Ludvig punastui jo kolmannen kerran viime tunnin mittaani

"Kysykää herra kardinaalilta", vastasi hän, ja äänensävy sai Mazarinin,

Itävallan Annan ja kaikkikin kuulijat katsahtamaan ylös.

"Se merkitsee, poikani", sanoi Itävallan Anna hymyillen, "että kuningas

ei mielellään haastele valtioasioista neuvoston ulkopuolella."

Filip vastaanotti ojennuksen pahastumattomasti ja hymyhuulin kumarsi

juhlallisesti ensin veljelleen ja sitten äidilleen. Mutta Mazarin näki

silmänurkastaan, että kamarin soppeen oli muodostumassa ryhmä, jossa

Anjoun herttua kreivi de Guichen ja Lotringin junkkarin kanssa

äänekkäästä selittelystä estettyinä kenties supattelisivat enemmän kuin

oli suotavaa. Hän alkoi senvuoksi luoda heihin epäluuloisia ja

rauhattomia silmäyksiä, jotka vaativat Itävallan Annaa toimittamaan

jotakin häiriöitä heidän haasteluunsa. Silloin Bernouin äkkiä astui

esiin vuodekomeron uudinten takaa ja kuiskasi isäntänsä korvaan:

"Monseigneur, lähettiläs hänen majesteettinsa Englannin kuninkaan

hovista!"

Mazarin ei kyennyt pidättämään hätkähdystä, jonka kuningas tuli

huomanneeksi. Välttääkseen tuntumasta tunkeilevalta tai säästyäkseen

havaitsemasta olevansa tiellä Ludvig XIV nousi heti seisaalle, lähestyi

hänen ylhäisyyttänsä ja toivotti tälle hyvää yötä. Koko seurue nousi

myös samassa, suurella melulla työntäen syrjään tuolit ja pöydät.

"Antakaa heidän kaikkien vain lähteä vähitellen", sanoi Mazarin hiljaa

Ludvigille, "ja suokaa minulle muutaman minuutin aika, toimittaakseni

asian, josta vielä tänä iltana haluaisin puhella teidän majesteettinne

kanssa."

"Ja kuningatarten?" kysyi Ludvig XIV.

"Ja Anjoun herttuan", lisäsi hänen ylhäisyytensä.

Samalla hän kääntyi seinän ja makuusijan väliseen lokeroon päin, ja

uutimet putosivat alas vuoteen takana. Kardinaali ei kuitenkaan

kadottanut näkyvistään äskenmainittuja supattelijoita. "Herra kreivi de

Guiche!" sanoi hän vapisevalla äänellä, kaihtimen takana pukeutuessaan

iltakauhtanaansa, jonka Bernouin hänelle ojensi.

"Tässä olen, monseigneur", vastasi nuori mies lähestyen.

"Ottakaa minun korttini, teillä on yleensä onnea... Voittakaa minulle

hiukan rahaa näiltä herroilta."

"Kyllä, monseigneur."

Nuori mies istuutui pöytään, josta kuningas loittoni puhellakseen

kuningattaren kanssa. Kreivin ja muutamien rikkaiden hovilaisten kesken

alkoi vakava peli. Filip sillaikaa haasteli Lotringin junkkarin kanssa

pukuasioista, ja vuodekomeron uudinten takaa oli lakannut kuulumasta

kardinaalin silkkikauhtanan kahinaa. Hänen ylhäisyytensä oli seurannut

Bernouinia makuukammion viereiseen pikku työhuoneeseen.

40.

Valtion asioissa.

Työhuoneessaan kardinaali tapasi kreivi de la Fèren odottamassa,

vaipuneena ihailemaan hyvin kaunista Rafaelin taulua, joka oli

ripustettu kaikenlaisilla kultakapineilla sälytetyn lipaston

yläpuolelle.

Hänen ylhäisyytensä ilmestyi hiljaa ja keveästi kuin varjo tapansa

mukaan yllättääkseen kävijän kasvojen ilmeen, hän kun uskoi

puhuttelijan ensimmäisen katsannon pelkästä tarkkaamisesta

oivaltavansa, millaiseksi keskustelu muodostuisi. Tällä kertaa

Mazarinin oletus kuitenkin petti; hän ei kyennyt lukemaan Atoksen

kasvoista suorastaan mitään, ei edes sitä kunnioitusta, jota oli

tottunut näkemään kaikkien katsannossa.

Atoksella oli yllään musta puku, jota koristi vain yksinkertainen

hopeanauha takin liepeessä. Mutta hän käytti rintamuksessaan kolmea

kunniamerkkiänsä, Pyhän Hengen tähdistön, Sukkanauha-ritariston ja

Kultaisen Taljan arvoluokan tunnuksia, jotka kaikki olivat niin

harvinaisia, että ainoastaan kuninkaalla tai näyttelijällä saattoi

nähdä ne yhtaikaa. Mazarin penkoi melkoisen tovin hieman hämmentynyttä

muistiaan, johtaakseen mieleensä tuon kylmäpintaisen miehen nimen,

mutta siinä hän ei onnistunut.

"Kuulen sanoman saapuneen minulle Englannista", virkkoi hän viimein

istuutuen ja antoi Bernouinille ja Briennelle merkin poistua,

jälkimmäisen jo valmistuessa käsikirjurina pitelemään kynää.

"Hänen majesteetiltaan Englannin kuninkaalta, niin, teidän

ylhäisyytenne."

"Puhuttepa englantilaiseksi peräti puhtaasti ranskankieltä, monsieur",

lausui Mazarin armollisesti, yhä silmäillen sanansaattajan kasvoja ja

uhkeita arvomerkkejä.

"En olekaan englantilainen, vaan ranskalainen, herra kardinaali",

vastasi Atos.

"Onpa merkillistä, että Englannin kuningas valitsee ranskalaisia

lähettiläikseen; se on oiva enne... Nimenne, monsieur, pyydän?"

"Kreivi de la Fère", ilmoitti Atos kumartaen keveämmin kuin hovisääntö

ja kaikkivaltiaan ministerin korskeus vaativat.

Mazarin veti olkapäänsä kokoon kuin ilmaistakseen: "Sitä nimeä en

tunne." Atos ei silmäänsä räpäyttänyt.

"Ja te tulette, monsieur", pitkitti Mazarin, "sanomaan minulle...?"

"Tulen hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuninkaan puolesta

ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle..."

Mazarin rypisti otsaansa.

"Ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle", jatkoi Atos järkkymättömänä, "hänen

majesteettinsa Kaarle II:n onnellisen paluun isiensä valtaistuimelle."

Tämä puheentavan vivahdus ei välttänyt ovelan valtiomiehen huomiota.

Hän oli kyllin tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa, havaitakseen

Atoksen kylmäkiskoisessa ja melkein kopeassa kohteliaisuudessa oireen

vihamielisyyteen; se ei ollut tämän hoviksi sanotun hiostavan

kasvihuoneen tavallista lämpömäärää.

"Teillä varmaankin on valtuus?" kysyi Mazarin lyhyeen ja närkkäästi.

"Kyllä... monseigneur."

Tämä arvonimi heltisi Atoksen huulilta työläästi, ikäänkuin raappien

niitä.

"Näyttäkäähän siis."

Atos otti ihokkaansa alla kantamastaan kirjaillusta samettisalkkusesta

asiakirjan. Kardinaali ojensi kätensä.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kirjelmäni on

osoitettu kuninkaalle."

"Koska olette ranskalainen, monsieur, niin teidän pitää tietää, mitä

pääministeri merkitsee Ranskan hovissa."

"Oli aika", vastasi Atos, "jolloin tosiaan harrastin kysymystä mikä

asema pääministereille kuuluu; mutta jo useita vuosia takaperin olen

päättänyt olla keskusteluissa ainoastaan kuninkaan kanssa."

"Siinä tapauksessa ette saa tavataksenne ministeriä ettekä kuningasta,

monsieur", virkkoi Mazarin ärtyneenä ja nousi seisaalle.

Atos pani asiakirjan takaisin salkkuun, kumarsi vakavasti ja siirtyi

muutaman askeleen ovelle päin. Tämä kylmäverisyys katkeroitti Mazarinin

huudahtamaan:

"Tämä on outoa diplomaatin esiintymistä! Olemmeko vielä siinä ajassa,

jolloin Cromwell toimitti lähettiläinä luoksemme öykkärihuovejansa?

Teiltä, monsieur, ei puutu muuta kuin teräskypärä päästä ja raamattu

vyöstä."

"Monsieur", vastasi Atos kuivakiskoisesti, "minulla ei ole koskaan

ollut sitä etua, että olisin ollut keskusteluissa herra Cromwellin

kanssa kuten te, ja hänen lähettiläitänsä olen nähnyt ainoastaan miekka

kädessä; niin ollen en tiedä, millä tavoin hän hoiteli asioitansa

pääministerien kanssa. Mutta mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin

tiedän, että Kaarle II kirjoittaessaan hänen majesteetilleen kuningas

Ludvig XIV:lle ei tarkoita hänen ylhäisyyttänsä kardinaali Mazarinia;

tässä erossa en näe mitään jäävän valtiotaidon asiaksi."

"Ah!" huudahti Mazarin kohottaen laihtuneen päänsä ja lyöden otsaansa;

"nyt minä muistan!"

Atos katsoi häneen ihmeissään.

"Niin, hän se on!" puheli kardinaali yhä silmäillen lähettilästä;

"niin, ihan varmasti... Minä tunnen teidät, monsieur. Ah, _diavolo_, en

enää ihmettelekään."

"Minua taasen ihmetyttikin", vastasi Atos hymyillen, "että teidän

ylhäisyytenne erinomainen muisti ei ollut vielä johtanut minua

mieleenne."

"Aina vain vastaanhangoitteleva ja napiseva... herra... herra... mikä

nyt olikaan nimenne? Malttakaas... joen nimi... Potamos... ei... saaren

nimi... Naksos... ei, _per Jove_, vuoren[28] nimi se oli... Atos! kas

niin! Minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen, kun emme ole Rueilissa,

missä te apulaishirtehistenne kanssa kiristitte minulta lunnaat.[29]

Fronde, aina sama frondelaisuus, kirottu niskuroimisen hapatus! Mutta

miksi teidän vastakohtaisuutenne on säilynyt pitempään kuin minun,

monsieur? Jos kellään oli valittamisen syytä, niin ei kai kuitenkaan

teillä, joka ette siitä liikkeestä suoriutunut ainoastaan komein

olkalapuin, vaan saitte kerrassaan Pyhän Hengen ritariketjut

kaulaanne!"

"Sallikaa minun olla puuttumatta näihin mietteisiin, herra kardinaali",

vastasi Atos. "Minulla on luottamustehtävä toimitettavana -- olisitteko

välittäjänäni sen suorittamisessa?"

"Minua hämmästyttää", sanoi Mazarin mielissään muistinsa elpymisestä ja

halukkaana häijyyn härnäämiseen, "minua hämmästyttää, herra... Atos...

että teidänlaisenne frondelainen on vastaanottanut lähetystoimen 'tuon

Mazarinin' luokse, kuten vanhaan hyvään aikaan sanottiin..."

Ja hän puhkesi nauramaan, vaikka tuskallinen yskä katkoi jokaista

lausetta ikäänkuin nyyhkäyksiksi.

"Olen lähtenyt lähettilääksi vain Ranskan kuninkaan luo, herra

kardinaali", muistutti kreivi, -- kuitenkin vähemmän purevasti, sillä

hän arveli maltilla pääsevänsä paremmin perille.

"On silti välttämätöntä, herra frondelainen", virkkoi Mazarin

hilpeästi, "että kuninkaalta, jonka asian olette hankkinut

toimeksenne..."

"Asia on annettu toimekseni, monseigneur, -- minä en tavoittele

valtiollista uraa."

"Olkoon niinkin, -- välttämätöntä on, että tämä lähetystehtävä

pikimmältään käy minunkin käsieni läpi... Älkäämme hukatko kallista

aikaa... lausukaa minulle ehtonne."

"Minulla on ollut kunnia vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että hänen

majesteettinsa kuningas Kaarle II:n ainoa kirjelmä sisältää ilmoituksen

siitä, mitä hän haluaa."

"Kuulkaahan, itsepintaisuutenne käy naurettavaksi, herra Atos! Kyllä

näkee teidän olleen likeisissä väleissä puritaaneihin tuolla salmen

takana. Salaisuutenne tiedän paremmin kuin te, ja te olette kenties

ollut väärässä, kun ette ole esiintymisessänne ollenkaan kohditellut

sairauden murtamaa vanhusta, joka on paljon uurastanut elämässään ja

urheasti taistellut mielipiteittensä puolesta niinkuin tekin olette

omaa kantaanne puolustanut... Ette siis tahdo sanoa mitään? Hyvä! Ette

tahdo ilmaista minulle kirjeenne laatua?... No, se sopii; tulkaa

kanssani kamariini, puhutellaksenne kuningasta... ja kuninkaan edessä.

Vain sana vielä: kuka teille on antanut Kultaisen Taljan tunnuksen?

Muistelen kyllä, että teillä piti olla Sukkanauha-ritarikunnan

jäsenyys; mutta Kultaista Taljaa en tiennyt..."

"Hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n naimisiinmenon johdosta lähetti

Espanja välillisesti kuningas Kaarle II:lle tämän arvoluokan

valtuutuksen avonaisena, monseigneur; Kaarle II siirsi sen heti

minulle, täydentäen sen nimelläni."

Mazarin nousi ja käveli Bernouinin käsivarren varassa takaisin

makuukomeroonsa juuri kun siellä ilmoitettiin;: "Herra prinssi!"

Samassa ilmestyikin kardinaalin vieraaksi valtakunnan ensimmäinen

täysverinen kuningassuvun sivujäsen, Condén prinssi, Rocroyn, Lensin ja

Nördlingenin taisteluiden sankari aatelismiestensä saattamana; hän

tervehti jo kuningasta, kun pääministeri kohotti vuodekaihtimensa.

Atos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja

hymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli

myöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki

edessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli

hyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut

hänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin

kultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin

unohtuessa.

"Mitä!" huudahti vanhus; "tämä kaikki... voittoako?"

"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, -- niin, monseigneur", vastasi

kreivi de Guiche nousten seisaalle. "Luovutanko paikkani teidän

ylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?"

"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko

summan, _peste_!"

"Monseigneur", virkkoi prinssi de Condé tervehtien.

"Hyvää iltaa, herra prinssi", sanoi ministeri keveästi; "onpa

herttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää."

"Ystävää!..." tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa

luonnotonta liittoa; "ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén

prinssi!"

Mazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville

voitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:

"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi

de la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs... Valtion

asioissa, messieurs!" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois

kamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä

viittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul,

luotuaan vielä silmäyksen isäänsä.

Anjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään

neuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.

"Perhe-asia", kiirehti Mazarin silloin lisäämään, viitaten heitä

pysymään paikoillaan. "Tämä herrasmies tuo kuninkaalle kirjeen, jossa

Kaarle II turvallisesti päässeenä takaisin valtaistuimelleen esittää

liittoa Monsieurin -- kuninkaamme veljen -- ja mademoiselle Henrietten,

Henrik IV:n tyttärentyttären kesken... Suvaitkaa ojentaa kuninkaalle

valtuutenne, herra kreivi."

Atos seisoi kotvasen ällistyneenä. Miten saattoi ministeri tuntea

kirjeen sisällön, kun hän ei ollut hetkeksikään luovuttanut sitä

hallustaan? Aina kuitenkin kyeten hallitsemaan sävynsä hän ojensi

sanomansa nuorelle kuninkaalle, joka punastuen otti sen vastaan.

Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kardinaalin kamarissa. Sitä häiritsi

ainoastaan kullan helinä, kun Mazarin keltaisella ja kuivettuneella

kädellään kasasi pöydältä kolikoita rahalippaaseen kuninkaan lukiessa.

41.

Kertomus.

Kardinaalin häijyys ei ollut jättänyt lähettiläälle paljonkaan

sanottavaa. Sanat "päässeenä takaisin valtaistuimelle" olivat kuitenkin

herättäneet kuninkaan erityistä huomiota, ja hän virkkoi kreiville,

jota oli pitänyt silmällä tämän esittäytymisestä asti:

"Suvaitsisitteko antaa meille muutamia lähempiä tietoja asiain tilasta

Englannissa, monsieur? Tehän tulette siitä maasta, olette ranskalainen,

ja arvomerkeistänne näen teidät sekä ansiokkaaksi että korkeaan

säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi."

"Kreivi de la Fère onkin teidän majesteettinne entisiä palvelijoita",

huomautti kardinaali leskikuningattareen kääntyen.

Itävallan Anna oli unohtavainen, -- kuningattarena, jonka elämässä

myrskyt olivat vuorotelleet kauniiden päivien kanssa. Hän katsoi

Mazariniin, jonka vahingoniloinen hymy lupasi hänelle jotakin ilkeyttä;

sitten hän toisella silmäyksellä pyysi Atokselta selitystä.

"Monsieur", jatkoi kardinaali, "oli muskettisoturina edesmenneen

kuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.[30] Monsieur tuntee

hyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja;

hän on peräti ansiokas alamainen."

Nämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina

vapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen

mielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta

ja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi

sankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen

sydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren

valtaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se

huomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset

henkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella

noita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja

vanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.

"Puhukaa, monsieur", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen

epäilysten ja muistojen häiriöstä.

"Niin, puhukaa", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat

palanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.

"Sire", aloitti kreivi, "kuningas Kaarle II:n kohtalo on kerrassaan

muuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet

aikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön."

Mazarin alkoi yskiä, vetäytyen vuoteelleen.

"Kuningas Kaarle II", jatkoi Atos, "on lähtenyt Haagista, ei enää

pakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka

kaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun

tervehtimänä."

"Suuri ihmetyö tosiaankin", sanoi Mazarin, "sillä jos on kerrottu

totta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään

saanut hyvästelykseen musketinlaukauksia."

Kuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei

Filip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin

taputuksena hänen leikkipuheelleen.

"Toden totta, ihme se on ollut", sanoi kuningas; "mutta niin paljon

kuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää

kuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä

miehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?"

"Mutta", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon

pahastuttamisesta, "eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle

luovutti valtaistuimen kenraali Monk?..."

"Sen toki tiedän", vastasi Ludvig XIV lujasti; "kysyn herra

lähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita."

"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen", vastasi Atos,

"sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi

herra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi

viholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen,

uhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki

uhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman

yhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän

kiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi."

"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää", virkkoi kuningas.

"Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?"

"He ovat ranskalaisia, sire."

"Sepä todella hauska tieto!"

"Entä ne kaksi aatosta?" kysäisi Mazarin. "Ne minussa herättävät

suurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt."

"Niin", jupisi kuningas.

"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä

kahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille

kultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja

ostaa tällä summalla Monkin kannatus."

"Ho, hoo!" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. "Mutta

samainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?"

"Niin, herra kardinaali, ja siitä syystä olen rohjennut sanoa sitä

aatosta miehuulliseksi samoin kuin uhrautuvaiseksikin. Oli siis

aikeena, jos herra Monk kieltäytyisi välittäjän tarjouksista, saattaa

voimaan kuningas Kaarle II:n omistusoikeus tuohon miljoonaan, joka

silloin piti korjata talteen kenraalin kunniantunnon välityksellä eikä

alamaisvelvollisuuden varassa... Tämä onnistui muutamista vastuksista

huolimatta; kenraali osoittausi ritarilliseksi ja salli siirtää pois

kullan."

"Minusta tuntuu", huomautti kuningas varovasti ja mietteissään, "kuin

Kaarle II Pariisissa oleskellessaan ei olisi tiennyt tästä

miljoonasta."

"Minun nähdäkseni", sanoi kardinaali häijysti, "hänen majesteettinsa

Ison-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon,

mutta piti mieluisampana kahta."

"Sire", vastasi Atos vakavasti, "hänen majesteettinsa kuningas Kaarle

II oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut

rahaa kyytihevoseen, -- niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän

useasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen

kätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä

säälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies -- teidän

majesteettinne alamaisia -- olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka

edesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen."

"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja

uhkarohkeaan", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. "Millainen se oli?"

"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn

kuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois

tieltä se este."

"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi", huomautti Mazarin,

"ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta

teilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla."

"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", vastasi Atos kuivakiskoisesti; "en

sanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan

toimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys,

josta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.[31] Se kuului

sitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän

vihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan.

Se ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra

Monkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen."

Kuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa

nuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:

"Hei, mainiota!"

"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?" ihmetteli kuningas. "Mutta Monk oli

leirissään..."

"Ja aatelismies toimi yksinään, sire."

"Merkillistä!" kummasteli Filip.

"Hämmästyttävää todellakin!" huudahti kuningas.

"Kas vain, siinä nyt kaksi jalopeuran pentua on päässyt kahleistaan",

tuumi kardinaali itsekseen. Ja sävynsä nyreyttä salaamatta hän kysyi

ääneen:

"Näistä seikoista en ole tiennyt; takaatteko tietonne varmasta

lähteestä saaduiksi, monsieur?"

"Sitäkin helpommin, herra kardinaali, kun olen nähnyt ne tapaukset."

"Te!"

"Niin, monseigneur."

Kuningas oli väkisinkin työntynyt likemmäksi kreiviä; Anjoun herttua oli

kääntynyt päin ja lähenteli tätä toiselta puolelta.

"Sitten, monsieur, sitten?" huudahti kumpainenkin yhtaikaa.

"Sire, kaapattuaan haltuunsa herra Monkin vei ranskalainen hänet

kuningas Kaarle II:n luo Hollantiin. Kuningas päästi herra Monkin heti

vapaaksi, ja kenraali kiitollisuudessaan palautti Kaarle II:lle

Ison-Britannian valtaistuimen, jonka puolesta niin monet urhot olivat

turhaan taistelleet."

Filip ihastuksissaan taputti käsiänsä. Malttavaisempana Ludvig XIV

kääntyi kysymään kreiviltä:

"Onko tämä kaikissa kohdissaan totta?"

"Ehdottoman tarkalleen, sire."

"Joku aatelismieheni tunsi tuon miljoonan salaisuuden ja säilytti sen?"

"Niin, sire."

"Hänen nimensä?"

"Teidän nöyrin palvelijanne", vastasi Atos säveästi.

Ihaileva sorina paisutti Atoksen sydäntä. Hänen toki kannattikin tuntea

ylpeyttä. Itse kardinaalikin kohotti kätensä ilmaan.

"Monsieur", sanoi kuningas, "toivoakseni keksin keinon palkitakseni

teitä." Atos liikahti.

"Oh, en rehellisyydestänne -- sen hyvittäminen nöyryyttäisi teitä;

mutta minun on palkittava teitä siitä, että olette auttanut veljeni

Kaarle II:n pääsyä valtaistuimelle."

"Tietenkin", mukasi Mazarin.

"Hyvän asian voittoa, joka tuottaa ylenpalttista riemastusta Ranskan

koko kuningassuvulle", lisäsi Itävallan Anna.

"Mutta jatkaakseni: onko myös totta", tiedusti Ludvig XIV, "että joku

mies on yksinään tunkeutunut Monkin luo hänen leirissään ja anastanut

hänet haltuunsa?"

"Sillä miehellä oli kymmenen alempisäätyistä apuria."

"Ei sen enempää tukea?"

"Ei muuta."

"Ja kuka hän olikaan?"

"Herra d'Artagnan, teidän majesteettinne muskettisoturien entinen

luutnantti."

Itävallan Anna punehtui. Mazarin näytti nolostuen käyvän yhä

kellastuneemmaksi; Ludvig XIV:n sävy synkkeni, ja hänen kalpealla

otsallaan helmeili hikipisara.

"Millaisia miehiä!" jupisi hän ja loi tahtomattaankin ministeriin

silmäyksen, joka olisi tätä värähdyttänyt, jollei sairas olisi juuri

silloin kätkenyt päätänsä pielukseen.

"Monsieur", huudahti nuori Anjoun herttua laskien naisellisenvalkoisen

ja siron kätensä Atoksen käsivarrelle, "pyydän teitä sanomaan sille

urholle, että kuninkaan veli huomenna juo hänen maljansa sadan parhaan

aatelismiehemme läsnäollessa!"

Ja kun nuori mies sen lausuttuaan huomasi toisen kalvosinröyhelönsä

joutuneen siinä innostuksen purkauksessa epäjärjestykseen, ryhtyi hän

mitä huolellisemmin laittamaan sitä kuntoon.

"Puhukaamme asioista, sire", virkkoi Mazarin, joka ei haltioitunut eikä

käyttänyt kalvosinröyhelöitä.

"Niin, monsieur", vastasi kuningas. "Esittäkää toimeksenne annettu

ilmoitus, herra kreivi", lisäsi hän kääntyen Atokseen.

Atos aloitti asiansa ja tarjosi juhlallisesti lady Henriette Stuartin

kättä kuninkaan nuorelle veljelle. Neuvottelua kesti tunnin ajan;

sitten avattiin kamarin ovet hovilaisille, jotka asettuivat jälleen

paikoilleen niinkuin illanviettoon ei olisi sattunut mitään

keskeytystä. Atos pääsi taas lähestymään Raoulia, joten isä ja poika

saivat puristaa toistensa kättä.

42.

Mazarin heittäytyy tuhlariksi.

Mazarinin yrittäessä toipua kuumeellisesta vaivaannuksestaan Atos ja

Raoul vaihtoivat muutamia sanoja kamarin sopessa.

"Olet siis Pariisissa, Raoul?" virkkoi kreivi.

"Niin, monsieur, herra prinssin palattua."

"En voi keskustella kanssasi tässä paikassa, missä meitä tarkkaillaan,

mutta lähden piankin asuntooni ja odotan sinun saapuvan sinne heti kun

palveluksesi sallii."

Raoul kumarsi. Condén prinssi astui samassa suoraan heidän luokseen.

Prinssillä oli se kirkas ja syvälletunkeva katse, joka on ominainen

jalolaatuisille saalistajalinnuille; hänen kasvoissaankin oli useita

tähän yhdennäköisyyteen viittaavia piirteitä. Tiedetään, että prinssin

kyömynenä terävänä ulkoni vain hiukan kuperasta otsasta, joka oli

pikemmin matala kuin korkea; hovin naljailijat, jotka olivat nerollekin

armottomia, väittivätkin Condén maineikkaan prinssisuvun nykyisen

päämiehen saaneen siten oikeastaan kotkan nokan eikä inhimillistä

nenää.

Tämä terävä katse ja koko ulkomuodon hallitsevainen sävy tavallisesti

hämmensivät prinssin puhuttelemia henkilöitä enemmän kuin Rocroyn

sankari olisi voinut vaikuttaa suoranaisella majesteettisuudella tai

säännöllisellä kauneudella. Sitäpaitsi hänen ulkonevat silmänsä

leimahtelivat niin herkästi, että prinssillä kaikki elostuminen näytti

kiivaudelta. Hänen säätyarvonsakin johdosta koko hovimaailma kunnioitti

herra prinssiä, ja monetkin kehittivät kunnioitustansa pelokkuudeksi,

nähden vain hänet ratkaisevana tekijänä urallaan. Ludvig de Condé siis

lähestyi kreivi de la Fèreä ja Raoulia, ilmeisesti aikoen saada

tervehdyksen toiselta ja puhutella toista.

Kukaan ei kyennyt kumartamaan arvokkaamman pidättyvästi kuin kreivi de

la Fère. Hän halveksi sovittaa kunnioittavaan tervehtimiseen kaikkia

niitä vivahduksia, joihin hovilaista tavallisesti kannustaa ainoastaan

liehittelyn halu. Atos tunsi omakohtaisen arvonsa ja kumarsi prinssille

kuin kunnon ihmiselle, parantaen jollakin epämääräisellä myötätunnon

herättämisellä sitä jäykkyyttä, joka olisi voinut loukata ylimmän arvon

korskeutta.

Prinssi aikoi lausua jotakin Raoulille. Atos ehätti edelle.

"Jos herra varakreivi de Bragelonne", virkkoi hän, "ei olisi teidän

korkeutenne vähäpätöisimpiä palvelijoita, niin pyytäisin häntä

ilmoittamaan teille nimeni, prinssi."

"Minulla on kunnia puhutella kreivi de la Fèreä", sanoi Condén prinssi

heti.

"Suojelijaani", lisäsi Raoul punehtuen.

"Valtakunnan kunniakkaimpia miehiä", jatkoi prinssi, "Ranskan

ensimmäisiä ylimyksiä, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon hyvää,

että mieleni on usein tehnyt lukea teidät ystäviini."

"En ole sen kunnian arvoinen, monseigneur, muutoin kuin teidän

korkeuttanne kohtaan tuntemani kunnioituksen ja ihailun perusteella",

vastasi Atos.

"Herra de Bragelonne", virkkoi prinssi, "on kunnon upseeri, jonka näkee

olleen hyvässä koulussa. Voi, herra kreivi, teidän aikananne oli

päälliköillä vasta sotureita..."

"Totta kyllä, monseigneur, mutta nytpä sotureilla on vasta

päälliköitä."

