Parry

Tuntemattoman katsellessa huomaavaisesti valojen lisääntyvää tuiketta

ja herkin korvin tarkkaillessa katuelämän monenlaisia ääniä astui hänen

huoneeseensa isäntä Cropole, mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kattoivat

pöydän.

Muukalainen ei ollut heistä millänsäkään.

Sitten Cropole lähestyi vierastaan ja supatti hyvin kunnioittavasti:

"Monsieur, timantti on arvioitu."

"Vai niin", virkahti matkustaja. "No?"

"No niin, monsieur, hänen kuninkaallisen korkeutensa kultaseppä tarjosi

siitä kaksisataakahdeksankymmentä pistolia."

"Onko summa mukananne?"

"Katsoin velvollisuudekseni ottaa sen vastaan, monsieur; panin

kuitenkin kaupan ehdoksi, että timantti annetaan takaisin, jos monsieur

haluaa pitää sitä varallaan, kunnes nostaa seuraavan saamisensa..."

"Ei tarvitse; pyysin myymään sen."

"Totellut olenkin jotakuinkin, koska lopullisetta kaupatta olen tuonut

rahat."

"Ottakaa siitä maksunne", käski tuntematon.

"Sen teen, monsieur, kun ehdottomasti vaaditte."

Aatelismiehen huulilla vilahti surumielinen hymy. "Pankaa rahat tuolle

kirstulle", hän sanoi kääntyen osoittamaan mainitsemaansa huonekalua.

Cropole laski kädestään isohkon massin, jonka sisällöstä hän nosti

ennakolta vuokransa.

"Älköön monsieur nyt pahastuttako mieltäni illallisen hylkimisellä",

pyysi hän sitten. "Päivällisen jo jätitte silleen; se loukkaa

Médicis-ravintolan kunniaa. Kas niin, monsieur, ateria on pöydässä, ja

rohkenenpa huomauttaa, että se näyttää maittavalta."

Tuntematon tilasi lasillisen viiniä, taittoi leipäpalasen eikä pikku

virkistymisensä tähden siirtynyt pois ikkunasta.

Pian kuului raikuvia torventoitotuksia; etäältä kaikui huutoja,

alakaupungin täytti sekava sorina, ja ensimmäisenä selvänä äänenä osui

sitten muukalaisen korvaan lähenevä kavioiden töminä.

"Kuningas! Kuningas!" luikkaili meluava ja eteenpäin ryntäävä

väentungos.

"Kuningas!" kiljaisi Cropole, joka uteliaisuutensa tyydyttämiseksi

hylkäsi vieraansa ja jätti sikseen käsityksensä hienotunteisuuden

vaatimuksista.

Portaissa Cropole, emäntä Cropole, Pittrino, palkolliset ja

keittiöpojat rymisivät alas yhtenä mylläkkänä.

Kuninkaallinen kulkue eteni vitkaan, kadulta ja ikkunoista

pilkoittavien tuhansien valojen hohteessa.

Muskettisoturien komppanian ja aatelismiesten tiheän kunniavartion

perässä tuli kardinaali Mazarinin kantotuoli. Sitä veti neljä mustaa

hevosta kuin vaunuja.

Takana marssivat kardinaalin paashipojat ja saattolaiset. Sitten

ilmestyivät näkyviin leskikuningattaren vaunut; hänen hovineitinsä

istuivat vaununovien ääressä, ja hänen saattueensa aatelismiehet

ratsastivat molemmin puolin vaunuja. Seuraavana ratsasti kuningas

kauniilla pitkäharjaisella saksilaisella hevosella. Tervehtiessään

muutamiin ikkunoihin päin, joista vilkkaimmat suosionhuudot kaikuivat,

nuori hallitsija ojensi paashiensa soihtujen loimuun jalot ja

miellyttävät kasvonsa.

Kuninkaan sivulla, mutta kaksi askelta jälempänä, ratsastivat prinssi

de Condé, Dangeau ja kaksikymmentä muuta hovimiestä, jotka

palveluskunnan ja kuormaston saattajina päättivät tämän todella muhkean

matkueen. Koko komeus ilmaisi sotilaallista järjestystä. Vain harvat

hovimiehet -- ja he kuuluivat vanhempiin -- käyttivät matkapukua;

melkein kaikki esiintyivät sota-asussa. Monilla näkyi kehäkaulus ja

költeri kuten Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n aikaan.

Paremmin nähdäkseen oli tuntematon kuroittautunut ulokkeelle ja

kasvonsa kätkeäkseen nojannut leukansa käsivarteen. Kuninkaan kulkiessa

hänen ohitseen hän tunsi sydämensä paisuvan ja tulvivan karvaasta

kateudesta.

Torvien kaiku päihdytti häntä, kansan suosionhuudot huumasivat häntä;

hän antoi hetkiseksi järkensä hukkua valomereen, pauhuun ja loistoon.

"Hän on kuningas, hän!" jupisi hän, ja äänessä sointui epätoivo ja

tuska, joka varmaankin tunkeusi Kaikkivaltiaan istuimen juurelle asti.

Sitten, ennen kuin hän oli tointunut synkästä unelmoimisestaan, kaikki

tuo kohu ja loisto häipyi. Muukalaisen alapuolella kuului kadunkulmasta

enää vain epäsointuisia ja käheitä ääniä, jotka aika-ajoin vielä

hokivat: "_Vive le roi_!"

Valotulva oli kutistunut niiksi kuudeksi kynttiläksi, joita

Médicis-hotellin huonekunta piteli: Cropole kahta, Pittrino ja kukin

keittiöpoika yhtä.

Cropole kertasi ehtimiseen:

"Kylläpä kuningas on suopea, ja ihan suuren isävainajansa näköinen!"

"Valohämyssä", määritteli Pittrino.

"Ja niin ylväs katsanto!" lisäsi emäntä Cropole jo joutuneena naapurien

ja naapurittarien vilkkaaseen huomautustenvaihtoon, jossa toinen ei

toistansa paljonkaan kuunnellut.

Cropole liitti tähän laverteluun omia huomioitaan ollenkaan

havaitsematta, että muuan vanha mies, joka suitsista talutti pientä

irlantilaista hevosta, yritti raivata tietänsä ravintolan edustalle

kasautuneen ryhmän läpi.

Mutta samassa muukalaisen ääni kajahti ikkunasta:

"Toimittakaa toki pääsy taloonne, herra ravintoloitsija!"

Cropole kääntyi katsomaan, huomasi vasta nyt vanhuksen ja auttoi hänet

pääsemään esille.

Ikkuna sulkeutui.

Pittrino osoitti tien tulokkaalle, joka astui sisälle sanaakaan

virkkamatta.

Muukalainen odotti porrassiltamalla, avasi sylinsä vanhukselle ja vei

hänet istuimen luo, mutta toinen vastusteli.

