"No, totisesti, onko hänen majesteettinsa Kaarle II muka hyväkin

kenraali? Kylläpä Worcester antaa meille siitä oivalliset takeet!"

"Hän ei enää joudu tekemisiin Cromwellin kanssa, monsieur."

"Ei kylläkään, mutta häntä vastassa on Monk, joka on vielä paljon

vaarallisempi. Tuo vanttera oluttehtailija, josta puhuimme, oli

ilmestysten näkijä. Hänellä oli loveenlankeemuksen hetkiä, innostuksen,

paisumisen välipäitä, jolloin hän rakoili kuin liian täysinäinen

tynnyri; liitoksista tiukkui silloin aina joitakuita pisaroita sisäistä

elämää, ja näytteistä saattoi oivaltaa koko ajatuskulun. Cromwell on

siten monet kerrat antanut meidän tunkeutua sieluunsa, luullessaan

sielunsa panssaroiduksi kolminkertaisella vaskella, kuten Horatius

sanoo. Mutta Monk! Ah, sire, Jumala teitä varjelkoon milloinkaan

joutumasta kilpailemaan politiikassa Monkin kanssa! Hän se on minulle

vuoden kuluessa tuottanut kaikki harmaat hiukseni! Monk ei

valitettavasti ole henkinäkijä, hän on politikko; hän ei vuoda, hän

tiivistyy yhä. Jo kymmenen vuotta ovat hänen silmänsä tähdänneet

päämäärään, josta kukaan ei ole vielä kyennyt saamaan tolkkua. Joka

aamu hän polttaa yömyssynsä, kuten Ludvig XI neuvoi. Niinpä sinä

päivänä, jolloin se hiljakseen ja yksinäisyydessä kypsytetty

suunnitelma puhkeaa julkisuuteen, se saa puolelleen kaikki menestyksen

edellytykset, jotka aina liittyvät odottamattomaan.

"Sellainen on Monk, sire, josta te ette kenties ollut koskaan kuullut

puhuttavan, jonka nimikin ehkä oli teille outo, ennenkuin sen lausui

teille serkkunne Kaarle II, joka tietää varsin hyvin, mikä hän on

miehiään, -- nimittäin ruumistettu syvällisyys ja sitkeys, ja ne kaksi

ominaisuutta ovat ainoat, joista järkevyys ja innokkuus kilpistyvät.

Sire, minulla on nuoruudessani ollut intoa, minulla on aina ollut

järkeä. Voin kerskua siitä, koska minua siitä moititaan. Olen luonut

kauniin uran näillä kahdella ominaisuudella, koska olen Piscinan

kalastajan pojasta kohonnut Ranskan kuninkaan pääministeriksi ja tässä

asemassani tehnyt joitakuita palveluksia teidän majesteettinne

valtaistuimelle, kuten teidän majesteettinne suvainnee myöntää. No,

sire, jos olisin tolallani tavannut Monkin sen sijaan että kohtasin de

Beaufortin, de Retzin tai herra prinssin, niin me olisimme olleet

hukassa. Ryhtykää kevytmieliseen keinotteluun, sire, niin te sorrutte

tuon soturivaltiomiehen kynsissä. Monkin hytyrä, sire, on rautakirstu,

jonka pohjalle hän sulkee ajatuksensa ja johon kellään ei ole avainta.

Niinpä kumarrankin hänen edessään, sire, -- minä, jolla on pelkkä

samettilakki päässä."

"Mitä siis ajattelette Monkin tahtovan?"

"Jos sen tietäisin, sire, niin en kehoittaisi teitä varomaan häntä,

sillä minä olisin häntä voimakkaampi. Mutta minua peloittaa arvailla

hänen aikeitaan, -- arvailla, käsitättehän sanani? -- sillä jos luulen

arvanneeni, pysähdyn yhteen aatokseen ja jatkan siitä väkisinkin

pitemmälle. Siitä saakka kun se mies on päässyt valtaan rajan takana

olen minä kuin ne Danten kuvaamat kadotetut, joilta pimeyden ruhtinas

on kiertänyt kaulan, niin että he taaksepäin katsellen marssivat

eteenpäin: kuljen Madridia kohti, mutta en voi heittää Lontoota

näkyvistäni. Tuon pahalaisen arvaileminen on eksytysleikkiä, ja

erehtyminen merkitsee häviötä. Jumala minua varjelkoon koskaan

yrittämästä oivaltaa, mitä hän haluaa; minä rajoitun vakoilemaan, mitä

hän tekee, ja se riittää. Mutta luulen kyllä, -- pelkkä oletushan ei

Monkin kaltaisen miehen suhteen saa sitoa minua mihinkään, -- luulen

kyllä, että hänellä on hyvä halu asettua Cromwellin sijalle. Teidän

Kaarlenne on hänelle jo tehnyt esityksiä kymmenenkin henkilön

välityksellä; hän on tyytynyt häätämään luotansa ne asioitsijat

sanomatta heille mitään muuta kuin: 'Tiehenne, tai hirtän teidät!' Ihan

se on hauta miehekseen! Tällähaavaa Monk näyttelee uskollisuutta

Tynkäparlamentille; se uskollisuus ei minua tietenkään harhaannuta:

Monk ei tahdo kaatua salamurhaajan kädestä. Salamurha pysähdyttäisi

hänet kesken työtänsä, ja hän tahtoo suorittaa sen loppuun. Luulen

myös, -- mutta älkää te uskoko, mitä minä luulen, sire, -- luulen myös,

että Monk säästelee parlamenttia vain murskatakseen sen. Teiltä

pyydetään miehiä, mutta taisteluun Monkia vastaan. Siitä rynnistyksestä

meitä varjelkoon taivas, sire, sillä Monk antaisi meille selkään, ja

Monkin löylyttämänä en enää eläissäni saisi mielenrauhaa! Sanoisin

itselleni, että Monk jo kymmenen vuoden aikana näki ennakolta tämän

voiton. Luojan nimessä, sire, jollei Kaarle II omaa hyväänsä ajatellen

tahdo pysyä alallaan, niin rauhoittukoon hän ystävyydestä teitä

kohtaan; teidän majesteettinne voi myöntää hänelle pikku apurahan,

antaa hänelle jonkun linnoistanne. Ei, ei, malttakaas, unohdinhan

sopimuksen, josta juuri puhuimme! Teidän majesteetillanne ei edes ole

oikeutta luovuttaa linnaa hänen asuttavakseen!"

"Eikö sitäkään?"

"Ei mitenkään; teidän majesteettinne on sitoutunut olemaan osoittamatta

vieraanvaraisuutta Kaarle-kuninkaalle, vieläpä toimittamaan hänet pois

Ranskasta. Sentähden olemmekin pakottaneet hänet lähtemään maasta,

vaikka hän on nyt pujahtanut takaisin. Sire, toivoakseni panette

serkkunne ymmärtämään, että hän ei voi jäädä luoksemme, -- että se on

mahdotonta, että hän saattaa meidät epäillyiksi, -- tai minä

itsekin..."

"Riittää, monsieur!" keskeytti Ludvig XIV nousten. "Te kielsitte

minulta miljoonan, ja siihen teillä oli oikeus, koska valtion rahavarat

ovat teidän hoidettavinanne. Oikeus oli teillä myöskin evätä minulta

kaksisataa aatelismiestä, sillä te olette pääministeri ja Ranskan

silmissä vastuunalainen rauhasta ja sodasta. Mutta kun pyritte estämään

minua -- kuningasta -- osoittamasta vieraanvaraisuutta Henrik IV:n

tyttärenpojalle, lihalliselle serkulleni ja lapsuuteni kumppanille,

pysähtyy siihen teidän valtanne ja saa vastaansa minun tahtoni."

"Teidän majesteettinne", vastasi Mazarin ihastuksissaan siitä, että hän

pääsi asiasta näin helpolla, sillä parempaa ei hän innokkaalla

todistelullaan ollut tavoittanutkaan, "minä taivun aina kuninkaani

tahtoon. Jos kuninkaani siis haluaa pitää Englannin kuninkaan

seurassaan tai jossakin linnassaan, niin tietäköön sen vain Mazarin,

mutta ministeri jääköön siitä tietämättömäksi."

"Hyvää yötä, monsieur", toivotti Ludvig XIV; "lähden epätoivoisena."

"Mutta selvyyden saaneena, ja muuta en minä kaipaakaan, sire",

huomautti Mazarin.

Kuningas ei vastannut, vaan poistui syvissä mietteissä. Selvillä hän

tosiaan olikin, muttei Mazarinin järkeilyn pätevyydestä, vaan seikasta,

jota hän oli varonut ministerilleen ilmaisemasta, nimittäin että hänen

oli ehdottomasti ryhdyttävä vakain mielin tutustumaan valtakuntansa ja

Euroopan asioihin, koska ne ilmenivät hänelle vaikeasti tajuttavina ja

hämärinä.

Ludvig tapasi Englannin kuninkaan istumassa samalla paikalla, mihin oli

hänet jättänyt.

Hänet nähdessään pakolaisprinssi nousi seisomaan, mutta heti ensi

silmäyksellä hän huomasi synkän masennuksen kuvastuvan serkkunsa

otsalla.

Hän aloitti puheen ensimmäisenä ikäänkuin helpoittaakseen tuskallista

tunnustusta, joka Ludvigin oli hänelle lausuttava.

"Kävi miten hyvänsä", hän sanoi, "en ikinä unohda sitä

hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, jota olette minua kohtaan

osoittanut."

"Oi", vastasi Ludvig XIV kumeasti, "hyödytöntä hyväntahtoisuutta,

serkku!"

Kaarle II vaaleni kovin kalpeaksi, laski kylmän kätensä otsalleen ja

taisteli tovin huimausta vastaan, joka huojutti häntä.

"Minä ymmärrän", hän sanoi viimein; "ei enää mitään toivoa!"

Ludvig tarttui Kaarle II:n käteen.

"Malttakaa, hyvä serkku", tyynnytteli hän; "älkää tehkö mitään

pikaista! Kaikki saattaa vielä muuttua; epätoivoiset päätökset ne usein

turmelevat parhaitakin hankkeita. Lisätkää vielä, minä pyydän, yksi

koettelemuksen vuosi niihin moniin, jotka jo olette kärsinyt. Teillä ei

ole aihetta eikä tilaisuutta toimia tänä hetkenä mieluummin kuin

toisena. Tulkaa minun kanssani, hyvä serkku; luovutan käytettäväksenne

sen linnoistani, missä vain suvaitsette asua. Pidän teidän kanssanne

valppaasti silmällä tapausten kulkua; me valmistelemme vastaista

kehitystä yhdessä. Kas niin, serkkuni, miehuutta vain!"

Kaarle II vapautti kätensä ja astahti taaksepäin, jättääkseen

ystävälleen hyvästi muodollisempaan tapaan.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sire", hän vastasi, "mutta minä

olen tuloksettomasti rukoillut maailman suurinta kuningasta ja nyt aion

anoa Jumalalta ihmettä."

Ja hän poistui tahtomatta kuulla sen enempää, -- pää pystyssä, kädet

vapisevina, tuskallinen ilme ylevillä kasvoillaan ja katseessaan se

synkkä miettiväisyys, joka ihmisten keskuudessa kaiken toivonsa

menettäneenä näyttää pyrkivän tavoittamaan apua tuntemattomista

maailmoista.

Nähdessään hänen siten astuvan ohitseen kalmankalpeana vaipui

muskettiupseeri melkein polvilleen häntä tervehtiäkseen.

Hän otti sitten soihdun, kutsui mukaansa kaksi muskettisoturia ja astui

onnettoman kuninkaan keralla alas autioita portaita, vasemmassa

kädessään pidellen hattuaan, jonka töyhtö lakaisi astuimia.

Portille tultuaan upseeri kysyi kuninkaalta, mille taholle hän oli

menossa, lähettääkseen muskettisoturit edeltä.

"Monsieur", vastasi Kaarle II hiljaa, "te, joka sanotte tunteneenne

isäni, olette kenties rukoillut hänen edestään? Jos niin on asia, niin

älkää unohtako minuakaan rukouksissanne. Lähden yksin ja pyydän teitä

jättämään minut saattueetta."

Upseeri kumarsi ja lähetti muskettisoturit takaisin palatsiin.