Tämä kohteliaisuus, joka ei ollenkaan tuntunut imartelulta, sävähdytti

ilahduksella miestä, jota koko Eurooppa piti sankarina ja joka jo

saattoi tuntea kylläännystä ylistyksiin.

"Mieltäni pahoittaa", huomautti prinssi, "että te olette vetäytynyt

syrjään palveluksesta, herra kreivi, sillä kuningas joutuu alinomaa

sotaan Hollannin tai Englannin kanssa, ja silloin ei puutu tilaisuuksia

teidänlaiseltanne mieheltä, joka tuntee Ison-Britannian niinkuin

Ranskan."

"Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, että tein viisaasti

vetäytyessäni yksityiselämään", sanoi Atos hymyillen. "Ranska ja

Iso-Britannia elävät tästälähtein sisaruksina, jos uskon

aavistuksiani."

"Aavistuksianne?"

"Malttakaahan, monseigneur, mitä puhutaankaan tuolla herra kardinaalin

pöydässä?"

"Peliseurassa?"

"Niin, monseigneur, siellä on tekeillä jotakin erityistä."

Kardinaali oli tosiaan kohoutunut kyynärpäänsä varaan ja tehnyt merkin

Anjoun herttualle, joka lähestyi häntä.

"Monseigneur", sanoi kardinaali, "suvaitkaa, pyydän, koota haltuunne

kaikki nuo kultarahat."

Hän osoitti suunnatonta keltaisten ja välkkyvien kolikkojen röykkiötä,

jonka kreivi de Guiche oli vähitellen kasannut hänen eteensä yhä

ihmeellisen onnen suosimana.

"Minulleko?" huudahti nuori prinssi.

"Nämä viitisenkymmentätuhatta écua, niin, monseigneur, ovat teidän."

"Te lahjoitatte tuon summan minulle?"

"Olen pelannut teidän lukuunne, monseigneur", vastasi kardinaali

riutuneemmin, niinkuin lahjoituksen työläys olisi näännyttänyt hänen

kaikki ruumiilliset voimansa tai sielunkykynsä.

"Voi, hyvä Jumala", jupisi Filip melkein huumaantuneena ilosta, "ihana

päivä!"

Ja kouristaen sormensa haravaksi hän sulloi kaikki taskunsa täyteen

kultaa. Runsas kolmannes kuitenkin vielä jäi pöydälle.

"Chevalier", Filip kutsui suosikkiansa Lotringin junkkarisi "tule

tänne."

Suosikki riensi saapuville.

"Pistä sinä loput taskuusi", sanoi nuori prinssi.

Seurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin

liikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille,

jotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä

suojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin

anteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista

meidän päivinämme arvosteltaisiin.

Hovilaiset tunsivat vain kateutta. Kuningas käänsi pois päänsä.

"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa", haastoi nuori

prinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki,

mennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. "Ei milloinkaan... Jopa se

painaa, -- sataviisikymmentätuhatta livreä!"

"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin

uhkean pelivoiton?" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa

kreivi de ja Fèren kanssa. "Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas

kardinaalimme?"

"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo

päältäkinpäin näkee."

"Kuihtunut hän on... Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta

livreä!... Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi?

Keksikääpä joku järjellinen syy."

"Monseigneur, malttakaa hiukan, -- Anjoun herttua tulee tänne päin

puhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos

he säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä."

Samassa lausuikin Lotringin junkkari puoliääneen Filipille:

"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa

teille näin suuren summan... Varokaa, teiltä tippuu rahoja,

monseigneur... Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin

antelias?"

"Kuten arvelin", supatti Atos prinssin korvaan, "tästä kenties tulee

vastaus kysymykseenne."

"Sanokaa toki, monseigneur!" tiukkasi chevalier kärsimättömästi,

samalla kun hän taskujansa punniten arvioitsi, mikä määrä hänen

osalleen oli summasta pirahtanut.

"Huomenlahja, chevalier!"

"Mitä! Huomenlahja!"

"Niin vainkin: minä menen naimisiin!" vastasi Anjoun herttua

huomaamatta, että hän juuri sivuutti Condén prinssin ja Atoksen, jotka

kumpainenkin kumarsivat syvään.

Chevalier loi nuoreen herttuaan niin kummallisen katseen, niin

vimmaisen, että kreivi de la Fère hätkähti.

"Te... te naimisiin?" hän tankkasi. "Oh, mahdotonta! Tekisittekö sen

hupsuuden!"

"Kah, minä vain teen mitä teetetään", vastasi Anjoun herttua. "Mutta

tule pian, mennään sijoittamaan rahat säilyyn."

Nauraen ja rupatellen hän kumppaninsa kanssa katosi kumartelevaa

ihmiskujaa pitkin.

"Siinä siis se salaisuus?" virkkoi Condén prinssi hiljaa Atokselle.

"Minä en sitä ole teille sanonut, monseigneur."

"Hän ottaa puolisokseen Kaarle II:n sisaren?"

"Niin luulen."

Prinssi mietti tuokion, ja hänen silmissään välähti salama.

"Kas niin", virkkoi hän hitaasti kuin itsekseen, "taaskin säilät

seinälle... pitkäksi aikaa!" Ja hän huokasi.

Ainoana kuulijana yksistään Atos käsitti, mitä kaikkea sisältyi siihen

äkillisesti murskautuneiden pyrkimysten, sammuneiden mielikuvien,

pettyneiden toiveiden hiljaiseen purkaukseen.

Heti kun prinssi de Condé kumarsi seurueelle hyvästelyksi, läksi

kuningaskin. Atos uudisti merkillä Bragelonnelle äskeisen kehoituksensa

kahdenkeskiseen kohtaukseen. Vähitellen kamari tyhjentyi, ja Mazarin

jäi yksikseen tuskiin, joita hän ei enää yrittänytkään salata.

"Bernouin! Bernouin!" huusi hän särkyneellä äänellä.

"Mitä monseigneur tahtoo?"

"Guénaud... kutsuttakoon Guénaud", ähkäisi hänen ylhäisyytensä;

"minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani."

Kauhistunut kamaripalvelija juoksi työhuoneeseen antamaan määräyksen,

ja lääkäriä noutamaan rientänyt ratsumies karautti kuninkaan vaunujen

editse Saint-Honoré-kadulle.

43.

Guénaud.

Kardinaalin kutsu oli kiireellinen, eikä tohtori Guénaud siekaillutkaan.

Hän tapasi potilaansa makaamassa pöhistynein säärin, sinertävän

kalpeana ja vatsan painostusta valittavana. Mazarinilla oli ollut julma

nivelsäryn kohtaus, ja hän kärsi kamalia kipuja, maltittomana kuten

ainakin mies, joka ei ole tottunut koettelemuksiin.

"Ah, nyt olen pelastettu!" huudahti hän lääkärinsä ilmestyessä.

Guénaud oli hyvin oppinut ja ymmärtäväinen tieteensä edustaja, jonka

maine ei kaivannut Boileaun arvosteluja. Sairaudentapauksissa hän

kohteli potilaita kuin turkkilainen, vaikka hänen edessään olisi

kuningas vääntelehtinyt. Niinpä hän ei vastannutkaan Mazarinille kuten

ministeri odotti: "Niin, tässä lääkäri, paetkoon tauti!" Päin vastoin,

hän silmäili sairasta hyvin totisen näköisenä.

"Hohoi", mutisi hän.

"Mitä nyt, Guénaud!... Noin vakavana?"

"Sävyni on tautinne mukainen, monseigneur, -- teidän tilanne on

vakava."

"Nivelsärkyä... niin, niin, nivelsärky se vain repii."

"Kehittyneenä muiksikin vioiksi, monseigneur."

Mazarin ponnistausi kyynärpäänsä varaan ja katsoi häneen kysyvästi,

virkahtaen:

"Mitä sanottekaan? Olenko pahemmin sairas kuin itse uskonkaan?"

"Monseigneur", aloitti Guénaud istuutuen vuoteen vierelle, "teidän

ylhäisyytenne on raskaasti uurastanut kaiken ikänne, olette kokenut

paljon rasitusta."

"Mutta minä en mielestäni vielä ole kovinkaan vanha... Herra de

Richelieu-vainaja oli kuollessaan vain seitsemäntoista kuukautta

nuorempi minua, ja hänen loppunaan oli satunnainen kuolettava tauti.

Minä olen vielä nuori, Guénaud, ajatelkaa toki: vasta täyttänyt

viisikymmentäkaksi vuotta."

"Hoo, enemmän teillä on ikää, monseigneur... Kuinka kauan kestikään

frondelaisliikettä?"

"Miksi sitä kysytte, Guénaud?"

"Lääketieteellistä laskelmaa varten, monseigneur."

"No, siinä suunnilleen kymmenen vuotta... roihuten tai kytevänä."

"No niin, suvaitkaa laskea jokainen frondelaisvuosi kolmeksi

tavalliseksi... saamme kolmekymmentä; lisäten kaksikymmentä

viiteenkymmeneenkahteen tulette kahdenkahdeksatta ikäiseksi,

monseigneur... ja se on jo korkea ikä."

Puhuessaan hän koetti potilaansa valtimoa. Tämä osoitti niin

huolestuttavia oireita, että lääkäri keskeytyksistä huolimatta heti

jatkoi:

"Laskemmekin frondelaisvuodet nelinkertaisiksi, ja te olette niin ollen

jo kahdeksankymmenenkahden vuoden vanha!"

Mazarin vaaleni vielä entisestään ja virkkoi heikosti:

"Puhutteko tosissanne, Guénaud?"

"Voi, niin vakavasti, monseigneur!"

"Kautta rantain ilmoitatte siis minulle, että olen arveluttavasti

sairaana."

"Niin, totisesti, monseigneur, -- saatanhan suoraankin lausua sen

teidän ylhäisyytenne kaltaiselle järkevälle ja rohkealle miehelle."

Kardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli

surku.

"Tauteja on monenlaisia", yritti Mazarin. "Toisista läpäisee."

"Niin kyllä, monseigneur."

"Eikö tosiaankin?" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! "sillä mitä

merkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi

nero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama

taito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot

käytettävissään?"

Guénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: "Ottakaa

huomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä

sokeasti, ja niinpä..."

"Sen kyllä tiedän", myönsi Guénaud.

"Paranenhan siis?"

"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei

suurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala

on asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa,

eikä siinä auta mikään..."

"Onko tautini... siis... kuolemaksi?" kysyi Mazarin.

"On, monseigneur."

Kardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena.

Mutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.

"Guénaud", hän sanoi jälleen kohoutuen, "sallikaa minun vielä vedota

tuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja

kysyä heiltä neuvoa... tahdon elää vaikka millä keinoin."

"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko", vastasi Guénaud, "että minä

olen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin

kallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että

ulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä...

hankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa."

"Ja mitä ne sanovat?"

"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö

allekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo

tutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia

tauteja olemme havainneet. Ensiksikin..."

"Ei, ei, Guénaud", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, "minä

antaudun, minä antaudun!"

Kiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali

keräsi ajatuksiaan ja voimiansa.

"Toinen asia", aloitti hän sitten: "onhan luonnonparantajia,

puoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua

johonkuhun orvietaanikaupustelijaan,[32] jonka lääke kymmenen

tappaessaan pelastaa sata."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden

kuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut

viisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien

ostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette

ole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa."

"Mennyttä siis", jupisi kardinaali, "kaikki lopussa!"

Hän silmäili synkästi ympäristönsä ylellisyyttä.

"Tämä kaikki täytyy jättää!" huokasi hän. "Olen kuollut, Guénaud, olen

kuollut!"

"No, ette vielä, monseigneur", rauhoitti lääkäri.

Mazarin tarttui hänen käteensä.

"Paljonko on aikaa?" hän kysyi tähdäten suuret silmänsä tiukasti

lääkärin levollisiin kasvoihin.

"Monseigneur, sellaista ei koskaan sanota."

"Tavallisille ihmisille, ei kai; mutta minulle... minulle, jonka

jokainen minuutti vastaa aarretta, sanokaa minulle, Guénaud, sanokaa!"

"Ei, ei, monseigneur."

"Minä tahdon, kuuletko! Oi, anna minulle kuukausi, niin maksan sinulle

satatuhatta livreä päivässä!"

"Monseigneur", vastasi Guénaud lujalla äänellä, "Jumala teille antaa

armopäivät enkä minä. Eikä Jumala myönnä teille kahta viikkoa enempää!"

Kardinaali päästi tuskallisen huokauksen ja vaipui pielukselleen

kuiskaten:

"Kiitos, Guénaud, kiitos!"

Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti

leimuavin katsein:

"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!"

"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te

näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."

"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa

Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen --

kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"

44.

Colbert.

Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä

käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen

tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen

tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On

epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen

vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä

todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli

mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on

yhtä suuri aihe.

Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista

herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka;

silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset

pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia.

Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa

keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä

siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään

olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä

mies ulkonaisesti määriteltynä.

Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen

erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta,

jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä.

Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään

varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella

vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut

kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra

Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti

murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.

Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään

huolimatta -- isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä

viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta

kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli

jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin

tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli

oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa.

Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, --

Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan

naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai

sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle

henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.

Ollessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa,

johon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten

avulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian

toimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli

silloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet

vielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli

Sedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa

Itävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen

lankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta

kirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille

varsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä

kaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun

hän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä

molemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai

toimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi

lähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta

hyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta.

Kirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se

takaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili

miettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan

kirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa

ääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa

toteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.

Colbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö

ja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.

Hän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa

määräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen

takaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.

"Se onkin ihan välttämätöntä", sanoi Letellier.

Colbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei

auta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin

kirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen

lähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.

Mazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili

armollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.

"Milloin saan vastauksen, monseigneur?" kysyi kuriiri nöyrästi.

"Huomenna."

"Huomisaamuna?"

"Niin, monsieur."

Asiamies kääntyi ovelle, koetettuaan ylväintä kumarrustansa. Seuraavana

päivänä hän oli odottamassa kello seitsemästä.

Mazarin ei ollut hänestä millänsäkään. Colbert istui järkkymättömänä

odotushuoneessa ja vuoronsa tullessa astui kardinaalin luo kello

kymmeneltä.

Mazarin antoi hänelle silloin sinetillä suljetun käärön, jonka koteloon

oli kirjoitettu valtiosihteeri Michel Letellierin osoite. Colbert

silmäili kääröä huolellisesti; kardinaali omaksui hyvin herttaisen

ilmeen työntäessään häntä ovelle päin.

"Ja leskikuningattaren kirje, monseigneur?" tiedusti Colbert.

