"Veikkoseni", muistutti Atos, "monet paljon loistokkaammatkin suuruudet

saavat sijansa vielä pienemmissä kirstuissa, ja ainiaaksi!"

Samassa Monk huomasi molemmat aatelismiehet, jotka pysyttelivät

syrjässä odotellen tungoksen loittonemista herttuan läheltä. Hän

raivasi äkkiä tiensä heidän luokseen, niin että hän yllätti heidät

kesken järkeilyn.

"Puhuitte minusta?" hän virkkoi hymyillen.

"Mylord", vastasi Atos, "puhuimme myöskin Jumalasta."

Monk meni miettiväiseksi, mutta sanoi sitten hilpeästi:

"Hyvät herrat, puhukaamme myöskin hiukan kuninkaasta, jos suvaitsette,

sillä teille kai tulee puheillepääsy hänen majesteettinsa luo."

"Kello yhdeksän", vastasi Atos.

"Kello kymmenen", vastasi d'Artagnan.

"Menkäämme jo suoraa päätä työhuoneeseen", esitti Monk ja viittasi

molempia ulkomaalaisia astumaan edellä, mutta siihen ei kumpainenkaan

tahtonut suostua.

Tämän aito ranskalaisen kohteliaisuuskiistan aikana kuningas palasi

lehterin keskikohdalle.

"Kas, siinähän ovat ranskalaiseni!" sanoi hän huolettoman keveästi,

jota sävyä mitkään pettymykset ja vastoinkäymiset eivät olleet häneltä

hälventäneet. "Ranskalaiseni, lohdutukseni onnettomuuksissa!"

Atos ja d'Artagnan kumarsivat.

"Herttua, viekää nämä herrat työhuoneeseeni. Tulen sinne heti,

messieurs", hän lisäsi ranskaksi.

ja hän suoriutui kiireesti hoviseurueestaan, palatakseen

ranskalaistensa luo, kuten hän heitä nimitti.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän työhuoneeseensa astuessaan, "hyvillä

mielin näen teidät jälleen."

"Sire, minua ilahduttaa sanomattomasti, kun saan tervehtiä teidän

majesteettianne palatsissanne."

"Monsieur, te tahdoitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen, ja olen

teille siitä kiitollinen. Jollei minua arveluttaisi sekaantua

ylipäällikkömme oikeuksiin, niin tarjoisin teille arvonne mukaisen

paikan lähelläni."

"Sire", vastasi d'Artagnan, "erotessani Ranskan kuninkaan

henkivartiosta lupasin ruhtinaalleni, etten enää rupea minkään

kuninkaan palvelukseen."

"Vai niin!" sanoi Kaarle; "sepä ikävää minulle! Olisin kovin mielelläni

tehnyt paljonkin hyväksenne; te miellytätte minua."

"Sire..."

"Mutta enkö sentään voi saada teitä pyörtämään sanaanne?" jatkoi Kaarle

hymyillen. "Herttua, auttakaa te minua. Jos teille tarjottaisiin --

toisin sanoen, jos minä tarjoaisin teille muskettisoturieni

päällikkyyden?"

D'Artagnan kumarsi vielä syvempään kuin edellisellä kerralla.

"Minun olisi mielipahakseni kieltäydyttävä teidän armollisen

majesteettinne tarjouksesta", hän sanoi. "Aatelismiehellä on vain

sanansa omaa, ja sanani olen antanut Ranskan kuninkaalle, niinkuin

minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne."

"Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää", lopetti kuningas kääntyen

Atokseen päin.

Ja hän jätti d'Artagnanin mitä katkerimman pettymyksen valtaan.

"Ah, sanoinhan sen!" tuumi muskettisoturi; "tyhjiä sanoja, hyvää

vihkivettä! Kuninkailla on aina ihmeellinen kyky tarjota meille mitä

tietävät mahdottomaksi ottaa vastaan, jotta saavat haitatta näytellä

jalomielisyyltä. Tyhmyri, kolminkertainen tyhmyri olin, kun

hetkeksikään toivoin!"

Sillävälin Kaarle tarttui Atoksen käteen. "Kreivi", hän haastoi, "te

olette ollut minulle toinen isä: se palvelus, jonka olette minulle

tehnyt, ei ole maksettavissa. Olen kuitenkin ajatellut palkita teitä.

Isäni teki teistä Sukkanauha-ritarin; se on arvo, josta kaikki Euroopan

kuninkaatkaan eivät voi ylpeillä. Leskikuningatar nimitti teidät Pyhän

Hengen tähdistön jäseneksi, ja se on yhtä loistava kunnianosoitus. Minä

liitän niihin ritarimerkkeihin tämän Kultaisen Taljan tunnuksen, jonka

minulle lähetti Ranskan kuningas, saatuaan apeltaan Espanjan

kuninkaalta naittamisensa muistoksi kaksi tällaista arvomerkkiä; mutta

vastikkeeksi pyydän teiltä vielä erästä palvelusta."

"Sire", esteli Atos hämmentyneenä, "Kultaisen Taljan tunnusko minulle,

kun maassani on ainoastaan kuninkaalla se kunnia!"

"Minä tahdon, että te isänmaassanne ja kaikkialla olette kaikkien

niiden tasalla, joita hallitsijat ovat kunnioittaneet suosiollaan",

selitti Kaarle ottaessaan ketjun kaulastaan, "ja minä olen varma siitä,

kreivi, että isäni hymyilee minulle haudastaan."

"On kumma paikka", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa

polvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti,

"on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen

valelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun

päälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!"

Atos nousi jälleen; Kaarle syleili häntä sydämellisesti.

"Kenraali", hän virkahti Monkille.

Mutta hän oikaisi heti hymyillen:

"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn,

niin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni...

Minun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin

likellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten

Ludvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja

Skotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan

puhuttelutapaani."

Herttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta,

ainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin

paisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään

anteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun,

vaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.

"_Mordioux_", murisi d'Artagnan, "yhä satelee! Uh, järki tässä jo

sekoaa!"

Ja hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä,

että kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi

hyvästelemään hallitsijaa.

"Mitä, lähdettekö jo, luottamusmieheni?" virkkoi kuningas herttualle.

"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt... Päivän

mielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa."

"Mutta ettehän voine lähteä ilman herra d'Artagnania?" sanoi kuningas.

"Kuinka niin, sire?" kysyi vanha soturi.

"Oh, kai te toki sen tiedätte?" vastasi kuningas.

Monk katseli Kaarlea ihmeissään.

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne", hän sanoi, "mutta minä en

tiedä... mitä tahdotte sanoa."

"Ahaa; se on mahdollista; mutta jos te unohdattekin, muistanee herra

d'Artagnan."

Muskettisoturin kasvot ilmaisivat kummastusta.

"No, ettekö asu herra d'Artagnanin kanssa yhdessä, herttua?" pitkitti

kuningas.

"Kyllä, sire, minulla on ollut kunnia tarjota herra d'Artagnanille

asunto."

"Johtuiko se aivan vapaaehtoisesti teistä itsestänne?"

"Se tuntui minusta luonnolliselta, sire."

"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan... vanki oleskelee aina

voittajansa luona."

Monk punastui nyt vuorostaan. "Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki",

hän myönsi.

"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi.

Mutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra

d'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne."

D'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen

alkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.

"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita",

hän sanoi. "Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun

hän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa,

että minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No

niin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen

teille velkaa."

Ihastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä

vastasi d'Artagnan:

"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun

minulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk

vain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat.

Mutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson

saaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko

maailmassa pitää vain hänen miekkaansa."

"_Odds fish_, kuten isäni sanoi!" huudahti Kaarle II; "siinäpä

ritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?"

"Totisesti, kautta kunniani, sire!" vastasi herttua.

Ja hän veti miekkansa.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "tässä pyytämänne. Monellakin on

ollut parempi säilä, mutta niin koruton kuin onkin aseeni, en ole

milloinkaan luovuttanut sitä kellekään."

D'Artagnan otti ylpeästi säilän, joka oli vastikään luonut kuninkaan.

"Ohoh!" huudahti Kaarle; "mitä! Kalpako, joka on toimittanut minulle

takaisin valtaistuimeni, joutuisi pois kuningaskunnastani eikä

myöhemmällä kuuluisi kruununi kalleuksiin? Ei, kautta sieluni, niin ei

saa käydä! Kapteeni d'Artagnan, annan kaksisataatuhatta livreä siitä

säilästä; jos se on liian vähän, niin sanokaa!"

"Liian vähän se on, sire", vastasi d'Artagnan tavattoman vakavasti. "En

tahtoisi sitä ollenkaan myydä, mutta teidän majesteettinne toivomus on

minulle käsky. Tottelen siis, mutta se kunnioitus, johon olen

velvollinen läsnäolevaa maineikasta urhoa kohtaan, vaatii minua

arvioimaan voittoni vakuuden kolmannesta korkeampaan hintaan. Pyydän

siis kolmesataatuhatta livreä miekasta tai lahjoitan sen teidän

majesteetillenne sinänsä."

Ja pidellen miekkaa kärjestä hän ojensi sen kuninkaalle.

Kaarle II purskahti iloiseen nauruun.

"Ritarillinen mies ja hauska toveri! _Odds fish_, eikö totta, herttua?

Eikö totta, kreivi? Hän miellyttää minua totisesti, ja kiinnyn häneen

yhä enemmän. Kas tässä, chevalier d'Artagnan", hän sanoi, "ottakaa

tämä."

Astuen pöydän ääreen hän otti kynän ja kirjoitti kolmensadantuhannen

livren maksumääräyksen rahastonhoitajalleen.

D'Artagnan otti osoituksen ja virkkoi totisen näköisenä kääntyen

Monkiin päin:

"Tiedän kyllä pyytäneeni vieläkin liian vähän, mutta olkaa varma siitä,

herttua, että minä olisin mieluummin kuollut kuin antanut ahneuden

ohjata toimintaani."