"Voi, ei toki, ei, mylord", sanoi hän. "Minäkö istuutuisin teidän

edessänne, en koskaan!"

"Parry", huudahti aatelismies, "minä pyydän... tulethan Englannista...

niin kaukaa! Oi, ei sinun iälläsi saisikaan joutua sellaisiin

rasituksiin kuin minun palvelemiseni tuottaa! Levähdä."

"Minun on ennen kaikkea ilmoitettava teille vastaus, mylord."

"Älä sano mitään, Parry, rukoilen sinua... sillä jos uutisesi olisi

ollut hyvä, et aloittaisi kertomista tuolla tavoin. Sinä kiertelet, ja

sanomasi on niin ollen ikävää laatua."

"Mylord", virkkoi vanhus, "älkää tuskastuko ennenaikaisesti. Kaikki ei

toivoakseni ole hukassa. Tarvitaan tahtoa, sitkeyttä, olletikin

alistuvaisuutta."

"Parry", vastasi nuori mies, "olen tullut tänne yksin tuhansia ansoja

ja vaaroja uhmaten: uskotko, että minulla on tahtoa! Olen miettinyt

tätä matkaa kymmenen vuotta, vastoin kaikkia varoituksia ja

vaikeuksista välittämättä; onko minulla sitkeyttä? Olen tänä iltana

myynyt isäni viimeisen timantin, kun minulla ei enää ollut yösijani

hintaa ja isäntä tuli minua hätyyttämään."

Parry teki suuttuneen liikkeen, johon nuori mies vastasi

kädenpuristuksella ja hymyllä.

"Minulla on vielä kaksisataaseitsemänkymmentäneljä pistolia, ja katson

olevani rikas; en ole toivoton: myönnätkö, että olen alistuvainen?"

Vanhus kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.

"No nyt", jatkoi muukalainen, "älä peittele minulta mitään: miten

kävi?"

"Selvitykseni on lyhyt, mylord; mutta, taivaan tähden, älkää vapisko

noin!"

"Se on kärsimättömyyttä, Parry. No, mitä kenraali sanoi?"

"Ensiksikään kenraali ei tahtonut ottaa minua vastaan."

"Hän luuli sinua vakoojaksi."

"Niin, mylord, mutta minä kirjoitin hänelle."

"No?"

"Hän sai kirjeen ja luki sen, mylord."

"Kirje antoi selvän käsityksen asemastani, pyrkimyksistäni?"

"Oh, kyllä", vastasi Parry murheellisesti hymyillen; "se esitti

uskollisesti mielialanne."

"Sitten, Parry?..."

"Sitten kenraali palautti minulle kirjeeni adjutantin mukana, joka oli

saanut toimekseen ilmoittaa, että minut vangittaisiin, jos vielä

seuraavana päivänä oleskelisin hänen käskyvaltansa piirissä."

"Vangittaisiin!" mutisi nuori mies; "vangittaisiin sinut, uskollisin

palvelijani!"

"Niin, mylord."

"Ja kirjeesi allekirjoituksena oli kuitenkin _Parry_."

"Kaikin kirjaimin, mylord; ja adjutantti tunsi minut aikoinaan St.

Jamesin hovissa ja" -- vanhus lisäsi huoaten -- "Whitehallissa".(12]

Nuori mies kumarsi mietteisiin vaipuneena ja synkeänä.

"Sen hän teki väkensä nähden", hän virkahti koettaen pettää itseänsä;

"mutta syrjäteitse... ilman välittäjiä... miten hän menetteli? Vastaa."

"Voi, mylord, hän lähetti luokseni neljä ratsumiestä, ja nämä

lahjoittivat minulle hevosen, jolla näitte minun palaavan. Ratsumiehet

veivät minut suoraa päätä Tenbyn pieneen satamakaupunkiin ja jättivät

minut heti kun olin astunut kalastajapurteen, joka oli lähdössä

Bretagneen, ja tässä nyt olen."

"Oh!" huokasi nuori mies jäntevällä kädellään kouristuneesti puristaen

kurkkuansa, johon nousi nyyhkäys; "siinäkö kaikki, Parry, siinäkö

kaikki?"

"Niin, mylord, muuta en tiedä."

Parryn lyhyttä vastausta seurasi pitkällinen äänettömyys; kuului vain

nuoren miehen kantapään raju koputus lattiaan.

Vanhus tahtoi yrittää puheenaineen vaihtamista, saadakseen kovin synkät

aatokset häädetyksi.

"Mylord", hän virkkoi, "mitä meteliä kuulinkaan edelläni? Huudettiin

alinomaa: Eläköön kuningas!... Mistä kuninkaasta on kysymys, ja mikä

aiheutti juhlavalaistuksen?"

"Ah, Parry, etpä tiedäkään", vastasi nuori mies ivallisesti, "että

Ranskan kuningas on poikennut Bloisin uskolliseen kaupunkiin. Hänelle

ovat torvet raikuneet, kultalankaiset satulavaipat loistelleet,

aatelismiesten kupeilla säilät heiluneet. Äiti kulkee edellä uhkeissa

kullalla ja hopealla silatuissa kaleeseissa! Onnellinen äiti! Ministeri

kokoaa hänelle miljoonia ja vie hänet noutamaan rikkaan morsiamen.

Niinpä riemuitseekin koko kansa, se rakastaa kuningastaan, se tervehtii

häntä suosionosoituksilla ja huutaa: Eläköön kuningas! eläköön

kuningas!"

"Riittää, riittää, mylord!" huudahti Parry enemmän huolestuneena tästä

käänteestä kuin edellisestä keskustelusta.

"Sinä tiedät", pitkitti tuntematon, "että sillaikaa kun kaikki tämä

tapahtuu kuningas Ludvig XIV:n kunniaksi, minun äidilläni ja

sisarellani ei ole rahaa, ei leipää; tiedät, että minä olen kahden

viikon kuluttua häpeään syösty hylkiö, kun koko Eurooppa kuulee mitä

minulle vastikään kerroit... Onko ennen nähty, Parry, että minun

säätyasemaani kuuluva mies on..."

"Mylord, Luojan nimessä!"

"Olet oikeassa, Parry, minä olen saamaton, ja jollen tee mitään

puolestani, niin auttaako minua Jumala? Ei, ei, minulla on kaksi

käsivartta, Parry, minulla on miekka..."

Ja hän löi voimakkaasti käsivarteensa kädellään ja tempasi miekkansa,

joka oli ripustettu seinälle.

"Mitä aiotte tehdä, mylord?"

"Mitäkö teen, Parry? Mitä koko perheenikin: äitini elää yleisen

armeliaisuuden varassa, sisareni kerjää äidilleni, minulla on jossakin

veljiä, jotka samaten kulkevat mierolla; minä, suvun päämies, minä

tahdon menetellä kuten hekin -- menen anomaan almua!"

