Sitten hän virkkoi hetkisen mietittyään:
"Mutta ei, kreivi, minä en voi panna teitä alttiiksi sellaisille
kieltäymyksille. En voi millään korvata niin suurta uhraavaisuutta."
"Joutavia!" vastasi Atos myhäillen; "teidän majesteettinne laskee
leikkiä, -- onhan teillä miljoona. Olisipa minulla vain puoletkaan
siitä summasta, niin olisin jo hankkinut rykmentin! Mutta, Jumalan
kiitos, minulla on vielä muutamia kultakääryjä ja joitakuita
sukukalleuksia. Toivoakseni teidän majesteettinne suvaitsee jakaa
uskollisen palvelijan kanssa."
"Ystävän kanssa. Kyllä, kreivi, mutta sillä ehdolla, että ystävä
vuorostaan myöhemmällä jakaa minun kanssani."
"Sire", sanoi Atos avaten lippaan, josta hän otti kultaa ja jalokiviä,
"nyt olemme kylliksi varoissamme. Onneksi meitä tulee neljä,
puolustautuaksemme rosvoilta."
Riemu sai veren virtaamaan Kaarle II:n valjuihin poskiin.
Hän näki Grimaudin, joka oli jo varustautunut matkasaappailla,
taluttavan portaiden eteen kaksi Atoksen ratsua.
"Blaisois, tämä kirje tulee varakreivi de Bragelonnelle. Sanot
kaikille, että olen lähtenyt Pariisiin. Uskon talon hoitoosi,
Blaisois."
Blaisois kumarsi, syleili Grimaudia ja sulki jälleen portin.
17.
Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.
Kahta tuntia ei ollut vielä kulunut siitä kun Blaisois oli nähnyt
herransa ratsastavan Pariisia kohti. Silloin pysähtyi komealla
papurikolla saapunut herrasmies ristikkoportin eteen ja kutsui
kaikuvalla luikkauksella tallirenkejä, jotka puutarhatyöläisten kanssa
vielä piirittivät Blaisoisia, kartanon palvelusväen vasituista
pakinanpitäjää. Tuo Blaisoisiille epäilemättä tuttu hoilaus sai hänet
kääntämään päänsä, ja hän huudahti: "Herra d'Artagnan!... Rientäkää
joutuin avaamaan hänelle!"
Kahdeksan silmänpalvelijan parvi säntäsi portille, joka avautui kuin
höyhenistä tehtynä, ja jokainen hyöri ympärillä mitä suurinta
kohteliaisuutta osoitellen, sillä tiedettiinhän, millä tavoin talon
isännällä oli tapana vastaanottaa tätä ystäväänsä, -- sellaisiin
havaintoihin on palvelija aina terävänäköinen.
"Ah", virkkoi d'Artagnan suopeasti hymyillen, keinuessaan jalustimella
maahan laskeutuakseen, "missä rakas kreiviseni on?"
"Ka, nähkääs nyt sitä ikävyyttä, monsieur!" pahoitteli Blaisois; "ja
kyllä siitä kreivikin tulee kovasti pahalle mielelle, kun saa kuulla
teidän käyneen täällä. Sattumalta kreivi tuli ratsastaneeksi pois
juuri pari tuntia sitten."
D'Artagnan ei ollut millänsäkään niin vähäisestä vastuksesta.
"Olipa menneeksi", hän sanoi, "huomaan sinun yhä puhuvan äidinkielemme
parasta lajia, -- saatkin antaa minulle luennon kieliopissa ja hyvissä
puheentavoissa, sillaikaa kun odotan herrasi paluuta."
"Se on mahdotonta, monsieur", väitti Blaisois; "joutuisitte odottamaan
liian kauan."
"Hän ei siis tulekaan tänään takaisin?"
"Eikä huomenna, monsieur, eikä ylihuomenna. Herra kreivi on lähtenyt
matkalle."
"Matkalle!" toisti d'Artagnan; "jo panet omiasi."
"Monsieur, se on silkkaa totta. Kreivi kunnioitti minua talonsa
uskomisella hoitooni ja lisäsi käskevällä, mutta samalla niin säveällä
äänellään, -- vaikka minullehan se on yhtä kaikki: 'Sanot minun
lähteneen Pariisiin.'"
"Kas vain!" huudahti d'Artagnan; "koska hän on matkalla Pariisiin, niin
en tahdokaan muuta tietää. Siitä sinun olisi pitänyt aloittaa,
tomppeli... Hänellä on siis kahden tunnin etumatka?"
"Niin, monsieur."
"Saavutan hänet piankin. Onko hän yksin?"
"Ei, monsieur."
"Kuka hänellä on mukanaan?"
"Eräs aatelismies, jota en tunne, muuan vanhus ja herra Grimaud."
"Sellainen seurue ei voi ratsastaa niin nopeasti kuin minä."
"Suvaitseeko monsieur kuunnella minua hetkisen?" virkkoi Blaisois
hiljaa, nykäisten hevosta ohjaksista.
"Kyllä, jos et liiaksi vikuroitse puheissasi."
"No niin, monsieur, se Pariisin mainitseminen tuntui tekaistulta."
"Vai niin!" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi; "verukkeelta?"
"Niin, monsieur, ja voisinpa vannoa, että kreivi ei ole menossa
Pariisiin."
"Mikä sinut saa siihen uskoon?"
"No, herra Grimaud tietää aina, minne isäntämme lähtee, ja hän oli
luvannut minulle ensi kerralla Pariisiin lähdettäessä ottaa viedäkseen
minulta hiukan rahaa vaimolleni."
"Ahaa! Sinulla on vaimokin?"
"Minulla oli; hän oli täältä päin kotoisin. Mutta kreivin mielestä hän
oli liian suulas, niin että minä lähetin hänet Pariisiin. Toisinaan se
tuntuu kiusalliselta, mutta toisin ajoin se on hyvin mieluistakin."
"Kyllä ymmärrän, mutta jatkahan: et siis luule, että kreivi on menossa
Pariisiin?"
"En, monsieur, sillä silloin Grimaud olisi syönyt sanansa, heittäytynyt
valapatoksi, ja sehän on mahdotonta."
"_Sehän_ on mahdotonta", toisti d'Artagnan mietteissään, sillä hän oli
tullut täydellisesti varmaksi. "Hyvä on, kunnon Blaisois, kiitos."
Blaisois kumarsi.
"Kuulehan, sinä tiedät, että minä en ole utelias... Minulla olisi
tärkeätä asiaa herrallesi, -- etkö voisi... pikku sanasella... sinä kun
puhut niin osuvasti, -- antaa minulle hiukan vihjausta... tavukin
riittää... kyllä arvaan muun."
"Kautta kunniani, monsieur, en voi... Minulla ei ole mitään tietoa
kreivin matkan tarkoituksesta. Ovilla kuunteleminen on minulle
vastenmielistä, ja se on sitäpaitsi täällä kiellettyä."
"Hyvä ystävä", tuumi d'Artagnan, "sepä oli minulle kehno alku. No, eipä
väliä, -- tiedäthän ainakin, milloin kreivi tulee takaisin?"
"Yhtä vähän, monsieur, kuin hänen määräpaikkaansakaan."
"No no, Blaisois, ajattele tarkoin, ajattele."
"Monsieur epäilee vilpittömyyttäni! Voi, se pahoittaa mieltäni
kovasti!"
"Perhana hänen liukkaan kielensä periköön!" murisi d'Artagnan.
"Maalaiskollo on paljon parempi suorine puheineen!... Hyvästi!"
"Monsieur, minulla on kunnia lausua teille nöyrät jäähyväiseni."
"Se tolvana on sietämätön!" nurkui d'Artagnan itsekseen.
Hän loi viimeisen silmäyksen maahoviin, käänsi hevosensa ja ratsasti
pois ilmaisematta ulkonaisesti mitään närkästystä tai hämiä.
Päästyään muurin päähän ja pois näkyvistä hän hengähti kiivaasti.
"Katsotaanpa", hän alkoi järkeillä, "olikohan Atos kotona?... Ei,
kaikki laiskurit, jotka seisoskelivat pihalla käsivarret ristissä,
olisivat ahertaneet otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut
heidät nähdä. Atos matkalla?... se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä
kovin salaperäistä!... Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota
kaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa
tapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen
taival -- puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen
vapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain."
Ja hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti.
Neljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.
D'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia
tietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen
aivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä,
kolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän
etsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.
Melunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi
laastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä
viiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti.
Alakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka
muistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua
munankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla
kimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.
D'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui
satulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta
karjaisemaan:
"Bazin! Hyvää päivää, kelpo Bazin!"
Lyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi
tonsuurin[19] jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa,
osittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi
d'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan
_poukkosi_. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä
jakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla
rynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen
ruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin
pudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.
"Te!" hän äännähti; "te, herra d'Artagnan!"
"Niin, minä juuri. Missä on Aramis... ei, chevalier d'Herblay... ei
erehdyn taaskin, -- kenraalivikaari?"
"Monsieur", vastasi Bazin arvokkaasti, "monsieur on hiippakunnassaan."
"Mitä ihmettä?" ällistyi d'Artagnan.
Bazin toisti lauseensa.
"Kas vain! Onko Aramiilla nyt hiippakunta?"
"On, monsieur. Miksikä ei?"
"Hän on siis piispa?"
"Mutta mistä tulettekaan", sanoi Bazin jokseenkin vähäistä kunnioitusta
osoittaen, "kun ette sitä tiedä?"
"Hyvä Bazin, me pakanat, me miekkamiehet olemme kyllä selvillä, milloin
joku pääsee everstiksi tai kenraaliksi taikka Ranskan marskiksi; mutta
kun jostakusta tulee piispa, arkkipiispa tai paavi, niin lempo minut
korjatkoon, jos sellainen uutinen saapuu meidän korviimme ennen kuin
kolme neljäsosaa maapallosta on ehtinyt käyttää sitä hyödykseen."
"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Bazin kauhuissaan; "älkää turmelko näitä
pienokaisia, joiden mieleen yritän juurruttaa niin hyviä periaatteita."
Lapset olivat tosiaan piirittäneet d'Artagnanin, ihaillakseen hänen
ratsuaan, isoa miekkaansa, kannuksiaan ja sotaista ryhtiänsä. Enimmin
he kuitenkin ihailivat hänen mahtavaa ääntänsä, joten hänen
sadatuksensa kajahdettua koko koulu kertasi: "lempo minut korjatkoon!"
kamalassa naurun, riemastuksen ja tömistelyn pauhussa, joka suuresti
huvitti muskettisoturia ja sai vanhan kasvattajan ihan menettämään
malttinsa.
"Siivolla!" huusi hän; "vaietkaa toki, villityt!... Kas niin tuskin
olette täällä, herra d'Artagnan, kun jo kaikki hyvät periaatteeni
lentävät tiehensä... Teidän mukananne tulee epäjärjestys kuten
tavallista... Baabel uudistuu!... Voi, hyvä Jumala, millaisia
ryökäleitä!"
Ja arvoisa Bazin huiteli oikealle ja vasemmalle iskuja, jotka nostivat
koululaisten melun kaksinkertaiseksi, vaikka muuttaen nuottia.
"Ette ainakaan täällä viettele enää ketään", kivahti hän.
"Niinkö luulet?" sanoi d'Artagnan, ja hänen hymynsä karmi Bazinin
selkäpiitä.
"Pystyy hän siihenkin", mutisi jälkimmäinen.
"Missä herrasi hiippakunta on?"
"Monseigneur René on Vannesin piispa."
"Kuka hänelle onkaan toimittanut nimityksen?"
