Vakuudeksi piirrän tähän omakätisesti

_d'Artagnan_.'

Planchet näytti hyvin uteliaalta tietämään, mitä d'Artagnan oli

kirjoittanut.

"Tuossa", sanoi muskettisoturi, "lue."

Viimeiset rivit heruttivat kyyneliä toisen silmiin.

"Ettekö usko, että minä jakaisin rahat joka tapauksessa? En tahdokaan

teidän viittätuhattanne", sanoi hän.

D'Artagnan hymyili.

"Ota pois vain, Planchet, ota, ja tällä tavoin menetät

kahdenkymmenentuhannen frangin sijasta vain viisitoistatuhatta etkä

johdu kiusaukseen häväistä herrasi ja ystäväsi nimikirjoitusta

yrittämällä olla menettämättä mitään."

Kuinka hyvin tuo d'Artagnan tunsikaan ihmisten ja maustekauppiaiden

sydämet!

Ne, jotka ovat sanoneet narriksi don Quijotea, syystä että hän

pelkästään aseenkantajansa Sanchon keralla läksi valloittamaan

valtakuntaa, ja myöskin ne, jotka ovat sanoneet narriksi Sanchoa,

syystä että hän seurasi isäntäänsä edellämainitulla valloitusretkellä,

ne olisivat varmaankin lausuneet saman tuomion d'Artagnanista ja

Planchetista.

Edellistä kuitenkin pidettiin Ranskan hovin älykkäimpien miesten

joukossa peräti terävänä miehenä. Jälkimmäinen taasen oli täydellä

syyllä päässyt siihen maineeseen, että hän oli järkevimpiä

maustekauppiaita Rue des Lombardsin varrella eli siis Pariisissa ja

Ranskassakin.

Pelkästään yleiseltä katsantokannalta tarkastellen näitä kahta miestä

ja tavallisiin keinoihin verraten niitä keinoja, joiden avulla he

toivoivat saavansa vieraan maan kuninkaan asetetuksi takaisin

valtaistuimelleen, olisi tyhmimmänkin kansan lahjattomin edustaja

noussut kapinaan luutnantin pöyhkeyttä ja hänen yhtiökumppaninsa

typeryyttä vastaan.

Onneksi d'Artagnan ei ollut sellainen mies, joka kuunteli ympärillään

lörpöttelevien tyhmyyksiä tai omasta menettelystään lausuttuja

arvostelmia. Hän oli omaksunut ohjelauseekseen: _Toimi vakaumuksesi

mukaan ja anna ihmisten puhua_. Planchet puolestaan noudatti sääntöä:

_Anna ihmisten toimia äläkä puhu mitään_. Niinpä nämä kaksi miestä

kaikkien etevien nerojen tavoin sydämessään imartelivat itseään sillä

uskolla, että he olivat oikeassa kaikkien niiden uhalla, jotka

väittivät heidän olevan väärässä.

D'Artagnan läksi matkalle mitä kauneimmalla säällä; ei näkynyt

ainoatakaan pilveä taivaalla eikä myös hattaraakaan hänen otsallaan.

Hän oli iloisella ja miehuullisella mielellä, levollinen ja

päättäväinen, vakaa aikeissaan, joten hän veikin mukanaan

kymmenkertaisen annoksen sitä tehokasta väkinestettä, jota sielulliset

järkytykset heruttavat hermostosta, niin että ihmiskone saa tarmoa ja

toimintakykyä, joita tulevaiset vuosisadat varmaankin pystyvät

määrittelemään täsmällisemmin kuin me tänä päivänä kykenemme. Niinkuin

menneinäkin aikoina hän poikkesi nyt sille seikkailurikkaalle

valtatielle, joka oli johtanut hänet Boulogneen ja jota hän jo matkasi

neljännen kerran. Taivaltaessaan hän melkein tunsi jälleen hevosensa

askeleenjäljet maantieltä ja rystysiensä leimat ravintolain porteilta;

hänen aina toimelias ja erehtymätön muistinsa loihti esiin tuon

nuoruuden, jolle nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen urhea

sydämensä ja jäntevä käsivartensa olivat kunniakkaana vahvistuksena.

Anteliaastipa olikin luonto varustanut tämän miehen! Hänellä oli kaikki

intohimot, kaikki viat, kaikki heikkoudet, mutta hänen järkensä

vastustushenki muutti kaikki nämä puutteet vastaaviksi avuiksi.

Herkeämättömästi toimivan mielikuvituksensa johdosta d'Artagnan pelkäsi

varjoakin, mutta häveten pelkoaan hän ryntäsi tätä kohti ja kävi

silloin silmittömän urhoolliseksi, jos vaara oli todellinen; kaikki

aiheuttikin hänessä tunteitten elähtelyä ja siis myöskin nautintoa.

Hän piti paljon muiden seurasta, muttei milloinkaan ikävystynyt omaansa,

ja jos häntä olisi saanut tarkkailluksi yksinäisyydessään, olisi

useinkin nähnyt hänen nauravan itsekseen kertomilleen sukkeluuksille

tai hullunkurisille kuvitelmilleen viisi minuuttia ennen sitä hetkeä,

jolloin kyllästyminen olisi hänet tavoittanut.

D'Artagnan ei tällä kertaa kenties ollut niin hilpeällä päällä kuin hän

olisi ollut, jos olisi voinut toivoa tapaavansa joitakuita hyviä

ystäviä Calaisissa, sen sijaan että häntä odotti siellä kymmenen

rehentelijää; mutta raskasmielisyys ei koskaan hätyyttänyt häntä

useammin kuin kerran päivässä, ja tämä synkkä ilmestys pistäysi hänen

seurakseen senvuoksi vain viitisen kertaa, ennen kuin hän näki meren

lainehtivan Boulognen edustalla, -- ja ne vierailut olivatkin aivan

lyhytaikaisia.

Mutta sinne päästyään d'Artagnan tunsi lähestyneensä toiminnan hetkeä,

ja hänen mielestään katosi nyt kerrassaan kaikki muu tunne paitsi

itseluottamus. Boulognesta hän ratsasti viimeisen taipaleen pitkin

rannikkoa.

Calais oli yhteisenä kokouspaikkana, ja siellä hän oli osoittanut

miestensä olosijaksi Grant-Monarque-ravintolan, missä elanto ei käynyt

kalliiksi; siellä kävivät matruusit syömässä, ja yksinkertaiset

sotamiehet saivat siellä asunnon, ateriat ja kaikki elämän mukavuudet

kolmenkymmenen soun hinnasta päivässä.

D'Artagnan päätti yllättää heidät aavistamattomalla harhailevan elämän

hetkellä ja ensi esiintymisestä arvostella, saattoiko hän toivoa heistä

kunnon kumppaneita.

Hän päätyi perille kello puoli viisi ehtoopäivällä.

22.

D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.

Grand-Monarque-ravintola sijaitsi pienen kadun varrella, joka oli

yhdensuuntainen sataman kanssa. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kadulle;

muutamat kujat vain olivat yhdistämässä rantakaistaleen ja kadun

kumpaistakin suoraa väylää kuin tikkaiden puolat niiden kahta

kaidepuuta. Näitä kujia myöten pääsi ihan aavistamattomasti kulkemaan

sataman ja kadun väliä. Siten d'Artagnan pujahti laiturilta äkkiä

ravintolaan.

Hetki oli hyvin valittu. Muutamat noppapelissä riitaantuneet matruusit

uhkailivat toisiansa raivoten. Isäntä, emäntä ja kaksi tarjoilijaa

silmäilivät tuskissaan näitä reuhaajia, joiden kesken näytti olevan

puhkeamaisillaan sota puukoilla ja kirveillä.

Peliä jatkui kuitenkin.

Eräällä kivirahilla istui kaksi miestä, jotka näyttivät paikaltaan

vartioitsevan ovea; tarjoilusalin perällä oli neljä pöytää kahdeksan

muun henkilön hallussa. Noista kaikista ei ainoakaan ottanut osaa

kiistaan eikä peliin. D'Artagnan tunsi nämä kylmäveriset ja

välinpitämättömät katselijat omaksi väekseen.

Rettelö yltyi. Jokaisella intohimolla on meren tavoin luoteensa ja

vuoksensa. Hurjistuksissaan muuan matruusi keikautti nurin pöydän sille

kasattuine rahoineen. Pöydän kaatuessa rahat kierivät lattialle.

Samassa kaikki ryntäsivät anastamaan panoksia, ja suuri määrä

hopealantteja joutui saaliiksi henkilöille, jotka livahtivat tiehensä

matruusien tapellessa keskenään.

Ainoastaan penkillä istuvat kaksi miestä ja sisemmälle huoneeseen

asettuneet kahdeksan näyttivät sopineen täydellisestä toimettomuudesta

tämän raivoisan mellakan ja rahojen helinän keskellä, vaikka he

näköjään osoittausivatkin vieraiksi toisilleen. Kaksi tyytyi vain

jalallaan survaisemaan takaisin rähisijöitä, jotka kierähtivät heidän

pöytänsä alle.

Kaksi muuta läksi ulos kädet taskuissa mieluummin kuin ottivat osaa

meteliin, ja kaksi taasen nousi pöydälleen niinkuin tulvan yllättämät

kapuavat ylös välttääkseen kastumista.

"Kas, kas", tuumi d'Artagnan, jolta ainoakaan näistä yksityiskohdista

ei jäänyt huomaamatta, "sehän on varsin säällinen kokoelma; varovaisia,

tyyniä, meluun ja rähinään tottuneita. Hiisi vieköön, onpa valintani

sattunut hyvin!"

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi toiseen kohtaan huonetta.

Ne kaksi miestä, jotka olivat potkaisseet tappelijoita tieltään, saivat

nyt silmilleen haukkumistulvan näiltä matruuseilta, jotka olivat

malttuneet sovintoon keskenään. Muuan heistä, puolittain päihdyksissä

suuttumuksesta ja kokonaan oluesta, tuli uhkaavasti kysymään

pienikokoisemmalta katselijalta, millä oikeudella hän oli potkaissut

Jumalan luomia olentoja, jotka eivät olleet mitään koiria. Tämän

välikysymyksen esittäessään hän sille parempaa pontta antaakseen

heristeli vankkaa nyrkkiänsä d'Artagnanin palkkasoturin nenän alla.

Tämä kalpeni joko pelosta tai vihasta. Sen nähdessään matruusi päätti

aiheeksi edellisen ja nosti nyrkkinsä ilmeisesti kumauttaakseen sen

muukalaisen päähän. Mutta paikaltaan hievahtamatta antoi uhattu

matruusille niin voimakkaan survaisun vatsaan, että mies kamalasti

kiljahdellen kieri huoneen toiselle seinälle. Yhteistunnon heti

liittäminä koolle karkasivat kaikki voitetun toverit samassa voittajan

kimppuun.

Yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin karttoi tämä koskemasta

varomattomasti aseisiinsa ja sieppasi tinakantisen kolpakon, jolla hän

iski lattiaan kaksi tai kolme hyökkääjää. Kun hän sitten oli

sortumaisillaan ylivoiman rynnistykseen, oivalsivat huoneeseen jääneet

seitsemän muuta äänetöntä jotka eivät olleet vielä liikahtaneetkaan,

että selkkaus koski nyt kaikkia yhteisesti, ja he ryntäsivät

kumppaniansa auttamaan.

Ovelta katselleet kaksi välinpitämätöntä kääntyivät samalla kertaa, ja

heidän rypistyneistä silmäkulmistaan näki, että he aikoivat käydä

ahdistamaan vihollista takaapäin, ellei täm herjennyt tappelusta.

Isäntä, tarjoilijat ja kaksi yövartijaa, jotka ohi mennessään olivat

uteliaisuuttaan tunkeutuneet liian kauas huoneen sisustaan, temmattiin

rymäkkään, jossa he saivat ankaran löylytyksen.

Pariisilaiset huitelivat kuin kykloopit, noudattaen yhdenmukaista

taktiikkaa, jota katseli mielikseen. Vihdoin oli heidän pakko peräytyä

suuremman miesluvun painostuksesta, jolloin he vallittivat asemansa

ison pöydän taakse; neljä heistä kohotti tämän yhteisvoimin kuin

jättiläisnuijana ja iski sillä kumoon yhdellä kertaa kahdeksan

matruusia, joiden päähän se jymähti, sillaikaa kun toiset käyttivät

aseinaan puupukkeja.

Lattialla virui jo monta haavoittunutta ja sali oli huumaavan metelin

ja sokaisevan pölyn vallassa, kun d'Artagnan kokeeseen tyytyväisenä

astui esiin miekka kädessä, hosui sen nupilla päähän kaikkia, jotka

osuivat tielle, ja karjaisi voimakkaan huikkauksen, joka heti lopetti

mylläkän. Väki hajaantui nopeasti keskuksesta sivuille, niin että

d'Artagnan tuotapikaa seisoi yksinään ja näyttämön valtiaana.

"Mistä on kysymys?" tiedusti hän läsnäolijoilta majesteettisesti kuin

Neptunus lausuessaan _quos ego_.[22]

Silmänräpäyksessä ja jo tämän äänen ensimmäisestä soinnahduksesta --

roomalaisen runoilijan kuvakielellä pitkittääksemme -- jokainen

d'Artagnanin palkkasoturi tunsi herransa ja he taltuttivat heti äkänsä,

taukosivat tömistelemästä lattiaa ja laskivat pois puiset aseensa.

Matruusit puolestaan kiirehtivät kokoamaan haavoittuneita ja

kolpakkoja, nähdessään tuon pitkän säilän paljastettuna, tuon sotaisen

ryhdin ja jäntevän käsivarren, jotka takasivat heidän vihollisilleen

tehokasta apua näköjään johtelemaan tottuneen miehen taholta.

Pariisilaiset pyyhkivät hikeä otsaltaan ja kumarsivat päällikölleen.

Grand-Monarquen isäntä lateli loppumattomia kohteliaisuuksia

d'Artagnanille. Tämä vastaanotti ne kuin mies, joka tietää

ansaitsevansa kaikkea mahdollista kunnioitusta, ja ilmoitti sitten

aikovansa illallista odottaessaan lähteä kävelylle satamaan.

Palkkasoturit ymmärsivät viittauksen; kukin otti heti hattunsa,

puhdisti tomun vaatteistaan ja seurasi d'Artagnania.

Mutta tämä varoi seisahtumasta, vaikka hän käveli verkalleen ja piti

tarkoin silmällä ympäristöään. Hän suuntasi kulkunsa hiekkaharjuja

kohti. Kaikki kymmenen saattolaista huomasivat ihmeekseen astelevansa

toistensa kintereillä; rauhattomina he näkivät oikealla, vasemmalla,

edessä ja takana äskeisiä kumppaneitaan, joita eivät olleet enää

odottaneet seuratakseen. He pysyttelivät päällikkönsä perässä, luoden

vimmastuneita silmäyksiä toisiinsa.

Vasta alimmaisen hiekkaharjun notkossa d'Artagnan kääntyi heihin päin,

hymyillen havainnostaan, että he olivat jääneet jälkeen, ja virkkoi

rauhoittavasti viitaten kädellään:

"Kas niin, kas niin, hyvät herrat, älkäämme syökö toisiamme. Te olette

luotuja elämään yhdessä, ymmärtämään toisianne kaikin puolin, ettekä

nousemaan keskinäiseen hävitystyöhön."