Ja hermostuneeseen ja kamalaan nauruun purskahtaen nuori mies sitoi

miekan kupeelleen, otti hattunsa ja kiinnitti hartioilleen mustan

viitan, jota hän oli käyttänyt koko matkustuksensa ajan. Vanhuksen

silmäillessä häntä levottomasti aatelismies puristi hänen molempia

käsiään ja sanoi:

"Hyvä Parry, toimita itsellesi tulta, juo, syö, nuku, ole hyvällä

mielellä. Olkaamme tyytyväisiä, uskollinen ystäväni, ainoa ystäväni:

olemmehan rikkaita kuin kuninkaat!"

Hän napautti nyrkillään pistolimassia, joka raskaasti kierähti

lattialle, puhkesi jälleen nauramaan siihen kaameaan tapaan, joka oli

säikäyttänyt Parrya, ja koko talon hälistessä, hoilottaessa ja

valmistautuessa vastaanottamaan ja tiloittamaan lakeijain ilmoittamia

matkalaisia hän pujahti ison salin kautta kadulle, missä vanhus

ikkunaan siirtyneenä menetti hänet näkyvistään minuutin kuluttua.

8.

Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä.

On nähty selostuksesta, jonka olemme yrittäneet laatia, että kuningas

Ludvig XIV:n tulo Bloisin kaupunkiin oli ollut riemukas ja loistava, ja

nuori majesteetti olikin näyttänyt tyytyväiseltä vastaanottoonsa.

Valtionlinnan porttiholviin saapuessaan kuningas tapasi henkivartion ja

aatelismiesten ympäröimänä hänen kuninkaallisen korkeutensa, Orléansin

herttuan Gastonin, jonka luonnostaan jokseenkin majesteettiset kasvot

olivat tilanteen juhlallisuudesta saaneet uutta säihkyä ja arvokkuutta.

Madame puolestaan odotti komeaan juhla-asuunsa pukeutuneena eräällä

sisemmällä ulokkeella sukulaisensa tuloa. Muulloin niin aution ja

kolkon vanhan linnan kaikki ikkunat säteilivät nyt naisista ja

kynttilöistä.

Rumpujen päristessä, torvien raikuessa ja eläköön-huutojen

kajahdellessa siis nuori kuningas astui linnaan, jossa Henrik III oli

seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten ottanut avukseen salamurhan ja

kavalluksen, säilyttääkseen päässään ja suvussaan kruunun, joka jo

alkoi luisua häneltä toiselle hallitsijahuoneelle.[13]

Kaunista, herttaista, ylevää nuorta kuningasta ihailtuaan tavoittivat

kaikki katseet Ranskan toistakin kuningasta, häntä, joka oli paljon

enemmän kuningas kuin edellinen, vaikka nyt iällinen, valju ja

köyryselkäinen, -- kardinaali Mazarinia.

Ludvig oli runsaassa määrin saanut kaikki ne luonnonlahjat, jotka

muodostavat täydellisen ylimyksen. Hänellä oli lempeät ja säihkyvät

silmät, väriltään puhtaasti taivaansiniset; mutta taitavimmatkaan

ihmistuntijat, ihmissielun tutkiskelijat, eivät olisi koskaan kyenneet

tapaamaan niiden syvyydestä pohjaa, mikäli alamaisen olisi ollut

mahdollistakaan kestää kuninkaan katsetta. Se johtui siitä, että

kuninkaan silmät muistuttivat taivaanlaen mittaamatonta kupua tai niitä

vielä peloittavampia ja melkein yhtä juhlallisia syvyyksiä, joita

kauniina kesäpäivänä avaa laivojensa emäpuun alla Välimeri,

jättiläiskuvastin, johon taivas mielellään heijastaa milloin tähtiään,

milloin myrskyjään.

Kuningas oli lyhytkasvuinen, täpärästi viisi jalkaa kaksi tuumaa

mitaltaan, mutta hänen nuoruutensa peitteli vielä tätä puutetta, jota

muutenkin korvasi hänen kaikkien liikkeittensä erikoinen arvokkuus ja

hänen luontumuksensa ruumiinharjoituksiin ylimalkaan.

Hän oli tosin jo kuningas, ja kuninkuus merkitsi paljon tänä

vuosisatojen vakaannuttaman kunnioituksen ja alamaisuuden aikakautena;

mutta häntä oli tähän asti jokseenkin harvoin ja silloinkin vain

pikimmältään näytetty kansalle, jotapaitsi hänen rinnallaan oli joka

kerta nähty hänen äitinsä, joka oli pitkäkasvuinen nainen, ja komeaksi

mieheksi tunnustettava kardinaali. Sentähden monet pitivät häntä

hyvinkin vähän kuninkaana ja sanoivat: "Kuningas ei ole niin suuri kuin

herra kardinaali." Näistä ulkonaisista havainnoista huolimatta, joita

tehtiin varsinkin pääkaupungissa, Bloisin asukkaat vastaanottivat

nuoren hallitsijan kuin jumalana, ja melkein kuin kuninkaana kohtelivat

häntä setänsäkin ja tämän puoliso, linnan Monsieur ja Madame.

Kuitenkin on sanottava, että Ludvig XIV punehtui suuttumuksesta ja

katseli ympärilleen varmistuakseen läsnäolijain kasvonilmeistä, oliko

hänelle tahallaan tarkoitettu nöyryytystä, kun hän vastaanottosalissa

näki yhtä korkeat nojatuolit varatuiksi itselleen, äidilleen,

kardinaalille ja herttuaparille; sitä järjestelyä tosin kätki

taitavasti joukon muodostama puolikehä. Mutta kun hän ei havainnut

mitään kardinaalin välinpitämättömissä kasvoissa, ei mitään

tietoisuutta äitinsä tai muiden katsannossa, istuutui hän alistuen,

halukkaana asettumaan paikalleen kaikkien edellä.

Aatelismiehet ja -naiset esiteltiin heidän majesteeteilleen ja

kardinaalille.

Kuningas huomasi, että hänen äitinsä kuten hänkin harvoin tunsi

esiteltävien nimen, kun sitävastoin kardinaali ihmeellistä muistia ja

mielenmalttia osoittaen aina huomaavaisesti puheli kunkin kanssa hänen

tiluksistaan, esi-isistään tai lapsistaan, joista hän mainitsi

joitakuita nimeltä; se hurmasi arvoisia maalaisjunkkareita ja vahvisti

heissä käsitystä, että ainoastaan se on todellinen kuningas, joka

tuntee alamaisensa, samaten kuin aurinko on vertaistaan vailla lämmön

ja valon lähteenä.

Nuori kuningas pitkitti senvuoksi opiskelua, johon hän oli kenenkään

aavistamatta ryhtynyt jo aikaa sitten, ja silmäili tarkkaavasti

kasvoja, jotka olivat hänestä ensin tuntuneet mitä vähäpätöisimmiltä ja

jokapäiväisimmiltä, yrittääkseen keksiä niiden piirteistä jotakin.