"Ka, herra yli-intendentti, naapurimme."
"Mitä! Herra Fouquet?"
"Niin juuri."
"Aramis on siis hyvissä väleissä häneen?"
"Monseigneur saarnasi joka sunnuntai herra yli-intendentin luona
Vauxissa, ja sitäpaitsi he metsästivät yhdessä!"
"Ahaa!"
"Ja monseigneur valmisti usein selityksensä -- saarnansa, piti
sanomani, -- herra yli-intendentin kanssa."
"Mitä kummaa! Sommitteleeko arvoisa piispa siis saarnansa
runosäkeisiin?"
"Jumalan nimessä, monsieur, älkää laskeko leikkiä pyhistä asioista!"
"Hyvä, Bazin, hyvä! Vai on Aramis Vannesissa?"
"Vannesissa, Bretagnessa."
"Sinä olet luihu, Bazin; tuo ei ole totta."
"Näettehän, monsieur, että pappilan huoneet ovat tyhjillään."
"Hän on oikeassa", myönsi d'Artagnan itsekseen, katsellessaan
rakennusta, jonka ulkopuoleltakin huomasi tyhjäksi.
"Mutta tokihan monseigneur on teille kirjoittanut ylennyksestään?"
"Milloin se tapahtui?"
"Siitä on jo kuukausi."
"Oh, eipä sitten ole mennyt aikaa hukkaan! Aramis ei ole vielä voinut
tarvita minua. Mutta kuulehan, Bazin, mikset sinä ole seurannut
sielunpaimentasi?"
"En voi, monsieur; minulla on tehtäviä."
"Aakkosoppilaasi?"
"Ja katuvaiseni."
"Mitä! Sinä ripitätkin? Oletko siis pappi?"
"Jotakuinkin. Minulla on siihen säätyyn niin suuri kutsumus!"
"Mutta ethän liene papiksi vihitty?"
"No", vastasi Bazin mahtipontisesti, "nyt monseigneurin tultua
piispaksi saan piankin vihkimisen tai ainakin erivapautuksen."
Ja hän hykersi kämmeniään.
"Selvästikin", tuumi d'Artagnan itsekseen, "on mahdoton urkkia näiltä
ihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin."
"Mitä kiireimmin, monsieur."
"Kananpoikanen, lihalientä ja pullo viiniä."
"Tänään on lauantai, paastopäivä", muistutti Bazin.
"Minulla on erivapautus", ilmoitti d'Artagnan.
Bazin tähysti häneen epäluuloisesti.
"Kuulepas, sinä tekopyhä junkkari, keneksi minua luuletkaan?" sanoi
muskettisoturi; "jos sinä, joka olet lakeija, luulet saavasi
erivapautuksen rikosten tekemiseen, niin miksei minulla, piispasi
ystävällä, olisi erivapautusta lihan syömiseen vatsani vaatimusten
mukaisesti! Ole nyt säädyllinen minua kohtaan, Bazin, muutoin minä,
kautta taivaan, teen valituksen kuninkaalle, ja silloin et enää ikinä
pääse ripittämään. Tiedäthän, että piispojen nimittäminen kuuluu
kuninkaalle, joten minä olen voimallisin."
Bazin hymyili ulkokultaisesti.
"Oh, meilläpä on yli-intendentti puolellamme", hän sanoi.
"Ja sinä et siis piittaa kuninkaasta?"
Bazin ei vastannut; hänen hymynsä haastoi kylliksi.
"Illalliseni!" määräsi d'Artagnan; "kello tulee jo seitsemän."
Bazin kääntyi käskemään vanhimman koululaisensa ilmoittaa
keittäjättärelle. Sillävälin d'Artagnan tarkasteli pappilaa.
"Pyh", virkkoi hän halveksivasti, "jokseenkin huononpa asunnon
monseigneur toimitti täällä hänen korkea-arvoisuudelleen."
"Meillä on lisäksi Vauxin linna", huomautti Bazin.
"Joka tietenkin on itse Louvren veroinen?" kiusoitteli d'Artagnan.
"Verrempi", vastasi Bazin mitä kylmäverisimmin.
"Jopa nyt!" virkahti d'Artagnan.
Luutnantti olisi kenties jatkanut väittelyä ja puolustanut Louvren
etevämmyyttä, mutta samassa hän huomasi, että hänen hevosensa seisoi
vielä sidottuna portaitten kaidepuuhun.
"Hitto!" hän sanoi; "pidä toki huolta ratsustani. Isännälläsi,
piispalla, ei ole noin komeata elukkaa tallissaan."
Bazin loi syrjäsilmäyksen hevoseen ja vastasi:
"Yli-intendentti on lahjoittanut hänelle omasta tallistaan neljä,
joista yksi ainoa vastaa neljää sellaista kuin teidän."
Veri tulvahti d'Artagnanin kasvoihin. Hänen sormensa syyhyvät, ja hän
katseli jo, mihin kohtaan Bazinin pääkalloa hän antaisi nyrkkinsä
pudota. Mutta se puuska meni ohi. Harkinta palasi, ja d'Artagnan tyytyi
sanomaan:
"Voi turkanen, olipa hyvä, että erosin kuninkaan palveluksesta!
Sanohan minulle, arvoisa Bazin", hän lisäsi, "kuinka paljon herra
yli-intendentillä on muskettisotureita?"
"Rahoillaan hän saa niin monta kuin koko valtakunnasta löytyy", vastasi
Bazin lyöden kirjansa kiinni ja lähettäen lapset kotiin tukevilla
patukan läimäyksillä.
"Voi turkanen!" sadatti d'Artagnan vielä kerran.
Ja kun hänelle samassa ilmoitettiin, että pöytä oli katettu, seurasi
hän keittäjätärtä, joka johti hänet ruokasaliin, missä illallinen
odotti.
D'Artagnan istuutui pöytään ja kävi urheasti käsiksi kananpoikaseen.
"Luulenpa tosiaan", tuumi d'Artagnan pureskellessaan kaikin leukavoimin
eteensä asetettua siivekästä, jota oli nähtävästi unohdettu lihottaa,
"luulenpa tosiaan tehneeni virheen siinä, etten heti hakenut tuolta
herralta palveluspaikkaa. Yli-intendentti näkyy olevan oikea mahtimies.
On totinen tosi, että me hoviväki emme tiedä mitään; auringon säteet
sokaisevat meidät näkemästä suuria kiintotähtiä, jotka ovat nekin
aurinkoja, hiukan etäämpänä maapallostamme vain, siinä kaikki."
Ajan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti
d'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät
hänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen,
mutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja
paitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin
ylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä
kuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena
d'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa
päätä levolle.
Bazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin
kehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin,
että Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se
ei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi,
jolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan
kävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen,
vaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä
hyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri
enempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.
Sitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt
nukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän
tahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä
vaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen
loimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta
paitasillaan ja juoksi ikkunaan.
"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?" kummasteli hän silmiänsä
hieroen; "sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan
kuninkaalliselle henkilölle."
"Eläköön herra yli-intendentti!" huusi tai oikeammin kirkui alakerran
ikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja
piteli isoa kynttilää toisessa kädessään.
D'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta
henkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista
vaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta
käyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun
nopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.
"Minun olisi pitänyt heti älytä", tuumi d'Artagnan, "että siinä ei
kulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei,
Bazin!" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta
nähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; "kuule, mikä tuossa meni?"
"Siinä kulki herra Fouquet", vastasi Bazin armollisesti.
"Ja tuo väen paljous?"
"Se oli herra Fouquetin hovi."
"Hohoi", huokasi d'Artagnan, "mitä sanoisikaan herra de Mazarin, jos
hän kuulisi tämän?"
Hän laskeusi jälleen levolle syvissä mietteissä ja kysyi itseltään,
mistä johtui, että Aramiilla oli aina valtakunnan mahtavin
suojelijanaan.
"Olleeko hänellä parempi onni kuin minulla, vai lienenkö minä tyhmempi
kuin hän? Joutavia!"
Tällä sanalla d'Artagnan nyt viisaaksi käytyään lopetti kaikki
mietelmänsä. Varemmin hän oli sanonut: _Mordioux!_, joka oli kannuksen
isku; mutta nyt hän oli vanhentunut ja murahteli järkeilevästi:
_Joutavia!_ kaikkien mielenkuohujen pidäkkeeksi.
18.
Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.
Tultuaan täydellisesti varmaksi kenraalivikaari d'Herblayn poissaolosta
ja siitä, että hänen ystävänsä ei oleskellut Melunin lähistölläkään,
d'Artagnan erosi Bazinista kaipuutta, loi salavihkaisen silmäyksen
Vauxin uhkeaan linnaan, jonka kasvava loisto sittemmin tuotti sille
häviön, ja puristi huulensa yhteen kuin aavistellen ja epäillen
kaikenlaista. Papurikkoaan kannustaen hän sitten virkkoi itsekseen:
"No niin, Pierrefondsissa minä sentään tapaankin parhaan miehen ja
parhaat rahavarat. Muuta en tarvitsekaan, kun minulla on omasta takaa
aatos valmiina."
Säästämme lukijoiltamme d'Artagnanin matkan arkiaikaiset tapaukset;
kolmannen päivän aamuna hän päätyi Pierrefondsiin. Hän oli ratsastanut
Nanteuil-le-Haudouinin ja Crécyn kautta. Etäältä hän näki Orléansin
Ludvigin linnan, jota nyt vanha portinvartija kaitsi kruunulle
kuuluvana kiinteimistönä. Se oli noita ihmeellisiä keskiajan
kartanoita, joissa muurit ovat kaksikymmentä jalkaa paksuja ja tornit
kohoavat sadan jalan korkeuteen.
D'Artagnan kulki pitkin muurien vierustaa, mitteli torneja katseillaan
ja laskeusi laaksoon. Kaukana kohosi nyt edessäpäin Portoksen linna
laajan lammen partaalta ja kauniin metsän suojasta. Meillä on jo ollut
kunnia kuvata sitä lukijoillemme;[20] mainitsemmekin sen nyt vain
ohimennen. Kauneista puista, toukokuun auringon kultaamista
ruohokunnaista ja etäälle Compiègneen päin ulottuvasta pitkästä
metsikköjonosta d'Artagnanin katse piankin siirtyi isoon, pyörillä
liikkuvaan laatikkoon, jota kaksi lakeijaa veti ja kaksi työnsi.
Laatikosta paistoi vihreälle ja kullalle hohtava möhkäle, jota siten
lykkien ja kiskoen kuljetettiin reheviä puistokujia pitkin. Kaukaa
katsoen se oli ihan muodoton eikä johtanut mieleen kerrassaan mitään;
lähempää se näytti viheriäiseen kankaaseen verhotulta kultavanteiselta
tynnyriltä; vielä lähempänä se osoittausi mieheksi tai oikeammin
ruhoksi, jonka alaosa laatikossa leviten täytti sen kokonaan. Ja sitten
tämä mies ilmeni Mousquetoniksi, -- Mousquetoniksi valkotukkaisena ja
punanaamaisena kuin ilvenäytelmän Pulcinello.
"Ah, _pardieu_!" huudahti d'Artagnan; "siinähän on rakas herra
Mousqueton!"
"Ai!" vastasi lihakasa; "ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra
d'Artagnan!... Seisahtukaa, vintiöt!"
Viime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko
pysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa
ottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin
laatikon taakse.
"Oi, hera d'Artagnan", päivitteli Mousqueton, "en voi enää syleillä
polvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette."
"Lempo soikoon, hyvä Mousqueton, ikä painaa."