Kuningas alkoi jälleen hohottaa kuin valtakuntansa huolettomin nuori

mies.

"Käykää vielä tapaamassa minua ennen kuin matkustatte, chevalier",

pyysi hän; "tahdon oikein kunnollisesti päästä hyvälle tuulelle ennen

ranskalaisten poistumista läheltäni."

"Kah, sire, hyväntuulisuuden laita ei ole sama kuin herttuan miekan, ja

sitä saa teidän majesteettinne pyytää minulta ilmaiseksi", vastasi

d'Artagnan, jonka jalat tuskin enää koskettivat lattiaa.

"Ja te, kreivi", lisäsi Kaarle Atokseen kääntyen, "tulkaa tekin vielä;

minulla on tärkeä tehtävä toimitettavaksenne. Kätenne, herttua!"

Monk puristi kuninkaan kättä.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi Kaarle ojentaen kumpaisenkin kätensä

ranskalaisille, jotka koskettivat kädenselkää huulillaan.

"No, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Atos heidän tultuaan ulos.

"Hiljaa!" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; "en ole vielä palannut

rahastonhoitajan luota... räystäs voi pudota päähäni."

34.

Rikkauden kiusoja.

D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi,

pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.

Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin

rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi

kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen

kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.

D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä

kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija

kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan

myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut

koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi

pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.

Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki

kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota

eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.

Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin

esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän

lopuksi virkkoi d'Artagnanille:

"Ottakaa rahanne, sir."

Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän

ei ollut tiennytkään.

Hän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti

syvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei

otsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei

ole liikaa.

D'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt

ketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä

pöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi

kuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit

kultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi

gascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen

lukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja

niin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen

avain tepsinyt.

Hän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten

keksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien

valmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi

kelvollisen rahakirstun.

Kauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn

varrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja

lupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta

pelosta.

"Saatte minulta ihan uuden laitteen", takasi hän. "Vähäisinkin lukon

murtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön

tykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta

häiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?"

"Se on tosiaankin nerokasta", huudahti d'Artagnan; "se pienoinen

vaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä

ehdot?"

"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä

maksettava koneiston tullessa", vastasi taituri.

D'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki

Lontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja

viisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä,

mitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.

"Mietin asiaa", hän virkkoi; "kiitoksia, sir."

Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut

lähennellyt aarretta.

Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän

niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.

"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka

niin hartaasti toivoit varallisuutta...?"

"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia

kuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin

pyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja,

niin miten menetellään?"

"Se riippuu asianhaaroista..."

"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä

tuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen...

eikö niin?"

"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei

minulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa."

"Lainaatko niitä korolla?"

"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa

omaisuuteni isompaa osaa."

"Niin, sen tiedän."

"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja

rikkaampikin, kun vain haluat."

"Mutta keräätkö talteesi tuottoa?"

"En."

"Mitä sanot paksuun muuriin koverretusta kätköstä?"

"Sellaista en ole koskaan käyttänyt."

"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu

liikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?"

"Ei suinkaan."

"Hyväinen aika, miten siis menetteletkään?"

"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan,

hyvä d'Artagnan."

"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja

viiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin

hyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun

on edustettava säätyasemaasi."

"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin

minä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi."

"Kolmesataatuhatta livreä! Siinähän on kaksi kolmannesta liikaa."

"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut... olin

kuulevinani... jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on

yhtiökumppani..."

"Ah, hitto, se on totta!" huudahti d'Artagnan punastuen; "onhan

Planchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!... No niin, siihen

lohkeaa satatuhatta... Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin

sointuva... Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas.

Sinullapa on muisti!"

"Välttävä, Jumalan kiitos!"

"Kunnon Planchet", murisi d'Artagnan, "hän ei tehnytkään vähäistä

kaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se

on puhuttu."

"Paljonko annat hänelle kaikkiaan?"

"Ka", virkkoi d'Artagnan, "hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä

minä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja

joutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä."

"Hyvä ystävä, olen varma sinusta", sanoi Atos tyynesti, "ja minulla ei

ole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat

paremmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun

sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos

noudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat,

onko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua

voimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit."

"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti

tervehtimään kuningasta."

"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia",

ilmoitti Atos, "ja sitten pidän sinulle seuraa."

"Lainaisitko minulle Grimaudia?"

"Kernaasti. Mihin aiot häntä käyttää?"

"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä

vartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien

vieressä."

"Hyvä on", vastasi Atos levollisesti.

"Ja hän ei kai poistu paikalta, vai mitä luulet?"

"Ei sen enempää kuin pistoolitkaan."

"Lähden siis hänen majesteettinsa luo. Näkemiin!"

D'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II

hoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa

runsaan tunnin.

Kävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli

d'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta

juuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet

kuninkaan luo.

Kaarle II hykersi kämmeniään, vastaanottaessaan ystävämme kiitokset.

"Chevalier", hän sanoi, "te ette ole missään kiitollisuudenvelassa

minulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo

oivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme... hänen

ylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa."

Ja kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi

keskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.

"Johtuupa mieleeni kysyä", jatkoi Kaarle, "onko rakas Monkimme

todellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?"

"Anteeksiko? Tottahan toki, sire."

"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus... _Odds

fish_, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin!

Teidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier."

"Mutta, sire..."

"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen... Mutta hänellä on

niin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja

kulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta

itsetuntoa, -- _grande supercilium_, tiedättehän."

"Latinaa minä vielä varmasti opettelen", päätti d'Artagnan itsekseen.

"Malttakaas", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, "minun pitääkin

saada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää..."

D'Artagnan pureskeli viiksiään.

"Salliiko teidän majesteettinne minun lausua toden?"

"Puhukaa suoraan, chevalier, puhukaa."

"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään... Jos teidän

majesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan

halukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua

surmauttaa minut."

Kuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin

pelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.

"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää

huolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse

palveluksiani..."

"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi

yhä arveluttavammaksi.

"Jos teidän majesteetillanne ei ole mitään käskettävänä."

Kaarle pääsi jälleen melkein vakavaksi.

"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä.

Tunteeko hän teitä?"

"Ei, sire; mutta... tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky

nuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle."

"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen

sattuessa turvautua teihin."

"Sire, kaikki teidän majesteetillenne rakas on minulle pyhää."

"Hyvä!... Parry! Tulehan, hyvä Parry!"

Sivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat

säteillä, kun hän näki ranskalaisen.

"Mitä Rochester tekee?" kysyi kuningas.

"Hän on kanavalla naisten kanssa", vastasi Parry.

"Entä Buckingham?"

"Samoin."

"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo

-- hän on Buckinghamin herttua, chevalier -- ja pyydät herttuaa

esittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle."

Parry kumarsi ja hymyili d'Artagnanille.

"Chevalier", jatkoi kuningas, "tämä on teidän hyvästelyaudienssinne;

saatte sitten matkustaa milloin haluatte."

"Kiitän, sire."

"Mutta solmikaakin rauha Monkin kanssa."

"Oh, sire..."

"Te tiedätte, että muuan laivani on käytettävissänne?"

"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta

minä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat

minun tähteni."

Kuningas löi d'Artagnania olalle.

"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni

tähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte

mielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet."

D'Artagnan katseli kuningasta ihmeissään.

"Hän on muuan kreivi de la Fère... sama, jota te puhuttelette

Atokseksi", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella

naurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. "Hyvästi, chevalier,

hyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä."

Senjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut

viereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin

seisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.

Vanhus tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa ja vei hänet

puutarhaan.

35.

Kanavalla.

Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka

marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja

sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen

huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen

viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa.

Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman

lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka

häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen

tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä

kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja

jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät

valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n

tyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli

kunniasija saiman verhotaivaan alla.

Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä

mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin

auttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten

veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä

pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen

askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria

Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin

elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.

Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja

nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi.

Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli

tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään

kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen

uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä

kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän

lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.

Lordi Villiers -- Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa

osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] -- komea nuori ritari,

raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja

lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin

sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat

siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.

Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja

antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti

kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden

kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.

Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja

Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut,

joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten

tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja

jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti

jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut

mielistelynsä hämmentyi ja arastui.

Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja

hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi

nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti

kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät

herrat."

"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun

meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän

korkeudellenne."

"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille

suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."

Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa

kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus

näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot

kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi

arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia

kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen

puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä

ilmeisesti ei ollut mitään osaa.

Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella

rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen

aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun

hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä

naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa

harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja

huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.

"Kuka tuolla tulee?" hän kysyi.

Aatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.

"Parry", vastasi Buckingham, "pelkkä Parry vain."

"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä

kumppanin."

"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan,

mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"

"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo

uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan

tärkeä henkilö."

"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on

aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on

minulle aina hauskaa."

Lady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien

naisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi,

ja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää

hovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.

"On totta, madame", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, "että Parry

on palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme

mieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa

ukossa?"

"Riittää, mylord", lausui lady Henriette kuivasti, "tämä puheenaine

loukkaa minua."

Sitten hän lisäsi kuin itsekseen puhuen:

"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät

hänen palvelijoistaan!"

"Voi, madame", huudahti Buckingham, "teidän korkeutenne lävistää

sydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!"

"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin

sommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua."

"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja

hienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut -- pyydän

anteeksi, piti sanomani myhäillyt -- tuon kelpo Parryn joutaville

jaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä

hänen puolestaan."

"No niin, mylord", vastasi lady Henriette, "jos olen tässä kohden

joskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä."

Ja hän käännähti kärsimättömästi.

"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester,

tahdon poiketa maihin."

Rochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua

saima pysähtyi rantaan.

"Lähtekäämme, messieurs", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan

Rochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä

osoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys

vihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun

loordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt

kuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.