Tarjottiin illallinen. Rohkenematta pyytää sitä setänsä

vieraanvaraisuudelta oli kuningas odottanut ateriaa kärsimättömästi.

Tällä kertaa hän saikin osakseen kaiken kunnian, mikä kuului ainakin

hänen ruokahalulleen, jollei arvolleen.

Kardinaali tyytyi kuihtuneilla huulillaan koskettamaan lihalientä, joka

tarjottiin kultaisessa kulhossa. Kaikkivaltias ministeri, joka oli

leskikuningattarelta vallannut holhoushallituksen ja kuninkuuden, ei

ollut saanut luonnolta varatuksi itselleen hyvää vatsaa.

Itävallan Anna poti jo silloin syöpää, joka vuosien kuluttua vei

häneltä hengen, ja hän ei nauttinut juuri enempää ravintoa kuin

kardinaalikaan.

Mitä Monsieuriin tulee, joka oli vielä ihan kuohuksissaan

maalaiselämässään sattuneesta suuresta tapauksesta, niin hän ei

maistanut muruakaan.

Madame yksin piti aito lotrinkilaisena puoliaan hänen majesteettinsa

tasalla, niin että Ludvig XIV, jonka olisi täytynyt ilman tätä

pöytäkumppania esiintyä melkein ainoana aterioitsijana, tunsi suurta

kiitollisuutta ensiksikin emäntäänsä ja toisessa sijassa tämän

hovimestaria herra de Saint-Remyä kohtaan, joka oli tosiaan

kunnostautunut erinomaisesti.

Aterian päätyttyä kuningas Mazarinilta hyväksyvän eleen saadessaan

nousi pöydästä ja alkoi herttuattaren kehoituksesta käyskennellä

seurayleisön riveissä.

Naiset huomasivat silloin -- on asioita, joissa naiset ovat yhtä eteviä

Bloisissa kuin Pariisissa, -- että Ludvig XIV:llä oli rivakka ja rohkea

katse, joka takasi todellisille suloille kunnollisen arvostelun.

Herrasmiehet puolestaan havaitsivat, että hän oli ylväs ja ylpeä, --

että hän mielellään pani ne katseet painumaan, jotka liian kauan tai

tiukasti tähystivät häntä, ja se tuntui ennustavan hallitsijaa.

Kuningas oli edennyt noin kolmanneksen kierroksestaan, kun hänen

korviinsa sattui hätkähdyttävä sana, jonka hänen ylhäisyytensä lausui

keskustellessaan Monsieurin kanssa.

Tämä sana oli naisen nimi.

Hän ei nyt kuullut tai oikeastaan kuunnellut enää mitään muuta, ja

laiminlyöden sen kaaren piiriä, joka odotti hänen käyntiään, hän tahtoi

vain nopeasti suoriutua käänteen viimeisistä seisojista.

Monsieur oli kohteliaan hovimiehen tavoin tiedustanut kardinaalilta

hänen ylhäisyytensä sisarentyttärien vointia. Kardinaalin luo oli

nimittäin saapunut Italiasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin kolme

sisarentytärtä, neidit Hortense, Olympe ja Marie de Mancini.

Näiden vointia siis Monsieur kysyi: hän sanoi pahoittelevansa, ettei

saanut vastaanottaa heitä enon keralla. He olivat varmaankin varttuneet

niissä kauneuden ja sulojen lupauksissa, joita Monsieur oli heissä

havainnut nähdessään heidät viimeksi.

Kuninkaan huomiota oli ensiksi herättänyt ilmeinen vastakohtaisuus

näiden kahden keskustelijan äänessä. Monsieur puhui tyynesti ja

luonnollisesti, kun sitävastoin Mazarin vastasi kimakasti korottaen

tavallista äänensävyään.

Olisi voinut luulla, että hän halusi toimittaa sanansa peremmälle

sellaisen kuulijan korvaan, joka oli loittonemassa liiaksi.

"Monseigneur", hän vastasi, "neideillä on vielä koko kasvatuksensa

päättämättä; heillä on velvollisuuksia hoidettavina, heidän tulee

omaksua varsinainen asemansa elämässä. Oleskelu nuorekkaassa ja

loisteliaassa hovissa herättää heissä hiukan huikentelevaisuutta."

Viime määritelmä sai kuninkaan surumielisesti hymyilemään. Hovi oli

kyllä nuorekas, mutta kardinaalin saituus oli pitänyt hyvää huolta

siitä, että se ei suinkaan ollut loistelias.

"Eihän teillä toki liene tarkoituksena", huomautti Monsieur, "panna

heitä luostariinkaan tai tehdä heistä porvarisneitosia?"

"Ei suinkaan", selitti kardinaali tehostaen italialaista ääntämistänsä,

niin että se vienosta ja pehmeästä soinnustaan kävi käreäksi ja

värähteleväksi, "ei suinkaan. Minulla on vakaa aikomus naittaa heidät,

ja niin edullisesti kuin mahdollista."

"Tilaisuuksista ei tule puutetta, herra kardinaali", virkkoi Monsieur

hyväntuulisesti kuin kauppias, joka onnittelee ammattiveljeään.

"Toivoakseni ei, monseigneur, olletikin kun Jumala on antanut heille

sekä viehkeyttä että älyä ja kauneutta."

Tämän keskustelun aikana Ludvig XIV Madamen johtamana suoritti loppuun

esittelykierrostaan, kuten sanottu.

"Mademoiselle Arnoux", lausui herttuatar esitellessään hänen

majesteetilleen kookkaan, kahdenkolmatta ikäisen, vaaleaverisen

neitosen, jota olisi maalaisjuhlassa luullut pyhäpukuiseksi

talonpoikaistytöksi, "soitonopettajattareni tytär."

Kuningas hymyili. Madame ei ollut koskaan kyennyt tapaamaan neljää

oikeata nuottia peräkkäin violalla tai klaverilla.

"Mademoiselle Aure de Montalais", pitkitti Madame, "hyvää syntyperää ja

tunnollinen palvelustoimissaan."

Tällä kertaa ei hymyillyt kuningas, vaan esitelty nuori tyttö, kun hän

ensi kerran elämässään kuuli saavansa noin kunniakkaan mainelauseen

Madamelta, joka tavallisesti ei häntä suurestikaan hemmoitellut.

Samalla Montalais, vanha tuttavamme, teki hänen majesteetilleen peräti

nöyrän kumarruksen, yhtä paljon kunnioituksesta kuin pakostakin, sillä

hänen oli salattava myhäilevien huultensa värveitä, joille kuningas ei

varmaankaan olisi voinut oivaltaa oikeata selitystä.

Juuri tänä hetkenä kuningas kuuli sanan, joka säpsähdytti häntä.

"Ja mikä on kolmannen nimi?" kysyi Monsieur.

"Marie, monseigneur", vastasi kardinaali.