"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja
huolista."
"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?" kummasteli d'Artagnan
ratsastaen laatikon ympäri; "mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan
kiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!"
"Voi, koivet, monsieur, koivet!" valitti uskollinen palvelija.
"Mikä koipia vaivaa?"
"No, ne eivät tahdo kantaa minua."
"Sepä kiittämätöntä! Ja kuitenkin näytte ravitsevan niitä hyvin,
Mousqueton."
"Kyllähän, -- ei niillä ole puutetta ollut", myönsi Mousqueton huoaten.
"Olen aina tehnyt kaiken voitavani ruumiini hyväksi; minä en ole
itsekäs."
Ja Mousqueton huokasi taas.
"Pyrkineekö Mousquetonkin parooniksi, kun hän noin huokailee?" ajatteli
d'Artagnan.
"Hyväinen aika, monsieur", virkkoi Mousqueton tempautuen irti tukalasta
mietiskelystä, "kylläpä parooni ilahtuu kuullessaan, että olette
ajatellut häntä!"
"Kunnon Portos!" huudahti d'Artagnan; "kovin tekeekin mieleni syleillä
vanhaa kumppania!"
"Ah, sen minä varmasti mainitsen hänelle kirjoittaessani", lupasi
Mousqueton heltyneenä.
"Mitä!" hämmästyi d'Artagnan; "kirjoitatteko te sen hänelle?"
"Vielä tänään, ollenkaan viivyttelemättä."
"Hän ei siis olekaan täällä?"
"Ei suinkaan, monsieur."
"Mutta onko hän lähellä vai kaukanakin?"
"Ka, mistä minä tiedän, monsieur, mistä minä tiedän! vastasi
Mousqueton.
"Jo nyt otti lempo!" kirosi muskettisoturi jalkaa polkien; "minua ei
lykästä ollenkaan! Ja Portos kun ei juuri liikahdakaan kotoa!"
"Monsieur, ei ole kotirakkaampaa miestä kuin parooni on mutta..."
"Mutta mitä?"
"Kun ystävä kärttää..."
"Ystäväkö?"
"Niin, epäilemättä, -- arvoisa herra d'Herblay."
"Onko Aramis houkutellut Portoksen liikkeelle?"
"Se tapahtui seuraavasti, herra d'Artagnan. Herra d'Herblay kirjoitti
monseigneurille..."
"Kas vain!"
"Niin hoppuisen kirjeen, monsieur, että täällä kaikki sekosi mullin
mallin."
"Kertokaa, kertokaa, rakas ystävä", vilkastui d'Artagnan, "mutta
toimittakaa ensin nämä herrat loitommalle."
Mousqueton ärjäisi: "Pois, tolvanat!" niin voimakkain keuhkoin, että
niiden hengähdys olisi sanoittakin riittänyt peräännyttämään lakeijat.
D'Artagnan istuutui laatikon aisalle ja heristi korviaan.
"Monsieur", sanoi Mousqueton, "monseigneur siis sai kirjeen
kenraalivikaari d'Herblaylta. Siitä on nyt kahdeksan tai yhdeksän
päivää; se tapahtui maalaishuvitustemme päivänä... aivan oikein, siis
viime viikon keskiviikkona."
"Mitä kummaa!" keskeytti d'Artagnan; "maalaishuvitustenne päivänä?"
"Niin, monsieur. Tällä herttaisella tienoolla on niin monenlaista
hauskutusta tarjona, että siitä alkoi olla meillä ihan kiusaa.
Senvuoksi meidän täytyi laatia säännöllinen huvittelujako."
"Siitäpä tunnen Portoksen järjestyshalun! Ei olisi minun mieleeni
juolahtanut sellaista aatosta. Tosin ei minulla olekaan huvituksia
rasittamaan asti."
"Meillä oli", vakuutti Mousqueton.
"No, miten järjestittekään asiat?" kysyi d'Artagnan.
"Sitä käy hieman pitkäksi selittää, monsieur."
"Vähät siitä, onhan meillä aikaa, -- ja te muuten puhelettekin niin
sattuvasti, hyvä Mousqueton, että teitä kuuntelee oikein mielikseen."
"On kyllä totta", myönsi Mousqueton, ja hänen tyytyväinen ilmeensä oli
tunnustuksena hänelle tehdystä oikeudesta, "on kyllä totta, että minä
olen paljon kehittynyt paroonin seurassa."
"Olen kärsimätön kuulemaan huvittelujakoanne, Mousqueton; tahdon
tietää, olenko saapunut otollisena päivänä."
"Voi herra d'Artagnan", virkkoi Mousqueton murheellisesti,
"monseigneurin lähdettyä ovat kaikki huvituksemme rauenneet!"
"No, kertokaa sentään muistojanne, hyvä Mousqueton."
"Mistä päivästä aloittaisimmekaan?"
"No, hitto, aloittakaa sunnuntaista, -- sehän on Herran päivä."
"Sunnuntaista, monsieur?"
"Niin."
"Sunnuntaisin meillä on uskonnollisia virkistyksiä. Monseigneur
menee kuulemaan messua, käy Herran ehtoollisella ja kuuntelee
kotisaarnaajansa hengellisiä puheita ja opetuksia. Se ei kyllä ole
kovinkaan hauskaa, mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista
karmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai
pitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa
meidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä.
Maanantai on maailmallisten huvitusten päivä."
"Kah, kah!" tokaisi d'Artagnan; "mitä tarkoitattekaan niillä,
Mousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista."
"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme
vieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan,
sepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan
suitsutusta naisten kunniaksi."
"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää", kehaisi
muskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko
voima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.
"Tiistaisin tietopuolisia huvituksia."
"Kas vain!" virkahti d'Artagnan; "ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle
hiukan, hyvä Mousqueton."
"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää
ison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle
lehterin, -- siellä on pikku nyörejä ja messinkilankoja, joihin aurinko
ja kuu ovat ripustetut. Tuo kaikki kieppuu, ja se on kovasti kaunista.
Monseigneur näyttää minulle kaukaisia meriä ja maita; me olemme
kuitenkin päättäneet, ettemme milloinkaan matkusta sellaisiin
paikkoihin. Se on peräti mielenkiintoista."
"No kerrassaan", vahvisti d'Artagnan. "Entä keskiviikkoisin?"
"Maalaishuvituksia, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teille,
herra chevalier. Tarkastelemme paroonin lampaita ja vuohia; annamme
paimenettarien tanssia ruokopillien ja paimenhuilujen säestyksellä,
niinkuin sanotaan eräässä kirjassa, joka monseigneurilla on
kirjastossaan. _Paimenlauluja_ on sen nimi. Tekijä kuoli tuskin
kuukausi sitten."
"Kenties herra Racan?" arvasi d'Artagnan.
"Aivan oikein, Racan. Mutta ei siinä kaikki. Me ongimme pikku
kanavasta, ja sitten syömme päivällistä kukkaseppele päässä. Sellainen
on keskiviikon ohjelma."
"Hiisi vieköön, eipä ole keskiviikko saanut huonoa osaa!" arveli
d'Artagnan. "Entä torstai, -- mitä voikaan jäädä torstaiparalle?"
"Ei sekään ole huonosti varattu, monsieur", sanoi Mousqueton hymyillen.
"Torstaina meillä on olympialaiset kisat. Voi, se on muhkeata,
monsieur! Me toimitamme tänne kaikki paroonin nuoret alustalaiset ja
panemme heidät heittämään kiekkoa, painimaan, juoksemaan. Monseigneur
ei enää juokse, enkä minäkään. Mutta monseigneur heittää kiekkoa
riuskemmin kuin kukaan. Ja kun hän iskee nyrkillään... voi onnetonta!"
"Miten onnetonta?"
"No, monsieur, hänen oli pakko luopua nyrkkeilykintaasta. Hän murskasi
päitä, niukahdutteli leukapieliä, ruhjoi rintakehiä. Nyrkkeily on
ihanaa urheilua, mutta kukaan ei enää tahtonut ruveta hänen
vastakumppanikseen."
"Ranne on siis..."
"Oh, monsieur, vankempi kuin koskaan. Monseigneurin alaraajat ovat
alkaneet osoittaa heikkenemisen oireita, sen myöntää hän itse; mutta
voima kerääntyy sitä enemmän käsivarsiin, niin että..."
"Niin että hän nuijii härkiä kuten ennenkin?"
"Paremminkin, monsieur, -- hän hajoittaa muureja. Viimeksikin
illastettuaan erään vuokratilallisensa luona -- te tiedätte, kuinka
kansanomainen ja suopea monseigneur on -- hän huvikseen yritti
nyrkiniskua muuriin. Muuri luhistui, katto sortui alas ja kolme miestä
ja muuan akka sai surmansa."
"Hyvä Jumala! Entä isäntänne, Mousqueton?"
"Oh, monseigneur sai vain muutamia naarmuja päähänsä. Me hautelimme
nirhamia vedellä, jota nunnat meille antavat. Mutta nyrkissä ei
jälkeäkään."
"Ei mitään?"
"Ei ollenkaan, monsieur."
"Hornaan koko olympialaiset kisat! Niiden täytyy käydä kalliiksi, sillä
lesket ja orvot joka tapauksessa..."
"Heille annetaan eläke, monsieur; kymmenesosa monseigneurin tuloista on
varattu siihen tarkoitukseen."
"Siirtykäämme perjantaihin", esitti d'Artagnan.
"Perjantai on sitten jalojen ja sotaisten huvitusten päivä. Me
metsästämme, miekkailemme, opetamme haukkoja, kesytämme hevosia.
Lauantaisin on henkisten huvitusten vuoro: silloin kehitämme
kaunoaistiamme, tutkistelemme monseigneurin tauluja ja kuvapatsaita,
vieläpä kirjoittelemme ja piirtelemme; lopuksi laukaisemme
monseigneurin kanuunat."
"Te piirtelette, ammutte kanuunoilla..."
"Niin, monsieur."
"Hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "herra du Vallonilla on tosiaan
sukkelin ja herttaisin mielenlaatu mitä tunnen, mutta yhden
huvituslajin te sentään näytte unohtaneen."
"Mikä se olisi, monsieur?" kysyi Mousqueton huolestuneena.
"Aineelliset huvitukset."
Mousqueton punastui.
"Mitä niillä tarkoitatte, monsieur?" hän sanoi luoden silmänsä alas.
"Runsasta pöytää, hyviä viinejä, pikarin vieressä vietettyjä iltoja."
"Ah, monsieur, sellaisia huvituksia ei oteta lukuun; niitä meillä on
joka päivä."
"Kunnon Mousqueton", aloitti d'Artagnan jälleen, "suokaa anteeksi, olen
siinä määrin syventynyt viehättävään selitykseenne, että olen unohtanut
keskustelumme pääkohdan, nimittäin mitä kenraalivikaari d'Herblay on
voinut kirjoitta isännällenne."
"Se on totta, monsieur", sanoi Mousqueton, "huvitukset ovat kääntäneet
mielemme pois asiasta. No niin, monsieur, näin se kävi."
"Minä kuuntelen, hyvä Mousqueton."
"Keskiviikkona..."
"Maalaishuvitusten päivänä?"
"Aivan; silloin tuli kirje, jonka monseigneur sai minun kädestäni. Olin
jo tuntenut käsialan."
"No, sitten?"
"Monseigneur luki sen ja huudahti: 'Pian, hevoseni, aseeni!'"
"Peijakas!" virkahti d'Artagnan; "kaksintaistelu taas varmaankin?"
