmin; "kuinka voittekaan noin

raadella sydäntäni, kun en ole milloinkaan antanut teille valittamisen

aihetta?"

"Se on totta, rakas lapsoseni", mutisi Atos, kiivaasti puristaen

huulensa yhteen, hillitäkseen ylivoimaiseksi pyrkivää liikutusta. "Ei,

en tahdo saattaa sinua murheelliseksi; en vain ymmärrä, mitä sinä

odottaisit... Tahdotko odottaa siinä mielessä, että kenties pääset

rakkaudestasi?"

"En monsieur; tahdon odottaa teidän mielipiteenne muuttumista."

"Teenpä kokeen, Raoul: tahdon nähdä, onko neiti de la Vallière

taipuvainen odottamaan kuten sinä."

"Niin toivon, monsieur."

"Mutta ole varuillasi, Raoul: jos hän ei odottaisikaan? Oi, sinä olet

vielä niin nuori, niin luottavainen, niin vilpitön... Naiset ovat

häilyväisiä."

"Te ette ole milloinkaan puhunut minulle pahaa naisista, monsieur;

teillä ei ole koskaan ollut heistä valittamista. Miksi siis puhuisitte

toisin juuri neiti de la Vallièren yhteydessä?"

"Olet oikeassa", myönsi Atos luoden silmänsä alas, "en ole milloinkaan

puhunut sinulle epäedullisesti naisista; minulla ei ole koskaan ollut

heistä valittamista, eikä neiti de la Vallière ole ikinä antanut

aihetta epäluuloon. Mutta ennakkolaskelmissa tulee mennä

äärimmäisyyksiin, mahdottomuuksien rajalle asti. Jos, sanon, neiti de

la Vallière ei odottaisikaan sinua?"

"Miten tarkoitatte, monsieur?"

"Jos hän kääntäisi katseensa toisaanne?"

"Toiseen mieheen, tahdotte sanoa?" virkahti Raoul kalpeana tuskasta.

"Niin kyllä."

"No, monsieur, silloin minä surmaisin sen miehen", sanoi Raoul

avomielisesti, "ja kaikki miehet, joita neiti de la Vallière pitäisi

parempina, aina siihen asti kunnes joko itse saisin surmani tai neiti

de la Vallière antaisi minulle sydämensä."

Atos hätkähti.

"Minä luulin", huomautti hän kumealla äänellä, "että vastikään sanoit

minua maalliseksi jumalaksesi, laiksesi?"

"Oh", sanoi Raoul vapisten, "te kieltäisitte minulta kaksintaistelun?"

"Jos kieltäisin, Raoul?"

"Silloin kieltäisitte minulta toivon, monsieur, ja niin ollen ette

varmaankaan kieltäisi minulta kuolemaa."

Atos kohotti katseensa varakreiviin, joka oli lausunut nämä sanat

synkällä äänenpainolla ja nyt seisoi hänen edessään apein ilmein.

"Kylliksi", sanoi kreivi pitkän vaitiolon jälkeen, "jo kylliksi tästä

surullisesta puheenaineesta, joka saa meidät kumpaisenkin

liioittelemaan. Elä päivästä toiseen, Raoul; hoida palvelustehtäviäsi,

rakasta neiti de la Vallièrea, sanalla sanoen toimi kuten mies, kun

kerran olet tullut miehen ikään. Älä vain unohda, että minä rakastan

sinua hellästi ja että sinä vakuutat rakastavasi minua."

"Ah, kreivi!" huudahti Raoul, painaen Atoksen käden sydämelleen.

"Hyvä on, rakas lapsi; jätä minut, tarvitsen lepoa. Herra d'Artagnan

muuten palasi minun kanssani Englannista; sinun pitää käydä häntä

tervehtimässä."

"Sen teen, mitä suurimmaksi mielihyväkseni; pidän herra d'Artagnanista

peräti paljon!"

"Se on oikein, hän on kunnon mies ja urhoollinen ritari."

"Ja hän rakastaa teitä", sanoi Raoul.

"Siitä olen varma... Tiedätkö hänen osoitettaan?"

"Tokihan hänet tapaan Louvressa, Palais-Royalissa, yleensä missä vain

kuningas on. Eikö hän johda muskettisotureita?"

"Ei tällähaavaa; herra d'Artagnan on levähtääkseen ottanut lomaa... Älä

siis tavoittele häntä vartiopaikoilta; hänestä antaa kyllä tietoja

muuan herra Planchet."

"Hänen entinen lakeijansa?"

"Aivan oikein, mutta nykyään maustekauppias."

"Kyllä tiedän, Rue des Lombardsin varrella?"

"Niin taitaa olla... ellei se ollut Rue des Arcis."

"Minä kyllä otan hänestä selon, monsieur, sen teen."

"Vie hänelle sydämellisimmät terveiseni ja tuo hänet mukanasi tänne

päivälliselle, ennen kuin matkustan la Fèreen."

"Kyllä, monsieur."

"Hyvää yötä, Raoul!"

"Monsieur, näen teillä arvomerkin, josta en ole tiennyt; ottakaa

vastaan onnitteluni."

"Kultaisen Taljan?... totta kyllä... Lelu, poikani, joka ei enää huvita

niin vanhaa lasta kuin minä olen... Hyvää yötä, Raoul!"

Seuraavana päivänä Raoul ei tavannutkaan d'Artagnania, kuten oli

toivonut, vaan ainoastaan Planchetin; maustekauppiaan ilo oli suuri

hänen nähdessään jälleen nuoren aatelismiehen, ja hän osasi lausua

tälle muutamia soturimaisia kohteliaisuuksia, jotka eivät ollenkaan

johdattaneet mieleen liikemiestä.

Päivää myöhemmin palatessaan Vincennesistä viidenkymmenen rakuunan

etunenässä, jotka prinssi oli hänelle uskonut, Raoul näki

Baudoyer-aukiolla miehen, joka seisoi nenä pystyssä tarkastellen

erästä taloa niinkuin katsellaan ostettavaa hevosta.

Mies oli porvarillisessa puvussa, mutta takki oli napitettu soturin

nutun kuosiin; päässä oli ihan pieni hattu, ja kupeella riippui pitkä

säilä. Ratsujen töminää kuullessaan hän heti käänsi päänsä, siirtäen

katseensa rakennuksesta rakuunoihin. Ja siinähän olikin herra

d'Artagnan, d'Artagnan jalkaisin, d'Artagnan kädet selän takana

toimittamassa pientä ratsuväen tarkastusta, sitten kun oli esiintynyt

rakennustarkastajana. Ei yksikään mies, ei ainoakaan nauhus tai

hevosenkavio välttänyt hänen katselmustaan.

Raoul ratsasti joukkonsa sivulla, ja d'Artagnan huomasi hänet kaikkein

viimeiseksi.

"Kah", virkahti hän, "kah, _mordioux_!"

"En suinkaan erehdy?" huudahti Raoul kannustaen hevostaan.

"Ei, et erehdy. Hyvää päivää!" vasta entinen muskettisoturi.

Raoul puristi sydämellisesti vanhan ystävänsä kättä.

"Pidä varasi, Raoul", sanoi d'Artagnan, "viidennen rivin toinen hevonen

pudottaa kenkänsä ennen kuin tulette Mariansillalle; sillä on enää

kaksi naulaa oikean etukavion kengässä."

"Odottakaa minua", pyysi Raoul, "tulen takaisin."

"Jätätkö osastosi?"

"Kornetti voi asettua sijaani."

"Syötkö päivällistä kanssani?"

"Hyvin mielelläni, herra d'Artagnan."

"Pidä siis kiirettä, laskeudu ratsailta tai toimita minullekin

hevonen."

"Tulen mieluummin jalkaisin."

Raoul kiirehti ilmoittamaan kornetille, joka asettui hänen paikalleen.

Sitten hän hyppäsi maahan, jätti hevosensa eräälle rakuunalle ja

tarttui iloissaan d'Artagnanin käsivarteen. Toinen oli katsellut hänen

kaikkia liikkeitään tyytyväisenä asiantuntijana.

"Ja sinä tulet Vincennesistä?" aloitti hän.

"Niin, herra chevalier."

"Kardinaali...?"

"On kovin sairaana; sanotaanpa hänen jo kuolleenkin."

"Oletko hyvissä väleissä herra Fouquetiin?" kysyi d'Artagnan,

halveksivalla olkapäiden kohautuksella ilmaisten, että Mazarinin

kohtalo ei häntä suurestikaan liikuttanut.

"Herra Fouquetiin?" toisti Raoul. "En tunnekaan häntä."

"Sen pahempi, sen pahempi, sillä uusi kuningas koettaa aina hankkia

itselleen puoluelaisia."

"No, kuningas on minulle kyllä suosiollinen", vastasi nuori mies.

"En puhu kruunusta", selitti d'Artagnan, "vaan kuninkaasta...

Kardinaalin muuttaessa toiseen elämään on Fouquet kuningas. Sinun pitää

laittautua hyviin kirjoihin Fouquetin seurueessa, ellet tahdo homehtua

koko ikääsi niinkuin minä olen homehtunut... Tosin sinulla onneksi on

muita suojelijoita."