"Minne teidän armonne menee?" kysyi Rochester.

"Näettehän sen, mylord, -- kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten

mylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme

vuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään."

"Voi, hyvä Jumala", virkahti Rochester, "kuinka surkealla päällä teidän

korkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän

silmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta."

"Puhukaa omalta osaltanne, mylord", keskeytti Buckingham närkkäästi;

"minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan

yhtään mitään."

Kumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän

kumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti

tätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli

niin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden

hyökkäyksestä oli siekaleina.

"Parry, hyvä Parry", huusi prinsessa hennolla äänellään, "tule tätä

kautta; näen sinun etsivän minua ja odotan."

"Kah, madame", sanoi Rochester armeliaasti auttaakseen toveriansa,

jonka mainitsimme jääneen jäljemmäksi, "jollei Parry näe teidän

korkeuttanne, niin sokeallekin kelpaisi päteväksi oppaaksi hänen

seuralaisensa, jonka silmät leimuavat tänne asti kuin johtelevana

kaksoismajakkana."

"Valaisten kerrassaan komeata ja sotaista olemusta", virkkoi prinsessa

yhäti kiusanhaluisena kaikessa, lausuttiinpa hänelle mitä hyvänsä.

Rochester kumarsi.

"Siinä on sellainen voimallisen soturin ilmestys, jollaisia

ei näe muualla kuin Ranskassa", lisäsi prinsessa osoittaen

rankaisemattomuudestaan varman naisen itsepintaisuutta.

Rochester ja Buckingham katselivat toisiaan kuin sanoaksensa: -- Mutta

mikä häntä vaivaakaan?

"Kuulustakaahan, herttua, mitä Parry tahtoo", käski lady Henriette nyt

Buckinghamia; "menkää."

Nuori mies katsoi tätä määräystä suosiollisemman mielialan ilmaukseksi;

reipastuen hän juoksi Parryn luo, joka d'Artagnanin yhä saattamana

hitaasti lähestyi ylvään kumppaninsa rinnalla. Parry käveli verkkaan

iällisyytensä painostamana. D'Artagnan asteli hiljalleen ja ylevästi

niinkuin tulikin esiintyä sellaisen d'Artagnanin, joka nojausi

kolmannesmiljoonan varallisuuteen, -- ilman pöyhkeilyä, mutta myös

vähääkään arastelematta. Prinsessa oli pysähtynyt marmorirahille

istumaan ikäänkuin uupuneena muutamista askelistaan, ja suurella

kiireellä toteuttaessaan hänen määräyksensä oli Buckingham enää vain

jonkun askeleen päässä Parrysta, ennen kuin tämä tunsi hänet.

"Ah, mylord", huohotti palvelija hengästyksissään, "suvaitseeko teidän

armonne noudattaa kuninkaan tahtoa?"

"Millä tavoin, herra Parry?" kysyi nuori mies, jonka kylmäkiskoisuutta

lievensi halu olla prinsessan mieliksi.

"No, hänen majesteettinsa pyytää teidän armoanne esittelemään herran

lady Henriette Stuartille."

"Herra kenet, ensiksikin?" tiedusti herttua korskeasti.

D'Artagnania oli helppo pahastuttaa, kuten tunnettua; herttuan sävy

närkästytti häntä. Hän tähysti hovimiestä tiukasti, ja kuroutuneiden

silmäkulmien alta välähti kaksi salamaa. Mutta hilliten mielensä hän

samassa vastasi rauhallisesti:

"Herra chevalier d'Artagnanin, mylord."

"Suokaa anteeksi, monsieur, mutta tuosta en saa selville muuta kuin

nimenne."

"Tarkoitatte?"

"En toisin sanoen tunne teitä."

"Minä olen teitä onnellisempi, monsieur", vastasi d'Artagnan, "sillä

minulla on ollut kunnia tuntea paljonkin teidän sukuanne ja eritoten

kuuluisa herttua-isänne."

"Isäni?" sanoi Buckingham. "Tosiaan, monsieur, nyt olenkin

muistelevinani... Herra chevalier d'Artagnan, sanoitte?"

D'Artagnan kumarsi.

"Omassa persoonassaan", hän vahvisti.

"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli

joitakin salaisia välejä isäni kanssa?"

"Aivan, herra herttua, niitä ranskalaisia minä olen."

"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että

isäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä."

"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä

hänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä

varoituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, -- valitettavasti viesti

saapui liian myöhään."

"Eipä väliä, monsieur", sanoi Buckingham, "käsitän nyi että kun kerran

aloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan

suojelusta."

"Ensiksikään, mylord", vastasi d'Artagnan tyynesti, "en pyydä kenenkään

suojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on

ollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille,

monsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II

tahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut

haluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle,

koska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes

hyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen

korkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään

asiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä

teiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen

korkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta

esittäytyä itsekseni."

"Ainakaan, monsieur", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt

viimeistä sanaa toiselle, "ette perääntyne antamasta selvitystä

kysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut."

"En milloinkaan peräänny, monsieur", vastasi d'Artagnan.

"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette

mainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?"

"Ne välit ovat jo kaukana meistä, monsieur, sillä te ette ollut vielä

syntynytkään, eikä tosiaankaan maksa vaivaa herättää niitä muistoja

joidenkuiden vaivaisten timanttikoristeiden takia, jotka sain häneltä

viedäkseni Ranskaan."

"Ah, monsieur", huudahti Buckingham vilkkaasti lähestyen d'Artagnania

ja ojentaen hänelle kätensä, "te se siis olitte, te, jota isäni niin

hartaasti etsi ja jolla oli niin paljon odotettavana meiltä!"

"Odotettavana, monsieur! Sepä tosiaan onkin minun alani, ja odotellut

olen kaiken ikäni."

Sillävälin oli prinsessa kyllästynyt muukalaisen pysähdykseen ja

lähtenyt lähestymään seuruetta.

"Ette toki jää odottamaan esittelyä, jota minulta pyydätte, monsieur",

virkkoi Buckingham.

Sitten hän kääntyi kumartamaan lady Henriettelle ja lausui:

"Madame, kuningasveljenne toivomuksen mukaisesti on minulla kunnia

esitellä teidän korkeudellenne herra chevalier d'Artagnan."

"Jotta teidän korkeudellanne olisi tarpeen tullen vankka tuki ja taattu

ystävä", lisäsi Parry.

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on vielä jotakin sanottavaa, Parry?" kysyi lady Henriette

hymyillen d'Artagnanille, vaikka osoittikin sanansa vanhalle

palvelijalle.

"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää

tarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita

hänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa

takaisinperimisestä."

Buckingham, prinsessa ja Rochester katselivat toisiansa

hämmästyksissään.

"Tuo", virkkoi d'Artagnan, "on toinen pikku salaisuus, josta minä

kaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas

Kaarle II:n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille."

"Madame", lausui Buckingham, "monsieur on jo toistamiseen johdattanut

mieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että

rohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään

seurastanne, puhutellakseni häntä erikseen."

"Tehkää se, mylord", myöntyi prinsessa, "mutta toimittakaa hyvin pian

takaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä! Ja hän tarttui jälleen

Rochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä

d'Artagnanin kainaloon.

"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier", kärtti herttua, "koko tuo

timanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes

sen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä."

"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se

seikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on

harkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen

esimerkkiään."

Ja d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton

saada vaikutetuksi.

"Koska asian laita on sellainen, monsieur", sanoi Buckingham, "niin

suokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä

matkaisin Ranskaan..."

Hän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt

olevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen

keskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.

"Jos mitä?" tiedusti d'Artagnan.

"Niin, jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan..."

"Sinne te lähdette, mylord", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "sen

takaan."

"Miksi niin?"

"Hoo, minulla on ihmeellistä ennustusvaistoa, ja tulevaisuutta

aavistellessani petyn harvoin. No, jos siis tulette Ranskaan..."

"Niin, monsieur, kuninkaat tavoittelevat kallisarvoista ystävyyttänne,

joka toimittaa heille kruununsa, mutta minäkin rohkenisin pyytää teiltä

rahtusen siitä suuresta harrastuksesta, jota olette osoittanut isääni

kohtaan."

"Mylord", vastasi d'Artagnan, "uskokaa, että katson liialliseksi

kunniakseni, jos te siellä suvaitsette vielä muistaa tämän

tapaamisemme. Ja nyt, sallikaa..."

Palaten sitten lady Henrietteä kohti hän lausui:

"Madame, teidän korkeutenne on Ranskan tytär, ja siinä

ominaisuudessanne toivon näkeväni teidät jälleen Pariisissa. Onnekas on

minulle se päivä, jolloin teidän korkeutenne jonkun käskyn antamisella

minulle osoittaisi, että te ette ole kokonaan unohtanut korkean

veljenne suosituksia."

Ja hän kumarsi nuorelle prinsessalle, joka kuninkaallisen armollisesti

ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Ah, madame", sanoi Buckingham hiljaa, "mitä pitäisikään tehdä

saadakseen teidän korkeudeltanne tuollaisen suosionosoituksen?"

"Totisesti, mylord", vastasi lady Henriette, "kysykää herra

d'Artagnanilta, -- hän selittää teille."

36.

Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta

arkusta huvilan.

Kuninkaan huomauttelu Monkin itserakkaudesta oli hyvinkin pahasti

huolestuttanut d'Artagnania. Luutnantti oli koko ikänsä osannut mitä

varovaisimmin valita vihollisensa, ja leppymättömien ja voittamattomien

suuruuksien kanssa hän oli käynyt kilpasille ainoastaan milloin hän ei

ollut millään verukkeella voinut sitä välttää. Mutta näkökannat

muuttuvat paljon elämässä. Se on taikalyhty, johon ihmissilmä

vuosittain vaihtaa kuvat. Siitä johtuu, että sen vuoden viimeisen

päivän, jonka kuluessa kaikki on kuvastunut ruusunhohteessa, eroittaa

vain yksi yö seuraavasta vuodesta, joka jo ensimmäisenä päivänään saa

maailman näyttämään mustalta.