Kaikki epäröiminen lakkasi silmänräpäyksessä; miehet hengähtivät kuin

ruumisarkusta nostettuina ja tähystelivät joukkoaan suopeasti. Tämän

tarkastuksen jälkeen he siirsivät katseensa päällikköön, joka

vanhastaan osasi tämänlaatuisen väen puhuttelemisen vaikean taidon ja

sepitti heille nyt näin kuuluvan pikku puheen, tehostaen sitä kaikella

gascognelaisella ponnekkuudella:

"Messieurs, te tiedätte kaikki, mikä minä olen miehiäni. Olen pestannut

teidät tunteminani urhoina, joiden kanssa aion lähteä kunniakkaalle

retkelle. Teidän sopii ajatella, että minun kanssani toimiessanne

toimitte kuninkaan puolesta. Ilmoitan vain ennakolta, että jos annatte

muille mitään vihiä tästä oletuksesta, näen pakolliseksi heti rusentaa

päänne sillä tavoin kuin mukavimmaksi sattuu. Teille ei ole

tuntematonta, messieurs, että valtiosalaisuudet muistuttavat

kuolettavaa myrkkyä; niin kauan kun sitä myrkkyä säilytetään rasiassa

ja rasia on lukossa, ei se vahingoita, mutta rasiasta päästettynä se

tappaa. Astukaa nyt lähemmäksi, niin saatte siitä salaisuudesta tietää

sen verran kuin voin teille sanoa."

Kaikki keräysivät uteliaina hänen ympärilleen.

"Tulkaa likemmä", jatkoi d'Artagnan, "jotta ylitsemme lentävä lintu,

hiekassa leikkivä kaniini ja vedenkalvossa hyppäävä kala eivät voi

meitä kuulla. On tutkittava ja valtionrahaston yli-intendentille

ilmoitettava, missä määrin englantilaiset salakuljettajat

vahingoittavat Ranskan kauppaa. Minä poikkeilen eri paikkoihin ja teen

havaintoja kaikkialla. Me olemme köyhiä picardielaisia kalastajia,

jotka myrsky on heittänyt rannikolle. On sanomattakin selvää, että me

kaupittelemme tuoretta kalaa aivan kuten oikeat kalastajat. Mutta kun

meitä voitaisiin epäillä ja häiritä, on välttämätöntä, että me

kykenemme puolustautumaan. Siitä syystä olen pestannut teidät,

nokkelina ja rohkealuontoisina miehinä. Me vietämme hauskaa elämää

emmekä joudu suuriinkaan vaaroihin, olletikin kun meillä on takanamme

mahtava suojelija, joka kyllä päästäisi meidät pälkäästä. Yksi ainoa

seikka huolettaa minua, mutta toivottavasti te vapautatte minut siitä

kiusasta, jahka selitän sen lyhyesti. Minun ei nimittäin tekisi mieleni

ottaa vaivoiksemme tyhmien kalastajien miehistöä, kun sitävastoin, jos

teidän joukossanne sattuisi olemaan miehiä, jotka ovat nähneet

merielämää..."

"Ka, siitä ei ole mitään hätää!" virkahti muuan d'Artagnanin

palkkasoturi; "minä olen ollut kolme vuotta Tunisin merirosvojen

vankina ja osaan purjehdustaidon kuin amiraali."

"Hei, sepä kerrassaan onnellinen sattuma!" sanoi d'Artagnan. Hän lausui

ihastuksensa erinomaisesti teeskennellen täyttä luottamusta. Hän tiesi

kuitenkin varsin hyvin, että tämä merirosvojen uhri oli entinen

laivojen kaappaaja, ja juuri sentähden hän oli miehen valinnutkin.

Mutta d'Artagnan ei milloinkaan sanonut enempää kuin oli tarvis,

jättääkseen ihmiset epätietoisiksi. Hän tyytyi siis selitykseen ja otti

täydestä seurauksen, näköjään välittämättä syystä.

"Ja minulla", ehätti toinen huomauttamaan, "sattuu olemaan setä, joka

johtaa La Rochellen satamatöitä. Jo pikku lapsena leikittelin

aluksilla; pystyn senvuoksi käyttelemään airoa ja purjetta yhtä

osavasti kuin yksikään länsirannikon matruusi."

Tämä mies pysyi totuudessa jokseenkin saman verran kuin edellinenkin;

hän oli soutanut kuusi vuotta hänen majesteettinsa kaleerivankina La

Ciotatissa.

Kaksi muuta oli avomielisempiä. He tunnustivat suoraan palvelleensa

eräässä aluksessa rangaistusosastoon tuomittuina; se ei heitä

hävettänyt. D'Artagnan oli siten kymmenen soturin ja neljän matruusin

päällikkönä; hänellä oli käytettävissään sekä maa-armeija että

merivoima, mikä olisi kohottanut Planchetin ylpeyden yhä

huimaavammaksi, jos hän olisi vielä tämänkin seikan tiennyt.

Nyt oli vain enää yleismääräys annettava, ja sen d'Artagnan laatikin

täsmälliseksi. Hän kehoitti miehiänsä olemaan valmiina lähtemään

Haagiin; toisten piti seurata rannikkotietä Breskensiin ja toisten

matkata Antwerpenin kautta. Jokaisen päivämatkan tultua tarkoin

harkituksi määrättiin, että kaikkien oli neljäntoista päivän kuluttua

kokoonnuttava Haagin päätorilla.

D'Artagnan neuvoi väkeänsä jakautumaan oman valintansa mukaan

kaksimiehisiin ryhmiin. Säädyllisimmän näköisistä hän otti omaksi

saattueekseen kaksi entuudestaan tuntemaansa kaartilaista, joissa ei

ollut muuta vikaa kuin että he olivat pelureita ja juoppoja. Nämä kaksi

eivät olleet vielä menettäneet kaikkea sivistystään, ja siistissä

asussa olisivat heidän sydämensä alkaneet jälleen sykkiä. Toisten

kateutta välttääkseen hän antoi muun joukon poistua edellä. Sitten hän

pidätti kaksi valittuansa seurakseen, vaatetti heidät omista

pukutarpeistaan ja läksi matkalle heidän kanssaan.

Näille, joita hän oli kunnioittavinaan rajattomalla luottamuksellaan,

d'Artagnan yrityksensä menestystä turvatakseen kertoi toisen tarinan.

Hän tunnusti heille, ettei tarkoituksena ollutkaan pitää silmällä,

missä määrin englantilainen salakuljetus saattoi haitata ranskalaista

kauppaa, vaan päin vastoin mitä vahinkoa ranskalaiset salakuljettajat

tuottivat Englannin kaupalle. Miehet näyttivät uskovan, ja sillä

kannalla he tosiaan olivatkin asiasta. D'Artagnan tiesi saavansa pitää

varmana, että jompikumpi heistä ensimmäisissä kekkereissä humalluttuaan

paljastaisi tämän suuren salaisuuden koko joukkueelle. Peli näytti

hänestä pettämättömältä.

Kahden viikon kuluttua äskeisestä kohtauksesta oli koko osasto jälleen

koolla Haagissa.

D'Artagnan havaitsi silloin, että kaikki hänen miehensä olivat

sillävälin jo älynneet pukeutua matruuseiksi, joita meri oli pidellyt

enemmän tai vähemmän tylysti.

Hän antoi heidän asustaa eräässä hökkelissä Nieuwkerke-kadun varrella

ja valitsi itselleen siistin majapaikan ison kanavan laidalta.

Hän kuuli, että Englannin kuningas oli palannut liittolaisensa Nassaun

Willem II:n, Hollannin käskynhaltijan luo. Edelleen hän sai tietää,

että Ranskan hovin epäys oli jossakin määrin jäähdyttänyt sitä

myötätuntoisuutta, jolla Kaarlea oli tähän asti kohdeltu maassa, ja

että pakolaisprinssi oli tämän johdosta vetäytynyt syrjään pienoiseen

taloon Scheveningenin kylään, joka sijaitsi hiekkaharjujen keskellä

merenrannalla vajaan lieuen päässä Haagista.

Siellä sanottiin onnettoman karkoitetun lohduttautuvan maanpaostaan

katselemalla sukunsa ruhtinaille ominaisen raskasmielisyyden vallassa

Pohjanmeren avaraa ulappaa, joka eroitti hänet Englannista, niinkuin se

oli aikaisemmin eroittanut Maria Stuartin Ranskasta. Scheveningenin

kauniin metsikön takana, hienolla hietikolla, missä kanervat leviävät

hohtaviksi nummiksi, Kaarle II eli päivästä toiseen kuten nekin, mutta

paljon onnettomampana, sillä hänen mielessään liikkui ajatuksia, jotka

herättivät hänessä milloin toivoa, milloin yhä musertavampaa apeutta.

D'Artagnan läksi eräänä päivänä Scheveningeniin varmistuakseen siitä,

mitä ruhtinaasta kerrottiin. Hän näki tosiaan Kaarle II:n mietteissään

ja yksinänsä astuvan ulos pikku veräjästä, joka oli metsän puolella, ja

auringon laskiessa kävelevän rannalla herättämättä edes kalastajien

huomiota, kun he illan tullen kotiin palatessaan vetivät veneensä ylös

rantahiedalle kuten muinaiset arkipelagin merimiehet.

D'Artagnan tunsi kuninkaan. Hän näki tämän suuntaavan synkän katseensa

mittaamattomalle vedenselälle ja kääntävän valjut kasvonsa punaisiin

säteisiin, joita aurinko loi vielä ollessaan osittain peittynyt

taivaanrannan tumman viirun taakse. Sitten Kaarle kääntyi yksinäistä

kotiansa kohti, astellen sinne yhtä vitkallisesti ja alakuloisesti kuin

oli tullutkin, hupinaan hienon ja vierivän soran narskahduttelu

jalkojensa alla.

Jo samana iltana d'Artagnan sai vuokratuksi tuhannesta livrestä purren,

joka oli neljäntuhannen arvoinen. Hän suoritti vuokran käteisellä ja

talletti kolmetuhatta pormestarin haltuun vakuudeksi. Sitten hän yön

pimeydessä kenenkään näkemättä korjasi veneeseen ne kuusi miestä, jotka

olivat hänen maa-armeijanaan, ja nousuvedellä hän kello kolmelta

aamulla pistäysi ulapalle, uljaasti purjehtien neljän muun

palkkalaisensa avulla ja luottaen kaleerivankinsa tietoihin yhtä

taatusti kuin hänellä olisi ollut sataman paras luotsi oppaanaan.

23.

Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.

Kuninkaitten ja kansojen saadessa siten puuhaa Englannista, joka

hallitsi itseään ihan yksin, -- ja sen ylistykseksi on sanottava, että

sitä ei ollut koskaan hallittu niin huonosti, -- muuan kohtaloitten

kaitsijan välikappaleeksi tullut mies, joka oli ennakolta määrätty

piirtämään nimensä historian kirjaan loistavin kirjaimin, toteutti koko

maailman nähden hyvin salaperäistä ja uhkarohkeata työtä. Hän kävi

eteenpäin kenenkään tietämättä, mihin hän pyrki, vaikka sekä Englanti

että Ranska ja koko Eurooppakin piti silmällä, miten hän liikkui vakain

askelin ja pää pystyssä. Esitämme kaikki, mitä tästä miehestä

tiedettiin.

Monk oli äskettäin julistanut puoltavansa sen parlamentin vapautta,

jota halveksien nimitettiin _Rump Parliamentiksi_. Jäljitellen

Cromwellia, jonka luutnanttina hän oli ollut, oli kenraali Lambert

tahtoessaan pakottaa eduskunnan noudattamaan määräyksiään sulkenut sen

niin ankarasti kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa, että yksikään

jäsen ei päässyt liikkumaan parlamenttirakennuksesta, ja ainoastaan

Peter Wentworthin sallittiin tulla sisälle.

Lambertiin ja Monkiin kohdistui koko valtiollinen elämä; edellinen

edusti sotilaallista mielivaltaa ja jälkimmäinen puhdasta

tasavaltalaisuutta. Nämä kaksi miestä olivat ainoina julkisina ilmiöinä

siitä vallankumouksesta, joka oli vienyt Kaarle I:ltä ensin kruunun ja

sitten pään.

Lambert ei aikeitansa salannutkaan; hän tahtoi perustaa kokonaan

sotilaallisen hallituksen, asettuakseen sen johtoon.

Monk, ankara tasavaltalainen, -- sanoivat toiset, -- tahtoi

säilyttää Tynkä-Parlamentin, tasavallan näkyväisen, vaikka

rappeutuneen edustuslaitoksen. Monk, taitava ja kunnianhimoinen

vehkeilijä, -- sanoivat toiset, -- tahtoi vain tästä näennäisesti

suojelemastansa parlamentista tehdä vakavan astuimen, noustakseen sille

valtaistuimelle, jonka Cromwell oli toimittanut tyhjäksi rohkenematta

itse istuutua sille.

Siten olivat Lambert parlamentin ahdistajana ja Monk sen puolustajana

julistautuneet toistensa vihollisiksi.

Monk ja Lambert olivatkin senvuoksi heti ajatelleet kumpainenkin oman

armeijansa muodostamista: Monk Skotlannissa, missä väestö oli sekä

presbyteriläistä että kuningasmielistä ja siis tyytymätöntä, ja Lambert

Lontoossa, missä nyi kuten aina ennenkin esiintyi voimakkain vastus

sitä valtaa vastaan, joka nähtiin edessä.

Monk oli palauttanut rauhan Skotlannissa, hän oli siellä nostattanut

armeijan ja varannut sieltä itselleen turvapaikan, toinen suojeli

toistansa. Hän tiesi, että sallimuksen määräämä suuren muutoksen päivä

ei ollut vielä tullut, ja hänen miekkansa näyttikin ruostuneen

huotraan. Karussa ja vuorisessa maassaan tavoittamattomana,

itsevaltiaana päällikkönä, useissa voitoissa karaisemiensa

yhdentoistatuhannen vanhan soturinsa kuninkaana, yhtä hyvin ja

paremminkin selvillä Lontoon asioista kuin Lambert, joka piti

hallussaan sen keskusta, Cityä, -- sellaisessa asemassa oli Monk, kun

hän sadan lieuen päässä Lontoosta julisti asettuvansa parlamentin

puolelle. Lambert sitävastoin asui pääkaupungissa, kuten sanottu. Se

oli hänen kaikkien hommiensa keskuksena, ja siellä hän kokosi

ympärilleen sekä kaikki ystävänsä että kaiken alhaison, joka on aina

taipuvainen suosimaan laillisen vallan vihollisia. Lontoossa siis

Lambert sai kuulla, mitä kannatusta Monk antoi parlamentille Skotlannin

rajoilta. Hän päätti, ettei ollut aikaa menetettävissä; Tweed[23] ei

hänen nähdäkseen ollut niin kaukana Thamesista, ettei armeija voinut

marssia toiselta virralta toiselle, etenkin jos sitä johdettiin hyvin.

Hän tiesi sitäpaitsi, että mikäli Monkin joukko tunkeusi Englantiin, se

kasvaisi lumivyöryn tavoin siksi onnenpyöräksi, joka kohottaisi

kunnianhimoisen kilpailijan valta-asemaan. Sentähden hän keräsi sekä

kokoonpanoltaan että lukumäärältään peloittavan armeijansa ja kiirehti

Monkia vastaan, joka karien välitse pujottelevan varovaisen purjehtijan

tavoin eteni aivan lyhyin päivämatkoin ja tarkoin kuulusteli, miten

asiat kehittyivät! Lontoon taholla.