"Se on muiden paperien mukana, käärössä", vastasi Mazarin.

"Ah, hyvä on", sanoi Colbert, -- ja asettaen hattunsa polvien väliin

hän alkoi irroittaa sinettiä. Mazarinilta pääsi huudahdus.

"Mitä teettekään?" hän virkahti tuimasti.

"Avaan käärön, monseigneur."

"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä

vielä kuultukaan!"

"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee

kysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!"

"Missä sitten on vika?"

"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen,

monseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi

unohtaa... Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän

kirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy

käärössä."

"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!" kivahti Mazarin

kiukustuneena; "menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua

toiste puhuttelette!"

Ja niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen

tempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta

tämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi

aikanaan päässyt voitolle.

Joka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon

seisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta

itsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä

leskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään

tätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan

ankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä,

tarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin,

niinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä.

Mazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert

läksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen

alkuperäisyydestä.

Se käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä

Mazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja

halusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.

Tämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten

kehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen

vapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin

laittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi.

Valtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä

ei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus

oli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta

lähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden

käyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.

Guénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä

istuutumaan ja aloitti:

"Puhelkaamme hiukan, herra Colbert, ja vakavasti, sillä minä olen

sairaana ja voin kukaties kuolla."

"Ihminen on kuolevainen", vastasi Colbert.

"Sitä olen aina pitänyt muistissani, herra Colbert, ja sitä ajatellen

olen uurastanut... Te tiedätte, että olen koonnut hiukan omaisuutta..."

"Kyllä tiedän, monseigneur."

"Paljoksiko suunnilleen arvioitsette sen omaisuuden, herra Colbert?"

"Neljäksikymmeneksi miljoonaksi

viideksisadaksikuudeksikymmeneksituhanneksikahdeksisadaksi livreksi ja

yhdeksäksi souksi kahdeksaksi denieriksi", vastasi Colbert.

Kardinaali huoahti raskaasti ja katseli Colbertia ihaillen, mutta

sitten hän suvaitsi hymyillä.

"Tiettyjä rahoja", lisäsi Colbert vastaukseksi tähän hymyyn.

Kardinaali hätkähti vuoteellaan.

"Mitä sillä tarkoitatte?" hän kysyi.

"Tarkoitan", selitti Colbert, "että paitsi noita neljääkymmentä

miljoonaa viittäsataakuuttakymmentätuhattakahtasataa livreä ja yhdeksää

souta kahdeksaa denieriä on erikseen kolmetoista miljoonaa, joista ei

tiedetä."

"Huh!" huokasi Mazarin; "sitä miestä!"

Samassa Bernouin pisti päänsä sisälle ovesta.

"Mitä nyt!" ärähti Mazarin; "miksi minua häiritään?"

"Teatiinimunkki, teidän ylhäisyytenne rippi-isä, oli kutsuttu täksi

illaksi; hän ei voisi tulla uudestaan ennen kuin ylihuomenna."

Mazarin katseli Colbertia, joka otti heti hattunsa ja sanoi:

"Tulen sitten myöhemmällä, monseigneur."

Mazarin epäröitsi.

"Ei, ei", vastasi hän, "minulla on yhtä paljon tekemistä teidän

kanssanne kuin hänen. Te sitäpaitsi olette toinen ripittäjäni... ja

mitä lausun toiselle, sen saa toinenkin kuulla. Jääkää vain, Colbert."

"Mutta, monseigneur, suostuneeko hengellinen isä poikkeamaan

katumuksenteon kahdenkeskisyydestä?"

"Älkää siitä välittäkö, siirtykää seinäkomeroon."

"Voisin odottaa ulkopuolella, monseigneur."

"Ei, ei, on parempi, että kuulette kunnon miehen ripin."

Colbert kumarsi ja siirtyi makuusijan ja seinän väliseen solaan.

"Tulkoon teatiini-isä vain tänne", määräsi Mazarin vetäessään

vuodeuutimet kiinni.

45.

Kunnon miehen rippi.

Munkki astui huoneeseen tyynesti, olematta kovinkaan hämmästynyt siitä

melusta ja kuhinasta, jota huolestuminen kardinaalin terveydentilasta

oli aiheuttanut koko talossa.

"Tulkaa, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi Mazarin luotuaan vielä

silmäyksen seinäsolaan päin, "tulkaa ja lohduttakaa minua."

"Se on velvollisuuteni, monseigneur", vastasi hengenmies.

"Istukaa nyt ensin mukavasti, sillä minä aloitan yleisellä

tunnustuksella; te voitte siten heti antaa minulle kunnollisen

synninpäästön, ja silloin luulen saavani rauhallisemman mielen."

"Monseigneur", huomautti rippi-isä, "te ette ole niin sairas, että

yleinen rippi olisi pakollinen... Ja se olisi hyvin väsyttävääkin,

säästäkää voimianne!"

"Otaksutte siis, että siitä tulee pitkäkin, teidän

kunnianarvoisuutenne?"

"Miten voisi uskoa muutakaan, kun ihminen on viettänyt niin täyteläistä

elämää kuin teidän ylhäisyytenne?"

"Oi, se on totta... Niin, kertomusta voisi kestää pitkälle."

"Jumalan laupeus on suuri", vakuutti munkki nenäänsä puhuen.

"No", lausui Mazarin, "alanpa jo itse pelkäillä sietäneeni kovin paljon

sellaista, mitä Herra saattaa pitää tuomittavana."

"Niin, eikö totta?" sanoi munkki yksinkertaisesti, vetäen viekkaat ja

suipot myyränkasvonsa syrjään lampun hohteesta. "Sellaisia

synnintekijät ovat: unohtavaisia ensimmältä, sitten arvelevaisia, kun

on myöhäistä."

"Synnintekijät?" kertasi Mazarin. "Minusta tuo ihan kuulosti

synnyntekijöiltä, ikäänkuin olisitte ivallisesti tahtonut nuhteeksi

viitata niihin sukuluetteloihin, joita olen antanut laatia syntyni

ylentämiseksi... minä, joka todella olen kalastajan poika?"

"Hm!" äännähti munkki.

"Siinä on ensimmäinen syntini, teidän kunnianarvoisuutenne, --

hylättävä myötämielisyys, sillä olenhan suvainnut, että minut on pantu

polveutuvaksi Rooman vanhoista konsuleista, T. Geganius Macerinus

I:stä, Macerinus II:ta ja Proculus Macerinus III:sta, joista

Haolanderin kronikka kertoo... Macerinuksesta Mazariniin oli päätelmä

houkutteleva. Macerinus vähennysmuotona merkitsee laihanläntää. Voi,

teidän kunnianarvoisuutenne, Mazarini kelpaa nyt varsin hyvin

vahvistusmuotona merkitsemään laihaa kuin Latsarus. Katsokaa!" Ja hän

näytti näivettyneitä käsivarsiaan ja kuumeen kuihduttamia raajojansa.

"Jos olettekin syntyisin kalastajaperheestä", virkkoi teatiinimunkki,

"niin en näe siinä teille mitään kiusallista... sillä olihan Pyhä

Pietarikin kalastaja, ja vaikka te olette kirkkoruhtinas, monseigneur,

on hän ollut kirkon ylimmäinen. Siirtykäämme edelleen, jos

suvaitsette."

"Niin, no, olenhan toki uhannut Bastiljilla erästä Bounetia,

avignonilaista pappia, joka tahtoi julkaista _Casa Mazarinista_ aivan

liian ihmeellisen sukuselvityksen."

"Jotta se olisi ollut todennäköinen?" huomautti munkki.

"Oi, minua kyllä houkutteli silloin ylpeyden pahe, teidän

kunnianarvoisuutenne... toinen synti."

"Se oli mielen ailahdusta, eikä sellaisista erheistä voi ketään

nuhdella. Edelleen, edelleen."

"Olin siis ylpeydessä... Nähkääs, teidän kunnianarvoisuutenne, minä

koetan jakaa tunnustukseni pääsyntien mukaan."

"Hyvin tehty, jako on kyllä minullekin mieleen."

"Se ilahduttaa minua. Teidän tulee nyt tietää, että vuonna 1630... voi,

siitäkin on jo yksineljättä vuotta!"

"Te olitte silloin yhdeksänkolmatta vanha, monseigneur."

"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona

muskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin

kuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan

solmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni."

"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa",

huomautti ripittäjä; "se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa

kunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te

olette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen

osoittamasta urheudesta."

Mazarin taivutti nöyrästi päätänsä.

"Niin", sanoi hän, "mutta seuraukset!"

"Mitkä seuraukset?"

"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret... Sitten kun

olin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, -- kun olin haistanut

ruutia ja hyörinyt rintamalla, -- sitten minä hiukan väheksyin

kenraaleja."

"Ahaa!"

"Siinä paha... enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää

sotapäällikköä."

"On tosiasia", virkkoi teatiinimunkki, "että meikäläiset kenraalit

eivät ole paljonkaan kunnostautuneet."

"Oh, onhan herra prinssi!" huudahti Mazarin; "häntä olen pahoin

kiusannut, olen tosiaan!"

"Häntä ei tarvitse surkutella, hän on koonnut kylliksi kultaa ja

kunniaa."

"Vaikka nyt niinkin... mutta esimerkiksi herra de Beaufort, jolle

toimitin niin paljon kärsimyksiä Vincennesin tyrmässä?"

"Kah, hänhän oli kapinallinen, ja valtion turvallisuus vaati sitä

uhrausta... Siirtykäämme seuraavaan kohtaan.

"Lienenkin jo esittänyt loppuun ylpeyden. Tulee toinen synti, jonka

määrittelemistä arastelen..."

"Kyllä minä sen määrittelen... puhukaa vain asia."

"Se on hyvin suuri synti, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Saa nähdä, monseigneur."

"Teidän on täytynyt kuulla erityisistä väleistä, joita minulla on

ollut... hänen majesteettiinsa leskikuningattareen... Pahansuopaiset

ihmiset..."

"He ovat tyhmiä, monseigneur! Eikö ollut valtion edun ja nuoren

kuninkaan menestyksen kannalta välttämätöntä, että te olitte hyvän

ymmärtämyksen kannalla kuningattaren kanssa? Siirtykäämme vain

edelleen."

"Voin vakuuttaa teille", sanoi Mazarin, "että te kevennätte sielultani

raskaan taakan."

"Vähäpätöisyyksiä kaikki!... Ryhtykäämme vakaviin seikkoihin."

"Onhan niitä kunnianhimo, teidän kunnianarvoisuutenne .."

"Se raivaa tietä suuriin saavutuksiin, monseigneur."

"Tiarankin tavoittelu?..."

"Paavius on kristillisyyden etummainen sija -- miksette olisi sitä

asemaa saanut haluta?"

"On julkisuudessa väitetty, että minä siinä pyrkimyksessä myin Cambrain

espanjalaisille."

"Te olette kenties itse sallinut painattaa sellaisia lentolehtisiä,

hätyyttelemättä niiden kirjoittajia?"

"Niin, teidän kunnianarvoisuutenne, sikäli on sydämeni tosiaan puhdas.

Nyt en enää tiedäkään muuta kuin pikku hairahduksia tunnollani."

"Ilmaiskaa."

"Pelaaminen."

"Se kyllä on maallista, mutta oikeastaan teitä on asemannekin

velvoittanut järjestämään seuraelämää kotiinne."

"Pidin voittamisesta..."

"Ei ole pelaajaa, joka tahtoo hävitä."

"Puijasinkin hiukan..."

"Käytitte tavallista tilaisuutta. Siirtykäämme seuraavaan."

"No, ei nyt enää mikään raskauta tuntoani, teidän kunnianarvoisuutenne.

Antakaa minulle synninpäästö, jotta sieluni Jumalan kutsuessa voi

esteettömästi nousta Hänen valtaistuimensa juurelle asti."

Rippi-isä ei liikuttanut käsivarsiansa eikä huuliaan.

"Mitä odotatte, teidän kunnianarvoisuutenne?" kysyi Mazarin.

"Odotan ripityksen loppua, monseigneur."

"Mutta minä olen jo valmis."

"Oh, ei! Teidän ylhäisyytenne erehtyy."

"En tietääkseni."

"Miettikää tarkoin."

"Olen miettinyt mahdollisimman perusteellisesti."

"Sitten minä autan muistianne."

"Katsotaan."

Munkki köhi muutaman kerran.

"Ette ole puhunut minulle ahneudesta, joka on pääsyntejä sekin, ettekä

miljoonistanne", huomautti hän sitten.

"Miljoonistaniko? Hyvä isä, minkätähden ottaisin puheeksi omaisuuteni?"

"Olemme siinä kohden eri mieltä, katsokaas. Te sanotte sitä summaa

omaksenne, mutta minä luulen, että rahat ovat oikeammiten muille

kuuluvia."

Mazarin siirsi kylmän kätensä hiestyvälle otsalleen.

"Kuinka niin?" hän änkkäsi.

"No, teidän ylhäisyytenne on koonnut suuret varat kuninkaan

palveluksessa..."

"Hm, suuretko... ei liikaa."

"Se sikseen, mutta mistä se varallisuus on lähtöisin?"

"Valtiolta."

"Valtio merkitsee kuningasta."

"Ja mikä siitä tulee päätelmäksenne?" kysyi Mazarin alkaen vapista.

"En voi sitä harkita ilman omaisuusluetteloanne. Laskekaamme hiukan,

jos sallitte: Teillä on Metzin hiippakunta?"

"Niin."

"Saint-Clementin, Saint-Arnoudin ja Saint-Vincentin apottikunnat siihen

liitettyinä?"

"Niin."

"Ranskassa teillä on Saint-Denisin apottikunta, tuottoisa lääni."

"Kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Teillä on myös Clunyn apottikunta, hyvin runsastuloinen!"

"On vielä sekin."

"Ja Saint-Médardin luostarikunta Soissonsin piirissä, -- sadantuhannen

livren vuositulot sieltä!"

"En sitä kiellä."

"Samoin Saint-Victorin luostarikunta Marseillen piirissä, etelän

parhaita!"

"Niin, hyvä isä."

"Hyvinkin miljoona vuotuista tuottoa kaikkiaan. Kardinaalin ja

ministerin tulot mukaan luettuina pääsemme kenties kahteen miljoonaan

vuodessa. Kymmenessä vuodessa kaksikymmentä miljoonaa, jotka

viidentoista korolla asteittain tuottavat toiset kaksikymmentä

miljoonaa kymmenessä vuodessa kasvua."

"Onpa teissä laskumiestä pyhäksi isäksi!"