"Ensiksikin herra prinssi."

"Hän ei kelpaa enää, ystäväiseni."

"Ja kreivi de la Fère."

"Atos! Niin, se on toista; Atos kyllä... jos tahdot luoda itsellesi

hyvän uran Englannissa, niin et voi kääntyä pätevämmän suosittajan

puoleen. Voinpa ilman liikanaista turhamaisuutta sanoa sinulle, että

minullakin on jonkun verran vaikutusvaltaa Kaarle II:n hovissa. Siinä

sitä on kuningas kerrakseen!"

"Ah!" huoahti Raoul teeskentelemättömän uteliaasti kuten jalosukuinen

nuorukainen ainakin, joka kuulee itse kokemuksen ja urhoollisuuden

haastavan.

"Niin, kuningas, joka tosin huvittelee, mutta kuitenkin on osannut

ottaa miekan käteensä ja oppinut pitämään hyödyllisiä miehiä arvossa.

Atos on Kaarle II:n suosiossa. Siirry sinne palvelukseen ja anna

palttua näille viheliäisille veronkantajille, jotka varastavat yhtä

hyvin ranskalaisilla käsillä kuin italialaisillakin hyppysillä; heitä

hiiteen haikaileva pikku kuningas, jonka hallitus tulee samanlaiseksi

kuin Frans II:n. Tunnetko historiaa, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier."

"Niin ollen tietänet, että Frans II:lla oli aina korvasärky."

"Ei, sitä minä en tiennyt."

"Että Kaarlo IV:llä oli aina päänkivistys?"

"Vai niin!"

"Ja Henrik III:lla aina vatsanpuruja."

Raoul alkoi nauraa.

"No niin, hyvä ystävä, Ludvig IV:llä on aina sydämentykytys; on surkeaa

katsella kuningasta, joka huokailee aamusta iltaan eikä kertaakaan

päivän mittaan karjaise: _Ventre-saint-gris!_ tai: _Corboeuf!_ -- ei

lausahda mitään herättävää!"

"Siitäkö syystä te heititte palveluksen, herra chevalier?" kysyi Raoul.

"Siitä."

"Mutta te itse, herra d'Artagnan, siis jätättekin kaikki silleen; te

ette tavoita menestystä!"

"Hoo, minä olin jo vankalla pohjalla", vastasi d'Artagnan keveästi.

"Minulla oli jonkun verran sukuomaisuutta."

Raoul katseli häntä. D'Artagnanin köyhyys oli tullut puheenparreksi.

Gascognelaisena hän oli voittanut kaikki sekä Ranskan että Navarran

aina erikoisiksi tunnetut gascognelaiset kohtalonsa hellittämättömällä

nurjuudella, ja Raoul oli satoja kertoja kuullut mainittavan Jobia ja

d'Artagnania niinkuin kaksoisveljekset Romulus ja Remus nimetään

yhdessä.

D'Artagnan huomasi hänen hämmästyksensä.

"Ja sitten, kai isäsi on kertonut sinulle, että käväisin Englannissa?"

"Kyllä, herra chevalier."

"Ja että siellä minua kohtasi onnellinen sattuma?"

"Ei, monsieur, siitä en ole tiennyt."

"Niin, muuan hyvä ystävä, hyvin ylhäinen mies, Skotlannin ja Irlannin

varakuningas, auttoi minua perinnölle."

"Perinnölle?"

"Pyöreähkölle."

"Niin että te olette nyt rikas?"

"Hm..."

"Kaikesta sydämestäni onnittelen teitä."

"Kiitos... Katsohan, tuossa taloni."

"Grève-torin[34] laidassa."

"Niin; sinä et pidä tästä seudusta?"

"Päin vastoin; täältä on kaunis näköala virralle... Sepä on todellakin

sievä vanhanaikainen talo!"

"_Pyhän Neitsyen kuva_ nimeltään, vanha krouvi, jonka olen kahdessa

päivässä muuttanut asuinrakennukseksi."

"Mutta krouvihan on vielä auki?"

"Tottahan toki!"

"Ja missä te asutte?"

"Minä asun Planchetin luona."

"Tehän sanoitte juuri äsken: Kas tuossa taloni."

"Niin sanoinkin, sillä se on todella minun... olen ostanut sen."

"Ahaa!" äännähti Raoul.

"Se tuottaa kymmenen prosenttia, hyvä Raoul; lyö leiville!... Ostin

talon kolmestakymmenestätuhannesta livrestä: siinä on puutarha

Mortellerie-kadun puolella; krouvihuoneistosta, johon kuuluu alakerta,

maksetaan vuokraa tuhannen livreä; yläkerran ullakosta saan viisisataa

livreä."

"Älkää nyt!"

"Aivan totta."

"Ullakosta viisisataa livreä vuokraa? Mutta eihän siellä voi asua?"

"Ei siellä asutakaan; mutta näethän, että kaksi ullakon ikkunaa on

Grève-torin puolella?"

"Niin kyllä, monsieur."

"No niin, joka kerta kun teilataan, hirtetään, ruhjotaan pyörällä

tai poltetaan, nuo molemmat ikkunat saavat vuokraajansa

kahdestakymmenestäkin pistolista."

"Uh!" sanoi Raoul inhoten.

"Se on tympäisevää, eikö totta?" virkkoi d'Artagnan.

"Uh!" toisti Raoul.

"Se on tympäisevää, mutta niin on asia... Meidän töllistelevät

pariisilaisemme ovat toisinaan ihan ihmissyöjiä. Minä en voi käsittää,

että ihmiset, kristityt ihmiset antautuvat sellaisiin keinotteluihin."

"Olette oikeassa."

"Minä puolestani", jatkoi d'Artagnan, "jos asuisin tuossa talossa,

tukkisin mestauspäivinä avaimenreiätkin; mutta minäpä en asu siinä."

"Ja te olette todella saanut ullakon vuokratuksi viidestäsadasta

livrestä?"

"Niin, kapakoitsijan raakimukselle, joka sitten puolestaan vuokraa sitä

tuollaisiin tilaisuuksiin... Sanoin siis viisitoistasataa livreä."

"Se on luonnollinen rahan korko, viiden prosentin mukaan."

"Aivan oikein. Mutta on vielä piharakennus: varastoaittoja, pari

ulkohuonetta ja kellareita, joita talvisin tosin haittaa tulvavesi, --

kaksisataa livreä; lopuksi puutarha, joka on hyvin kaunis, kun sen

istutukset saavat oivallista siimestä, ulottuessaan Saint-Gervaisin

ja Saint-Protaisin kirkon muureihin ja pääportaille asti, --

kolmetoistasataa livreä."

"Kolmetoistasataa livreä! Sehän on ruhtinaallista!"

"Sen jutun laita on seuraava: Epäilen pahoin, että muuan seurakunnan

kanunki (ne kun ovat aina rikkaita kuin Kroisos) on vuokrannut lymyisen

puutarhan huvituksiaan varten. Vuokralainen on ilmoittanut olevansa

joku Godard. Nimi on joko tekaistu tai todellinen; jälkimmäisessä

tapauksessa hän on kanunki, edellisessä taasen tuntematon henkilö,

josta minun ei tarvitse tietää sen enempää. Hän maksaa vuokran aina

etukäteen. Juuri sinut tavatessani oli muuten johtunut mieleeni, että

pitäisi vielä ostaa muuan Baudoyer-aukion puolella sijaitseva talo,

jonka takaosa liittyy minun puutarhaani; siitä tulisi yhteensä uhkea

kiinteistö. Sinun rakuunasi häiritsivät minua niissä mietteissäni. No,

poiketkaamme nyt Vannerie-kadulle, lähteäksemme suoraa päätä Planchetin

luo."

52.

D'Artagnanin opetus.

D'Artagnan joudutti askeleitaan ja vei Raoulin kamariin, jonka

maustekauppias oli luovuttanut entiselle isännälleen. Planchet oli

ulkosalla, mutta päivällispöytä oli katettu kuntoon. Kunnon liikemiehen

oloissa ilmeni erityistä säännöllisyyttä sotilaallisen täsmällisyyden

jäljiltä.

D'Artagnan johti puheen takaisin Raoulin tulevaisuuteen.

"Isäsi pitää sinua lujilla?" aloitti hän.

"Oikeudenmukaisesti, herra chevalier."

"Tiedän kyllä, että Atos on oikeudentuntoinen, mutta hän saattaa olla

hiukan umpikourainen rahoista?"

"Hän antaa minulle kuninkaallisella kädellä, herra d'Artagnan."

"Älä yhtään arastele, poikaseni; jos jolloinkin satut moniaan pistolin

puutteeseen, niin onhan vanha muskettisoturi käsillä."

"Hyvä herra d'Artagnan..."

"Sinä kai pelaat hiukan?"

"En milloinkaan."

"Sitten sinulla on onnea naisten parissa... Sinä punastut... Kas nyt

pikku Aramista!... Hyvä junkkarini, sellainen käy vielä kalliimmaksi

kuin pelaaminen. Hävittyään tosin saa tapellakin, se on korvausta.

