Ja kumartaen lähtiäisiksi hän nousi ylös_Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista

keskiastuimilla sotamiehet tulossa alas. Hän ei ollut edennyt

kahtakymmentä askelta luostarista, kun kuului etäinen ja pitkällinen

vihellys. Monk heristi korviaan, mutta pitkitti matkaansa, kun mitään

erityistä ei enää ilmennyt. Sitten hän muisti kalastajan ja etsi tätä

katseellaan, mutta mies oli kadonnut. Jos hän kuitenkin olisi

tarkastellut tiukemmin kuin tuli tehneeksi, olisi hän nähnyt tämän

miehen kyykkysillään hiipivän kuin käärme kivien lomitse ja katoavan

usmaan, joka leijui nevalla. Ja jos hän edelleen olisi koettanut

lävistää katseellaan tätä sumukerrosta, olisi hän piankin kohdannut

näyn, jonka olisi täytynyt herättää hänen huomiotansa, nimittäin

kalastajahaaksen häämöittävät mastot, sillä alus oli siirtynyt

paikaltaan ja ilmestynyt ihan likelle joen rantaa.

Mutta Monk ei tähystänyt sen tarkemmin, ja kun hänellä mielestään ei

ollut mitään pelättävänä, poikkesi hän leiriinsä vievälle autiolle

tielle. Vasta nyt alkoi hänestä tuntua kalastajan katoaminen

kummalliselta, ja todellinen epäluulo sai sijaa hänen sielussaan. Hän

oli asettanut Atoksen käytettäväksi ainoan vartion, joka olisi voinut

häntä suojella, ja leiriin oli puolentoista virstan taival.

Sumu sakeni, niin että esineitä näki tuskin kymmenen askeleen päähän.

Nyt oli Monk kuulevinaan ikäänkuin airon kumeata loisketta oikealta

puoleltaan lammelta. "Ken siellä?" hän huusi.

Mutta kukaan ei vastannut. Hän viritti pistoolinsa, otti miekan

käteensä ja joudutti askeleitaan, tahtomatta kuitenkaan huutaa apua. Se

ei hänestä tuntunut välttämättömän hädän vaatimalta eikä siis hänen

arvolleen sopivalta.

27.

Seuraavana päivänä.

Kello oli seitsemän aamulla; päivän ensimmäiset säteet valaisivat

lammikoita, joiden kalvossa aurinko heijastui hehkuvana

kanuunankuulana. Atos havahtui ja avasi makuuhuoneensa ikkunan, joka

oli virran puolella. Silloin hän huomasi noin viidentoista askeleen

päässä sen edustalla kersantin ja sotamiehet, jotka olivat yöllä

saattaneet häntä ja tuotuaan nassakat hänen asuntoonsa lähteneet

palaamaan oikeanpuolista tietä myöten leiriin.

Minkätähden nämä miehet leiriin palattuansa olivat nyt tulleet tänne

takaisin? Se kysymys johtui heti kreivin mieleen.

Kersantti näytti pää pystyssä kurkkailevan, milloin aatelismies

ilmestyisi näkyviin, saadakseen puhutella häntä. Ihmeissään siitä, että

näki täällä taas saattueen, joka oli niin äskettäin poistunut, ei Atos

voinut olla lausumatta kummastustaan julki.

"Siinä ei ole mitään merkillistä, sir", sanoi kersantti, "sillä

kenraali antoi minulle illalla käskyn valvoa turvallisuuttanne, ja

minun on toteltava määräystä."

"Onko kenraali leirissä?" kysyi Atos.

"Epäilemättä, sir, koska hän illalla teistä erotessaan lähti sinne."

"No, odottakaahan minua; pistäydynkin hänen luonaan todistamassa,

kuinka uskollisesti olette täyttäneet tehtävänne, ja perimässä takaisin

miekkani, jonka unohdin hänen pöydälleen."

"Sepä sattuukin sopivasti", virkkoi kersantti, "sillä me aioimme pyytää

samaa teiltä."

Atos luuli kersantin kasvoilla huomaavansa omituisen kaksimielisen

ilmeen; mutta seikkailu maanalaisessa holvissa oli saattanut herättää

miehen uteliaisuutta, ja siinä tapauksessa ei ollut ihme, että hänen

katsantonsa jossakin määrin kuvasti tunteita, joita hänen mielessään

liikkui.

Kreivi sulki siis huolellisesti ovet ja luovutti avaimet Grimaudille,

joka oli asettunut pitämään vartiota nassakkain säilytyspaikaksi

valitun kellarin eteisessä. Kersantti saattoi kreivi de la Fèreä

leiriin. Siellä odotti uusi vartio, vapauttaen Atoksen saattueen.

Tätä vartiota johti adjutantti Digby, joka matkalla loi Atokseen niin

yrmeitä silmäyksiä, että ranskalainen johtui oudostelemaan, mikä

saattoikaan aiheuttaa tällaista valppautta ja ankaruutta häntä kohtaan,

kun pääsy oli edellisenä iltana myönnetty hänelle mitä suopeimmin.

Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa päämajaa kohti eikä virkkanut

sanaakaan havainnoistaan. Kenraalin teltassa, jonne hänet oli

edellisenä iltana johdettu, hän tapasi kolme ylempää upseeria; nämä

olivat Monkin läheisin mies ja kaksi everstiä. Atos tunsi miekkansa; se

oli vielä kenraalin pöydällä samassa paikassa, mihin hän oli sen

jättänyt.

Upseereista ei ainoakaan ollut nähnyt Atosta, joten häntä ei nyt kukaan

tuntenut. Alipäällikkö kysyi senvuoksi tulijan ilmestyessä, oliko hän

sama aatelismies, jonka seurassa kenraali oli lähtenyt teltasta.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi kersantti, "hän on sama."

"Sitä en toki ole kieltänytkään", sanoi Atos ylpeästi, "mutta sallikaa

minunkin vuorostani tiedustaa teiltä, hyvät herrat, mitä aihetta on

tällaiseen kysymykseen ja olletikin mitä merkitsee se sävy, jolla minua

nyt kohdellaan."

"Jos teemme teille kysymyksiä, sir", vastasi upseeri, "niin meillä on

siihen oikeus, ja mitä sävyyn tulee, niin voitte olla varma siitä, että

se on tähän tilanteeseen sovelias."

"Hyvät herrat", huomautti Atos, "te ette tiedä, kuka olen, mutta minun

on sanottava teille, että tunnustan täällä ainoastaan kenraali Monkin

vertaisekseni. Missä hän on? Viekää minut hänen puheilleen, ja jos

hänellä on joku kysymys minulle esitettävänä, niin vastaan siihen ja

toivoakseni tyydyttävästi. Toistan vieläkin, hyvät herrat, -- missä

kenraali on?"

"Hitto, sen te tiedätte paremmin kuin me!" virkahti upseeri.

"Minä?"

"Te juuri."

"En ymmärrä teitä, herra kenraaliluutnantti", sanoi Atos.

"Kyllä piankin ymmärrätte, ja olkaa nyt ensiksikin vähemmän kopea,

herraseni. Mitä kenraali sanoi teille eilen?"

Atos hymyili halveksivasti.

"Nyt ei sovi hymyillä", huudahti toinen eversti kiivaasti; "vastatkaa

mutkittelematta!"

"Selitän teille vain, hyvät herrat, etten vastaa ennen kuin kenraalin

edessä."

"Mutta tiedättehän hyvin", tokaisi eversti, "että pyydätte mahdotonta."

"Jo kahdesti olen saanut tämän kummallisen vastauksen toivomukseeni",

kummeksui Atos. "Onko kenraali matkustanut pois?"

Atoksen kysymys lausuttiin niin vilpittömästi, ja hänen sanansa

ilmaisivat niin luonnollista ihmettelyä, että upseerit katsahtivat

toisiinsa. Äänettömän sopimuksen perusteella otti kenraaliluutnantti

johtaakseen kuulustelua.

"Kenraali jätti teidät eilen luostarin alueella, sir?" hän aloitti.

"Niin, sir."

"Ja minne te läksitte?"

"Siihen kysymykseen vastatkoot ne, jotka minua saattoivat. He olivat

teidän sotamiehiänne; tiedustakaa heillä."

"Mutta jos näemmekin hyväksi kuulustella teitä itseänne?"

"Silloin näen minä hyväksi vastata teille, sir, että minä en ole täällä

määräiltävissä, että tunnen täällä vain kenraalin ja aion antaa

selityksiä ainoastaan hänelle."

"Saattaa niin olla, sir, mutta kun me olemme täällä nyt herroina,

voimme muodostaa sotaoikeuden, ja tuomarien edessä teidän pitänee

vastata."

Atoksen kasvot ilmaisivat vain kummastusta ja ylenkatsetta sen

pelästyksen sijasta, jota upseerit olivat odottaneet uhkauksen

aiheuttavan.

"Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan

kuninkaan alamaiselle, -- minulle, joka olen brittiläisen kunnian

varjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!" sanoi Atos

olkapäitänsä kohauttaen.

Upseerit silmäilivät toisiaan.

"Ette siis muka tiedä, missä kenraali on?"

"Siihen olen jo vastannut, sir."

"Niin, mutta sitä vastaustanne on mahdoton uskoa."

"Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä

valehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan

kupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen

tuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan -- uskokaa minua --

sano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa

olen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, --

jos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa."

"Mutta, sir..." puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä,

sillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.

"Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä

asioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä

antavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua

kohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä

vaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane,

että alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?

"Mutta sanokaa edes, mitä ne nassakat sisältävät."

"Ettekö ole kysyneet sitä sotamiehiltänne? Mitä he ovat vastanneet?"

"Että niissä on ruutia ja luoteja."

"Keltä he olivat sen tiedon saaneet? Kai he senkin sanoivat?"

"Kenraalilta; mutta meitä ei niin petetä."

"Varokaa, sir, -- nyt ette enää syytä minua vääristelystä vaan

päällikköänne."

Upseerit katsoivat jälleen toisiinsa. Atos jatkoi:

"Sotamiestenne kuullen kenraali pyysi minua odottamaan viikon ajan,

antaakseen minulle vastauksensa. Olenko paennut? En, minä odotan."

"Pyysikö hän teitä odottamaan viikon?" huudahti kenraaliluutnantti.

"Hän pyysi niin vakaasti, sir, että minä jäin, vaikka haakseni on

ankkurissa virran suulla, joten olisin yöllä ihan mukavasti voinut

soudattaa itseni sinne ja purjehtia pois. Viipymiseni johtuu yksinomaan

kenraalin toivomuksesta, kun hänen korkea-arvoisuutensa kehoitti minua

jäämään toista puhuttelua varten, jonka hän suo minulle viikon

kuluessa. Sanon teille siis vielä kerran, että minä odotan."

Kenraaliluutnantti kääntyi jälleen kahteen kumppaniinsa päin ja sanoi

ääntänsä alentaen:

"Jos tämä herrasmies puhuu totta, niin on vielä toivoa. Kenraalilla on

kai niin salaisia neuvotteluja, että hän on katsonut varomattomaksi

ilmoittaa niistä mitään, -- meillekään. Hänen poissaoloaan voisi siis

kestää tuon verran."

Sitten hän virkkoi Atoksen puoleen kääntyen:

"Selityksenne on mitä tärkeintä laatua, sir; tahdotteko vahvistaa sen

valallanne?"

"Olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, missä pelkkää sanaani on

pidetty pyhimmän vannomisen arvoisena", vastasi ranskalainen ylimys.

"Tällä kertaa asema kuitenkin on tärkeämpi kuin teille luultavasti on

sattunut koskaan ennen. On kysymyksessä armeijan menestys. Ajatelkaa

toki, -- kenraali on kadoksissa, ja me yritämme saada selvää hänestä.

Onko tämä katoaminen luonnollinen? Onko tapahtunut rikos? Pitääkö

meidän pitkittää tiedustuksiamme äärimmäisyyteen asti? Onko meidän

kärsivällisesti odoteltava? Tällä hetkellä, sir, kaikki riippuu teidän

sanastanne."

"Kun minulta kysytään tuolla tavoin, sir, en enää epäröitse", vastasi

Atos. "Niin, tulin tänne puhelemaan kahden kesken kenraali Monkin

kanssa ja pyytämään hänen vastaustaan erinäisiin tärkeihin

harrastuksiin. Kenraali ei näkynyt voivan lausua kantaansa ennen

odotettua taistelua, vaan kehoitti minua viipymään vielä viikon verran

talossa, jossa asuin, luvaten puhutella minua toistamiseen sen ajan

kuluessa. Kaikki tämä on totta, sen vannon kautta Jumalan, joka

vallitsee meidän kaikkien henkeä."

Atos lausui nämä sanat niin painavasti ja juhlallisesti, että kaikki

kolme upseeria tulivat melkein varmoiksi. Kuitenkin toinen eversti teki

vielä viimeisen yrityksen.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka nyt olemmekin taipuvaisia uskomaan

sanojanne, piilee tässä kaikessa kuitenkin joku outo salaisuus.

Kenraali on liian varovainen mies, hylätäkseen siten armeijaansa

taistelun aattona, edes antamatta aikeestaan vihiä kellekään meistä.

Minä puolestani en voi sanoa käsittäväni muuta kuin että joku

kummallinen tapaus on katoamisen aiheena. Eilen tänne tuli

ulkomaalaisia kalastajia kaupantekoon. Heidät majoitettiin tuonne

skotlantilaisten luo eli saman tien varteen, jota kenraali kulki

lähtiessään teidän kanssanne luostariin, sir, ja paluumatkalle sieltä,

muuan noista kalastajista saattoi kenraalia lyhtyineen. Ja tänä aamuna

sekä alus että kalastajat olivat tipo tiessään, poistuneet yöllä

pakoveden mukana."

"Minä en siinä näe mitään luonnotonta", arveli kenraaliluutnantti,

"sillä nuo miehet eivät olleet vankejakaan."