Armeijat pääsivät toistensa näkyviin Newcastlen ylängöllä; ensimmäisenä

saapuen Lambert leiriytyi itse kaupunkiin. Ainiaan varovaisena Monk jäi

asemilleen ja sijoitti pääkortteerinsa Coldstreamin luo Tweedin

lähelle.

Lambertin näkeminen herätti riemastusta Monkin armeijassa, kun

sitävastoin Monkin ilmestyminen aiheutti sekasortoa Lambertin väessä.

Olisi voinut luulla, että nämä horjumattomat urhot, jotka olivat

pitäneet niin suurta melua Lontoon kaduilla, olivat lähteneet matkalle

toivomatta tapaavansa ketään ja että he nyt havaitessaan kohdanneensa

armeijan, jonka lippua heidän nähtensä kannatteli todellisen

periaatteen elvyttämä asia, olivat alkaneet ajatella olevansa vähemmän

hyviä tasavaltalaisia kuin Monkin soturit, koska jälkimmäiset tukivat

parlamenttia, kun sitävastoin Lambert ei tukenut mitään, ei edes

itseänsä.

Monkista ei tiedetä, oliko hänellä tällähaavaa aihetta erityiseen

mietiskelyyn, mutta jos hän mietteiden valtaan antautui, saivat ne

varmaankin ankean pohjasävyn, sillä historia kertoo -- ja tämä kaino

hengetärhän ei milloinkaan valehtele, -- että sinä päivänä, jona hän

saapui Coldstreamiin, koko kaupungista ei löytynyt ainoatakaan

lammasta.

Jos Monk olisi johtanut englantilaista armeijaa, niin se vastus olisi

saanut joka miehen karkaamaan riveistä. Mutta skotlantilaisten laita ei

ole sama kuin englantilaisten, jotka välttämättömästi tarvitsevat

liharavintoa. Skotlantilaiset ovat köyhää ja kohtuullista kansaa; he

elävät kahden kiven välissä rouhitusta ohrakourallisesta, joka

hämmennetään kaivovedessä ja kypsennetään kuumennetulla hiekkakivellä.

Skotlantilaiset olivat saaneet ohra-annoksensa eivätkä senvuoksi

vähääkään välittäneet siitä, oliko Coldstreamissa muita ruokatarpeita

vai eikö.

Jokseenkin tottumattomana ohrakyrsiin oli Monk itse nälissään, ja hänen

vähintään yhtä nälkäinen pääesikuntansa katseli huolestuneesti oikealle

ja vasemmalle saadakseen tietää, mitä oli tulossa illalliseksi.

Monk kuulusteli. Hänen tiedustajansa olivat saapuessaan avanneet koko

kaupungin autiona ja ruoka-aitat tyhjillään; teurastajiin ja

leipureihin ei käynyt turvautuminen Coldstreamissa. Kenraalin pöytää

varten ei siis ollut tiedossa leipäpalaakaan.

Sikäli kuin näitä ilmoituksia saatiin peräkkäin, kaikki yhtä

lohduttomia, vakuutti Monk kaikkien kasvoilla kauhistusta ja masennusta

nähdessään, että hänen ei ollut vähääkään nälkää; sitäpaitsi oltiin

seuraavana päivänä pääsemässä pulasta, koska Lambert oli saapunut

arvattavasti taisteluaikeissa, joten ruokavaroja saataisiin Newcastlen

valloittamisella häneltä, kun taasen Monkin soturit eivät enää

milloinkaan tuntisi edes ruokahalua, jos Lambert voittaisi.

Tämä lohdutus ei moneenkaan tehonnut, mutta siitä ei Monk juuri ollut

millänsäkään, sillä näennäisesti mitä säveimpänä esiintyen hän oli

varsin jäykkä valtias.

Kaikkien oli kuitenkin pakko tyytyä tai olla tyytyvinään. Yhtä

nälkiintyneenä kuin upseerinsakin, mutta teeskennellen täydellistä

välinpitämättömyyttä lampaan löytymättömyydestä, Monk leikkasi puolen

tuuman mittaisen pätkän saattueeseensa kuuluvan kersantin

tupakkarullasta ja alkoi pureskella sitä, samalla kun hän vakuutti

lähimmilleen, että nälkä oli kuvittelua, jonka taltuttamiseen riitti,

että oli vain jotakin pantavaa hampaisiin.

Vastakkaisten armeijain leirien välissä kohosi vanha luostari, josta

tänään on tuskin raunioitakaan jäljellä; mutta siihen aikaan se oli

vielä pystyssä ja nimeltään Newcastle Abbey. Se oli rakennettu

tilavalle sekä tasangosta että joesta riippumattomalle alueelle, sillä

tämä oli melkein rämeikköä, johon lähteet ja sadevesi muodostivat

hetteitä. Korkean ruohikon, vihviläin ja kaislojen kattamien lätäkköjen

keskellä levisi kuitenkin kiinteätä kamaraa niemekkeinä, joita oli

aikoinaan käytetty vihannestarhoiksi, puistoiksi, kävelynurmiksi ja

muihin luostarin tarpeisiin; tämä tukeva maaperä muistutti isoa

vesilukkia, jonka pyöreään ruumiiseen liittyy eri tahoille pistäytyvät

pitkät raajat.

Monk oli asettanut sinne vartion, koska se paikka oli enimmin altis

yllätysyrityksille. Viholliskenraalin leiritulet pilkoittivat ihan

selvästi luostarin takaa, mutta niiden ja luostarin välissä vieritteli

Tweed kirkkaita laineitaan muutamien korkeitten ja tuuheiden tammien

sankassa siimeksessä.

Edellämainittuna iltana nähtiin siis kenraali Monk nukkumassa

ruokotuolillaan -- kuten Napoleon uinahti Austerlitzin taistelun

aattoiltana -- sitten kun hän oli suoriutunut toimituksesta, jota hän

oli niin mahtavasti sanonut illallisekseen, eli nälkään tehokkaaksi

kiittämästänsä tupakkamällin rouhimisesta hammasriveillään. Nukkuvaa

valaisi puolittain telttalampun hohde ja puolittain kuu, joka oli

vastikään noussut taivaalle.

Äkkiä Monkin havahdutti tästä kenties vain teeskennellystä unesta ryhmä

sotamiehiä, jotka ryntäsivät esiin ilohuudoin ja tyrkkivät Monkin

telttatankoja jalallaan, samalla puhellen äänekkäästi, saadakseen hänet

hereille.

Siihen ei olisi niin suurta melua tarvittu. Kenraali avasi silmänsä.

"No, mitä on tekeillä, pojat?" hän kysyi.

"Kenraali", vastasivat monet äänet, "kenraali, te saatte illallisen."

"Olen jo illastanut", vastasi päällikkö levollisesti, "ja sulattelen

juuri rauhassa ateriaani, kuten näette. Mutta tulkaahan sisälle ja

sanokaa, mikä teidät tänne toi."

"Olemme siepanneet kalastaja-aluksen, joka oli viemässä kalaa

Newcastlen leiriin."

"Siinä teitte väärin, hyvät ystävät. Nuo lontoolaiset herrat ovat

nirsoja, he tahtovat saada ensimmäisen tarjoilun; nyt he joutuvat kovin

huonolle tuulelle, ja tänä iltana ja huomenna he ovat aivan

armottomasti kiukuissaan. Uskokaa minua, säädyllinen kohteliaisuus

vaatisi lähettämään takaisin herra Lambertille hänen kalansa ja

kalastajansa, jollei..." Kenraali mietti tovin.

"Mitä lajia kalastajia ne ovatkaan?" tiedusti hän sitten.

"Picardielaisia merimiehiä, jotka ovat pyydystelleet Ranskan tai

Hollannin rannikolla, kunnes myrsky heitti heidät meidän vesillemme."

"Puhuuko heistä kukaan meidän kieltämme?"

"Laivuri lausui meille joitakuita sanoja englanniksi."

Kenraalin epäluuloisuus vilkastui mikäli keskustelu kehittyi

pitemmälle.

"Hyvä on", hän sanoi. "Tahdon nähdä nuo miehet; tuokaa heidät tänne."

Muuan upseeri läksi heti asialle.

"Montako heitä on?" jatkoi Monk; "ja millainen heidän aluksensa on?"

"Heitä on kymmenen tai kaksitoista, herra kenraali; vene on

jonkunlainen jaala, näköjään hollantilaista rakennetta."

"Ja sanotte heidän olleen viemässä kalaa Lambertin leiriin?"

"Niin, herra kenraali. He näkyvätkin saaneen melkoisen runsaan

saaliin."

"No, tarkastammepa asiaa", virkkoi Monk.

Samassa palasikin upseeri tuoden mukanaan laivurin, joka oli

viidenkymmenen ja viidenkuudetta ikävuoden väliltä, mutta reippaan

näköinen. Hän oli keskimittainen, käytti karkeata villaihokasta ja piti

lakkiansa silmille asti painettuna; vyössä heilui tukeva väkipuukko, ja

hänen käyntinsä ilmaisi merimiesten tavallista arvelevaisuutta, kun he

aluksensa vaarumisen johdosta eivät milloinkaan tiedä, saavatko laskea

jalkansa kannelle vai joutuvatko pysyttämään sen vain koholla, joten he

suuntailevat jokaisen askeleensa niin huolellisesti kuin paalua

juntaten.

Monk tähtäsi ovelan ja terävän katseensa pitkäksi toviksi kalastajaan,

joka tervehti häntä maalaisillemme luonteenomaisella puolittain

viekkaalla ja puolittain yksinkertaisella hymyllä.

"Puhutko englanninkieltä?" kysyi Monk sujuvasti ranskaksi.

"Ka hyvin kehnosti, mylord", vastasi laivuri.

Vastauksessa kuului pikemmin se nopea ja terävä ääntyminen, joka on

vallitsevana Loire-virran takana, kuin se hiukan venyttelevä

puheenlaatu, jota käytetään Ranskan läntisillä ja pohjoisilla

tienoilla.

"Mutta kuitenkin puhut sitä?" pitkitti Monk vielä kerran koetellakseen

hänen murrettaan.

"Oh, me merenkulkijat osaamme vähän kutakin kieltä!" vastasi kalastaja.

"Olet siis ammattikalastaja?"

"Nykyään kalastelen, mylord, ja kelpo tavalla. Nytkin on minulla juuri

vähintään puolentoista naulan painoinen harjus ja runsaasti

viisikymmentä punakalaa; on minulla myös apajallinen pieniä turskia,

parhaita paistettaviksi."

"Minusta kuulostaa kuin olisit kalastellut Gascognen lahdella etkä

Kanaalissa", huomautti Monk hymyillen.

"Etelästä tosiaan olenkin kotoisin; eihän se estäne olemasta hyvä

kalamies, mylord?"

"Ei suinkaan, ja minä ostan saaliisi. Mutta sano nyt suoraan, mitä

aioit tehdä?"

"Mylord, en tahdo salata, että olin rannikkoa pitkin lähdössä

Newcastleen, kun joukko ratsumiehiä, jotka kulkivat rannikkoa myöten

päinvastaiseen suuntaan, viittasivat alukseeni, että meidän oli hyvä

kääntyä teidän ylhäisyytenne leiriä kohti, jollemme halunneet

yhteislaukausta heidän musketeistaan. Kun en ollut varustautunut

sotaan", lisäsi kalastaja hymyillen, "oli minun toteltava."

"Mutta minkätähden olit menossa Lambertin luo mieluummin kuin minun?"

"Tahdon olla vilpitön, mylord; salliiko teidän ylhäisyytenne?"

"Kyllä, vieläpä tarpeen tullen käskenkin."

"No niin, mylord, olin lähdössä herra Lambertin leiriin, koska

kaupunkilaisherrat maksavat hyvin, kun sitävastoin te skotlantilaiset

-- puritaanit, presbyteriläiset, uskonliittolaiset, miksi itseänne

tahtonettekaan nimitettävän -- syötte vähän, mutta maksatte vielä

vähemmän."

Monk kohautti olkapäitänsä, mutta hän ei voinut pidättyä samalla

hymyilemästä.

"Ja minkätähden tulet kalastelemaan meidän vesillemme, kun olet

etelästä kotoisin?"

"Syystä että tyhmyyttäni menin naimisiin Picardiessa."

"Vai niin; mutta Picardie ei ole Englannissa."

"Mylord, ihminen laskee haaksensa merelle, mutta Jumala ja tuuli

hoitavat muun, vieden aluksen, minne tahtovat."

"Tarkoituksenasi ei siis ollut pistäytyä tänne päin?"

"Ei toki."

"Ja mitä kautta siis tulit?"

"Me olimme paluumatkalla Ostendesta, missä oli jo nähty makrilleja, kun

navakka etelätuuli ajoi meidät ulohtaalle. Huomatessamme hyödyttömäksi

taistella tuulta vastaan heittäysimme ajelehtimaan. Ei kuitenkaan

tehnyt mielemme menettää hyvää saalistamme, joka siis oli myytävä

läheisimmässä englantilaisessa satamassa. Newcastle sattui olemaan

likinnä, ja kaupittelutilaisuutta kiitettiin meille erinomaiseksi,

koska sekä kaupunkiin että sen ulkopuolelle oli leiriytynyt sotaväkeä.

Kumpaisessakin leirissä oli joukko hyvin rikkaita ja hyvin nälkäisiä

aatelismiehiä, vakuutettiin meille edelleen, ja niinpä suuntasin

kulkumme Newcastlea kohti."

"Ja missä ovat kumppanisi?"

"Ka, he jäivät haakseen; he ovat pelkkiä matruuseja, ilman

minkäänlaista sivistystä."

"Kun sinä itse sitävastoin...?" sanoi Monk.

"Hoo, minä olen kierrellyt laajalti maailmaa isäni kanssa", kertoi

laivuri naurahtaen, "ja tiedän, mitä sou, écu, pistoli, louisdori ja

kaksois-louisdori ovat kaikilla Euroopan kielillä. Miehistöni

luottaakin minuun kuin oraakkeliin ja tottelee minua kuin amiraalia."

"Sinä se siis valitsit herra Lambertin edullisempana ostajana?"

"Kukapa muukaan. Ja sanokaahan suoraan, mylord, erehdyinkö?"

"Sen saat piankin nähdä."

"Joka tapauksessa, mylord, jos asiassa on vikaa, niin syy on minussa;

älköön siitä pahastuttako kumppaneilleni."

"Siinä on nokkela veitikka", ajatteli Monk.

Jälleen tovin äänettömänä tähysteltyään kalastajaa hän kysyi: "Sanoit

tulevasi Ostendesta?"

"Niin, mylord, sieltä viimeksi."

"Kuulit siis kai myöskin puhuttavan päiväntapauksista? Varmaankin sekä

Ranskassa että Hollannissa jonkun verran ajatellaan täkäläisiä oloja.

Mitä se mies hommailee, joka sanoo itseänsä Englannin kuninkaaksi?"