Niin, mutta -- uh! pikku vetistelijäkuningashan on määrännyt sakkoa

niille, jotka paljastavat miekkansa! On sitä siinäkin hallitus,

Raoul-parka, onpa tosiaankin! Ajatella, että minun aikanani

piiritettiin muskettisotureita niinkuin Hektoria ja Priamosta Troijan

kaupungissa, ja silloin naiset itkivät ja muurit nauroivat ja sadat

retkut taputtivat käsiään karjuen: 'surmatkaa, surmatkaa' -- mutta eipä

vain napattu kiinni ainoatakaan muskettisoturia! _Mordioux_, sellaista

ei nykyinen sukupolvi enää saa nähdäkseen."

"Te arvostelette ankarasti kuningasta, hyvä herra d'Artagnan, ja

tuskin kuitenkaan tunnette häntä."

"Minäkö! Kuulehan, Raoul, -- paina tarkoin mieleesi, mitä sanon:

ennustan sinulle päivä päivältä, tunti tunnilta, mitä hän nyt tekee.

Kardinaalin kuoltua hän itkee; no, se on vähimmin ääliömäistä, mitä hän

voi tehdä, olletikin jos hän ei murehdi sielussaan."

"Edelleen?"

"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee

Fountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille,

jolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja

hänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo

habsburgilaiset espanjattaret,[35] minä."

"Edelleen?"

"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset

sveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa

hän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon

menee hyvinkin viisi souta päivässä."

"Voi, älkää puhuko noin!"

"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain

tai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään,

mitä se minuun kuuluu?"

"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa

kuninkaasta... Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin

pahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin

loukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.

"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! _Pardieu_, isäsi on

kyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu

syvälle."

"Jo nyt jotakin, chevalier!" sanoi Raoul nauraen; "nyt alatte morkata

isäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette

tänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin

muut köyhyys!"

"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää;

olen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu

haarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta

teeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään

totuuden."

"Minkä niin, hyvä herra d'Artagnan?"

"Sano minun perässäni: 'Mazarin oli kelmi'."

"Hän on nyt kenties juuri kuollut."

"Sitä suurempi syy; minä sanonkin: _oli_; jos en toivoisi hänen olevan

vainajana, niin pyytäisin sinua lausumaan: 'Mazarin on kelmi.' No, sano

se nyt ystävyydestä minua kohtaan."

"Eipä minulla ole mitään sitä vastaan."

"Sano siis!"

"Mazarin oli kelmi", lausui Raoul hymyillen muskettisoturille, jonka

kasvot kirkastuivat aivan kuin hänen onnellisina päivinään.

"Maltas hiukan", pyysi viimemainittu. "Olet virkkanut esilauseen, mutta

nyt tulee päätelmä. Sano minun perässäni, Raoul, sano minun perässäni:

'Mutta minä johdun kaipaamaan Mazarinia.'"

"Chevalier!"

"Et tahdo sanoa sitä; no, niinpä kertaankin sinulle: mutta sinä johdut

kaipaamaan Mazarinia."

Nauraen he väittelivät vielä tämän periaatteellisen ohjelmatunnustuksen

sanamuodosta, kun muuan puotipalvelija astui sisään.

"Kirje herra d'Artagnanille", ilmoitti hän.

"Kiitos... Kah!" huudahti muskettisoturi.

"Kreivin käsialaa", sanoi Raoul.

"Niin, totisesti."

D'Artagnan avasi kirjeen.

"Rakas ystävä", kirjoitti Atos, "minua on pyydetty kuninkaan käskystä

tavoittamaan sinua..."

"Minua!" äännähti d'Artagnan, kirjeen pudotessa hänen kädestään

pöydälle.

Raoul otti kirjeen ja luki ääneen jatkon:

"Kiirehdi. Hänen majesteetillaan on hyvin tärkeätä asiaa, ja hän

odottaa sinua Louvressa."

"Minua!" kertasi muskettisoturi toistamiseen.

"Hei hei", sanoi Raoul.

"Ho hoo", vastasi d'Artagnan. "Mitä tämä merkitsee?"

Ensimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä

kerran.

"On merkillistä, että kuningas kutsuttaa minut luokseen", tuumi hän.

"Miksi niin", kysyi Raoul; "tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista

palvelijaa kuin te olette?"

"Hohoi!" huudahti upseeri väkinäisesti; "jopa teet pilaa minusta,

Raoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut

minua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa,

miten sitä sanoisikaan."

"Pahempaa! Mitä sitten, herra chevalier?"

"Sinä olet nuori, olet luottavainen, ihailtavan viaton... Kuinka

mielelläni soisinkaan olevani vielä sinun tasollasi! Ollapa

neljänkolmatta iässä, sileäotsainen ja ajatukset levossa muusta paitsi

mikäli tytöt, rakkaus tai kauniit aikomukset niitä askarruttavat... Oi,

Raoul, niin kauan kun et ole vastaanottanut kuninkaitten hymyilyjä ja

kuningattarien luottamuksia, -- niin kauan kuin et ole nähnyt kahden

kardinaalin kuolemaa, joista toinen oli tiikeri ja toinen kettu, niin

kauan kun et... Mutta mitä hyödyttää tämä lepertely? Meidän täytyy

erota, Raoul."

"Miten tuon sanottekaan minulle! Noin totinen sävy!"

"Ka, sen tämä asia sietääkin... Kuulehan, minulla on tärkeä asia

sinulle."

"Sanokaa vain, herra d'Artagnan."

"Muista heti ilmoittaa isällesi, että olen matkustanut."

"Mitä! Poisko matkustatte?"

"Tietysti, pahus vieköön!... Sanot minun lähteneen päätähavin

Englantiin, asuakseni pikku maatalossani."

"Englantiin! Te!... Mutta kuninkaan käsky?"

"Huomaanpa sinut yhä vain yksinkertaisemmaksi: luuletko aivan

tosissasi, että minä ihan tieten tahtoen laittaudun tästä Louvreen ja

antaudun tuon kruunatun sudenpennun kynsiin?"

"Sudenpentu! kuningas? Oletteko järjiltänne, herra chevalier?"

"Päinvastoin, en ole koskaan ollut paremmin järjilläni kuin juuri nyt.

Sinä et oivalla, mitä hän tahtoo minusta, tuo Ludvig Hurskaan arvoisa

poika! Mutta, _mordioux_, se onkin politiikkaa... hän ihan

yksinkertaisesti aikoo toimittaa minut Bastiljiin."

"Minkätähden?" huudahti Raoul aivan kauhuissaan kuulemastansa.

"Sen johdosta, mitä hänelle eräänä päivänä haastoin Bloisissa...

kiivailin silloin, ja hän muistaa sen."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Että hän oli pelkuri, vetelys, nauta."

"Voi, hyvä Jumala!..." hirmustui Raoul; "onko mahdollista, että

sellaisia sanoja kirposi kieleltänne?"

"En kenties puhunut juuri kirjaimellisesti siten, mutta ajatus oli

sama."

"Mutta kuningas olisi vangituttanut teidät heti?"

"Kellä? Minullahan oli muskettisoturien päällikkyys; hänen olisi ollut

pakko käskeä minun retuuttaa vankilaan itseni, siihen en olisi

mitenkään suostunut, olisin noussut vastarintaan jommassakummassa

ominaisuudessa... Ja sitten siirryin Englantiin... ei näkynyt enää

d'Artagnania... Nyt on kardinaali kuollut tai kuolemaisillaan, on

kuultu minun tulleen Pariisiin, minut tahdotaan siepata kiinni."

"Kardinaali oli siis teidän suojelijanne?"

"Kardinaali tunsi minut; hän tiesi minusta erityisiä yksityispiirteitä

ja minä samaten hänestä: me pidimme toisiamme molemminpuolisesti

arvossa... Ja luovuttaessaan sitten sielunsa paholaiselle hän tietenkin

on kehoittanut Itävallan Annaa toimittamaan minut hyvään säilyyn.

Menehän siis kertomaan isällesi, mitä on tapahtunut; hyvästi!"

"Rakas herra d'Artagnan", sanoi Raoul ihan järkkyneenä, vilkaistuaan

ulos ikkunasta, "te ette voi edes paeta."

"Kuinka niin?"

"Tuolla alhaalla näkyy joku sveitsiläisupseeri odottavan teitä."

"Entä sitten?"

"Hän tietysti vangitsee teidät."

D'Artagnan purskahti raikuvaan nauruun.

"Oh, tiedän kyllä, että jos asetutte vastarintaan ja antaudutte

taisteluunkin, te suoriudutte voittajana. Mutta se on kapinaa, ja te

olette itse upseeri, joten tiedätte, mitä sotakuri merkitsee."

"Peijakkaan poika! Sitä kasvatusta, sitä todistelukykyä!" murisi

d'Artagnan.

"Hyväksyttehän käsitykseni?"