"Sen jälkeen kun teidän ylhäisyytenne on sijoittanut

teatiiniveljeskuntamme siihen luostariin, joka meillä on

Saint-Germain-des-Presin lähellä, olen nyt jo kuusitoista vuotta

laatinut järjestön tilit."

"Ja nähdäkseni minunkin, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Pitää tietää hiukan kaikkea, monseigneur."

"No, mikä tästä tulee päätökseksi?"

"Että kuorma on liian iso teidän mahtuaksenne paratiisin portista."

"Olisinko kadotettu?"

"Varmasti, ellette luovuta takaisin."

Mazarin parahti surkeasti.

"Luovuta takaisin! Mutta kelle, hyvä Jumala?"

"Rahojen oikealle isännälle, kuninkaalle!"

"Mutta kuninkaaltahan olen kaikki saanut!..."

"Suokaa anteeksi, kuningas ei kirjoittele sellaisia maksumääräyksiä!"

Mazarinin huokaukset voimistuivat voihkinaksi. "Synninpäästö!" ähkäisi

hän.

"Mahdotonta, monseigneur... Palauttakaa, palauttakaa", vastasi munkki.

"Mutta olettehan ollut suopea kaikille synneilleni, -- miksette

tällekin?"

"Syystä että sen jättäminen silleen olisi kuningasta vastaan rikkomus,

jota hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle, monseigneur", vastasi

ripittäjä.

Sitten hän poistui katuvaisen luota syvää sääliä ilmaisevin kasvoin,

astuen kuitenkin ulos ovesta yhtä jäntevänä ryhdiltään kuin oli

tullutkin.

"Hohoi! armias taivas!" valitti kardinaali. "Tulkaa tänne, Colbert;

tunnen itseni kovin sairaaksi, hyvä ystävä!"

46.

Lahjoituskirja.

Colbert ilmestyi jälleen uudinten takaa.

"Oletteko kuullut?" kysyi Mazarin.

"Valitettavasti, monseigneur!"

"Onko hän oikeassa? Ovatko kaikki nuo rahat väärin hankittua

omaisuutta?"

"Teatiinimunkki on huono tuomari raha-asioissa, monseigneur", vastasi

Colbert kylmäkiskoisesti. "Mahdollisesti teidän ylhäisyytenne kuitenkin

on joissakin kohdin väärässä hänen jumaluusopillisten käsitystensä

mukaan. Niitä heikkouksiahan aina ilmenee... kuoleman lähetessä."

"Pahin heikkous on itse kuoleminen, Colbert."

"Totta kyllä, monseigneur. Mutta ketä kohtaan nyt munkki havaitseekaan

tehdyksi vääryyttä? Kuningasta kohtaan!"

Mazarin kohautti olkapäitänsä.

"Niinkuin minä en olisi pelastanut hänen valtakuntaansa ja

taloudellista asemaansa!"

"Sitä ei käy kumoaminen, monseigneur."

"Eikö totta? Olen siis täysin laillisesti ansainnut palkkaa, rippi-isän

kannasta huolimatta?"

"Aivan epäilemättä."

"Ja voisin siis puutteenalaisille omaisilleni varata kunnollisen

osan... tai kaikkikin, mitä olen saanut kokoon."

"En näe mitään estettä, monseigneur."

"Olinkin varma siitä, Colbert, että teidän käsitystänne kuulustaessani

saisin viisaan neuvon", kiitti Mazarin ilahtuneena.

Colbert suipisti huuliaan totisena ja huomautti:

"Olisi kuitenkin hyvä tietää, monseigneur, eikö munkki sanoillaan vain

virittänyt ansaa."

"Mitä ihmettä! Ansaa... miksi? Hän on vakaa hengenmies!"

"Hän uskoi teidän ylhäisyytenne olevan kuolemanajatuksissa, koska

kutsuitte hänet ripittämään. Sanoistaan päättäen hän tahtoi saada

teidät eroittamaan kuninkaan antamat varat niistä, jotka olitte itse

hankkinut, määrätäkseen sitten palautettavaksi kuninkaalle ainakin sen

verran kuin lopulta itse katsoisitte kohtuulliseksi. Mutta sellaisella

puolinaisella mukautumisella voisi olla omat vaaransa, monseigneur.

Tältä kannalta katsoen saattaisi olla parasta..."

"Luovuttaa kaikkiko?" huudahti Mazarin kiihtyneenä. "Ettehän toki

ajattele sitä... Nyt puhutte kuten munkki."

"Hän tahtoi johtaa teidän ylhäisyyttänne etevänä valtiomiehenä

huomaamaan jakamisenkin hankalaksi. Te tiedätte, että kuninkaalla ei

nykyhetkellä ole sataaviittäkymmentätuhattakaan livreä kirstuissaan."

"Se ei ole minun asiani", sanoi Mazarin voitokkaasti; "siitä vastaa

yli-intendentti Fouquet, jonka kaikki tilit olen viime kuukausina

jättänyt tarkastettaviksenne."

Colbert puristi huulensa yhteen pelkästä Fouquetin nimen

mainitsemisesta.

"Hänen majesteetillaan", hän virkkoi hampaittensa välitse, "ei ole

muita varoja kuin mitä herra Fouquet saa kokoon; teidän aarteenne,

monseigneur, tuntunee hänestä viekoittelevalta."

"En missään tapauksessa ole kuninkaan raha-asiain isännöitsijä; minulla

on oma kukkaroni... Mutta miksen voisi hänen majesteettinsa

menestykseksi määrätä... joitakin jälkisäädöksiä... mahdotontahan minun

vain on syrjäyttää omaisiani..."

"Osittainen testamenttaus häpäisisi teitä ja loukkaisi kuningasta.

Jonkun erän osoittaminen hänen majesteetilleen käsitettäisiin

tunnustukseksi, että tämä on herättänyt teissä epäilyksiä saantinne

laillisuudesta."

"Herra Colbert!..."

"Käsitin teidän ylhäisyytenne kunnioittaneen minua neuvon kysymisellä."

"Niin, mutta te ette tiedä kysymyksen tärkeimpiä yksityiskohtia."

"En ole tietämätön ainoastakaan tähän kuuluvasta seikasta, monseigneur.

Jo kymmenen vuotta olen yleissummina tarkkaillut kaikkea Ranskassa

syntyvää tilastoa, ja jos olen vaivalla opetellut ulkoa sarekkeiden

tulemat, ovat ne nyt juuttuneet päähäni niin hyvin, että säästeliään

herran Letellierin virkatoimista tuhlaavaisen herra Fouquetin salaisiin

pikku maksumääräyksiin saakka voisin numero numerolta kerrata kaikki

Marseillesta Cherbourgiin asti käytetyt viralliset tulot."

"Te siis tahtoisitte, että minä syytäisin kaikki rahani kuninkaan

kirstuihin!" huudahti Mazarin ivallisesti, samalla kun nivelsärky

kuitenkin kiristi häneltä tuskallisia ähkäyksiä. "Eipä sitä kuningas

tosiaan panisi pahakseen, mutta kuluttaessaan miljooniani hän

laskettelisi minusta pilkkapuheita, ja syystä kyllä."

"Teidän ylhäisyytenne ei ole käsittänyt minua. En ole ollenkaan

tarkoittanut, että kuningas saisi käytellä teidän rahojanne."

"Minusta tuntuu, että sanotte sen selvästi, neuvoessanne minua

lahjoittamaan ne hänelle."

"Ah, teidän ylhäisyytenne ei taudin rasittamana ota huomioon hänen

majesteettinsa luonnetta", vastasi Colbert.

"Kuinka niin?"

"Hänen luonteensa, jos rohkenen niin lausua, luullakseni muistuttaa

samaa mielenlaatua kuin teidän ylhäisyytenne äsken tunnusti viakseen

ripissä..."

"Puhukaa vain suoraan; mitä siitä on mainittavaa?"

"Ylpeys, -- ei, pyydän anteeksi, monseigneur, piti sanomani ylväys.

Kuninkaissa ei ole ylpeyttä: se on inhimillinen intohimo."

"Ylpeys, niin, sitä hänessä tosiaan on. No?"

"No niin, monseigneur, jos olen osannut oikeaan, niin teidän

ylhäisyytenne tulee vain heti lahjoittaa kaikki omaisuutenne

kuninkaalle, sillä kuningas ei ota sitä vastaan."

"Oh, nuori mies, joka on vailla varoja ja kunnianhimon jäytämä, -- joka

haluaa kuolemaani..."

"Monseigneur..."

"Periäkseen, niin, Colbert; niin, hän haluaa kuolemaani perinnön takia.

Minua kolminkertaista tyhmyriä! -- sitenhän minä ehättäisin edelle!"

"Juuri niin. Jos lahjoitus tapahtuu erityisessä muodossa, niin hän

kieltäytyy siitä."

"Näinköhän sentään!"

"Varmasti. Nuori mies, joka ei ole mitään tehnyt, -- joka hehkuvasti

kaipaa mainetta ja itsenäisyyttä, ei ota valmiiksi rakennettua, vaan

tahtoo itse luoda valtansa perustan. Tämä ruhtinas, monseigneur, ei

tyydy Palais-Royaliin, jonka herra de Richelieu hänelle testamenttasi,

eikä Mazarin-palatsiin, jonka te olette niin uhkeaksi rakennuttanut, ei

Louvreen, jossa hänen esi-isänsä ovat asuneet, eikä Saint-Germainiin,

missä hän on syntynyt. Hän ei välitä mistään, mikä ei ole hänestä

itsestään lähtöisin, sen ennustan."

"Ja te takaatte, että jos lahjoitan kuninkaalle neljäkymmentä

miljoonaa..."

"Lausuen samalla eräitä seikkoja, niin hän kieltäytyy."

"Mihin tapaan lausuisin, mielestänne?"

"Olen valmis sommittelemaan kirjelmän, jos monseigneur johtelee

sanelua."

"Mutta mitä etua siitä lopultakaan on minulle?"

"Varsin suurta. Kukaan ei sitten enää voi syyttää teidän ylhäisyyttänne

siitä kohtuuttomasta ahneudesta, josta lentolehtisten kyhääjät ovat

herjanneet vuosisadan loistavinta neroa."

"Olette oikeassa, Colbert, olette oikeassa; käykää tapaamassa

kuningasta minun puolestani ja viekää hänelle testamenttini."

"Lahjoituskirja, monseigneur."

"Mutta jos hän ottaakin vastaan! Jos hän vain kiittää?"

"Silloin teidän suvullenne kuitenkin jäivät haitattomasti ne

kolmetoista miljoonaa, ja se on aimo summa."

"Mutta teidän laskelmanne olisi silloin ollut petosta tai tyhmyyttä!"

"Se ei osoittaudu kumpaiseksikaan, monseigneur... Minun mielestäni te

liiaksi pelkäätte, että kuningas ottaa vastaan, -- teidän sijassanne

katsoisin hankalaksi totuudeksi, että hän kieltäytyy."

"Jos hän tosiaan kieltäytyy, niin silloinpa testamenttaan hänelle ne

erikseen varatut kolmetoista miljoonaa... niin, sen teen... muistakaa

tahtoni... Mutta nyt tulee taas tuskankohtaus, -- käyn heikoksi... olen

kovin sairas, Colbert, loppuni on ehdottomasti lähellä..."

Colbert hätkähti. Kardinaalin tila oli tosiaan arveluttava: tuskanhiki

helmeili hänen kalmankalpeilla kasvoillaan suurina karpaloina ja esitti

potilaan niin surkeana, että karaistuneinkaan lääkäri ei olisi voinut

olla säälittelemättä näkyä. Colbert oli epäilemättä hyvin järkkynyt,

sillä hän poistui huoneesta kutsuen Bernouinin kuolevan luokse ja

siirtyen käytävään.

Siellä kävellessään edes takaisin -- kasvoillaan mietiskelevä ilme,

joka antoi melkein ylevyyttä hänen karkeille piirteilleen, olkapäät

kumarassa, kaula ojolla, huulet raollaan äännellen katkonaisten

ajatustensa murenia, -- hän rohkaisi mielensä menettelyyn, jota aikoi

yrittää, sillaikaa kun seinän takana kymmenen askeleen päässä hänen

herransa kiemurteli ja voivotteli kovissa tuskissa, ajattelematta enää

maallisia aarteita tai taivaallisia riemuja, mutta kylläkin kaikkia

kadotuksen kauhuja.

Sillaikaa kun kuumat kääreet, huumausaineet, lievikkeet ja kardinaalin

luokse hälytetty Guénaud toimivat yhä suuremmalla kiireellä, Colbert

paineli käsillään isoa päätänsä hillitäkseen aivoissaan pyörivien

suunnitelmien kuumetta ja pohti sen lahjoituskirjan sanamuotoa, jonka

aikoi kirjoituttaa Mazarinilla heti kun sairaus soisi tälle ensimmäisen

lepotovin. Kardinaalin voihkaukset ja kuoleman lähestymiseen oireet

menneisyyden edustajan ympärillä tuntuivat elähdyttävän nerokasta

ajattelua tässä miehessä, joka tuuheita kulmakarvojansa rypistellen jo

kääntyi uudestisyntyvän yhteiskunnan uutta päivännousua kohti.

Colbert palasi Mazarinin luo sairaan kylliksi toinnuttua ja sai hänet

sanelemaan näin kuuluvan lahjoituskirjan:

'Ennen kuin joudun Korkeimman eteen, pyydän kuningasta, herraani

maan päällä, ottamaan takaisin sen omaisuuden, jonka hänen

hyvyytensä on minulle suonut; ilomielin näkee sukuni sen

siirtyvän niin maineikkaihin käsiin. Kaikesta omistamastani

laadittu tarkka luettelo toimitetaan hänen majesteetilleen heti

kun hän sitä haluaa tai hänen uskollisen palvelijansa huokaistua

viimeisen henkäyksensä.

_Jules_, kardinaali _de Mazarin_.'

Kardinaali piirsi huoaten allekirjoituksensa; Colbert sinetöitsi

kirjeen ja vei sen heti Louvreen, jonne kuningas oli juuri saapunut.

Sitten hän palasi asuntoonsa hykerrellen kämmeniään kuten ainakin mies,

joka on käyttänyt päivänsä hyvin.

47.

Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja herra Fouquet toisen.

Tieto kardinaalin tilan äkillisestä huonontumisesta oli jo levinnyt ja

keräsi Louvreen ainakin yhtä runsaasti väkeä kuin samaan aikaan

julkaistu virallinen vahvistus kuninkaan veljen päätetystä

avioliitosta.