Tällä sanalla näytti olevan ikäänkuin taikavoima, sillä kuningas

vavahti rajusti, kuten jo mainitsimme, ja vetäen Madamen keskemmälle

piiriä kuin tehdäkseen hänelle jonkun kahdenkeskisen kysymyksen, vaikka

hän todella vain tahtoi lähestyä kardinaalia, hän naurahtaen virkkoi

asiakseen puoliääneen:

"Tätirouvaseni, maantiedonopettajani ei saanut minulle selviämään, että

Blois oli näin kaukana Pariisista."

"Kuinka niin, hyvä sukulaiseni?" kysyi Madame.

"Näyttäähän tosiaan siltä, että muodit tarvitsevat useita vuosia

ehtiäkseen tänne saakka. Katselkaa vain näitä neitosia!"

"No niin, tunnen heidät kyllä."

"Jotkut heistä ovat sieviä."

"Älkää sanoko sitä kovin äänekkäästi, muutoin saatatte heidät päästään

pyörälle."

"Malttakaa, malttakaa, hyvä täti", pyysi kuningas hymyillen, "sillä

lauseeni jälkimmäinen osa oikaisee edellistä. No niin, hyvä täti,

toiset näyttävät vanhoilta ja toiset rumilta pelkästään kymmenen vuotta

vanhan muodin johdosta."

"Mutta, sire, Blois on kuitenkin vain viiden päivämatkan päässä

Pariisista."

"Kas, siinäpä se", virkkoi kuningas; "kahden vuoden viivykki päivää

kohti."

"Oh, niinkö tosiaan luulette? Sepä kummallista, minä en sitä ollenkaan

huomaa."

"Mutta katsokaahan, täti", pitkitti Ludvig yhä lähestyen Mazarinia muka

valitessaan näköpistettänsä, "katsokaahan tuota yksinkertaista

valkoista pukua noiden vanhentuneiden koristimien ja prameiden

päähineitten rinnalla. Siinä on kai joku äitini hovineiti, vaikka minä

en tunne häntä. Katsokaa vain, kuinka luonteva ryhti, kuinka sorea

esiintyminen! Sellaisesta minä pidän; siinäpä on nainen, kun

sitävastoin kaikki muut ovat pukumalleja."

"Hyvä sukulaiseni", vastasi Madame nauraen, "sallikaa minun sanoa, että

henkinen näkemyksenne on tällä kertaa osunut harhaan. Ylistämänne

henkilö ei ole mikään pariisitar, vaan Bloisin tyttöjä."

"Onko se mahdollista, täti?" epäili kuningas.

"Tule lähemmäksi, Louise", kehoitti Madame.

Se nuori tyttö, jonka jo tunnemme tällä nimellä, lähestyi ujona,

punastuen ja melkein kyyristyen kuninkaallisen katseen tähysteltävänä

ollessaan.

"Mademoiselle Louise Françoise de la Beaume-Leblanc, markiisi de la

Vallièren tytär", esitteli Madame ihan juhlallisesti.

Vaikka kuninkaan läheisyys kovin ujostutti tyttöä, kumarsi hän niin

perin viehättävästi, että Ludvig häntä katsellessaan menetti joitakuita

sanoja kardinaalin ja Monsieurin keskustelusta.

"Herra de Saint-Remyn tytärpuoli", jatkoi Madame, "oivallisen

hovimestarini, jonka johdolla valmistettua tryffelikalkkunaa teidän

majesteettinne piti niin maukkaana."

Mikään viehkeys, mikään kauneus tai nuorekkuus ei olisi kyennyt

vastustamaan sellaista esittelyä. Kuningas hymyili. Olipa Madame

lisännyt huomautuksensa leikillä tai tarkoituksettomasti, se häivytti

joka tapauksessa armottomasti kaikki, mitä Ludvig oli juuri havainnut

nuoressa tytössä viehättävää ja runollista.

Neiti de la Vallière oli Madamelle ja sen johdosta kuninkaallekin

sillähaavaa vain sellaisen miehen tytärpuoli, jolla oli erinomainen

kyky tryffelillä sisustetun kalkkunan laittamisessa.

Mutta sellaisia ovat ruhtinaat. Olympon jumalatkin olivat samanlaisia.

Diana ja Venus kohtelivat varmaankin säälimättömästi kaunista Alkmenea

ja Io-parkaa, milloin Jupiterin pöydässä alennuttiin hajamielisinä

nektarin ja ambrosian ääressä haastelemaan kuolevaisista kaunottarista.

Onneksi Louise oli kumartunut niin syvään, että hän ei kuullut Madamen

sanoja eikä nähnyt kuninkaan myhäilyä. Tosiaankin, jos tyttöparka,

jolla oli niin hyvä aisti, että hän yksinään kaikkien kumppaniensa

joukossa oli huomannut pukeutua valkoiseen, -- jos tämä kaikille

pistoksille herkkä kyyhkysensydän olisi kohdannut Madamen säälimättömät

sanat, kuninkaan itsekkään ja kylmäkiskoisen hymyn, niin hän olisi

kuollut siihen paikkaan.

Ja itse Montalaiskaan kekseliäine aatoksineen olisi tuskin katsonut

kannattavan yrittää hänen toinnuttamistaan, sillä naurunalaisuus tappaa

kaikki, kauneudenkin.

Mutta onneksi, kuten sanoimme, Louisen korvat humisivat ja silmät

sumenivat, joten hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, ja kuningas, jonka

tarkkaavaisuus oli yhä kiintynyt kardinaalin ja sedän haasteluun,

kiirehti palaamaan heidän lähelleen.

Hän saapui juuri kun Mazarin virkkoi loppuhuomautuksekseen:

"Marie, kuten sisarensakin, on paraikaa matkalla Brouageen. He saavat

seurata Loiren vastapäistä rantaa, ja jos antamieni ohjeiden mukaan

harkitsen heidän kulkunsa oikein, niin he ovat huomenna Bloisin

kohdalla."

Nämä sanat lausuttiin sillä harkitulla äänenpainolla, sillä sävyn ja

salaisen tarkoitusperän taitavalla sovittelulla, jonka perusteella

signor Giulio Mazarini oli maailman paras näyttelijä.

Niinpä ne sattuivatkin suoraan Ludvig XIV:n sydämeen, ja kun kardinaali

hänen majesteettinsa lähestyvät askeleet kuullessaan kääntyi päin, näki

hän holhottinsa kasvoista huomautuksensa välittömän vaikutuksen, jonka

hänen ylhäisyydelleen kavalsi lievä punehdus. Mutta mikä salaisuus se

olikaan vainuttavaksi hänelle, jonka oveluus oli jo kaksikymmentä

vuotta pitänyt kaikkia eurooppalaisia valtiomiehiä leikkinään?