"Eivät kyllä; mutta sanon vieläkin, että muuan heistä valaisi

kenraalille ja tälle herrasmiehelle luostariholvissa, ja Digby on

vakuuttanut meille, että kenraali epäili pahasti noita kalastajia. Kuka

takaakaan meille, että heillä ei olisi salaisia suhteita tähän

herrasmieheen ja että salahankkeen toteuduttua hän -- kieltämättä

urhoollisena miehenä -- on jäänyt toistaiseksi tänne tyynnyttämään

meitä läsnäolollaan ja harhaannuttamaan tutkimuksiamme oikealta

tolalta!"

Tämä puhe tuntui vaikuttavan molempiin toisiin upseereihin.

"Sallikaa minun huomauttaa teille, sir", vastasi Atos, "että teidän

näköjään varsin terävä päätelmänne on kuitenkin aivan perusteeton,

mikäli se koskee minua. Olen muka jäänyt johtamaan epäluulojanne

harhaan? No, minäkin päin vastoin alan käydä epäluuloiseksi ja sanon

teille: On mahdotonta, hyvät herrat, että kenraali on poistunut

taistelun aattona ilmoittamatta siitä kellekään. Niin, tähän on

kätkettynä joku kummallinen tapaus, ja sen sijaan että jäisitte

toimettomina odottamaan, on teidän tosiaankin ryhdyttävä mitä

valppaimpaan ja ripeimpään toimintaan. Olen teidän vankinne, hyvät

herrat, kunniasanani varassa tai miten määräätte. Kunniani vaatii

selvyyttä siitä, mihin kenraali Monk on joutunut, ja jos nyt käskisitte

minun matkustaa, vastaisin: Ei, minä jään. Ja jos kysyisitte

mielipidettäni, niin lisäisin: Kenraali on joutunut jonkun vehkeen

uhriksi, sillä jos hän olisi ollut lähtemässä leiristä, olisi hän

sanonut sen minulle. Toimittakaa siis tutkimuksia, etsikää kaikkialta,

mullistakaa maa ja meri; kenraali ei ole poistunut tai ainakaan ei

vapaasta tahdostaan."

Kenraaliluutnantti antoi merkin kumppaneilleen.

"Ei, sir", sanoi hän, "nyt te vuorostanne menette liian pitkälle.

Kenraali ei ole voinut olla riippuvainen tapauksista, päin vastoin hän

varmaankin on johdellut niitä. Monk on jo usein menetellyt täten.

Meidän ei siis sovi hätääntyä; hän ei luultavasti viivy pitkääkään

aikaa poissa. Varokaamme senvuoksi arkamielisyyden vallassa, jota

kenraali katsoisi rikolliseksi, antamasta ilmi hänen poissaoloaan, joka

voisi aiheuttaa häiriötä armeijassa. Kenraali osoittaa meitä kohtaan

tavatonta luottamusta, näyttäytykäämme sen arvoisiksi. Hyvät herrat,

peittäköön hisahtamaton hiljaisuus tämän selkkauksen. Me toimitamme

tämän herrasmiehen vartioitavaksi, emme epäillen häntä mistään pahasta,

vaan ainoastaan vielä tehokkaammin turvataksemme salaisuuden.

Toistaiseksi asutte siis päämajassa, sir."

"Hyvät herrat", muistutti Atos, "te unohdatte, että kenraali viime yönä

uskoi haltuuni talletuksen, josta minun tulee pitää huolta. Piirittäkää

minut kuinka vankalla vartiolla hyvänsä, kytkekää minut kahleisiin, jos

näette sen parhaaksi, mutta antakaa vankilakseni se talo, jossa asun.

Vakuutan teille aatelismiehen kunniasanalla, että kenraali palatessaan

nuhtelisi teitä, jos tässä kohden toimisitte vastoin hänen

toivomustaan."

Upseerit neuvottelivat tuokion; sitten kenraaliluutnantti ilmoitti:

"Olkoon niin, sir; palatkaa asuntoonne."

He määräsivät Atoksen vartioksi viisikymmentä miestä, jotka saarsivat

hänen asuntonsa, päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään.

Salaisuus säilyi, mutta tunnit ja päivät kuluivat kenraalin palaamatta

ja kenenkään saamatta hänestä mitään vihiä.

28.

Salakuljettajat.

Kahden päivän kuluttua äskeisistä tapauksista, hetki hetkeltä

odoteltaessa kenraali Monkia takaisin leiriin, jonne häntä ei

kuitenkaan kuulunut, saapui pieni kymmenen miehen hoitelema

hollantilainen jaala Scheveningenin rannikolle ja laski ankkurinsa noin

kanuunankantaman päähän maalta. Oli pimeä yö ja nousuveden aika, --

oivallinen tilaisuus matkustajien ja kauppatavarain maihinsaamiselle.

Scheveningenin ulkosatama on ison puolikuun muotoinen; se ei ole

kovinkaan syvä eikä lainkaan turvallinen. Sentähden näkeekin siellä

vain jykeviä flaamilaisia kaljaaseja tai noita hollantilaisia

kuttereita, jotka teloilla kiskotaan rantahietikolle suojaan. Vuoksen

paisuessa virtaamaan maalle päin ei ole hyvä laskea alusta lähelle

rantaa, sillä jos tuuli on tuntuva, tarttuu keula piankin hiekkaan, ja

se on tällä rannikolla pohjatonta; se ottaa helposti, vaan ei hevillä

luovuta takaisin. Varmaankin tästä syystä läksi aluksesta liikkeelle

pursi heti sen laskettua ankkurinsa; kahdeksan miehen soutamana se tuli

maihin, keskikohdallaan pitkänlainen esine, jonkunlainen iso laatikko

tai arkku.

Ranta oli autio; sikäläiset harvalukuiset kalastajat olivat käyneet

levolle. Ainoa rannikkovartija -- ja sitä rannikkoa vartioidaan muuten

hyvin vaillinaisesti, kun mitään isompia laivoja ei pääse siellä päin

liikkumaan, -- ei ollut tosin voinut täydellisesti seurata kalastajien

esimerkkiä, mutta hänkin oli siinä määrin jäljitellyt heitä, että

nukkui vahtikojunsa perällä yhtä sikeästi kuin he vuoteillaan. Ainoana

meluna kuului siis yötuulen kohina kanervikossa. Mutta tulijat näkyivät

olevan epäluuloista väkeä, sillä tämä todellinen hiljaisuus ja

näennäinen yksinäisyys ei tyydyttänyt heitä. Tuskin näkyvänä tummana

pisteenä hiipikin heidän veneensä ulapalta vähäisintäkään loisketta

aiheuttamatta, kun he eivät lopputaipaleella enää uskaltaneet

soutaakaan, vaan antoivat veneen itsellään ajautua niin liki maata kuin

suinkin.

Tuskin tuli pohja vastaan, kun yksinäinen mies hyppäsi veneestä,

annettuaan lyhyen käskyn äänellä, joka ilmaisi käskemään tottumista.

Käskyn johdosta välähti heti useita musketteja meren heikossa

kumotuksessa, ja edellämainittu pitkänlainen arkku, jossa kai oli

tullaamatonta tavaraa, kannettiin tavattoman varovasti hietikolle.

Ensimmäisenä tullut mies läksi heti juoksemaan suoraan Scheveningenin

kylää kohti, suunnaten kulkunsa uloimmalle metsäniemekkeelle. Siellä

hän haki esille sen talon, jonka olemme jo kerran ennen nähneet

pilkoittavan puiden lomasta, samalla kun saimme tietää sen joutuneen

tilapäiseksi ja peräti vaatimattomaksi asunnoksi henkilölle, jota

kohteliaisuudesta sanottiin Englannin kuninkaaksi.

Kaikki nukkuivat siellä kuten muuallakin; vain iso koira sitä rotua,

jota Scheveningenin kalastajat käyttävät vetäessään kalojaan pikku

kärryillä Haagiin, alkoi raivokkaasti haukkua heti kun vieraan

askeleita kuului ikkunain edustalla. Mutta se valppaus ei

säikähdyttänyt tulijaa, vaan näytti näin vastoin suuresti ilahduttavan

häntä, sillä hänen äänensä ei kenties olisikaan saanut talon väkeä

helposti valveille, mutta nyt sitä tuskin tarvittiin näin tehokkaan

avun ilmaantuessa. Vieras odotti siis, kunnes voimakas ja pitkällinen

haukunta oli arvattavasti kerinnyt vaikuttaa, ja sitten vasta hän itse

huhusi. Koira vimmastui hänen äänestään ärhentelemään niin

hillittömästi, että sisältä kuului piankin toinen ääni yrittämässä

vaientaa sitä. Sen onnistuttua kysyi tämä heikko ja murtunut, mutta

samalla säveä ääni:

"Mitä on asiaa?"

"Kysyn hänen majesteettiaan kuningas Kaarle II:sta", vastasi vieras.

"Mitä hänestä tahdotte?"

"Tahdon puhutella häntä."

"Kuka te olette?"

"Äh, _mordioux_, kyselette minulta liikaa; en mielelläni haastele ovien

läpi!"

"Sanokaa vain nimenne."

"Yhtä vastahakoinen olen julistamaan nimeäni taivasalla. Olkaa muuten

huoletta, en minä syö hurttaanne, ja rukoilen Jumalaa, että se olisi

yhtä pidättyväinen minun suhteeni."

"Tuotte kenties tietoja, vai kuinka, monsieur?" aloitti ääni taas,

kärsivällisenä ja utelevana kuin vanhuksen.

"Sen takaan, ja ihan odottamattomia uutisia ne ovatkin! Avatkaa siis,

olkaa hyvä, -- hä?"

"Monsieur", jatkoi ukko, "kautta sielunne ja omantuntonne, uskotteko

kannattavan herättää kuningasta noiden uutistenne takia?"

"Luojan nimessä, hyvä mies, avatkaa toki jo telkenne; ette tule

pahoillenne siitä vaivasta, sen vakuutan. Kautta kunniani, tällainen

sanansaattaja vastaa painoansa kullassa!"

"En voi kuitenkaan avata, monsieur, ennen kuin esittelette itsenne."

"Se on siis tosiaan välttämätöntä?"

"Se on herrani nimenomainen määräys."

"No niin, kuulkaa siis nimeni... mutta huomautan teille ennakolta, että

te ette siitä sen enempää viisastu."

"Ei ole väliä, kunhan täytätte ehdon."

"Olkoon menneeksi, -- olen chevalier d'Artagnan."

Kuului hämmästynyt huudahdus.

"Voi, taivas!" siunasi ukko oven takaa; "herra d'Artagnan! Mikä onni!

Kyllä minusta kuulostikin äänenne tutulta!"

"Kas, ääneni on täällä tuttu?" sanoi d'Artagnan. "Sepä imartelevaa!"

"On, tuttu on", vakuutti vanhus vetäessään teljen sivulle, "ja tässä on

siitä todiste."

Niin sanoen hän päästi sisälle d'Artagnanin, joka hänen pitelemänsä

lyhdyn valossa tunsi itsepäisen pidättelijänsä.

"Kah, hitto!" huudahti hän; "siinähän on Parry! Olisi minun pitänyt se

arvatakin."

"Parry, niin, hyvä herra d'Artagnan, minä se olen. Hauskaa on nähdä

teidät jälleen!"

"Hauskaa kerrassaan, sanon minäkin!" virkkoi d'Artagnan puristaen

vanhuksen käsiä. "Nyt kai ilmoitatte minut kuninkaalle, vai mitä?"

"Mutta kuningas nukkuu, monsieur."

"_Mordioux_, herättäkää hänet! Ei hän nuhtele teitä häiritsemisestä,

sen lupaan."

"Tulette kreivin asialla, niinhän?"

"Minkä kreivin?"

"Kreivi de la Fèren."

"Atoksenko asialla? En, tulen totta tosiaan omilla asioillani. No,

pian, Parry, kuninkaan luo! Minun on heti puhuteltava kuningasta."

Parry arveli, että hänen ei sopinut vastustaa pitempään. Hän tunsi

d'Artagnanin vanhastaan ja tiesi, että hän ei gascognelaisenakaan

koskaan luvannut enempää kuin kykeni täyttämään. Hän meni pihan poikki

ja pikku puutarhan läpi, viihdytti koiraa, joka tahtoi tosissaan käydä

muskettisoturin kimppuun, ja koputti pienen huvimajan pohjakerran

ikkunaluukkuun. Sieltä vastasi heti pieni koira luskutuksellaan isolle,

joka murahteli pihalla.

"Kuningasparka!" tuumi d'Artagnan; "siinä nyt on hänen henkivartionsa!

Totta sentään on, että hän ei silti ole kehnosti vartioittu."

"Mitä tahdotaan?" kysyi kuningas kamarinsa perältä.

"Sire, chevalier d'Artagnan on tuomassa uutisia."

Huoneesta kuului heti liikettä; ovi avautui, ja kirkas valojuova

tunkeusi puutarhakäytävälle.

Kuningas työskenteli lampun valossa. Pöydällä oli hajallaan papereita,

ja hän oli aloittanut kirjeen luonnoksen, jossa lukuisat pyyhkimiset

ilmaisivat, että aihe oli vaikea käsitellä.

"Astukaa sisälle, herra chevalier", hän sanoi kääntyen.

Sitten hän lisäsi kalastajan havaitessaan: "Mitä sanoitkaan, Parry?

Missä on chevalier d'Artagnan?"

"Hän seisoo edessänne, sire", ilmoitti d'Artagnan.

"Tuossa asussa?"

"Niin. Katselkaa minua, sire; ettekö tunne minua samaksi, jonka näitte

Bloisin linnassa kuningas Ludvig XIV:n etuhuoneessa?"

"Tosiaan, monsieur, ja muistan myöskin, että minulla oli syytä

kiitollisuuteen teitä kohtaan."

D'Artagnan kumarsi.

"Velvollisuutenani oli käyttäytyä siten heti kun sain tietää, että olin

tekemisissä teidän majesteettinne kanssa."

"Sanotte tuovanne minulle uutisia?"

"Niin, sire."

"Varmaankin Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

"En, en suinkaan, sire", vastasi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne

olisi pitänyt huomatakin tuolla ollessanne, että Ranskan kuningas ei

ajattele muuta kuin omaa majesteettiaan."