Tuskin oli Ludvig XIV astunut huoneisiinsa, vielä mietteissään kaikesta

illan mittaan näkemästänsä ja kuulemastaan, kun palatsinvartija ilmoitti

saman hovilaisjoukon, joka oli aamulla kiirehtinyt saapuville hänen

heräämishetkekseen, nyt uudestaan esittäytyneen makuullemenon

toimituksessa mukanaolevaksi. Tämä huomaavaisuus oli erityistä

suosiollisuutta, jota mielistelyssään hyvinkin huoleton hovi oli

kardinaalin valtaanpääsystä saakka osoittanut pääministerille,

suurestikaan pelkäämättä kuninkaan pahastuvan.

Mutta nyt oli ministeri saanut arveluttavan taudinkohtauksen, ja

liehittelyn hyöky tulvi valtaistuinta kohti. Hovimiehet osaavat

ihmeellisesti vainuta ennakolta kaikkia tapauksia; heillä on ylimmäinen

tietämys: he ovat valtiomiehiä vaikeiden selkkausten lopullisen

ratkaisun oivaltamiseen, heissä on sotapäällikköä taisteluiden

tuloksien arvaamiseen, lääketieteellisellä aprikoimisellaan he

päättävät sairaitten kohtalosta. Ludvig XIV, jolle hänen äitinsä oli

valaissut tätä tosiasiaa monien muiden opetusten ohella, käsitti siis,

että hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin oli pahasti sairaana.

Itävallan Anna oli juuri vienyt nuoren kuningattaren hänen huoneisiinsa

ja keventänyt hänen otsaltaan hovisäännön määräämän hiuslaitteen

painon, kun hän sitten palatessaan tapasi poikansa vetäytyneenä

työhuoneeseen. Siellä tämä yksinään, apeana ja karvain sydämin purki

itseänsä vasta ikäänkuin tahtonsa harjaannuttamiseksi tuollaista yrmeän

ja peloittavan vimmastuksen kohtausta, jotka kuninkailla puhjetessaan

luovat muistettavia tapauksia. Ludvig kykenikin niin voimakkaasti

hillitsemään luontoansa, että hänen kiukustumisestaan syntyi vain

lieviä myrskyjä; niinpä hänen rajuin esiintymisensä, jota Saint-Simon

mainitsee kuninkaan ainoana ja hämmästyttävänä raivostuksena, oli se

kuuluisa kuohahdus, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin johtui Mainen

herttuan lymyilystä ja purkausi kelpo kepitykseksi eräälle lakeija

paralle leivoksen näpistämisestä.

No niin, nuori kuningas oli nyt joutunut tuskallisen ärtymyksen valtaan

ja jupisi katsellen itseänsä kuvastimesta: "Oi kuningas!... nimivaltias

ilman valtaa... varjokuva!... tarmoton patsas, jolla ei ole muuta

mahtia kuin hoviväen kumarteluttaminen, -- milloin kykenetkään

kohottamaan samettisen käsivartesi, puristamaan nyrkkiin silkkikätesi?

Milloin pystyt muuhunkin kuin huokailemaan tai myhäilemään huulillasi,

jotka ovat tuomitut salaamaan ajatuksiasi kuin taidegalleriasi

marmoriveistokset sieluttomassa järkkymättömyydessään?"

Pyyhkäisten otsaansa ja tavoittaen ilmaa hän lähestyi ikkunaa ja näki

alhaalla muutamia keskenään juttelevia ratsumiehiä ja moniaita aran

uteliaita katselijoita. Ratsumiehet olivat pikku osa vartiota, utelias

ryhmä edusti niitä kansan tyhjänpäiväisimpiä yksilöitä, joille kuningas

on aina ihmeellinen ilmiö niinkuin virtahepo, krokotiili tai

jättiläiskäärme. Hän löi otsaansa kämmenellään ja huudahti: "Ranskan

kuningas! on sekin arvo! Ranskan kansa! mikä luontokappaleiden lauma!

Näin minä palaan Louvreen, -- vasta päästettyinä valjaista hevoseni

vielä höyryävät, ja minä olen tämän aikaa herättänyt sen verran

harrastusta, että juuri kaksikymmentä ihmistä töllistelee kulkuani...

Kaksikymmentä... mitä sanonkaan! ei, ei ole kahtakymmentäkään henkilöä,

jotka välittäisivät mitään Ranskan kuninkaasta, eikä edes kymmentä

jousimiestä ole taloani vartioimassa: jousimiehet, kansan,

kaartilaiset, kaikki vetää Palais-Royal puoleensa. Minkätähden, hyvä

Jumala? Eikö minulla, kuninkaalla, ole oikeutta kysyä tätä?"

"Syystä että Palais-Royalissa on kaikki kulta, hallitusvallan väline",

vastasi ääni työhuoneen oviverhon takaa.

Ludvig käännähti päin, hätkähti nähdessään äitinsä ja sanoi lähestyen:

"Toivoakseni ei teidän majesteettinne anna mitään merkitystä joutavalle

lausunnalle, jollaista kuninkaille tuttu kyllästyminen ja yksinäisyys

johtaa onnellisimmankin osan saaneita luonteita keksimään

ajankulukseen?"

"En kiinnittänyt huomiota muuhun kuin että te napisette, poikani."

"Minäkö? En suinkaan", vakuutti Ludvig XIV; "en millään muotoa, -- te

erehdytte, madame."

"Mitä siis puhelittekaan itseksenne, sire?"

"Olin olevinani professorini kovistuksella kehittämässä laajenteluksi

sanottua puhetaidon muotoa."

"Poikani", sanoi Itävallan Anna päätänsä pudistaen, "teette väärin

siinä, ettette suo minulle luottamustanne ettekä usko sanaani. Tulee

päivä, kenties piankin, jolloin teidän tarvitsee muistaa se totuus,

että kulta on kaikkivaltius ja että todellisia kuninkaita ovat

ainoastaan ne, jotka ovat kaikkivaltiaita."

"Tarkoituksenanne ei kuitenkaan liene moittia vuosisatamme rikkaita?"

virkkoi kuningas.

"Ei", vastasi Itävallan Anna vilkkaasti, "ei, sire; ne, jotka meidän

aikanamme -- teidän hallituskautenanne -- ovat rikkaita, heillä on

varallisuutensa syystä että te olette niin suvainnut, ja minä en tunne

heitä kohtaan pahastusta tai kateutta; he ovat epäilemättä palvelleet

teidän majesteettianne niin hyvin, että teidän majesteettinne on

pätevillä pesteillä sallinut heidän hankkia hyvityksensä. Tätä minä

tarkoitan huomautuksella, josta tunnutte nuhtelevan minua."

"Jumala varjelkoon, madame, että minä mistään nuhtelisin äitiäni!"

"Sitäpaitsi", pitkitti Itävallan Anna, "Luoja antaa maallista hyvyyttä

vain joksikin aikaa; kunnian ja kullan vastapainoksi on Luoja asettanut

kärsimykset, sairauden, kuoleman, ja yksikään", lisäsi leskikuningatar

surumielisesti hymyillen, mikä osoitti hänen tässä ajattelevan omaakin

kohtaansa, "ei vie varallisuuttaan tai suuruuttansa mukanaan hautaan.

Niinpä nuoret korjaavat vanhuksien valmistamasta runsaasta sadosta

hedelmät."

Ludvig kuunteli yhä tarkkaavaisemmin näitä sanoja, joihin Itävallan

Anna ilmeisesti sovitti rohkaisevaa sävyä.

"Madame", sanoi hän katsellen äitiänsä kiinteästi, "teillä tosiaan

luulisi olevan jotakin erityistä ilmoitettavaa minulle?"

"Ei mitään suoranaista, poikani; olettehan vain huomannut tänä iltana,

että herra kardinaali on kovin sairaana?"

Ludvig tähysti äitiänsä, tavoittaen hänen äänestään liikutuksen

sointua, kasvoistaan murheen ilmettä. Itävallan Annan ulkomuodossa

näkyikin lievä muutos, mutta se saattoi johtua siitä, että hän itse jo

poti alkavaa syöpää.

"Niin, madame", myönsi kuningas, "herra de Mazarinin vointi on huono."

"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä

hänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin,

poikani?" kysyi Itävallan Anna.

"Kyllä, madame, kyllä tietysti, -- se olisi suuri tappio maalle",

myönsi Ludvig punehtuen; "mutta vaara ei minusta tunnu varsin

uhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin."

Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana

paperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.

"Mikä asiana?" tiedusti kuningas.

"Sanoma herra de Mazarinilta", vastasi palatsinvartija.

"Antakaa tänne", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun

hän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä,

eteishuoneista ja pihalta.

"Ah, ah", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen

hälinän, "väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on

todellinen kuningas: niitä onkin kaksi!"

Ovi avautui, ja raha-asiain yli-intendentti Fouquet ilmestyi Ludvigin

eteen. Hän se seurueineen oli aiheuttanut hälinän lehterillä; hänen

palveluskuntansa kuhisi odotussuojissa; hänen saattueensa ratsut

tömistelivät pihalla. Ulkopuolelta kuului yleisön sorinaa vielä kauan

sen jälkeen kun hän oli saapunut palatsiin, -- sitä sorinaa, jota

Ludvig XIV niin kiihkeästi kaipasi oman esiintymisensä säestykseksi.

"Tuo ei ole mikään kuningas siinä mielessä kuin te luulette", huomautti

Itävallan Anna pojalleen; "hän on ylettömän rikas mies, siinä kaikki."

Kuningattaren sitä sanoessa nostatti katkeramielisyys hänen kasvoilleen

kiivaan pahastuksen ilmeen; mutta Ludvigin otsa pysyi selkeänä,

itsehillinnän estäessä ainoatakaan rypistystä ilmaantumasta

silmäkulmiin. Hän nyökkäsi huolettomasti Fouquetille ja käänsi auki

kirjettä, jonka oli palatsinvartijalta saanut. Fouquet huomasi

hallitsijallaan olevan tehtävää ja lähestyi leskikuningatarta sekä

luontevan ryhdikkäästi että kunnioittavana sävyltään, antaakseen

kuninkaan olla häiriintymättömänä.

Ludvig oli levittänyt auki kirjeen, mutta hän ei kuitenkaan lukenut,

vaan kuunteli rahaministerin siroja mielistelylauseita Itävallan Annan

hienosta kätösestä ja sievistä käsivarsista. Leskikuningattaren kasvot

silisivät ja melkein jo myhäilivätkin. Fouquet havaitsi, että kuningas

ei ryhtynytkään lukemaan, vaan katseli ja kuunteli häntä; hän kääntyi

puolittain, ja Itävallan Annalle tavallaan yhä seuraakin pitäen hän

palautti huomaavaisuutensa kuninkaaseen.

"Kai tiedätte, herra Fouquet", virkkoi kuningas silloin, "että hänen

ylhäisyytensä on pahasti sairaana?"

"Kyllä, sire, sen kuulin", vastasi Fouquet; "olin maatilallani

Vauxissa, kun sain sanoman niin huolestuttavana, että jätin kaikki

silleen."

"Tänäkö iltanako läksitte Vauxista, monsieur?"

"Niin, puolitoista tuntia sitten, teidän majesteettinne", vastasi

Fouquet silmäten timanteilla koristettua kelloaan.

"Puolitoista tuntiako!" huudahti kuningas kykenemättä hallitsemaan

kummastustaan yhtä hyvin kuin äkäännystänsä.

"Käsitän hyvin, sire, että teidän majesteetillanne on aihetta epäillä

sanaani; ihme onkin, että tulin sellaisella vauhdilla. Seikka on se,

että minulle oli lähetetty Englannista kolme parivaljakkoa, joita

vakuutettiin erinomaisiksi juoksijoiksi; olin asetuttanut ne neljän

lieuen välimatkojen päähän, ja tänä iltana sitten koettelin niitä.

Suositus todella piti paikkansa"

Leskikuningatar hymyili salaisen kateellisesti. Fouquet kuitenkin

tajusi hänen ajatuksensa ja kiirehti lisäämään:

"Sellaiset ratsut, madame, eivät olekaan alamaisia varten, vaan

kuninkaille kuuluvia, sillä hallitsijain ei sovi koskaan jäädä missään

jäljellepäin kenestäkään. Ne hevoset odottavat vain hänen

majesteettinsa merkkiä, siirtyäkseen Louvren talleihin; rohkenin

ensimmäisenä koetella niitä ainoastaan pelosta, että tarjoisin

kuninkaalle jotakin, mikä ei ollut aivan verratonta."

Kuningas oli rajusti punastunut.

"Teidän täytyy tietää, herra Fouquet", sanoi kuningatar, "ettei Ranskan

hovitapa salli alamaisen tarjota lahjoja kuninkaalle."

Ludvig liikahti kärsimättömästi.

"Minä toivoin, madame", lausui Fouquet kiihtyneesti, "että hänen

majesteettiansa kohtaan tuntemani rakkaus ja ainainen haluni olla

hänelle mieliksi kelpaisi syrjäyttämään tuon etikettiperusteen. En

sitäpaitsi ottanutkaan vapaudekseni tarjota lahjaa, vaan tahdoin

suorittaa veroani."

"Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra Fouquet", virkkoi

kuningas kohteliaasti, "ja minä tosiaan pidänkin uljaista ratsuista.

Mutta te tiedätte, että minulla on hyvin niukasti varoja;

raha-asioitteni ylivalvojana te tiedätte sen paremmin kuin kukaan. En

senvuoksi voisi ostaakaan noin kallista valjakkoa, jos tahtoisinkin."

Fouquet loi ylpeän silmäyksen leskikuningattareen, joka näytti

riemuitsevan ministerin kierosta asemasta, ja vastasi: "Ylellisyys on

kuninkaitten avu, sire; ylellisyys heidät ulkonaisesti kohottaa muiden

ihmisten yläpuolelle. Ylellisyydellä kuningas elättää alamaisiaan ja

osoittaa heille kunniaa. Kuninkaitten ylellisyyden loisteisessa

lämmössä elpyy yksityisten avokätisyys, joka tuottaa vaurautta

kansalle. Vastaanottamalla lahjaksi kuusi verratonta ratsua olisi

teidän majesteettinne kiihoittanut meidän maamme hevosmiesten

itsetuntoa; Limousinin, Perchen ja Normandian virkistyvä hevosjalostus

olisi aiheuttanut kaikille hyödyllistä kilvoittelua... Mutta kuningas

vaikenee, ja niin ollen puhun turhaan."

Sillaikaa oli Ludvig XIV hypistellyt Mazarinin kirjettä käsissään,

mutta tuli viimein luoneeksi silmäyksen sen sisältöönkin. Ensimmäiset

rivit saivat hänet äännähtämään hämmästyksestä.

"Mitä nyt, poikani?" kysyi Itävallan Anna astuen nopeasti kuninkaan

luo. "Onko kardinaalin tila vielä huonontunut?"