"Tietenkin. En menekään kadulle, missä tuo taulapää odottelee, vaan

livahdan koreasti takaportaista. Minulla on onneksi hyvä hevonen

tallissa; ratsastan sen ensin pakahduksiin, siihen minulla on varoja,

ja ratsun toisensa jälkeen revähdyttäen pääsen yhdessätoista tunnissa

Boulogneen; tie on tuttu... Älä sano isällesi muuta kuin yksi seikka."

"Mitä niin?"

"Että... se minkä hän hyvin tietää on Planchetin tallessa yhtä

viidennestä vailla, ja että..."

"Mutta, rakas herra d'Artagnan, ajatelkaa sentään vielä: jos pakenette,

niin teitä vastaan tehdään kaksikin hankalaa väitettä."

"Mitä muka sanotaan, ystäväiseni?"

"Ensiksikin, että olette pelännyt."

"Hoo, kuka niin sanoo?"

"Kuningas ensimmäisenä."

"No niin, mutta... hän puhuu silloin totta. Minua peloittaa."

"Toiseksi väitetään, että tunnette itsenne syylliseksi."

"Syylliseksi! Mihinkä?"

"Niihin rikkomuksiin, joita viaksenne luetaan."

"Sekin on totta... Ja sinä siis neuvot minua lähtemään teljettäväksi

Bastiljiin?"

"Kreivi de la Fère neuvoisi teille samaa kuin minäkin."

"Perhana, sen kyllä tiedän", virkkoi d'Artagnan miettivästi; "sinä olet

oikeassa, minä en pääse tästä. Mutta jos minut todella pistetään suoraa

päätä tyrmään?"

"Me vapauttaisimme teidät sieltä", sanoi Raoul säveän levollisesti.

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan tarttuen hänen käteensä, "sinäpä

lausuit sen urheaan tapaan; tuo on ilmettyä Atosta! No niin, minä

menen. Älä unohda viimeistä ohjettani."

"Yhtä viidennestä vailla", sanoi Raoul.

"Niin. Sinä olet kunnon poika, ja tahdonkin, että lisäät vielä yhden

seikan tuohon viimeiseen."

"Sanokaa vain!"

"Se on se, että jos teidän ei onnistu nykäistä minua Bastiljista ja

minä kuolen sinne -- sellaista on nähty --, jos minusta siis tulee

ilkeä vanki, tähän asti toki oltuani siedettävä ihminen, lahjoitan

siinä tapauksessa kolme viidennestä sinulle ja neljännen isällesi."

"Chevalier!"

"_Mordioux_, jos haluatte sitä käyttää messujen luetuttamiseen

sieluparkani hyväksi, niin sehän on teidän vallassanne."

Sen sanottuaan d'Artagnan otti seinältä hankkiluksensa, kiinnitti

miekan kupeelleen, sieppasi hatun, jonka sulka oli ihan uutukainen, ja

ojensi kätensä Raoulille, joka syöksähti hänen syliinsä.

Myymälään päästyänsä hän loi silmäyksen puotipalvelijoihin, joissa

kohtaus herätti jonkunlaisen levottomuuden häiritsemää ylpeyttä, ja

pisti kätensä rusinalaatikkoon, ennen kuin astui upseeria kohti, joka

järkkymättömänä odotteli oven edustalla.

"Ahaa, tuttua väkeä!... Tehän siinä olettekin, herra von Friedisch!"

huudahti muskettisoturi iloisesti. "Kas, kas, ystäviä siis vangitaan?"

"Vangitaan!" äännähtivät kauppa-apulaiset keskenään.

"Se olemas minä", lausui sveitsiläinen. "Hyvä päivä, monsir

d'Artagnan!"

"Pitääkö minun luovuttaa miekkani? Sanonpa teille, että se on pitkä ja

raskas: jättäkää se minulle Louvreen asti, -- tunnen oloni kovin

kömpelöksi kaduilla ilman säilää, ja vielä kohelommaksi joutuisitte te

kahden kantajana."

"Kuningas ei sanomas", vastasi sveitsiläinen; "bitägä deitän miekka."

"No, hyvä; siinä kuningas osoitti mieluista kohteliaisuutta.

Lähtekäämmekin siis vain kiireesti."

Hra von Friedisch ei ollut luonnostaan puhelias, ja d'Artagnanilla oli

niin paljon ajattelemista, että hän haipui puheluluonnostaan.

Planchetilta ei ollut pitkä matka Louvreen; kymmenessä minuutissa

tultiin perille. Alkoi jo olla pimeä.

Herra von Friedisch tahtoi mennä sisään vahtiportista.

"Ei", esteli d'Artagnan, "siten menetämme aikaa; menkäämme pikku

portaista."

Sveitsiläinen noudatti d'Artagnanin neuvoa ja johti hänet Ludvig XIV:n

työhuoneen eteiseen.

Siellä hän kumarsi vangilleen ja sanaakaan virkkamatta palasi

vartiopaikalleen.

53.

Kuningas.

D'Artagnan ei ollut ehtinyt ihmetellä, miksi häneltä ei ollut otettu

pois miekkaa, kun jo työhuoneen ovi avautui ja kamaripalvelija huusi:

"Herra d'Artagnan!"

Muskettisoturi suoristausi paraatiasentoon ja astui sisään uljas ilme

silmissään, otsa tyynenä ja viikset kierrettyinä jäykiksi.

Kuningas istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Hän ei ollut

millänsäkään muskettisoturin astunnan kajahdellessa permantokuutioista,

ei edes kääntänyt päätänsä. D'Artagnan eteni ihan keskilattialle, ja

huomatessaan, ettei kuningas ollut hänestä tietääkseen, hän varsin

hyvin oivalsi sen olevan teeskentelyä, jonkunlaista hankalaa johdantoa

selitykselle, jota valmisteltiin. Niinpä hän käänsi selkänsä

ruhtinaalle ja alkoi hyvin harrastavasti tarkastaa kattoreunuksen

freskomaalauksia ja laen halkeimia.

Tätä kenttäliikettä säesti lyhyt ja äänetön tuuminta:

-- Vai niin, tahdot nöyryyttää minua, -- sinä, jonka olen nähnyt

kapalossa, sinä, jonka olen pelastanut kuin oman lapseni, -- sinä, jota

olen palvellut kuin Jumalaa, eli palkattomana. Maltas, maltas, kyllä

saat nähdä, mihin pätee mies, joka on viheltänyt hugenottien sotalaulua

kardinaalille päin silmiä, todelliselle kardinaalille!

Samassa Ludvig XIV kääntyi häneen päin.

"Te siis olette saapunut, herra d'Artagnan", hän sanoi.

D'Artagnan näki liikkeen ja jäljitteli sitä.

"Niin, sire", vastasi hän.

"Hyvä on; olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen laskenut yhteen."

D'Artagnan vain kumarsi vastaukseksi.

-- Tämä on jotensakin kohteliasta, -- ajatteli hän, -- ja siihen ei

minulla ole mitään sanomista.

Ludvig piirrälsi rajusti kynällään ja viskasi sen vihaisesti kädestään.

-- Oikein, laittaudu nyt suutuksiin, jotta pääset vauhtiin, -- ajatteli

muskettisoturi; -- paremminhan sitten osaan minäkin sovittaa sävyäni:

ensimmäisellä kerralla Bloisissa en vielä tyhjentänytkään sydäntäni.

Ludvig nousi ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; sitten hän pysähtyi

d'Artagnanin eteen ja katseli tätä sekä käskevästi että

hyväntahtoisesti.

-- Mitä hän tahtoneekaan minusta? No, anna tulla vain! hän ajatteli

muskettisoturi.

"Monsieur", aloitti kuningas, "te kai tiedätte, että herra kardinaali

on kuollut?"

"Olen sitä arvellut, sire."

"Niinmuodoin tiedätte myös, että nyt olen oma herrani"

"Se ei suinkaan johdu kardinaalin kuolemasta, sire; mies on itsenäinen,

kun vain tahtoo."

"Niin kyllä; mutta muistanette vielä kaikki, mitä sanoitte minulle

Bloisissa?"

-- Kas, siinä sitä nyt ollaan, -- ajatteli d'Artagnan, minä en siis

erehtynyt. No, sitä parempi; siinä on todistus, että minulla vieläkin

on varsin hyvä vainu.

"Ette vastaa?" virkahti Ludvig.

"Sire, luulen muistavani..."

"Luulette vain?"

"Siitä on pitkä aika."

"Ellette te muista, niin minä kyllä muistan. Te sanoitte minulle

seuraavasti, -- kuunnelkaa minua tarkoin."

"Minä olen pelkkänä korvana, sire, sillä keskustelu todennäköisesti

kääntyy minulle mielenkiintoiseksi."

Ludvig tähysti muskettisoturia vielä kerran; tämä siveli hattunsa

sulkaa, sitten viiksiään, ja odotti pelottomasti.

Ludvig XIV jatkoi:

"Te lähditte palveluksestani, monsieur, lausuttuanne koko totuuden?"

"Niin, sire."

"Toisin sanoen, selitettyänne minulle mitä luulitte todeksi minun

ajatus- ja toimintatapani suhteen. Hyvä niinkin. Aloititte

huomautuksella, että olitte palvellut sukuani neljäneljättä vuotta ja

tunsitte väsymystä."