"Ei, monsieur, kirjeessä oli ainoastaan seuraavat sanat:, 'Rakas
Portos, matkalle, jos tahdot päästä perille ennen kuin Equinoctium[21]
tulee. Odotan sinua.'"
"Saakeli!" äännähti d'Artagnan mietteissään; "näyttää olleen kova
kiire."
"Sen uskon! Ja monseigneur lähtikin heti samana päivänä kirjurinsa
kanssa, yrittääkseen ehtiä ajoissa perille."
"Ja lieneekö hän saapunut ajoissa?"
"Toivottavasti. Monseigneur, joka on korskea luonteeltaan, niinkuin
tiedätte, monsieur, hoki herkeämättä: Tuhannen pentelettä, kukahan se
Equinoctium onkaan? Mutta: pitää sillä paholaisella olla hyvä ratsu,
jos hän minun edelläni kerkiää."
"Ja sinä luulet Portoksen ehtineen ensimmäisenä?" sanoi d'Artagnan.
"Olen siitä varmakin. Olkoon tuo toinen kuinka rikas hyvänsä,
ei hänellä kuitenkaan voi olla niin ravakoita ratsuja kuin
monseigneurilla!"
D'Artagnan hillitsi naurunhalunsa, olletikin kun Aramiin kirjeen
lyhytsanaisuus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän seurasi
Mousquetonia tai oikeastaan Mousquetonin laatikkoa linnaan; siellä hän
istuutui ylellisesti katetun pöydän ääreen, häntä palveltiin kuin
kuningasta. Mutta hän ei saanut urkituksi mitään Mousquetonilta;
uskollinen palvelija pusersi itkua kuinka paljon hyvänsä, mutta siinä
kaikki.
Nukuttuaan yönsä oivallisella vuoteella d'Artagnan aprikoitsi kauan
Aramiin kirjeen merkitystä ja vaivasi päätänsä arvatakseen, mitä
yhteyttä päiväntasauksella saattoi olla Portoksen asioiden kanssa.
Mutta kun hänen mieleensä ei juolahtanut mitään järjellistä selitystä,
jollei mahdollisesti ollut kysymyksessä joku piispan rakkausseikkailu,
johon tarvittiin vuoden valoisimpia öitä, jätti d'Artagnan
Pierrefondsin yhtä tyhjin toimin kuin Melunin ja sitä ennen kreivi
de la Fèren kartanon. Lähtö tapahtui kuitenkin jonkunlaisen
raskasmielisyyden vallassa, jota saattoi täydellä syyllä pitää
jokseenkin huonoimpana mielialana, mihin d'Artagnanin oli mahdollinen
joutua. Alla päin ja tuijottavin katsein hän antoi säärtensä riippua
hevosen kupeilla ja virkkoi itsekseen tuollaiseen epämääräiseen
unelmoimiseen antautuneena, joka usein kohoaa korkeimpaan
kaunopuheisuuteen:
"Ei enää ystäviä, ei tulevaisuutta, ei mitään! Voimani ovat murtuneet
niinkuin vanhan ystävyytemme siteet ratkenneet! Vanhuus tulee kylmänä
ja järkkymättömänä; se käärii suruharsoonsa kaikki, mikä nuoruudessani
levitti hohdetta ja tuoksua, ja sitten se heittää tämän rakkaan taakan
hartioilleen ja vie sen kantajinensa kuoleman pohjattomaan kuiluun."
Gascognelaisen sydän vavahti, niin urhea ja karaistunut kuin hän olikin
kaikkia elämän vastuksia kestämään, ja hetkisen näyttivät hänestä
pilvet mustilta ja maa liukkaalta ja saviselta kuin kirkkotarha.
"Minne menenkään?" mietti hän; "mitä voin tehdä? Yksinäni... ypö
yksinäni, ilman perhettä, vailla ystäviä... Joutavia!" hän huudahti
äkkiä.
Ja hän iski molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin. Ratsu ei ollut
havainnut mitään apeuden syytä Pierrefondsin runsaassa appeessa, vaan
käytti lupaa virkeytensä osoittamiseen nelistyksellä, joka yhteen
menoon katkaisi kahden lieuen taipaleen.
"Pariisiin!" määräsi d'Artagnan itsekseen.
Ja seuraavana päivänä hän saapui sinne.
Hän oli ollut matkalla kymmenen päivää.
19.
Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.
Luutnantti laskeusi ratsailta Rue des Lombardsin varrella myymälän
edustalla, jolla kylttinsä mukaan oli nimenä _Kultainen Huhmar_. Muuan
hyvännäköinen mies, joka valkoisella esiliinalla suojeltuna siveli
harmaita viiksiään täyteläisellä kädellä, huudahti ilosta, nähdessään
papurikon.
"Herra chevalier", hän sanoi, "voi, tekö täällä!"
"Hyvää päivää, Planchet!" vastasi d'Artagnan kumartuen astumaan
puotiin.
"Pian joku ottamaan hoitoonsa herra d'Artagnanin hevonen", huusi
Planchet, "toinen laittamaan hänelle huone kuntoon ja kolmas
toimittamaan illallista!"
"Kiitos, Planchet! Hyvää päivää, pojat!" sanoi d'Artagnan touhuaville
puotilaisille.
"Sallinette minun ensin toimittaa valmiiksi tämän lähetyksen kahvia,
siirappia ja rusinoita?" puolusteli Planchet; "ne tulevat herra
yli-intendentin keittiöön."
"Toimittele, toimittele pois vain."
"Se on tehty tuotapikaa; sitten illastamme."
"Aterioitkaamme kahden kesken", esitti d'Artagnan; "minulla on
puhuttavaa sinulle."
Planchet silmäili entistä isäntäänsä merkityksellisesti. "Rauhoitu, ei
minulla mitään ikävää ole sanottavana", lisäsi d'Artagnan.
"Sitä parempi, sitä parempi!..."
Ja Planchet hengitti jälleen, samalla kun d'Artagnan huolettomasti
istuutui myymälässä korkkiläjälle ja ryhtyi tarkastelemaan
ympäristöänsä. Puoti oli hyvin varustettu; siellä tuoksuivat inkivääri,
kaneli ja survottu pippuri, joka sai d'Artagnanin aivastamaan.
Puotipalvelijat olivat mielissään niin kuuluisan soturin läheisyydestä,
-- muskettiväen luutnantin, joka kuului kuninkaan lähimpään
seurapiiriin; he alkoivat puuhata silmittömän innokkaasti ja palvella
ostelijoita niin ylimielisen rivakasti, että monikin närkästyi.
Planchet keräsi rahoja kassaan ja keskeytti tilinpitoaan tuon tuostakin
virkkaakseen jonkun kohteliaisuuden vanhalle herralleen. Planchet
käytti yleisöänsä kohtaan sellaisen varakkaan kauppiaan lyhyttä
puheenlaatua ja ylpeätä tuttavallisuutta, joka palvelee kaikkia eikä
ole kenestäkään riippuvainen. D'Artagnanissa tämä havainto herätti
tyytyväisyyttä, jonka aihe piankin selviää. Hän näki illan vähitellen
pimenevän, ja lopulta Planchet vei hänet erääseen toisen huonekerran
kamariin, jossa oli varsin siististi katettu kahdelle hengelle pöytä
paalien ja laatikoiden keskelle.
D'Artagnan käytti lyhyttä valmisteluhetkeä silmätäkseen läheltä
Planchetin ulkomuotoa, jota hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.
Älykäs Planchet oli lihonut, mutta hänen kasvonsa eivät olleet
pöhistyneet. Hänen vilkkaat silmänsä pälyivät yhä nopsina syvissä
kuopissaan, ja pyylevyys, joka yleensä tasoittaa kaikki ihmiskasvojen
luonteenomaiset piirteet, ei ollut vielä koskenut ulkoneviin
poskipäihin -- viekkauden ja voitonpyynnin tunnusmerkkeihin -- eikä
terävään leukaan, joka ilmaisi nokkeluutta ja sitkeyttä. Planchet
vallitsi yhtä majesteettisesti ruokailuhuoneessaan kuin
myymälässäänkin. Hän tarjosi herralleen yksinkertaisen, mutta
pariisilaiseen tapaan valmistetun aterian: uunipaistia vihanneksien
kera, salaattia ja omasta puodista noudettua jälkiruokaa. D'Artagnan
näki mielihyväkseen, että maustekauppias oli kaivanut esille pullon
sitä anjouviiniäkin, joka oli ollut d'Artagnanin mielijuomaa hänen koko
elämänsä ajan.
"Entiseen aikaan minä join teidän viiniänne, monsieur", virkkoi
Planchet suopeasti hymyillen; "nyt on minulla onni tarjota teille."
"Ja toivoakseni saan, Jumalan kiitos, vielä kauan maistella tätä,
Planchet, sillä nyt minä olen vapaa."
"Vapaa! Oletteko lomalla, monsieur?"
"Rajattomalla!"
"Jätättekö palveluksen?" hämmästeli Planchet.
"Mieleni tekee vetäytyä lepoon."
"Entä kuningas?" huudahti Planchet, joka ei voinut käsittää, kuinka
kuningas tulisi toimeen ilman d'Artagnanin kaltaisen miehen
palveluksia.
"Kuningas saa etsiä muulta taholta... Mutta nyt olemme syöneet hyvän
illallisen, sinä olet hyvällä tuulella, Planchet, herätät minussa halua
luottamuksiin; avaahan siis korvasi."
"Olen pelkkänä korvana."
Ja enemmän suoramielisesti kuin veitikkamaisesti hymyillen Planchet
avasi pullon valkoista viiniä.
"Annahan minun vain pitää järkeni."
"Oh, milloinkas teille pahasti humahtaisi päähän, monsieur."
"Pääni on nyt vapaasti käytettävissäni, ja minä aion säästellä sitä
enemmän kuin koskaan. Puhelkaamme ensin raha-asioista... Miten on
pääomamme laita?"
"Asiat ovat oivallisella kannalla, monsieur. Teiltä saamani
kaksikymmentätuhatta livreä ovat yhä sijoitettuina liikkeeseeni ja
tuottavat yhdeksän prosenttia. Kun maksan teille seitsemän, saan
voittoa siis teidänkin osuudestanne."
"Ja sinä olet yhä tyytyväinen?"
"Ihastuksissani. Tuotteko minulle lisää rahoja?"
"Paremminkin... Mutta tarvitsetko siis rahaa?"
"Ka, enpä erittäin. Kaikki ihmiset tahtovat nyt uskoa varojansa
hoitooni. Minä laajennankin liikettäni."
"Se oli suunnitelmanasi viimeksi."
"Toimittelen hiukan pankkiasioita... ostelen pulaan joutuneiden
ammattitoverieni varastoja, lainailen rahoja niille, jotka ovat
ahtaalla maksuistaan."
"Ilman koronkiskomistako?..."
"Voi, monsieur, viime viikolla minulla oli puistokujassa kaksi
kohtausta sen sanan johdosta, jonka tuossa lausuitte!"
"Niinkö!"
"Saattepa kuulla: asia koski erästä lainaa... Lainanottaja antoi
minulle vakuudeksi lähetyksen jauhosokeria sillä puheella, että minä
saisin sen myydä, ellei lainaa suoritettaisi takaisin määräaikana.
Lainasin hänelle tuhannen livreä. Hän ei maksanut; minä myin sokerin
kolmestatoista sadasta livrestä. Hän sai sen kuulla ja vaati minulta
sataa écua. Minä tietysti kieltäysin... väittäen saaneeni hintaa vain
yhdeksänsataa livreä. Hän sanoi minua koronkiskuriksi. Pyysin häntä
uudistamaan syytöksensä puistokujan takana. Hän oli entinen
kaartilainen, hän tuli, ja minä lävistin häneltä vasemman reiden teidän
miekallanne."