Siitä hetkestä saakka näytti nuori kuningas ikäänkuin saaneen

myrkytetyn nuolen sydämeensä. Hän ei enää hoitanut asemaansa, hänen

katseensa harhaili pitkin seurayleisöä epävakaisena, turtuneena,

ilmeettömänä. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hän kysyvällä

silmäyksellä tavoitti leskikuningattaren katsetta, mutta kälynsä

haastatteluun mieltyneenä ja sitäpaitsi Mazarinin silmäniskun

pidättelemänä ei tämä näyttänyt tajuavan poikansa katseiden

yhtämittaista pyytelyä.

Soitto, kukkaset, valot ja kauneus, kaikki oli nyt vastenmielistä ja

tympäisevää Ludvig XIV:lle. Hän pureskeli huuliaan, venytteli

käsivarsiaan kuin hyvin kasvatettu lapsi, joka ei uskalla haukotella,

mutta keksii jos jonkinlaisia muita tapoja ikävystymisen

ilmaisemiseksi. Turhaan yritettyään uudestaan hellyttää äitiä ja

ministeriä hän viimein suuntasi epätoivoisen katseen ovelle, vapautta

kohti.

Oviaukossa, selkä pihtipieleen tuettuna, hänen silmäänsä pisti

erityisesti voimakkaan ulkomuotonsa johdosta mies, jonka ylpeiden ja

tummien kasvojen kyömynenä, ankarat, mutta säihkyvät silmät, harmaat ja

pitkät hiukset sekä mustat viikset edustivat todellista sotilaallisen

kauneuden perikuvaa, kehäkauluksen välkkyessä kuvastinta kirkkaammin,

taittaen kaikki pintaansa kokoontuvat valonsäteet ja heijastaen ne

takaisin salamoina. Tämä upseeri piti päässään harmaata punatöyhtöistä

hattua, mikä ilmaisi hänen olevan saapuvilla palvelustoimessa eikä

huvin vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa -- jos hän olisi soturin

sijasta ollut hovimies -- hän olisi seissyt hattu kädessä, niinkuin

aina on jotakin maksettava huvituksestaan.

Että upseeri oli palvelusvuorolla ja totuttua tehtävää suorittamassa,

siitä oli vielä varmempana todistuksena se seikka, että hän tarkkaili

juhlan iloa ja ikävyyttä ilmeisen välinpitämättömästi ja järkkymättömän

tunteettomana, käsivarret rinnalla ristissä. Hän näytti järkeilijänä --

ja kaikki vanhat soturit järkeilevät -- ennen kaikkea tajuavan paljon

herkemmin ikävyyden kuin ilon, mutta maltillisesti hän osasi mukautua

edelliseen ja tulla toimeen ilman jälkimmäistä.

Siinä hän seisoi selin oven veistokoristeista pihtipieltä vasten, kun

kuninkaan suruiset ja väsyneet silmät sattumalta tapasivat hänen

katseensa.

Ensi kertaa eivät upseerin silmät nähtävästi kohdanneet niitä, ja hän

käsitti täydellisesti niiden ilmaiseman ajatuksen, sillä heti kun hän

oli tähdännyt huomionsa Ludvig XIV:n kasvoihin ja niistä lukenut, mitä

hallitsijan sydämessä liikkui -- sitä ahdistavan ikävystymisen, aran

päätöksen pyrkiä pois, -- käsitti hän velvollisuudekseen tehdä

kuninkaille palveluksen hänen sitä pyytämättänsä, palvella häntä

melkein vastoin hänen tahtoaan, ja miehuullisena kuin taistelussa

ratsuväkeä komentaen hän huusi kaikuvalla äänellä:

"Kuninkaan saattue!"

Sanoilla oli sama vaikutus kuin ukkosen jyrähdyksellä, kun ne

kajahtivat yli orkesterin pauhun, laulunsävelten, puheensorinan ja

kävelijäin töminän. Kardinaali ja leskikuningatar katselivat kuningasta

kummastuneina.

Kalpeana, mutta päättäväisenä Ludvig XIV nousi nojatuolistaan ja

astahti ovea kohti, tukenaan se oman ajatuksensa arvaus, joka

muskettisoturien upseerin sielussa havahtuneena oli ilmaantunut

vastikään annetussa käskyssä.

"Sinä lähdet, poikani?" virkahti kuningatar, Mazarinin tyytyessä

kysymään katseellansa, joka olisi voinut näyttää suopealta, jollei se

olisi ollut niin läpitunkeva.

"Niin, madame", vastasi kuningas; "tunnen itseni väsyneeksi, ja aioin

sitäpaitsi kirjoittaakin tänä iltana."

Ministerin huulilla vilahti hymy, ja hän näytti nyökkäyksellä myöntävän

kuninkaalle luvan.

Monsieur ja Madame kiiruhtivat nyt antamaan määräyksiä virkailijoille,

jotka ilmestyivät esiin.

Kuningas tervehti, astui salin poikki ja saapui ovelle.

Siellä hänen majesteettiaan odotti kahdenkymmenen muskettisoturin kuja,

jonka perimmäisessä päässä upseeri nyt seisoi hievahtamattomana ja

miekka paljastettuna kädessään.

Kuningas astui edelleen, ja koko yleisö kohottausi varpailleen,

nähdäksensä hänet vielä kerran.

Kymmenen muskettisoturia avasi kuninkaalle tien sen tungoksen läpi,

joka täytti etuhuoneet ja portaat.

Toiset kymmenen ympäröivät kuningasta ja Monsieuria, joka oli tahtonut

saattaa hänen majesteettiaan. Palveluskunta tuli perässä.

Pikku kulkue johti kuninkaan siihen huoneistoon, joka oli määrätty

hänelle. Samoissa huoneissa oli kuningas Henrik III asunut

oleskellessaan valtionlinnassa.

Monsieur oli jaellut ohjeensa. Upseerinsa johtamat muskettisoturit

astuivat pieneen käytävään, joka yhdisti linnan toisen siivekkeen

toiseen. Sen alkupäänä oli pieni, neliskulmainen ja kauneinakin päivinä

synkkä eteinen.

Monsieur pysähdytti Ludvig XIV:n.

"Nyt, sire", hän huomautti, "sivuutatte juuri sen paikan, missä Guisen

herttua sai ensimmäisen tikariniskun."

Historiallisiin seikkoihin hyvin vaillinaisesti tutustunut kuningas

tunsi tapauksen, mutta hänellä ei ollut tietoa sen paikasta tai

lähemmistä yksityiskohdista.

"Ahaa!" virkkoi hän värähtäen.

Ja hän seisahtui.

Kaikki muut pysähtyivät hänen edessään ja takanaan.

"Herttua, sire", kertoi Gaston, "oli jokseenkin tällä paikalla, missä

nyt minä; hän oli menossa samalle suunnalle kuin nyt teidän

majesteettinne. Herra de Loignes seisoi muskettiluutnanttinne paikalla;

de Sainte-Maline ja hänen majesteettinsa saattue olivat hänen takanaan

ja ympärillään. Silloin häntä iskettiin."