"Niin, sen kyllä sanoin, sire."

"Ja sitten tunnustitte, että väsymys oli vain veruke, -- että

todellisena syynä olikin tyytymättömyys."

"Olin tosiaan tyytymätön, mutta se mieliala ei tietääkseni ole missään

tullut ilmi; jos rohkeana miehenä puhuinkin avonaisesti teidän

majesteetillenne, en ole kenenkään muun seurassa edes ajatellut silloin

lausumaani suuntaan."

"Älkää suotta puolustelko, herra d'Artagnan, vaan kuunnelkaa edelleen.

Lausuttuanne minulle sen moitteen, että olitte tyytymätön, saitte

vastaukseksi lupauksen; minä sanoin teille: 'Odottakaa'. Onko se

totta?"

"Kyllä, sire, totta niinkuin se, mitä minä siihen sanoin."

"Te vastasitte minulle: 'Myöhemmällä? Ei, vaan nyt heti, tähän

tarpeeseeni...' Älkää puolustelko, minä pyydän... Se oli aivan

luonnollista; mutta te ette säästellyt ruhtinastanne, herra

d'Artagnan."

"Sire... säästellyt!... mitätön sotilas kuningasta!"

"Te kyllä ymmärrätte minua hyvin; te tiedätte, että olin myötätunnon

tarpeessa; tiedätte, etten minä ollut valtias, että perustin toivoni

tulevaisuuteen. Mutta tulevaisuudesta puhuessani te vastasitte minulle:

'Eroni... heti paikalla!'"

D'Artagnan puri viiksiään.

"Se on totta", hän mutisi.

"Te ette imarrellut minua ahdinkoni aikana", lisäsi Ludvig XIV.

"Mutta", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, "jos en

imarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään

pettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira

ovenne edessä, -- hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä

luuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin

eroa, josta teidän majesteettinne puhuu."

"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän

olisi tullut kohditella minua... Mitä näittekään moitittavaa

kuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II:lle?... Tai

sanokaamme pikemmin... että hän ei ottanut puolisokseen neiti de

Mancinia?"

Tämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän

katseen.

-- Kah, kah! -- ajatteli jälkimmäinen; -- eipä hän ole ainoastaan

muistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!

"Teidän tuomionne", jatkoi Ludvig XIV, "kohtasi sekä kuningasta että

ihmistä... Mutta, herra d'Artagnan... se heikkous... sillä tehän

katsoitte sitä heikkoudeksi?"

D'Artagnan ei vastannut.

"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta

eikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, -- kohottaessaan ja

tukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt

ansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs,

niin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut

minua?"

"Sire..."

"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi

pahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta."

D'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään

sävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.

"Lienette sittemmin harkinnut?" aloitti Ludvig XIV jälleen.

"Mitä niin, sire?" kysyi d'Artagnan kohteliaasti.

"Kaikkea nyt puheena ollutta, monsieur."

"Kyllä, sire, tietysti..."

"Ja olette kaiketi vain odottanut tilaisuutta, ottaaksenne sananne

takaisin?"

"Sire!"

"Minusta tuntuu kuin epäröitsisitte."

"En oikein ymmärrä sitä, minkä sanomisella teidän majesteettinne minua

kunnioittaa."

Ludvig rypisti kulmiaan.

"Suokaa minulle anteeksi, sire; minulla on hyvin hidas käsityskyky...

oivallan kaikkea vaivalloisesti, -- joskin kerran selville päästyäni

säilytän hyvin mielessäni."

"Niin, teillä on nähdäkseni hyvä muisti."

"Melkein yhtä hyvä kuin teidän majesteetillanne."

"Antakaakin minulle siis pian selvyys... aikani on kallista. Mitä

olette tehnyt sen jälkeen kun saitte eronne?"

"Olen menestynyt, sire."

"Se on kova sana, herra d'Artagnan."

"Teidän majesteettinne näkyy antavan sille ikävän merkityksen. Tunnen

kuningasta kohtaan syvää kunnioitusta, ja jos pitkällinen tottumukseni

leiri- ja kasarmielämään saattaakin aiheuttaa esiintymiseeni

säädyttömyyttä, on teidän majesteettinne liian korkealla yläpuolellani,

loukkaantuaksenne sanasta, joka viattomasti luiskahtaa soturin suusta."

"Tiedänkin tosiaan, että te olette suorittanut loistavan urotyön

Englannissa, monsieur. Pahoittelen vain, että te olette rikkonut

lupauksenne."

"Minäkö?" huudahti d'Artagnan.

"Epäilemättä... Te vakuutitte pidättyvänne palvelemasta ketään muuta

ruhtinasta, kun otitte eron väestäni. Kuitenkin työskentelitte kuningas

Kaarle II:n lukuun, ihmeellisellä tavalla siepatessanne kenraali

Monkin."

"Suokaa anteeksi, sire, minä työskentelin omaan lukuuni."

"Onnistiko?"

"Niinkuin viidennentoista vuosisadan seikkailijaa."

"Mitä sanotte onnistamiseksi? menestykseksi?"

"Sataatuhatta écua, sire, jotka nyt omistan palkkiona viikon puuhasta,

-- kolmin verroin suurempana summana kuin olen kaikkiaan pidellyt

viidenkymmenen vuoden mittaan."

"Kaunis erä... mutta teillähän lienee kunnianhimoa?"

"Minulla, sire? Jo neljännestä pidin aarteena, ja vakuutan teille,

etten ajattele pääomani lisäämistä."

"Mitä! Aiotte olla jouten?"

"Niin, sire."

"Hylätä miekkanne?"

"Se on jo tehty."

"Mahdotonta, herra d'Artagnan", sanoi Ludvig päättävästi.

"Mutta, sire..."

"Minä en tahdo sitä", selitti nuori ruhtinas niin vakavalla ja

käskevällä äänellä, että d'Artagnan liikahti hämmästyneenä ja

rauhattomanakin.

"Salliiko taidan majesteettinne minun virkkaa sanasen vastaukseksi?"

kysyi hän.

"Puhukaa."

"Tämän päätöksen tein ollessani köyhä ja puilla paljailla."

"Vaikka niinkin. No!"

"Ja nyt tänä päivänä, kun toimellisuudella olen saanut huolettoman

aseman, teidän majesteettinne riistäisi minulta vapauteni, tuomitsisi

minut kokemaan kovaa, kun voin elää mukavasti?"

"Sopiiko teidän, monsieur, tutkistella minun tarkoituksiani ja vetää

minua tilille?" sanoi Ludvig melkein vihaisesti; "kuka on teille

sanonut, mitä minä teen ja miten teidän käy?"

"Sire", vastasi muskettisoturi rauhallisesti, "suorapuheisuus ei

nähtävästi enää olekaan keskustelumme ohjeena niinkuin sinä päivänä,

jolloin selitimme kantaamme Bloisissa."

"Ei, monsieur, kaikki on muuttunut."

"Onnittelen teidän majesteettianne siitä vilpittömästi, mutta..."

"Mutta te ette usko sitä?"

"Minä en ole mikään suuri valtiomies, mutta minulla on silmää

liikeasioissa; se on niissä jokseenkin taattu, ja minä en näe asemaa

ihan siinä valossa kuin teidän majesteettinne. Mazarinin hallituskausi

on päättynyt, mutta nyt alkaa finanssimiesten valtakausi. Heillä on

rahat: teidän majesteettinne ei useinkaan saane niitä nähdäkseen.

Noiden nälkäisten susien kynsissä eläminen on nuivaa miehelle, joka on

suunnitellut itselleen riippumatonta tulevaisuutta."

Samassa joku koputti työhuoneen oveen; kuningas kohotti ylpeästi

päätänsä.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän; "herra Colbert tuo

minulle raportin. Astukaa sisään, herra Colbert!"

D'Artagnan siirtyi syrjään. Colbert ilmestyi, kädessään papereita ja

tuli kuninkaan eteen. On sanomattakin selvää, että gascognelainen

käytti tilaisuutta tarkastaakseen ovelalla ja terävällä katseellaan

näin esiintyneitä uusia kasvoja.

"Tutkinto on siis toimitettu?" kysyi kuningas Colbertilta.

"Niin, sire."

"Ja tuomarien lausunto...?"

"Se kuuluu, että syytetyt ovat ansainneet omaisuutensa ja henkensä

menetyksen."

"Vai niini" sanoi kuningas silmää räpäyttämättä, samalla luoden

syrjäkatseen d'Artagnaniin. "Entä teidän mielipiteenne, herra Colbert?"

Colbert vuorostaan silmäsi d'Artagnania. Tämä kiusallinen tarkkaaja

pidätti sanat hänen huulilleen. Ludvig XIV oivalsi pulan.

"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tässä on herra d'Artagnan; ettekö tunne

herra d'Artagnania?"

Molemmat miehet tähystivät nyt toisiansa, -- d'Artagnan avoimin ja

säihkyvin katsein, Colbertilla silmät puoliummessa ja sumeina. Toisen

suora rohkeus vaikutti toiseen epämieluisasti; virkamiehen viekas

tirkistys oli soturille vastenmielinen.