"Hitto, harjoitatpa tuottoisaa pankkiliikettä!" sanoi d'Artagnan.
"Ottaessani yli kolmentoista prosentin olen valmis tappeluun", vastasi
Planchet; "sellainen on luonteeni."
"Älä ota enempää kuin kaksitoista", neuvoi d'Artagnan, "ja sano muuta
välityspalkkioksi ja vahingonvakuutukseksi."
"Olette oikeassa, monsieur. Mutta se teidän liikehommanne?"
"Ah, Planchet, se on pitkällinen ja vaikea selittää."
"Aloittakaa kuitenkin."
D'Artagnan kierteli viiksiään kuin hämillään hankkeestansa ja epäillen
uskottuaan.
"Onko kysymys rahojen sijoittamisesta?" tiedusti Planchet.
"On kyllä."
"Hyvällä voitolla?"
"Varsin kauniilla: neljänsadan prosentin osingolla, Planchet."
Planchet iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että pullot
hypähtivät kuin pelästyneinä.
"Jumaliste, onko se mahdollista?"
"Luulen homman tuottavan enemmänkin", vastasi d'Artagnan
kylmäverisesti, "mutta mieluummin esitän alimman arvion."
"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Planchet siirtyen lähemmäksi; "sepä
suurenmoista!... Voiko siihen sijoittaa paljonkin rahoja?"
"Kaksikymmentätuhatta livreä kumpainenkin, Planchet."
"Teidän koko omaisuutenne, monsieur. Kuinka pitkäksi ajaksi?"
"Kuukaudeksi."
"Ja siitä saamme?"
"Viisikymmentätuhatta livreä kumpainenkin; laske itse."
"Tavatonta!... Sellaisen kaappauksen puolesta täytyy kai tapella oikein
riivatusti?"
"Luulen tosiaan, että tappeluakin tulee melkoisesti", myönsi d'Artagnan
yhä yhtä levollisesti; "mutta tällä kertaa, Planchet, meitä on kaksi,
ja minä otan kaikki iskut omalle osalleni."
"Monsieur, en sallisi..."
"Sinä et voi olla mukana, Planchet, sillä siinä tapauksessa sinun olisi
jätettävä kauppapuotisi."
"Homma ei siis ole Pariisissa suoritettava?"
"Ei."
"Ahaa! Ulkomailla?"
"Englannissa."
"Oikea keinottelun maa tosiaan", myönsi Planchet; "tunnen sen
hyvinkin... Olematta liian utelias saanen kysyä, mitä alaa hanke
koskee, monsieur?"
"Se on korjaushomma, Planchet."
"Rakennustenko korjausta?"
"Niin, rakentelua; me palautamme entiseen asuunsa Whitehallin."
"Se on tärkeä yritys... Ja te luulette kuukauden riittävän?"
"Minä vastaan siitä."
"Se jää teidän asiaksenne, monsieur, ja kun te kerran ryhdytte
siihen..."
"Niin, se jää minun asiakseni. Olen saanut tarkat tiedot... kuitenkin
tekisi mieleni neuvotella sinun kanssasi."
"Liian suuri kunnia... minä en ymmärrä rakennustaidetta."
"Olet väärässä, Planchet; sinä olet oivallinen arkkitehti -- minun
veroiseni -- siihen tehtävään, mistä nyt on kysymys."
"Kiitän..."
"Tunnustan tunteneeni kiusausta tarjota osuuden kolmelle ystävälleni,
mutta he ovat poissa kotoa... Ikävää kyllä, minä kun en tiedä
rohkeampia ja älykkäämpiä miehiä."
"Kas, näyttää siltä kuin tässä tulisi kilpailua, kiistaa
mukaanpääsemisestä?"
"Niin kylläkin, Planchet, niin kyllä..."
"Olen kiihkeä kuulemaan yksityiskohtia, monsieur."
"Kuuntele tarkoin, Planchet, mutta lukitse ensin kaikki ovet."
"Kyllä, monsieur."
Ja Planchet toimitti heidät lukkojen taa.
"Hyvä! Tule nyt lähemmäksi."
Planchet totteli.
"Ja avaa ikkuna, jotta katuhälinä ehkäisee kaikkia mahdollisia
kuuntelijoita."
Planchet toteutti tämänkin varokeinon, ja huutojen, rätinän, haukunnan
ja tömistelyn melu tunkeusi huoneeseen niin räikeänä, että d'Artagnan
itsekin huumaantui. Hän tyhjensi sitten lasillisen valkoista viiniä ja
aloitti seuraavasti:
"Planchet, minulla on aatos."
"Voi, monsieur, ei se olekaan ensi kertaa!" vastasi maustekauppias
läähättäen jännityksestä.
20.
Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des Lombardsin
varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.
D'Artagnan vaikeni toviksi, jollaikaa hän ei näyttänyt johtavan
mieleensä vain yhtä aatosta, vaan koko ajatuselämänsä. Sitten hän
jatkoi:
"Voinen olettaa, hyvä Planchet, että olet kuullut puhuttavan Kaarlo
I:stä, Englannin kuninkaasta?"
"Tottahan toki, monsieur, kun te juuri läksitte Ranskasta toimittamaan
hänelle apua ja hän oli vetää teidät mukanaan tuhoon, sortuessaan
avustanne huolimatta."
"Aivan oikein; näen, että sinulla on hyvä muisti, Planchet."
"Hitto, monsieur, olisi kummallista, jos olisin sen unohtanut, vaikka
muistini olisi kuinka huono! Ei semmoisia seikkailuja unohda, kun on
kuullut Grimaudin, joka ei ole lainkaan puhelias muuten, kuvailevan,
kuinka Kaarle-kuninkaan pää putosi, -- kuinka te puoli yötä purjehditte
miinoitetussa aluksessa ja näitte kunnon herra Mordauntin pulpahtavan
vedenpinnalle kultakahvainen tikari rinnassaan."
"On kuitenkin ihmisiä, jotka unohtavat sellaistakin, Planchet."
"Voipi olla, kun eivät ole itse olleet näkemässä tai kuulleet Grimaudin
kertovan."
"No niin, sitä parempi; koska muistat tuon kaiken, niin minun tarvitsee
vain huomauttaa, että Kaarle I:llä oli poika."
"Luvallanne sanoen kaksikin, monsieur", muistutti Planchet. "Näin
täällä Pariisissa toisen, Yorkin herttuan, hänen lähtiessään eräänä
päivänä Palais-Royaliin, ja minulle vakuutettiin, että hän oli Kaarle
I:n nuorempi poika. Vanhempaa ei minulla ole ollut kunnia nähdä; tunnen
hänet vain nimeltä."
"Juuri häntä koskee nyt hankkeemme, Planchet, -- tätä vanhempaa poikaa,
jota aiemmin nimitettiin Walesin prinssiksi ja joka nyt on Kaarle II,
Englannin kuningas."
"Kuningas ilman valtakuntaa, monsieur", korjasi Pianchet viisaasti.
"Niin, Planchet, ja voit myös sanoa häntä onnettomaksi ruhtinaaksi,
onnettomammaksi kuin on viheliäisinkään Pariisin katukulkuri."
Planchet ilmaisi liikkeellään sitä jokapäiväistä sääliväisyyttä,
jota muukalaiset saavat osakseen, kun heidän kanssaan ei luulla
koskaan tultavan tekemisiin. Hän ei sitäpaitsi havainnut tässä
valtiollis-tunteellisessa johdatuksessa vähäisintäkään vihjausta
d'Artagnanin liikehommaan, ja tämä se etupäässä kiinnitti hänen
mieltänsä. Yleensä hyvin ymmärtäen asioita ja ihmisiä d'Artagnan kyllä
oivalsi Planchetin kannan.
"Tulen nyt asiaan", hän sanoi. "Tämä nuori Walesin prinssi, kuningas
ilman valtakuntaa, kuten sattuvasti sanot, on herättänyt harrastustani,
Planchet, d'Artagnanin harrastusta. Olen nähnyt hänet kerjäämässä apua
Mazarinilta, joka on halpamaisuuden perikuva, ja kannatusta
Ludvig-kuninkaalta, joka on lapsi, ja ihmistuntijana johduin siihen
käsitykseen, että sorretun kuninkaan älykäs katse, hänen koko
olemuksensa jalous, kaikkia vastuksia uhmannut ylevyys ovat
miehuullisen ihmisen ja oikean kuninkaan takeita."
Planchet nyökkäsi hyväksyvästi, mutta tuo kaikki ei ainakaan hänen
silmissään vielä ollenkaan valaissut d'Artagnanin hanketta.
Jälkimmäinen pitkitti:
"Johduinpa siitä järkeilemään näinikään -- kuuntele tarkoin, Planchet,
sillä me tulemme nyt asian ytimeen."
"Kyllä kuuntelen."
"Kuninkaita ei ole kylvetty maan päälle niin viljalti, että kansat
löytävät heitä missä vain tarvitsevat. Tämä valtakunnaton kuningas on
minun nähdäkseni talletettu jyvä, jonka täytyy heilimöidä johonkin
aikaan, kunhan taitava, varovainen ja voimakas käsi kylvää sen
ymmärtäväisesti, pitäen vaaria maaperästä, taivaasta ja vuoden
vaiheesta."
Planchet tyytyi yhä nyökäyttämään päätänsä, mikä osoitti, että hän ei
vieläkään ollut selvillä.
"'Pienoinen kuningasjyvä-parka!' sanoin itsekseni, ja minä ihan
hellyin, Planchet; siitä johduin ajattelemaan tekeväni tyhmästi, ja
sentähden tahdoin neuvotella sinun kanssasi, hyvä ystävä."
Planchet punastui mielihyvästä ja ylpeydestä.
"Pienoinen kuningasjyvä-parka! Minäpä otan sinut ja kylvän hyvään
maahan."
"Voi, hyvä Jumala!" äännähti Planchet tuijottaen entiseen herraansa
kuin epäillen, tokko tällä oli täydet järjenlahjat tallella.
"No, mikä tuli?" kysyi d'Artagnan; "sattuiko sinua?"
"Ei, ei, monsieur."
"Parkaisithan?"
"Niinkö luulette?"
"Olen varma siitä. Olisitkohan jo käsittänyt jutun?"
"Tunnustan, herra d'Artagnan, että pelkään..."
"Käsittäväsi?"
"Niin."
"Käsittäväsi, että minä tahdon kohottaa valtaistuimelle kuningas Kaarle
II:n, jolla ei enää ole valtaistuinta? Niinkö?"
Planchet hypähti rajusti tuolillaan.
"Oi, oi!" änkkäsi hän tyrmistyneenä; "sitä te siis sanotte
korjaukseksi?"
"Niin, Planchet, miksikäs muuksikaan?"
"Oikein kyllä. Mutta oletteko tarkoin harkinnut?"
"Mitä niin?"
"Mitä kaikkea siellä on edessä."
"Missä?"
"Ka, Englannissa."
"Ja mitä siellä on? Sanoppas, Planchet."
"Ensiksikin, monsieur, pyydän teiltä anteeksi, että sekaannun
tuollaisiin asioihin, jotka eivät kuulu minun alaani; mutta koska
esitätte minulle liikehommaa... sillä ehdotattehan yhteistä
keinottelua?"
"Niin ehdotan, -- erinomaista keinottelua, Planchet."
"Mutta koska esitätte minulle liikehommaa, on minulla oikeus pohtia
sitä."
"Pohdi pois, Planchet, ja puhuen asiat selvenevät."