"Voi, mylord", huudahti kalastaja vilkastuen ja vilpittömästi

hyvillään, "sepä oli onnellinen kysymys, ja sitä ette voisi tiedustaa

soveliaammalta henkilöltä kuin minulta, sillä saan tosiaan annetuksi

siihen varman vastauksen! Ajatelkaas, mylord, kun poikkesin Ostendeen

myymään makrilleja, näin entisen kuninkaan kävelemässä hiekkasärkillä,

odotellen hevosia, joilla hän oli lähdössä Haagiin; hän oli pitkä,

kalpea mies, tummatukkainen ja katsannoltaan hieman korskea. Hän ei

näkynyt jaksavan kovinkaan hyvin, ja minä luulen, että Hollannin

ilmanala ei ole hänelle terveellinen."

Monk kuunteli tarkkaavasti kalastajan ripeätä, värikästä ja

monisanaista puhetta hänelle vieraalla kielellä; onneksi hän käytti

sitä itsekin aivan vaivattomasti, kuten mainitsimme. Laivuri puolestaan

lasketteli ranskaa ja englanninkieltä sekaisin, lisäten vielä joukkoon

moniaita sanoja, jotka eivät tuntuneet olevan mitään kieltä, syystä

että se oli gascognelaismurretta. Mutta hänen silmänsäkin haastoivat,

ja niin kaunopuheisina, että saattoi hyvinkin menettää virketyn sanan,

kun katse ilmaisi sen aivan selkeästi.

Kenraali näytti olevan yhä tyytyväisempi tutkistelunsa jatkuessa.

"Kuulit varmaankin sanottavan, että tuo entinen kuningas, joksi häntä

nimität, aikoi Haagiin jossakin nimenomaisessa tarkoituksessa?"

"Ka, kyllä", myönsi kalastaja, "oli siitä puhetta."

"Missä tarkoituksessa siis?"

"Aina vain siinä samassa", vastasi kalastaja; "eikö hänellä ole

mieleenlyöttymänä se aatos, että hänen pitää päästä takaisin

Englantiin?"

"Se on totta", virkahti Monk mietteissään.

"Siitä puhumattakaan", lisäsi laivuri, "että käskynhaltija...

tiedättehän, mylord, Willem II..."

"No?"

"Auttaa häntä siinä kyllä parhaansa mukaan."

"Ahaa, oletko kuullut sellaista?"

"En, mutta niin luulen."

"Sinä näyt perehtyneen politiikkaan?" sanoi Monk.

"Ka, me merenkulkijat, mylord, olemme niin tottuneet tutkimaan ilmaa ja

vettä, maailman kahta vaihtelevaisinta ilmiötä, että harvoin erehdymme

muustakaan."

"Kuulehan", sanoi Monk muuttaen puheenainetta, "väitetään, että sinä

toimitat meille hyviä ruokavaroja?"

"Parastani teen, mylord."

"Paljonko ensiksikin pyydät kaloistasi?"

"En ole niin tyhmä, että rupeisin määräämään hintaa, mylord."

"Kuinka niin?"

"Koska saaliini joka tapauksessa kuuluu teille."

"Millä oikeudella?"

"Väkevämmän oikeudella."

"Mutta aikomuksenani kuitenkin on maksaa."

"Olette hyvin jalomielinen, mylord."

"Ja täyden arvon mukaan."

"Niin paljon en pyydä."

"Mitä siis pyydät?"

"Saada vain poistua täältä."

"Minne? Kenraali Lambertinko luo?"

"Minäkö!" huudahti laivuri; "mitä minä Newcastlessa tekisin, kun

minulla ei enää ole kaloja?"

"Kuuntele minua kuitenkin."

"Kyllä kuulen."

"Neuvon sinua..."

"Mitä! Mylord tahtoo maksaa minulle ja vielä kaupanpäällisiksi antaa

hyvän neuvon! Mylord on ihan liian hyväntahtoinen."

Monk silmäili laivuria vielä tiukemmin kuin ennen, nähtävästi yhä

jonkun verran epäluuloisena.

"Niin, tahdon maksaa sinulle ja antaa samalla neuvon, sillä molemmat

seikat kuuluvat yhteen. Jos siis palaat Lambertin luo."

Laivuri teki päällään ja olkapäillänsä liikkeen, joka merkitsi:

"Koska hän pysyy siinä käsityksessä, niin on turha väittää vastaan."

"Niin älä kulje rämeikön poikki", jatkoi Monk. "Sinulla on rahoja

mukanasi, ja nevalla on muutamia minun asettamiani skotlantilaisia

väijytysosastoja. Se ei juuri ole taipuisaa väkeä ja ymmärtää huonosti

kieltä, jota puhut, vaikka se oikeastaan tuntuu olevan kolmeakin eri

kieltä. He voisivat helposti riistää sinulta, mitä olet minulta saanut,

ja kotimaahasi päästyäsi sanoisit: Kenraali Monkilla on toinen käsi

skotlantilainen ja toinen englantilainen, ja skotlantilaisella

kädellään hän ottaa takaisin, mitä on englantilaisella antanut."

"Oh, herra kenraali, minä lähden, minne vain haluatte, se on selvä

tosi", vakuutti kalastaja niin pelästyneesti, että hänen sävynsä täytyi

olla liioiteltu. "En pyydä muuta kuin jäädä tänne, jos tahdotte, että

jään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Monk, ja hänen huulillaan vilahti

huomaamaton hymy; "mutta telttaani en kuitenkaan voi sinua majoittaa."

"En sitä tarkoitakaan, mylord; haluan ainoastaan, että teidän

korkea-arvoisuutenne ilmoittaa minulle, minne katsotte sopivimmaksi

minun asettua. Eikä siinä kannata olla tarkkatuntoinen, sillä yksi yö

kuluu meiltä väleen missä hyvänsä."

"Sitten käskenkin viedä sinut takaisin alukseesi."

"Miten teidän korkea-arvoisuutenne vain suvaitsee. Mutta kerrassaan

kiitollinen olisin, jos siinä tapauksessa antaisitte saattolaisekseni

jonkun kirvesmiehen."

"Mitä varten?"

"No, kun nuo teidän armeijanne herrat hinauttivat hevosiaan köydestä

jaalaani ylös virtaa, kolhiutui alus sen verran rantakallioihin, että

minulla nyt on vähintään kaksi jalkaa vettä ruumassa, mylord."

"Sitä suurempi syy sinun olla pitämässä silmällä alusta, nähdäkseni."

"Olen täydellisesti käskettävissänne, mylord", sanoi kalastaja.

"Tyhjennytän kalavasut, minne haluatte; sitten mylord voi maksaa

minulle, mikäli suvaitsette, ja lähettää minut matkoihini, jos näette

hyväksi. Kyllä minun kanssani on helppo sovitella."

"Niin, niin, sinä olet kunnon mies", virkkoi Monk, jonka tutkiva katse

ei ollut kyennyt havaitsemaan vähäisintäkään varjoa laivurin silmien

selkeydessä. "Digby, hoi!" Adjutantti saapui.

"Viekää tämä kelpo mies kumppaneineen pikku kaupustelutelttoihin nevan

laitaan; siellä he ovat aluksensa lähellä ja heidän ei kuitenkaan

tarvitse viettää yötänsä virralla. Mitä nyt, Spithead?"

Spithead oli kersantti, jolta Monk oli illallisekseen lainannut

kappaleen purutupakkaa. Kenraalin kysymyksen aiheutti nyt hänen tulonsa

telttaan kutsumattomana.

"Mylord", ilmoitti kersantti, "muuan ranskalainen aatelismies saapui

äsken etuvartiolinjalle ja pyrkii teidän armonne puheille."

Tämä tietysti lausuttiin englanniksi, mutta vaikka keskustelu tapahtui

tällä kielellä, tuli laivuri ilmaisseeksi ihmetystään liikahduksella,

jota Monk kersanttiinsa kääntyneenä ei huomannut.

"Ja kuka se aatelismies on?" kysyi kenraali.

"Kyllä hän esitteli itsensä, mylord", vastasi Spithead, "mutta nuo

pahuksen ranskalaiset nimet ovat niin vaikeasti lausuttavia

skotlantilaiselle kurkulle, että minä en saanut sitä painumaan

mieleeni. Mutta vahtisotamiesten tietämän mukaan hän on se sama, joka

eilen esittäysi levähdyshetkellä ja jota teidän armonne ei tahtonut

ottaa vastaan."

"Se on totta; pidin silloin sotaneuvottelua."

"Päättääkö mylord jotakin tuon aatelismiehen suhteen?"

"Tuotakoon hänet tänne."

"Käytämmekö mitään varokeinoja?"

"Millaisia?"

"Voisimme esimerkiksi asettaa siteen hänen silmilleen."

"Mitäpä se hyödyttäisi? Hän ei voi nähdä muuta kuin mitä haluan

näyttääkin, nimittäin että ympärilläni on yksitoistatuhatta urhoa,

jotka eivät pyydä parempaa kuin saada vuodattaa verensä parlamentin,

Skotlannin ja Englannin kunniaksi."

"Entä tämä mies, mylord?" tiedusti Spithead viitaten laivuriin, joka

oli puhelun aikana seissyt ihan hievahtamattomana kuin mies, joka näkee

ja kuulee, muttei ymmärrä.

"Kas, minä unohdin!" sanoi Monk.

Ja kalastajaan kääntyen hän virkkoi:

"Tapaamme sittemmin, hyvä mies; olen valinnut sinulle yösijan. Viekää

hänet mukananne, Digby. Älä pelkää mitään; rahat lähetetään sinulle

hetimiten."

"Kiitoksia, mylord!" sanoi laivuri, ja hän poistui kumartaen, Digbyn

saattamana.

Sadan askeleen päässä teltasta hän tapasi jälleen toverinsa, joiden

vilkas supattelu tuntui ilmaisevan levottomuutta.

Mutta hänen viittauksensa näytti rauhoittavan heitä.

"Hei, pojat, tulkaa tänne vain!" sanoi laivuri; "hänen

korkea-arvoisuutensa maksaa jalomielisesti täyden hinnan kaloistamme ja

osoittaa meille hyväntahtoisesti makuupaikankin."

Kalastajat liittyivät esimieheensä, ja Digbyn johtamana pikku joukkue

marssi kaupustelutelttoja kohti. Matkalla kalastajat hämyssä

sivuuttivat vartion, joka oli viemässä ranskalaista aatelismiestä

kenraali Moukin luo.

Aatelismies istui hevosen selässä väljään viittaan kietoutuneena, joten

laivuri ei saanut nähdyksi tulijan kasvoja, niin utelias kuin hän

näyttikin olevan. Aatelismies sitävastoin ei vastaantulevaan ryhmään

vilkaissutkaan, hän kun ei aavistanut, että siinä kulki hänen omia

maanmiehiään.

Adjutantti sijoitti vieraat jokseenkin siistiin telttaan, josta erään

irlantilaisen kenttäkaupustelijattaren käskettiin siirtyä kuuden

lapsensa kanssa etsimään muuta yösijaa. Roihuava nuotio paloi teltan

edustalla ja levitti purppurahohdettaan rämeikön ruohoisille

lammikoille, joiden pinta karehti raikkaan yötuulen henkäyksessä.

Kalastajien majoituttua adjuantti toivotti heille hyvää yötä, samalla

huomauttaen, että teltta-aukkoon näkyivät Tweedilla keinuvan jaalan

mastot, mikä oli todistuksena siitä, että se ei ollut vielä uponnut.

Tämä havainto tuntui sanomattomasti ilahduttavan laivuria.

24.

Aarre.

Ranskalainen aatelismies, jonka Spithead oli ilmoittanut Monkille, ei

vartiopaikkain ohi kulkiessaan ollenkaan silmäillyt ympärilleen, jottei

olisi näyttänyt tunkeilevalta. Käskyn mukaan hänet opastettiin

kenraalia telttaan. Aatelismies jätettiin yksikseen teltan

eteissuojaan, missä hän odotti Monkia.

Tämä ei viivytellytkään kauemmin kuin oli tarvis hänen kuullakseen

partion tiedonannon ja kankaisen väliseinän raosta tarkastaakseen

puheillepyrkijän ulkomuotoa.

Saattueen ilmoitus epäilemättä vakuutti aatelismiehen käyttäytyneen

mitä hienotuntoisimmin, sillä kenraalin suoman vastaanoton

ensimmäinenkin vaikutelma oli jo suosiollisempi kuin muukalainen

saattoi odottaa tällaisena hetkenä ja niin epäluuloisen miehen taholta.

Nähdessään vieraan edessään Monk tapansa mukaan kuitenkin suuntasi

häneen terävän tähystyksensä, jonka toinen puolestaan kesti näköjään

tuntematta hämiä tai levottomuutta. Kotvasen kuluttua kenraali antoi

kädellään ja päällänsä merkin, että hän odotti saavansa kuulla tämän

käynnin aiheen.

"Mylord", aloitti aatelismies virheettömällä englanninkielellä, "olen

tärkeällä asialla pyytänyt päästä teidän korkea-arvoisuutenne

puheille."

"Monsieur", vastasi Monk ranskaksi, "mannermaalaiseksi puhutte

kieltämme tavattoman puhtaasti. Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi,

sillä kysymykseni on epäilemättä hieman epäkohtelias: puhutteko

ranskaakin yhtä keveästi?"

"Ei ole mikään ihme, mylord, että olen jossakin määrin tutustunut

englanninkieleen; olen nuoruudessani asunut Englannissa ja sittemmin

tehnyt tähän maahan kaksi matkaa."

Nämä sanat lausuttiin sillä puhtaalla ranskankielellä, joka ei

ainoastaan ilmaise ranskalaista syntyperää, vaan erityisesti

kotipaikkaoikeutta Toursin ympäristöllä.

"Ja missä päin Englantia olette oleskellut, monsieur?"!

"Nuoruudessani asuin Lontoossa, mylord. Sitten tein v. 1635 vaiheilla

huvimatkan Skotlantiin; lopuksi oleskelin v. 1648 jonkun aikaa

Newcastlessa ja juuri luostarissa, jonka puutarhat nyt ovat armeijanne

hallussa."

"Suokaa minulle anteeksi, monsieur, mutta käsittänettehän näiden

kysymysten tarkoituksen?"

"Minua ihmetyttäisi, mylord, jollei minulle niitä esitettäisi."

"Miten voin nyt palvella teitä, monsieur, ja mitä haluattekaan

minulta?"

"Asiani on tällainen, mylord, -- mutta sitä ennen, olemmeko kahden

kesken?"

"Täydellisesti, monsieur, lukuunottamatta vahtisotilasta, joka

vartioitsee meitä."

Tämän virkkaessaan Monk siirsi kädellään syrjään teltan ovikaistaleen

ja osoitti aatelismiehelle, että vartiosoturi oli asetettu korkeintaan

kymmenen askeleen päähän, joten hänellä oli sekunnissa saatavana

aineellista apua, jos vain huusi sitä.

"Niin ollen, mylord", sanoi aatelismies niin tyynesti kuin hän olisi jo

kauan kuulunut kenraalin ystäväpiiriin, "noudatan vakaata päätöstäni

ryhtyä keskusteluun teidän korkea-arvoisuutenne kanssa, koska tiedän

teidät kunniantuntoiseksi mieheksi. Asiani laatu muuten todistaakin,

kuinka suuressa arvossa pidän teitä."

Kummastellen tällaista puhuttelua, joka edellytti vähintään

tasa-arvoisuutta hänen ja ranskalaisen aatelismiehen kesken, Monk loi

tutkivan silmäyksen vieraaseensa ja sanoi hiukan ivallisella

äänenpainolla, vaikka hänen kasvojensa ilme ei vähääkään muuttunut:

"Kiitän teitä, monsieur, mutta ensiksikin, kuka olettekaan, sallikaa

minun tiedustaa?"