"Lukekaa", sai kuningas sanotuksi, ojentaen paperin äidilleen ikäänkuin

arvellen, että tämä ainoastaan omilla silmillään voisi vakuuttua niin

ihmeellisestä seikasta kuin kirjeen viestinä oli.

Itävallan Anna luki vuorostaan. Hänen silmänsä säihkyivät

riemastuksesta, jota hän turhaan koetti salata Fouquetin katseilta.

"Voi, todellinen lahjoituskirja!" virkahti hän.

"Lahjoitus?" kertasi Fouquet.

"Niin", selitti kuningas rahaministeriin kääntyen, "aavistellen

kuolemaansa on herra kardinaali siirtänyt minulle kaiken omaisuutensa."

"Neljäkymmentä miljoonaa!" ihasteli kuningatar. "Voi, poikani, siinäpä

ilmenee herra kardinaalista kaunis piirre, joka suuresti vähentää

ilkimielisten puheiden vaikutusta; neljäkymmentä aikojen kuluessa

koottua miljoonaa yhdellä kertaa palautettuina kuninkaalliseen

rahastoon -- siinä on uskollisen alamaisen ja totisen kristityn teko!"

Ja tarkastettuaan asiakirjaa vielä kerran hän antoi sen takaisin

pojalleen, jonka sydän oli alkanut pamppailla noin tavattoman summan

maininnasta. Fouquet oli vetäytynyt muutaman askeleen taaksepäin ja

seisoi ääneti. Kuningas katsoi ministeriinsä ja ojensi asiakirjan

hänellekin. Yli-intendentti vain pikimmältään vilkaisi siihen ylväästi

ja virkkoi kumartaen:

"Niin, sire, lahjoituskirja se näkyy olevan."

"Siihen pitää vastata, poikani", huudahti Itävallan Anni "siihen pitää

heti vastata."

"Ja millä tavoin, madame?"

"Käynnillä kardinaalin luona."

"Mutta vasta äskenhän läksinkin hänen ylhäisyytensä seurasta", esteli

kuningas.

"Kirjoittakaa siis, sire."

"Kirjoittaisinko!" virkahti nuori kuningas vastahakoisena.

"Minun nähdäkseni", sanoi Itävallan Anna, "tällaisen lahjoituksen

tekijällä on toki oikeus odottaa, että häntä kiitetään jokseenkin

kiireisesti." Ja yli-intendenttiin kääntyen hän lisäsi: "Eikö se ole

teidänkin mielipiteenne, herra Fouquet?"

"Lahja on kyllä kiitoksen arvoinen, madame", vastasi yli-intendentti,

mutta hänen kasvoillaan oli ylevä ilme, joka ei välttänyt kuninkaan

huomiota.

"Ilmoittakaa siis ottaneenne sen kiitollisesti vastaan", kehoitteli

Itävallan Anna.

"Mitä herra Fouquet sanoo?" kysyi Ludvig XIV.

"Teidän majesteettinne tahtoo kuulla ajatukseni?"

"Niin."

"Kiittäkää, sire..."

"Oikein!" tokaisi kuningatar.

"Kieltäytyen", täydensi Fouquet.

"Mutta minkätähden?" oudoksui Itävallan Anna.

"Senhän olette jo itse sanonut, madame", vastasi Fouquet, "koska

kuninkaiden ei sovi ottaa vastaan lahjoja alamaisiltaan."

Kuningas kuunteli vastakkaisia mielipiteitä äänettömänä.

"Mutta neljäkymmentä miljoonaa!" sanoi Itävallan Anna samalla

äänenpainolla kuin kovaonninen Maria Antoinette sittemmin: "Te puhutte

minulle siitä niin paljon!"

"Niin", huomautti Fouquet, "kyllähän neljäkymmentä miljoonaa on kaunis

summa, joka voisi houkutella kuninkaallistakin omaatuntoa."

"Mutta, monsieur", haastoi kuningatar kiusaantuneena, "sen sijaan että

käännätte kuninkaan mieltä hylkimään tätä lahjoitusta, huomauttakaa

siis hänen majesteetilleen virka-asemanne mukaisesti, että nämä

miljoonat tuovat hänelle kokonaisen omaisuuden."

"Juuri tästä syystä sanon kuninkaalle: 'Sire, ellei ole soveliasta,

että kuningas vastaanottaa alamaiselta kahdenkymmenentuhannen livren

arvoisen kuusivaljakon, niin on alentavaa, että hän saisi kokonaisesta

omaisuudesta kiittää toista alamaista, jonka menettelystä tämän summan

kokoamisessa ei ole tiedossa täysin kunnioitettavia takeita.'"

"Teidän tuskin sopii lausua tuollaista ojennusta kuninkaalle,

monsieur", sanoi Itävallan Anna; "hankkikaa hänelle mieluummin

neljäkymmentä miljoonaa hyvitykseksi niistä, jotka tahdotte saada hänet

menettämään."

"Kuningas saa ne milloin vain haluaa", vastasi rahaministeri kumartaen.

"Niin, pusertamalla kansalta", pisti leskikuningatar.

"Eikö noita tuon asiakirjan tarjoamia miljoonia ole saatu samalla

tavoin?" vastasi Fouquet. "Hänen majesteettinsa muuten kysyi

mielipidettäni, ja olen vain lausunut sen; pyytäköön hänen

majesteettinsa myötävaikutustani, niin tietysti katson kunniakseni

ryhtyä järjestämään asiaa."

"No, ilmoittakaa nyt toki, että otatte vastaan tämän suurenmoisen

lahjoituksen, poikani", suostutteli Itävallan Anna; "te olette kaikkien

puheiden ja väärien selitysten yläpuolella."

"Kieltäytykää, sire", kehoitti Fouquet. "Kuninkaalla ei elämänsä aikana

ole mitään muuta ojennusnuoraa kuin omatuntonsa eikä muuta tuomaria

kuin harkintansa; mutta kuoltuaan hän saa jälkimaailman kiittäjäkseen

tai syyttäjäkseen."

"Kiitän, äitini", sanoi kuningas kunnioittavasti kumartaen

leskikuningattarelle. "Kiitän, herra Fouquet", hän virkkoi

yli-intendentille, suopealla viittauksella ilmaisten puhuttelun

päättyneeksi.

"Otatteko vastaan?" kysyi vielä Itävallan Anna.

"Mietin asiaa", vastasi kuningas katsoen rahaministeriin.

48.

Tuskassa.

Heti lahjoituskirjan teetettyään oli kardinaali siirrättänyt itsensä

Vincennesiin, jonne kuningas ja hovi sitten seurasivat häntä. Tuon

soihdun viimeiset liehahdukset loivat vielä kylliksi loistetta

ympäristöön, yhdistääkseen sen kaikki muut valot piiriinsä. Nuori

Ludvig XIV sitäpaitsi -- alun pitäin ministerinsä kiertotähtenä -- vain

kulki painolain määräämää rataansa viimeiseen hetkeen asti.

Tauti oli pahentunut, niinkuin Guénaud oli ennustanut; se ei enää ollut

nivelsäryn kohtausta, vaan kuoleman kovaa kouraisua, ja potilaan tilan

teki yhä arveluttavammaksi se mielentuska, jota hänessä herätti

lahjoituskirjansa lähettäminen kuninkaalle, kun tämä ei kieltäytyen

palauttanutkaan sitä kardinaalille, kuten Colbert oli taannut.

Kardinaali oli lopulta lujasti luottanut rahastonhoitajan käsitykseen,

mutta summa oli suuri, ja Colbertin älykkyydenkin myöntäen kardinaali

nyt ehtimiseen ajatteli itsekseen, että kenties teatiinimunkkikin

erehtyi, joten hänellä oli ollut ainakin yhtä suuri mahdollisuus

pelastua kadotuksesta kuin nyt saada miljooniansa takaisin kuninkaalta.

Ja mitä pitempään lahjoituksen palautus viipyi, sitä selvemmin Mazarin

tunsi, että neljänkymmenen miljoonan vuoksi olisi kannattanut vaarantaa

jotakin ja erityisesti niin epämääräistä kuin sielunsa, -- sillä

kardinaalina ja pääministerinä oli Mazarin kehittynyt uskon asioissa

horjuvalle kannalle, taipuen aineelliseen maailmankatsomukseen.

Joka kerta kun ovi avautui hän siis kiihkeästi kääntyi päin, odottaen

onnettoman lahjoituskirjansa ilmestyvän jälleen esille; toiveessaan

pettyneenä hän sitten huoaten ojentausi makuulle ja tunsi kipunsa sitä

tuimemmaksi, kun oli ne hetkiseksi unohtanut.

Leskikuningatarkin oli saattanut kardinaalia, ja vaikka ikä oli

juurruttanut hänen sydämeensä itsekkyyttä, ei hän voinut kieltäytyä

osoittamasta kuolevalle murhetta, johon toiset arvelivat hänet

velvolliseksi naisena ja toiset hallitsijattarena.

Hän oli jotenkuten omaksunut suruasun ennakolta kasvoilleen, koko hovi

otti sen käytäntöön hänen esimerkkinsä mukaan. Estääkseen kasvojansa

ilmaisemasta, mitä hänen sielussaan liikkui, pysytteli Ludvig

itsepintaisesti huoneissaan, seuranaan ainoastaan vanha imettäjänsä;

mitä enemmän hän luuli lähenevänsä vapautumista kaikesta holhouksesta,

sitä nöyremmäksi ja kärsivällisemmäksi hän tyynnytti mieltänsä,

vetäytyen itseensä kuten kaikki voimakkaat luonteet erityistä

suunnitelmaa valmistellessaan, saadaksensa parempaa pontta toiminnan

hetkeksi.

Viimeinen voitelu oli jo salaa annettu kardinaalille, joka

teeskentelytapoihinsa piintyneenä taisteli todennäköisyyden ja

todellisuudenkin peittelemiseksi, vuoteensa ääreen vastaanottaen

puhuttelijoita niinkuin häntä olisi vain ohimenevä pahoinvointi

vaivannut. Guénaud niinikään sulkeutui visusti kuoreensa; tavoitteluun

ja uteluun kyllästyessään hän joko ei vastannut mitään kysymyksiin tai

selitteli: "Hänen ylhäisyydellään on vielä nuorekkuutta ja voimaa;

mutta me emme tiedä Jumalan tahtoa, ja milloin Hän tahtoo ihmisen

lannistaa, silloin ei inhimillinen vastustus auta."

Näitä sanoja, joita hän siroitteli harkintansa mukaan soveliaissa

tilaisuuksissa, pohti erityisellä mielenkiinnolla kaksi henkilöä:

kuningas ja kardinaali itse.

Guénaudin ennustuksesta huolimatta Mazarin yhä antausi toivomaan tai

oikeastaan näytteli osaansa niin hyvin, että tarkkanäköisimmät hänen

todellista tilaansa aavistellessaan sanoivat hänen pettävän itseään ja

siten itse tulivat uskotelluiksi. Ludvig oli ollut jo kaksi päivää

poissa kardinaalin luota, katse alituiseen tähdättynä lahjoituskirjaan,

joka tuotti sairaalle niin suurta ahdistusta; hän ei oikein tiennyt,

mitä ajatella Mazarinin tilasta. Ludvig XIII:n poika oli isänsä tavoin

ollut tähän asti niin vähäisessä määrin kuningas, että hän kiihkeästi

kaivatessaankin kuninkuutta tunsi samalla tietymättömyyden herättämää

pelkoa. Tehtyään päätöksensä, jota hän ei ilmaissut kellekään, hän

pyysi saada puhutella kardinaalia. Ministerin lähettyvillä alituiseen

oleskeleva leskikuningatar sai ensimmäisenä kuulla kuninkaan aikeen ja

ilmoitti hätkähdyttävän sanoman kuolevalle.

Missä tarkoituksessa Ludvig XIV pyysi puhutteluansa? Luovuttaakseenko

lahjoituskirjan takaisin, kuten Colbert oli ennustanut, vai

ilmoittaakseenko ottavansa sen kiitollisena vastaan, kuten Mazarin

pelkäsi? Kun kuoleva kuitenkin tunsi epätietoisuuden yhäti pahentavan

tilaansa, ei hän hetkeäkään epäröinyt kuulla ratkaisua.

"Hänen majesteettinsa on tervetullut, niin, sydämellisesti

tervetullut", huudahti hän, tehden jalkopäässä istuvalle Colbertille

merkin, jonka tämä täydellisesti oivalsi. "Madame", jatkoi hän,

"suvaitsisiko teidän majesteettinne itse vakuuttaa kuninkaalle, kuinka

ilomielin minä olen valmis heti vastaanottamaan hänet?"

Itävallan Anna nousi seisaalle; hänkin oli kiihkeä saamaan selvyyden

noihin neljäänkymmeneen miljooonaan, jotka jo olivat koko hovin

pohdittavina. Leskikuningattaren mentyä Mazarin suurella ponnistuksella

kohoutui Colbertiin päin ja virkkoi: "No niin, Colbert, nämä kaksi

päivää ovat olleet raskasta aikaa, kuolettavan pitkiä, tuottamatta

mitään takaisin siltä taholta, kuten näette."

"Kärsivällisyyttä, monseigneur", tyynnytti Colbert.

"Oletteko hupsu, te härkäpääl Te hoette yhä kärsivällisyyttä!

Totisesti, Colbert, te teette minusta pilaa: olen kuolemaisillani, ja

te neuvotte minua odottamaan."

"Monseigneur", vakuutti Colbert ainiaan kylmäverisenä, "on mahdotonta,

että asia ei kehity siten kuin olen teille taannut. Tullessaan teitä

tapaamaan on hänen majesteettinsa tahtonut omin käsin tuoda teille

lahjoituskirjan takaisin."

"Niinkö uskotte? Mutta minä päin vastoin olen varma siitä, että kuningas

tulee vain kiittämään."

Samassa Itävallan Anna ilmestyi jälleen huoneeseen. Poikansa luokse

mennessään hän oli eteishuoneessa tavannut uuden lääkäröitsijän,

vanhuksen, joka suositti jauhettaan taattuna paranteena kardinaalille.

Leskikuningatar toi siitä koeannoksen. Mutta sitä ei Mazarin nyt

ajatellut; hän ei tahtonut siihen vilkaistakaan, vakuuttaen vain, että

elämä ei ollut sen vaivan arvoinen, jota nähtiin sen säilyttämiseksi.

Mutta tämän viisaustieteellisen päätelmän jatkoksi kirposi lopultakin

se salaisuus, jota hän oli niin kauan peitellyt.