Kaarle kohotti katseensa taivasta kohti.

"Ei, sire", jatkoi d'Artagnan, "tuomani tiedot johtuvat kokonaan

yksityisestä toiminnastani. Rohkenen kuitenkin toivoa, että teidän

majesteettinne suosiollisesti kuuntelee kertomustani."

"Puhukaa, monsieur."

"Ellen erehdy, sire, niin teidän majesteettinne puhui silloin Bloisin

linnassa sekasorrosta, johon asianne olivat joutuneet Englannissa."

Kaarle punastui.

"Monsieur", hän sanoi, "kerroin vain Ranskan kuninkaalle..."

"Oh, teidän majesteettinne käsittää väärin", keskeytti muskettisoturi

kylmäverisesti. "Osaan kyllä puhutella kuninkaita onnettomuuden

hetkellä, ja vain onnettomissa olosuhteissa hekin minua puhuttelevat,

-- onnen tullessa he eivät minuun enää vilkaisekaan. En siis ainoastaan

tunne teidän majesteettianne kohtaan mitä syvintä kunnioitusta, vaan

rajatonta kiintymystäkin, ja se merkitsee minulla jotakin, sen saatte

uskoa, sire. Kuullessani teidän majesteettinne valittavan kohtaloanne,

huomasin teidät jaloksi ja uljaaksi mieheksi, joka kestää

koettelemukset arvokkaasti."

"Toden totta", virkkoi Kaarle ihmeissään, "en tiedä, kumpaista pidän

mieluisampana, -- suoraa puhettanne vai kunnioituksenneko ilmaisua."

"Saatte tuotapikaa tehdä valintanne, sire", jatkoi d'Artagnan. "Teidän

majesteettinne siis valitti serkullenne Ludvig XIV:lle, kuinka vaikea

teidän oli päästä takaisin Englantiin ja nousta jälleen valtaistuimelle

ilman miehiä ja vailla varoja.",

Kaarle teki kärsimättömän liikkeen.

"Ja varsinaisena esteenä teidän majesteettinne tiellä", pitkitti

d'Artagnan, "oli muuan kenraali, joka johti parlamentin armeijaa ja

esitti siellä toisen Cromwellin osaa. Eikö teidän majesteettinne

sanonut niin?"

"Kyllä, mutta huomautan teille vieläkin, monsieur, että sanani olivat

tarkoitettuja vain kuninkaan kuuluviin."

"Ja te saatte nähdä, sire, kuinka onnellista oli, että ne tulivat hänen

muskettiluutnanttinsakin korviin. Tämä teidän majesteetillenne niin

kiusallinen mies oli luullakseni kenraali Monk; olenko oikein kuullut

hänen nimensä, sire?"

"Olette kyllä, monsieur; mutta vielä kerran -- mitä hyötyä on näistä

kysymyksistä?"

"Ka, minä tiedän kyllä, sire, että hovisääntö kieltää kyselemästä

kuninkaalta, mutia toivottavasti teidän majesteettinne antaa minulle

piankin anteeksi säädyttömyyteni. Teidän majesteettinne lisäsi silloin,

että jos te kuitenkin saisitte vain tavata ja puhutella häntä, nähdä

hänet kasvoista kasvoihin niin te joko väkipakolla tai suostuttelulla

suoriutuisitte tuosta esteestä, ainoasta vakavasta, ylipääsemättömästä

ja todellisesta, mitä eteenne saattoi tulla."

"Kaikki tuo on totta, monsieur; kohtaloni, tulevaisuuteni,

mitättömyyteni tai loistoni riippuu siitä miehestä. Mutta minkä

päätelmän tahdotte tehdä siitä?"

"Vain sen, että jos kenraali Monk on teille noin haitallinen, olisi

hänet joko poistettava teidän majesteettinne tieltä tai tehtävä

liittolaiseksenne."

"Monsieur, kuningas, jolla ei ole armeijaa eikä rahaa, -- kun kerran

olette kuullut keskusteluni serkkuni kanssa, -- ei voi saada mitään

aikaan sellaista miestä kuin Monkia vastaan."

"Sen kyllä tiedän olleen mielipiteenänne, sire, mutta onneksi en minä

ajatellut samoin."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että minä olen tehnyt armeijatta ja miljoonatta, mitä teidän

majesteettinne katsoi voivansa yrittää ainoastaan niiden avulla."

"Kuinka! Mitä sanottekaan? Mitä olette tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? No, sire, minä läksin ottamaan kiinni tuota teidän

majesteettinne vastuksiksi tullutta miestä."

"Englantiin?"

"Aivan, sire."

"Te läksitte Englantiin ottamaan kiinni Monkia?"

"Teinkö siinä ehkä pahoin?"

"Te olette totisesti järjiltänne, monsieur!"

"En vähääkään, sire."

"Ja saitteko hänet muka vangiksi?"

"Sain kun sainkin, sire."

"Missä?"

"Leirissään."

Kuningas hypähti kärsimättömänä ja kohautti olkapäitään.

"Ja siepattuani hänet Newcastlen tiellä", lisäsi d'Artagnan

yksinkertaisesti, "tuon hänet nyt teidän majesteetillenne."

"Te tuotte hänet minulle!" huudahti kuningas melkein suutuksissaan

näennäisestä ilvehtimisestä.

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan tyynesti, "tuon hänet nyt teille.

Hän on tässä ulkopuolella isossa arkussa, johon on näverretty

hengitysreikiä."

"Hyvä Jumala!"

"Oh, olkaa huoletta, sire, häntä on hoidettu visusti. Hyvässä kunnossa

hän tulee ja täydellisesti säilyneenä. Suvaitseeko teidän

majesteettinne nähdä ja puhutella häntä vai paiskaammeko hänet mereen?"

"Oi, hyvä Jumala!" hoki Kaarlo; "hyvä Jumala! Ettekö loukkaa minua

arvottomalla pilalla? Olisitteko tehnyt ennen kuulumattoman rohkean ja

nerokkaan tempun? Mahdotonta!

"Salliiko teidän majesteettinne minun avata ikkunan?" kysyi d'Artagnan

ja avasi sen samassa.

Kuningas ei edes ehtinyt myöntää. D'Artagnan vihelsi kimeästi ja

pitkään, uudistaen sitten yön hiljaisuudessa merkkinsä vielä kahdesti.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt hänet tuodaan teidän majesteetillenne."

29.

Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.

Kuningas ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään; hän katseli milloin

muskettisoturin myhäileviä kasvoja, milloin pimeätä ikkunaa, joka oli

avattu yöhön. Mutta ennen kun hän oli ehtinyt selvittää ajatuksiaan,

kantoi kuusi d'Artagnanin miestä -- kaksi oli jäänyt vartioimaan

venettä -- taloon sen pitkänlaisen esineen, joka tällähaavaa sisälsi

Englannin kohtalon. Parry otti sen vastaan.

D'Artagnan oli Calaisissa valmistuttanut jonkunlaisen ruumisarkun,

jossa mies mahtui juuri mukavasti kääntymään. Pohja ja kyljet oli

siististi sisustettu kylläkin pehmeäksi vuoteeksi, jotta aluksen

vaarumisen ei tarvinnut tuntua tukalalta tässä omituisessa häkissä.

Hengitysreiät, joista d'Artagnan oli maininnut kuninkaalle, oli

näverretty kypärinsilmikkoa muistuttavaan liikkuvaan laudanpalaan, joka

sijaitsi miehen kasvojen korkeudella. Vähäisimmänkin kirkaisun saattoi

sillä tukehduttaa äkkiä painamalla sulkunastaa, ja tarpeen tullen itse

kirkujankin.

Muskettisoturi tunsi niin hyvin miehistönsä ja vankinsa että hän koko

matkalla pelkäsi kahta mahdollisuutta. Ensiksikin kenraali saattoi

katsoa kuoleman mieluisammaksi kuin tämän kummallisen orjuuden ja

hiljaisuuteen alistumatta toimittaa itsensä tukehdutetuksi. Toisekseen

sopi ajatella, että vartijat lankeisivat vangin tarjousten kiusaukseen

ja työntäisivät Monkin sijalle arkkuun päällikkönsä.

Sentähden olikin d'Artagnan viettänyt kaksi vuorokautta arkun vieressä

yksinään kenraalin kaitsijana, jollaikaa hän turhaan tyrkytti tälle

viiniä ja ravintoa sekä yritti alituiseen rauhoitella vankia sen

kohtalon suhteen, joka oli tämän oudon pidätyksen jatkona. Kaksi

pöydälle asetettua pistoolia ja paljastettu miekka olivat d'Artagnanin

turvana ulkonaiselta häiritsemiseltä.

Vihdoin Scheveningeniin päästyään hän tiesi saavansa olla aivan

huoletta. Hänen miehensä eivät millään muotoa tahtoneet sotkeutua

vähäisimpäänkään rettelöön viranomaisten kanssa. Hän oli sitäpaitsi

erityisesti kiinnittänyt puoleensa sen heistä, joka tavallaan toimi

hänen luutnanttinaan ja jota olemme jo kuulleet puhuteltavan

Mennevilleksi. Tämä oli muita lahjakkaampi ja pani alttiiksi enemmän,

syystä että hän oli tunnollisempi. Hän toivoi luovansa itselleen

tulevaisuuden d'Artagnanin palveluksessa ja olisi niin ollen mieluummin

antanut hakata itsensä kappaleiksi kuin rikkonut päällikkönsä

määräyksiä. Maihin noustessaan olikin d'Artagnan hänen hoivaansa

uskonut arkun ja kenraalin hengityslaitteen. Kolme vihellystä

kuullessaan piti Mennevillen toimittaa kuusi miestä kantamaan arkkua

taloon, on jo mainittu, että luutnantti noudatti ohjetta säntilleen.

Arkun siten tultua viimeiseen määräpaikkaansa d'Artagnan ystävällisesti

hymyillen lähetti miehensä takaisin ja sanoi heille:

"Hyvät herrat, te olette tehneet suuren palveluksen hänen

majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle, joka nousee Englannin

valtaistuimelle kuuden viikon kuluessa. Palkkionne korotetaan

kaksinkertaiseksi; palatkaa nyt veneelle odottamaan minua."

Miehet poistuivat ilmaisten iloaan niin kovalla remulla, että äkäinen

koirakin pelästyi.

D'Artagnan oli nostattanut arkun kuninkaan etuhuoneeseen. Hän sulki nyt

huolellisesti huoneen ovet, avasi arkun ja haastoi kenraalille:

"Herra kenraali, minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi. Tiedän hyvin,

että käyttäytymiseni ei ole ollut teidän arvoistanne miestä kohtaan

soveliasta, mutta minulle oli tähdellistä, että piditte minua

laivurina. Ja Englanti muuten on kovin epämukava maa kuljetuspuuhille.

Toivon senvuoksi, että otatte huomioon kaiken tämän. Mutta nyt, herra

kenraali", jatkoi d'Artagnan, "olette vapaa nousemaan ja liikkumaan."

Samassa hän leikkasi poikki pidäkkeet, joilla kenraali oli sidottu

käsistä ja jaloista. Tämä nousi arkusta ja istuutui näköjään

maltillisena odottaen kuolemaansa.

D'Artagnan avasi Kaarlen työhuoneen oven ja ilmoitti: "Sire, tässä

näette vihollisenne, herra Monkin; tämän olin päättänyt tehdä teidän

palvelukseksenne. Se on nyt tehty, käskekää te edelleen. Herra Monk",

hän lisäsi vankiin kääntyen, "seisotte nyt hänen majesteettinsa

kuningas Kaarle II:n, Ison-Britannian hallitsijan edessä."

Monk tähtäsi kylmäkiskoisen järkkymättömän katseen nuoreen ruhtinaaseen

ja vastasi:

"Minä en tunne mitään Ison-Britannian kuningasta. En tunne täällä edes

ketään herrasmiehen nimeä ansaitsevaa, sillä kuningas Kaarle II:n

nimessä on muuan kunnialliseksi mieheksi luulemani lähetti käynyt

luonani virittämässä minulle halpamaisen ansan. Valitettavasti jouduin

siihen ansaan, mutta muistakaa vain, mitä teille sanon, -- juonen

suunnittelijalle", kuninkaaseen kääntyen, "ja toimeenpanijalle", hän

lisäsi d'Artagnanille. "Teillä on hallussanne ruumiini; voitte sen

tappaa, ja minä esitän sitä teille, sillä te ette ikinä pääse sieluani

tai tahtoani vallitsemaan. Älkääkä nyt pyytäkö minulta enää ainoatakaan

sanaa, sillä tästä alkaen en avaa suutani edes huutoon. Olen puhunut."

Näissä sanoissa kalskahti vimmaisimman puritaanikiivailijan

lannistumaton päättäväisyys. D'Artagnan katseli vankia kuin mies, joka

oivaltaa jokaisen sanan arvon ja arvioitsee sen tarkalleen

äänenpainosta.

"On selvä tosi", huomautti hän hiljaa kuninkaalle, "että kenraali on

lujatahtoinen mies; kahteen vuorokauteen ei hän ole suostunut

maistamaan leipäpalaakaan tai nielemään edes viinipisaraa. Mutta kun

teidän majesteettinne nyt määrääkin hänen kohtalostaan, pesen minä

käteni, kuten Pilatus sanoi."

Monk seisoi vaaleana ja alistuneena odottaen, katse tuimana ja

käsivarret rinnalla ristissä.

D'Artagnan kääntyi jälleen häneen päin. "Te ymmärrätte kyllä", hän

sanoi, "että vaikka tuo äsken virkkamanne oli muuten varsin kaunista

puhetta, se ei voi tyydyttää ketään, ei edes itseänne. Hänen

majesteettinsa tahtoi neuvotella kanssanne, te kieltäysitte

keskustelusta. Minkätähden nyt, jouduttuanne kuninkaan eteen vieraan

tahdon toimittamana, pakottaisitte meidät ankariin keinoihin, joita

minä pidän turhina ja järjettöminä? Puhukaa toki, lempo soikoon,

vaikkapa vain kieltäytyäksenne!"