Mutta itse hän jäi hetkiseksi holvikäytävään, nähdäkseen Kaarle II:n

etääntyvän ja katoavan mutkaisen kadun pimentoon.

"Jos Atos olisi ollut täällä", jupisi hän, "niin hän olisi syystä

lausunut tälle kuten muinoin hänen isälleen: Kunnia kukistuneelle

majesteetille!"[15]

Sitten hän asteli verkalleen ylös portaita ja mutisi ytimekkäinä

lauselmina joka askeleella: "Huh, kuinka kurjassa palveluksessa

olenkaan! Surkea herra! Tällainen elämä käy sietämättömäksi, ja on jo

viimein aika minun tehdä päätökseni!... Ei enää mitään jalomielisyyttä,

ei tarmoa!" hän pitkitti. "Niin, mestari on onnistunut, oppilas on

ainiaaksi herpaannutettu. _Mordioux_, en kestä pitempään. No, toverit",

jatkoi hän astuessaan eteishuoneeseen, "mitä minusta noin

töllistelette? Sammuttakaa soihdut ja palatkaa vartiopaikoillenne! Ah,

te varjelette minua? Te valvotte turvallisuuttani, vai mitä, kunnon

kumppanit? Tuhmaa huolta, -- minä en ole Guisen herttua; menkää vain,

ei minua tapeta pikku käytävässäni. Sitäpaitsi", hän lisäsi ihan

hiljaa, "siihen tarvittaisiin päätöstä, ja päättäväisyys lamaantui

kardinaali de Richelieun kuollessa. Hohoi, siinä sitä toki oli miestä!

Seikka on selvä, huomenna minä heitän virkaviittani loukkoon!"

Mutta hän muutti mieltä:

"Ei, en vielä! Minulla on viimeinen yritys tehtävänä, ja sen teen;

mutta vannonpa, että siihen se päättyy, _mordioux_!"

Hän ei ollut vielä päässyt vakuutuksensa loppuun, kun kuninkaan

kamarista kuului ääni.

"Herra luutnantti!" kutsui ääni.

"Täällä", vastasi hän.

"Kuningas tahtoo puhutella teitä."

"Kas", virkahti luutnantti itsekseen, "kenties asia koskee samaa, mitä

minä ajattelen!"

Ja hän astui kuninkaan huoneistoon.

12.

Kuningas ja luutnantti.

Nähdessään upseerin saapuvan kuningas viittasi kamaripalvelijansa ja

kamarijunkkarinsa poistumaan.

"Kenellä huomenna on vartiovuoro, monsieur?" kysyi hän sitten.

Upseeri kumarsi sotilaallisen jäykästi ja vastasi:

"Minulla, sire."

"Mitä! Vielä teillä?"

"Minulla yhä."

"Mistä se johtuu, monsieur?"

"Sire, matkoilla muskettisoturit huolehtivat teidän majesteettinne

huonekunnan koko vartiopalveluksesta, -- teidän, leskikuningattaren ja

kardinaalin, joka lainaa kuninkaalta paremman osan tai oikeammin

suuremman osan kuninkaallista henkivartiota."

"Mutta väliaikoina?"

"Väliaikaa, sire, pidetään ainoastaan parille-, kolmellekymmenelle

miehelle kerrallaan, sadankahdenkymmenen ollessa vartiopaikoillaan.

Louvressa on toista, ja siellä käytän korpraalia sijaisenani

levähdyshetkiksi; mutta matkalla ei tiedä, mitä voi tapahtua, sire, ja

mieleni tekee hoitaa toimeni itse."

"Olette siis palvelusvuorolla kaiket päivät?"

"Ja yöt, niin, sire."

"Monsieur, sitä en voi sallia; minä tahdon, että käytätte lepoaikoja."

"Varsin hyvä, sire, mutta minä en tahdo."

"Miten tarkoitatte?" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän

vastauksen merkitystä.

"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos

paholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin

hän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi

saapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!"

"Mutta sillä tavoinhan te kulutatte itsenne loppuun, monsieur."

"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja

Ranskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa.

Älkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se

oudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut."

Kuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. "Olette siis

täällä varhain aamulla?"

"Niinkuin nytkin, sire."

Ludvig mitteli muutamaan kertaan kamarinsa lattiaa; oli helppo nähdä,

että hän kiihkeästi halusi puhua ja että joku pelko pidätteli häntä

käymästä asiaan.

Luutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen

käsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen

viiksiänsä pureskellen:

"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä

vetoa, että hän ei saa sanoiksi."

Kuningas pitkitti kävelyään, tuon tuostakin luoden syrjäsilmäyksen

luutnanttiin.

"Isänsä ilmetty kuva", jatkoi toinen salaista arvosteluaan; "hän on

yhtaikaa korskea, itara ja arka. Rutto tuollaisen herran periköön!"

Ludvig seisahtui.

"Luutnantti?" hän virkkoi.

"Tässä olen, sire."

"Minkätähden te tänä iltana huusitte tuolla juhlasalissa: 'Kuninkaan

palveluskunta, hänen majesteettinsa muskettisoturit'?"

"Kun te käskitte, sire."

"Minä?"

"Te itse."

"En todella virkkanut sanaakaan siihen suuntaan, monsieur."

"Sire, käskyn voi antaa merkillä, liikkeellä, silmäniskuna yhtä

selvästi kuin sanallakin. Pelkkiin korviinsa turvautuva palvelija olisi

vain puolikuntoinen velvollisuuksiensa hoitamisessa."

"Teillä on siis hyvinkin terävät silmät, monsieur?"

"Kuinka niin, sire?"

"Koska ne näkevät olematonta."

"Silmäni ovat tosiaan välttävässä kunnossa, sire, vaikka ne ovatkin jo

paljon ja kauan palvelleet herraansa; ne eivät ole koskaan pettäneet,

milloin niiden nähtäväksi on esiintynyt jotakin. Tänä iltana ne

havaitsivat, että teidän majesteettinne punehtui haukottelun halusta ja

tähysteli kaunopuheisin toivotuksin ensin hänen ylhäisyyttään, sitten

hänen majesteettiaan leskikuningatarta ja lopuksi ulko-ovea, ja ne

seurasivat noita ilmeitä niin tarkoin, että näkivät teidän

majesteettinne huulten ääntävän: miten pääsisin tästä?"

"Monsieur!"

"Tahi ainakin: muskettisoturini! Silloin en voinut epäröidä. Se katse

koski minua, käsky kuului minulle; huusin sen siis heti julki. Eikähän

teidän majesteettinne osoittanutkaan minun olleen väärässä, vaan ihan

oikeassa, koska poistuitte samassa."

Kuningas kääntyi hymyillen; hetkisen kuluttua hän jälleen kohdisti

kirkkaat silmänsä noihin kasvoihin, joiden älykkyys, urheus ja lujuus

muistuttivat kotkan rivakkaa ja ylpeätä tähtäystä päin aurinkoa.

"Hyvä on", sanoi hän turhaan yritettyään saada upseeriansa painamaan

katsettaan alas.

Mutta kun kuningas sitten jälleen vaikeni, kiepahti toinen kannoillaan

ja astui kolme askelta ovea kohti tuumien:

"Hän ei puhu, _mordioux!_ Hän ei puhu!"

"Kiitän teitä, monsieur", virkkoi kuningas nyt.

"Totisesti", pitkitti luutnantti mietiskelyään, "se vielä olisi

puuttunut, että olisi saanut nuhteet, kun on ollut vähemmän typerä kuin

muut."

Ja karskisti helisyttäen kannuksiaan hän saapui ovelle.

Mutta kynnyksellä hän kääntyi tuntien, että kuninkaan halu veti häntä

takaisin.

"Onko teidän majesteettinne sanonut minulle kaikki?" kysyi hän aivan

erikoiseen tapaan, joka näyttämättä karttavan kuninkaallista

luottamusta ilmaisi niin suostuttelevaa suoramielisyyttä, että kuningas

heti vastasi:

"Tosiaan, monsieur, lähestykäähän vielä."

"Kas vain!" arveli upseeri itsekseen; "hän rohkaistuu viimeinkin!"

"Kuulkaa."

"En menetä sanaakaan, sire."

"Te nousette ratsaille, monsieur, kello neljä aamulla ja toimitatte

hevosen satuloiduksi minulle."

"Teidän majesteettinne tallista?"

"Ei, jonkun sotilaanne ratsun."

"Hyvä on, sire. Eikö muuta?"

"Ja te saatatte minua."

"Yksin?"

"Yksin."

"Tulenko noutamaan teidän majesteettianne vai odotanko?"

"Saatte odottaa."

"Missä siis, sire?"

"Puiston pikkuportilla."

Luutnantti kumarsi oivaltaen, että kuninkaalla ei ollut hänelle sen

enempää sanottavaa.

Kuningas viittasikin häntä ystävällisellä kädenliikkeellä peräytymään.

Upseeri poistui kuninkaan kamarista ja palasi mietteissään

lepotuoliinsa, missä hän ei suinkaan pyrkinyt unen helmaan niinkuin

olisi voinut myöhäisestä vuorokauden vaiheesta päättää, vaan ryhtyi

syvällisempään ajatteluun kuin hän oli milloinkaan katsonut maksavan

vaivaa. Näiden mietteiden tulos ei ollut ollenkaan niin murheellinen

kuin äskeisen aprikoimisen.

"No, nyt hän on aloittanut", tuumiskeli hän; "rakkaus häntä lykkii, hän

marssii, marssii eteenpäin! Kuningasta ei hänessä ole muuta kuin

nimeksi, mutta kenties hänessä mies pätee johonkin. Saammehan nähdä

aamusella... Hei, hei!" huudahti hän äkkiä suoristautuen; "jo sainkin

suurenmoisen aatoksen, _mordioux!_ Kenties se vihdoin viimeinkin luo

onneni!"

Ja upseeri nousi astelemaan edestakaisin avarassa eteishuoneessa, kädet

ihokkaansa taskuissa.

Vahakynttilä liehui rajusti, kun vinha tuulahdus oven ja ikkunan

raoista tunkeutuen pyyhälsi huoneen poikki. Sen punertava loimu heilui

säännöttömästi leimahdellen ja himmeten, ja seinää vasten kuvastui

marssimassa luutnantin iso varjo kuin Gallotin[16] leikkaamina

ääripiirteinä, säilä kainaloon pystytettynä ja hattu sen kärkeen

kallelleen ripustettuna.

"Totta tosiaan", hän jupisi, "ellen pahasti erehdy, niin Mazarin

virittää tuossa ansaa nuorelle lemmenkaihoiselle; viekas italialainen

on tänä iltana sovittanut salaisen kohtauksen ja antanut sille

osoitteen niin auliisti kuin itse Dangeau sellaisia hommia auttelee.

Olen kuullut sanat ja tiedän niiden merkityksen. Huomenna aamulla --

siten hän huomautti -- he ehtivät Bloisin kohdalle. _Mordioux_, tuohan

on ihan selvää, ja liiatenkin rakastajalle! Siitä johtui tuo hämi, tuo

epäröimisen jälkeen annettu määräys: 'Herra muskettiluutnantti,

ratsaille huomenna kello neljältä aamulla.' Se on samaa kuin hän olisi

sanonut minulle: 'Herra muskettiluutnantti, kello neljä aamulla Bloisin

sillalla, ymmärrättehän?' Siinäpä valtiosalaisuus, jonka minä vaivainen

olen juuri saanut huostaani. Ja miten olen sen saanut? Hyvien silmieni

ansiosta, kuten vastikään sanoin hänen majesteetilleen. Kerrottu onkin,

että hän on ihan hurjasti rakastunut siihen pienoiseen italialaiseen

nukkeen! Sanotaan hänen heittäytyneen polvilleen äitinsä eteen

rukoillen puolisokseen tyttöä! Ja leskikuningatar kuuluu häätyneen

tiedustamaan Roomasta, olisiko sellainen avioliitto vastoin hänen

tahtoansa solmittuna pätevä! Voi, jospa vielä olisin viidenkolmatta

vanha! Jospa minulla olisi mukanani ne kumppanit, jotka ovat minusta

vieraantuneet! Jollen kaikesta sydämestäni halveksisi maailmaa, niin

toimittaisin Mazarinin rettelöön leskikuningattaren kanssa,

riitaannuttaisin Ranskan ja Espanjan ja kohottaisin valtaistuimelle

mieleiseni kuningattaren. Mutta joutavia!"