"Kas, siinä on monsieur, joka teki kauniin kaappauksen Englannissa",

virkkoi Colbert keveästi kumartaen d'Artagnanille.

"Ahaa", sanoi gascognelainen, "tehän nappasitte hopean sveitsiläisten

nauhuksista, monsieur... Kiitettävää säästäväisyyttä!"

Virkamies oli luullut saavansa muskettisoturin hämilleen, mutta tämä

näki hänen lävitseen.

"Herra d'Artagnan", selitti kuningas, huomaamatta näitä sävyjä, joista

ainoakaan ei olisi välttänyt Mazarinin silmää, "tässä on kysymys

veronkantajista, jotka ovat kavaltaneet minulta; minä vangitutan heidät

ja vahvistan nyt heidän kuolemantuomionsa."

D'Artagnan hätkähti. "Ohoh!" äännähti hän.

"Mitä sanotte?"

"En mitään, sire; sellaiset asiat eivät kuulu minun piiriini."

Kuningas piteli jo kynää, ja hänen kätensä läheni paperia.

"Sire", lausui Colbert puoliääneen, "minun tulee huomauttaa teidän

majesteetillenne, että jos esimerkki onkin välttämätön, voi sen

täytäntöönpano sentään kohdata vaikeuksia."

"Mitä nyt?" virkahti Ludvig XIV.

"On otettava huomioon", jatkoi Colbert tyynesti, "että veronkantajiin

kajoaminen on samaa kuin yli-intendentin viraston hätyyttäminen. Nuo

kaksi onnetonta, nuo nyt syyhyn saatetut rikolliset ovat mahtavan

miehen erityisiä ystäviä, ja mestauksen tapahtuessa, jonka muuten voisi

kaikessa hiljaisuudessa toimittaa Châtelet-vankilassa, epäilemättä

syntyy levottomuuksia."

Ludvig punastui ja kääntyi d'Artagnaniin, joka hiljakseen pureskeli

viiksiään, säälivästi hymyillen virkamiehelle ja samalla

kuninkaallekin, joka niin kauan kuunteli häntä.

Sitten Ludvig XIV tarttui kynään, ja niin nopealla liikkeellä, että

käsi vapisi, piirsi hän nimensä molempien Colbertin ojentamien paperien

alle. Terävästi katsoen jälkimmäistä kasvoihin hän sitten lausui:

"Herra Colbert, puhuessanne minulle asioista jättäkää niin usein kuin

mahdollista sana 'vaikeuksia' pois esityksistänne ja mielipiteistänne,

ja mitään älkää sanoko mahdottomaksi."

Colbert kumarsi hyvin nöyryytettynä siitä, että sai muskettisoturin

läsnäollessa tällaisen ojennuksen; hän teki lähtöä, mutta halukkaana

korvaamaan nolaustansa hän vielä virkkoi:

"Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne, että takavarikkoon tuomittu

omaisuus nousee viiteen miljoonaan livreen."

-- Sievoinen summa, -- ajatteli d'Artagnan.

"Joten kassatilini nyt päättyy...?"

"Kahdeksaantoista miljoonaan livreen, sire", vastasi Colbert kumartaen.

-- Lempo soikoon! -- jupisi d'Artagnan, -- onpa se jo komeata!

"Herra Colbert", lisäsi kuningas, "menkäähän parvekkeen kautta, missä

herra de Lyonne odottaa, ja käskekää hänen tuoda se kirjelmä, jonka hän

on määräyksestäni laatinut."

"Heti paikalla, sire; teidän majesteettinne ei tarvitse minua enää tänä

iltana?"

"En, monsieur; hyvästi!"

Colbert poistui.

"Palatkaamme asiaamme, herra d'Artagnan", aloitti Ludvig XIV jälleen

niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. "Te näette, että rahakysymyksessä

toki on jo huomattava muutos tapahtunut."

"On, nollasta kahdeksaantoista", vastasi muskettisoturi reippaasti.

"Kas tätä teidän majesteettinne olisi tarvinnut sinä päivänä, jolloin

hänen majesteettinsa Kaarle II tuli Bloisiin! Eivät olisi nämä kaksi

valtakuntaa nyt epäsovussa, sillä minun täytyy mainita, että siinäkin

näen kompastuskiven."

"Ja minä ensiksikin sanon teille, monsieur, että olette kohtuuton",

muistutti Ludvig, "sillä jos Kaitselmus olisi sallinut minun sinä

päivänä antaa veljelleni miljoonan, niin te ette olisi lähtenyt

palveluksestani ettekä siis myöskään menestynyt, kuten äsken

sanoitte... Mutta paitsi tätä tyydytystä on minulla toinenkin, ja minun

epäsopuni Ison-Britannian kanssa älköön tuottako teille huolta."

Kamaripalvelija ilmoitti samassa herra de Lyonnen.

"Astukaa sisään, monsieur", sanoi kuningas; "te olette säntillinen,

kuten kunnon palvelijan tuleekin. Katsokaamme veljelleni Kaarle II:lle

menevää kirjettä."

D'Artagnan heristi korviaan.

"Vain hetkinen, monsieur", sanoi Ludvig huolettomasti gascognelaiselle;

"minun on lähetettävä virallinen suostumukseni veljeni Anjoun herttuan

ja lady Henrietten Stuartin avioliittoon."

-- Hänpä tuntuu jakelevan minulle puusteja, -- tuumi d'Artagnan

kuninkaan vahvistaessa kirjeen allekirjoituksellaan ja lähettäessä pois

herra de Lyonnen; -- mutta totisesti tunnustan, että mitä useamman

läimäyksen saan, sitä tyytyväisempi olen.

Kuningas saattoi katseellaan herra de Lyonnea, kunnes ovi sulkeutui

hänen jälkeensä; siirrähtipä hänkin kolme askelta ikäänkuin aikoen

seurata ministeriänsä. Mutta sen verhot edettyään hän pysähtyi, seisoi

tovin alallaan ja palasi muskettisoturin luo.

"Nyt, monsieur", hän sanoi, "jouduttakaamme asia päätökseen. Sanoitte

minulle Bloisissa, että te ette ollut rikas."

"Nyt olen, sire."

"Niin, mutta se ei kuulu minuun; teillä on omat varanne, minun

rahojani, -- minulla ei ole ollut osuutta vaurastumiseenne."

"En kuitenkaan ymmärrä, mitä teidän majesteettinne suvaitsee sanoa."

"No, pitemmittä puheitta vastatkaa suoraan: tyydyttekö vakinaiseen

kahdenkymmenentuhannen livren vuosirahaan?"

"Mutta, sire..." aloitti d'Artagnan silmät suurina.

"Tyydyttekö neljään ratsuun tamineinensa ja tarpeinensa sekä sellaisiin

lisävaroihin kuin harkitsette satunnaisten tilaisuuksien ja tehtävien

erityisiin menoihin tarvitsevanne? Vai pidättekö parempana, että

kaikki määrätään kiinteäksi vuotuiseksi summaksi, -- sanokaamme

neljäksikymmeneksituhanneksi livreksi? Vastatkaa!"

"Sire, teidän majesteettinne..."

"Te hämmästytte, se on aivan luonnollista, ja sitä odotinkin; mutta

vastatkaa, antakaa kuulua, -- muutoin ei teillä nähdäkseni enää ole

sitä nopeata päättäväisyyttä, jota olen aina pitänyt arvossa

ominaisuutenanne."

"On varma tosi, sire, että kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa on

varsin komea palkka; mutta..."

"Ei mitään muttaa. Kyllä tai ei: onko se kunnollinen hyvitys?"

"Oh, totisesti."

"Siis tyydytte siihen? Sepä hyvä! Onkin parempi, että pidätte eri tiliä

ylimääräisistä kuluista; ne saatte järjestää Colbertin kanssa.

Siirtykäämme tärkeämpiin asioihin."

"Mutta, sire, sanoinhan teidän majesteetillenne..."

"Että tahdoitte levätä, sen kyllä tiedän; mutta siihen vastasin minä,

että se aikomus ei sovellu minun tahtooni,... Minä lienen määrääjä?"

"Niin, sire."

"No hyvä! Teistähän oli taannoin tulossa muskettisoturien kapteeni?"

"Niin, sire."

"Kas tässä valtakirjanne allekirjoitettuna. Panen sen pöytälaatikkooni.

Kun tulette takaisin eräältä toimitettavaksenne ajattelemaltani

retkeltä, saatte samana päivänä itse ottaa valtakirjan laatikosta."

D'Artagnan epäröitsi vielä ja piti päätänsä kumarassa.

"No, no, monsieur", haastoi kuningas, "teidät nähdessään teitä voisi

luulla tietämättömäksi siitä, että hänen kaikkein kristillisimmän

majesteettinsa[36] hovissa muskettisoturien päällikkö saa arvosijansa

Ranskan marskien yläpuolella?"

"Sen tiedän, sire."

"Pitääkö siis uskoa, että te ette luota sanaani?"