Monk ei avannut huuliaan eikä kääntänyt syrjään katsettansa; hän siveli

viiksiään, synkän sävynsä ilmaistessa, että asiat olivat menossa

pilalle.

Kaarle II oli sillaikaa vaipunut syviin mietteisiin. Ensi kertaa hän

näki edessään Monkin, -- miehen, jota hän oli hartaasti halunnut

puhuteltavakseen, ja se erityinen silmäys, jonka Jumala on suonut

kotkille ja kuninkaille, oli jo nähnyt sotapäällikön sydämeen.

Hän havaitsi siis Monkin vakaasti päättäneen ennemmin kuolla kuin

puhua, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää noin huomattavan miehen

menettelyksi hänen paraikaa tietenkin tuntiessaan itsensä julmasti

häväistyksi. Kaarle II teki senvuoksi hetimiten tuollaisen päätöksen,

jolla tavallinen ihminen panee alttiiksi henkensä, sotapäällikkö

maineensa ja kuningas valtakuntansa.

"Monsieur", hän virkkoi Monkille, "olette eräissä kohdin aivan

oikeassa. En siis pyydäkään teitä vastaamaan minulle, vaan ainoastaan

kuulemaan minua."

Syntyi kotvasen äänettömyys, kuninkaan katsellessa Monkia, joka seisoi

järkähtämättömänä.

"Lausuitte minulle äsken surettavan soimauksen, monsieur", jatkoi

sitten kuningas. "Sanoitte lähettini tulleen Newcastleen virittämään

teille sadinta, jollainen menettely sivumennen sanoen on aivan vierasta

herra d'Artagnanille tässä, -- ja häntä kohtaan olen ennen kaikkea

velvollinen vilpittömään kiitollisuuteen hänen jalomielisen,

sankarillisen kiintymyksensä johdosta."

D'Artagnan kumarsi kunnioittavasti. Monk ei silmää räpäyttänyt.

"Sillä herra d'Artagnan, -- ja ottakaa huomioon, herra Monk, että minä

en huomauta tästä omaksi puolustautumisekseni, -- herra d'Artagnan",

pitkitti kuningas, "läksi Englantiin omasta aloitteestaan, ilman

voitonpyyntiä, käskemättömänä, toiveitta, oikeana aatelismiehenä vain

tehdäkseen onnettomalle kuninkaalle palveluksen ja lisätäkseen uuden

urotyön siihen loistavaan kunnostautumisten sarjaan, jota hänen koko

elämänsä on ollut."

D'Artagnan punehtui hiukan ja yskäisi säilyttääkseen malttinsa. Monk ei

hievahtanutkaan.

"Te ette usko sanojani, herra Monk?" jatkoi kuningas. "Sen kyllä

käsitän: tuollaiset kiintymyksen näytteet ovat niin harvinaisia, että

niiden todellisuus voi tuntua aina epäiltävältä."

"Herra Monk hairahtuisi suuresti, jos hän ei uskoisi teitä, sire",

huudahti d'Artagnan, "sillä teidän majesteettinne esitys vastaa

täsmällistä totuutta, vieläpä niinkin, että lähtöni omin päin kenraalin

luo alkaa nyt näyttää yritykseltä, joka ei vastaa toiveitannekaan.

Totisesti joudun masennuksiin, jos olen sekaantunut vain pilaamaan

asemaa."

"Herra d'Artagnan", vastasi kuningas lämpimästi tarttuen

muskettisoturin käteen, "uskokaa minua, te olette toimittanut minut

suurempaan kiitollisuudenvelkaan kuin jos olisitte saanut asiani

onnelliseen päätökseen, sillä te olette ilmennyt minulle

tuntemattomaksi ystäväksi, jota tiedän pitää arvossa koko ikäni!"

Ja kuningas puristi sydämellisesti hänen kättään.

"Samalla olette tutustuttanut minut viholliseen, jota tästälähtein

kykenen arvostelemaan oikein", hän lisäsi tervehtien Monkia.

Puritaanin silmistä leimahti salama, mutta vain se ainoa, ja hänen

kasvonsa, jotka olivat hetkiseksi kirkastuneet tästä välähdyksestä,

saivat jälleen synkän järkkymättömyytensä.

"Voinkin senvuoksi sanoa teille, mitä on tapahtunut, herra d'Artagnan",

jatkoi Kaarle. "Kreivi de la Fère, jonka luullakseni tunnette, oli

matkustanut Newcastleen..."

"Atos!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, se lienee hänen soturinimensä. Kreivi de la Fère oli siis

lähtenyt Newcastleen, ja hän kenties parhaillaan yritti suostuttaa

kenraalia johonkin neuvotteluun minun tai puolueeni kanssa, kun te

nähtävästi väkivaltaisella tavalla keskeytitte kaiken sovittelun."

"_Mordioux_!" ällistyi d'Artagnan; "se olikin luultavasti hän, joka

ilmestyi leiriin samana iltana kun minä saavuin kalastajineni..."

Monkin silmäkulmien keveä rypistys osoitti d'Artagnanille, että hän oli

arvannut oikein.

"Niin, niin", mutisi hän, "olin tosiaan tuntevinanikin hänet

vartalostaan, ja äänessä oli jotakin tuttua. Minua epäkelpoa! Voi,

sire, antakaa minulle anteeksi! Ja minä kun luulin ratkaisseeni aseman

mitä parhaiten!"

"Siinä ei ole mitään pahaa, monsieur", vastasi kuningas, "ellei

kenraali jää siihen uskoon, että minä toimitin hänelle ansan

viritetyksi. Ei, sellaisin asein en aikonut toimia teidän suhteenne;

siitä pääsette piankin selville. Sillävälin, vakuuttaessani sen nyt

aateliskunniani nimessä, uskokaa minua, monsieur, uskokaa. Sananen

teille, herra d'Artagnan."

"Kuuntelen polvillani, sire."

"Olettehan kiintynyt puolelleni?"

"Sen on teidän majesteettinne nähnyt. Liiaksikin!"

"Hyvä! Teidänlaiseltanne mieheltä on sana kylliksi. Lisäksi sen sanan

takuuna on nyt toiminta. Suvaitkaa seurata minua, kenraali. Tulkaa

meidän kanssamme, herra d'Artagnan."

Jokseenkin kummastuneena valmistausi d'Artagnan tottelemaan. Kaarle II

astui ulos, Monk seurasi häntä ja d'Artagnan Monkia. Kaarle meni samaa

tietä, jota muskettisoturi oli äsken tullut; pian huokui raikas

merituuli kolmen yökulkijamme kasvoille, ja edettyään viisikymmentä

askelta pikku veräjästä, jonka Kaarle avasi, he seisoivat jälleen

hiekkasärkällä vastapäätä valtamerta, joka nyt vuoksen laannuttua

lepäili rannikolla kuin uupunut hirviö. Kaarle II käveli mietteissään,

pää kumarassa ja käsi viitan alla. Monk seurasi häntä vapain käsivarsin

ja levottomin katsein. Viimeisenä tuli d'Artagnan, käsi miekannupilla.

"Missä on alus, jolla tulitte tänne, monsieur?" kysyi Kaarle

muskettisoturilta.

"Tuolla, sire, missä tuli pilkottaa, -- seitsemän miestä ja

luutnanttini odottavat minua siellä veneen luona."

"Niin, vene on vedetty hietikolle, ja näenkin sen; mutta ette kaiketi

ole tuommoisella purrella tulleet Newcastlesta?"

"Emme tosiaankaan, sire; minulla on vuokrattuna jaala, joka on

ankkurissa kanuunankantaman päässä hietikolta. Sillä me saavuimme

ulapan yli."

"Herra kenraali", virkkoi kuningas Monkille, "te olette vapaa."

Niin lujatahtoinen kuin Monk olikin, ei hän saanut pidätetyksi

huudahdusta. Kuningas nyökkäsi vahvistukseksi ja jatkoi:

"Herätämme erään täkäläisen kalastajan, joka vielä tänä yönä laskee

aluksensa merelle ja vie teidät minne käskette. Herra d'Artagnan saa

saattaa teidän korkea-arvoisuuttanne. Asetan herra d'Artagnanin teidän

oikeamielisyytenne turviin, herra Monk."

Monk murahti kummastuneena, ja d'Artagnan huokasi raskaasti. Olematta

mitään huomaavinansa kuningas koputti sisimmän kalastajamökin

honkaiseen oveen.

"Laivuri Keyser!" hän huusi; "havahdu!"

"Kuka kutsuu?" kysyi kalastaja.

"Minä, Kaarle, kuningas."

"Ah, mylord", huudahti Keyser nousten täysissä pukeissa purjeesta,

jossa hän oli maannut kuin riippumatossa, "miten voin palvella teitä?"

"Laivuri Keyser", sanoi Kaarle, "lähdet heti purjehtimaan. Tässä on

matkustaja, joka vuokraa haaksesi. Sinulle maksetaan hyvin; palvele

häntä hyvin."

Ja kuningas peräytyi muutamia askeleita, antaakseen Monkin puhella

vapaasti kalastajan kanssa.

"Tahdon lähteä Englantiin", virkkoi Monk, joka osasi hollanninkieltä

juuri sen verran, että kykeni selittämään asiansa.

"Hetikohta", vastasi laivuri; "ihan suoraa päätä, jos tahdotte."

"Mutta meneehän valmistuksiin aikaa?" kysyi Monk.

"Ei puolta tuntia, teidän armonne. Vanhin poikani on juuri

selvittelemässä purjeita, kun olimme lähdössä kalastamaan kello

kolmelta."

"No, onko asia sovittu?" tiedusti Kaarle lähestyen jälleen.

"On muun paitsi hinnan puolesta, sire", vastasi kalastaja.

"Se jää minun huolekseni", sanoi Kaarle; "tämä herra on ystäviäni."

Monk säpsähti ja katsoi Kaarleen.

"Hyvä, mylord!" vastasi Keyser.

Ja samassa kuultiin Keyserin vanhimman pojan löräyttävän häränsarvella

rannalta.

"Lähtekäähän siis, hyvät herrat", virkkoi kuningas.

"Sire", vastasi d'Artagnan, "suvaitseeko teidän majesteettinne suoda

minulle pari minuuttia aikaa? Olen palkannut miehistön; nyt lähden

matkalle ilman väkeäni, ja minun on ilmoitettava heille siitä."

"Viheltäkää heille", neuvoi Kaarle hymyillen.

D'Artagnan vihelsi tosiaankin, samalla kun laivuri Keyser vastasi

pojalleen, ja neljä Mennevillen johtamaa miestä riensi paikalle.

"Tässä toki kunnollinen suoritus tilillenne", sanoi d'Artagnan

luovuttaen heille massin, joka sisälsi puolikolmattatuhatta livreä

kullassa. "Lähtekää nyt odottamaan minua Calaisissa, missä tiedätte

paikan."

D'Artagnanilta pääsi syvä huokaus, hänen laskiessaan kukkaron

Mennevillen käteen.

"Mitä! Jätättekö meidät?" huudahtivat miehet.

"Vähäksi aikaa", vastasi d'Artagnan, "tai ken tietääkään, kuinka

pitkäksi? Mutta näillä viidelläkolmattasadalla livrellä ennen saamanne

samansuuruisen erän lisänä tulen jo maksaneeksikin teille alkuperäisen

sopimuksen mukaan. Erotkaamme siis, toverit."

"Entä alus?"

"Älkää siitä huolehtiko."

"Tavaramme ovat jaalassa."

"Käykää noutamassa ne ja laittautukaa sitten oitis taipaleelle."

"Kyllä, kapteeni."

D'Artagnan palasi Monkin luo ja sanoi hänelle:

"Odotan määräyksiänne, monsieur, sillä me lähdemme nyi liikkeelle

yhdessä, ellei seurani ole teille liian vastenmielinen."

"Päin vastoin, monsieur", virkahti Monk.

"Kas niin, hyvät herrat, haakseen!" huusi Keyserin poika.

Kaarle tervehti kenraalia ylevästi ja arvokkaasti, sanoen samalla:

"Te annatte minulle kyllä anteeksi kokemanne vastoinkäymisen ja

väkivallan, kun joudutte varmuuteen siitä, että minä en niitä

aiheuttanut."

Monk kumarsi syvään, vastaamatta mitään. Kaarle puolestaan vältti

virkkamasta ainoatakaan sanaa yksityisesti d'Artagnanille, mutta kaikkien

kuullen hän lopuksi lausui tälle:

"Kiitän teitä vielä kerran, herra chevalier, -- kiitos palveluistanne!

Ne kyllä palkitsee teille taivas, joka toivoakseni antaa minun yksin

kokea vastukset ja vaivat."

Monk seurasi kalastajaparia ja astui haakseen heidän kanssaan.

D'Artagnan asteli perässä jupisten: "Voi, Planchet-parka, pelkään

pahasti, että rupesimme kannattamattomaan keinotteluun!"

30.

Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen täyteen arvoon.

Merellä ei Monk puhutellut d'Artagnania muutoin kuin mikäli kävi aivan

välttämättömäksi. Niinpä ranskalaisen viivähtäessä saapumasta

niukalle aterialle, joksi tarjottiin suolakalaa, laivakorppuja ja

katajanmarjaviinaa, Monk saattoi kutsua häntä vain sanoilla:

"Pöytään, monsieur!"

D'Artagnan ei tästä harvapuheisuudesta saanut mitään suotuisaa ennettä

lähetystoimensa tulokselle. Mutta kun hänellä nyt oli runsaasti aikaa,

vaivasi hän alituiseen aivojansa aprikoimalla, miten Atos oli tullut

tavanneeksi Kaarle II:n, kuinka he olivat suunnitelleet matkan

Englantiin, kuinka hän oli lopuksi tullut Monkin leiriin, ja

soturiparka nyhtäisi karvan viiksistään joka kerta kun hän ajatteli,

että Atos oli epäilemättä ollut se aatelismies, joka kulki Monkin

mukana juuri ennen kuin tämä yön turvissa siepattiin kiinni.