"Mainitsin kyllä nimeni kersantillenne, mylord."

"Suokaa hänelle anteeksi, monsieur; hän on skotlantilainen, ja hänen

kävi liian vaikeaksi muistaa sitä."

"Olen kreivi de la Fère, monsieur", virkkoi Atos kumartaen.

"Kreivi de la Fère?" toisti Monk muistellen. "Pyydän aneeksi, monsieur,

mutta minusta tuntuu, että kuulen nimenne ensi kertaa. Onko teillä joku

asema Ranskan hovissa?"

"Ei mitään. Olen pelkästään aatelismies."

"Onko teillä muuten mitään arvosijaa?"

"Kuningas Kaarle I teki minusta Sukkanauha-ritarin, ja kuningatar Anna

Itävaltalainen antoi minulle Pyhän Hengen tähdistön ritarimerkin. Muita

arvonimityksiä ei minulla ole."

"Sukkanauha-ritari! Pyhän Hengen tähdistön jäsen! Te olette

kumpaisenkin maan ylimmän arvoluokan edustaja, monsieur?"

"Niin."

"Millä perusteella on sellainen suosio tullut osaksenne?"

"Heidän majesteeteilleen tekemieni palvelusten johdosta."

Monk katseli hämmästyksissään miestä, joka hänestä näytti samalla

kertaa niin vaatimattomalta ja niin suurelta. Sitten hän sanoi

ikäänkuin luopuen yrittämästä tunkeutua tähän salaperäiseen

yksinkertaisuuteen ja ylhäisyyteen, josta vieras ei näkynyt olevan

halukas antamaan hänelle sen parempaa selvitystä kuin hän jo oli

saanut:

"Te kai eilen ilmoittauduitte etuvartiolle?"

"Niin, mylord, mutta minua ei laskettu esille."

"Monet upseerit, monsieur, eivät päästä ketään leiriinsä, liiatenkaan

todennäköisen taistelun aattona. Minä en ole virkaveljieni kaltainen

enkä tahdo pidättää ketään luotani. Kaikkia mielipiteitä on mielestäni

hyvä kuunnella; kaikki vaarat ovat Jumalan lähettämiä, ja niiden

punnitsemiseen on Hän suonut minulle tarmoa. Teidän esteenänne olikin

eilen vain se seikka, että pidin sotaneuvottelua. Tänään olen vapaa,

puhukaa siis."

"Mylord, teillä on sitä suurempi syy vastaanottaa minut, kun asiani ei

koske odotettavissa olevaa taisteluanne kenraali Lambertin kanssa eikä

leiriänne. Tänne tullessani pidinkin päätäni käännettynä toisaalle,

jotten olisi nähnyt miesvoimaanne, ja suljin silmäni telttain kohdalla,

jäädäkseni niiden järjestelystä tietämättömäksi. Ei, mylord, tulin

aivan yksityisellä asialla."

"Puhukaa siis, monsieur", kehoitti Monk uudestaan.

"Minulla oli vastikään kunnia mainita teidän ylhäisyydellenne", jatkoi

Atos, "että olen asustanut Newcastlessa. Se tapahtui kuningas Kaarle

I:n aikaan, silloin kun skotlantilaiset luovuttivat kuningas-vainajan

herra Cromwellille."

"Tiedän", virkahti Monk kylmäkiskoisesti.

"Minulla oli sillähaavaa mukanani suurehko summa kultaa, ja päivää

ennen taistelua -- kenties jollakin tavoin aavistellen seuraavan päivän

käännettä -- kätkin sen Newcastlen luostarin isoimpaan kellariin,

siihen torniin, jonka huipun näette täältä kuutamon hopeoimana.

Aarteeni on siis haudattuna sinne, ja nyt tulin pyytämään teidän

korkea-arvoisuutenne lupaa korjata omaisuuteni toiseen talteen,

ennenkuin kenties taistelu kääntyy tälle taholle, jolloin miina tai muu

sotatapaus saattaa hävittää rakennuksen, hajoittaen kultani tai

toimittaen sen päivänvaloon sotamiesten saaliiksi."

Monk oli ihmistuntija; hän näki kreivin kasvojen kuvastavan kaikkea

mahdollista tarmokkuutta, älyä ja ymmärtäväisyyttä. Senvuoksi hän ei

voinut ranskalaisen aatelismiehen ilmoituksessa havaita muuta kuin

ylevää luottavaisuutta, ja hän näytti tulevan siitä syvästi

liikuttuneeksi.

"Monsieur", hän sanoi, "te olette tosiaan arvostellut minua oikein.

Mutta kannattaako summa tavoittamisen vaivaa? Ja luuletteko edes, että

se on todellakin säilynyt kätkössään?"

"Se on ihan epäilemättömästi tallella, monsieur."

"Siinä vastaus toiseen kysymykseeni, mutta mitä arvelette toisesta?

Kysyin teiltä, onko summa niin suuri, että sen perimistä kannattaa

yrittääkään."

"Kyllä se on melkoinen, mylord, sillä minä kaivoin maahan kahteen

nassakkaan sullottuna miljoonan."

"Miljoonan!" huudahti Monk, jota Atos vuorostaan nyt silmäili tiukasti

ja tutkivasti.

Monk huomasi sen, ja hänen epäluuloisuutensa heräsi jälleen.

"Tämä mies virittää minulle ansaa", ajatteli hän. "Tahtoisitte siis",

hän virkkoi, "hankkia jälleen haltuunne tuon summan?"

"Jos sallitte, mylord."

"Tänäänkö?"

"Vielä tänä iltana, niiden olosuhteiden takia, jotka teille mainitsin."

"Mutta, monsieur", huomautti Monk, "kenraali Lambert on yhtä lähellä

luostaria kuin minäkin. Minkätähden ette kääntynyt hänen puoleensa?"

"Syystä että tärkeissä asioissa on toteltava vaistoaan ennen kaikkea,

mylord. No niin, kenraali Lambert ei herätä minussa samaa luottamusta

kuin te."

"Olkoon menneeksi, monsieur; toimitan teille takaisin rahanne, jos ne

vielä ovat siellä. Mutta voihan silti sattua että niitä ei enää löydy.

Vuodesta 1648 on kaksitoista vuotta kulunut, ja sillä aikaa on paljon

tapahtunut."

Monk toisti tämän muistutuksensa nähdäkseen, käyttäisikö ranskalainen

aatelismies täten avautunutta pääsytietä mutta Atos ei edes silmää

räväyttänyt.

"Vakuutan teille, mylord", sanoi hän lujalla äänellä, "että ne kaksi

nassakkaa varman uskoni mukaan eivät ole vaihtaneet paikkaa eivätkä

omistajaa."

Vastaus häivytti Monkin mielestä yhden epäluulon, mutta herätti sijalle

toisen.

Tämä ranskalainen oli varmaankin lähetetty johdattamaan parlamentin

suojelijaa johonkin harha-askeleeseen; tieto kulta-aarteesta oli

kaiketi vain veruke, jolla tahdottiin houkutella hänen voitonhimoaan.

Tuota aarretta ei voinut olla olemassa. Monkin piti vain saada itse

teossa näytetyksi toteen ranskalaisen aatelismiehen juonen

valheellisuus kääntää vihollistensa keksimä eksytysyritys voitoksi

maineelleen. Samassa olikin Monk selvillä menettelystään.

"Monsieur", hän sanoi Atokselle, "suonette minulle kunnian ottaa osaa

illalliseeni?"

"Kiitän, mylord", vastasi Atos kumartaen, "sillä te osoitatte minulle

suosiollisuutta, jonka arvoiseksi tunnen itseni, koska oma

kiintymykseni liittää minua teihin yhä enemmän."

"Epäröimätön suostumuksenne tarjoukseeni on minulle sitä suurempi

kohteliaisuus, kun keittiööni kuuluu vain pieni henkilökunta ja

muonanhankkijani ovat tänä iltana palanneet tyhjin käsin. Jollei muuan

teidän kansallisuuteenne kuuluva kalastaja olisi eksynyt leiriini,

olisi kenraali Monkin täytynyt tänään käydä levolle illallisettaan. Nyt

on minulla siis kuitenkin tuoretta kalaa, mikäli myyjä vakuutti."

"Mylord, vastaanotan tarjouksenne etupäässä vain saadakseni kunnian

viipyä seurassanne hieman pitempään."

Tämän kohteliaisuuksien vaihdon jälkeen, jollaikaa kenraali ei ollut

unohtanut rahtuakaan varovaisuudestaan, katettiin honkapöydälle

illallinen tai sen niminen ainakin. Päällikkö viittasi kreivi de la

Fèreä istumaan pöydän ääreen ja asettui itse vastapäätä. Ylhäisille

pöytäkumppanuksille tuotu ainoa ruokalaji, vadillinen keitettyä kalaa,

tuntui kelpaavan nälkäiselle vatsalle enemmän kuin hemmoitellulle

herkutteluhalulle.

Heidän siten aterioidessaan -- syöden kalaa ja kulautellen

huonoa olutta -- Monk antoi kertoilla itselleen viimeisistä

frondelaistapauksista, prinssi de Condén ja kuninkaan kesken tehdystä

sovinnosta ja hänen majesteettinsa oletetusta naimisiinmenosta

infantinna Marie Thérèsen kanssa. Mutta molemmin puolin karteltiin

ollenkaan kajoamasta niihin valtiollisiin harrastuksiin, jotka

tällähaavaa olivat Englannille, Ranskalle ja Hollannille yhteisinä tai

oikeastaan eroittivat niitä toisistaan.

Keskustelu toi Monkiin varmuuden seikasta, jonka hän oli havainnut jo

ensimmäisistä sanoista, nimittäin että hän oli tekemisissä miehen

kanssa, jolla oli korkea yhteiskunnallinen asema.

Tällainen mies ei voinut olla salamurhaaja, ja Moukista tuntui

mahdottomalta luulla häntä vakoojaksikaan; mutta Atoksessa ilmeni

samalla kertaa niin suurta oveluutta ja lujuutta, että Monk arveli

voivansa päätellä hänet salaliittolaiseksi.

Heidän noustuaan pöydästä Monk aloitti jälleen äskeisestä:

"Uskotte siis aarteenne olevan tallella, monsieur?"

"Niin, mylord."

"Ihan tosissanne?"

"Aivan ehdottomasti."

"Ja te luulette kykenevänne löytämään jälleen paikan, johon se on

haudattu?"

"Ensi näkemällä."

"No niin, monsieur", sanoi kenraali, "pelkästä uteliaisuudesta tulenkin

mukaan. Ja seurani on teille tarpeellinenkin, sillä ilman minua tai

jotakuta upseeriani teille kävisi peräti työlääksi kulkea leirini

läpi."

"En sallisi teidän vaivautua minun tähteni, kenraali, jollen todella

tarvitsisi seuraanne; mutta suostun tarjoukseenne tunnustaen, että se

ei ainoastaan ole minulle suuri kunnia vaan myöskin välttämätön."

"Haluatteko, että otamme väkeä saattueeksemme?" kysyi kenraali.

"Sitä luulen tarpeettomaksi, ellette itse näe siihen aihetta. Kaksi

miestä ja hevonen hyvin riittävät noiden kahden nassakan

kuljettamiseksi purteen, jolla tänne saavuin."

"Mutta onhan kuokittava ja kaivettava maata, kangottava ylös kiviä;

varmaankaan ette aio suoriutua siitä työstä omin käsin?"

"Ei ole tarvis kaivaa eikä kuokkia, kenraali. Aarre on kätketty

luostarin hautaholviin. Paaden alla, johon on kiinnitetty iso

rautarengas, on neljä porrasastuinta. Nassakat ovat vierekkäin

näiden juurella, peitettyinä ruumisarkun muotoon iskostetulla

kipsikerroksella. Ohjauksenani on sitä paitsi muistokirjoitus, josta

paasi on tunnettavissa, ja koska minä en näin arkaluontoisessa ja

luottamusta vaativassa asiassa tahdo salata mitään teidän

korkea-arvoisuudeltanne, mainitsen sen tässä:

"_Hic jacet venerabilis Petrus Gulielmus Scott, Canon Honorab.

conventus Novi Castelli. Obiit quarta et decima Feb. ann. Dom. MCCVIII.

Requiescat in pace."_[24]

Monk ei menettänyt sanaakaan kuuluvistaan. Häntä hämmästytti, että mies

saattoi olla joko niin harvinaisen kavala ja näytellä osaansa niin

verrattomasti tai niin avomielisen luottavainen pyytäessään saada

korjata talteen miljoonansa olosuhteissa, joissa tikarinpisto voi

helposti vaarantaa sen, -- keskellä armeijaa, joka olisi pitänyt

varkautta laillisena hyvityksenä.

"Hyvä on", hän sanoi, "tulen mukaan, ja seikkailu näyttää minusta niin

ihmeelliseltä, että kannankin itse soihtua."

Tämän lausuessaan hän sitaisi kupeelleen lyhyen miekan, pisti vyöhönsä

pistoolin ja paljasti samalla ihokkaansa avautuessa hienorenkaisen

teräspaidan, joka oli aiottu suojaksi salamurhaajan survaisulta.

Sitten hän otti vasempaan käteensä skotlantilaisen tikarin ja sanoi

Atokseen kääntyen:

"Oletteko valmis, monsieur?"

"Minä olen."

Atos valmistausi päin vastoin kuin Monk. Hän irroitti väkipuukkonsa ja

laski sen pöydälle, päästi soljesta hankkiluksensa ja asetti tikarin

viereen miekkansakin, avasi sitten teeskentelemättömästi ihokkaansa

nauhasolmut ikäänkuin ottaakseen esille nenäliinansa ja antoi paljaan

rintansa kuultaa hienon batistipaidan alta. Hänellä ei siis ollut

hyökkäys- eikä puolustusaseita.

"Kerrassaan kummallinen mies!" ajatteli Monk. "Hän lähtee ihan

aseettomana. Mutta varmaankin hänellä on väijytys sovitettuna

jonnekin."

"Kenraali", virkkoi Atos ikäänkuin arvaten hänen epäluulonsa, "te

tahdotte, että me olemme perillä yksin, ja se on hyvä. Mutta suuren

päällikön ei sovi koskaan huimapäisesti antautua alttiiksi

yllätyksille. On pimeä, nevan poikki kulkiessamme voi esiintyä vaaroja.

Ottakaa saattue."

"Olette oikeassa", myönsi Monk.

Hän huusi:

"Digby!"

Adjutantti saapui.

"Viisikymmentä miestä, miekat ja muskelit mukana", käski hän.

Ja hän vilkaisi Atokseen.

"Se on liian vähän, jos ilmenee vaaraa", sanoi Atos, "ja liian paljon,

jollei mitään satu."

"Lähden yksin", peruutti Monk. "En tarvitse ketään, Digby. Tulkaa,

monsieur."

25.

Nevalla.