Kuningas kääntyi upseeriinsa päin ja näki ikäänkuin pilven synkistävän

tämän sotaisia ja urheita kasvoja.

"Niin, takaapäin", mutisi luutnantti tehden äärimmäistä halveksimista

ilmaisevan liikkeen.

Ja hän yritti lähteä jälleen eteenpäin ikäänkuin tuntien mieltänsä

painostavan näiden seinien sisällä, jotka olivat aikoinaan nähneet

kavalluksen.

Mutta kuningas ei tuntunut parempaa pyytävän kuin saada kuulla lisää;

häh näytti halukkaalta luomaan vielä silmäyksen tähän kolkkoon

paikkaan.

Gaston tajusi veljenpoikansa toivomuksen.

"Katsokaa, sire", hän sanoi ottaen herra de Saint-Remyn kädestä

kynttilän, "tähän hän sitten kaatui. Tässä oli makuusija, jonka uutimet

hän repäisi tarttuessaan niihin."

"Mikä syvennys tuossa on, lattiassa?" kysyi Ludvig.

"Siihen kohtaan valui veri", selitti Gaston, "ja tunkeusi niin syvälle

tammilaahkoon, että laikkaa ei saanut poistetuksi muutoin kuin

kovertamalla. Ja kuitenkin", hän lisäsi ojentaen kynttiläänsä

lähemmäksi, "punerrus on vastustanut kaikkia häivytysyrityksiä."

Ludvig XIV kohotti jälleen päänsä. Kenties hän ajatteli sitä

veritahraa, jota hänelle oli eräänä päivänä näytetty Louvre-palatsissa

ja jonka siihen oli Concinin verellä leimannut hänen kuninkaallinen

isänsä ikäänkuin Bloisin täplän pariksi.

"Menkäämme!" hän sanoi.

Kulkue lähti jälleen heti etenemään, sillä mielenliikutus oli

ilmeisesti antanut nuoren kuninkaan äänelle käskevän soinnun, jollaista

ei ollut hänen taholtaan totuttu kuulemaan.

Heidän tultuaan kuninkaalle varattuun huoneistoon, jonne pääsi sekä

tästä pikku käytävästä että isoja portaita myöten pihan puolelta,

Gaston sanoi:

"Suvaitkoon teidän majesteettinne vastaanottaa tämän asunnon, niin

arvoton kuin se siihen tarkoitukseen onkin."

"Hyvä setä", vastasi nuori hallitsija, "kiitän teitä sydämellisestä

vieraanvaraisuudestanne."

Gaston toivotti hyvää yötä veljenpojalleen, joka syleili häntä ja

poistui.

Kuningasta saattaneista kahdestakymmenestä muskettisoturista vei

kymmenen Monsieurin takaisin vastaanottohuoneisiin, jotka eivät hänen

majesteettinsa lähdöstä huolimatta olleet vielä tyhjentyneet.

Toiset kymmenen asetti upseeri vartiopaikoilleen; viidessä minuutissa

hän itse tutki joka sopen sillä kylmäkiskoisella ja varmalla katseella,

jota ei aina luo tottumus, sillä siihen vaaditaan nerokkuutta.

Kaikkien sitten sijoituttua hän valitsi päämajakseen etuhuoneen, missä

hän tapasi ison nojatuolin, lampun, viiniä, vettä ja kuivaa leipää.

Hän kiersi ylös lampun sydämen, joi puoli lasillista viiniä, veti

huulensa ilmeikkääseen hymyyn, asettui isoon nojatuoliin ja valmistausi

nukkumaan.

9.

Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä.

Siten uinahtamaan laittautuneella upseerilla oli tyynestä sävystään

huolimatta raskas vastuu.

Kuninkaan muskettisoturien luutnanttina hän johti koko Pariisista

tullutta komppaniaa, johon kuului satakaksikymmentä miestä; mutta

paitsi jo mainittuja kahtakymmentä olivat muut leskikuningattaren ja

eritoten kardinaalin vartiona.

Signor Giulio Mazarini tahtoi säästää oman henkivartionsa

matkakustannukset. Senvuoksi hän käytti hyväkseen kuninkaan vartiota,

ja runsaassa määrin, koskapa hän otti osalleen viisikymmentä; sen

seikan olisi täytynyt näyttää kovin sopimattomalta jokaisesta tämän

hovin tapoja tuntemattomasta.

Niinikään olisi muukalaisesta näyttänyt ainakin oudolta, että

kardinaalille määrätty osa linnaa oli loistavasti valaistu ja että

siellä vallitsi vilkas elämä. Muskettisoturit vartioitsivat siellä

jokaista ovea eivätkä päästäneet sisälle muita kuin niitä kuriireja,

jotka matkoillakin seurasivat kardinaalia hänen kirjeenvaihtonsa

välittäjinä.

Kaksikymmentä miestä palveli leskikuningattaren luona; kolmekymmentä

oli levolla, seuraavana päivänä asettuakseen toveriensa sijalle.

Siellä päin sitävastoin, missä kuningas asui, oli vallalla pimeys,

hiljaisuus ja yksinäisyys. Ovien sulkeuduttua ei siellä enää ilmennyt

mitään kuninkaallisuutta. Kaikki palvelussaattueen henkilöt olivat

vähitellen poistuneet. Hänen korkeutensa prinssi oli kuulustuttanut,

tarvitsiko hänen majesteettinsa hänen apuaan, ja siihen kysymykseen

tottuneelta muskettiluutnantilta oli saatu vastaukseksi tavanmukainen

_ei_, jonka jälkeen kaikki kävivät makuulle kuin kunnon porvarin

talossa.

Kuitenkin oli nuoren kuninkaan huoneistoon helppo kuulla juhlasalista

soiton pauhua, ja sen kirkkaasti valaistut ikkunat näkyivät sinne.

Kymmenen minuutin kuluttua tulostaan Ludvig XIV huomasi suuremmasta

hälinästä kuin hänen lähtönsä oli aiheuttanut, että kardinaali

vuorostaan siirtyi asuntoonsa lukuisten aatelismiesten ja -naisten

saattamana.

Tätä kulkuetta tarkatakseen tarvitsi kuninkaan vain katsella

ikkunastaan, jonka luukkuja ei ollut suljettu.

Itse Monsieur johti kynttilä kädessä hänen ylhäisyyttänsä pihan poikki;

sitten tuli leskikuningatar, jolle Madame oli tuttavallisesti tarjonnut

käsivartensa, ja kävellessään he kuiskailivat keskenään kuin vanhat

ystävykset.

Näitä kahta paria saattoivat kaikki muut, -- ylhäiset naiset, paashit

ja upseerit; soihdut valaisivat liehuvalla loimullaan koko pihaa kuin

tulipalo. Sitten askelten ja äänten kaiku kuoleutui yläkertoihin.