Kun d'Artagnan lähti kymmenen rehentelijänsä kanssa Calaisin satamasta,

oli hän yhtä huolettomasti valmis käymään jotakuta Goliatia,

Nebukadnesaria tai Holofernestä vastaan kuin mittelemään miekkoja

ensikertalaisen kanssa tai kuuntelemaan majatalonsa emännän suukopua.

Hän muistutti silloin varpushaukkaa, joka nälkiinnyksissään hyökkää

oinaan kimppuun. Nälkä sokaisee. Mutta kylläisellä, rikkaalla,

voitollisella ja vaikean pulman selvittämisestä ylpeällä d'Artagnanilla

oli liian paljon menetettävänä, hänen ollakseen visusti harkitsematta

vastoinkäymisen mahdollisuuksia.

Esittelystänsä palatessaan hän senvuoksi vain kaiken aikaa pohti, miten

kohditella sellaista mahtimiestä kuin Monkia, jonka edessä itse Kaarle

kursaili, niin kuningas kuin olikin -- sillä vastikään valtaistuimelle

nousseena saattoi äskeinen suojatti vielä kerran tarvita suojaajaa,

joten Kaarle ei siis suinkaan asettuisi jyrkästi kieltävälle kannalle,

jos tulisi kysymykseen sotapäällikön pikku tyydytykseksi karkoittaa

d'Artagnan rangaistussiirtolaan tai sulkea hänet johonkin Middlesexin

torniin tai hukuttaa hänet matkalla Doverista Boulogneen. Sellaisia

tyytyväisyytensä todistuksia kuninkaat kyllä mutkattomasti antavat

varakuninkailleen.

Kuninkaan ei edes tarvinnut toimivasti esiintyä tällaisessa

jälkinäytöksessä, jossa Monk saisi kostonsa. Kuninkaan osa voisi

yksinkertaisesti supistua siihen, että hän antaisi anteeksi Irlannin

varakuninkaalle sen kaiken, mihin tämä ryhtyisi d'Artagnania vastaan.

Albemarlen herttuan omantunnon rauhoittamiseen ei tarvittaisi muuta

kuin hymyillen lausutut _te absolvo_, tai pergamentin alareunaan

piirretyt harakanvarpaat: _Charles the king_, ja näillä kahdella

lausutulla tai kolmella kirjoitetulla sanalla olisi d'Artagnan-poloinen

ainiaaksi haudattu kekseliäisyytensä raunioihin.

Ja sitten oli toinen seikka kylläkin huolestuttava niin

eteensäkatsovalle miehelle kuin muskettisoturimme oli: hän tunsi

olevansa yksin, eikä Atoksen ystävyys riittänyt rauhoittamaan häntä.

Jos olisi ollut kysymys kunnollisista miekaniskuista, olisi

muskettisoturi luonnollisesti luottanut ystävänsä apuun, mutta

arkaluontoisissa tekemisissä kuninkaan kanssa, kun onneton sattuma

kenties kelpaisi Monkin tai Kaarle II:n puhdistautumiseen, tunsi

d'Artagnan Atoksen kyllin hyvin, ollakseen varma siitä, että tämä

uskoisi jälkeenjääneen vilpittömyyteen ja tyytyisi vuodattamaan

runsaita kyyneliä vainajan haudalla, jos vainajaksi nimittäin joutuisi

hänen ystävänsä, sekä kuittaisi asian sitten sepittämällä

hautakirjoitukseksi mitä komeimpia korusanoja.

-- Ehdottomasti, -- ajatteli gascognelainen edellä selostamamme

hiljaisen mietiskelyn tuloksena, -- ehdottomasti minun täytyy sopia

herra Monkin kanssa ja hankkia varma todistus siitä, että hän on

täydellisesti välinpitämätön menneisyyden suhteen. Jos -- mistä Jumala

varjelkoon -- hän on vielä yrmeä ja umpimielinen, silloin jätän rahani

Atoksen huostaan ja jään itse Englantiin ottamaan lopullisen selon

hänen todellisesta mielentilastaan; tarkkasilmäisenä ja nopsajalkaisena

livahdan tieheni ensimmäisen vihamielisyyden oireen ilmetessä ja

kätkeydyn Buckinghamin herttuan luo, joka tuntuu olevan pohjaltaan hyvä

ihminen; vieraanvaraisuuden palkkioksi kerron hänelle silloin koko

timanttijutun, kun asia voi nyt enää haitata vain vanhan kuningattaren

mainetta ja sopiikin otaksua hänen olleen muinoin niin komean ylimyksen

kuin Buckinghamin herttuan rakastajatar, koska hän nykyään on Mazarinin

kaltaisen raihnaan saiturin puoliso. _Mordioux_, se on päätetty asia!

Monkia en päästä voittajakseni. Kas, nytpä johtuikin mieleeni vielä

aatos!

Aatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se

johtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa

leukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa

lentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen

toimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä _accinctio_. Hän

saapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin

varakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin

huonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.

"Mylord", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota

gascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan,

"mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne."

Sisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija

ulkonaisesti vastasi Monk:

"Lausukaa pyyntönne, hyvä ystävä."

Ja hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin

d'Artagnaninkaan.

"Ensiksi, mylord, luvatkaa minulle vaitiolonne ja suopeutenne."

"Lupaan teille mitä pyydätte. Mistä on kysymys, sanokaa!"

"No niin, mylord, minä en ole oikein tyytyväinen kuninkaaseen."

"Kas, niinkö? Ja miksi, jos suvaitsette selittää, hyvä luutnantti?"

"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa

pahoja vaurioita meille miekkamiehille."

Monk ponnisti kaikkensa ollakseen kavaltamatta ajatustansa, mutta

d'Artagnan väijyi häntä niin hellittämättömän tarkkaavasti, että hänen

silmäänsä ei välttänyt melkein huomaamaton punehdus herttuan poskilla.

"Mutta minä puolestani", sanoi Monk mitä luonnollisimmin, "en ole pilan

vihaaja, hyvä herra d'Artagnan; sotamieheni voisivat kertoa teille,

että minä monta kertaa leirissä aivan välinpitämättömänä ja

tavallaan nautinnoksenikin kuuntelin ivalauluja, joita Lambertin

armeijasta kaikui meille ja jotka varmaan olisivat kuumentaneet

herkkäluontoisemman sotapäällikön korvia."

"Niin kyllä, mylord", lausui d'Artagnan, "minä tiedän, että te olette

täydellinen, -- että te jo kauan olette ollut inhimillisten

heikkouksien yläpuolella; mutta kaikki pila ei ole samanlaista, ja mitä

minuun tulee, vimmastun totisesti ihan silmittömäksi eräänlaisesta

pilasta."

"Saisiko tietää, millaista se onkaan, _my dear_?"

"Sellaista, joka kohdistuu ystäviini tai kunnioittamiini henkilöihin,

mylord."

Monk liikahti huomaamattomasti, mutta sen huomasi kuitenkin d'Artagnan.

"Ja missä kohden", kysyi Monk, "missä kohden voi neulanpisto, joka

raapaisee lähimmäistänne, syyhyttää teidänkin nahkaanne? Sanokaa

minulle se."

"Mylord, minä selitän asian yhdellä lauseella: oli kysymys teistä."

Monk astahti d'Artagnania kohti.

"Minusta?" hän sanoi.

"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan

kuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun

miehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten

voi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen

jalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?"

"En minäkään voi käsittää, että hän tekisi niin", sanoi Monk.

"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa

palkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa

lunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord."

"Ei", vastasi Monk nauraen, "se ei vähääkään loukkaa minua, sen

vannon."

"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä

olen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun

verraten. Mutta... ymmärrättekö minua, mylord?"

"En", väitti Monk itsepintaisesti.

"Jos joku toinen tietäisi sen salaisuuden, jonka minä tiedän..."

"Minkä salaisuuden?"

"Voi, mylord, sen onnettoman Newcastlen salaisuuden."

"Ahaa, kreivi de la Fèren miljoonasta?"

"Ei, mylord, ei; tarkoitan teidän ylhäisyyttänne vastaan tapahtunutta

salahanketta."

"Se oli hyvin harkittu kepponen, chevalier, siinä kaikki, Ja siitä ei

ole sen enempää sanomista. Te olette soturi, sadalla kertaa sekä

urhoollinen että älykäs, niin että teissä yhdistyy Fabiuksen ja

Hannibalin kunto. Niinpä olettekin käyttänyt keinojanne, voimaa ja

viekkautta; siihen ei ole mitään sanomista, ja minun asiani olisi ollut

pysyä varuillani."

"Ah, minä tiedän sen, mylord, en odottanutkaan vähempää teidän

tasapuolisuudeltanne; ja jos olisikin kysymyksessä ainoastaan

kiinnijoutumisenne, _mordioux_, se ei merkitsisi mitään, -- mutta..."

"Mitä sitten?"

"Poisviemisenne olosuhteet."

"Mitkä olosuhteet?"

"Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, mylord!"

"En, toden totta!"

"Kiusana on... mutta siitä on perin vaikea puhua."

"Kiusana on?"

"No, ka, se lemmon laatikko!"

Monk punastui huomattavasti.

"Se viheliäinen kirstu", jatkoi d'Artagnan, "kuusinen arkku,

muistattehan?"

"Oh, sen olin unohtanut!"

"Tuo honkalipas", pitkitti d'Artagnan, "hengitysreikineen. Totisesti,

mylord, kaikki muu menettelisi, mutta kirstu, kirstu! Se kuitenkin oli

aivan liian ilkeätä pilaa."

Monk vääntelehti joka puolelle.