Purjehdusta oli kestänyt kaksi vuorokautta, kun laivuri Keyser läheni

sitä paikkaa, missä Monk, joka oli matkalla antanut kaikki määräykset,

oli käskenyt poiketa maihin. Tienoo oli juuri sen pikku joen suulla,

jonka läheisyydessä Atos asui.

Oli tulossa ilta; hehkutettuna teräskilpenä säihkyvä aurinko painoi jo

kiekkonsa alareunan meren sinijuovan alle. Haaksi oli vielä

purjehtimassa ylös virtaa, joka tällä kohdalla oli jokseenkin leveä,

kun Monk kärsimättömänä käski laskea alas veneen, jolla hänet sitten

d'Artagnanin keralla soudettiin kaislaiselle liejurannalle.

Kuuliaisuuteen alistunut d'Artagnan seurasi Monkia ihan kuin kahlittu

karhu herraansa, mutta hänkin tunsi asemansa kovin nöyryyttäväksi ja

nurkui itsekseen, että kuninkaitten palvelus oli raskasta,

parhaittenkin.

Kenraali harppaili pitkin askelin. Olisi voinut luulla, että hän ei

ollut vielä oikein varma siitä, polkiko hän kotoista maaperää. Näkyi jo

selvästi muutamia merimiesten ja kalastajien majoja hajallaan pitkin

tämän vaatimattoman sataman laitaa, kun d'Artagnan äkkiä huudahti:

"Kas Herra armahtakoon, tuollahan on rakennus tulessa!"

Monk kohotti katseensa. Edessäpäin oli tosiaan valkea päässyt

valloilleen eräässä talossa, alkaneena seinustalta pienestä vajasta ja

juuri levinneenä päärakennuksen kattoon. Raikas iltatuuli antoi vauhtia

tulipalolle.

Molemmat matkalaiset jouduttivat askeleitaan, kuulivat äänekkäitä

huutoja ja näkivät lähemmäksi päästessään sotamiesten viuhtovan

aseillaan ja puivan nyrkkiään palavaa rakennusta kohti. Tämä uhkailu

varmaankin oli saanut heidät laiminlyömään merkkien vaihdon haaksen

kanssa.

Monk pysähtyi äkkiä hetkiseksi ja lausui nyt ensi kertaa ajatuksensa

ääneen.

"Kas", hän virkahti, "eiväthän ne kenties olekaan minun sotamiehiäni,

vaan Lambertin!"

Nämä sanat ilmaisivat yhdellä kertaa tuskaa, huolestusta ja nuhdetta,

jonka d'Artagnan hyvin tajusi. Olihan Lambert kenraalin poissaollessa

tosiaan voinut ryhtyä taisteluun, lyödä hajalle parlamentin joukot ja

asettua väkineen Monkin armeijan sijalle, joka nyt oli ollut varminta

tukeaan vailla. Tämän epätietoisuuden tarttuessa Monkista

d'Artagnaniinkin järkeili jälkimmäinen itsekseen:

"Kahdesta mahdollisuudesta on jompikumpi toteutunut: jos Monk on

arvannut oikein, niin täällä päin on nyt vain lambertilaisia,

vihollisia, jotka suovat minulle erinomaisen suosiollisen vastaanoton,

kun he saavat kiittää minua voitostaan; muussa tapauksessa on kaikki

ennallaan, ja Monk tulee niin hyvilleen leirinsä löytymisestä vanhalta

paikaltaan, että hän ei voi kostaakseen kääntyä kovinkaan yrmeäksi

minua kohtaan."

Hänen siten ajatellessaan matkalaiset etenivät jälleen ja joutuivat

pian kalastajaryhmään, joka karvain mielin katseli tulipaloa, muttei

sotamiesten uhkauksien peloittamana uskaltanut virkkaa mitään. Monk

puhutteli erästä.

"Mitä onkaan tekeillä?" hän kysyi.

"Tuossa talossa asui joku muukalainen, joka tuntui sotamiehistä

epäiltävältä, sir", kertoi mies, tuntematta upseeria sen väljän viitan

alta, johon Monk oli kääriytynyt. "He tahtoivat sentähden tunkeutua

hänen asuntoonsa, muka viedäkseen hänet leiriin, mutta lukumäärästä

säikähtymättä hän uhkasi kuolemalla ensimmäistä, joka yrittäisi astua

kynnyksen yli, ja kun eräs kuitenkin teki yrityksen, kaatui hän

ranskalaisen pistoolinlaukauksesta."

"Ahaa, hän on ranskalainen?" tokaisi d'Artagnan kämmeniänsä hykertäen.

"Hyvä!"

"Hyväkö se on?" toisti kalastaja.

"Ei, tarkoitin sanoa: jatkakaa; kieleni petti."

"No, toiset raivostuivat siitä kuin jalopeurat. He ampuivat hyvinkin

sata musketinlaukausta taloon, mutta ranskalainen seisoi muurin

suojassa, ja aina kun joku tahtoi hyökätä sisälle ovesta, sai hän

vastaansa laukauksen lakeijalta, joka tähtääkin tarkkaan. Ikkunaa

uhattaessa oli taasen herran pistooli valmiina. Laskekaa itse, maassa

viruu seitsemän miestä."

"Ah, uljas maanmieheni!" huudahti d'Artagnan; "odotahan vain, minä

tulen heti luoksesi, ja kyllä me sen joukkion löylytämme!"

"Hetkinen vielä, monsieur", sanoi Monk.

"Pitkäkin?"

"Vain tehdäkseni yhden kysymyksen."

Sitten hän kääntyi jälleen kalastajaan päin.

"Ystäväiseni", hän tiedusti, kykenemättä kaikella

malttavaisuudellaankaan salaamaan liikutustansa, "sanohan, kenen

sotamiehiä nuo ovatkaan?"

"Kenenkäs muun ne voisivat olla kuin sen hirmuisen Monkin?"

"Täällä ei siis ole tapahtunut mitään taistelua?"

"Vielä mitä! Ei kannattaisi, Lambertin armeija kutistuu kokoon kuin

lumi huhtikuussa. Kaikki siirtyvät Monkin puolelle, upseerit ja

sotamiehet. Viikon kuluttua ei Lambertilla ole enää viittäkymmentä

miestä jäljellä."

Kalastajan keskeytti uusi taloon tähdättyjen muskettien yhteislaukaus

ja sen vastaukseksi pamahtanut pistooli, joka kaatoi rohkeimman

ahdistajan. Sotamiesten raivo nousi huippuunsa.

Tuli levisi yhä, ja talon harjalta hulmusi liekkejä savupilvessä.

D'Artagnan ei enää saanut hillityksi itseään. "_Mordioux_!" sanoi hän

Monkille ja antoi karsaan silmäyksen saattaa sanojaan; "te olette

kenraali ja sallitte sotamiestenne polttaa taloja ja murhata ihmisiä!

Ja te katselette sitä levollisesti, lämmitellen käsiänne murhapolton

loimussa! Hitto, te ette ole ihminen!"

"Malttia vain, monsieur, malttia!" virkkoi Monk myhäillen.

"Malttia, kunnes tuo urhoollinen aatelismies on paistunut, niinkö?"

Ja d'Artagnan syöksähti eteenpäin.

"Jääkää, monsieur!" sanoi Monk käskevästi.

Hän astui taloa kohti. Samassa sitä lähestyi upseeri ja huusi

piiritetylle:

"Talo palaa, tunnin kuluttua olet hiiltynyt! Vielä on aikaa; jos tahdot

sanoa meille, mitä tiedät kenraali Monkista, niin saat pitää henkesi.

Vastaa, tai kautta pyhän Patrikin..."

Piiritetty pysyi vaiti; varmaankin hän panosti jälleen pistooliaan.

"On menty kutsumaan lisäväkeä", jatkoi upseeri; "neljännestunnin

kuluttua tämä talo on sadan miehen saarroksessa."

"Ennen kuin vastaan on kaikkien poistuttava", ilmoitti nyt ranskalainen

ehdoksi. "Tahdon vapaasti lähteä täältä ja mennä leiriin yksin tai

muutoin saada surmani täällä."

"Tuhannen tulimaista!" karjaisi d'Artagnan; "sehän on Atoksen ääni!

Voi, teitä ruojia!"

Ja d'Artagnanin miekka välähti esille huotrasta.

Monk pidätti hänet ja seisahtui itsekin; sitten hän kysyi kaikuvalla

äänellä:

"Hei, mitä täällä tehdään, Digby? Miksi annetaan talon palaa? Mitä

siinä huudellaan?"

"Kenraali!" kirkaisi Digby laskien miekkansa alas.

"Kenraali!" hokivat sotamiehet.

"No, mitä hämmästelette?" virkahti Monk rauhallisesti.

Hiljaisuuden palattua hän aloitti jälleen:

"No niin, kuka on sytyttänyt tulipalon?"

Sotamiehet painoivat päänsä alas.

"Mitä! Minä kysyn enkä saa vastausta!" sanoi Monk. "Minä nuhtelen, ja

vikaa ei korjata! Tuli näkyy riehuvan vieläkin?"

Kaikki kaksikymmentä ryntäsivät heti noutamaan sankoja, ruukkuja ja

tynnyreitä, sammuttaen sitten tulipalon yhtä innokkaasti kuin vastikään

olivat sen sytyttäneet. Mutta ennen kaikkea oli d'Artagnan jo nostanut

tikapuut seinää vasten, huutaen:

"Atos, minä täällä olen, minä, d'Artagnan. Älä minua ammu, veikkonen!"

Ja parin minuutin kuluttua hän sulki kreivin syliinsä.

Tällävälin Grimaud ainiaan rauhallisena hajoitti pohjakerran

sulkuvarustukset, avasi oven ja astahti kynnykselle säveästi käsivarret

rinnalla ristissä. D'Artagnanin äänen kuullessaan oli hän kuitenkin

huudahtanut kummastuksesta.

Tulen sammuttua sotamiehet keräysivät hämmentyneinä päällikkönsä luo,

Digby etummaisena.

"Antakaahan anteeksi, kenraali", pyysi adjutantti. "Mitä olemme

tehneet, se johtui kiintymyksestämme teidän korkea-arvoisuuteenne,

jonka luulimme joutuneen hukkaan!

"Olette järjiltänne. Hukkaantuuko minunlaiseni mies! Eikö minulle

kenties ole sallittua harkintani mukaan poistua ilmoitusta tekemättä?

Pidättekö minua Cityn porvarin asemassa? Ja onko pelkästään epäluulon

perusteella ryhdyttävä piirittämään aatelismiestä, ystävääni ja

vierastani -- ahdistamaan häntä, uhkaamaan kuolemalla? Ja mitä

epäluuloa tässä saattoikaan syntyä? Kuolema ja kadotus! minun pitäisi

ammuttaa kaikki, jotka urhea aatelismies on jättänyt tänne henkiin!"

"Kenraali", huomautti Digby surkeasti, "meitä oli kahdeksankolmatta, ja

kahdeksan makaa maassa kylminä."

"Oikeutan kreivi de la Fèren lisäämään loput kaksikymmentä samaan

lukuun", sanoi Monk.

Ja hän ojensi kätensä Atokselle.

"Takaisin leiriin!" käski hän sitten. "Herra Digby, te saatte kuukauden

arestia."

"Kenraali..."

"Se opettaa teidät pidättymään toimimasta ilman minun määräyksiäni."

"Minulla oli alipäällikön määräys, kenraali."

"Alipäällikön valtuudet eivät ulotu sellaisten määräysten antamiseen,

ja hän meneekin teidän sijastanne arestiin, jos hän on tosiaan käskenyt

teidän polttaa asuntoonsa tämän aatelismiehen."

"Sitä hän ei käskenyt, kenraali; minulla oli vain määräyksenä tuoda

hänet leiriin, mutta herra kreivi ei suostunut tulemaan."

"En tahtonut jättää asuntoani ryöstettäväksi", huomautti Atos luoden

merkitsevän silmäyksen Monkiin.

"Siinä teitte oikein. Leiriin nyt, sanon teille!"

Sotamiehet poistuivat allapäin.

"Nyt rauhaan jäätyämme", virkkoi Monk Atokselle, "sanokaahan minulle,

monsieur, minkätähden pysyttelitte itsepintaisesti täällä, kun teillä

oli haaksenne..."

"Odotin teitä", vastasi Atos. "Teidän korkea-arvoisuutennehan vahvisti

uuden kohtauksemme tapahtuvaksi viikon kuluessa?"

D'Artagnanin kaunopuheisesta katseesta näki Monk, että näillä kahdella

niin urhoollisella ja kunniallisella miehellä ei ollut mitään salaista

yhteistoimintaa hänen vangitsemisessaan. Mutta sen hän jo tiesikin.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "te olitte aivan oikeassa.

Suvaitkaa nyt jättää minut hetkiseksi puhelemaan kreivi de la Fèren

kanssa."

D'Artagnan käytti lomaansa käydäkseen tervehtimässä Grimaudia.

Monk pyysi, että Atos veisi hänet asumaansa kamariin. Huone oli vielä

täynnä savua ja pirstaleita. Runsaasti viisikymmentä luotia oli

ikkunasta tulleina uponnut seiniin. Pöydällä olivat kirjoitusneuvot

säilyneet. Monk otti kynän ja kyhäsi paperille yhden ainoan rivin,

kirjoitti alle nimensä, käänsi kokoon lappusen, sulki kirjeen

kantasormuksensa sinetillä ja ojensi lähetyksen Atokselle sanoen:

"Monsieur, olkaa hyvä ja viekää tämä kirje kuningas Kaarle II:lle.

Lähtekää heti, jollei mikään pidätä teitä enää täällä."

"Mutta nassakat?" muistutti Atos.

"Kalastajat, jotka toivat minut tänne, auttakoot teitä kuljettamaan ne

alukseen. Matkustakaa jo tunnin kuluessa, jos se käy päinsä."

"Kyllä, kenraali", vastasi Atos.

"Herra d'Artagnan!" huusi Monk ikkunasta.

D'Artagnan kiirehti huoneeseen.

"Syleilkää ystäväänne ja sanokaa hänelle hyvästi, monsieur, sillä hän

palaa Hollantiin."