Ja luutnantti näpäytti ylenkatseellisesti sormiaan.

"Tuo viheliäinen italialainen, tuo varasteleva visukinttu, joka

juurikään kielsi Englannin kuninkaalta miljoonan, ei minulle antaisi

kenties tuhatta pistollakaan uutisesta, jos sen hänelle ilmoittaisin.

Uh, _mordioux_, minähän olen tulemassa jälleen lapseksi! Höperöksi

kerrassaan! Mazarinko antaisi mitään lahjapalkkiota, ha, ha, ha!"

Ja upseeri purskahti kamalaan nauruun yksinäisyydessään.

"Parasta nukahtaa oikopäätä", päätti hän. "Ilta on uuvuttanut sieluani,

aamu valkenee viisaammin ajatuksin."

Sen järkeilyn perusteella hän kääriytyi viittaansa, halveksivasti

uhmaten kuninkaallista naapuriaan.

Viisi minuuttia myöhemmin hän nukkui kädet nyrkissä, ja puoliavoimet

huulet päästivät kuuluviin -- ei hänen salaisuuttansa, vaan voimallisen

kuorsauksen, joka häiriintymättömästi levitti kaikuaan eteishuoneen

majesteettisen holvikaton alla.

13.

Marie de Mancini.

Aurinko kultasi vasta ensimmäisillä säteillään puiston vankkojen puiden

latvoja ja linnan korkeita tuuliviirejä, kun nuori kuningas jo

runsaasti kaksi tuntia rakkauden unettomuudessa valveilla oltuaan itse

avasi ikkunaluukkunsa ja uteliaasti silmäsi uinuvan palatsin pihalle.

Hän näki sovitun hetken tulleen: iso torninkello oli jo neljännestä

ylikin.

Hän ei herättänyt kamaripalvelijaansa, joka makasi lähellä sikeässä

unessa; hän pukeutui itse, ja kun palvelija sitten tuli pahasti

säikähtäneenä, luullen nukkuneensa liikaa, lähetti Ludvig hänet

takaisin hänen kamariinsa ja käski hänen pysyä ehdottomasti vaiti

poissaolostaan.

Sitten hän meni alas pikku portaita, astui ulos sivuovesta ja huomasi

puistomuurin juurella ratsumiehen, joka piteli varahevosta ohjaksista.

Ratsastaja oli tuntematon viitassaan ja hattu silmille painettuna.

Hevonen taasen oli samanlaisissa tamineissa kuin varakkaan porvarin

ratsu eikä voinut antaa mitään epäluulon aihetta tottuneimmallekaan

silmälle.

Ludvig otti ohjakset; upseeri piteli hänelle jalustinta satulastaan

laskeutumatta ja kysyi hiljaa hänen majesteettinsa määräyksiä.

"Seuratkaa minua", vastasi Ludvig.

Upseeri hoputti hevosensa raviin hallitsijan perässä, ja siten he

suuntasivat kulkunsa siltaa kohti.

Heidän päästyään Loiren toiselle puolelle sanoi kuningas:

"Monsieur, suvaitkaa karauttaa edellä, kunnes näette vaunut. Tulkaa

sitten ilmoittamaan minulle; minä jään tähän."

"Antaisiko teidän majesteettinne jotakin opastusta vaunuista, jotka

minun on tavattava?"

"Näette niissä kaksi naista ja luultavasti myöskin heidän saattueensa."

"En tahtoisi erehtyä, sire; onko vielä mitään muuta tuntomerkkiä,

voidakseni olla varma vaunuista?"

"Niissä on kai kardinaalin vaakuna."

"Hyvä on, sire", vastasi upseeri kokonaan kiintyneenä vaunujen

tuntemiseen.

Hän kannusti ratsuaan ja katosi kuninkaan osoittamalle suunnalle. Mutta

hän ei ollut edennyt viittäsataa askelta, kun näki neljän muulin

vetämien kaleesien pistävän esiin erään kummun takaa.

Vaunujen takana olivat tulossa vankkurit. Hänen tarvitsi vain vilkaista

matkueeseen nähdäksensä, että hänen etsimänsä henkilöt olivat siinä.

Hän kääntyi heti ja ilmoitti lähestyessään kuningasta: "Tuolla

seurue jo tulee, sire. Edellä on kaleeseissa kaksi vallasnaista

kamarineitoineen; vankkureissa seuraa palvelijoita, ruokavaroja ja

vaatetarpelta."

"Hyvä, hyvä", vastasi kuningas järkkyneellä äänellä. "No, menkää, minä

pyydän, sanomaan noille naisille, että muuan hovin aatelismies haluaa

esittää heille tervehdyksensä yksinään."

Upseeri lähti täyttä laukkaa.

"_Mordioux_", puheli hän karauttaessaan; "tässäpä toki uusi ja

kunniakas tehtävä! Surkeilin juuri, etten ollut mitään, ja nyt olenkin

kuninkaan uskottu. Sellaisesta voisi muskettisoturi ylpeydessään

revetä!"

Hän lähestyi kaleeseja ja suoritti toimensa kohteliaan ja nokkelan

sanansaattajan tavoin.

Vaunuissa oli tosiaan kaksi vallasnaista. Toinen oli suuri kaunotar,

vaikkakin laihanläntä; toista oli luonto vähemmän suosinut, mutta hän

oli eloisa ja herttainen, samalla kun hänen otsansa keveät poimut

ilmaisivat tahdonvoimaa.

Hänen vilkkaat ja ilmeikkäät silmänsä ennen kaikkea haastoivat

kaunopuheisemmin kuin mitkään tämän keikailevan aikakauden sievistellyt

lemmenlauselmat.

Hänen puoleensa d'Artagnan erehtymättömästi kääntyi, vaikka toinen oli

kenties kauniimpi, kuten mainitsimme.

"Hyvät naiset", hän sanoi, "olen muskettisoturien luutnantti, ja tänne

on tulossa aatelismies, joka kuuluu seurapiiriinne ja haluaa esittää

teille tervehdyksensä."

Hänen lausuessaan ilmoituksensa, jonka vaikutusta hän uteliaasti

odotti, mustasilmäinen nainen huudahti ilosta, kuroittausi ulos

vaununikkunasta ja ojensi kätensä lähestyvää ratsastajaa kohti,

kirkaisten: "Oi, rakas sire!" Ja hänelle herahtivat kyyneleet silmiin.

Kuski pysähdytti kaleesit, joiden perällä kamarineidot nousivat

hämmentyneinä seisomaan, ja toinen nainen yritti kunnioittavaa

kumarrusta, joka päättyi muikeimpaan hymyilyyn, mitä kademielisyys on

milloinkaan naishuulilla muodostanut.

"Marie, rakas Marie!" huudahti kuningas ottaen molempien käsiensä

väliin mustasilmäisen naisen käden.

Ja itse avaten raskaan vaununoven Ludvig veti hänet niin kiihkeästi

ulos, että hän oli puhuttelijansa sylissä ennen kuin hänen jalkansa

koskettivat maata.

Vaunujen toiselle puolelle asettunut luutnantti näki ja kuuli tulematta

huomatuksi.

Kuningas tarjosi käsivartensa mademoiselle de Mancinille ja viittasi

ajajia ja palvelijoita pitkittämään matkaansa.

Kello läheni kuutta. Maisema oli raikas ja viehättävä. Tuuheat puut,

joiden lehtipuvut olivat vielä osittain kääriytyneitä kultanukkaisiin

silmuihin, värisyttelivät oksillaan aamukastetta rusohelminä.

Pensaitten juurilla viheriöitsi rehevä ruoho; muutamia päiviä

aikaisemmin palanneet pääskyset liihoittelivat soreilla kierroksillaan

taivaanlaen ja vedenkalvon välillä; pitkin metsätietä leyhytti

tuulenhenki kevätkukkien tuoksua. Kaikki luonnon kauneus, kasvikunnan

alkanut elämä, kaikki maan pyrkimykset taivaaseen päin huumasivat näitä

kahta rakastavaista, kun he astelivat eteenpäin rinnakkain, toisiinsa

nojautuen, silmät silmiin tähdättyinä, käsi kädessä, eivätkä yhteisen

halun viivyttäminä rohjenneet puhua, niin paljon kuin heillä olikin

toisilleen sanottavaa.

Upseeri näki, että kuninkaan hevonen valtoimeksi jääneenä kierteli

ympärillä ja häiritsi mademoiselle de Mancinia. Hän käytti hyväkseen

lähestymisen tilaisuutta ratsua kiinniottaessaan, ja jalkaisin

pidellessään molempia hevosia niiden välissä seisten hän sai tarkatuksi

nuoren parin jokaista sanaa ja liikettä.

Mademoiselle de Mancini aloitti keskustelun.

"Voi, rakas sire", hän sanoi, "ette siis hylkääkään minua?"

"En", vastasi kuningas; "näethän sen, Marie."

"Minulle oli kuitenkin vakuuteltu, että niin pian kuin eroaisimme, ette

te enää ajattelisi minua!"

"Rakas Marie, tänäänkö vasta huomaat, että ympärillämme on omissa

aikeissaan toimivia ihmisiä, jotka tahtovat eksyttää meitä?"

"Mutta entä tämä matka, tämä liitto Espanjan kanssa, sire? Teidät

naitetaan!"

Ludvig painoi päänsä alas.

Samassa upseeri näki Marie de Mancinin katseen välähtävän auringossa

kuin huotrasta lennähtävä tikari.

"Ja te ette ole tehnyt mitään rakkautemme puolesta?" kysyi neitonen

heidän oltuaan tovin vaiti.

"Voi, kuinka voitkaan siten luulla! Olen polvistunut äitini edessä;

olen rukoillut, olen suostutellut. Olen sanonut, että koko onneni

riippuu sinusta; olen uhannut..."

"No?" kysäisi Marie vilkkaasti.

"No niin, äitini on kirjoittanut Roomaan ja saanut vastauksen, että

meidän avioliitollamme ei olisi mitään pätevyyttä, se ei saisi

kirkollista pyhitystä. Lopuksi nähdessäni, että meillä ei ollut enää

mitään toivoa, olen pyytänyt ainakin viivyttämään avioliittoni

solmimista infantinnan kanssa."

"Mutta se ei estä teitä olemasta matkalla espanjalaisen prinsessan

luo."

"Mitä voinkaan! Rukouksiini, anomuksiini, kyyneliini on vastattu

valtiosyillä."

"Ja mikä on kaiken loppuna?"

"No, mikä tässä auttaa, kun niin monta tahtoa on liittoutunut minua

vastaan?"

Marien vuoro oli painaa päänsä alas.

"Minun on siis jätettävä teille ainiaaksi hyvästi", hän sanoi. "Te

tiedätte, että minut lähetetään maanpakoon, haudataan näkymättömiin;

tiedätte, että on tapahtumassa enemmänkin, -- että minutkin naitetaan!"

Ludvig vaaleni ja painoi kätensä sydämelleen.

"Jos olisi ollut kysymys ainoastaan minun elämästäni, niin olen minäkin

kokenut sellaista painostusta, että olisin mukautunut; mutta olen

luullut, että asia koski teidänkin onneanne, rakas sire, ja minä olen

taistellut vastaan teidän tähtenne."

"Oi, niin, minun onneni tähden, aarteeni!" jupisi kuningas kenties

enemmän mietiskelevästi kuin lämpimästi.

"Kardinaali olisi taipunut", puhui Marie, "jos olisitte kääntynyt hänen

puoleensa, jos olisitte hartaasti vaatinut. Olisihan kardinaali saanut

Ranskan kuninkaan sukulaisekseen, ymmärrättehän, sire! Hän olisi tehnyt

mitä hyvänsä sen kunnian puolesta, antautunut sotaankin. Kardinaali

olisi teidän keskinäisen selityksenne jälkeen raivannut tieltä kaikki

esteet, varmana vastaisesta hallitsevasta asemastaan sillä

kaksinkertaisella perusteella, että hän oli kasvattanut kuninkaan ja

antanut hänelle puolisoksi sisarentyttärensä. Voi, sire, sire, minä

takaan sen teille. Minä olen nainen ja näen selvästi kaikessa, mikä

kuuluu rakkauteen."