"Ja kuitenkaan ei siinä ole mitään", jatkoi d'Artagnan, "että minä

käytin sellaista keinoa, -- minä seikkailijain päällikkö, sillä aseman

suuri merkitys lieventää hiukan kevytmieliseltä näyttänyttä

menettelytapaani, ja olenhan sitäpaitsi ymmärtäväinen ja vaitelias

mies."

"Oh", sanoi Monk, "olkaa varma siitä, että minä tunnen teidät hyvin,

herra d'Artagnan, ja että pidän teitä arvossa."

D'Artagnan ei päästänyt Monkia näkyvistään, urkkien häneltä kaikkea,

mitä kenraalin sielussa liikkui hänen puhuessaan.

"Mutta minusta ei olekaan kysymys", lisäsi hän.

"Kenestä sitten on kysymys?" kysyi Monk, joka alkoi käydä

kärsimättömäksi.

"On kysymys kuninkaasta, joka ei voi pitää suutansa kiinni."

"No, entä jos hän todella puhuisikin?" sanoi Monk sopertaen.

"Mylord", haastoi d'Artagnan, "minä pyydän, älkää teeskennelkö

miehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua

suuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon,

olittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja

se ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka

leikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja;

tiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen,

ja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy

olla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään

hohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun

sullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin

valtakunnan toiselle arvohenkilölle."

Ajatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää

ollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.

Kuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen

teki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset

pyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.

-- Hyvä! -- tuumi gascognelainen, -- hän pelkää; olen pelastunut.

"No, mitä kuninkaaseen tulee", sanoi Monk, "niin olkaa vain huoletta

hänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas

leikittele Monkilla!"

Hänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk

lievensi kuitenkin heti sävyään.

"Kuninkaalla", hän jatkoi, "on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian

ylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle

hyvää."

"Niin kylläkin", huudahti d'Artagnan. "Olen aivan samaa mieltä teidän

kanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on

hyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan."

"Kuningas ei ole kevytmielinen Monkia kohtaan; saatte luottaa siihen."

"Te olette siis huoletta, te, mylord?"

"Ainakin siltä taholta, kyllä, täydellisesti."

"Ahaa, minä ymmärrän, te olette huoletta kuninkaan osalle?"

"Kuten sanoin."

"Mutta te ette ole yhtä rauhallinen minun suhteeni?"

"Luulin vakuuttaneeni teille, että luotan teidän ystävällisyyteenne ja

vaiteliaisuuteenne."

"Kaiketikin, kaiketikin; mutta kenties ajattelette erästä seikkaa..."

"Mitä niin?"

"Että minä en ole yksin, -- että minulla on tovereita, ja millaisia

tovereita ne ovatkaan!"

"Oh, niin, minä tunnen heidät!"

"Valitettavasti, mylord, ja hekin tuntevat teidät."

"No!"

"No, ka, he ovat Boulognessa ja odottavat minua."

"Ja te pelkäätte...?"

"Niin, pelkään todellakin, että he minun poissaollessani... Turkanen,

jos vain olisin heidän luonansa, voisin kyllä vastata heidän

vaitiolostaan!"

"Enkö ollut oikeassa, kun sanoin, että jos vaaraa todella on olemassa,

se ei tulisi hänen majesteettinsa taholta, joskin hän on hiukan

taipuisa naljailuun, vaan pikemminkin toverienne piiristä, joiksi niitä

sanotte!... Joutua kuninkaan kiusoiteltavaksi, se vielä on siedettävää,

mutta armeijan renttujen... _God damn_!"

"Niin, minä käsitän, se on sietämätöntä, ja juuri sentähden nyt

tulinkin kysymään, ettekö pidä parhaana, että minä lähden Ranskaan niin

pian kuin mahdollista."

"Kyllä, jos luulette, että teidän läsnäolonne..."

"Tepsii kaikkiin noihin veijareihin? Aivan varmasti, mylord."

"Läsnäolonne ei kuitenkaan voi estää huhua leviämästä, jos se on jo

päässyt liikkeelle."

"Eikä ole, ei se vielä ole puheena, mylord, siitä menen takuuseen. Joka

tapauksessa olen vakaasti päättänyt erään seikan."

"Minkä sitten?"

"Että murskaan kallon ensimmäiseltä, joka on levittänyt sellaista

juttua, ja vielä hänen ensimmäiseltä kuuntelijaltaankin. Sitten tulen

takaisin Englantiin hakemaan suojaa ja kenties tointakin teidän

armoltanne."

"Niin, tulkaa vain takaisin, tulkaa!"

"Valitettavasti, mylord, tunnen täällä ainoastaan teidät, ja voisi

sattua, etten teitä enää tapaisikaan tai että unohdatte minut

suuruudessanne."

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", vastasi Monk, "te olette peräti

miellyttävä aatelismies, teillä on paljon järkeä ja rohkeutta. Te

ansaitsette mahdollisimman suurta menestystä: tulkaa minun kanssani

Skotlantiin, ja minä vannon toimittavani teille hallintoalueellani

uran, jota ken hyvänsä voisi kadehtia."

"Oi mylord, tällä hetkellä se on mahdotonta. Minulla on nykyään pyhä

velvollisuus täytettävänä: teidän kunnianne vartioiminen; minun tulee

huolehtia, ettei yksikään koiranleuka pääse sumentamaan nimenne loistoa

aikalaistenne ja kenties jälkimaailmankin silmissä."

"Jälkimaailman, herra d'Artagnan?"

"Niin, epäilemättä! Koko jutun pitää kaikissa kohdissaan pysyä salassa

tulevaisilta sukupolvilta, sillä myönnättehän, että jos tuo viheliäinen

tarina kuusisesta kirstusta pääsee leviämään, niin silloin

sanottaisiin, että te ette alamaisvelvollisuudesta ja vapaasta tahdosta

asettanut kuningasta takaisin valtaan, vaan kaupan hieromisella, johon

teidät kovisteltiin Scheveningenissä? Turhaan saisin minä silloin

selitellä asiain todellista menoa ainoana mukanaolleena todistajana;

minuakaan ei uskottaisi, vaan sanottaisiin, että minäkin olen saanut

osani saaliista ja pitänyt hyvänäni."

Monk rypisti kulmiaan.

"Maine, kunnia, rehellisyys", sanoi hän, "te olette vain tyhjiä

sanoja!"

"Sumua", vahvisti d'Artagnan, "sumua, jonka läpi ei milloinkaan näe

oikein selvästi."

"No niin, matkustakaahan sitten Ranskaan, hyvä herra d'Artagnan",

virkkoi Monk; "menkää sinne, ja tehdäkseni Englannin teille paremmin

asuttavaksi ja mieluisammaksi pyydän teitä vastaanottamaan minulta

muistolahjan."

"No, jo nyt jotakin!" ajatteli d'Artagnan.

"Minulla on Clyde-virran rannalla", jatkoi Monk, "pieni maatalo, puiden

ympäröimä _cottage_, joksi sellaista täällä nimitetään. Taloon kuuluu

noin sata tynnyrinalaa maata. Annan sen teille."

"Oi, mylord..."

"Hitto, siellä olette kotonanne, ja sieltä saatte turvapaikan, josta

äsken puhuitte."

"Minä... minäkö joutuisin niin suureen kiitollisuudenvelkaan teille,

mylord! Minua todella hävettää!"

"Ei, ei, monsieur", tokaisi Monk viekkaasti hymyillen, "minähän jään

ainiaan kiitolliseksi teille."

Ja puristaen muskettisoturin kättä hän lisäsi:

"Lähden heti laadittamaan lahjoituskirjan."

Samassa hän meni ulos.

D'Artagnan katseli hänen jälkeensä mietteissään ja liikuttuneenakin.

"Siinäpä on kuitenkin kunnon mies", tuumi hän. "On vain ikävä tietää,

että hän toimii siten pelkästään pelosta eikä kiintymyksestä minua

kohtaan. No, vielä minä hänessä herätän ystävyydenkin!"

Sitten hän tuokion mietittyänsä virkahti:

"Pyh! Mitä se hyödyttää? Hän on englantilainen!"

Ja hänkin poistui nyt, hiukan hämmentyneenä tästä sisällisestä

taistelusta.

"Minä olen siis tilanomistaja", ajatteli hän. "Mutta miten lemmossa

voin jakaa huvilani Planchetin kanssa? Pitäisikö luovuttaa hänelle

tilukset ja itse ottaa rakennukset, tai saisiko hän linnan ja minä...

Hyi olkoon! Herra Monk ei suvaitsisi, että minä maustekauppiaan kanssa

jakaisin talon, jossa hän itse on asunut! Siihen hän on liian ylpeä.

Sitäpaitsi, miksi puhua hänelle siitä? En ole yhtiön rahoilla hankkinut

tuota kiinteimistöä, vaan yksinomaan älylläni; se siis kuuluu

oikeudenmukaisesti minulle. Ja nyt tavoittamaan Atosta."

Hän suuntasi askeleensa kreivi de la Fèren asunnolle.

37.

Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin

vakaannuttaa varapuolen.

"Ehdottomasti", tuumi d'Artagnan, "minä olen nyt vauhdissa. Se

onnentähti, joka kerran loistaa kaikkien ihmisten elämässä, -- joka

loisti Jobille ja Irikselle, juutalaisista onnettomimmalle ja

kreikkalaisten köyhimmälle, on vihdoin noussut valaisemaan minullekin.

Minä en tee mitään tyhmyyksiä, minä käytän sitä hyödykseni; kyllin

myöhään jo maltun järkeväksi."

Hän aterioitsi sinä iltana peräti hyvällä tuulella ystävänsä Atoksen

seurassa; hän ei puhunut tälle odottamastansa lahjoituskirjasta, mutta

ei syödessään kuitenkaan voinut olla kyselemättä toveriltaan maatalon

tuloista, siemenviljasta ja istutuksista. Toinen vastaili sävyisästi,

kuten aina. Hän otaksui, että d'Artagnan aikoi lyöttäytyä

tilanomistajaksi; kuitenkin hän aina väliin kaipasi ennen niin hilpeän

veikkosensa vilkkautta ja hupaisia sutkauksia. D'Artagnan todella

käyttikin lautaselle hyytynyttä rasvaa numeroiden piirtämiseen, laskien

niistä suurenmoisia summia.