"No niin, luvallanne sanoen, monsieur, siellä on ensinnäkin edessä
parlamentti."
"On kyllä; entä sitten?"
"Ja sitten armeija."
"Hyvä! Tiedätkö vielä muuta?"
"Ja kansa."
"Siinäkö kaikki?"
"Kansa, joka suostui edellisen kuninkaansa -- nykyisen vallanperillisen
isän -- kukistamiseen ja mestaamiseen ja joka ei tahtone toimia omaa
kantaansa vastaan."
"Planchet, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "sinä järkeilet kuin
juusto. Kansa... kansa on kyllästynyt noihin raakalaisnimisiin
herrasmiehiin, jotka vain veisaavat sille virsiä. Veisuulla olkoon oma
arvonsa, hyvä Planchet, mutta minä olen huomannut, että kansat pitävät
enemmän lurituksista kuin kirkkolaulusta. Muista frondelaispäiviä;
silloin sitä laulettiin! Se oli virkeätä aikaa."
"Ei kovinkaan; minä olin joutua hirteen."
"Niin kyllä, mutta ethän joutunut?"
"En."
"Ja sinä sait alun varallisuudellesi juuri sen lauleskelun hälinässä?"
"Se on totta."
"Sinulla ei siis ole enää mitään sanomista?"
"On vainkin! Kuinka on armeijan ja parlamentin laita?"
"Sanoin itsekseni, että lainaan kaksikymmentätuhatta livreä hra
Planchetilta ja lisään siihen omasta puolestani toisen verran; näillä
neljälläkymmenellätuhannella livrellä panen kokoon armeijan."
Planchet liitti kätensä ristiin; hän näki d'Artagnanin olevan tosissaan
ja alkoi olla varma siitä, että hänen herransa oli joutunut
mielenvikaan.
"Armeijan!... Ah, monsieur", virkkoi hän mitä herttaisimmin hymyillen,
jottei olisi ärsyttänyt heikkomielistä raivopääksi. "Armeijan... kuinka
suuren?"
"Neljäkymmentä miestä", vastasi soturi.
"Neljäkymmentä neljääkymmentätuhatta vastaan, se ei riitä. Vastaatte
kyllä yksinänne tuhatta miestä, herra d'Artagnan, sen tiedän; mutta
mistä löytäisitte kolmekymmentäyhdeksän itsenne veroista? Tai jos
löytäisittekin, mistä saisi rahat sellaisten uroitten palkkaamiseen?"
"Eipä hullummin, Planchet... Hiisi vieköön, sinusta sukeutuu ihan
hovimies!"
"Ei, monsieur, sanon vain mitä ajattelen, ja sentähden huomautankin,
että ensimmäisessä taistelussa, johon antaudutte neljänkymmenen
miehenne kanssa, pelkään pahoin..."
"Minäpä en antaudukaan avoimeen taisteluun, hyvä Planchet", keskeytti
gascognelainen nauraen. "Meillä on muinaisilta ajoilta loistavia
esimerkkejä taitavista peräytymisretkistä ja kiertoliikkeistä, joiden
tarkoituksena oli vältellä vihollista eikä tavoittaa yhteentörmäyksiä.
Ja sinunhan täytyy sellaista taktiikkaa tunteakin, Planchet, kun olit
johtamassa pariisilaisia sinä päivänä, jolloin heidän piti joutua
otteluun muskettisoturien kanssa: sovittelit niin taitavasti kaikki
liikkeet, ettet ollenkaan syrjäytynyt Place Royalelta."
Planchetilta pääsi nauru.
"On kyllä totta", hän myönsi, "että jos neljäkymmentä miestänne pysyvät
kätkössä eivätkä menettele kömpelösti, he voivat säästyä tappiolta;
mutta tavoittanettehan jotakuta varsinaista saavutusta?"
"Epäilemättä. Kuule siis, mihin toimenpiteeseen minun on mielestäni
ryhdyttävä hänen majesteettinsa Kaarle II:n palauttamiseksi nopeasti
valtaistuimelleen."
"Hyvä!" huudahti Planchet jännittäen tarkkaavaisuuttansa; "selittäkää
se toimenpide. Mutta sitä ennen luulen meidän unohtaneen jotakin."
"Mitä niin?"
"Me olemme jättäneet silleen kansan, joka mieluummin lurittelee kuin
veisailee, ja armeijan, jota vastaan emme käy taistelemaan; mutta
jäljellä on parlamentti, joka ei veisaile."
"Eikä taistelekaan. Mitä, -- sinä, Planchet, järkevä mies, olet
huolissasi räyhääjien laumasta, jota sanotaan _tynkäläisiksi_ ja
_käppyröiksi_! Parlamentista minä en piittaa, Planchet."
"No, kun te ette siitä välitä, niin siirtykäämme muuhun."
"Niin, käykäämme siihen saavutukseen. Muistatko Cromwellia, Planchet?"
"Olen kuullut hänestä paljonkin puhuttavan, monsieur."
"Hän oli vankka soturi."
"Ja etenkin aimo syömäri."
"Kuinka niin?"
"No, hänhän nielaisi yhtenä suupalana koko Englannin."
"No niin, Planchet, entä jos joku olisi niellyt herra Cromwellin heti
seuraavana päivänä kun hän oli Englannin ahmaissut?"
"Oh, monsieur, suuretieteen ensimmäisiä selviöitä on, että sisältäjän
täytyy olla sisältöä suurempi."
"Oivallista!... Kas siinä se meidän liikehommamme, Planchet."
"Mutta herra Cromwell on kuollut, ja hänen sisältäjänään on nyt hauta."
"Hyvä Planchet, huomaan ilokseni, että sinä et ole kehittynyt
ainoastaan suuretiedettä tajuamaan, vaan viisaustiedettäkin."
"Monsieur, minä käytän maustekaupassani paljon painettua paperia; siitä
oppii yhtä ja toista."
"Mainiota! Tiedät siinä tapauksessa -- sillä suuretiedettä ja
viisaustiedettä opiskellessasi olet kai päässyt hajulle historiastakin
-- tiedät siis myöskin, että suurta Cromwellia seurasi pikkarainen."
"Kyllä, Rikhard nimeltään, ja hän teki kuten te, herra d'Artagnan, --
otti eronsa."
"Erinomaista! Suuren jälkeen, joka makaa haudassaan, pikkaraisen
perästä, joka vetäysi poikkeen, tuli kolmas. Tämän nimi on Monk; hän on
varsin etevä sotapäällikkö sikäli, että hän ei ole koskaan taistellut,
ja taitava valtiomies, koska hän ei milloinkaan lausu mielipidettään:
ennen kuin hän edes sanoo kellekään hyvää päivää, hän miettii
kaksitoista tuntia ja toivottaa lopuksi hyvää yötä, mikä tuntuu
kaikista erinomaiselta, se kun sattuu ihan paikalleen."
"Tuo on tosiaan oivallista", sanoi Planchet, "mutta tunnenpa toisen
valtiomiehen, joka suuresti muistuttaa häntä."
"Herra de Mazarinin kaiketi?"
"Juuri hänet."
"Olet oikeassa, Planchet; mutta Mazarin ei tavoittele Ranskan
valtaistuinta, ja se muuttaa koko asian, näetkös. No niin, tämä herra
Monk, jolla jo on Englanti paistina lautasellaan ja joka jo avaa
suutansa sen nielaistakseen, -- tämä herra Monk, joka sanoo Kaarle II:n
väelle ja itse Kaarle II:lle: _Nescio vos_..."
"En ymmärrä englanninkieltä", muistutti Planchet.
"Vaikket, mutta minä ymmärrän", jatkoi d'Artagnan. "_Nescio vos_
merkitsee: en tunne teitä. Tämä herra Monk, Englannin mahtavin mies,
niin pian kuin hän on ahmaissut sen..."
"No?" kysäisi Planchet.
"No niin, hyvä ystävä, minä lähden sinne, ja neljänkymmenen mieheni
avulla hänet on mukava siepata, kapuloida ja tuoda Ranskaan, missä
silmiäni häikäisee kaksi vaihtoehtoa."
"Ja minun!" huudahti Planchet haltioituneena. "Me pistämme hänet
häkkiin ja näyttelemme rahasta."
"Kas sitä, Planchet, -- siinä kolmas valittava, jota en ollut
ajatellut; sinäpä sen keksit!"
"Pidättekö sitä hyvänä?"
"Kyllä, totisesti; mutta omat aikeeni lienevät sentään parempia."
"Antakaahan kuulla."
"1. Minä määrään lunnaat."
"Paljonko?"
"Peijakas, tuollainen veitikka on hyvinkin sadantuhannen écun
arvoinen."
"Onpa kyllä."
"Näet siis: ensiksikin saattaa tulla kysymykseen sadantuhannen écun
lunastussumma..."
"Tai sitten?..."
"Taikka -- mikä on vielä parempi -- minä luovutan hänet
Kaarle-kuninkaalle. Tällä ei sitten enää ole mitään sotapäällikköä
pelättävänä eikä valtiomiestä petettävänä, joten hän tuotapikaa itse
korjaa kuntoon vallanperimyksensä ja siitä hyvästä lukee minulle
pöytään ne satatuhatta écuta. Sellainen on aatokseni; mitä sanot
siitä, Planchet?"
"Erinomainen tuuma, monsieur!" huudahti Planchet vapisten
kiihtymyksestä. "Mutta miten johduittekaan siihen?"
"Sain sen päähäni eräänä aamuna Loiren rannalla, kun Ludvig XIV, meidän
rakastettu kuninkaamme, vetisteli mademoiselle de Mancinin kädestä
hellittäessään."
"Menen takuuseen siitä, monsieur, että se on suurenmoinen. Mutta..."
"Ka, siihen tulee mutta?"
"Sallikaa minun sanoa... hankkeemme laita on hiukan kuten karhun
taljan, joka myytiin sen ollessa vielä elävän karhun selässä. Herra
Monkin sieppaaminen ei käy päinsä ilman käsirysyä."
"Ei kyllä, mutta kokoanhan armeijani..."
"Kah, _parbleu_, jo ymmärrän! Yllätys! Voi, silloin te onnistutte,
monsieur, sillä teillä ei ole vertaistanne tuollaisissa yrityksissä!"
"Minulla on tosiaan ollut onnea niissä puuhissa", myönsi d'Artagnan
luontevan ylpeästi. "Käsitäthän, että jos minulla olisi hankkeessa
mukana hyvä Atokseni, urhea Portokseni ja ovela Aramikseni, juttu olisi
ihan selvä; mutta he näkyvät olevan kadoksissa, eikä kellään ole heistä
vihiä. Minun on senvuoksi uskallettava yksinäni. No, huomaatko
keinottelun hyväksi ja rahojen sijoittamisen siihen edulliseksi?"
"Liiaksikin!"
"Kuinka niin?"
"Syystä että aivan edulliset suunnitelmat eivät juuri koskaan käy
toteen."
"Tämä on pettämätön, Planchet, ja siitä on parhaana todistuksena, että
minä ryhdyn siihen. Se tuottaa sinulle varsin sievän voiton ja on
minulle hyvin mielenkiintoinen yritys. Sanotaan sitten: 'Noin teki
d'Artagnan vanhoilla päivillään', minä saan sijani kertoelmissa ja
historiassakin, Planchet. olen kunnianhimoinen."
"Monsieur", innostui Planchet, "kun ajattelen, että tämä
jättiläissuunnitelma on kypsynyt täällä minun luonani, minun
jauhosokerini, luumujeni ja kanelini keskellä, tuntuu puotini
palatsilta!"