"Oh, sire, älkää toki uskoko mitään sellaista!"

"Olen tahtonut näyttää teille, että te, niin hyvä palvelija, olitte

menettänyt hyvän isännän; olenko missään määrin vaatimustenne mukainen

herraksenne?"

"Se alkaa olla vakaumukseni, sire."

"Ryhdytte siis jälleen palvelustoimiin, monsieur. Teidän komppanianne

on ollut hajoamistilassa lähdöstänne saakka, ja miehistö kuljeskelee

kaduilla ja mellastelee kapakoissa, joissa tapahtuu kaksintaisteluita

minun ja isäni kielloista huolimatta. Te järjestätte komppanian kuntoon

mitä pikimmin."

"Kyllä, sire."

"Te ette enää erkane seurueestani."

"Hyvä!"

"Ja te lähdette mukanani armeijaan, pysytellen telttani välittömässä

läheisyydessä."

"Sire", huomautti d'Artagnan, "jos palvelukseni muodostuu tuollaiseksi,

ei teidän majesteettinne tarvitse maksaa minulle kahtakymmentätuhatta

livreä, sillä minä en tuon ohjelman mukaan tule sitä palkkaa

ansainneeksi."

"Minä tahdon, että te voitte esiintyä hoviarvonne mukaisesti;

tahdon että saatte pidetyksi hyvää seuraa pöydässänne, -- että

muskettikapteeni on huomattava henkilö."

"Ja minä", sanoi d'Artagnan kiivaasti, "en pidä lahjarahoista, minä

tahdon ansaita varani! Teidän majesteettinne antaa minulle

joutiotoimen, jonka ken hyvänsä hoitaa neljästätuhannesta livrestä."

Ludvig XIV puhkesi nauramaan.

"Olette ovela gascognelainen, herra d'Artagnan; houkuttelette esiin

sydämeni salaisuuden."

"Ahaa, teidän majesteetillanne on siis salaisuus?"

"Niin, monsieur."

"No hyvä, silloin otan vastaan tarjoamanne kaksikymmentä tuhatta

livreä, sillä minä säilytän sen salaisuuden, ja vaiteliaisuus on näinä

aikoina määrättömän kallisarvoista. Suvaitseeko teidän majesteettinne

jatkaa nyt?"

"Teidän tulee vetää saappaat jalkaan, herra d'Artagnan ja nousta

ratsaille."

"Hetikohta?"

"Kahden päivän kuluessa."

"Sitä parempi, sire, sillä minulla on muutamia asioita järjestettävinä

ennen lähtöäni, etenkin jos joudun alttiiksi iskuille."

"Sitä saattaa sattua."

"Siihen on tyytyminen. Mutta, sire, te olette puhunut d'Artagnanin

ahneudelle ja kunnianhimolle sekä lopuksi sydämellekin; olette

kuitenkin unohtanut erään seikan."

"Minkä siis?"

"Te ette ole puhunut turhamaisuudelle: milloin minusta tulee

kuninkaallisen tähdistön ritari?"

"Sellaisesta te välitätte?"

"Jo toki. Ystäväni Atos himmentää minut tähtiloisteellaan."

"Teistä tulee tähdistön jäsen kuukautta myöhemmin kuin olette ottanut

kapteenin valtakirjan."

"Ka, ka", virkkoi upseeri unelmoivin silmin, "siis retkeltä

suoriuduttuani?"

"Aivan niin."

"Minne teidän majesteettinne siis lähettää minut?"

"Tunnetteko Bretagnen seutuja?"

"En, sire."

"Onko teillä siellä ystäviä?"

"Bretagnessa? Ei tietääkseni."

"Sitä parempi! Kykenettekö arvostelemaan linnoitustöitä?"

D'Artagnan hymyili.

"Luulenpa kykeneväni, sire."

"Toisin sanoen, osaatte varmasti eroittaa linnoituksen tavallisista

vallituksista, jollaisten rakennuttaminen on sallittua linnanherroille,

vasalleillemme?"

"Minä tunnen linnakkeen erilleen vallinsarvesta niinkuin toinen

rintahaarniskan piirakasta, sire. Riittääkö se?"

"Kyllä, monsieur. Te siis lähdette matkalle."

"Bretagneen?"

"Niin."

"Yksin?"

"Ihan yksin, edes palvelijaa mukaanne ottamatta."

"Saanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä syystä?"

"Sentähden, että teidänkin olisi hyvä toisinaan pukeutua hienon perheen

lakeijaksi, monsieur. Teidän ulkomuotonne on hyvin tunnettu Ranskassa,

herra d'Artagnan."

"Ja sitten, sire?"

"Sitten kuljeskelette ympäri Bretagnea ja tutkitte maakunnan

linnoituksia huolellisesti."

"Rannikolla?"

"Ja saarillakin."

"Vai niin?"

"Te aloitatte Belle-Isle-en-meristä."

"Joka kuuluu herra Fouquetille?" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi

sävyltään ja kohottaen terävän katseensa kuninkaaseen.

"Lienette oikeassa, monsieur; Belle-Islen omistanee tosiaan herra

Fouquet."

"Teidän majesteettiinne tahtoo siis tietää, onko Belle-Isle vankka

paikka?"

"Niin."

"Ovatko sikäläiset varustukset uusia vai vanhoja?"

"Aivan niin."

"Ja sattuvatko yli-intendentin aseistetut alustalaiset olemaan niin

lukuisia, että voivat vastata linnoitusmiehistöä?"

"Juuri sitä selvitystä pyydän teiltä, monsieur; osasitte asian

ytimeen."

"Ja ellei paikkaa linnoiteta, sire?"

"Silloin samoatte Bretagnea kuulostellen ja arvostellen."

D'Artagnan kiersi viiksiään.

"Olen kuninkaan vakooja?" sanoi hän suorasukaisesti.

"Ette vakooja, monsieur!"

"Suokaa anteeksi, sire, onhan minun urkittava teidän majesteettinne

lukuun."

"Te menette tiedusteluretkelle, monsieur. Jos muskettisoturieni

etunenässä ratsastatte miekka kädessä tarkastamaan jotakuta seutua tai

vihollisen asemaa..."

Sen sanan kuullessaan d'Artagnan hätkähti huomaamattomasti.

"Pitäisittekö itseänne silloin vakoojana?" jatkoi kuningas.

"En, en", vastasi d'Artagnan miettiväisenä; "asia saa kokonaan toisen

leiman, kun tiedustellaan vihollisen piirissä; silloin ollaan vain

sotureita... Ja jos Belle-Isleä linnoitetaan?" hän lisäsi heti.

"Silloin laaditte tarkan asemakaavan linnoituksesta."

"Mutta lasketaanko minua varustusalueelle?"

"Se ei kuulu minuun, se on teidän asianne. Ettekö kuullut, että myönsin

erityisiin kuluihinne kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa, mikäli

tarvitsette?"

"Totta kyllä, sire; mutta jos siellä ei olekaan linnoittamispuuhia?"

"Silloin palaatte rauhallisesti, ratsuanne rasittamatta."

"Olen valmis, sire."

"Ensi työksenne menette huomenna nostamaan herra yli-intendentiltä

ensimmäisen neljänneksen nyt myöntämästäni vuosirahasta. Tunnetteko

herra Fouquetia?"

"Hyvin vähän, sire, mutta teidän majesteettinne ei pitäne kovin

tarpeellisenakaan, että häneen tutustuisin paremmin."

"Kyllä sentään, monsieur; hän kieltäytyy maksamasta teille rahoja, ja

juuri sitä kieltäytymistä tavoitan."

"Vai niin!" vastasi d'Artagnan. "Edelleen, sire?"

"Hänen evättyään te menette nostamaan neljänneksen herra Colbertilta.

Onko teillä hyvä hevonen?"

"Erinomainen, sire."

"Paljonko olette maksanut siitä?"

"Sataviisikymmentä pistolia."

"Minä ostan sen. Tässä on osoitus kahdellesadalle pistolille."

"Mutta minä tarvitsen ratsun matkalleni, sire, ja te otatte sen

minulta?"

"En suinkaan, vaan lahjoitan sen teille. Mutta kun se on minun eikä

enää teidän, olen varma siitä, että te ette säästele sitä."

"Asialla on siis kiire?"

"On peräti."

"Mikä niin ollen pakottaa minut odottamaan kaksi päivää?"

"Kaksi minulle tiettyä seikkaa."

"Se on toista. Hevonen voi kahdeksan päivän taivalluksessa korvata nuo

kaksi, ja onhan postihevosiakin varana."

"Ei, ei, kyytilaitoksen käyttäminen voisi pahoin edistää epäluuloja,

herra d'Artagnan. Menkää, älkääkä unohtako, että olette minun

miehiäni."

"Sire, minä en sitä ole milloinkaan unohtanut! Mihin aikaan ylihuomenna

saan lausua teidän majesteetillenne hyvästi?"

"Missä asutte?"

"Tästälähtein tietenkin Louvressa."

"Sitä en tahdo; te pidätte asuntonne kaupungissa, minä maksan siitä.