"Hollantiin!" huudahti d'Artagnan; "entä minä sitten?"

"Te olette vapaa saattamaan häntä, monsieur, mutta pyydän teitä

jäämään", sanoi Monk. "Kieltäydyttekö?"

"Oh, en, kenraali, -- olen käskettävissänne."

D'Artagnan syleili Atosta ja ehti lausua hänelle vain hyvästelynsä.

Monk piti silmällä ystävyksiä. Sitten hän itse huolehti

lähtövalmistuksista, nassakkain siirtämisestä alukseen ja Atoksen

pääsemisestä liikkeelle; lopuksi hän pisti kätensä hämmästelevän ja

kiihtyneen d'Artagnanin kainaloon ja vei hänet mukanaan Newcastlea

kohti. Siinä Monkin käsikynkässä kävellessään d'Artagnan tuumi

itsekseen:

"Kas, kas, hyvä! Minusta näyttää, että toiminimi Planchet ja Kumpp:n

osakkeet ovat jälleen nousemassa."

31.

Monk selittää kantansa.

Vaikka d'Artagnan päättelikin nyt päässeensä paremman menestyksen

tolalle, ei hän kuitenkaan oikein selvästi käsittänyt asemaansa.

Hänelle tuotti vakavaa miettimistä Atoksen matka Englantiin, kuninkaan

liittoutuminen Atoksen kanssa, ja kreivi de la Fèren hankkeiden

omituinen kietoutuminen hänen omiin aikeisiinsa. Parasta oli odottaa

asiain kehitystä. Oli jo tullut tehdyksi ajattelematon yritys, ja

vaikka d'Artagnan olikin onnistunut suunnitelmansa mukaan, ei hän ollut

kuitenkaan saavuttanut mitään etuja menestymisestään. Koska nyt se

kaikki oli mennyt myttyyn, ei toimettomuudesta ollut mitään

haittaakaan.

D'Artagnan saattoi Monkia leiriin. Kenraalin paluu oli tehnyt

suurenmoisen vaikutuksen, sillä hänen oli luultu jääneen

tietymättömiin. Mutta Monk näytti ankaralla katsannollaan ja jäätävällä

sävyllään tiedustavan touhuavilta upseereiltaan ja ihastuneilta

sotamiehiltään tämän innostuksen aihetta. Ja hän sanoikin

alipäällikölle, joka tuli häntä vastaan ja selitti hänelle, kuinka

suurta levottomuutta hänen poissaolonsa oli herättänyt:

"Minkätähden? Onko minun tehtävä teille tiliä toimistani?"

"Mutta, teidän korkea-arvoisuutenne, paimenettomat lampaat voivat

vapista..."

"Vapista!" vastasi Monk tyynellä ja voimakkaalla äänellään; "onpa

siinäkin sana!... Hitto, sir, jos minun lampaillani ei ole hampaita ja

kynsiä, niin heitänkin heidän paimentamisensa. Haa, te vapisitte, sir!"

"Teidän tähtenne, kenraali..."

"Huolehtikaa te vain omista asioistanne; jos minulla ei olekaan sitä

henkistä näkemystä, jonka Jumala soi Oliver Cromwellille, niin minulla

on kuitenkin sen verran älyä, että kykenen hoitamaan itseäni, ja siihen

tyydyn."

Upseeri ei vastannut, ja kun Monk oli tällä tavoin velvoittanut väkensä

olemaan puhumatta asiasta, jäivät kaikki siihen käsitykseen, että hän

oli joko suorittanut tärkeän homman tai tahtonut koetella heitä. Liian

vähän siinä tunnettiin tätä harkitsevaa ja kärsivällistä luonnetta. Jos

Monkilla olisi ollut liittolaistensa puritaanien hehkuva usko, niin hän

olisi hartaasti kiittänyt sitä suojeluspyhimystä, joka oli hänet

auttanut selviytymään d'Artagnanin arkusta.

Kaiken aikaa muskettisoturimme ehtimiseen hoki itsekseen:

"Armias taivas, kunhan Monk ei vain olisi niin itserakas kuin minä!

Sillä vakuutanpa, että jos joku olisi sulkenut minut hengitysrei'illä

varustettuun kirstuun ja siten kuljettanut minut meren yli kuin

vasikan, jäisi minulle niin karvas muisto surkeasta esiintymisestäni

arkussa ja niin kirvelevä viha sinne sulkijaani vastaan, -- minä

pelkäisin niin pahasti näkeväni sen ilkimyksen naaman vetäytymässä

härnäävään hymyyn tai hänen ryhtinsä kujeellisesti matkimassa asentoani

kirstussa, että minä -- _mordioux!_ -- survaisisin kunnon tikarin hänen

kurkkuunsa huohotusläpän palkkioksi ja naulaisin hänet todelliseen

ruumisarkkuun sen teennäisen asemesta, jossa hän olisi minua kaksi

vuorokautta homehduttanut!"

Ja d'Artagnan oli näissä ajatuksissaan ihan vilpitön, sillä

gascognelaisemme oli varsin närkäs. Monk oli onneksi muissa mietteissä.

Hän ei menneestä hiiskunut arastelevalle voittajalleen sanaakaan, vaan

tutustutti hänet läheltä työskentelyynsä ja otti hänet mukaansa

muutamille tarkastuksille, nähtävästi hyvin halukkaana saamaan

edullisemman sijan d'Artagnanin arvostelussa. Jälkimmäinen kunnostausi

nyt oikeana imartelun mestarina. Hän ihaili kaikessa Monkin taktiikkaa

ja leirin järjestelyä, samalla kun hän lasketteli hauskaa pilaa

Lambertin vallituksista: tämähän oli aivan suotta varustanut

leiripaikan kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, kun tynnyrinala

olisi riittänyt niille korpraalin johtamille viidellekymmenelle

huoville, jotka korkeintaan jäisivät lopulta päällikkönsä armeijaksi.

Heti paluunsa jälkeen oli Monk suostunut esitykseen, jonka Lambert oli

edellisenä iltana tehnyt kenraalien keskinäisestä kohtauksesta; Monkin

upseerit olivat ensin vastanneet, että kenraali oli sairaana. Tämä

kohtaus oli lyhyt ja merkityksetön. Lambert vaati kilpailijaansa

tunnustamaan kantansa. Tämä selitti, että hänellä ei ollut muuta

mielipidettä kuin mitä enemmistö ajatteli. Lambert kysyi, eikö olisi

käytännöllisempää ratkaista kiista liitolla kuin taistelulla. Silloin

Monk pyysi viikon verran miettimisaikaa. Sitä ei Lambert voinut häneltä

evätä, vaikka hän tullessaan oli vakuuttanut nielevänsä Monkin koko

armeijan. Kun kohtaus, jota Lambertin väki oli kärsimättömästi

odottanut, ei johtanut mihinhän tulokseen, ei sovintoon eikä

taisteluun, alkoi kapinallinen armeija, kuten d'Artagnan oli

ennustanut, pitää hyvää sijaa mieluisampana kuin huonoa ja katsoa

Tynkäparlamenttiakin paremmaksi kuin kenraali Lambertin aikeitten

mahtailevaa mitättömyyttä.

Muisteltiin sitäpaitsi Lontoon hyviä aterioita, oluen ja sherryn

runsautta, kun Cityn porvaristo kestitsi ystäviään sotamiehiä;

silmäiltiin kammoten mustaa kenttäleipää ja Tweedin sameata vettä, joka

oli liian suolaista juotavaksi ja liian suolatonta höyrytettäväksi, ja

tuumittiin hiljakseen: "Eikö meidän olisi mukavampi olla toisella

puolella? Eikö Lontoossa paraikaa varustella juhlapaisteja Monkin

väelle?" Sen koommin ei Lambertin armeijasta kuultu mainittavan muuta

kuin karkaamisia. Sotamiehiä kutsui periaatteiden voima, sillä ne ovat

-- kuten kurikin -- välttämätön side jokaiselle määrätyssä

tarkoituksessa kootulle joukkokunnalle. Monk puolusti parlamenttia,

Lambert ahdisti sitä. Monkilla ei ollut parlamentin kannattamiseen sen

suurempaa halua kuin Lambertillakaan, mutta hän oli sen ottanut

lippunsa tunnuslauseeksi, joten vastapuolueelle jäi samalle sijalle

_kapina_, ja se kuulosti puritaanilaisissa korvissa pahalta. Lambertin

joukosta siirryttiin senvuoksi Monkin väkeen niinkuin syntiset

kääntyvät Baalin palvelemisesta Jumalan puoleen.

Monkin arvion mukaan piti Lambertin armeijan riittää kahdeksikymmeneksi

päiväksi, kun laski tuhannen karkuria kunkin päivän osalle. Mutta

putoamisliikkeessä ilmenee sellainen painon ja vauhdinlisäyksen suhde,

että nytkin ensimmäisenä päivänä poistui sata, toisena viisisataa ja

kolmantena tuhat, jolloin Monk luuli tulluksi keskilukuun, mutta

tuhannen karkaamismäärä nousi kahteen ja pian neljään, ja kahdeksan

päivän kuluttua Lambert käsitti selvästi mahdottomaksi ryhtyä enää

mihinkään taisteluun, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Niinpä hän varsin

järkevästi päättikin paremmaksi lähteä leiristään yön suojassa

paluumatkalle Lontooseen, ehtiäkseen Monkin edellä jälleen

vahvistautumaan sotilaspuolueen pirstaleilla.

Mutta vapaana ja huolettomana marssi Monk pääkaupunkia kohti voittajan

tavoin, kartuttaen armeijaansa kaikilla tielleen sattuvilla

epämääräisillä puolueryhmillä. Hän leiriytyi Bernetiin, neljän

penikulman päähän Lontoosta, parlamentin rakastamana, kun eduskunta

luuli hänessä näkevänsä suojelijan, ja kansan odottamana, sillä syvät

rivit halusivat häntä selittämään kantansa, voidakseen arvostella häntä

oikein.

D'Artagnankaan ei ollut kyennyt näkemään hänen aikeitaan. Hän tarkkaili

ja ihmetteli. Monk ei voinut kansalaissotaa kohtaamatta tunkeutua

Lontooseen, jos hän määritteli toimintasuunnitelmansa. Senvuoksi hän

jonkun aikaa noudatti välttelevää politiikkaa.

Äkkiä Monk kenenkään aavistamatta toimitti sotilaspuolueen häädetyksi

Lontoosta ja asettui parlamentin käskystä keskelle Cityn porvaristoa.

Kun porvarit sitten napisivat Monkia vastaan ja itse sotamiehetkin

syyttivät päällikköään, näki hän nyt olevansa varma enemmistöstä ja

selitti parlamentille, että sen oli luovuttava valtuuksistaan,

lopetettava istuntokautensa ja jätettävä paikkansa sellaiselle

hallitukselle, jolle ei naurettaisi. Hän lausui tämän selityksensä

nojautuen viiteenkymmeneentuhanteen miekkaan, joihin samana iltana

yhtyi viisisataatuhatta hyvän Lontoon kaupungin asukasta riemastuksen

hurmiossa hurraten.

Lopuksi, juuri kun kansa voitonilonsa ja taivasalla vietettyjen

hälisevien kemujensa jälkeen haki katseillaan valtiasta, antautuakseen

hänen ohjattavakseen, kuultiin aluksen lähteneen Englantia kohti

Haagista, mukanaan Kaarle II ja hänen onnensa.

"Hyvät herrat", sanoi Monk upseereilleen, "minä lähden nyt laillista

kuningasta vastaanottamaan. Ken on minun puolellani, hän seuratkoon

minua!"

Raikuvat suosionhuudot tervehtivät näitä sanoja, joita d'Artagnan ei

voinut kuulla ilosta vavahtelematta.

"Hitto", virkkoi hän Monkille, "se on rohkeata, monsieur."

"Tulettehan mukaan, vai kuinka?" kysyi Monk.

"Totta helkkarissa, kenraali! Mutta sanokaa minulle, mitä kirjoititte

Atoksen myötä -- kreivi de la Fèren, tarkoitan... samana päivänä kun

palasimme?"

"Teille minulla ei ole salaisuuksia", vastasi Monk. "Kirjoitin vain

sanat: 'Sire, odotan teidän majesteettianne kuuden viikon kuluttua

Doverissa.'"

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "nyt en enää sano, että se on rohkeata;

sanon, että se on hyvin pelattu. Siinäpä näpsä valttaus!"

"Te kyllä ymmärrätte sellaisia yllätyksiä", arveli Monk. Se oli ainoa

viittaus, minkä kenraali koskaan lausui Hollannin-matkastaan.

32.

Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa

majatalossaan.

Englannin kuningas saapui loistavassa kulkueessa Doveriin ja sitten

Lontooseen. Hän oli kutsunut luokseen molemmat veljensä, hänellä oli

mukanaan äitinsä ja sisarensa. Englanti oli ollut niin kauan jätettynä

itsekseen eli mielivallan, keskinkertaisuuden ja järjettömyyden

kaittavaksi, että kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat ihastuneelle

juhlatuulelle Kaarle II:n paluusta hallitsijaksi, jonka englantilaiset

kuitenkin tunsivat vain mestaamansa miehen pojaksi. Loppumattomat

onnittelut ja kaikkialla tervehdykseksi kajahtelevat suosionhuudot

saivatkin nuoren kuninkaan kumartumaan nuorempaan veljeensä Yorkin

Jaakko-herttuaan päin ja virkkamaan hänen korvaansa:

"Totisesti, Jaakko, minusta tuntuu, että on ollut oma vikamme, kun

olemme viipyneet niin kauan poissa maasta, missä meihin ollaan näin

kiintyneitä."

Saattue oli mitä uhkein. Ihana sää suosi juhlapäivää. Kaarle oli saanut

takaisin kaiken nuorekkuutensa, kaiken hyväntuulisuutensa; hän näytti

kirkastuneelta, ja sydämet myhäilivät hänelle kuten aurinkokin.