Näillä sanoilla oli omituinen vaikutus kuninkaaseen. Sen sijaan että ne

olisivat hänen kiihkoansa korottaneet, ne pikemmin jäähdyttivät sitä.

Hän hiljensi käyntiään ja virkahti pikaisesti:

"Mitä ajatteletkaan, Marie! Kaikki on jo rauennut."

"Teidän tahtoanne lukuunottamatta, eikö niin, rakas sire?"

"Oi", huokasi kuningas punastuen, "onko minulla omaa tahtoa!"

"Ah!" voihkasi mademoiselle de Mancini tuon huomautuksen

pahastuttamana.

"Kuninkaalla ei ole muuta tahtoa kuin mitä politiikka määrää;

valtiosyyt ovat hänen velvoituksenaan."

"Oi, teillä vain ei ole rakkautta!" tuskastui Marie; "jos te

rakastaisitte minua, sire, niin teillä olisi oma tahtonne."

Sen virkkaessaan Marie kohotti silmänsä kumppaniinsa ja näki tämän

kalpeampana ja murtuneempana kuin on pakolainen, jonka täytyy ainiaaksi

jättää synnyinmaansa.

"Moiti minua", mutisi kuningas, "mutta älä väitä, etten sinua rakasta."

Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, jotka nuori kuningas oli

lausunut todellisen ja syvän tunteen vallassa.

"En saa ajatelluksi, sire", jatkoi sitten Marie viimeiseksi

yrityksekseen, "että huomenna, ylihuomenna, en enää näe teitä. Minusta

tuntuu luonnottomalta, että joudun päättämään murheelliset päiväni

kaukana Pariisista, -- että jonkun vanhuksen, tuntemattoman huulet

koskettaisivat tätä kättä, jota nyt pitelette omassanne. Ei, toden

totta, jos sitä kaikkea tulen ajatelleeksi, rakas sire, niin

sydänparkani pakahtuu epätoivoon."

Ja Marie de Mancini vuodattikin kyyneliä.

Kuningas puolestaan kohotti heltyneenä nenäliinan huulilleen ja

tukahdutti nyyhkäisyn.

"Katsokaa", taivutteli neitonen, "ajoneuvot on pysähdytetty; sisareni

odottaa minua, on äärimäinen hetki: mitä nyt päätätte, se on ratkaisuna

koko elämän ajaksi! Voi, sire, te tahdotte siis, että menetän teidät?

Te tahdotte siis, Ludvig, että se, joka on tunnustanut teille

rakkautensa, joutuu muulle kuin kuninkaalleen, hallitsijalleen,

rakastajalleen? Oi, miehuutta, Ludvig! Sana, sana vain! Lausukaa:

tahdon! niin koko elämäni liittyy teihin ja minä olen kaikesta

sydämestäni ikuisesti teidän."

Kuningas ei vastannut mitään.

Silloin Marie katseli häntä kuin Dido Aineaan lähtöä, loukkaantuneena

ja ylenkatseellisena.

"Hyvästi siis", hän sanoi, "hyvästi elämä, hyvästi rakkaus, hyvästi

taivas!"

Ja hän astui askeleen etääntyäkseen. Kuningas pidätti hänet, tarttui

hänen käteensä ja painoi sen huulilleen, ja tuntien vihlovaa murhetta

päätöksestä, jonka hän näytti itsekseen tehneen, hän pudotti tälle

kauniille kädelle kirvelevän tuskan kyyneleen, joka sai Marien

säpsähtämään niinkuin se olisi tosiaan polttanut häntä.

Hän näki kuninkaan kosteat silmät, hänen verettömän otsansa ja

vavahtelevat huulensa ja huudahti äänenpainolla, jota olisi mahdoton

kuvata:

"Oh, sire, te olette kuningas ja itkette, -- minä lähden!"

Vastaukseksi kuningas vain kätki kasvonsa nenäliinaan.

Upseerilta pääsi hillitty mörähdys, joka säikytti molempia hevosia.

Suuttuneena mademoiselle de Mancini jätti kuninkaan ja nousi päätähavin

vaunuihinsa huutaen:

"Matkalle, pian matkalle!"

Ajaja totteli sivaltaen ruoskallaan, ja raskaat kaleesit vierivät

kitisevin pyörin, sillaikaa kun Ranskan kuningas hylättynä,

masentuneena ja nöyryytettynä ei enää rohjennut katsella eteensä eikä

taakseen.

14.

Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä

muisti.

Maailman kaikkien rakastavaisten tavoin kuningas katseli kauan ja

kiihkeästi, miten hänen lemmittyänsä kuljettavat vaunut katosivat

näköpiirin taa. Moneen kertaan hän kääntyi pois ja jälleen takaisin, ja

vasta kun hänen oli onnistunut hiukan tyynnyttää sydämensä ja

ajatustensa kuohua, muisti hän, että hän ei ollut yksin.

Upseeri piteli yhä ratsuja suitsista eikä ollut vielä kokonaan

menettänyt toivoa, että kuningas reipastuisi päättäväiseksi.

"Hän voisi vielä nousta ratsaille ja karauttaa vaunujen perässä;

kannattaa odottaa", tuumi hän.

Mutta muskettiluutnantin mielikuvitus oli liian kerkeä; kuningas kyllä

varoi antautumasta sellaisiin mielenmuutoksiin.

Hän tyytyi lähestymään upseeria ja huomauttamaan alakuloisesti:

"No, me olemme valmiita... ratsaille."

Upseeri matki tätä sävyä, tätä laimeata suruisuutta, ja veltosti ja

apeasti hän kapusi satulaansa. Kuningas joudutti kulkua, luutnantti

kiirehti perässä.

Sillaikaa Ludvig kääntyi viimeisen kerran. Upseeri -- pitkämielisenä

kuin jumala, jolla on ikuisuus edessään ja takanaan, -- toivoi vieläkin

tarmon paluuta. Mutta se oli turhaa, mitään ei ilmennyt. Ludvig

poikkesi kadulle, joka johti linnaan, ja päätyi perille kellon juuri

lyödessä seitsemän.

Kuninkaan mennessä huoneisiinsa kaikkinäkevä muskettisoturi huomasi

kardinaalin ikkunassa uutimen kulman kohoutuvan. Sitten hän hengähti

syvään kuin ihminen, joka on kirvoitettu mitä kireimmistä kahleista, ja

virkahti puoliääneen:

"Jo nyt taisi tulla loppu siekailustasi, luutnanttiparkaseni!"

Kuningas kutsui hetkisen kuluttua kamarijunkkarinsa.

"En ota vastaan ketään ennen kello kahta", hän sanoi, "kuulettehan,

monsieur?"

"Sire", vastasi aatelismies, "täällä juuri pyytää eräs pääsyä."

"Kuka hän on?"

"Teidän muskettiluutnanttinne."

"Joka juuri oli mukanani?"

"Niin, sire."

"Vai niin!" virkkoi kuningas. "No, hän tulkoon."

Upseeri astui huoneeseen.

Kuningas teki merkin, aatelismies ja kamaripalvelija poistuivat.

Ludvig seurasi heitä katseellaan, kunnes ovi sulkeutui heidän

jälkeensä, ja verhojen pudottua alas hän aloitti:

"Te muistutatte mieleeni läsnäolollanne, monsieur, mitä unohdin äsken

huomauttaa, nimittäin että tämän aamun asioista on noudatettava

ehdotonta vaitioloa."

"Oh, sire, että teidän majesteettinne viitsiikään huomauttaa minulle

sellaista! Kyllä näkee, että te ette minua tunne."

"Tarpeetonta se tietenkin oli, monsieur. Minä tiedän teidät

vaiteliaaksi; mutta kun en ollut antanut siitä mitään ohjetta..."

Upseeri kumarsi.

"Teidän majesteetillanne ei ole mitään muuta minulle sanottavaa?" hän

kysyi.

"Ei, monsieur, te voitte poistua."

"Saisinko luvan olla sitä tekemättä ennen kuin olen puhutellut

kuningastani, sire?"

"Mitä teillä on asiana? Selittäkää toivomuksenne, monsieur."

"Sire, asiani on ihan merkityksetön teille, mutta minulle se on peräti

tärkeä. Suokaa minulle senvuoksi anteeksi, että puhun siitä teille.

Ilman ehdotonta pakkoa en sitä olisi koskaan tehnyt, vaan olisin

kadonnut mykkänä ja vähäpätöisenä kuten olen aina ollut."

"Mitä! Kadonnutko? En ymmärrä teitä."

"Sire, lyhyeen lausuen", sanoi upseeri, "tulin pyytämään lähtölupaa

teidän majesteetiltanne."

Kuningas liikahti kummastuneena, mutta upseeri seisoi kuin kuvapatsas.

"Lähtölupaa -- teille, monsieur? Ja kuinka pitkäksi aikaa, sanokaahan?"

"Ka, iäksi, sire."

"Mitä, jättäisittekö palvelukseni, monsieur?" äännähti Ludvig, ja hänen

liikkeensä ilmaisi muutakin kuin ihmetystä.

"Sire, jätän mielipahakseni."

"Mahdotonta."

"Se on vakava pyyntöni, sire. Alan tulla vanhaksi; neljä- tai

viisineljättä vuotta olen nyt ollut varuksissa, ja tunnen väsymystä

heikontuneissa hartioissani, -- minun on jätettävä paikkani

nuoremmille. Minä en kuulu uuteen aikakauteen; minulla on vielä toinen

jalkani menneessä kehitysjaksossa. Siitä johtuu, että kun kaikki

näyttää silmissäni oudolta, minua ihmetyttää ja hämmennyttää koko

ympäristöni. Lyhyeen sanoen minulla on kunnia anoa eroani teidän

majesteetiltanne."

"Monsieur", sanoi kuningas katsellen upseeria, joka kantoi

sotilaspukuansa niin keveästi, että hänen ryhtiänsä olisi nuori mies

voinut kadehtia, "te olette voimakkaampi ja vireämpi kuin minä."

"Oh!" vastasi upseeri teennäisen vaatimattomasti hymyillen; "teidän

majesteettinne sanoo niin, koska minulla on vielä jokseenkin välttävä

silmä ja kompastelematon jalka, -- koska en istu huonostikaan satulassa

ja viikseni ovat vielä pysyneet tummina. Mutta se kaikki on pelkkää

turhuutta, sire, harhanäkyä vain, pettävää ulkonaisuutta, sire! Näytän

kyllä vielä nuorelta, mutta sisällisesti olen vanha, ja olen varma

siitä, että puolen vuoden kuluessa raihnaudun luuvaloiseksi,

murtuneeksi. Senvuoksi, sire..."

"Monsieur", keskeytti kuningas, "muistakaa toki eilisiä sanojanne.

Lausuitte minulle juuri samalla paikalla, missä nyt seisotte, että

Ranskassa ei kellään ole parempaa terveyttä, -- että uupumus on teille

tuntematonta, että teille ei ole ollenkaan raskasta viettää yöt ja

päivät vartiopalveluksessa. Ettekö puhunut siten? Koettakaa muistella,

monsieur."

Upseeri huokasi.

"Sire", hän myönsi, "vanhuus on turhamainen, ja elähtäneille on

annettava anteeksi, jos he hiukan kehuskelevatkin, sitten kun kukaan

muu ei heitä kiitä. On kyllä mahdollista, että vakuutin tuolla tavoin;

mutta varmaa kuitenkin on, sire, että tunnen suurta väsymystä, joten

tahdon vetäytyä lepoon."

"Monsieur", sanoi kuningas lähestyen upseeria, ja hänen ilmeessään

kuvastui terävyyttä ja majesteettisuutta, "te ette ilmoita minulle

todellista syytä. Tahdotte jättää palvelukseni, sen käsitän, mutta te

salaatte minulta menettelynne vaikuttimen."

"Uskokaa, sire..."

"Minä uskon, mitä näen, monsieur. Näen tarmokkaan, vireän miehen, jolla

on järkkymätön mielenmaltti, -- Ranskan kenties parhaan soturin, ja

ulkomuotonne ei millään tavoin salli minun arvella, että tarvitsette

lepoa."