Määräys tai oikeammin lupa saapua laivaan ilmoitettiin heille

illemmalla. Kreivin saadessa siitä kirjelmän ojensi toinen

sanansaattaja d'Artagnanille pienen pergamenttitukon, joka oli

somistettu kaikilla englantilaisten kiinteimistöpaperien

virkasineteillä. Atos yllätti hänet selailemassa noita eri asiakirjoja,

jotka yhdessä vahvistivat hänet skotlantilaisen herrastilan

omistajaksi. Ymmärtäväinen -- toiset olisivat sanoneet jalomielinen --

Monk oli muuttanut lahjoituksen kaupaksi ja tunnusti vastaanottaneensa

viisitoistatuhatta livreä tilan hintana.

Sanansaattaja oli jo poistunut. D'Artagnan luki lukemistaan, Atos

katseli häntä hymyillen. Olkansa yli vilkaistessaan d'Artagnan näki

tuollaisen hymyn ja pani koko pinkan takaisin koteloon.

"Suo anteeksi", sanoi Atos.

"No, sinä et lavertele, veikkonen", vastasi luutnantti; "aioinkin..."

"Ei, älä kerro minulle mitään, minä pyydän: luottamustehtävät ovat niin

pyhiä, että niiden saajan ei sovi hiiskua niistä sanaakaan edes

veljelleen tai isälleen. Niinpä minäkin, joka nyt puhun kanssasi ja

rakastan sinua hellemmin kuin veljeä, isää ja koko maailmaa..."

"Paitsi Raouliasi?"

"Rakastan kyllä vielä enemmän Raoulia, jahka hänestä tulee täysi mies

ja näen hänen kehittävän kaikin puolin luonnettaan ja toimintaansa...

niinkuin olen nähnyt sinun sukeutuvan parhaalle tasollesi, hyvä

ystävä."

"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise

minulle?"

"Niin, hyvä d'Artagnan."

Gascognelainen huokasi.

"Oli aika", pahoitteli hän, "jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi

avoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys

Portokselle, Aramiille ja minulle'."

"Se on totta... Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden

aikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!"

"No niin, Atos, tahdotko, että sanon sinulle erään seikan?"

"Puhu pois, veikkonen."

"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren

valtakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en

ollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien... Olen

useinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt

noita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja... Minä

puolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta,

ja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö

todella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin,

pidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa

risaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon.

Näetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin

valitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on

elämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää

nahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi

viheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon

kiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin

ystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä

sydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani

reikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan

miekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni."

"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata", huomautti Atos, "se ei kuole

ennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen

yhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani,

joka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa..."

"Minäkö?... Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka

turhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle

tästälähtein käyneet!"

Ja hän sulloi asiakirjat avaraan taskuunsa.

Atos nousi pöydästä ja kutsui isännän maksaakseen aterian.

"En siitä asti kun tulin ystäväksesi", virkkoi d'Artagnan, "ole koskaan

maksanut osuuttani. Usein avasi Portos, toisinaan Aramis ja melkein

aina sinä kukkaronne jälkiruokaan päästyä. Nyt olen rikas ja tahdon

koettaa, onko tällainen maksaminen todellakin sankarillista."

"Tee niin", mukausi Atos pistäen kukkaron takaisin taskuunsa.

Ystävykset läksivät sitten satamaan, d'Artagnanin malttamatta pidättyä

vilkumasta taakseen, pitääkseen silmällä rakkaitten rahojensa

kuljetusta. Yö oli juuri levittänyt paksun huntunsa Thamesin

kellahtavan veden yli; purjehduksen valmisteluna kuului sitä tynnyrien

kolinaa ja väkipyörien kitkettä, joka niin usein oli saanut

muskettisoturien sydämen sykkimään voimakkaammin, silloin kun meren

vaarat kuitenkin olivat vähäisimpiä, mitä he retkillään uhmasivat.

Tällä kertaa heidän piti mennä suureen laivaan, joka odotti heitä

Gravesendissä, ja Kaarle II, joka aina oli huomaavainen pikku

seikoissa, oli lähettänyt huvipurrella kaksitoista skotlantilaisen

kaartinsa miestä kunniavartioksi lähettiläälle, jonka hän toimitti

Ranskaan. Puolenyön aikana toi pursi matkustajat laivaan, ja kello

kahdeksan aamulla astuivat lähettiläs ja hänen ystävänsä laivasta

Boulognen laiturille. Sillä välin kun kreivi hommasi Grimaudin kanssa

hevosia, lähteäkseen suoraa päätä Pariisiin, riensi d'Artagnan

majataloon, missä hänen pikku armeijansa piti määräyksen mukaan olla

odottamassa. Nämä herrat olivat juuri aamiaisekseen nauttimassa

ostereita, kalaa ja mausteviinaa, kun d'Artagnan ilmestyi. He olivat

hyvin iloisella päällä, mutta kukaan ei ollut vielä ehtinyt järjen

rajojen ulkopuolelle. Ihastuneella hurrauksella he tervehtivät

kenraaliansa.

"Tässä nyt olen", sanoi d'Artagnan; "sotaretki on loppunut. Tulin

suorittamaan jokaiselle sen palkanlisäyksen, joka oli luvassa."

Miesten silmät säihkyivät.

"Lyönpä vetoa, ettei rikkaimmallakaan teistä ole enää sataa livreä

taskussaan?"

"Se on totta!" kajahti yhteen suuhun.

"Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan, "kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta.

Kauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme

haltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, -- sillä nyt minun pitänee

ilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin

rahastonhoitaja."

Sana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa.

D'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet

täydellistä luottavaisuutta.

"Tämän rahastonhoitajan", pitkitti d'Artagnan, "minä vein

puolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan

sopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi

olla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin

kannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu

pehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on."

Hän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki

kurkoittivat vaistomaisesti kätensä.

"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni", sanoi d'Artagnan; "jos

asialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin."

"No, ka!" mutisi seurue.

"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee

kaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin

välillä."

"Jo nyt!" kuului joukosta.

"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali

Monkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin

kuningas Kaarle II:n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä,

hän kun on ystäviäni..."

Armeija vaihtoi tyytyväisiä silmäyksiä d'Artagnanin ylpeän katseen

kanssa.

"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille

takaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa

hänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin

kävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia

sanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle

silmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa

saa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos

kepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan

teidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja

Irlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua

hirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka

viikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä,

ja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa

tekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä

seitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'..."

"Uhuh", huudahtivat apurit, "vieläkö lisää?"

"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle

kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan

Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet

osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'"

Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!"

viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan,

nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette

toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin

itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse

paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne

kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä

seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki,

hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä

minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on

täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"

"Täydellisesti", vakuutti tämä.

"Ja nyt rahoihin käsiksi!" sanoi d'Artagnan. "Sulkekaa ovet."

Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot

kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.

"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko

alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."

Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa

kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "jos teille olisi mahdollista hiukan

kohentaa elämänlaatuanne, -- jos teistä tulisi nyt kunnon

kansalaisia..."

"Se on varsin vaikeata", virkahti muuan.

"Mutta miksi sitten niin, kapteeni?" kysyi toinen.

"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin

virkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla..."

Hän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän

näköisenä.

"Tulkaa minun kanssani, Menneville", sanoi hän. "Hyvästi, urhoolliset

veikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta."

Menneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa

heidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.

"Menneville", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, "te ette ole

antanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan

tapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen

paremmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV:n Bastiljiakaan,

mutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas:

pienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan.

Minulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani."

"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja

että kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita."

"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies", sanoi

muskettisoturi; "olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo

viisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille

entisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä.

Käyttäkää ne hyväksenne."

"Kiitos, herra d'Artagnan!" sanoi Menneville.

"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi

kansalaiseksi", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. "Olisi sääli, jos

tuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi

hukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi

mieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se

on sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden

kuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja _mordioux_, minä teen teistä

silloin jotakin!"

Menneville vannoi kuten äsken toveritkin pysyvänsä mykkänä kuin hauta.

Kuitenkin on jonkun täytynyt juoruta, ja kun se ei mitenkään ole voinut

olla kukaan noista yhdeksästä apurista eikä kai Mennevillekään, niin

tuskinpa tarina voi olla muualta lähtöisin kuin d'Artagnanista, jolla

gascognelaisena kieli hipoi huulia. Sillä ellei se ollut hän, niin ken

se sitten olisi voinut lavertaa? Ja kuinka voitaisiin silloin selittää,

että hengitysrei'illä varustetun kuusisen kirstun salaisuus on tullut

meidän tietoomme, -- ja niin täydellisessä muodossa, kuten lukija on

havainnut, että olemme voineet kertoa seikkailun ihan yksityiskohtia

myöten? Ne piirteetpä muuten luovat sekä uutta että odottamatonta

valaistusta koko tähän osaan Englannin historiaa, jonka meidän arvoisat

historioitsijakumppanimme ovat nykyhetkeen asti jättäneet varjoon.

38.

Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo

seisemännellätoista vuosisadalla.

Tilit järjestettyään ja hyödylliset ohjeensa lausuttuaan ei d'Artagnan

ajatellut muuta kuin mahdollisimman pikaista pääsyä Pariisiin.