Lähtiessään leiristä Tweediä kohti Atos ja Monk kulkivat maantietä,

jota myöten Digby oli tuonut leiriin kalastajat. Tämä taival esitti

katseille, mitä suuria muutoksia ihmiset saavat aikaan luonnossa, ja

sellaiset ilmiöt tehosivat erityisesti niin herkkään ja vilkkaaseen

mielikuvitukseen kuin Atoksen oli. Hän silmäili vain noita autioita

tienoita; Monk sitävastoin piti silmällä ainoastaan Atosta, joka

vuoroin taivaalle ja maan pinnalle tähystellen etsi, mietti ja

huokaili,

Digby oli alussa joutunut hiukan ymmälle kenraalin viime käskystä ja

etenkin äänenpainosta, jolla se lausuttiin, Hän oli seurannut öisiä

vaeltajia parinkymmenen askeleen matkan, mutta kenraalin kääntyessä

katsomaan ikäänkuin ihmeissään siitä, että hänen määräystään ei

täsmällisesti toteltu, adjutantti oli oivaltanut olevansa väärässä ja

palasi telttaansa.

Hän arveli kenraalin tahtovan tuntemattomana tehdä leirissä tuollaisen

yöllisen kierroksen, jota yksikään kokenut sotapäällikkö ei lyö laimin

ratkaisevan taistelun edellä. Siinä tapauksessa hän selitti Atoksen

läsnäolon siltä kannalta kuin käskyläinen tulkitsee kaikkea esimiehensä

käytöksessä ilmenevää salaperäisyyttä. Atos saattoi olla ja Digbyn

silmissä hänen täytyikin olla vakooja, jonka tiedoista kenraalilla oli

hyötyä.

He olivat samonneet noin kymmenen minuuttia telttojen ja vartiopaikkain

välitse, joita oli tiheämmässä päämajan lähistöllä, kun Monk poikkesi

kapealle tielle, joka haarautui kolmelle taholle. Vasemmanpuolinen

haara johti virralle, keskimmäinen rämeikön poikki Newcastlen

luostariin ja oikeanpuolinen Monkin leirin etuvartiolinjalle eli

lähinnä Lambertin armeijaa sijaitsevalle rintamaketjulle. Virran

vastapäisellä rannalla oli Monkin uloin vartio vakoilemassa vihollisen

liikkeitä. Siihen kuului sataviisikymmentä skotlantilaista, jotka

olivat uimalla menneet Tweedin yli; hyökkäyksen tapahtuessa heidän piti

uida takaisin ja panna toimeen hälytys. Mutta kun täällä päin ei ollut

siltaa ja Lambertin sotamiehet eivät olleet niin rivakoita viskautumaan

veteen kuin Monkin, ei jälkimmäinen näyttänyt olevan kovinkaan

huolissaan häiritsemisestä tältä taholta.

Tällä puolella virtaa, noin viidensadan askeleen päässä vanhasta

luostarista, oli kalastajilla asuntonsa keskellä pientä telttojen

ryhmää; sen olivat pystyttäneet läheisimpien heimojen sotamiehet,

joilla oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa.

Koko kirjava sekamelska esiintyi kuutamolla mieleenpainuvana kuvana.

Puolittainen hämy kaunisti jokaista yksityiskohtaa, ja valo, tämä

imartelija, joka kiintyy yksinomaan ilmiöiden loistavaan puoleen,

tavoitti jokaisesta ruostuneesta musketista vielä kajoamatonta pintaa

ja kaikista kangastilkuista valkoisinta ja vähimmin tahriutunutta osaa.

Kävellen tämän tumman maiseman halki, jolle kuun hopeinen hohde ja

hiipuvien nuotioiden punerrus soivat kaksinaista valaistusta, Monk siis

Atoksen kanssa saapui kolmen tien yhtymäkohtaan. Hän seisahtui ja

virkkoi kumppanilleen:

"Monsieur, tunnetteko tien?"

"Ellen erehdy, kenraali, johtaa keskimmäinen tie suoraan

luostarialueelle."

"Aivan oikein; mutta me tarvitsemme valoa voidaksemme tunkeutua

holviin."

Monk kääntyi katsomaan taakseen.

"Kas, Digby näkyy lopultakin seuranneen meitä", hän sanoi. "Sen

parempi; hän toimittaa meille mitä tarvitsemme."

"Niin, kenraali, -- tuolla häämöittää tosiaan mies, joka on tuokion

aikaa tullut perässämme."

"Digby!" huusi Monk; "tulkaa tänne, Digby!"

Mutta haamu vain liikahti hämmästyneesti eikä totellut; lähenemisen

sijasta se peräytyi, kyyristyi ja katosi pitkin vasemmapuolista

piennarta, suunnaten kulkunsa kalastajien asunnolle päin.

"Ei se näykään olleen Digby", virkkoi Monk.

Kumpainenkin oli katseellaan seurannut huvennutta varjoa. Mutta mies,

joka hiipii liikkeellä kello yhdentoista tienoissa illalla leirissä,

missä makailee alun toistakymmentätuhatta soturia, ei ole mikään niin

tavaton ilmiö, että tuo katoaminen olisi herättänyt Atoksessa ja

Monkissa levottomuutta.

"Koska kuitenkin tarvitsemme pikipannua, lyhtyä tai soihtua

nähdäksemme, minne laskemme jalkamme, niin hankkikaamme sellainen",

sanoi Monk.

"Ensimmäinen sotamies, jonka tapaamme, voi valaista meille, kenraali",

huomautti Atos.

"Ei", sanoi Monk koetellakseen, oliko kreivi de la Fèrellä ja

kalastajilla mitään keskinäistä ymmärtämystä, "mieluummin otan jonkun

noista ranskalaisista merimiehistä, jotka illalla kävivät myymässä

minulle kalaa. He purjehtivan pois huomenna ja säilyttävät senvuoksi

paremmin salaisuuden. Jos sitävastoin skotlantilaisessa armeijassa

leviäisi huhu, että Newcastlen luostarista löytyy aarteita, niin

ylämaalaiseni luulisivat, että jokaisen paaden alla on miljoona

kätkettynä, ja piankaan ei olisi kiveä kiven päällä koko

rakennuksessa."

"Miten vain tahdotte, kenraali", vastasi Atos niin luonnollisella

äänellä, että hänelle oli ilmeisesti yhdentekevää, käytettiinkö apurina

sotamiestä vai kalastajaa.

Monk lähestyi tietä, jonka taakse äskeinen haamu oli kadonnut, ja

kohtasi nyt partion, joka telttojen ympäri kiertäen oli menossa

päämajan päin. Kenraali ja hänen kumppaninsa pysäytettiin, mutta he

pääsivät jatkamaan matkaansa lausuttuaan tunnussanan.

Muuan melun havahduttama sotamies kohottausi viitassaan nähdäkseen,

mitä oli tekeillä.

"Kysykää häneltä, missä kalastajat ovat", supatti Monk Atokselle; "jos

minä tiedustaisin, niin hän tuntisi minut."

Atos lähestyi sotamiestä, ja tämä osoitti hänelle teltan;

aarteenhakijat astelivat heti sen luo.

Kenraalista näytti kuin juuri hänen lähestyessään olisi äskeisen haamun

näköinen varjo vilahtanut tähän telttaan, mutta perille tullessaan hän

uskoi erehtyneensä, sillä kaikki nukkuivat sikin sokin, ja näkyi vain

sääriä ja käsivarsia kietoutuneina toisiinsa.

Atos jäi teltan ulkopuolelle, jotta hänen ei epäiltäisi olevan

salaisissa väleissä maanmiestensä kanssa.

"Hei, herätkää!" huusi Monk ranskaksi.

Pari kolme nukkujaa nousi.

"Tarvitsen miestä, joka valaisee minulle", jatkoi Monk.

Kaikki liikahtivat nyt, muutamat kohosivat istualle ja toiset suoraa

päätä jalkeille. Laivuri oli noussut ensimmäisenä.

"Teidän korkea-arvoisuutenne voi luottaa avuliaisuuteemme", hän vastasi

äänellä, joka hätkähdytti Atosta. "Minne on lähdettävä?"

"Saat nähdä. Lyhty, pian tänne lyhty!"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Tahdotteko, että minä tulen

saattajaksi?"

"Sinä tai joku muu, sillä ei ole väliä, kunhan vain saan jonkun

valaisemaan."

"Kummallista!" ajatteli Atos; "tuon kalastajan ääni ihmetyttää minua!"

"Iskekää tulta, te toiset!" huusi laivuri; "joutuin nyt!"

Sitten hän kääntyi likinnä seisovaan kumppaniinsa ja lisäsi hiljaa:

"Mene sinä valaisemaan, Menneville, ja pysyttele valmiina kaikkeen."

Muuan kalastaja iski tuluksilla valkean taulapalaan ja sytytti siitä

rikkitikun, jolla pisti tulen lyhtynsä kynttilään.

Koko teltta kävi heti valoisaksi.

"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi kenraali Atokselta, joka käänsi

kasvonsa pois valosta.

"Kyllä, kenraali", vastasi hän.

"Kas, se ranskalainen aatelismies!" virkkoi laivuri hiljaa. "Hitto,

olipa oiva aatos, että päätin lähettää sinut, Menneville! Se nyt olisi

puuttunut, että hän olisi tuntenut minut! Valaise pois vain!"

Tämä lausuttiin teltan perällä ja niin varovasti, että Monk ei voinut

kuulla siitä sanaakaan. Hän sitäpaitsi juttelikin Atoksen kanssa.

Menneville valmistausi sillaikaa tai oikeastaan vastaanotti

päällikkönsä ohjeita.

"No?" kysyi Monk.

"Tullaan, kenraali", vastasi kalastaja.

Monk, Atos ja opas läksivät liikkeelle.

"Se on mahdotonta!" tuumi Atos itsekseen. "Kuinka saatoin kuvitellakaan

mitään niin järjetöntä!"

"Käy edellä, seuraa keskimmäistä tietä ja jouduta askeleitasi", sanoi

Monk kalastajalle.

He eivät olleet edenneet kahtakymmentä askelta, kun sama varjo, joka

oli näyttänyt pujahtavan telttaan, ilmestyi sieltä jälleen esiin. Se

hiipi paalujen luo, joita oli lyöty ikäänkuin rintasuojaksi

tienreunaan, ja tähysti uteliaasti, minnepäin kenraali läksi.

Kaikki kolme katosivat hämyyn. He astelivat luostaria kohti, jonka

valkoiset kivet jo häämöttivät kuin hautapatsaina.

Kotvaseksi pysähdyttyään porttikäytävän edustalla he astuivat sisälle

luostariin. Ulko-ovi oli murrettu kirveellä. Nelimiehinen vartio nukkui

rauhallisesti eräässä komerossa, -- niin varmoja oltiin siitä, että

mitään hyökkäystä ei yritettäisi tältä taholta.

"Nämä miehet eivät häirinne hankettamme?" sanoi Monk Atokselle.

"Päin vastoin, kenraali, heistä on apua nassakkain vierittämisessä, jos

teidän korkea-arvoisuutenne sallii."

"Olette oikeassa."

Niin sikeästi kuin vartio nukkuikin, valveutui se kolmen vaeltajamme

tunkeutuessa vadelmapensaiden ja rikkaruohojen sekaan, jotka olivat

päässeet rehoittamaan porttiholvissa. Monk ilmoitti tunnussanan ja

eteni lyhdynkantajansa valaisemana luostarin sisäosiin. Hän käveli

takimmaaisena ja tarkkaili Atoksen kaikkia liikkeitä, pitäen

takinhihassaan paljastettua tikaria valmiina lävistämään aatelismiehen

kyljen, jos tämä yrittäisi mitään epäiltävää. Mutta Atos käveli vakavin

ja varmoin askelin läpi salien ja poikki pihojen.

Rakennuksessa ei ollut enää ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunaa

eheänä. Ovet oli poltettu, muutamat paikoillaan, ja hiiltyneet

pihtipielet näkyivät vielä tulen pykälöittäminä, kun se oli itsekseen

sammunut, nähtävästi kykenemättömänä kokonaan ahmimaan jykeviä,

rautasinkilöillä liitettyjä tammilaahkoja. Kaikki ikkunaruudut oli

pirstattu, ja rei'istä pyrähteli pakoon lyhdynvalon säikähdyttämiä

yölintuja. Samalla kertaa alkoivat jättiläismäiset lepakot hiljaisina

liihotella laajoissa kehissä häiritsijäinsä yläpuolella, niiden varjot

heiluivat korkeilla kiviseinillä lyhdyn valon sattuessa niihin. Tämä

näky oli rauhoittava. Monk tiesi päätellä että luostarissa ei ollut

ihmisiä, koska nuo arat eläimet oleksivat siellä ja pakenivat hänen

lähestyessään.

Atos raivasi tiensä hävityksen kasaamien röykkiöiden läpi ja tempoi

edestä moniaita murattiköynnöksiä, jotka olivat asettuneet

yksinäisyyden vartijoiksi. Hän saapui siten hautaholvin eteen; se

sijaitsi ison salin alla, mutta sinne laskeuduttiin kappelista. Siellä

hän pysähtyi.

"Olemme perillä, kenraali", hän ilmoitti.

"Tuossa siis on se paasi?"

"Niin."

"Aivan oikein, -- näenkin renkaan; mutta se on ruostunut kiinni

laattaan."

"Tarvitsisimme kangen."

"Se on helppo saada."

Katsellessaan ympärilleen Atos ja Monk huomasivat kolmen tuuman

vahvuisen nuoren saarnin, joka muurin nurkkauksessa kasvaen oli

tunkenut lehvänsä pimittämään ikkunaa.

"Onko sinulla veistä?" kysyi Monk kalastajalta.

"On, monsieur."

"Katkaise sitten tuo puu."

Kalastaja totteli käskyä, tylsyttäen veitsensä terän. Kun saarni oli

saatu poikki ja kärjistetty, tunkeusivat kaikki maanalaiseen holviin.

"Pysähdy tuohon", sanoi Monk kalastajalle, viitaten kellarin soppeen.

"Kaivamme ylös ruutia, ja lyhtysi voisi käydä vaaralliseksi."

Mies peräytyi hiukan säikähtäen ja jäi uskollisesti paikalle, joka oli

hänelle osoitettu, sillävälin kun Monk ja Atos kääntyivät pilarin

taakse, jonka juurelta tunkeusi kellariluukusta kuutamon sädejuova,

osuen juuri sille kivelle, jota kreivi de la Fère oli tullut niin

pitkän matkan takaa etsimään.

"Tässä nyt olemme", sanoi Atos osoittaen kenraalille latinankielistä

muistokirjoitusta.

"Niin näkyy", myönsi toinen.

Sitten hän jatkoi ikäänkuin vieläkin tahtoen suoda ranskalaiselle

välttelykeinon:

"Ettekö huomaa, että tähän holviin on jo tunkeuduttu ja että useita

muistopatsaita on murskattu?"

"Mylord, olette luultavasti kuullut mainittavan, että teidän

skotlantilaistenne harras uskonnollisuus mielellään jättää vainajien

muistopatsaitten kaittaviksi kalleuksia, joita he ovat eläessään

voineet omistaa. Sentähden ovat sotamiehet tietenkin tulleet

ajatelleiksi, että niiden patsaiden jalustan alla, jotka koristivat

useimpia näistä haudoista, saattoi olla aarre kätkettynä, joten he ovat

murskanneet sekä jalustan että patsaan. Mutta mikään muistopatsas ei

ole kääntänyt huomiota sen kunnianarvoisen kanungin hautaan, jota

meidän asiamme koskee. Se on yksinkertainen, ja sitä on lisäksi

suojellut se taikauskoinen pelko, joka on aina saanut puritaanit

kammoamaan pyhäinryöstöä. Tämä hauta näkyy selvästi jääneen aivan

koskemattomaksi."