"Voi, sire, kuinka ansaitsematonta ylistystä!" haastoi luutnantti

katkerasti. "Teidän majesteettinne saa minut ihan hämille. Tarmokas,

vireä, järkkymätön, armeijan paras soturi! Teidän majesteettinne

liioittelee vähäisiä ansioitani siinä määrin, etten tosiaankaan enää

tunne itseäni, niin hyvä käsitys kuin minulla itsestäni onkin. Jos

olisin kyllin turhamainen uskoakseni puoletkaan teidän majesteettinne

arvostelusta, niin pitäisin itseäni tärkeänä ja välttämättömänä

miehenä; minä sanoisin, että niin loistavista ominaisuuksista tunnettu

palvelija on verraton aarre. Mutta minun on päinvastoin sanottava,

sire, että minua on mielestäni koko ikäni arvosteltu melkoisesti alle

oikean tasoni, paitsi tänä päivänä. Toistan siis, että teidän

majesteettinne suvaitsee liioitella."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan, sillä hän tajusi upseerin sanoihin

sisältyvän karmeata ivaa.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sanoi, "käykäämme suoraan käsiksi asiaan.

Onko palvelukseni teille vastenmielinen? No, vastatkaa avoimesti, ilman

kiertelyä, se on tahtoni."

Upseeri, joka oli tovin jokseenkin hämillään pyöritellyt hattuansa

hyppysissään, kohotti nyt päänsä.

"Ah, sire, nyt tunnen oloni hiukan helpommaksi", hän sanoi. "Noin

suoramielisesti esitettyyn kysymykseen vastaan yhtä vilpittömästi.

Totuuden puhuminen on ihanaa sekä sydämensä keventämisestä koituvan

tyydytyksen tähden että harvinaisuutensa vuoksi. Lausun siis

kuninkaalleni totuuden, mutta pyydän samalla anteeksi vanhan soturin

suorasukaisuutta."

Ludvig silmäili upseeriansa kiihkeän levottomuuden vallassa, jota hänen

kiivaat liikkeensä ilmaisivat.

"No niin, puhukaa", hän käski, "sillä minä olen kärsimätön kuulemaan

totuuksianne."

Upseeri heitti hattunsa sivupöydälle, ja hänen aina älykkäät ja

sotilaalliset kasvonsa saivat äkkiä omituisen suuruuden ja

juhlallisuuden sävyn.

"Sire", hän aloitti, "minä jätän kuninkaan palveluksen, koska olen

tyytymätön. Palvelija voi näinä aikoina kunnioittavasti lähestyä

herraansa niinkuin minä nyt, esittää hänelle työnsä hedelmät, luovuttaa

hänelle takaisin työkalut, tehdä hänelle tilin kaikesta haltuunsa

uskotusta ja sanoa: Herra, päivätyöni on päättynyt, suvaitkaa maksaa

minulle, ja erotkaamme."

"Monsieur, monsieur!" huudahti kuningas tulistuneena.

"Voi, sire", sanoi upseeri hetkiseksi taivuttaen polvensa, "milloinkaan

ei palvelija ole ollut kunnioittavampi kuin minä olen teidän

majesteettinne edessä; mutta te käskitte minun puhua totta, sire. Ja

kun nyt kerran olen aloittanut, on sen tultava julki kokonaan, vaikka

vaatisitte minua vaikenemaankin."

Upseerin tiukentuneissa kasvonpiirteissä ilmeni sellaista

päättäväisyyttä, että Ludvig XIV:n ei tarvinnut pyytää häntä jatkamaan.

Hän pitkitti siis kuninkaan katsellessa häntä ihailun ja uteliaisuuden

vaiheilla.

"Sire, tulen jo viisineljättä vuotta palvelleeksi Ranskan

hallitsijahuonetta, kuten sanoin; harvat miehet ovat tässä

palveluksessa kuluttaneet yhtä monta miekkaa kuin minä, ja minun

käyttämäni säilät ovat olleet kelpo kapineita, sire. Olin nuorukainen,

kaikesta muusta paitsi urheudesta tietämätön, kun teidän kuninkaallinen

isänne aavisti minussa olevan miestä. Olin mies, sire, kun kardinaali

de Richelieu etevänä ihmistuntijana oivalsi minussa vihollisen. Näiden

muurahaisen ja leijonan vihamielisten välien historian olisitte voinut

lukea ensimmäisestä viimeiseen riviin saakka sukunne salaisesta

arkistosta, sire. Jos saatte joskus halua siihen, sire, niin lukekaa se

historia, sillä sanonpa teille, että se maksaa vaivan. Saatte siitä

nähdä, miten leijona väsytettynä, nääntyneenä ja huohottavana viimein

rukoili armoa, ja oikeuden nimessä on myönnettävä, että se itsekin

armahti. Oi, se oli kaunista aikaa, sire, taistelurikasta kuin Tasson

tai Arioston sankarirunoelma! Sen ajan ihmeet, joita meidän aikamme ei

uskoisikaan, olivat meille tavallisia tapauksia. Viiden vuoden mittaan

esiinnyin joka päivä sankarina, ainakin mikäli muutamat ansiokkaat

henkilöt ovat minulle huomautelleet, ja uskokaa minua, sire,

viisivuotinen sankaruus on pitkällinen koe! Kuitenkin uskon noiden

miesten vakuutusta, sillä he olivat päteviä arvostelijoita: heitä

olivat herra de Richelieu, Buckinghamin herttua, herra de Beaufort,

kardinaali de Retz, joka oli myös erinomainen katutaisteluiden

järjestäjä, kuningas Ludvig XIII ja itse kuningatar, teidän korkea

äitinne, joka näki aihetta erityisesti kiittää minua eräänä päivänä. En

satu muistamaan, mikä palvelus minulla oli ollut onni tehdä hänelle

silloin. Suokaa anteeksi, sire, että puhun näin rohkeasti; mutta

minulla on ollut jo kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että

kertomani on historiaa."

Kuningas puraisi huultansa ja heittäysi kiivaasti istumaan nojatuoliin.

"Minä ikävystytän teidän majesteettianne", jatkoi luutnantti. "Niin,

sire, sellaista on totuus! Se on armoton seuralainen, rautapiikkinen;

se haavoittaa tapaamaansa ja toisinaan myöskin esittäjäänsä."

"Ei, monsieur", vastasi kuningas; "olen kehoittanut teitä puhumaan,

pitkittäkää siis."

"Kuninkaan ja kardinaalin palveluksen jälkeen tuli holhoushallitus,

sire; taistelin melkoisesti frondelaisuudenkin aikana, mutta vähemmän

kuitenkin kuin varemmin. Ihmiset alkoivat kutistua. Johdin sentään

teidän majesteettinne muskettisotureita muutamissa vaarallisissa

tilanteissa, jotka on merkitty komppanian päiväkäskyihin. Olipa minulla

silloin oiva asema! Olin kardinaali de Mazarinin suosikki; 'Luutnantti

tänne, luutnantti tuonne! Luutnantti oikealle, luutnantti vasemmalle!'

Silloin ei Ranskassa annettu ainoatakaan kolhaisua muutoin kuin teidän

nöyrän palvelijanne tultua määrätyksi iskemään. Mutta piankaan ei

kardinaali tyytynyt ainoastaan Ranskaan; hän lähetti minut Cromwellin

asioille Englantiin. Tämä oli herrasmies, jonka kanssa ei käynyt

leikitteleminen, sen vakuutan, sire. Minulla on ollut kunnia tutustua

häneen, ja olen pätevä arvostelemaan häntä ansioittensa mukaan. Minulle

oli luvattu paljon tästä lähetystoimesta. Tehtyäni kokonaan toista kuin

oli toimekseni annettu sainkin anteliaan palkan, sillä minut

nimitettiin vihdoinkin muskettisoturien kapteeniksi, hovin halutuimpaan

virkaan, joka antaa haltijalleen etusijan Ranskan marskien rinnalla,

mikä onkin kohtuullista, koska muskettivartion kapteeni merkitsee

ensimmäistä soturia ja urhojen kuningasta!"

"Kapteeniksi, monsieur?" oudoksui kuningas. "Te erehdytte, tahdotte

tietysti puhua luutnantista."

"Ei, sire, minä en koskaan erehdy. Teidän majesteettinne voi tässä

kohdassa luottaa minuun; herra de Mazarin antoi minulle valtakirjan."

"No?"

"Mutta kardinaali ei ole aulis antimissaan, sen tiedätte te paremmin

kuin kukaan, ja ottaapa hän joskus takaisinkin mitä on antanut. Rauhan

palattua, kun hän ei enää tarvinnut minua, hän peruutti valtakirjan. En

tosin ollut arvokas seuraaja maineikkaalle de Trévillelle; mutta paikka

oli minulle kuitenkin luvattu ja annettu, ja siihen olisi asian pitänyt

jäädä."

"Siitäkö olette tyytymätön, monsieur? No niin, minä kuulustan asiaa.

Harrastan oikeutta, ja vaatimuksenne ei minua pahastuta, niin

sotilaallisesti kuin se onkin esitetty."

"Oh, sire", sanoi upseeri, "teidän majesteettinne on ymmärtänyt minua

väärin; en enää tee mitään vaatimusta."

"Liiallista arkatuntoisuutta, monsieur! Mutta minä tahdon valvoa

asioitanne ja myöhemmällä..."

"Voi sitä sanaa, sire! Myöhemmällä! Kolmekymmentä vuotta olen saanut

tyytyä tähän suopeaan sanaan, jonka monet korkeat henkilöt ovat

lausuneet, kunnes nyt jouduin kuulemaan sen teidänkin huuliltanne.

Myöhemmällä! Sen varassa olen saanut kaksikymmentä haavaa ja päässyt

neljänkuudetta ikäiseksi tyhjin kukkaroin ja kertaakaan tapaamatta

suojelijaa taipaleellani, minä, joka olen ollut niin monien turvana!

Minä muutankin kaavaa, sire, ja kun minulle tästälähtein sanotaan:

_myöhemmällä_, vastaan minä: _nyt heti_. Anon lepoa, sire. Se voitaneen

minulle myöntää: se ei maksa mitään kellekään."

"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan

mieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte

puhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää

syntyperää kuin tekin, ja kun sanon _myöhemmällä_, niin se on varmaa."

"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka

minulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona

marskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire,

että minä yhä sanoisin _nyt heti_ enkä _myöhemmällä_. Suokaa minulle

anteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV:n maakunnasta:

en puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki."

"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva,

monsieur?" huomautti Ludvig korskeasti.

"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!" huudahti upseeri ylevästi; "herra on

unohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa

herransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja

arkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi

olla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan

kuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin

saanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan

valittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, -- veljen

palatsin veljelle, ja minä näin, sire, -- oi, se kourii sydäntäni! --

minä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja

nöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan,

hänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori,

kaunis, urhea, -- jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä,

näenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle

makuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle

kaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin

aarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn

hullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon

nyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun,

joka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun

tyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne

jalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen

vuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän

majesteettinne sitä vaatisi."

Kuningas kuivasi sanattomana kylmää hikeä, joka helmeili hänen

otsallaan.

Tätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä

puhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.

"Monsieur", aloitti viimein kuningas, "te mainitsitte unohdusta. Kuulin

vain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat

voineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on

todisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren

lailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani,

kun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse

kätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun

tähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä

alttiiksi sukuni jäsenten puolesta.[17] Eikö tämä aatelismies, jonka

nimeä silloin kysyin, ollut herra d'Artagnan, sanokaahan, monsieur?"

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi upseeri

kylmäkiskoisesti.

"Katsokaahan, monsieur", pitkitti kuningas, "jos minulla on niin selviä

muistoja lapsuudestani, niin mitä muistoja voinkaan koota järjen

ikäkautena?"

"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat", sanoi

upseeri äskeiseen tapaansa.

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", jatkoi Ludvig kuumeellisen kiihtyneesti,

"ettekö te voi olla yhtä kärsivällinen kuin minä? Ettekö voi tehdä

samoin kuin minäkin? Sanokaa!"

"Ja mitä teette, sire?"

"Odotan."

"Se käy laatuun teidän majesteetillenne, koska olette nuori, mutta

minulla, sire, ei ole aikaa odottaa. Vanhuus vaanii ovellani, ja sen

kintereillä kuolema, pilkistellen jo majaani. Teidän majesteettinne

vasta aloittaa elämän; se on täynnä toiveita ja tulevaista onnea. Mutta

minä, sire, seison näköpiirin toisella äärellä, ja me olemme niin

etäällä toisistamme, että minulla ei mitenkään riitä aikaa odottamaan,

kunnes teidän majesteettinne ehtii minun kohdalleni."