"Tässä asemassa, madame, ei tuollainen kiinnitä mieltä", hän sanoi. "Jo

kohta kaksi vuorokautta sitten minä tein kuninkaan hyväksi pikku

lahjoituksen. Tähän asti ei hänen majesteettinsa ole tahtonut

huomauttaa siitä mitään, arvatenkin hienotunteisuudesta; mutta nyt on

selitysten hetki käsissä, ja pyydän teidän majesteettianne sanomaan

minulle, onko kuninkaalla mitään muistutettavaa tästä asiasta,

valmistuakseni kuulemaan hänen esityksiään."

Itävallan Anna liikahti vastatakseen, mutta Mazarin pidätti hänet.

"Totuus, madame", sanoi hän, "taivaan nimessä totuus! Älkää imarrelko

kuolevaa miestä turhalla toiveella."

Samassa hän huomasi Colbertin katseesta, että hätäännys oli johtanut

hänet harhaan.

"Minä tiedän", vastasi Itävallan Anna tarttuen kardinaalin käteen,

"että te ette jalomielisyydessänne ole tehnyt kuninkaalle pikku

lahjoitusta, kuten kovin vaatimattomasti sanotte, vaan tarjonnut

hänelle suurenmoisen omaisuuden; tiedän myös, kuinka kiusalliselta

teistä tuntuisi, jos kuningas..."

Kuolevanakin Mazarin jännitti tarkkaavaisuutensa herkemmäksi kuin

kymmenen elinvoimaista olisi yhteisesti kyennyt. "Jos kuningas?" toisti

hän suotta keskeyttäen.

"Jos kuningas", pitkitti Itävallan Anna, "ei hyvästä sydämestä

vastaanottaisi, mitä te niin ylevästi tarjoatte."

Mazarin vaipui takaisin pielukselle hervottomana kuin murhenäytelmässä

haaksirikkoinen, joka heittäytyy pitkäkseen viimeisen toivonkipinän

sammuessa; mutta hänellä oli vielä sen verran voimia ja malttia, että

sai luoduksi Colbertiin silmäyksen, joka haastoi enemmän kuin pitkäkään

mielenpurkaus lausuttuna.

"Eikö totta", lisäsi leskikuningatar, "että te olisitte pitänyt

kuninkaan kieltäytymistä jonkunlaisena loukkauksena?"

Mazarin kieritteli päätänsä pieluksella hiiskumatta halaistua sanaa.

Kuningatar käsitti väärin tämän eleen tai oli erehtyvinänsä.

"Sentähden olenkin autellut asiaa hyvillä neuvoilla", selitti hän

edelleen, "ja kun eräät henkilöt -- nähtävästi kadehtien

jalomielisyytenne ansaitsemaa kunniaa -- yrittivät todistella

kuninkaalle, että hänen muka piti evätä tämä lahjoitus, olen minä

taistellut teidän hyväksenne ja niin innokkaasti, että te toivoakseni

ette joudu kokemaan sitä pettymystä."

"Ah", jupisi Mazarin riutuvin silmin, "ah, sitä palvelusta en unohda

ainoaksikaan minuutiksi näinä lyhyinä hetkinä, mitä minulla vielä on

eloni ajasta jäljellä!"

"Totuuden nimessä minun täytyykin tunnustaa", jatkoi Itävallan Anna,

"että minun ei ole ollut helppo tehdä sitä palvelusta teidän

ylhäisyydellenne."

"Ooh, kuolema ja kirous!... sen uskon... ooh!"

"Hyvä Jumala, miten on laitanne?"

"Minä palan!"

"Tunnetteko kovia tuskia?"

"Kuin kadotuksen vaivassa!"

Colbert toivotteli vajoavansa maan sisään.

"Teidän majesteettinne siis luulee", aloitti Mazarin samassa uudestaan,

"että kuningas" (hän pysähtyi hetkiseksi) "että kuningas tulee tänne

virkkamaan minulle pikku sanasen kiitokseksi?"

"En nyt näe muuta mahdolliseksi", vahvisti kuningatar.

Mazarin murskasi Colbertin viimeisellä katseellaan. Samassa

palatsinvartijat alkoivat ilmoitella kuninkaan tuloa eteishuoneissa,

joissa kuhisi hoviväkeä, ja täten syntynyttä tuoksinaa käytti Colbert

livahtaakseen tiehensä seinäkomeron ovesta. Itävallan Anna nousi

seisaalle odottamaan poikansa saapumista. Kuningas ilmestyi kamarin

kynnykselle ja tähtäsi katseensa kuolevaan, tämän enää huolimatta

hievahtaakaan hallitsijan takia, jolta hänellä mielestään ei ollut enää

mitään odotettavana. Ovenvartija vieritti vuoteen lähelle nojatuolin.

Ludvig tervehti äitiänsä ja sitten kardinaalia; hänen istuutuessaan

kuningatarkin asettui paikalleen. Kuningas loi taaksensa silmäyksen,

josta ovenvartija oivalsi viitata, että oviverhojen sisäpuolelle asti

edenneen osan saattuetta tuli poistua.

Samettikaihtimien pudotessa alas laskeusi huoneeseen jälleen

hisahtamaton hiljaisuus. Kuningas tunsi itsensä vielä kovin nuoreksi ja

arastelevaksi sen miehen edessä, joka hänen syntymästään saakka

opetusmestarina oltuaan nyt kuoleman vihaisen majesteettisuuden

ympäröimänä herätti hänessä yhä suurempaa kunnioitusta. Hän ei

senvuoksi rohjennut aloittaa keskustelua tajuten, että lausutut sanat

eivät saisi merkitystä ainoastaan tämän maailman asioissa, vaan

tuntuisivat haudan taaksekin.

Kardinaalilla sitävastoin oli lahjoituskirja ainoana ajatuksenaan. Kipu

ei hänelle tuottanut noin masentunutta sävyä ja apeata katsetta, vaan

sen kiitoksen odotus, jolla kuningas hetimiten häätäisi viimeisenkin

mahdollisuuden miljoonien takaisinsaamisesta.

Mazarin ensimmäisenä keskeytti vaitiolon.

"Teidän majesteettinne on muuttanut Vincennesiin?" hän virkkoi.

Ludvig vain nyökkäsi.

"Se on armollinen suosionosoitus kuolevalle ja viihdyttää viimeisiä

ajatuksiani", jatkoi Mazarin.

"Toivottavasti en ole tullut tervehtimään kuolevaa", vastasi kuningas,

"vaan sairasta, jonka toipumista meidän on odotettava."

Mazarin pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Teidän majesteettinne

haastaa hyvin ystävällisesti, mutta minä tiedän sen asian paremmin."

Ääneen hän lausui: "Viimeinen käynti, sire, viimeinen."

"Jos niin olisi, herra kardinaali", virkkoi Ludvig XIV, "niin tulisin

vielä viimeisen kerran pyytämään neuvoja opastajalta, jota minun on

kiitettävä kaikesta."

Leskikuningatar oli nainen; hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään.

Kuningaskin näytti hyvin liikuttuneelta, ja Mazarin oli vielä enemmän

järkkynyt kuin hänen kaksi vierastaan, mutta toisesta syystä. Syntyi

jälleen hiljaisuus. Itävallan Anna kuivasi poskipäänsä, ja kuningas

pakottausi tyyneksi.

"Minä sanoin", aloitti Ludvig uudestaan, "että teidän ylhäisyytenne on

jättänyt minut suureen kiitollisuudenvelkaan."

Kardinaalin silmät tähysivät ahnaasti kuninkaaseen, sillä hän tajusi

ratkaisevan hetken tulleen.

"Ja käyntini varsinaisena määränä", pitkitti kuningas, "oli lausua

teille sydämen pohjasta vilpitön kiitokseni siitä viimeisestä

ystävyytenne osoituksesta, jonka olette minulle hyväntahtoisesti

antanut."

Kardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat

raolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt,

alkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.

"Sire", sanoi hän, "minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt

omaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta

surulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen

kieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle."

Itävallan Anna heltyi taas kyyneliin.

"Rakas kardinaali", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan

olisi voinut luulla, "huomaan teidän käsittäneen minut väärin."

Mazarin kohottausi kyynärpäänsä varaan.

"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai

palvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!"

-- Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, -- ajatteli Mazarin; --

pitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.

-- No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, -- ajatteli

kuningatar; -- mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta,

tällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.

"Sire", virkkoi kardinaali ääneen, "sukuni on laaja, ja

sisarentyttärilläni ei ole mitään taloudellista tukea minun mentyäni."

"Oh", kiirehti kuningatar keskeyttämään, "älkää lainkaan olko

huolissanne omaisistanne, rakas herra Mazarin. Teidän ystävänne jäävät

meidän kalleimmiksi ystäviksemme; sisarentyttäristänne tulee omia

lapsiani, hänen majesteettinsa sisaria, ja mitä hyvänsä

suosionosoituksia Ranskassa jaellaan, teidän rakastamanne henkilöt

saavat etusijan."

-- Savua! -- ajatteli Mazarin, joka paremmin kuin kukaan tiesi, minkä

verran kannatti perustaa kuninkaallisten lupauksiin.

Kuningas luki ajatuksen hänen kasvoistaan.

"Rauhoittukaa, rakas herra de Mazarin", sanoi hän hymyillen puolittain

raskasmielisesti, puolittain ivallisesti, "neidit de Mancini kyllä

menettävät teissä kalleimpansa, mutta he jäävät kuitenkin Ranskan

rikkaimmiksi perijättäriksi, ja koska te olette ystävällisyydessänne

tahtonut lahjoittaa minulle heidän myötäjäisensä..."

Kardinaalin hengitys salpautui.

"Luovutan sen heille", jatkoi Ludvig ottaen povestaan pergamentin,

jonka kohtalokas teksti oli kahden vuorokauden mittaan myrskynä

myllertänyt Mazarinin sielussa. Hän kääri asiakirjan auki kardinaalin

vuoteeseen päin.

"Mitä minä sanoin, monseigneur!" supatti ääni seinäkomerosta.

"Teidän majesteettinne antaa takaisin lahjoituskirjani!" huudahti

Mazarin niin hämmennyksissään ilosta, että hän unohti näytellä

hyväntekijän osaa.

"Teidän majesteettinne hylkää neljänkymmenen miljoonan omaisuuden!"

huudahti Itävallan Anna niin tyrmistyneenä, että hän haipui

leskeksijäämisen murheesta.

"Niin, herra kardinaali, -- niin, madame", vastasi kuningas repäisten

siekaleiksi pergamentin, johon Mazarin ei ollut vielä rohjennut kajota.

"Niin, minä teen mitättömäksi tämän asiakirjan, joka riisti paljaaksi

kokonaisen suvun. Mitä omaisuutta hänen ylhäisyytensä on hankkinut

minun palveluksessani, se kuuluu hänelle eikä minulle."

"Mutta, sire", päivitteli Itävallan Anna, "eikö teidän majesteettinne

ollenkaan ajattele, että teillä ei ole edes kymmentätuhatta écua

käteisinä varoinanne?"

"Madame, olen nyt suorittanut ensimmäisen omintakeisen toimenpiteeni

kuninkaana, ja toivoakseni se arvokkaasti aloitta hallitukseni."

"Ah, sire, te olette oikeassa!" huudahti Mazarin, "tuo on todella

suurta, todella korkeinta jaloutta." Ja hän silmäili yksitellen

asiakirjan palasia, jotka olivat levinneet vuoteelle, varmistuakseen

siitä, että alkuperäisen sijasta ei ollut siten tuhottu jäljennöstä.

Viimein hänen katseensa osui siihen sipaleeseen, jossa oli hänen

allekirjoituksensa, ja sen todennettuaan hän hervahti päänaluselleen.

Itävallan Anna ei kyennyt salaamaan pahoitteluansa; hän kohotti kätensä

ja silmänsä taivasta kohti.

"Voi, sire", virkosi Mazarin kiittelemään, "oi, sire, taivas teitä

siunatkoon! Hyvä Jumala, kuinka rakastetuksi te tulettekaan koko

suvussani!... _Per Baccho_, jos teille milloinkaan koituu mitään

tyytymättömyyden aihetta omaisteni taholta, sire, niin rypistäkää vain

kulmianne, jotta heti ilmestyn haudastani."

Tällä ilveilyllä ei oikein ollut Mazarinin tavoittamaa vaikutusta.

Ludvig oli jo joutunut ylevämpiin mietteisiin, ja Itävallan Anna taasen

tunsi, että hänen oli mahdoton sietää poikansa jalomielisyyttä ja

kardinaalin teeskentelyä sisällisen kiukkunsa viimein väkisinkin

purkautumatta, joten hän nousikin paikaltaan ja poistui huoneesta,

koska hänen ei tehnyt mielensä pahemmin paljastaa katkeroittumistansa.

Mazarin oivalsi kaikki, ja peläten kuninkaan mahdollisesti vielä

peräytyvän päätöksestään hän alkoi voihkia, kääntääkseen huomion

toiselle tolalle. Vaikerrus heikkeni kuitenkin vähitellen, ja Itävallan

Annan mentyä se taukosi.

"Herra kardinaali", virkkoi nyt kuningas, "onko teillä muuten mitään

erityistä ohjausta nyt annettavaksi minulle?"

"Sire", vastasi Mazarin, "te olette jo itse viisaus, ymmärtäväisyys

ruumistuneena; mitä jalomielisyyteen tulee, en siitä puhukaan, sillä

äskeiseen tekoonne ei voi edes verrata historian ylevimpiäkään

esimerkkejä."

Ylistys jätti kuninkaan kylmäkiskoiseksi. "Te siis vain kiitätte minua,

monsieur", sanoi hän, "ja teidän kokemuksenne, joka on paljon paremmin

tunnettu kuin minun viisauteni, ymmärtäväisyyteni ja jalomielisyyteni,

ei nyt johda mieleenne ystävällistä neuvoa, joka vastaisuudessa

hyödyttäisi minua?"

Mazarin mietti tovin.

"Te olette juuri tehnyt minun hyväkseni paljon, sire, -- omaisteni

eduksi, tarkoitan", aloitti hän sitten.

"Älkäämme enää puhuko siitä", sanoi kuningas.

"No niin", jatkoi Mazarin, "tahdonpa antaa teille jotakin korvausta

näistä neljästäkymmenestä miljoonasta, joista niin kuninkaallisesti

luovutte."

Ludvig XIV ilmaisi liikkeellään, että tämä imartelu kiusasi häntä.

"Tahdon antaa teille neuvon", pitkitti kardinaali, "niin, vieläpä

enemmänkin arvoisen kuin nuo miljoonat."

"Herra kardinaali!" keskeytti jo kuningas.

"Sire, kuulkaa neuvoani; suvaitkaa tulla lähemmäksi, sillä voimani

ehtyvät."

Kuningas kumartui sairaan vuodetta kohti.