"Pidähän varasi, pidähän varasi, Planchet; jos tästä tulee hiventäkään
kuuluviin, niin se merkitsee Bastiljia meille molemmille. Ole
varuillasi, hyvä ystävä, sillä mehän ryhdymme salavehkeeseen: herra
Monk on Mazarinin liittolainen!"
"Monsieur, kun miehellä on ollut kunnia palvella teitä, ei hän juuri
arkaile, ja vaiti osaa kyllä olla se, jolla on onni päästä teidän
osakkaaksenne."
"Hyvä on; se koskee enemmän sinua kuin minua, koska minun on oltava
Englannissa kahdeksan päivän kuluttua."
"Lähtekää, monsieur, lähtekää, mitä pikemmin, sen parempi."
"Rahat ovat siis käsillä?"
"Huomenna ne ovat; huomenna saatte ne omasta kädestäni. Tahdotteko
kultaa vai hopeata?"
"Kulta on mukavampaa. Mutta miten järjestämme kumppanuuden? Sanohan."
"Ka, hyväinen aika, sehän käy mitä yksinkertaisimmin: te annatte
minulle vain kuitin."
"Ei, ei", vastusti d'Artagnan vilkkaasti, "järjestys pitää olla
kaikessa."
"Se on minunkin mielipiteeni; mutta teidän kanssanne, herra
d'Artagnan..."
"Jos kuolisin tuolla meren takana, -- jos kaadun musketinluotiin, jos
pakahdun liialliseen olueen?"
"Uskokaa minua, monsieur, -- siinä tapauksessa olisin niin tuskissani
kuolemastanne, etten rahoja ajattelisikaan."
"Kiitos, Planchet, mutta se ei ole mikään este. Me rupeamme yhdessä
laatimaan välipuhetta niinkuin kaksi lakimiehen kirjuria, --
asiakirjaa, jota voimme sanoa yhtiösopimukseksi."
"Kernaasti, monsieur."
"Tiedän kyllä, että sitä on vaikea panna kokoon, mutta yritämme
kuitenkin."
"Niin, koetetaanpa."
Planchet kävi hakemassa kynän, mustetta ja paperia. D'Artagnan otti
kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti: "Herra d'Artagnan, entinen
muskettisoturien luutnantti ja nykyään asuva Tiquetonne-kadun varrella
La Chevrette-hotellissa, toiselta puolen, ja herra Planchet,
maustekauppias Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa,
toiselta puolen, ovat keskinäisesti sopineet seuraavaa:
"Herra d'Artagnanin esittämän aatoksen toteuttamiseksi muodostetaan
yhtiö neljänkymmenentuhannen livren pääomalla.
"Herra Planchet, joka tuntee tämän aatoksen ja kaikin puolin hyväksyy
sen, luovuttaa kaksikymmentätuhatta livreä hra d'Artagnanin huostaan.
"Hän ei vaadi summaa takaisin eikä korkoa sille, ennen kuin herra
d'Artagnan on palannut matkalta, jonka hän tekee Englantiin.
"Herra d'Artagnan puolestaan sitoutuu panemaan yhtiöön niinikään
kaksikymmentätuhatta livreä, jotka lisätään herra Planchetin
luovuttamiin varoihin.
"Sanottua neljänkymmenentuhannen livren summaa hän saa käyttää niinkuin
hyväksi näkee, sitoutuen kuitenkin ehtoon, joka tässä alempana
mainitaan.
"Sinä päivänä, jolloin herra d'Artagnan tavalla tai toisella toimittaa
takaisin Englannin valtaistuimelle hänen majesteettinsa kuningas Kaarle
II:n, hän suorittaa herra Planchetille käteissummana..."
"Sataviisikymmentätuhatta livreä", täydensi Planchet mutkattomasti,
nähdessään d'Artagnanin pysähtyvän.
"Ei hitossa, ei", vastusti d'Artagnan; "jakoa ei voi tehdä tasan, se ei
olisi kohtuullista."
"Panemme kuitenkin peliin puolet kumpainenkin, monsieur", muistutti
Planchet arasti.
"Kyllä, mutta kuuntele nyt ensin välilausetta, hyvä Planchet, ja jollet
pidä sitä kaikin kohdin oikeudenmukaisena, sitten kun se on
kirjoitettu, pyyhimme sen pois."
Ja d'Artagnan kirjoitti:
"Jäännöksen kolmestasadastatuhannesta livrestä, otettuaan oman
osuutensa, ja siihen nähden, että herra d'Artagnan paitsi
kahdenkymmenentuhannen livren pääomaa panee yhtiöön aikansa,
aatoksensa, aherruksensa ja nahkansa, joita hän pitää suuressa arvossa,
varsinkin viimemainittua, herra d'Artagnan pidättää siten itselleen
kaksisataatuhatta livreä, joten hänen osuutenaan on kaksi kolmannesta."
"Hyvä on!" sanoi nyt Planchet.
"Onko kohtuullista?" kysyi d'Artagnan.
"Kerrassaan kohtuullista, monsieur."
"Ja sinä tyydyt sadantuhannen livren osinkoon?"
"Hitto, kelpaapa tyytyä! Satatuhatta livreä
kahdestakymmenestätuhannesta!"
"Ja kuukauden ajalta, muista se."
"Mitä! Kuukaudenko vain?"
"Niin, pyydän vain kuukauden aikaa."
"Monsieur", sanoi Planchet jalomielisesti, "myönnän mieluusti kuusi
viikkoa."
"Kiitos!" vastasi muskettisoturi kohteliaasti.
Senjälkeen yhtiökumppanukset lukivat asiakirjan vielä kertaalleen.
"Se on mitä parhaiten sommiteltu, monsieur", kehui Planchet; "herra
Coquenard-vainaja, paroonitar du Vallonin ensimmäinen mies, ei olisi
suoriutunut siitä osuvammin."
"Siltäkö tuntuu? No niin, kirjoittakaamme alle."
Ja kumpikin vahvisti yhtiösopimuksen nimellään.
"Tällä tavoin", virkkoi d'Artagnan, "en joudu kiitollisuudenvelkaan
kellekään."
"Mutta minä jään kiitollisuudenvelkaan teille", arveli Planchet.
"Et lainkaan, sillä niin visusti kuin varonkin nahkaani, Planchet, voin
kuitenkin sen menettää tuolla. Sinä siis panet alttiiksi koko osuutesi.
Toden totta, lempo soikoon, siitäpä muistankin vasta pääkohdan,
välttämättömän lisäyksen! Kirjoitan siis: 'Siinä tapauksessa, että
herra d'Artagnan sortuu yritykseen, on lopputili tehty, ja herra
Planchet kuittaa sinä hetkenä herra d'Artagnanin varjolle ne
kaksikymmentätuhatta livreä, jotka hän on sijoittanut edellämainittuun
yhtiöön.'"
Loppulisäys sai Planchetin rypistämään silmäkulmiaan mutta nähdessään
liikekumppaninsa säihkyvät silmät, hänen jäntevät kätensä ja notkean ja
vankan vartalonsa hän rohkaistui ja piirsi vielä kerran nimensä
vähääkään epäröimättä. D'Artagnan teki samaten. Ja siten laadittiin
ensimmäinen tunnettu yhtiösopimus; sittemmin on kenties jossakin määrin
käytetty väärin sekä muotoa että itse perusajatusta.
"Nyt", sanoi Planchet kaataen d'Artagnanille vielä lasillisen
anjouviiniä, "menkäähän nyt levolle, hyvä isäntäni."
"Ei", vastasi d'Artagnan, "vaikein on vielä tekemättä, ja minun on
mietittävä sitä."
"Mitäs turhia", tuumi Planchet; "minulla on niin suuri luottamus
teihin, herra d'Artagnan, että minä en luovuttaisi sadantuhannen livren
osinkoani yhdeksänkymmenentuhannen käteismaksusta huomispäivänä."
"Ja lempo minut korjatkoon", vakuutti d'Artagnan, "ellen usko, että
olet oikeassa!"
Sitten hän otti kynttilän, nousi kamariinsa ja heittäysi makuulle.
21.
Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet ja
Kumpp:n asioilla.
D'Artagnan aprikoitsi niin perusteellisesti kaiken yötä, että hänellä
oli suunnitelmansa selvillä jo aamuksi.
"Niin, sen minä teen!" hän tuumi nousten istualle vuoteellaan ja
nojaten kyynärpäätänsä polveen ja leukaansa käteen. "Etsin käsiini
neljäkymmentä taattua ja tanakkaa miestä; pestaan heidät sellaisten
joukosta, jotka ovat hiukan haaksirikkoisia, mutta kuitenkin tottuneita
sotaiseen kuriin. Lupaan heille viisisataa livreä kuukaudelta, jos he
palaavat; jos he jäävät sille tielle, niin maksua ei suoriteta tai
omaisia hyvitetään puolella. Mitä ruokaan ja asuntoon tulee, niin se
huoli kuuluu englantilaisille, joilla on härkiä laitumilla, sianlihaa
suolassa, siipikarjaa kanatarhoissa ja viljaa laareissa. Tämän osastoni
keralla esittäydyn kenraali Monkille. Hän mieltyy minuun. Saan hänen
luottamuksensa ja käytän sitä väärin niin pian kuin mahdollista."
Mutta sillä tolalla pitemmälle menemättä d'Artagnan pudisti päätänsä ja
keskeytti.
"Ei", hän arveli, "sitä en uskaltaisi kertoa Atokselle; se keino ei ole
siis oikein kunniallinen. On käytettävä väkivaltaa", hän päätti, "niin
on tehtävä, vähääkään horjahtamatta rehellisyydestä. Neljänkymmenen
miehen keralla voin kierrellä sissinä. Niin, mutta jos tapaan -- en
neljääkymmentätuhatta englantilaista, joista Planchet puhui, vaan
pelkästään neljäsataakin? Minä saan selkääni, sillä neljänkymmenen
soturini seassa on ainakin kymmenen epäkelpoa, jotka tyhmyyttään
toimittavat itsensä heti hengiltä. Ei, on tosiaan mahdoton saada
neljääkymmentä taattua miestä; sellaista määrää ei ole olemassa. Täytyy
tyytyä kolmeenkymmeneen. Kymmenen miestä vähemmälle jääden minulla on
oikeus väistellä aseellista voimaa ryhmäni pienuuden perusteella, ja
jos yhteentörmäys kuitenkin sattuu, on toimintani paljon varmempaa
kolmenkymmenen kuin neljänkymmenen johtajana. Sitäpaitsi säästän siten
viisituhatta frangia eli kahdeksanneksen pääomaani, ja se kyllä
kannattaa. Sanottu ja tehty, kolmekymmentä miestä minä palkkaan. Ja'an
heidät kolmeen parveen; me hajaannumme pitkin seutua sillä
velvoituksella, että kaikkien on tultava koolle määrättyyn aikaan.
Tällä tavoin me kymmenmiehisinä osastoina emme herätä mitään epäluuloja
ja pääsemme liikkumaan huomaamattomina. Niin, niin, kolmekymmentä on
oivallinen lukumäärä. Se on kolme kymppiä, ja kolme on pyhä luku. Ja
yhtyneenä kolmenkymmenen miehen joukko tosiaan vielä tuntuu joltakin.