Ludvig asteli kierroksen kamarissaan yhä pyyhkien otsaltaan runsasta

hikeä, joka olisi hätäännyttänyt lääkärit, jos he olisivat nähneet

kuninkaan sellaisessa tilassa.

"Hyvä on, monsieur", virkkoi Ludvig XIV sitten jämeästi; "te haluatte

vetäytyä rauhaan, -- sen saatte tehdä. Te esitätte minulle

eronpyyntönne muskettisoturien luutnantin arvosta?"

"Asetan sen nöyrästi teidän majesteettinne jalkojen juureen, sire."

"Se riittää. Toimitan eläkkeenne määrätyksi."

"Olen teidän majesteetillenne tuhatkertaisesti kiitollinen."

"Monsieur", huomautti kuningas vielä väkinäisesti ponnistautuen,

"luulen teidän sentään menettävän hyvän isännän."

"Ja minä olen siitä varma, sire."

"Löytänettekö koskaan samanlaista?"

"Oh, sire, tiedän hyvin, että teidän majesteetillanne ei ole maailmassa

vertaistanne. Tästälähtein en enää rupeakaan minkään kuninkaan

palvelukseen; jättäydyn omaksi herrakseni."

"Te lupaatte sen?"

"Vannon sen teidän majesteetillenne."

"Panen mieleeni vakuutuksenne, monsieur."

D'Artagnan kumarsi.

"Ja te tiedätte, että minulla on hyvä muisti", jatkoi kuningas.

"Niin, sire, ja kuitenkin toivoisin teidän majesteettinne muistin nyt

pettävän, jotta unohtaisitte kaiken sen kurjuuden, joka minun on ollut

pakko paljastaa nähtäväksenne. Teidän majesteettinne on niin kerrassaan

yläpuolella köyhien ja vähäpätöisten, että toivon..."

"Minun majesteettini, monsieur, johtuu tekemään kuten aurinko, joka

näkee kaikki, suuret, ja pienet, rikkaat ja köyhät antaen loistoa

toisille, lämpöä toisille, kaikille elämää. Hyvästi, herra d'Artagnan,

hyvästi, te olette vapaa."

Ja kuningas kiirehti viereiseen huoneeseen tukahduttaen käheän

nyyhkäisyn.

D'Artagnan otti hattunsa pöydältä, jolle oli sen heittänyt, ja läksi.

15.

Pakolainen.

D'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas

kutsui kamarijunkkarinsa.

"Minulla on teille tehtävä, monsieur", hän sanoi.

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

"Odottakaa siis."

Ja nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle

maksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui

jotakin voitonriemun kaltaista:

'Herra kardinaali!

Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta

olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli

kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt

tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta

työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni

syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi

tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja

ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.

Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut

sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja

tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista.

Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen

kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.

_Ludvig_.'

Kuningas tarkisti kirjeen ja sulki sen sinetillä.

"Viekää tämä kirje herra kardinaalille", hän käski.

Aatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin

jännittyneenä odottamassa.

"Mitä kuuluu?" kysyi ministerin kamaripalvelija.

"Monsieur", ilmoitti aatelismies, "tässä on kirje hänen

ylhäisyydelleen."

"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken

jälkeen."

"Ah, te tiesitte, että hänen majesteettinsa..."

"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen

majesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?"

"En tiedä, mutta kovin hän kirjoittaessaan huokaili."

"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen

huokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur."

"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella,

monsieur."

"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen

majesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan

vain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä

kaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret

itkivät, se on varma."

"No, onnestako se itkukin lähti?"

"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia

lemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä

hyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle."

"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy

olevan kellekään salaisuus?"

Bernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa,

noustessaan ylös portaita:

"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille

menestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä

väliä, -- sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi

sisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset

myötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan;

kaikki saavat tyydytyksensä."

"No niin, minusta kuitenkin tuntuu", huomautti kamarijunkkari päätänsä

pudistaen, "että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä

kaikkea."

"Hyvä ystävä", vakuutti Bernouin, "olen varma puheestani: herra

d'Artagnan on kertonut minulle kaikki."

"Vai niin! Ja mitä hän sanoi, antakaahan kuulla!"

"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta,

tietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela

vainukoira.

"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut

mademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'

"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että

luulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia

vastaan?'

"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on

itsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän

on ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle

de Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'

"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä ratsun,

satuloitsi sen itse, hyppäsi selkään ja karautti ulos linnan pihalta

kuin paholaisen ajamana."

"Luulette siis...?"

"Luulen, että herra kaartilaisluutnantti tiesi asiasta enemmän kuin hän

tahtoi ilmaista."

"Joten teidän käsittääksemme herra d'Artagnan..."

"Kaiken todennäköisyyden mukaan nyt rientää karkoitettujen perässä

huolehtimaan kaikista toimenpiteistä kuninkaan rakkauden

edistämiseksi."

Siten pakisten olivat molemmat uskotut saapuneet hänen ylhäisyytensä

työhuoneen ovelle. Kardinaali ei enää potenut jäsensärkyä, hän käveli

jännittyneenä huoneessaan, kuunnellen ovilla ja vilkuen ikkunoista.

Bernouin astui sisälle aatelismiehen saattamana, joka kuninkaan käskyn

mukaisesti antoi kirjeen hänen ylhäisyytensä omiin käsiin. Mazarin otti

kirjeen, mutta ennen avaamista hän sommitteli huulilleen vakaan

myhäilyn, joka oli mukava sävy kaikkinaisten tunteitten verhoamiseksi.

Täten ei hänen kasvoillaan päässyt kuvastumaan mitään jälkiä siitä

vaikutelmasta, jonka hän kirjeestä sai.

"No niin", sanoi hän luettuaan kirjeen kahteen kertaan, "tämäpä

erinomaista, monsieur. Ilmoittakaa kuninkaalle, että minä kiitän häntä

kuuliaisuudestaan leskikuningattaren toivomuksia kohtaan ja että teen

kaikkeni hänen tahtonsa täyttämiseksi."

Aatelismies läksi. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun

kardinaali, joka ei käyttänyt naamiota Bernouinilie, heitti äskeisen

sävynsä sikseen ja lausui synkästi:

"Kutsu herra de Brienne."

Kirjuri ilmestyi viiden minuutin kuluttua.

"Monsieur", virkkoi hänelle Mazarin, "olen juuri tehnyt suuren

palveluksen yksinvallalle, suurimman, mitä olen sille milloinkaan

saanut aikaan. Te viette tämän kirjeen, joka on siitä todisteena, hänen

majesteetilleen leskikuningattarelle, ja saatuanne sen häneltä takaisin

te panette sen B-salkkuun, johon palvelustani koskevat asiapaperit ja

muut selvitykset kuuluvat."

Brienne meni asialleen, ja kun tätä niin kiintoisaa kirjettä ei ollut

pantu uuteen kuoreen, ei hän jättänyt sitä lukematta matkallaan.

Sanomattakin on selvää, että Bernouin, joka oli hyvissä väleissä

kaikkien kanssa, sipsutti kyllin lähelle kirjuria, voidakseen lukea

hänen olkansa yli. Uutinen levisi linnassa niin nopeasti, että Mazarin

hetkiseksi pelkäsi sen ehtivän kuningattaren korviin ennen kuin de

Brienne saisi hänelle Ludvig XIV:n kirjettä näytetyksikään. Tuokion

kuluttua oli kaikki käskyt annettu matkallelähtöä varten, ja käytyään

tervehtimässä kuningasta hänen näennäisen vuoteeltanousunsa hetkenä

Condén prinssi merkitsi matkasuunnitelmaansa Poitiersin kaupungin

heidän majesteettiensa seuraavaksi oleskelu- ja levähdyspaikaksi.

Siten raukesi äkkipikaa juoni, joka oli kaikessa hiljaisuudessa

tuottanut paljon päänvaivaa kaikille Euroopan valtiomiehille.

Lopullisesti ei siitä kuitenkaan ollut jäänyt selväksi ja uudeksi

tulokseksi muuta kuin että köyhä muskettisoturien luutnantti menetti

paikkansa ja palkkansa. Tosin hän korvaukseksi voitti vapautensa.

Saamme pian tietää, millä tavoin herra d'Artagnan käytti sitä. Lukija

sallinee meidän hetkiseksi palata Médicis-ravintolaan, josta muuan

ikkuna avautui juuri silloin kun linnassa jaeltiin käskyjä kuninkaan

matkustuksesta.

Se ikkuna kuului Kaarle II:n asuntoon. Kovaonninen prinssi oli

viettänyt koko yön mietteissä, pää molempien käsien varassa ja

kyynärpäät pöytään tuettuina, sillaikaa kun vanha ja raihnainen Parry

oli ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena nukahtanut loukkoon; omituinen

kohtalo muuten oli tällä uskollisella palvelijalla, joka nyt näki

edellistä sukupolvea vainonneiden vastoinkäymisten kamalan sarjan

jatkuvan seuraavaankin. Kaikin puolin harkittuaan uutta tappiotansa oli

Kaarle II tullut täydellisesti tajunneeksi, kuinka ypö yksinään hän oli

nyt tämänkin toiveensa petyttyä; hän oli tuntenut ikäänkuin pyörrytystä

ja kaatunut taaksepäin isoon nojatuoliin, jonka reunalla hän oli

istunut.

Silloin oli taivas armahtanut onnetonta ruhtinasta ja lähettänyt

hänelle unen, kuoleman viattoman veljen. Hän oli herännyt vasta puoli

seitsemältä, kun aurinko jo paistoi huoneeseen ja Parry havahduttamisen

pelosta hievahtamattomaksi jääneenä katseli tuskaisen murheellisesti

nuoren miehen silmiä, jotka valvominen oli jo punerruttanut, ja poskia,

jotka kärsimys ja puute olivat jo vaalentaneet.

Kaarle heräsi muutamien raskaiden vankkurien jymyyn, niiden vieriessä

alas Loire-virtaa kohti. Hän nousi, silmäili ympärilleen kuin kaiken

unohtaneena, huomasi Parryn, puristi tämän kättä ja käski hänen

suorittaa isäntä Cropolen laskun. Parryn kanssa tilintekoon pakotettuna

isäntä selviytyi nyt tehtävästään kunniallisen miehen tavoin, se on

sanottava; hän vain lausui tavanmukaisen pahoittelunsa, että

matkalaiset eivät olleet syöneet mitään, joten hänelle koitui siitä

kaksinkertainen ikävyys, kun nimittäin sellainen välinpitämättömyys oli

nöyryyttävä hänen keittiölleen ja hänen täytyi pyytää maksua ateriasta,

joka oli jäänyt nauttimatta, mutta silti mennyt hukkaan. Parry ei

nähnyt aihetta vastaväitteisiin, vaan maksoi.

"Toivoakseni", virkkoi kuningas, "ei hevosten laita ole ollut sama. En

voi tietää, ovatko ne käyttäneet hyväkseen apettanne, mutta hankalaa

olisi meidän lähteä pitkälle taipaleelle heikontuneilla ratsuilla."

Tämän epäilyksen kuullessaan Cropole omaksui majesteettisen sävyn ja

vastasi, että Médicis-ravintolan soimet eivät olleet vähemmän

vieraanvaraisia kuin sen ruokapöydät.

Kuningas nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja

matkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri

ketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.

Ruhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta

maanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin

onnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua

paikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat

he samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen

lähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut

sydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi

huojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan

poissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin

onnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota

syntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.

Tovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta,

silloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive

oli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten

oli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan

jälleen unelmaksi. Ludvig XIV:n väleen peruutunut lupaus tuntui

pelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa,

ystävänsä, -- kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista

lapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa!

-- kaikki oli Kaarle II:lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota

hänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset,

kun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun

lämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä

ihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.

15.

Remember!

Kahta matkalaistamme vastaan tuli noin puolen tunnin matkan päässä

kaupungista vinhasti ratsastava herrasmies, joka kiireissäänkin kohotti

hattuaan heidät sivuuttaessaan. Kuningas tuskin tarkkasikaan nuorta

ratsastajaa -- tämä nimittäin oli näköjään neljän- tai viidenkolmatta

vanha, -- joka useaan kertaan kääntyi ystävällisesti viittomaan eräällä

veräjällä seisovalle vanhukselle. Veräjän takana kohosi kaunis

punakattoinen ja valkoseinäinen rakennus, vasemmalla puolella Kaarlen

suunnasta.