Lähtö tapahtukoon yöllä, sillä teidän tulee poistua kenenkään näkemättä

tai ainakaan tietämättä, että liikutte minun asioillani. Ei sanaakaan

tästä sivullisille, monsieur."

"Teidän majesteettinne pilaa varoituksellanne kaiken edelläpuhutun."

"Kysyin asuntoanne, sillä minä en aina voi kutsuttaa teitä kreivi de la

Fèren välityksellä."

"Asun maustekauppias Planchetin luona Rue des Lombardsin varrella

_Kultaisessa Huhmaressa_."

"Älkää olko paljon liikkeellä, näyttäytykää vielä vähemmän ja odottakaa

ohjeitani."

"Minun on kuitenkin mentävä nostamaan rahani, sire!"

"Se on totta; mutta yli-intendentin virastossa käy paljon väkeä, niin

että voittekin häivyttäytyä jonoon."

"Minulta puuttuu maksuosoitus palkannostoon, sire."

"Tässä se on."

Kuningas kirjoitti alle. D'Artagnan vilkaisi paperiin varmistuaksensa

siitä, että se oli asianmukaisesti laadittu. "Ne ovat rahoja", sanoi

hän, "ja ne minä luetutan eteeni."

"Hyvästi, herra d'Artagnan", lisäsi kuningas; "kaiketi olette oikein

ymmärtänyt minut?"

"Käsitykseni mukaan teidän majesteettinne lähettää minut

Belle-Isle-en-meriin ottamaan selville, miten herra Fouquetin

työt edistyvät, siinä kaikki."

"Hyvä; myönnän ennakolta, että voitte joutua vangiksi."

"Enkä joudu", vastasi gascognelainen terhakasti.

"Tai että teidät surmataan", jatkoi kuningas.

"Vaikeata uskoa, sire."

"Edellisessä tapauksessa te ette puhu, jälkimmäisessä ei mikään

paperinne kieli."

D'Artagnan kohautti kursailemattomasti olkapäitänsä ja kumarsi

hyvästiksi kuninkaalle, itsekseen tuumien:

-- Englantilaista sadetta jatkuu, jääkäämme räystään alle!

54.

Rahaministerin kaksoisasunto.

D'Artagnanin palatessa Planchetin luo, pää pyörällä illan tuottamasta

käänteestä, tapahtui Pariisin ulkopuolella kokonaan toisenlaatuinen

kohtaus, jolla kuitenkin oli yhteyttä kuninkaan ja muskettisoturimme

keskustelun kanssa.

Yli-intendentti Fouquet oli juuri saapunut Saint-Mandén kylässä

omistamaansa huvilaan yksityissihteerinsä saattamana; tämä kantoi

kookasta salkkua, joka oli sullottu täyteen papereita rahaministerin

tarkastettaviksi tai allekirjoitettaviksi. Kello kävi jo kuutta

ehtoopäivällä, ja talossa valmisteltiin illallista viidellekymmenelle

puoluelaisvieraalle. Yli-intendentti ei kuitenkaan pysähtynyt

seurusteluun, vaan hypähti suoraan vaunuista ulko-oven kynnykselle ja

kiirehti eri suojien läpi työhuoneeseensa, selittäen sulkeutuvansa

sinne työskentelemään ja kieltäen häiritsemästä rauhaansa millään

perusteella, paitsi jos ilmenisi asiaa kuninkaalta. Fouquet kiersikin

ovensa lukkoon, ja kaksi kamaripalvelijaa asetettiin vartioksi

ulkopuolelle. Sitten hän työnsi nastaa, joka siirsi oviaukon eteen

paneelilevyn ehkäisemään ulkopuolelle näkymästä tai kuulumasta, mitä

huoneessa tapahtui. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä Fouquet

tosiaankin sulkeutui yksinäisyyteen, sillä hän meni suoraan

kirjoituspöytänsä ääreen, istuutui, avasi salkun ja ryhtyi toimittamaan

valintaa sen sisältämästä paperipaljoudesta.

Ei ollut vielä kulunut kymmentä minuuttia tästä varovaisesta työhön

telkeytymisestä, kun keveiden kilautusten tasainen uudistuminen

Fouquetin korvaan sattuneena näkyi valtaavan hänen koko huomionsa. Hän

nosti päätänsä ja kuunteli. Helähdysten jatkuessa hän nousi hieman

kärsimättömästi ja astui kuvastimen luo, jonka takana näkymätön käsi

tai koneisto näppäili. Tämä iso, paneelilevyyn vajotettu kuvastin ei

missään suhteessa näyttänyt erilaiselta kuin ne kolme muuta, jotka

täydensivät huoneen sisustuksen sopusuhtaisuutta.

Kevyt kilinä oli epäilemättä merkkinä, sillä Fouquetin lähestyessä

kuvastinta se uudistui entisenlaisena helähdyssarjana.

"Kah, kah", mutisi yli-intendentti kummeksuen; "kuka tuolla voinee

olla? En tänään odottanut ketään."

Ja varmaankin vastatakseen merkkiin yli-intendentti kolmasti nykäisi

kuvastimen kehyksessä olevaa kullattua nappulaa, joka liikkui

kiertäessä. "Totisesti, hän saa varrota!" hän virkahti istuutuessaan

jälleen pöytänsä ääreen.

Hautautuen taas eteensä levitettyjen paperien pinoihin hän ei näkynyt

ajattelevan muuta kuin työtä. Uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen

selkeä-älyisesti Fouquet tulkitsikin mitä pisimpiä salakirjoituksia ja

tarkisti mutkikkaita asiakirjoja, kuumeisesti kiitävällä kynällä tehden

niihin korjauksia ja muistutuksia, jotta viimeisteltyjä ja

nimikirjoituksella vahvistettuja kirjelmiä ja lausuntoja kertyi sivulle

niinkuin kymmenen kirjuria olisi siinä ahertanut. Tähän uurastukseensa

syventyneenäkin hän silti tuolloin tällöin kohotti päätänsä, pikaisesti

vilkaistakseen edessään tikittävään pöytäkelloon.

Fouquetilla oli tapana järjestää erityiset työskentelytovinsa, jolloin

hän yhden tunnin pinnistyksellä suoritti enemmän kuin toinen olisi

kyennyt saamaan valmiiksi päivässä; häiriytymiseltä säästyessään hän

siten aina tiesi selviytyvänsä tehtävistään siinä lyhyessä ajassa,

jonka hänen erikoinen toimekkuutensa oli niihin varannut. Mutta kesken

uurastuksen helähteli pikku tiuku kuvastimen takaa vielä kerran, nyt

nopeammin ja siis kiirehdyttävänä kutsuna.

-- Kas, naikkonen tuntuu käyvän kärsimättömäksi, -- ajatteli Fouquet.

-- No, no, pitää malttua, -- kreivitär siellä varmaankin on. Mutta

ei, kreivitärhän oleskelee nyt kolme päivää Rambouilletissa.

Presidentinrouva siis. Oh, ei hänkään: presidentinrouva ei tekeytyisi

noin suurelliseksi, vaan soittaisi nöyrästi kerran ja jäisi odottamaan,

kunnes minulla olisi aikaa. Selvää vain on, etten voi tietää, kuka

siellä nyt on, mutta että hyvin tiedän, kuka hän ei ole. Ja koska

siellä ei mitenkään saata olla markiisitar, niin vähätpä toisista!

Ja soittokellon uudistuvista kutsuista huolimatta hän pitkitti

hommaansa. Neljännestunnin kuluttua tavoitti kärsimättömyys silti

hänetkin vuorostaan; työn suorittaminen loppuun kävi hänelle piankin

mahdottomaksi, hän sulloi paperit takaisin salkkuun ja virkkoi

vilkaistessaan kuvastimeensa, kun kilinä kuului vielä hoppuisempana

kuin ennen:

"Ohoh sitä intoa! Mikä nyt on hätänä? Ja kuka onkaan se Ariadne, joka

noin kiihkeästi kaipaa minua? Katsotaanpa."

Hän painoi nappulaa, joka oli kuvastimen toisessa pielessä, äsken

pideltyä vastapäätä. Kuvastin kääntyi heti kuin avautuva ovi ja

paljasti syvän seinälokeron, johon yli-intendentti katosi kuin

jättiläiskaappiin. Siellä hän painoi toista joustinta, joka ei avannut

laudoitusta, vaan muuripaaden, ja tästä aukosta hän läksi etenemään,

antaen oven itsestään sulkeutua takanansa.

Fouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen

painuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin;

tämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla,

ja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä

maanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan

Vincennesin puistosta.

Holvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn

salaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin

kalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen

kuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla

avaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi

ylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen

viehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon

rapinan.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; "tekö,

-- te täällä, markiisitar de Bellières!"

"Niin", vastasi markiisitar hiljaa, "niin, minä, monsieur."

"Markiisitar, rakas markiisitar!" pahoitteli Fouquet

heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; "voi, miten olette tänne

tullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!"

"Kovin kauan, monsieur; oi, kovin kauan!"

"Olen toki sangen onnellinen, kun jaksoitte odottaa!"