"Se on totta", sanoi Monk.

Atos tarttui vipusimeen.

"Voinko auttaa teitä?" kysyi Monk.

"Kiitos, mylord, mutta minä en tahdo, että teidän korkea-arvoisuutenne

käy käsiksi työhön, josta ette kenties ottaisi vastuuta, jos

tietäisitte sen todennäköiset seuraukset."

Monk kohotti päätänsä.

"Mitä tarkoitatte, monsieur?" kysyi hän.

"Tahdon huomauttaa... Mutta tuo mies..."

"Malttakaahan", sanoi Monk, "käsitän empimisenne. Teen hänen kanssaan

kokeen."

Monk kääntyi kalastajaa kohti, jonka varjokuva näkyi lyhdyn valossa.

"_Come here, friend_", virkkoi hän käskevästi.

Kalastaja ei hievahtanutkaan.

"Hyvä on", jatkoi kenraali, "hän ei ymmärrä englantia. Voitte puhua

englanninkieltä, jos suvaitsette."

"Mylord", vastasi Atos, "olen usein nähnyt ihmisillä erityisissä

tilanteissa niin paljon hillitsemiskykyä, että he eivät ole vastanneet

kysymykseen, kun se on lausuttu kielellä, jota he eivät ole olleet

ymmärtävinään. Kalastaja saattaa olla viekkaampi kuin luulemme. Minä

pyydän, että suvaitsisitte lähettää hänet loitommalle, mylord."

"Hän pyrkii jättäytymään kahden kesken minun kanssani holviin",

ajatteli Monk. "Eipä väliä, -- tahdon nähdä, miten tämä on

päättyäkseen. Olemme mies miestä vastaan, ja muita ei täällä ole...

Ystäväiseni", virkkoi hän kalastajalle, "mene takaisin ylös portaita ja

pidä huolta siitä, että kukaan ei tule meitä häiritsemään."

Kalastaja liikahti totellakseen.

"Jätä lyhtysi", jatkoi Monk; "se ilmaisisi sinut ja voisi toimittaa

sinut maalitauluksi jonkun hätäiselle musketinlaukaukselle."

Kalastaja näkyi antavan arvoa neuvolle; hän laski lyhtynsä permannolle

ja katosi porrasholvin alle.

Monk meni ottamaan lyhdyn ja siirsi sen pilarin juurelle.

"Kas niin", hän sanoi, "rahojako tähän hautaan tosiaankin on kätketty?"

"Niin, mylord, ja viiden minuutin kuluttua ette sitä epäile."

Samassa Atos iski lujasti kipsipäällystykseen, joka halkesi, niin että

vipukangen kärki mahtui säröön. Atos työnsi seipäänsä tähän rakoon, ja

pian päällystys murtui isoina lohkareina, kohoutuessaan kuperiksi

paakuiksi. Sitten kreivi de la Fère kävi vääntämään erilleen aluskiviä

voimakkain ottein, joihin ei olisi uskonut noin hienojen käsien

pystyvän.

"Mylord", sanoi hän, "tässä nyt on se muuraus, josta teidän

korkea-arvoisuudellenne mainitsin."

"Niin, mutta nassakoita en vielä näe", vastasi Monk.

"Jos minulla olisi väkipuukko", sanoi Atos silmäillen ympärilleen,

"niin saisitte nähdä ne hetimiten, mylord. Pahaksi onneksi unohdin

omani teidän korkea-arvoisuutenne telttaan."

"Minä kyllä tarjoaisin teille tikarini", sanoi Monk, "mutta sen terä

lienee liian heikko tuollaiseen käytäntöön."

Atos näytti etsivän lähistöltä jotakuta esinettä haluamansa aseen

vastikkeeksi.

Monk ei menettänyt näkyvistään ainoatakaan hänen kättensä liikettä tai

kasvojensa ilmettä.

"Miksette pyydä kalastajan veistä?" kysäisi hän. "Hänellä oli tukeva

puukko."

"Kah, se on totta", vastasi Atos; "sillähän hän katkaisi tämän kangen."

Ja hän lähestyi portaita.

"Hyvä mies", hän sanoi kalastajalle, "heitä minulle veitsesi; tarvitsen

sitä."

Ase kalahti pitkin astuimia alas.

"Ottakaa tosiaan se", virkkoi Monk; "sen olemme nähneet taatuksi

aseeksi, jota luja käsi kykenee käyttämään edullisesti."

Atos näytti antavan Monkin sanoille vain sen luonnollisen ja

yksinkertaisen merkityksen, joka niille lähinnä kuului. Hän ei myöskään

huomannut tai ainakaan ollut huomaavinaan, että Monk hänen palatessaan

siirtyi syrjään ja kouraisi vasemmalla kädellään pistoolia,

pidellessään oikeassa jo tikaria. Atos ryhtyi jälleen työhön, kääntäen

selkänsä Monkille ja siten luovuttaen hänen haltuunsa henkensä ilman

mitään puolustautumisen mahdollisuutta. Hän hakkasi tuokion

välikerrosta niin taitavasti ja tarkoin, että kipsi halkesi keskeltä

kahtia, ja Monk näki nyt kaksi nassakkaa vierekkäin iskostettuina

tikahtamattomiksi.

"Te huomaatte nyt, mylord", sanoi Atos, "että aavistukseni pitivät

paikkansa."

"Kyllä, monsieur", vastasi Monk, "ja minulla on täysi syy olettaa, että

te olette tyytyväinen, vai mitä?"

"Tietysti; näiden rahojen menetys olisi minulle ollut mitä tuntuvin

vahinko, mutta pidin varmana, että Jumala, joka suojelee hyvää asiaa,

ei olisi sallinut anastaa tätä kultaa, joka toimittaa sen voitolle."

"Olette totisesti yhtä salaperäinen sanoissa kuin toimissa, monsieur",

huomautti Monk. "Äsken tuskin ymmärsin teitä, kun sanoitte, että te

ette tahtonut tuottaa minulle vastuuta tämän illan työstä."

"Minulla oli aihetta sanoakseni niin."

"Ja nyt puhutte hyvästä asiasta. Mitä tarkoitatte hyvällä asialla? Me

puolustamme tällähaavaa Englannissa viittä tai kuutta asiaa, mutta

jokainen ei katso ainoastaan hyväksi, vaan parhaaksi sitä, jota hän

ajaa. Mikä on teidän harrastuksenne, monsieur? Puhukaa rohkeasti, jotta

näemme, olemmeko yhtä mieltä tässä kohdassa, jota näytte pitävän hyvin

tärkeänä."

Atos suuntasi Monkiin tuollaisen syvän silmäyksen, joka tuntuu

vakuuttavan katsellulle, että hän ei voi siltä kätkeä ainoatakaan

ajatustaan. Sitten hän otti hatun päästään ja alkoi puhua juhlallisella

äänellä, sillaikaa kun kenraali laski pitkän ja jäntevän kätensä

kasvoilleen ja peitti sillä viiksensä ja leukapartansa, epämääräisen

kaihoavan katseensa harhaillessa maanalaisen holvin komeroita pitkin.

26.

Sydän ja henki.

"Mylord", aloitti kreivi de la Fère, "te olette ylevä englantilainen,

kunniantuntoinen mies; te puhutte ranskalaisen aatelismiehen kanssa,

jolla on vilpitön sydän. Sanoin teille, että näiden kahden nassakan

sisältämä kulta kuului minulle. Siinä tein väärin; se oli ensimmäinen

valhe, mitä olen koko elämäni aikana virkkanut, joskin vain

hetkellisesti. Tämä kulta kuuluu kuningas Kaarle II:lle, isänmaastaan

häädetylle, palatsistaan karkoitetulle, yhtaikaa sekä isänsä että

valtaistuimensa menettäneelle, jolta on riistetty kaikki, niin että hän

ei edes saa surulliseksi tyydytyksekseen suudella polvistuneena kiveä,

johon hänen murhaajiensa käsi on piirtänyt yksinkertaisen

hautakirjoituksen huutamaan ikuista kostoa heitä vastaan:

"'Tässä lepää kuningas Kaarle I.'"

Monk kalpeni hiukan, ja melkein huomaamaton puistatus värähdytti hänen

ruumistaan, saaden hänen harmaat viiksensä pörhistymään.

"Minä kreivi de la Fère", jatkoi Atos, "tarjousin hyljätyn

prinssipoloisen viimeisenä ja ainoana uskollisena ystävänä käymään sen

miehen luona, josta Englannin kuningaskunnan kohtalo riippuu, ja minä

olen esittäytynyt tälle miehelle, luovuttaen itseni paljastettuna ja

aseettomana hänen käsiinsä ja sanoen: Mylord, tässä on viimeinen

apulähde ruhtinaalle, joka on Jumalan valitsema teidän hallitsijaksenne

ja syntyperänsä määräämä kuninkaaksenne; teistä, teistä yksin riippuu

hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Tahdotteko käyttää tämän kullan

keventääksenne Englannilta onnettomuuksia, joita se on joutunut

kokemaan sekasorron aikana, -- toisin sanoen, tahdotteko auttaa

Kaarle-kuningasta hänen toimissaan tai ainakin suoda hänelle

toimintavapauden? Te olette hallitsija, te olette kuningas,

kaikkivaltias, sillä sattuma tuhoaa toisinaan sekä ajan että Jumalan

työn. Olemme kahden kesken, mylord; jos teitä arveluttaa jaettu

menestys, -- jos minun osallisuuteni tuntuu teistä hankalalta, niin te

olette aseistettu, mylord, ja tässä on hauta jo kaivettuna. Mutta jos

päin vastoin innostus asiaanne huumaa mieltänne, jos olette todella se,

mikä olette näköjään, jos kätenne toimiessaan tottelee järkeänne ja

järkenne kuulee silloin sydämenne ääntä, niin teillä on tässä keino

lannistaaksenne ainiaaksi vihollisenne Kaarle Stuartin. Teidän

tarvitsee silloin vain surmata se mies, joka seisoo edessänne, -- sillä

hän ei palaja lähettäjänsä luo viemättä mukanaan mitä hänen isänsä

Kaarle I uskoi hänen huostaansa, -- ja pitäkää kulta, jota voitaisiin

käyttää kansalaissodan jatkamiseen. Voi, mylord, sellainen on

onnettoman ruhtinaan surkea asema! Hänen täytyy lahjoa tai surmata,

sillä kaikki on häntä vastassa, kaikki työntää häntä luotansa, kaikki

on häntä kohtaan vihamielisellä kannalla; ja kuitenkin hän on merkitty

jumalaisella leimalla, ja ollakseen itselleen uskollinen hänen täytyy

nousta valtaistuimelleen tai kuolla isänmaan Pyhällä kamaralla.

"Te olette ymmärtänyt minut, mylord. Jokaiselle muulle paitsi sille

kuuluisalle miehelle, joka nyt kuuntelee minua, olisin sanonut: Mylord,

te olette köyhä, kuningas tarjoo teille tämän miljoonan käsirahana,

vahvistaakseen suunnattoman kaupan, -- ottakaa se ja palvelkaa toista

Kaarlea niinkuin minä olen palvellut ensimmäistä, ja minä olen varma

siitä, että Jumala, joka kuulee ja näkee meidät sekä yksin lukee

kaikilta ihmiskatseilta suljettua sydäntänne, antaa teille onnellisen

kuoleman jälkeen iankaikkisen autuuden. Mutta kenraali Monkille,

ylevälle miehelle, jonka suuruuden luulen oivaltaneeni, minä sanon:

Mylord, teille tulee kansojen ja kuninkaitten historiassa loistava

sija, kuolematon ja himmentymätön kunnia, jos te yksin, ainoastaan

isänmaanne parasta ja oikeuden voittoa harrastaen, asetutte kuninkaanne

tueksi. Monetkin ovat olleet maineikkaita valloittajia ja anastajia.

Te, mylord, tulette tyytyneeksi olemaan miehistä jalosydämisin,

rehellisin ja kunniallisin. Te olette tullut pidelleeksi kädessänne

kruunua ja asettaneeksi sen siihen päähän, jota varten se oli

tarkoitettu, sen sijaan että olisitte sen pidättänyt oman valtanne

tunnukseksi. Oi, mylord, toimikaa niin, ja te jätätte jälkimaailmalle

enimmin kadehditun nimen, mitä yksikään ihmisolento haluaisi ylpeytensä

aiheeksi!"

Atos vaikeni. Koko sinä aikana, minkä jalo aatelismies oli puhunut,

Monk ei ollut antanut vähäisintäkään merkkiä hyväksyvästä tai

hylkäävästä kannastaan; voimakas puhe oli tuskin edes kirkastanut hänen

silmiään tajuamisen ilmeellä. Kreivi de la Fère tähysti häntä

suruisesti, ja nuo jurot kasvot nähdessään hän tunsi masennuksen

tunkeutuvan sydämeensä. Vihdoin Monk kuitenkin näytti elähtyvän ja

keskeytti äänettömyyden, lausuen suopealla ja vakavalla äänellä:

"Monsieur, vastatakseni teille käytän omia sanojanne. Jokaiselle muulle

paitsi teille vastaisin karkoituksella, vankeudella tai pahemmallakin,

sillä te viekoittelette minua ja teette minulle väkivaltaa samalla

kertaa. Mutta te olette niitä miehiä, monsieur, joilta ei voi evätä

sitä huomaavaisuutta ja arvoa, minkä he ansaitsevat; te olette kunnon

aatelismies, monsieur, sen sanon, ja minä kykenen arvostelemaan

sellaisessa asiassa. Vastikään mainitsitte huostaanne uskotusta

omaisuudesta, jonka kuningasvainaja oli jättänyt teille poikansa

hyväksi; ettekö siis olekin niitä ranskalaisia, jotka kuulemani mukaan

tahtoivat siepata kuninkaan pois Whitehallista?"

"Olen kyllä, mylord. Minä olin kuolinhetkellä mestauslavan alla ja sain

marttyyrikuninkaan vereen otsaani, kun en kyennyt häntä pelastamaan.

Minua koski Kaarle I:n viimeinen sana; minulle hän lausui: _Remember!_

-- Ja hän muistutti sillä näistä rahoista, jotka nyt ovat jalkojenne

juuressa, mylord."

"Olen kuullut paljon puhuttavan teistä, monsieur", virkkoi Monk, "mutta

minua ilahduttaa, että heti osasin oivaltaa teidät oman tajuni avulla

enkä muistojeni perusteella. Annankin teille senvuoksi selityksen, jota

en ole suonut kellekään. Ja te saatte nähdä, minkä eroituksen teen

teidän ja niiden henkilöiden kesken, joita luokseni on aiemmin

lähetetty."

Atos kumarsi ja jännitti huomiotansa tarkkaamaan yksitellen jokaista

tulossa olevaa sanaa, jotka Monkin huulten lausumina olivat harvinaisia

ja kallisarvoisia kuin kastepisarat erämaassa.