Pitkä ja laiha valkotukkainen ukko vastaili veräjän edustalta nuoren

miehen tervehdyksiin isällisen hellillä hyvästelyviittauksilla. Lopulta

lähtijä katosi solakkain puiden reunustaman tien ensimmäisestä

mutkasta, ja vanhus oli palaamaisillaan taloon, kun matkalaiset veräjän

kohdalle ehtineinä herättivät hänen huomiotansa.

Kuningas ratsasti yhä kumarassa, käsivarret veltosti riippuvina, antaen

hevosensa edetä käyden ja melkein kokonaan omin päin, sillaikaa kun

Parry hänen takanaan paremmin tunteakseen auringon lenseyttä oli

ottanut hatun päästään ja antoi katseittensa harhailla molemmin puolin

tietä. Ne osuivat silloin vanhuksen kasvoihin, tämän nojatessa

veräjään, ja ikäänkuin jonkun oudon ilmestyksen kohtaamana ukko

huudahti ja astui askeleen matkalaisia kohti.

Parrysta hänen silmäyksensä heti siirtyi kuninkaaseen, tähystäen tätä

tovin. Se pikainen tarkastus kuvastui heti ilmeisesti vanhuksen

kasvonpiirteissä, sillä nähtävästi tuntien nuoremman matkalaisen hän

viipymättä liitti kätensä yhteen kunnioittavan hämmästyneesti, otti

hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hän melkein painui

polvilleen.

Niin hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä

kuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa

vanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:

"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua?

Tunteekohan hän minut?"

Kiihdyksissään ja kalpeana oli Parry jo ohjannut hevosensa veräjän luo.

"Voi, sire", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen

päähän yhä kumartavasta vanhuksesta, "olen ihan hämmästyksissäni, sillä

minä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on!

Salliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?"

"Kernaasti."

"Tekö se olettekin, hra Grimaud?" kysyi Parry.

"Niin, minä", vastasi pitkä vanhus suoristautuen, mutta kunnioittavaa

sävyänsä muuttamatta.

"Sire", huomautti nyt Parry, "en ollut erehtynyt. Tämä mies on kreivi

de la Fèren palveluksessa, ja kreivi de la Fère, jos johdatte sen nimen

mieleenne, on jalo aatelismies, josta olen puhellut teidän

majesteetillenne niin usein, että hänen muistonsa on täytynyt jäädä

sydämeennekin."

"Hän, joka auttoi isääni viimeisellä hetkellä?" kysyi Kaarle

säpsähtäen.

"Aivan, sire."

"Ah!" huokasi Kaarle.

Sitten hän kääntyi vanhukseen, jonka vilkkaat ja älykkäät silmät

näyttivät tutkistelevan hänen ajatuksiaan.

"Ystäväiseni", kysyi hän, "asuuko isäntänne, kreivi de la Fère, kenties

tällä tienoolla?"

"Tuolla", vastasi Grimaud ojentaen käsivartensa taaksepäin veräjää

kohti.

"Onko kreivi de la Fère nyt kotona?"

"Perällä, kastanjapuiden alla."

"Parry", sanoi kuningas, "en tahdo laiminlyödä näin rakasta tilaisuutta

kiittää aatelismiestä, joka on osoittanut suvulleni niin kaunista

uskollisuuden ja jalomielisyyden esimerkkiä. Pidelkää hevostani, hyvä

mies, minä pyydän."

Ja heittäen ohjakset Grimaudin käsiin kuningas astui ihan yksinään

Atoksen luo niinkuin vertaistansa tapaamaan. Kaarlella oli riittävänä

opastuksena Grimaudin lyhyt ohje: "perällä kastanjapuiden alla"; hän

jätti senvuoksi rakennuksen vasemmalleen ja asteli suoraan osoitettua

puistokujaa kohti. Tien löytäminen oli helppoa; tuuheiden, jo lehtevien

ja kukkivien kastanjain latvat ulottuivat kaikkien muiden yläpuolelle.

Saapuessaan valoisain ja tummien vinoneliöiden joukkoon, joita aurinko

piirteli puistokujaan lehväholvin vaihtelevan tiheyden mukaan, nuori

ruhtinas näki aatelismiehen, joka käyskenteli kädet selän takana ja

näytti vaipuneen rauhallisiin mietteisiin. Kaarle II oli nähtävästi

usein antanut kuvata häntä itselleen, sillä hän astui vähääkään

epäröimättä suoraan kävelijää kohti. Askeleita kuullessaan kreivi de la

Fère kohotti päätänsä, ja havaitessaan sorearyhtisen ja ylevännäköisen

tulijan hän otti hatun päästään ja seisahtui. Lähestyttyään muutaman

askeleen päähän otti Kaarlekin hatun käteensä ja virkkoi sitten

ikäänkuin vastatakseen kreivin mykkään kysymykseen:

"Herra kreivi, tulen täyttämään velvollisuuden. Minun olisi pitänyt jo

kauan sitten ilmaista teille rajatonta kiitollisuuttani. Olen Kaarle II

Stuart, sen miehen poika, joka hallitsi Englantia ja kuoli

mestauslavalla."

Loistavan nimen kuullessaan Atos tunsi väristystä suonissaan, mutta kun

hän näki nuoren ruhtinaan seisovan avopäin ojentamassa kättään, samensi

kaksi kyyneltä hetkiseksi hänen kauniiden silmiensä kirkasta sineä.

Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta ruhtinas tarttui hänen käteensä.

"Ajatelkaahan, kuinka onneton olen, herra kreivi", sanoi Kaarle;

"tarvittiin sattuma minun lähestyäkseni teitä. Voi, minulla pitäisi

olla ympärilläni ne miehet, joita rakastan ja kunnioitan, mutta sen

sijaan minun täytyykin vain tyytyä säilyttämään heidän palveluksensa

sydämessäni ja heidän nimensä muistissani! Niinpä olisin matkannut

porttinne ohi niinkuin muukalaisen talon sivuuttaen, jollei

palvelijanne olisi tuntenut saattajaani."

"Se on totta", sanoi Atos äänellään vastaten ruhtinaan huomautuksen

ensimmäiseen osaan ja kumarruksella jälkimmäiseen, "teidän

majesteettinne on kokenut kovin raskaita päiviä."

"Ja raskaimmat ovat kenties vasta tulossa!" huokasi Kaarle.

"Toivokaamme parasta, sire."

"Voi, kreivi", huomautti Kaarlo päätänsä pudistaen, "minä toivoin

eilis-iltaan asti, ja kunnon kristityn tavoin, sen vakuutan!"

Atos katseli kuningasta kysyvästi.

"Se kertomus on helposti esitetty", sanoi Kaarle. "Maanpakolaisena,

varattomana, halveksittuna, päätin vastahakoisestikin viimeisen kerran

yrittää onneani. Eikö olekin kirjoitettuna tuolla ylhäällä, että meidän

suvullemme tulee ainiaan kaikki onni ja onnettomuus Ranskasta! Te

tunnette sitä jossakin määrin, monsieur, ollen niitä ranskalaisia,

jotka onneton isäni kuolinpäivänään näki mestauslavansa juurella,

sitten kun he olivat taistelussa kamppailleet hänen vierellään."

"Sire", huomautti Atos vaatimattomasti, "minä en ollut yksin, ja

kumppanini ja minä täytimme silloin pelkästään velvollisuutemme

aatelismiehinä, siinä kaikki. Mutta teidän majesteettinne aikoi

kunnioittaa minua selityksellä..."

"Se on totta. Minulla oli suojelijana -- suokaa anteeksi epäröimiseni,

kreivi, mutta te ymmärrätte kyllä, että sellaiset sanat ovat Stuartille

tukalia -- niin, suojelijana sukulaiseni, Hollannin käskynhaltija;

mutta ilman Ranskan välitystä tai ainakin valtuutusta ei hän tahdo

ottaa aloitetta pyrkimysteni hyväksi. Tulin senvuoksi pyytämään tätä

valtuutusta Ranskan kuninkaalta, ja hän kieltäytyi."

"Kuningas epäsi teidän pyyntönne, sire!"

"Ei sentään hän -- minun on tehtävä oikeutta nuorelle

Ludvig-serkulleni; herra de Mazarin asettui vastaan."

Atos puri huultansa.

"Arvelette kenties, että minun olisi pitänyt olla valmistautunut siihen

epäykseen?" sanoi kuningas huomatessaan Atoksen liikkeen.

"Se oli tosiaan ajatukseni, sire", vastasi kreivi kunnioittavasti;

"tunnen tuon pitkäkyntisen italialaisen."

"Päätinkin ajaa koko asian ratkaisuun, saadakseni heti tietää kohtaloni

viimeisen vaiheen. Sanoin Ludvigille, että minä sekä Ranskaa että

Hollantia rettelöstä säästääkseni tahdon itse omakohtaisesti yrittää

onneani, kuten jo olen tehnyt, jos hän antaisi minulle kaksisataa

aatelismiestä tai lainaisi miljoonan frangia."

"Ja sitten, sire?"

"No niin, monsieur, tunnen tällä hetkellä omituista epätoivon

tyydytystä. Nähtävästi kuulun niihin ihmisiin, joiden sanotaan tuntevan

todellista huojennusta siitä varmuudesta, että kaikki on hukassa ja

että vihdoinkin on tullut sortumisen hetki."

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne ole vielä joutunut siihen

äärimmäisyyteen!" virkahti Atos.

"Sanoaksenne minulle noin, herra kreivi, koettaaksenne jälleen elvyttää

toivoa sydämessäni, ette ole voinut oikein ymmärtää, mitä teille juuri

kerroin. Tulin anomaan Ludvig-serkultani almuna miljoonaa, jolla

toivoin saavani hankkeen jälleen käyntiin, ja pyyntöni hylättiin.

Huomaattehan siis, että kaikki on menetetty."

"Salliiko teidän majesteettinne minun vakuuttaa päinvastoin?"

"Kuinka, kreivi? Otaksutteko minut niin ajattelemattomaksi, etten

kykene oivaltamaan asemaani?"

"Sire, olen aina havainnut, että onnen suuret ja äkilliset käänteet

tapahtuvat juuri epätoivoisissa tilanteissa."

"Kiitos, kreivi; on keventävää tavata tuollaisia sydämiä, jotka niin

lujasti luottavat Jumalaan ja monarkiaan, että he eivät milloinkaan

joudu toivottomiksi kuninkaitten kohtalosta, näyttäköön se kuinkakin

auttamattomalta. Valitettavasti teidän sananne, hyvä kreivi, ovat kuin

kaikkeen tehoaviksi taatut lääkkeet, jotka kuitenkin ovat voimattomia

kuolemaa vastaan, kyeten parantamaan ainoastaan sellaisia vammoja,

missä apu on mahdollinen. Kiitän horjumattomasta lohdutuksestanne,

kreivi, ja uskollisesta muististanne; mutta minä tiedän, mikä on

edessäni. Nyttemmin ei mikään voi minua pelastaa. Olinkin niin

täydellisesti selvillä siitä, hyvä ystävä, että läksin heti takaisin

maanpakooni vanhan Parryn kanssa; olen siten palaamassa kätkemään

kuolettavan tuskani siihen pikku erakkolaan, joka minulle on tarjona

Hollannissa. Siellä kaikki piankin päättyy, uskokaa minua, kreivi, ja

kuolema ilmestyy auttajakseni; sitä on jo useinkin kutsunut tämä sielun

hivuttama ruumis ja taivasta kohti pyrkivä sielu!"

"Teidän majesteetillanne on äiti, sisaria ja veljiä; teidän

majesteettinne on suvun päämies, joten teidän on rukoiltava Jumalalta

pitkää elämää eikä pikaista kuolemaa. Teidän majesteettinne on

karkoitettu, maanpakolainen, mutta teillä on oikeus puolellanne; teidän

on siis tavoiteltava taisteluita, vaaroja, toimintaa, eikä ikuista

lepoa."