Atoksella puolestaan oli kiire kotiin hiukan levähtämään. Jos matkamies

on retken vaivoissa kuinkakin hyvin säilyttänyt ruumiin ja sielun

voimat, näkee hän silti kauniinkin päivän ehtoopuolella mielihyväkseen

yön tuovan hänelle pian uinahduksen. Boulognesta Pariisiin rinnakkain

ratsastaessaan ystävykset olivatkin jonkun verran syventyneinä omiin

ajatuksiinsa eivätkä haastelleet mistään siksi mielenkiintoisista

asioista, että meidän tarvitsisi esittää niitä lukijalle. Yksityisiin

mietteisiinsä antautuen ja kumpainenkin omalla tavallaan tehden

tulevaisuuden suunnitelmia he ennen kaikkea harrastivat välimatkan

lyhentämistä mahdollisimman joutuisasti. Neljännen päivän iltana

saapuivat he Pariisin kaupunginportille.

"Mihin aiot mennä, hyvä ystävä?" kysyi Atos. "Minä ratsastan suoraan

hotelliini."

"Ja minä oikopäätä yhtiökumppanini luo."

"Planchetin vieraaksi?"

"Niinpä tietenkin: _Kultaiseen Huhmareeseen_."

"On kai itsestään selvää, että tapaamme toisemme vielä?"

"Kyllä, jos jäät Pariisiin, sillä minä puolestani en täältä nyt

hievahda."

"Ei, syleiltyäni Raoulia, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta

hotellissani, matkustan viipymättä la Fèreen."

"No niin, hyvästi sitten, rakas, kunnon ystävä!"

"Näkemiin pikemmin, sillä mikä oikeastaan estäisi sinua tulemasta

asumaan luokseni Bloisin seudulle? Olethan nyt vapaa, olet rikas; jos

haluat, niin ostan sinulle kauniin tilan Chevernyn tai Bracieuxin

ympäristöltä. Toisella puolellasi ovat maailman kauneimmat metsät,

jotka ulottuvat Chambordin linnaan asti, toisella puolen ihanat

suoseudut. Sinä, joka pidät metsästämisestä ja tahtoen tai tahtomattasi

olet runoilija, veikkoseni, löydät sieltä fasaaneja, ruisrääkkiä ja

villihanhia puhumattakaan loistavista päivänlaskuista ja venematkoista,

jotka herättäisivät kateutta itse Nimrodissa ja Apollossa. Kaupantekoa

valmisteltaessa sinä asut minun luonani, ja me ammumme harakoita

viinitarhoissa kuten Ludvig XIII:lla oli tapana. Se on viisasta

huviketta meille vanhoille."

D'Artagnan tarttui Atoksen käsiin.

"Hyvä kreivi", sanoi hän, "en esitystäsi hyväksy enkä epää! Annahan kun

olen Pariisissa niin kauan kuin tarvitsen asioitteni järjestämiseen ja

hiukan totuttautuakseni siihen peräti raskaaseen, mutta samalla

valoisaan ajatuselämään, joka huikaisevana hyörii aivoissani. Olen

rikas, näetkös, ja ennen kuin totun äveriäisyyteen, tulee minusta

aluksi sietämätön olento -- tunnenhan kyllä itseni. Vielä en kuitenkaan

ole niin tyhmistynyt, että käyttäytyisin naurettavasti sellaisen

ystävän edessä kuin sinä olet, Atos. Takki on kaunis, se on rikkaasti

somisteltu kultarihmoilla, mutta se on uusi ja ahdistaa minua

saumoista."

Atos hymyili.

"Kuten tahdot", sanoi hän. "Mutta tuosta takista puhuen, tahdotko, että

annan sinulle neuvon, hyvä d'Artagnan?"

"Oh, hyvin mielelläni."

"Etkä loukkaannu?"

"Jopa nyt!"

"Kuulehan: kun joku myöhään ja äkkiä tulee rikkaaksi, täytyy hänen

muuttumattomana säilyäkseen ruveta itaraksi, eli pidättäytyä

kuluttamasta paljonkaan enempää rahoja kuin hän ennen käytteli, tai

sitten heittäytyä tuhlariksi ja niin velkaantua, että hänestä tulee

jälleen köyhä."

"Hm, nyt virkkamasi vivahtaa suuresti viisasteluun,

järkeilijäveikkoseni."

"Sitä en usko. Tahdotko ruveta saituriksi?"

"En, hitto vieköön! Sitä jo olin, kun minulla ei ollut mitään. Toista

laatua elämää minä haluan."

"Lyöttäydy siis tuhlariksi."

"Vielä vähemmän, helkkarissa! Pelkään pahasti velkoja. Saamamiehet

tuntuvat kuvitteluissani paholaisilta, jotka kääntävät kadotettuja

riehtilällä, ja kun kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, tunnen

alituista kiusausta noiden lempolaisten löylyttämiseen."

"Sinä olet järkevin mies, mitä tunnen; sinua ei tarvitse kenenkään

neuvoa. Tyhmiä ovat ne, jotka uskovat voivansa opettaa sinulle jotakin.

Mutta emmekö jo olekin Saint-Honoré-kadulla?"

"Olemme tosiaan, hyvä Atos."

"Kas näetkö tuota matalaa ja pitkää valkoista taloa tuolla vasemmalla?

Se on hotelli, jossa asun. Huomaat, että se on ainoastaan

kaksikerroksinen. Minulla on hallussani alakerta; toinen on vuokrattu

upseerille, joka toimensa vuoksi on poissa kahdeksan tai yhdeksän

kuukautta vuodessa, niin että minä olen talossa kuin kotonani muun

paitsi vuokran suhteen."

"Kylläpä sinä järjestätkin kaikki mukavasti, Atos! Käytännöllisesti ja

kitsastelemattomasti! Nepä kaksi etua minäkin tahtoisin yhdistää. Mutta

mikäs auttaa, sellainen tasapuolisuus on synnynnäistä, sitä ei voi

hankkia."

"Imartelua! No niin, hyvästi nyt, veikkoseni! Viehän muuten terveiseni

Planchetille; hän on kai aina yhtä ymmärtäväinen mies, vai miten?"

"Niin on, ja kuitenkin mies, jolla on sydäntä. Hyvästi, Atos!"

He erosivat. Koko tämän keskustelun aikana ei d'Artagnan ollut

silmänräpäykseksikään päästänyt näkyvistänsä kuormahevosta, jonka

vankkureissa rahasäkit ja matkareppu kellettivät heinien alla. Kello

löi yhdeksän illalla Saint-Merrin tornissa; Planchetin puotipojat

olivat sulkemassa myymälää. D'Artagnan pysähdytti kyytimiehensä Rue des

Lombardsin kulmaan erään katoksen luo, kutsui luokseen Planchetin

puotipalvelijan ja pyysi häntä pitämään silmällä sekä molempia hevosia

että kuormamiestäkin. Sitten hän meni maustekauppiaan puheille. Tämä

oli juuri lopettanut illallisensa ja välikerrassa nyt hieman

huolestuneesti tutki almanakkaa, josta hän päivittäin pyyhki pois

kunkin kuluneen vuorokauden. Juuri kun hän tapansa mukaan siinä kynänsä

selkäpuolella huoaten pyyhkäisi pois nyt kuluneen päivän, kolautti

d'Artagnan jalkansa kynnykseen, niin että kannukset helähtivät.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Planchet.

Arvoisa maustekauppias ei kyennyt virkkamaan enempää; hän oli tuntenut

yhtiökumppaninsa. D'Artagnan astui sisään kumarassa ja synkin katsein.

Gascognelaisella oli aatoksensa Planchetin varalle.

-- Armias taivas! -- ajatteli maustekauppias katsellessaan matkamiestä;

-- hän on murheissaan!

Muskettisoturi istuutui.

"Rakas herra d'Artagnan", sopersi Planchet hirveästi pamppailevin

sydämin, "olette siis täällä! Ja miten jaksatte?"

"Varsin hyvin, Planchet, varsin hyvin", vastasi d'Artagnan syvään

huokaisten.

"Ette toivoakseni ole haavoittunut?"

"Pyh!"

"Ah, minä huomaan", jatkoi Planchet yhä enemmän hätäännyksissään, "että

retki on ollut vastuksellinen?"

"Niin", äännähti d'Artagnan.

Planchetin koko ruumista puistatti.

"Joisin jotakin", sanoi muskettisoturi surkean näköisenä nostaen

päätänsä.

Planchet kiirehti itse kaapille ja kaatoi suuren lasillisen viiniä

d'Artagnanille. Tämä katsoi pulloa.

"Mitä viiniä tämä on?" hän kysyi.

"Voi, sitä lajia, jota te mieluimmin juotte, monsieur", vastasi

Planchet, "sitä hyvää vanhaa anjoulaista, joka eräänä päivänä oli

meille kaikille käydä kovin kalliiksi."

"Haa!" virkkoi d'Artagnan raskasmielisesti hymyillen; "voi,

Planchet-parka, sopiiko minun vielä juoda hyvää viiniä!"

"Kuulkaahan, rakas herrani", sanoi Planchet tehden yli-inhimillisen

ponnistuksen, ja hänen pingoittuneet lihaksensa, kalpeutensa ja

vavistuksensa ilmaisivat järkyttävää tuskaa. "Kuulkaahan, olen ollut

sotilas, ja minulla siis on miehuutta; älkää antako minun kiusaantua

pitempään, hyvä herra d'Artagnan: rahamme ovat mennyttä, niinhän?"

D'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta

maustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain

käännähtänyt tuolillaan.

"Ja jos niin olisi", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen,

"mitä silloin sanoisit, ystäväparka?"

Planchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla

hänen aikovan niellä kielensä, -- niin paisui hänen kurkkunsa, silmien

veristyessä.

"Kaksikymmentätuhatta livreä!" mutisi hän; "kaksikymmentätuhatta livreä

sentään!..."

D'Artagnan -- pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina

sylissä -- oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen

huokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.

"No niin", aloitti hän, "minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme

miehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä,

monsieur."

"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka

tapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä."

"_Cordieu_, monsieur", huudahti Planchet, "jos asemanne on sillä

kannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun

kanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me

ja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä

menemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä

viimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen."