"Te puhuitte minulle kuningas Kaarle II:sta", sanoi Monk, "mutta

sanokaahan minulle, monsieur, mitä tekemistä minulla on tuon

varjokuninkaan kanssa? Olen vanhentunut sodassa ja politiikassa, jotka

kaksi alaa ovat nykyään niin kiinteästi liittyneet toisiinsa, että

jokaisen soturin täytyy oikeutensa tai kunnianhimonsa vuoksi taistella

jonkun yksilöllisen harrastuksen kannalta eikä sokeasti seuraten

upseeriansa niinkuin tavallisissa sodissa. Minä puolestani en kenties

halua mitään, mutta pelkään paljonkin. Nykyisestä sodasta riippuu

Englannin ja kenties jokaisen englantilaisen vapaus. Miksi siis

ollessani vapaana asemassa, jonka olen itselleni luonut, menisin

ojentamaan käteni vieraan kahleisiin? Muuta ei Kaarle minulle ole. Hän

on antautunut täällä taisteluihin, jotka hän on menettänyt; hän on siis

huono sotapäällikkö. Hän ei ole onnistunut missään neuvotteluissaan,

joten hän on huono valtiomies. Hän on ruikuttanut hätäänsä kaikissa

Euroopan hoveissa, ja se osoittaa heikkoa ja hempeätä sydäntä. Mitään

jaloa, mitään suurta, mitään voimakasta ei ole vielä koitunut tuosta

sielusta, joka pyrkii hallitsemaan mitä suurinta valtakuntaa. Tiedän

tästä Kaarlesta siis vain epäedullista, ja te tahdotte, että minä,

tervejärkinen mies, vapaaehtoisesti heittäytyisin orjaksi olennolle,

joka on minua alempana sotataidossa, politiikassa ja ihmisarvossa? Ei,

monsieur; jahka joku suuri ja jalo teko saa minut pitämään arvossa

Kaarlea, silloin kenties tunnustan hänen oikeutensa valtaistuimeen,

jolta syöksimme hänen isänsä, kun häneltä puuttui niitä avuja, joita

pojallakaan ei ole tähän asti ilmennyt. Mutta vielä tällä hetkellä

pidän pätevinä vain omia vaatimuksiani: vallankumous on tehnyt minusta

kenraalin, ja miekkani tekee minusta protektorin, jos tahdon.

Esiintyköön Kaarle, näyttäytyköön, alistukoon nerolle aina avoinna

olevaan kilvoitteluun ja ennen kaikkea hän muistakoon kuuluvansa

sukuun, jolta vaaditaan enemmän kuin miltään muulta. Älkäämme siis

puhuko siitä sen enempää, monsieur. Minä en hylkää enkä hyväksy; jätän

kysymyksen toistaiseksi, odotan."

Atos tiesi, että Monk oli täydellisesti selvillä kaikesta, mikä koski

pakolaiskuningasta. Ei ollut sopiva hetki eikä paikka tämän keskustelun

pitkittämiselle.

"Mylord", sanoi hän, "minun tulee siis vain kiittää teitä vielä."

"Mistä hyvästä, monsieur? Siitäkö, että olette arvostellut minua oikein

ja että olen toiminut päätelmänne mukaisesti? Ei tosiaankaan kannata.

Tämä kulta, jonka viette Kaarle-kuninkaalle, olkoon minulle hänen

koetuksenaan: kun saan nähdä, mitä hän aikoo sillä tehdä, muodostan

hänestä varmaankin mielipiteen, joka ei ole minulle vielä selvinnyt."

"Mutta ettekö pelkää joutuvanne epäillyksi, kun annatte kuljettaa pois

summan, joka on tarkoitettu tukemaan vihollisenne aseita?"

"Viholliseniko, sanotte? Oh, monsieur, minulla ei mitään vihollisia

ole. Minä palvelen parlamenttia, joka käskee minun taistella kenraali

Lambertia ja Kaarle-kuningasta vastaan, kun nämä ovat sen vihollisia;

minä siis taistelen. Jos parlamentti päin vastoin määräisi minut

toimittamaan liput liehumaan Lontoon satamassa, asettamaan sotamiehet

rannalle rintamaan kuningas Kaarlo II:n vastaanotoksi..."

"Niin te tottelisitte?" huudahti Atos ilahtuen.

"Suokaa anteeksi", peräytyi Monk hymyillen, "olinpa harmaapäisenäkin

vähällä... mikä niin veikään järkeni? Minä olin vähällä puhua

hulluuksia kuten nuori mies."

"Ette siis tottelisikaan?" tiedusti Atos.

"En sano sitäkään, monsieur. Isänmaani menestys ennen kaikkea. Jumala,

joka on antanut minulle voimaa, on epäilemättä tahtonut, että minä

käyttäisin tätä voimaa kaikkien parhaaksi, ja hän on samalla kertaa

suonut minulle arvostelukykyä. Jos saisin parlamentilta tuollaisen

määräyksen, niin miettisin ensin."

Atoksen kasvot synkistyivät.

"No niin", hän sanoi, "huomaan selvästi, että teidän

korkea-arvoisuutenne ei ole taipuvainen suosiollisuuteen

Kaarle-kuningasta kohtaan."

"Te kyselette minulta aina, kreivi; suokaa nyt minullekin vuoroni."

"Kernaasti, kenraali, ja johdattakoon taivas teidät vielä näkemään

otolliseksi vastata minulle yhtä avomielisesti kuin minä vastaan

teille!"

"Kun viette ruhtinaallenne tuon miljoonan, niin minkä neuvon aiotte

hänelle antaa?"

Atos tähtäsi Monkiin ylpeän ja päättäväisen katseen.

"Mylord", hän vastasi, "tätä miljoonaa käyttäisivät kenties muut

sovitteluihin, mutta minä aion kehoittaa kuningasta pestaamaan sillä

kaksi rykmenttiä, lähtemään takaisin valtakuntaansa Skotlannin kautta;

siellä te olette juuri palauttanut rauhan ja myöntänyt kansalle ne

vapaudet, joita vallankumous oli sille luvannut, vaan ei toden teolla

antanut, neuvon häntä itse johtamaan tätä pikku armeijaa, joka kyllä

paisuu, olkaa varma siitä, ja antamaan surmata itsensä lippu kädessä ja

miekka huotrassa sekä näin lausuen: 'Englantilaiset! Tässä kolmas

hallitsija suvustani surmattavaksenne; varokaa Jumalan tuomiota!'"

Monk painoi päänsä alas ja oli tovin ajatuksissaan.

"Jos hän onnistuisi", hän kysyi sitten, "mikä ei ole kyllä

todennäköistä eikä silti mahdotontakaan, sillä maailmassa on kaikki

mahdollista, niin mihin kehoittaisitte häntä edelleen?"

"Ajattelemaan, että hän oli Jumalan tahdosta menettänyt kruununsa,

mutta ihmisten hyvällä tahdolla voittanut sen takaisin."

Ivallinen hymy vilahti Monkin huulilla. "Valitettavasti, monsieur", hän

sanoi, "kuninkaat eivät kykene noudattamaan hyvää neuvoa."

"Voi, mylord, Kaarle II ei ole varsinainen kuningas", vastasi Atos

vuorostaan hymyillen, vaikka hänen ilmeensä oli kokonaan toisenlainen

kuin äsken Monkin.

"Lopettakaamme tämä, kreivi... sehän on toivomuksenne, eikö niin?"

Atos kumarsi.

"Annan määräyksen, että nassakat kuljetetaan minne haluatte. Missä

asuttekaan, monsieur?"

"Pienessä kylässä virran suulla, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Kas, sen kylän tunnenkin, -- siinähän on viisi tai kuusi taloa?"

"Aivan oikein. Minä asun ensimmäisessä talossa kahden verkonkutojan

luona; heidän veneellään tulin maihin."

"Entä oma aluksenne, monsieur?"

"Haakseni odottelee minua ankkurissa neljännespenikulman päässä

merellä."

"Ette kai aio purjehtia pois suoraa päätä?"

"Mylord, yritän vielä kerran saada vaikutetuksi teidän

korkea-arvoisuuteenne."

"Siinä ette onnistu", vastasi Monk; "mutta on tärkeätä, että lähdette

Newcastlesta läsnäolonne herättämättä vähäisintäkään epäluuloa, joka

voisi vahingoittaa teitä tai minua. Upseerini arvelevat, että Lambert

hyökkää huomenna kimppuuni. Minä päin vastoin menen takuuseen siitä,

että hän ei hievahdakaan; se on minun nähdäkseni mahdotonta. Lambert

johtaa armeijaa, jolla ei ole yhdenmukaisia periaatteita, ja hajallisin

aineksin ei armeija paljoonkaan pysty. Minä taasen olen opettanut

väkeni siihen käsitykseen, että käskyvaltani on vielä ylemmän

käskyvallan alainen, ja siitä johtuu, että hekin minun jälkeeni,

ympärilläni ja alapuolellani yrittävät jotakin. Siitä on myös

seurauksena, että jos minä kuolen, kuten voi helposti sattua, armeija

ei heti joudu sekasortoon, ja jos näen hyväksi poistua, niinkuin väliin

on tarpeellista, ei leirissäni synny mitään levottomuutta tai häiriötä.

Minä olen englantilaisten magneettina, luonnollisen myötätunnon voima

vetää heitä puoleeni. Minua vastaan lähetetyt eripuraiset miekat

kääntyvät puolelleni. Lambertilla on tällähaavaa johdettavinaan

kahdeksantoistatuhatta karkulaista. Mutta käsittänette, että minä en

ole puhunut tästä upseereilleni. Mikään ei ole armeijalle

hyödyllisempää kuin taistelun läheisyyden tunne: kaikki pysyvät silloin

valveilla, kaikki ovat varuillaan. Teille sanon tämän, jotta voitte

asustaa täällä aivan rauhallisella mielellä. Älkää siis kiirehtikö

purjehtimaan merelle; viikon kuluessa täällä tapahtuu jotakin uutta,

joko taistelun tai rauhan ratkaisu. Koska olette arvostellut minut

kunnialliseksi mieheksi ja uskonut minulle salaisuutenne, joten minun

on kiitettävä teitä luottamuksestanne, niin tulenkin sitten käymään

luonanne tai kutsun teitä puheilleni. Älkää siis matkustako ennen kuin

saatte kuulla minusta, -- uudistan kehoitukseni vieläkin."

"Lupaan noudattaa sitä, kenraali!" huudahti Atos niin sydämellisen

riemastuksen elähdyttämänä, että hän kaikesta varovaisuudestaan

huolimatta ei saanut hillityksi silmiensä säihkyä.

Monkin katse kohtasi tuon kirkastuksen ja häivytti sen heti

tuollaisella mykällä hymyllään, joka aina katkaisi hänen

puhuttelijoiltaan tien, kun he jo luulivat päässeensä tunkeutumaan

hänen sieluunsa.

"Viikon ajan, siis, monsieur."

"Ja mitä teen sillaikaa?"

"Jos syntyy taistelu, niin pyydän teitä pysyttelemään siitä loitolla.

Tiedän kyllä, kuinka innokkaita ranskalaiset ovat sellaisiin

huvituksiin; teidän tekisi mielenne katsella, miten me taistelemme,

mutta teihin voisi sattua harhaan lentänyt luoti, sillä

skotlantilaisemme tähtäävät huonosti. En tahdo, että teidänlaisenne

kunnon aatelismies joutuu haavoittuneena takaisin kotimaahansa tai että

minun käy pakolliseksi itse lähettää ruhtinaallenne teidän jättämänne

miljoona, sillä sanottaisiin, eikä aivan syyttä, että minä maksan

kruununtavoittelijalle hänen käydäkseen sotaa parlamenttia vastaan.

Menkäähän siis, monsieur, ja tehkäämme niinkuin on sovittu."

"Voi, mylord", vastasi Atos, "kuinka suuri olisikaan iloni, jos

huomaisin ensimmäisenä nähneeni jaloon sydämeen, joka sykkii viittanne

alla!"

"Uskotte siis ehdottomasti, että minulla on salaisia suunnitelmia?"

virkkoi Monk muuttamatta kasvojensa puolittain leikkisää ilmettä. "Kah,

monsieur, mitä salaisuuksia olisikaan soturin tyhjässä päässä? Mutta

alkaa olla myöhä, ja lyhtymme sammuu; kutsukaamme takaisin miehemme.

Hei kalastaja, kuulehan!" huusi hän ranskaksi, lähestyen portaita.

Yökylmän kangistama kalastaja kysyi käheällä äänellä, mitä tahdottiin.

"Mene vartion luo", sanoi Monk, "ja käske kenraali Monkin nimessä

kersantin tulla heti tänne."

Tehtävä oli helppo täyttää, sillä kenraalin käynti autiossa luostarissa

oli saanut kersantin uteliaana vähitellen lähestymään, joten hän nyt

olikin vain muutaman askeleen päässä kalastajasta.

Hän kuuli senvuoksi itse kenraalin käskyn ja kiirehti esille.

"Hanki tänne hevonen ja kaksi miestä", määräsi Monk.

"Hevonen ja kaksi miestä?" toisti kersantti.

"Niin", vahvisti Monk. "Voitko toimittaa hevosen mukana kuormasatulan

tai kantovasuja?"

"Kyllä, skotlantilaisesta leiristä, sadan askeleen päästä."

"Hyvä!"

"Mitä teen hevosella, kenraali?"

"Katsohan."

Kersantti laskeusi alas ne kolme tai neljä astuinta, jotka eroittivat

hänet Monkista, ja ilmestyi holviin.

"Katso tuonne, missä aatelismies seisoo", sanoi Monk.

"Kyllä, kenraali."

"Näet nuo kaksi nassakkaa?"

"Varsin hyvin."

"Toinen niistä sisältää ruutia ja toinen luoteja. Nassakat olisi

toimitettava pikku kylään, joka sijaitsee virran suulla; aion huomenna

sijoittaa sinne kaksisataa miestä. Käsität, että tehtävä on salainen,

sillä tästä toimenpiteestä voi riippua taistelun menestys."

"Oh, kenraali!" jupisi kersantti.

"Hyvä! Sälytä siis nassakat hevosen kuormaksi, ja kaksi miestä

saattakoot niitä sinun kanssasi tämän ystäväni asunnolle. Mutta pidä

mielessäsi, että asia ei saa tulla kenenkään tietoon."

"Kulkisinkin nevan poikki, jos tuntisin tien", huomautti kersantti.

"Minä tiedän tien", puuttui puheeseen Atos. "Se on kyllä kapea, mutta

tukeva, sillä pohjaksi on isketty paaluja, ja varovaisuutta noudattaen

pääsemme turvallisesti perille."

"Totelkaa aatelismiehen määräyksiä", sanoi Monk.

"Kas vain, nassakat ovatkin raskaita!" ihmetteli kersantti yrittäessään

nostaa toista.

"Ne painavat neljäsataa naulaa kumpainenkin, jos niissä on sisältönä

mitä pitäisi olla, eikö niin, monsieur?"

"Jotakuinkin", vastasi Atos.

Kersantti meni hakemaan hevosta ja miehiä. Jäätyään yksikseen Atoksen

kanssa Monk puheli tahallaan vain jokapäiväisistä asioista,

hajamielisesti tarkastellen holvia. Sitten hän virkkoi kuullessaan

kavioiden töminää:

"Jätän teidät nyt noiden miesten seuraan, monsieur, ja palaan leiriin.

Te olette turvassa."

"Saan siis tavata teitä vielä, mylord?" sanoi Atos.

"Kuten puhuttu, monsieur, ja mitä mieluimmin."

Monk ojensi Atokselle kätensä.

"Oi, mylord, jospa tahtoisitte!" mutisi Atos.

"Hiljaa, monsieur", kielsi Monk; "onhan sovittu, että me emme enää puhu

siitä asiasta."