Tässä hovilaisten ja ihailijain hälisevässä parvessa, joka ei ollenkaan

näkynyt muistavan saattaneensa uuden kuninkaan isää Whitehallin

mestauslavalle, seisoi muuan muskettisoturien luutnantin puvussa oleva

mies, jonka ohuilla ja älykkäillä huulilla leikki alituinen hymyily,

kun hän katseli milloin kansaa, joka luikkaili siunauksiaan, milloin

ruhtinasta, joka tekeysi liikuttuneeksi ja tervehti olletikin naisia

näiden heitellessä kukkavihkojaan hänen ratsunsa jalkoihin.

"Oiva ala sentään se kuninkaan virka!" tuumi tämä mies itsekseen

mietiskelevälle päälle joutuneena ja aatoksiinsa niin syventyen, että

hän pysähtyi keskelle tietä, antaen kulkueen lipua ohitseen. "Tuossa

tosiaan loistelee ruhtinas kullassa ja kalleissa kivissä kuin Salomo ja

kukitettuna kuin keväinen ruohikko; hän menee täysin käsin ammentamaan

suunnattomasta aarrekirstusta, johon hänen vastikään peräti

kapinallisina esiintyneet ja nyt aivan uskollisiksi palautuneet

alamaisensa ovat hänelle koonneet pari vankkurillista kultaharkkoja.

Hänelle viskellään kukkavihkoja niin että hän on hautautumaisillaan

niiden röykkiöön, ja vielä kaksi kuukautta takaperin häntä olisi

esiintyessään tervehditty samanlaisella luotisateella kuin nyt

kukkaisryöpyllä. Ehdottomasti on syntyperällä merkitystä, moukkien

uhalla, jotka eivät ole välittävinään moukiksi syntymisestään."

Juhlasaattue pitkitti yhä kulkuaan, ja kuninkaan mukana alkoivat

suosionhuudot loitota palatsiin päin, mikä ei estänyt upseeriamme yhäti

joutumasta alinomaa sysityksi.

"Hiisi vieköön", pitkitti järkeilijä, "tässä tunkeilee ihmispaljous,

joka tahtoo survoa minut jalkoihinsa ja katsoo minut kovin halvaksi tai

oikeastaan ihan mitättömäksi, koska he ovat englantilaisia ja minä

ranskalainen. Jos kaikilta noilla ihmisiltä kysyttäisiin: 'Kuka on

d'Artagnan?' niin he vastaisivat: _Nescio vos_. Mutta sanottakoonpa

heille vain: 'Kas, tuossa menee kuningas, tuossa menee herra Monk',

niin hepä yltyvät kiljumaan: 'Eläköön kuningas! Eläköön herra Monk!'

kunnes läkähtyvät. Kuitenkin", hän jatkoi silmäillessään joukon

tulvimista älykkäin ja toisinaan ylpeästi välähtelevin katsein,

"harkitkaa hiukan, hyvät ihmiset, mitä Kaarle-kuninkaanne on tehnyt,

mitä herra Monk on tehnyt, ja ajatelkaa sitten, mitä on saanut aikaan

tämä köyhä tuntematon nimeltä d'Artagnan. Totta sentään on, että te

ette sitä tiedä, koska hän on tuntematon, mikä tietenkin estää teitä

siitä vertailusta. Mutta joutavia, eipä väliä! Se ei estä Kaarlea

olemasta suuri kuningas, vaikka hän onkin värjötellyt kaksitoista

vuotta maanpaossa, ja herra Monkia olemasta suuri päällikkö, vaikka hän

onkin arkussa tehnyt matkan Hollantiin. Kun siis on selvä totuus, että

toinen on suuri kuningas ja toinen suuri sotapäällikkö, niin: _Hurrah

for the king Charles II! Hurrah for the captain Monk_!"

Hänen äänensä sekaantui tuhansien katselijain pauhinaan halliten sitä

hetkisen, ja vielä paremmin esiintyäkseen uskollisena intoilijana hän

kohotti hattunsa ilmaan. Joku tarttui käsivarteen sen parhaillaan

viuhtoessa rajatonta kuningasmielisyyttä.

"Atos!" huudahti d'Artagnan. "Sinä täällä?" Ja ystävykset syleilivät

toisiaan.

"Sinä täällä", jatkoi muskettisoturi, "etkä kuitenkaan esiinny kaikkien

noiden hovilaisten seurueessa, kreiviseni? Mitä! Olet juhlan sankari

etkä silti ratsasta palautetun majesteetin vasemmalla puolella niinkuin

herra Monk kyllä komeilee oikealla! En totisesti laisinkaan ymmärrä

sinun ja kuninkaan välejä, paitsi että hän on sinulle suuressa

kiitollisuudenvelassa."

"Aina naljailutuulella, hyvä d'Artagnan", sanoi Atos. "Etkö siis

milloinkaan paranna itsestäsi tuota säädytöntä vikaa?"

"Mutta ethän ole mukana juhlakulkueessa?"

"En ole mukana syystä etten tahtonut."

"Ja mikset tahtonut?"

"Minä en ole mikään Ranskan kuninkaan asiamies, lähettiläs tai muu

edustaja, ja minusta ei ole soveliasta muutoin näyttäytyä muun

kuninkaan seurassa kuin sen, jonka Jumalani on antanut valtiaakseni."

"Hitto, näyttäysitpä hyvin likeisenä isä-kuninkaan seurassa!"

"Se oli toista, veikkonen: hän oli kulkemassa kuolemaan."

"Mutta se, mitä olet tehnyt tämän hyväksi..."

"Sen tein syystä että se oli tullut velvollisuudekseni. Mutta minä

karttelen yleensä julkisuutta, senhän tiedät. Kaarle-kuningas ei enää

tarvitse minua; jättäköönkin hän minut siis nyt syrjäiseen lepooni,

muuta en häneltä pyydä."

D'Artagnan huokasi.

"Mikä sinua vaivaa?" oudoksui Atos; "voisi luulin, että kuninkaan

onnellinen paluu Lontooseen murehduttaa sinua, veikkoseni, joka olet

kuitenkin tehnyt vähintään yhtä paljon kuin minäkin hänen

majesteettinsa hyväksi."

"Eikö vainkin ole totta, että minäkin olen tehnyt hänen majesteettinsa

hyväksi yhtä ja toista, kenenkään aavistamatta?" vastasi d'Artagnan

purskahtaen gascognelaiseen ivanauruunsa.

"Kyllä kuningas sen tietää, hyvä ystävä", vakuutti Atos.

"Vai tietää?" virkahti muskettisoturi katkerasti; "sitä en totta

tosiaan olisi luullut, ja yritinkin juuri itse unohtaa osuuteni hänen

asioissaan."

"Mutta hän ei unohda, sen takaan, veikkonen."

"Tuon sanot vain lohduttaaksesi minua hiukan, Atos."

"Ja mistä?"

"_Mordioux_, kaikista kulungeistani! Olen syöksynyt häviöön, ystävä,

häviöön tuon nuoren ruhtinaan toimittamiseksi takaisin valtaistuimelle,

joka vastikään sivuutti meidät voikkoansa hypittäen."

"Kuningas ei tosin ole voinut kuulla, että sinä olet menettänyt

omaisuutesi hänen tähtensä, mutta hän tietää saavansa kiittää sinua

paljosta."

"Onko siitä minulle mitään etua, Atos, sanohan? Myönnän oikeuden ja

kohtuuden nimessä, että sinä olet toiminut ylevästi. Mutta minä, joka

näennäisesti olin aiheuttanut suunnitelmanne raukeamisen, olenkin

todella toimittanut sen onnistumaan. Kuuntelehan vain päätelmääni: te

ette kenties olisi suostuttelulla ja hyvillä sanoilla saaneet Monkia

taivutelluksi, kun sitävastoin minä pitelin kunnon kenraalia niin

kovakouraisesti, että ruhtinaasi sai tilaisuuden osoittautua

jalomieliseksi; se jalomielisyys johtui Kaarlen mieleen minun

onnellisesta erehdyksestäni, ja palkkioksi siitä näkee hän nyt Monkin

palauttaneen hänet valtaistuimelle."

"Kaikki tuo on ilmeisesti totta, hyvä ystävä", myönsi Atos.

"No, niin selkeätä kuin se onkin, ei ole vähemmin totta, veikkonen,

että nyt palaan -- herra Monkin suureen suosioon päässeenä kylläkin,

aina olen hänen puhuessaan vain _ny dear captain_, vaikken olekaan

hänen kultasensa enkä kapteeninsa, ja saaneena osakseni suurta

arvonantoa kuninkaalta, joka nyt on kyllä jo unohtanut nimeni, -- ei

ole vähemmin totta, kun sanon, että palaan kauniiseen isänmaahani

niiden sotamiesten sätittäväksi, jotka pestasin suuren palkkion

toiveisiin, kelpo Planchetin kirottavaksi, jolta hävitin tuntuvan osan

hänen omaisuuttaan."

"Kuinka niin? Mitä lemmon tekemistä Planchetilla voi olla tässä

jutussa?"

"Ka, on vain, ystäväiseni: herra Monk luulottelee kutsuneensa takaisin

tuon loistelevan, hymyilevän ja palvotun kuninkaan, sinä kuvittelet

tukeneesi häntä pääsemään näin pitkälle, minä usein uskon toimittaneeni

hänet valtaan, kansa ajattelee voittaneensa hänet uudestaan

valtiaaksensa, hän itse otaksuu toimineensa sillä tavoin, että sai

valtaistuimensa jälleen, ja tuossa kaikessa ei ole rahtuakaan perää!

Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, nosti

takaisin valtaistuimelle ranskalainen maustekauppias, joka asuu Rue des

Lombardsin varrella ja on nimeltään Planchet. Sellaista on maailman

komeus! 'Turhuutta!' sanoo Saarnaaja; 'turhuutta, kaikki on

turhuutta!'"

Atos ei voinut olla nauramatta ystävänsä omituiselle purkaukselle.

"Hyvä d'Artagnan", hän virkkoi sydämellisesti puristaen kumppaninsa

kättä, "etkö muka olisikaan laajamietteisempi järkeilijä? Eikö sinulle

enää tuota tyydytystä se tieto, että sait pelastetuksi henkeni,

tuodessasi niin parahiksi paikalle Monkin, kun nuo kirotut

parlamenttilaiset tahtoivat polttaa minut elävältä?"

"No, no", tuumi d'Artagnan, "sellaista paistamista olit hiukan

ansainnutkin, kreiviseni."

"Miten? Siitäkö hyvästä, että pelastin Kaarle-kuninkaan miljoonan?"

"Minkä miljoonan?"

"Kas, se on totta, sinä et ole sitä koskaan tiennyt, veikkonen;

mutta älä pahastu siitä minulle, sillä salaisuus ei ollut minun. Se

sana _Remember!_ jonka Kaarlo-kuningas viimeisekseen lausui

mestauslavalla..."

"Ja joka merkitsee: _muista_?"

"Aivan, ja laajemmin se tarkoitti: Muista, että Newcastlen

kellariholviin on haudattu miljoona, joka kuuluu pojalleni."

"Ahaa, kyllä ymmärrän! Mutta käsitän nyt myös sen ilkeän seikan, että

aina kun hänen majesteettinsa Kaarle II ajattelee minua, hän sanoo

itsekseen: 'Siinä mies, joka oli vähällä toimittaa kruununi

menetetyksi. Onneksi olin ylevä, suurijärkinen!' Siten sanoo minusta ja

itsestään se nuori herrasmies, joka nukkavieruun mustaan ihokkaaseen

pukeueena tuli Bloisin linnaan hattu kädessään pyytämään minulta

suosiollista pääsyä Ranskan kuninkaan puheille."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" sanoi Atos laskien kätensä muskettisoturin

olalle; "nyt olet kohtuuton."

"Olen oikeassa."

"Sitä et voi väittää, sillä sinä et tiedä tulevaisuutta."

D'Artagnan tähysti ystäväänsä suoraan silmiin ja remahti nauruun.

"Toden totta, hyvä Atos", hän sanoi, "sinulla on verrattomia

korulauselmia, jollaisia olen kuullut kardinaali Mazarinin suusta!"

Atos liikahti.

"Suo anteeksi", jatkoi d'Artagnan yhä nauraen, "jos pahastutan sinua.

Mutta tulevaisuus! Hohoi, oivallisia ovat nuo lupailevat sanat; kuinka

sopivasti ne paremman puutteessa luistavatkaan kieleltä! _Mordioux_,

olen tavannut ainaisia lupaajia, mutta milloin joudunkaan tekemisiin

sellaisen kanssa, joka antaa? Mutta jättäkäämme tämä", lisäsi hän.

"Mitä sinä teet täällä, Atos-veikkonen? Oletko kuninkaan

rahastonhoitaja?"

"Kuinka niin?"

"No, kun kuninkaalla kerran on miljoona, niin tottapa hän tarvitsee

rahastonhoitajan. Onhan Ranskankin kuninkaalla, jolla ei ole

penniäkään, raha-asiain yli-intendentti, herra Fouquet. Tosin herra

Fouquetilla sensijaan onkin kelpo määrä miljoonia."

"Oh, meidän miljoonamme on jo aikapäiviä kulutettu", virkkoi Atos

vuorostaan nauraen.

"Niin aivan, se on tietenkin vaihtunut satiiniin, jalokivikoristeihin,

samettiin ja kaikenlaatuisiin hepeniin. Ruhtinaan huonekunta olikin

kipeässä vaatturin ja ompelijattaren tarpeessa... Hei, Atos, muistatko,

mitä meiltä meni asumme ja ratsumme hankkimiseen, valmistautuessamme La

Rochellen taisteluretkelle? Kaksi- tai kolmetuhatta livreä, hiisi

vieköön! Mutta kuninkaan pukineilta vaaditaan enemmän, ja kai siihen

tarkoitukseen hyvinkin saa miljoonan hupenemaan. Sanohan ainakin, Atos,

-- jos et olekaan rahastonhoitaja, niin olet kai muutoin huomattu mies

hovissa?"

"Kautta kunniani, siitä en tiedä mitään", vastasi Atos

yksinkertaisesti.

"Mitä kummaa! Et tiedä siitä mitään?"

"En, minä en ole tavannut kuningasta Doverista lähdettyämme."