Äh, minua älytöntä!" jatkoi d'Artagnan; "tarvitaanhan kolmekymmentä
hevostakin, ja se käy tuhottoman kalliiksi. Missä perhanassa minulla
olikaan järkeni, kun unohdin ratsut? Ei voi ajatellakaan sellaista
kaappausta hevositta. No, olipa menneeksi, me teemme senkin uhrauksen;
voimme silti koettaa siepata hevoset sieltä ilmaiseksi, -- ja ne eivät
olekaan huonoa rotua. Mutta unohdinpa myös, hitossa, että kolme
joukkuetta tarvitsee kolme päällikköä! Siinäpä pulma: noista kolmesta
päälliköstä minulla on kyllä jo yksi, nimittäin itseni, -- niin, mutta
ne kaksi muuta tulevat yksinään maksamaan melkein yhtä paljon kuin koko
muu väki. Ei, minun on ehdottomasti tultava toimeen yhdellä
luutnantilla. Näin ollen siis supistankin joukkoni kahteenkymmeneen
mieheen. Vähän se kyllä on, -- kaksikymmentä; mutta koska olin
kolmeakymmentä ajatellessani päättänyt olla tavoittelematta käsirysyä,
niin vältän sen vielä varmemmin kahdenkymmenen johtajana. Kaksikymmentä
on pyöreä luku; se vähentää sitäpaitsi hevosten määrää kymmenellä, mikä
on otettava huomioon; ja kun saan hyvän luutnantin... Istu ja pala,
kylläpä kärsivällisyys ja harkinta tekevät ihmeitä! Enkö ensin aikonut
marssittaa laivaan neljääkymmentä miestä, ja nyt minulle riittää
kaksikymmentä yhtä hyvin mahdollisuuksin! Kymmenentuhatta livreä siten
säästetty yhdellä kertaa, ja turvallisuutta vain parannettu, -- se on
näppärää. No, nyt on vain löydettävä se luutnantti; mietin sopivaa
miestä, ja sitten... Mutta se ei olekaan helppoa; hänen täytyy olla
urhea ja kunnollinen, toinen itseni. Niin, mutta luutnantille olisi
uskottava koko salaisuus, ja kun se on miljoonan arvoinen ja
minä maksaisin miehelleni vain tuhannen livreä, korkeintaan
viisitoistasataa, voisi hän johtua myymään salaisuuteni Monkille. Ei
mitään luutnanttia, _mordioux!_ Sitäpaitsi, vaikka se mies olisi mykkä
kuin Pytagoraan oppilas, olisi hänellä joka tapauksessa miesten
joukossa suosikki, josta hän tekisi kersantin; kersantti urkkisi sitten
luutnantin salaisuuden, jos tämä itse olisikin rehellinen eikä tahtoisi
ruveta kavaltajaksi. Silloin kersantti vähemmän kunniallisena ja
vähemmän kunnianhimoisena myisi kaikki viidestäkymmenestätuhannesta
livrestä. Ei, ei, se ei käy laatuun! Luutnantti on selvästi mahdoton.
Mutta eipä sitten enää mitään osastojakaan; minä en voi jakaa väkeäni
kahtia ja toimia kahtaalla yhtaikaa ilman toista itseäni... Mutta miksi
olisikaan toimittava kahtaalla, kun meillä on vain yksi mies
kaapattavana? Miksi heikontaisin joukkoa, asettamalla oikean sivustan
sinne ja vasemman tänne? Hitto vieköön, yksi ainoa joukko! Yksi ainoa,
ja d'Artagnanin johtama, -- mainiota! Mutta kaksikymmentä miestä
marssimassa joukkona herättää koko maailman epäluuloa; ei sovi antaa
nähdä kahtakymmentä ratsumiestä koolla, muutoin heitä vastaan
lähetetään komppania, joka kysyy tunnussanaa, ja kun vastauksesta
ollaan hiukan hämillä, ammutaan herra d'Artagnan ja hänen miehensä
maahan kuin kaniinit. Tyydynkin vain kymmeneen; tällä tavoin saan
toimituksi yksinkertaisesti ja eheästi. Minun on silloin pakko
noudattaa varovaisuutta, joka on puolena menestyksen takuuna
tämänlaatuisessa yrityksessä: suurempi lukumäärä olisi kenties
viekoitellut minut johonkin hupsuuteen. Ostaa tai ottaa kymmenen
hevosta on pikku temppu. Ah, oiva aatos! Ja mitä mielenrauhaa siitä
saankaan! Ei enää mitään epäluuloja, ei tunnussanoja, ei vaaraa!
Kymmenen miestä voi olla palvelijoita tai kirjanpitäjiä. Kymmenen
miestä, jotka kuljettavat joillakin kauppatavaroilla lastattuja
hevosia, ovat suvaittuja kaikkialla ja saavat hyvän vastaanoton.
Kymmenestä miehestä, jotka matkustavat pariisilaisen toiminimen
Planchet ja Kumpp. asioilla, ei ole mitään sanomista. Näillä
ammattilaisiksi pukeutuneilla kymmenellä miehellä on hyvä
metsästyspuukko, kelpo ratsupyssy satulanpuassa ja varma pistooli
kotelossa. Heitä ei kukaan häiritse, kun he eivät liiku pahoissa
aikeissa. Pohjaltaan he kenties ovat salakuljettajia, mutta mitäpä
sillä on väliä, -- salakuljetuksesta ei joudu hirteen kuten
moniavioisuudesta. Pahimpana mahdollisuutena on, että tavaramme otetaan
takavarikkoon. Tavarat takavarikkoon, siitä viisi! Hei, hei, se on
verraton suunnitelma! Kymmenen miestä vain, kymmenen miestä, jotka
palkkaan palvelukseeni, kymmenen miestä, jotka ovat yhtä päättäväisiä
kuin neljäkymmentä ja tulevat maksamaan minulle saman verran kuin
neljä; ja paremmaksi varmuudeksi en hiisku heille tavuakaan aikeistani.
Sanon ainoastaan: 'Hyvät ystävät, minulla on kaappaus mielessäni.'
Saapa saatana olla ylen sukkela, jos hän pääsee minulle tekemään
kolttosen. Viisitoistatuhatta livreä säästetty! Se on aimo erä
kahdestakymmenestä!"
Siten päässeenä varmuuteen uutteralla laskeskelullaan d'Artagnan pysyi
tässä suunnitelmassa ja päätti olla muuttamatta siitä rahtuakaan.
Hänellä oli erehtymättömässä muistissaan jo valmiina luettelo
kymmenestä miehestä, jotka olivat seikkailijain keskuudessa kuuluisia
onnensa vaihteluista ta rettelöistään järjestysvallan kanssa.
D'Artagnan nousi jalkeille ja aloitti heti etsintänsä, ilmoittaen
Planchetille, että häntä ei tarvinnut odottaa aamiaiselle eikä kenties
päivällisellekään. Puolentoista vuorokauden kierros erinäisissä
Pariisin pesissä riitti hänen keruuseensa, ja toimittamatta
seikkailijoitansa tekemisiin toistensa kanssa hän korjasi puolelleen
vajaassa kolmessakymmenessä tunnissa oivallisen valikoiman roikaleita,
jotka puhuivat vähemmän puhtaasti ranskaa kuin sitä englanninkieltä,
jota heidän oli piakkoin ruvettava käyttämään.
He olivat enimmäkseen kaartilaisia, joiden ansioita d'Artagnan oli
päässyt erityisissä tilaisuuksissa arvostelemaan, kunnes juoppous,
onnettomat miekanpistot, odottamattomat pelivoitot tai Mazarinin
taloudelliset uudistukset olivat pakottaneet heidät etsimään hämäryyttä
ja yksinäisyyttä, noita kahta väärinymmärrettyjen ja murjottujen
sielujen suurta lohduttajaa.
Heidän ulkomuodossaan ja vaatteissaan näkyi jälkiä sydänsuruista, joita
he olivat kokeneet. Muutamilla oli arpia kasvoissaan, kaikilla oli vain
riekaleita yllä. Viisaalla yhtiön varojen jakelulla d'Artagnan lievensi
kumppanusten kurjuuden pahinta ahdinkoa; pidettyään huolta siitä,
että nämä rahat tulivat tosiaan käytetyiksi joukon ulkonaiseen
kaunistukseen, hän määräsi väelleen kokoontumispaikan Pohjois-Ranskaan,
Berghesin ja Saint-Omerin välille. Korkeintaan kuusi päivää he saivat
viipyä taipaleella, ja d'Artagnan tunsi kyllin hyvin näiden urhojen
hyvän tahdon, reippaan luonteen ja suhteellisen rehellisyyden,
voidakseen pitää varmana, että ainoatakaan ei puuttuisi nimenhuudossa.
Nämä määräykset annettuaan ja kohtauspaikan tultua sovituksi hän meni
hyvästelemään Planchetia, joka kysyi, miten hänen armeijansa värväys
oli onnistunut. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi mainita hänelle
henkilökuntansa supistusta; hän pelkäsi tunnustuksellaan heikontavansa
yhtiömiehen luottamusta. Planchet ilahtui suuresti kuullessaan, että
armeija oli viimeistä miestä myöten pestattu, joten hän, Planchet, oli
jonkunlainen kuningas, joka valtaistuin-pulpettinsa äärestä piti
palkoissaan sotajoukkoa kavalan Albionin kukistamiseksi, -- tuon
kaikkien todella ranskalaisten sydänten vihollisen taltuttamiseksi.
Planchet luki siis kauneina kaksois-louisdoreina kaksikymmentätuhatta
livreä d'Artagnanille omalta osaltaan ja saman verran yhtä koreina
kolikkoina d'Artagnanin osalta. D'Artagnan sulloi kumpaisenkin summan
eri pussoseen ja sanoi punnitessaan näitä kumpaisessakin kädessään:
"Näistä rahoista tulee aika lailla kiusaa, hyvä Planchet; tiedätkö,
että nämä painavat runsaasti kolmekymmentä naulaa?"
"Pyh, hevosenne kantaa ne kuin höyhenen."
D'Artagnan pudisti päätänsä.
"Älä puhu minulle sellaista, Planchet. Hevonen, jolla on matkalaukun ja
ratsastajan lisäksi kolmenkymmenen naulan ylipaino, ei kovinkaan
helposti kahlaa joen poikki tai hyppää muurin taikka kaivannon yli, ja
siten saattaa sekä hevonen että ratsastaja joutua hukkaan. On kyllä
totta, että sinä et voikaan ymmärtää sitä asiaa, Planchet, kun olet
palvellut ainoastaan jalkaväessä."
"Miten siis menetellä, monsieur?" sanoi Planchet tosiaan ymmällä.
"Kuulehan", älysi d'Artagnan, "minä maksankin armeijalle vasta
sen tultua kotiin. Pidä vielä halussasi minun puoliskoni,
kaksikymmentätuhatta livreä; kasvakoon se sillaikaa korkoa."
"Entä minun puoliskoni?" muistutti Planchet.
"Sen otan mukaani."
"Teidän luottamuksenne on minulle suuri kunnia", huomautti Planchet;
"mutta jos ette tulekaan takaisin?"
"Se on mahdollista, vaikkei juuri todennäköistä; siltä varalta, että
minua ei kuulu retkeltäni, Planchet, annakin minulle kynä, jotta teen
testamenttini."
D'Artagnan otti kynän ja kirjoitti tavalliselle paperiarkille:
'Minä d'Artagnan omistan kaksikymmentätuhatta livreä, pennittään
säästettyinä niiden kolmenneljättä vuoden aikana, jotka olen
ollut hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan palveluksessa.
Lahjoitan viisituhatta Atokselle, viisituhatta Atokselle ja
viisituhatta Aramiille, jotta he minun puolestani ja omassa
nimessään antavat kaikki nuorelle ystävälleni Raoulille,
Bragelonnen varakreiville. Loput viisituhatta lahjoitan
Planchetille, jotta hän vähemmän surkeillen jakelee muut
viisitoistatuhatta ystävilleni.