"Kreivi", muistutti Kaarle II sanomattoman raskasmielisesti hymyillen,

"oletteko koskaan kuullut kerrottavan, että kuningas on valloittanut

takaisin valtakuntansa Parryn ikäisen palvelijan ja kolmensadan écun

avulla, jotka tällä palvelijalla on kukkarossaan?"

"En, sire, mutta kuullut olen, ja useankin kerran, että valtaistuimelta

syösty kuningas on palannut valtaan lujan tahdon, sitkeyden, ystävien

ja taitavasti käytetyn miljoonan avulla."

"Mutta ettekö ole käsittänyt minua? Sitä miljoonaa pyysin

Ludvig-serkultani, mutta hän ei saanut sitä minulle toimitetuksi."

"Sire", virkkoi Atos, "suvaitseeko teidän majesteettinne myöntää

minulle vielä muutamia minuutteja, tarkkaavasti kuunnellaksenne, mitä

minulla on sanottavaa?"

Kaarle II tähysti Atosta tiukasti.

"Mielelläni, monsieur", hän vastasi.

"Sallikaa minun siis osoittaa teidän majesteetillenne tie", sanoi

kreivi suunnaten askeleensa taloa kohti.

Ja hän vei kuninkaan työhuoneeseensa, pyytäen häntä istuutumaan.

"Sire", hän aloitti, "teidän majesteettinne huomautti äsken, että

Englannin nykyisissä oloissa riittäisi miljoona kuninkuutenne

palauttamiseen."

"Ainakin sen yrittämiseen, kuollakseni kuninkaan tavoin, jollen

onnistuisi."

"No niin, sire, jo antamanne lupauksen mukaisesti suvainnette kuunnella

tietoa, joka minulla on teille ilmoitettavana."

Kaarle nyökkäsi. Atos astui ovelle, jonka hän kiersi lukkoon, ensin

katsottuaan, kuunteliko kukaan lähistöllä, ja hän tuli sitten takaisin.

"Sire", hän sanoi, "teidän majesteettinne on armollisesti muistanut,

että minä olin jalon ja onnettoman Kaarlo I:n auttajia, kun pyövelit

veivät hänet Saint-Jamesin palatsista Whitehalliin."

"Luonnollisesti; se on ainiaaksi painunut mieleeni."

"Teidän majesteettinne, se tapaus on synkkä kertomus pojalle, joka

epäilemättä on sen kuullut jo moneenkin kertaan; minun täytyy kuitenkin

esittää se jälleen yksityispiirteitä myöten."

"Puhukaa, monsieur."

"Kun kuninkaallinen isänne nousi mestauslavalle tai oikeastaan astui

kamaristaan ikkunansa eteen rakennetulle telineelle, oli kaikki

valmisteltua hänen paetakseen. Pyöveli oli siepattu talteen, hänen

huoneensa lattian alle oli kaivettu käytävä, ja lopulta olin minä itse

telineen alla, äkkiä kuullessani sen natisevan hänen askelistaan."

"Parry on minulle kertonut siitä kauheudesta, monsieur."

Atos kumarsi ja pitkitti:

"Mutta jatkoa hän ei ole voinut teille kertoa, sire, sillä se tapahtui

vain Jumalan, isänne ja minun kesken, ja minä en ole sitä milloinkaan

ilmaissut, en rakkaimmille ystävillenikään. 'Vetäydy syrjään', sanoi

korkea vanki naamioidulle pyövelille; 'poistu vain hetkiseksi, --

tiedän kyllä kuuluvani sinulle, mutta muista, ettet iske ennen kuin

annan merkin. Tahdon häiriintymättömästi rukoilla.'"

"Suokaa anteeksi", keskeytti Kaarle II vaaleten, "kun te, kreivi,

tunnette tarkoin tuon hirmutyön, jonka yksityiskohtia sanotte kaikilta

salanneenne, niin tiedättekö myöskin, mikä oli nimeltään se katala

konna, joka kätki kasvonsa saadakseen rankaisematta ryhtyä pyövelinä

kuninkaansa murhaajaksi?"

Atos kalpeni hiukan.

"Hänen nimensä?" hän toisti; "kyllä, tiedän sen, mutta sitä en voi

ilmaista."

"Ja tiedättekö myös, mihin hän on joutunut? Englannissa ei kukaan ole

kuullut mitään hänen kohtalostaan."

"Hän on kuollut."

"Mutta varmaankaan ei vuoteellaan? Eihän hän liene saanut kunniallisen

ihmisen rauhallista ja hiljaista loppua?"

"Häntä kohtasi väkivaltainen kuolema eräänä kamalana yönä, ihmisten

suuttumuksen ja taivaan myrskyn raivotessa. Hänen ruumiinsa vajosi

valtameren syvyyteen tikarin lävistämänä. Jumala hänen surmaajalleen

antakoon anteeksi."

"Jatkakaamme", kehoitti Kaarle II huomatessaan, että kreivi ei tahtonut

puhua siitä enempää.

"Mainitsemaani tapaan puhuttuansa naamioidulle pyövelille lisäsi

kuningas: 'Et saa iskeä ennen kuin minä ojennan käsivarteni ja sanon:

_Remember!_'"[18]

"Se on totta", myönsi Kaarle kumeasti, "sen tiedän onnettoman isäni

viimeiseksi sanaksi. Mutta missä mielessä hän sen lausui, ja kelle?"

"Mestauslavansa alle asettuneelle ranskalaiselle aatelismiehelle."

"Siis teille, monsieur?"

"Niin, sire, ja jokainen hänen lausumansa sana, mestauslavan mustalla

kankaalla peitettyjen lautojen lomitse tunkeutuneena, kaikuu vieläkin

korvissani. Kuningas polvistui lattialle ja kysyi: 'Kreivi de la Fère,

oletko siellä?' -- 'Olen, sire', vastasin Silloin kuningas kumartui

alas."

Jännityksen kiihdyttämänä ja tuskasta vapisten kumartui

pakolaisprinssikin Atokseen päin, yksitellen tarkatakseen ensimmäisiä

sanoja, jotka kreivi oli nyt lisäämässä selostukseensa. Hänen poskensa

melkein kosketti Atoksen päätä.

"Kumartuneesta asennostaan kuningas pitkitti hiljaa: 'Kreivi de la

Fère, sinä et voinut pelastaa minua, sillä niin ei ollut sallittu. Nyt,

vaikka täten menettelisin jumalattomasti, minun on sanottava, että olen

puhutellut ihmisiä ja Jumalaa ja että viimeisenä on sinun vuorosi.

Tahtoessani puoltaa pyhänä pitämääni asiaa olen menettänyt isieni

valtaistuimen ja hukannut lasteni perinnön.'"

Kaarle II kätki kasvonsa käsillään, ja polttava kyynel tunkeusi

valkoisten ja laihtuneiden sormien lomasta.

"'Jäljellä on vielä miljoona kullassa', jatkoi kuningas. 'Olen

haudannut sen Newcastlen luostarikellariin, poistuessani siitä

kaupungista.'"

Kaarle kohotti jälleen päätänsä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat

tuskallista iloa, kun nouseva toivo taisteli kiduttavien muistojen

synkkyyttä vastaan.

"Miljoona!" jupisi hän; "voi, kreivi!"

"'Sinä yksin tiedät nyt, missä ne rahat ovat. Käytä niitä vanhimman

poikani hyväksi, silloin kun luulet aarteen voivan tuottaa hänelle

suurinta hyötyä. Ja nyt, kreivi de la Fère, sano minulle hyvästi!' --

'Hyvästi, hyvästi, sire!' huudahdin minä."

Kaarle II nousi ja astui painamaan kuuman otsansa ikkunaruutuun.

"Silloin", lopetti Atos, "kuningas lausui sanan: _Remember!_ Se

lausuttiin minulle. Ja te näette, että minä olen muistanut."

Kuningas ei voinut vastustaa liikutustaan. Atos näki hänen molempien

olkapäittensä tempovasti kohoilevan. Hän kuuli nyyhkytykset, joita

väkivaltaisesti kohousi maanpakolaisen rinnasta. Hän vaikeni itsekin

tukahtumaisillaan katkerien muistojen vuohon, jonka hän oli juuri

saanut tulvimaan kuninkaallisen kuulijansa mielessä.

Rajusti ponnistautuen Kaarle II jätti ikkunan, nieli kyyneleensä ja

palasi istumaan Atoksen lähelle.

"Sire", aloitti tämä jälleen, "tähän asti en ole uskonut hetken vielä

tulleen viimeisen apukeinon käyttämiseen, mutta pitäen silmällä

Englannin asioita olen kyllä tuntenut sen lähestyvän. Huomenna aioin

kuulustaa, missä päin maailmaa teidän majesteettinne oleskeli, sitten

tavoittaakseni teitä. Teidän majesteettinne saapuikin minun luokseni,

ja se osoittaa, että Jumala on meidän puolellamme."

"Monsieur", vastasi Kaarle, jonka ääni vielä värisi liikutuksesta, "te

olette minulle kuin taivaan lähettämä enkeli. Te olette pelastaja,

jonka isäni itse on haudastaan minulle nostattanut. Mutta sittenkin,

kansalaissodat ovat jo kymmenen vuotta riehuneet Englannissa, turmellen

ihmiset ja myllertäen maan, -- luultavasti ei sen sisuksissa ole enää

kultaa sen paremmin kuin alamaisteni sydämiinkään on jäänyt rakkautta."

"Sire, tunnen hyvin sen paikan, johon hänen majesteettinsa kaivoi sen

summan, ja olen ihan varma siitä, että kukaan ei ole voinut sitä

keksiä. Vai onko Newcastlen luostari siis tyyten hajoitettu, -- eikö

ole jätetty kiveä kiven päälle, ja onko sen sijakin koverrettu maasta?"

"Ei, se on vielä eheänä, mutta tällähaavaa sen luokse on leiriytynyt

kenraali Monk. Näette siis, että viholliseni ovat anastaneet haltuunsa

ainoan paikan, missä minulle on apulähde tarjolla."

"Kenraali Monk, sire, ei ole voinut saada ilmi aarretta."

"Mahdollista kyllä, mutta onko minun antauduttava Monkin käsiin

tavoittaakseni sitä? Oi, te näette kai, kreivi, että minun ei sovi enää

luottaa kohtaloon, koska se paiskaa minut maahan joka kerta kun nousen.

Mitä voin tehdä, kun Parry on ainoana apurinani, -- Parry, jonka Monk

on jo kerran häätänyt luotansa? Ei, ei, kreivi, taipukaamme tähän

viimeiseen iskuun."

"Luuleeko teidän majesteettinne, että minulle voisi onnistua, mitä te

ja Parry ette voi ottaa tehtäväksenne?"

"Tekö, kreivi, tahtoisitte lähteä sinne?"

"Jos teidän majesteettinne näkee hyväksi", vastasi Atos kumartaen

kuninkaalle, "niin lähden."

"Te, joka vietätte täällä niin onnellista elämää, kreivi!"

"Minä en pääse milloinkaan onnelliseksi, sire, niin kauan kun minulla

vielä on velvollisuus täyttämättä; teidän onnenne valvominen ja

kuninkaallisen isänne rahojen paras käyttäminen on pyhä velvollisuus,

jonka hän jätti sitoumuksekseni. Antakoon teidän majesteettinne siis

vain merkin, niin seuraan teitä."

"Voi, monsieur", sanoi kuningas unohtaen kaiken hovikaavan ja

heittäytyen Atoksen kaulaan, "te todistatte minulle, että taivaassa on

Jumala, joka toisinaan lähettää valittujansa täällä maan päällä

huokaileville kovaosaisille!"

Peräti liikuttuneena nuoren kuninkaan mielenkuohusta Atos kiitti häntä

hyvin kunnioittavasti ja huusi ikkunansa ääreen astuen:

"Grimaud, hevoseni!"

"Mitä! Nyt hetikö?" hämmästyi kuningas. "Monsieur, te olette tosiaan

merkillinen mies!"

"Sire", vastasi Atos, "en tiedä mitään kiireellisempää kuin teidän

majesteettinne palvelus on. Sitäpaitsi", hän lisäsi hymyillen, "se on

minulle teidän kuninkaallisen tätinne ja isänne palveluksessa jo aikaa

sitten vakiintunut tapa. Miten voisinkaan heittää sen silleen juuri

nyt, kun on teidän majesteettinne palveleminen kysymyksessä?"