D'Artagnan ei voinut enää pidättäytyä.

"_Mordioux_!" äännähti hän hyvin liikutettuna; "kautta kunniani, sinä

olet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt

ilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla

kadunkulmassa hevosta pussosinensa?"

"Mitä hevosta? Mitä pussosia?" kysyi Planchet, jonka sydäntä kouristi

ajatus, että d'Artagnan oli menettämässä järkensä.

"No, niitä englantilaisia rahasäkkejä, _mordioux_!" selitti d'Artagnan

säihkyvin kasvoin ja ihan muuttuneena miehenä.

"Voi, hyvä Jumala!" änkkäsi Planchet väistyen taaksepäin d'Artagnanin

leimuavien katseitten tieltä.

"Tyhmyyksiä!" huudahti d'Artagnan; "sinä luulet minua pöpiksi. Lempo

soikoon, minulla päinvastoin ei ole milloinhan ollut järkeni

selkeämpänä ja sydämeni riemukkaampana! Nyt rahasäkeille, Planchet,

rahasäkeille!"

"Mutta, taivasten tekijä, mille rahasäkeille?"

D'Artagnan työnsi Planchetin ikkunan ääreen.

"Näetkö tuolla alhaalla vajan edustalla hevosta?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Näetkö, kuinka sen selkä taipuu taakan alla?"

"Kyllä, kyllä!"

"Näetkö puotipalvelijasi juttelevan tuolla kyytimiehen kanssa?"

"Kyllä, kyllä, kyllä!"

"No, sinä kai tiedät miekkosen nimen, kun hän kerran on

palveluksessasi. Huuda häntä."

"Abdon! Abdon!" kiljui Planchet ikkunasta.

"Tuo tänne hevonen", kuiskasi d'Artagnan.

"Tuo tänne hevonen!" luikkasi Planchet.

"Nyt kymmenen livreä kyytimiehelle", määräili d'Artagnan sellaiseen

sävyyn kuin hänet olisi pantu johtamaan manöövereitä, "kaksi

puotipoikaa kantamaan ylös kaksi ensimmäistä säkkiä, toiset kaksi

tuomaan molemmat muut, -- ja joutuin, _mordioux_, pane toimeksi!"

Planchet syöksyi alas portaita kuin paholaista pakoon. Jonkun

silmänräpäyksen kuluttua tulla tömistelivät puotipalvelijat portaissa

taakkojensa köyristäminä. D'Artagnan lähetti heidät sitten takaisin

ullakkokamareihin, sulki huolellisesti oven ja sanoi kääntyen

maustekauppiaaseen, joka nyt vuorostaan näytti olevan menettämässä

järkensä.

"Nyt olemme tuokion kaksistamme."

Hän levitti lattialle suuren huopapeitteen ja tyhjensi sen päälle

ensimmäisen rahasäkin. Planchet ravisti sisällön toisesta; sitten

d'Artagnan kiihtymyksestä vapisten veti puukollaan puhki kolmannen. Kun

Planchet kuuli hopean ja kullan himartelevan kilinän, kun hän näki

välkkyvien kolikkojen huppelehtavan säkeistä niinkuin kalat nuotasta

päästettyinä, -- kun hän tunsi pohkeita myöten kahlaavansa kulta- ja

hopearahain yhä tulvivassa vuolteessa, silloin hänet tapasi

pyörrytyskohtaus, hän kiepahti kuin salaman iskemänä ja tuupertui

raskaasti korkealle rahakukkuralle, joka huumaavalla helinällä sortui

hänen painostaan. Tukehtumaisillaan ilosta oli Planchet mennyt

tainnuksiin. D'Artagnan viskasi hänen kasvoilleen lasillisen valkoista

viiniä, joka heti toinnutti hänet.

"Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala!" soperteli Planchet

pyyhkien viiksiään ja partaansa.

Siihen aikaan maustekauppiaat käyttivät jo ritarin viiksiä ja huovin

leukapartaa, kuten nytkin; hopeakylvyt olivat vain jo siihen aikaan

hyvin harvinaisia, ja nykyään ne ovat melkein tuntemattomia.

"Hiisi vieköön!" sanoi d'Artagnan, "tuossa on satatuhatta livreä teidän

omaanne, herra yhtiökumppanini. Olkaa hyvä ja ottakaa roposenne; minä

korjaan kasasta omani."

"Voi, mikä ihana summa, herra d'Artagnan, mikä ihana summa!"

"Puoli tuntia takaperin olin hiukan pahoillanikin sinun osuutesi

lohkaisemisesta", tunnusti d'Artagnan, "mutta nyt en sitä enää sure;

sinä olet kerrassaan kunniallinen maustekauppias, Planchet. Tehkäämme

nyt tilit selviksi, sillä selvistä väleistä tulee hyvä ystävyys,

sanotaan."

"Oi, kertokaa minulle ensin koko historia", pyysi Planchet; "sen täytyy

olla vielä ihanampi kuin rahatkaan."

"Kautta sieluni, sitä en kiellä", vastasi d'Artagnan kierrellen

viiksiään, "ja jos jolloinkin joku historioitsija huomaisi pyytää

minulta tietoja, niin hän voisi sanoa, ettei hän ole ammentanut

huonosta lähteestä. Kuuntelehan siis, Planchet, minäpä kerron."

"Ja minä kokoan pinoja", sanoi Planchet. "Aloittakaa, hyvä isäntä."

"Kas niin", sanoi d'Artagnan vetäen henkeään.

"Kas näin", sanoi Planchet kaapaisten ensimmäisen pivollisen kolikoita.

39.

Herra de Mazarinin peliseurue.

Suuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka

seinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat

samettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana,

jolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö

liikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava

valtiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja

kuningattaren.

Matalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua

pöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille

kuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja

myhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli

kortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä,

milloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi

kovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä

korttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja

ahneutta haastavan katseensa.

Kardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia;

mutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden

ja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät

saivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat

tuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat

katseet.

Signor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat

tähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.

Hänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut

hilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei

olisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan

mielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt

huomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi

herättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain

karvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan,

sillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se,

että infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta

surkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.

Hovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun

herra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin

suopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun,

joten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan,

kunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.

Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun

Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta.

Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari -- chevalier de Lorraine --

nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena

kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen

sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita.

Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket

Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen

kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja

taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan

kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli

taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään

huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle

odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää

räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.

Soissonsin kreivitär keskeytti kertojan.

"Tunnustakaa, kreivi", hän virkahti, "että te koristelette."

"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä

englantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa,

että selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös."

"Kaarle II olisi menehtynyt, jos hän olisi joutunut kokemaan tuota

kaikkea."

Ludvig XIV kohotti älykkään ja ylpeän päänsä.

"Madame", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta

arastusta, "herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat

minun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla... ja

että jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa

miekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi."

"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos", huomautti

kardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; "teidän illallisenne on

aina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa."

Kuningas punehtui.

"Oh", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta

piirteitään, "muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu

illallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta

luovutti minulle kolmanneksen."

Koko seurue puhkesi nauruun, nähdessään Mazarinin hymyilevän.

Kuninkaita imarrellaan menneen hädän muistolla kuin tulevaisen

omaisuuden toiveella.

"Se vain on varmaa, että Ranskan kruunu on aina ollut lujasti

kuninkaittensa päässä", kiirehti Itävallan Anna lisäämään, "ja että

Englannissa kruunu on valtiaan päästä pudonnut, ja silloin kun

edellinen on sattumalta hiukan huojunut, koska valtaistuimen

järkkymyksiä tapahtuu toisinaan kuten maanjäristyksiäkin, silloin on

uhkaava kapina aina kääntynyt onnellisen voiton palauttamaksi

rauhallisuudeksi."

"Tuottaen kruunuun joitakuita koristeita lisää", täydensi Mazarin.

Kreivi de Guiche pysyi vaiti; kuningas sovitti katsantonsa oikeaan

sävyyn, ja Mazarin vaihtoi Itävallan Annan kanssa katseen ikäänkuin

kiittääkseen häntä väliintulosta.

"Yhdentekevää", virkkoi nyt Filip hiuksiansa silittäen;

"Kaarle-serkkuni ei ole mikään pulska mies, mutta hän on hyvin

urhoollinen, hän on tapellut kuin huovi, ja sillä tavalla jatkaen hän

epäilemättä vielä lopuksi voittaa suurenkin taistelun -- Rocroyn

kaltaisen!"

"Hänellä ei ole sotaväkeä", tokaisi chevalier de Lorraine.

"Hollannin kuningas kyllä antaa väkeä, hänen liittolaisenaan. Kyllä

vain olisin minäkin antanut, jos olisin ollut Ranskan kuningas."

Ludvig XIV karahti tulipunaiseksi. Mazarin oli katselevinaan peliänsä

vielä tarkkaavaisemmin kuin koskaan.

"Tällähaavaa on kovaonnisen prinssin kohtalo kuitenkin ratkaistu",

huomautti kreivi de Guiche. "Jos Monkilla on ollut petos mielessä, niin

Kaarle on hukassa: vankila, kenties kuolema lopettaa maanpaon,

taisteluiden ja puutteen aloittaman työn."

Mazarin rypisti kulmiaan.

"Onko ihan varmaa", kysyi kreivitär, "että hänen majesteettinsa Kaarle

II on lähtenyt Haagista?"

"Varsin varmaa, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies. "Isäni on

saanut kirjeen, jossa mainitaan matkasta yksityiskohtaisesti;

tiedetäänpä sekin, että kuningas on astunut maihin Doverissa, --

kalastajat ovat nähneet hänen saapuvan satamaan, muu on vielä salassa."

"Hartaasti haluaisin tietää jatkonkin", virkahti Filip kiihkeästi.

"Tiedättekö te, veljeni?"