"Hän on siis unohtanut sinutkin, _mordioux!_ Se sentään virkistää!"

"Hänen majesteetillaan on ollut kovin paljon puuhia!"

"Hoo!" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen

ilmeikkääseen irvistykseen; "kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen

monsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin

puhutellut sinua, hyvä Atos?"

"Ei."

"Ja sinä et ole vimmoissasi?"

"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen

nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä

tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni

edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on

johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja

ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."

"Se on totta, -- urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän,

mutta varsin kauniin kuoleman."

"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle,

jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi,

vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa

talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten

tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle

onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä

eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle

I:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän

kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen

vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."

"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton

pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."

"Mutta, hyvä ystävä", haastoi Atos, "etkö ole samassa asemassa kuin

minäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren

ruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun

toiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli

aluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään

sitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta

sen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa

permannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja

avulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja

pistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, --

kenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! -- ja uhraus jää

huomaamattomaksi. Eipä väliä, -- tahdotko toimittaa Planchetille hänen

rahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi

lainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin,

minä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos

vähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini

jää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin,

hyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut

oikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi:

'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?"

"Atos, Atos!" mutisi d'Artagnan mietteissään, "olen sinulle jo kerran

sanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja

sinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa,

_mordioux_, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi

ihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä

en tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen.

Kaikki muut viat minulla kyllä on, _God damn_, kuten englantilainen

sanoo, mutta sitä yhtä vain ei."

"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista", sanoi Atos. "Mutta

tässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö

luokseni, hyvä ystävä?"

"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?" ihmetteli

d'Artagnan.

"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin

tuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan

nääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin

sinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana."

"Keksittyäni naamioidun pyövelin asunnon? Niin, se oli kamala

päivä!"[25]

"Tulehan siis", kehoitti Atos.

He astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan

luettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena.

Muskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi

rikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista

siirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi

kalustettuina huoneina vieraille.

Hyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen

kaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan

laudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota

Portos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.

"Siitä on siis yksitoista vuotta!" huudahti d'Artagnan. "Hitto,

vuosisadalta se minusta tuntuu!"

"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni,

veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää

loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa.

Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat

täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul,

rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla

ja lempeillä silmillään!"

"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn

etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme

niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt

saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."

Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin,

säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen

kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:

"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen."

"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän

jalosukuisuudellenne."

"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen.

"Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"

Vanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.

"En", hän vastasi.

"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos,

"ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."

"Oh", virkkoi vanhus, "täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!"

"Mutta me asuimme tammikuun 30:ntenä 1649", lisäsi Atos luullen tällä

selvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.

"Paljon mahdollista", myönsi ukko hymyillen, "mutta siitä on niin pitkä

aika!"

Hän tervehti ja poistui.

"Kiitos!" tuumi d'Artagnan. "Suorita urotöitä, pane toimeen

vallankumouksia, yritä vankalla miekalla piirtää nimeäsi kiveen tai

pronssiin, -- on olemassa kapinallisempaa ja kovempaa kuin teräs,

pronssi ja kivi, nimittäin jonkun kaupoissaan rikastuneen

ravintoloitsijan aivokoppa. Hän ei tunne minua! No, olisin minä

totisesti tuntenut hänet!"

Atos avasi kirjeen hymyhuulin.

"Kas", hän virkahti, "Parrylta."

"Vai niin!" vilkastui d'Artagnan; "luehan, veikkonen, lue, varmaan

siinä on jotakin uutta."

Atos pudisti päätänsä ja luki:

'Herra kreivi!

Kuningas oli kovin pahoillaan, kun ei nähnyt teitä seurueessaan

tänään tullessaan kaupunkiin; hänen majesteettinsa jätti minun

toimekseni ilmoittaa siitä teille ja pyytää teitä muistamaan

häntä. Hänen majesteettinsa odottaa teidän jalosukuisuuttanne

vielä tänä iltana Saint-Jamesin palatsissa kello yhdeksän ja

yhdentoista välillä.

Olen kunnioittavasti, herra kreivi, teidän jalosukuisuutenne

nöyrä ja kuuliainen palvelija

_Parry_.'

"Siinä näet, hyvä d'Artagnan", huomautti Atos; "ei sovi menettää

luottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan."

"Luota vain, siihen on sinulla syytä", vastasi d'Artagnan.

"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin

mielenkarvauden, "suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta

toveriani?"

"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan

sinua linnaan, -- portille asti, tietysti, -- jaloittelukseni."

"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen

majesteetilleen..."

"Älä nyt toki!" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja

ilman mitään sivuajatusta; "jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen,

niin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain,

veikkonen, -- saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää

sinulle Monkin talon, -- kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on

luovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa

enemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös."

Atos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota

d'Artagnan teeskenteli.

Koko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen

intoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: "Eläköön

armollinen Kaarle-kuningas!" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos

hymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun

Saint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.

Atos ja d'Artagnan eivät paljonkaan puhelleet kävellessään, jotteivät

olisi tulleet lausuneeksi liikoja. Atos ajatteli, että hänen

haastelunsa tuntuisi osoittavan keveätä mieltä, joka ehkä pahastuttaa

d'Artagnania. Tämä puolestaan pelkäsi, että hän ei saisi jutelluksi

ilman jonkunlaista nurjamielisyyttä, joka kävisi kiusalliseksi

Atokselle. Se oli omituista vaitiolon kilvoittelua tyytyväisyyden ja

huonotuulisuuden kesken. D'Artagnan luonteeltaan puheliaampana huomasi

ensimmäisenä pidättelynsä liian tukalaksi.

"Sinä muistanet, Atos", hän virkkoi, "d'Aubignén muistelmista sen

kohdan, missä tuo harras palvelija, -- gascognelainen kuten minäkin,

köyhä kuten minä ja olinpa sanoa urhea kuten minä, -- kertoo Henrik

IV:n itaruudesta? Muistan isäni kyllä vakuuttaneen, että herra

d'Aubigné oli valehtelija. Mutta eivätkös vain kaikki suuren Henrikin

jälkeläiset tulekin sukuunsa!"

"Mitä nyt, d'Artagnan!" intti Atos; "Ranskan kuninkaatko saitoja? Sinä

hupsuttelet, hyvä ystävä."

"Oh, sinä et milloinkaan myönnä lähimmäistesi vikoja, kun itse olet

täydellinen. Mutta Henrik IV oli toden teolla kitupiikki, ja hänen

poikansa Ludvig XIII samaten; tokihan tiedämme siitä jotakin, me?

Gaston johti vian äärimmäisyyteen, ja siinä suhteessa hän on tehnyt

itsensä koko ympäristönsä inhoamaksi. Henriette, naisparka, oli

pakostakin saita, hän kun ei syönytkään joka päivä eikä vuosikausiin

lämmittänyt huoneitaan; ja hän on antanut esimerkkiä pojalleen Kaarle

II:lle, suuren Henrikin lapsenlapselle, joka on visukinttu äitiinsä ja

isoisäänsä. Enkö ole oikein esittänyt saiturien sukujuurta?"

"D'Artagnan, hyvä ystävä", huudahti Atos, "olet kovin äkeissäsi

Bourbonien kotkarodulle!"

"Ja koreimman edustajan unohdin... bearnelaisemme toisen lapsenlapsen,

neljännentoista Ludvigin, entisen isäntäni! Tottapa hän on itara, kun

ei tahtonut edes lainata miljoonaa Kaarle-serkulleen. No, näen sinun

tuskastuvasi. Onneksi olemmekin jo asuntoni lähellä tai oikeastaan

Monk-ystäväni talolle tulossa."

"Hyvä d'Artagnan, et tuskastuta minua, vaan murehdutat. On tosiaan

surkeata nähdä noin ansiokas mies syrjässä siitä asemasta, joka hänelle

kuuluu palvelustensa perusteella; minusta sinun nimesi, hyvä ystävä,

tuntuu yhtä loistavalta kuin sodan ja valtiotaidon mainehikkaimmat.

Luynesit, Bellegardet ja Bassompierret ovat tuskin ansainneet

menestystään ja kunniaansa niin pätevästi kuin samat edut olisivat

meidän osallemme tulevia. Olet oikeassa, satakertaisesti oikeassa,

veikkonen."

D'Artagnan huokasi, ja astuen ystävänsä edellä sen talon kuistille,

missä Monk asui Cityn laidalla, hän sanoi:

"Salli minun jättää huoneeseeni kukkaroni, sillä minä en pääsisi enää

takaisin Ranskaan, jos tungoksessa Lontoon näppärät taskuvarkaat,

joiden maine on Pariisissakin tunnettu, puhaltaisivat minulta loputkin

lanttini. Hyvillä mielin minä läksin Ranskasta, mutta hulluna ilosta

sinne palaan, kun kaikki entiset ennakkoluuloni englantilaisia vastaan

ovat tulleet takaisin ja saaneet paljon uusia lisäkseen."

Atos ei vastannut mitään.

"Odotahan siis silmänräpäys", jatkoi d'Artagnan, "niin tulen mukaasi.

Tiedän kyllä, että sinulla on kiire päästä tuonne vastaanottamaan

hyvityksiäsi; mutta usko minua, ei ole minullakaan vähemmin kiire saada

nauttia sinun ilostasi, vaikkakin etäämmältä... Malta hetkinen."

Ja d'Artagnan harppasi jo eteiseen, kun muuan talousvirkailija --

puolittain palvelija ja puolittain sotamies, joka Monkin asunnossa

täytti ovenvartijan ja vahtisotilaan tehtävät, -- pysähdytti

muskettisoturimme, virkkaen hänelle englanninkielellä:

"_Pardon, mylord_!"

"No, mitä nyt?" tuumi puhuteltu. "Antaako kenraalikin minulle

lähdön?... Ei muuta puutukaan kuin että hänkin kääntyy minua

hylkimään!"

Nämä ranskaksi lausutut sanat eivät vähääkään tehonneet virkailijaan,

joka ei osannut muuta kieltä kuin karkeata skotlantilaismurretta. Mutta

Atokseen ne koskivat syvästi, sillä alkoihan näyttää siltä, että

d'Artagnan oli oikeassa.

Englantilainen näytti d'Artagnanille kirjettä.

"_From the general_", hän ilmoitti.

"Kas niin, siinäpä se, -- hyvästelypaperini", sanoi gascognelainen.

"Tarvitseeko sitä lukeakaan, Atos?"

"Sinun täytyy erehtyä", vakuutti Atos, "tai muutoin minä et tunne

täällä enää muita kunniallisia ihmisiä kuin sinut ja itseni."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä ja repäisi rikki kotelon, samalla kun

englantilainen järkähtämättömänä siirsi hänen lähelleen ison lyhdyn,

jonka valossa oli helppo lukea.

"No, mitä nyt?" kysyi Atos nähdessään lukijan kasvoja sävyn muuttuvan.

"Kas, vilkaise itse", virkkoi muskettisoturi.

Atos otti paperin ja luki:

"Herra d'Artagnan, -- kuningas on kiihkeästi pahoitellut, että te

ette ollut saapunut Paavalin-kirkkoon hänen seurueessaan. Hänen

majesteettinsa sanoo, että te osoitatte huonoa kohteliaisuutta,

ja saman valituksen teen minäkin omalta osaltani, hyvä kapteeni.

On vain yksi keino laiminlyönnin korjaamiseksi. Hänen

majesteettinsa odottaa minua kello yhdeksältä Saint-Jamesin

palatsissa; tahdotteko tulla sinne samalla tunnilla kuin

minäkin? Hänen armollinen majesteettinsa määrää teille sen

hetken audienssia varten, jonka hän haluaa teille suoda."

Allekirjoituksena oli Monk.

33.

Kaarle-kuninkaan hovissa.

"No?" huudahti Atos lempeän nuhtelevasti, kun Monkin kirje oli luettu.

"Ka", selitti d'Artagnan punehtuneena mielihyvästä ja hieman

häpeästäkin, oltuaan niin pikainen syyttämään kuningasta ja Monkia,

"tämä on kohteliaisuutta... joka ei tosin sido mihinkään... mutta

kohteliaisuutta joka tapauksessa."

"Minun olikin työläs uskoa nuorta ruhtinasta kiittämättömäksi",

huomautti Atos.

"Seikka on sellainen, että hänen nykyisyytensä on vielä kovin likellä

menneisyyttä", tuumi d'Artagnan, "mutta kyllä minulla tähän asti oli

täysi syy sanoilleni."

"Sen myönnän, hyvä ystävä, sen myönnän. Kas, jopa on katsantosi jälleen

kirkastunut! Et voi uskoa, kuinka tyytyväinen nyt olen."

"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä" sanoi

d'Artagnan; "minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on

tuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin

vihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle,

veikkonen, lähtekäämme!"

Atos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset

suuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä

väenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten

varjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun

kaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä

hoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten

pukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi

ilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta

puolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja

d'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.

Äkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä,

saattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen

hymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin

valtias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen

koittavan.

"Hyvät herrat", virkkoi Monk kääntyen, "pyydän teitä tästälähtein

muistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin

tasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka

haltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen

valtani."

Kaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja

anojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen

ja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien

muiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi

lausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti

silmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori

hallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.

"Hyvää iltaa, hyvät herrat!" sanoi hän. "Onko kenraali Monk täällä?"

"Tässä olen, sire", vastasi vanha sotapäällikkö.

Kaarle riensi hänen luokseen ja tarttui sydämellisesti hänen käsiinsä.

"Kenraali", hän lausui äänekkäästi, "olen juuri vahvistanut

valtuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän

vertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä

valtakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole

vetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät

herrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän

sillä sijalla osakseen kunnioitustanne."

Kaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti

yleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta

järkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle:

"Ajatella, että tuo herttuaallisuus, tuo maa- ja merivoimien

päällikkyys, kaikki tuo mahtavuus on mahtunut kuusi jalkaa pitkään ja

kolme jalkaa leveään kirstuun!"

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista · 第 11 / 27 题

Ja kumartaen lähtiäisiksi hän nousi ylös portaita, kohdaten