Nyt ei enää kukaan ajatellut kuningasta, joka seisoi kyynärpää

ikkunalautaan tuettuna ja oli surumielisesti nähnyt kaiken tämän

loiston katoavan, kuullut koko hälinän etääntyvän, -- ei kukaan muu

kuin se Médicis-ravintolan tuntematon vieras, jonka olemme nähneet

lähtevän liikkeelle mustaan viittaansa verhoutuneena.

Hän oli noussut suoraan linnan luo ja alkanut synkkänä kierrellä

palatsin lähistöllä, jota väkijoukko yhä ympäröitsi. Nähdessään sitten,

että kukaan ei vartioinut pääporttia eikä holvikäytävää, -- Monsieurin

huovit nimittäin hieroivat veljeyttä kuninkaallisten soturien kanssa

runsaiden beaugencypikarillisten välityksellä, -- tuntematon tunkeusi

yleisön läpi, astui pihan poikki ja pääsi portaille asti, jotka

johtivat kardinaalin huoneistoon.

Hänet sai nähtävästi suuntaamaan askeleensa tälle taholle

vahakynttiläin hohde sekä paashien ja virantoimittajien puuhakas sävy.

Mutta hänet pysähdytti rutosti musketin heilahdus ja etuvartijan huuto.

"Minne matka, ystävä?" kysyi vahtisotilas.

"Aion kuninkaan luo", vastasi tuntematon levollisesti ja ylpeästi.

Sotamies kutsui paikalle erään hänen ylhäisyytensä upseerin, joka

virkkoi siihen tapaan kuin virastoapulainen opastaa ministeriössä

kävijää perille:

"Toinen porraskäytävä vastapäätä."

Ja sen enempää vieraasta välittämättä upseeri palasi keskeytyneeseen

keskusteluunsa.

Vastaamatta muukalainen astui osoitettuja portaita kohti.

Sillä taholla ei näkynyt liikettä eikä valoa, -- vain hämyä, jossa

yksinäinen vartiosoturi asteli kuin varjo. Hiljaisuutta häiritsivät

siellä ainoastaan hänen askeleensa, joita säesti kannuksien kilinä

kivilaakoja vasten.

Vahtisotilas kuului kuninkaan vartioksi varattuihin kahteenkymmeneen

muskettisoturiin ja toimitti palvelusvuoroaan jäykkänä kuin patsas.

"_Qui vive_?" huusi tämä etuvartija.

"Ystävä", vastasi tuntematon.

"Mitä tahdotte?"

"Puhutella kuningasta."

"Ohoh, hyvä herra, sepä tuskin käy laatuun."

"Ja minkätähden?"

"Kuningas on makuulla."

"Jo makuulla?"

"Niin."

"No, puhuteltava minun on häntä silti."

"Mutta minä sanon teille, että se on mahdotonta."

"Kuitenkin..."

"Takaisin!"

"Onko menettelyohje niin ehdoton?"

"Minun ei tarvitse tehdä tiliä teille. Takaisin!"

Ja tällä kertaa etuvartija antoi uhkaavalla liikkeellä pontta

käskylleen, mutta tuntematon pysyi hievahtamatta kuin hänen jalkansa

olisivat juurtuneet siihen paikkaan.

"Herra muskettisoturi", hän sanoi, "olettehan aatelismies?"

"Minulla on se kunnia."

"No niin, samoin olen minäkin, ja aatelismiesten tulee osoittaa jonkun

verran huomaavaisuutta toisiansa kohtaan."

Sanoissa ilmenneen arvokkuuden voittamana etuvartija laski aseensa

alas.

"Puhukaa, monsieur", hän sanoi, "ja jos pyydätte minulta jotakin

sellaista, mikä on minun vallassani..."

"Kiitos. Onhan teillä upseeri?"

"Luutnanttimme, kyllä, monsieur."

"No niin, haluan puhutella luutnanttianne."

"Kas, se on toinen asia! Astukaa ylös, monsieur."

Tuntematon tervehti etuvartijaa ylväästi ja nousi ylös portaita,

samalla kun huuto: "Luutnantti, vierailu!" vartiosoturista toiseen

siirtyen kulki hänen edellään ja häiritsi upseerin ensimmäistä

uinahdusta.

Silmiään hieroen ja viittansa solkia kiinnittäen luutnantti laahusti

kolme askelta muukalaista kohti.

"Miten voin palvella teitä, monsieur?" hän kysyi.

"Te olette vartion upseeri, muskettiväen luutnantti?"

"Minulla on se kunnia", myönsi upseeri.

"Monsieur, minun on välttämättömästi puhuteltava kuningasta."

Luutnantti katseli tarkkaavaisesti tuntematonta, ja tällä pikaisella

silmäyksellä hän näki kaikki, mitä tahtoikin nähdä, nimittäin

tavalliseen asuun kätkeytyneen korkean arvoaseman.

"En oleta teitä mielenvikaiseksi", hän sanoi, "ja kuitenkin näytte

kuuluvan siihen yhteiskunnan luokkaan, jossa tiedetään, monsieur, että

kuninkaan luokse ei pääse hänen myönnytyksettään."

"Hän myöntää pääsyn, monsieur."

"Sallikaa minun epäillä sitä; kuningas vetäytyi huoneisiinsa

neljännestunti takaperin ja riisuutunee parhaillaan. Ohjesääntö

sitäpaitsi kieltää häiritsemästä häntä."

"Kuullessaan, kuka olen", vakuutti tuntematon suoristautuen, "hän

peruuttaa kiellon."

Upseeri tuli yhä enemmän ihmeisiinsä ja tunsi yhä suurempaa taipumusta

mukautumaan.

"Jos suostuisin ilmoittamaan teidät, niin saanko ainakin tietää, kenet

ilmoitan, monsieur?"

"Ilmoitatte hänen majesteettinsa Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja

Irlannin kuninkaan."

Upseeri huudahti hämmästyneenä peräytyen, ja hänen kalpeat kasvonsa

ilmaisivat tuskallisinta mielenliikutusta, mitä tarmokas mies on

koskaan yrittänyt hillitä sydämensä syvyyteen.

"Ah, niin, sire", hän sanoi, "minun olisi tosiaan pitänyt tuntea

teidät."

"Olette nähnyt muotokuvani?"

"En, sire."

"Tai olette kenties entiseen aikaan nähnyt minut hovissa, ennen kuin

minut häädettiin Ranskasta?"

"En, sire, niinkään ei ole asian laita."

"Kuinka sitten olisitte voinut tuntea minut, jos ette ole nähnyt

muotokuvaani ettekä minua itseäni?"

"Sire, olen nähnyt hänen majesteettinsa isänne kamalana hetkenä."

"Sinä päivänä, jolloin...?"

"Niin."

Ruhtinaan otsa synkistyi; sitten hän tunnelmansa vallasta irtautuen

sanoi:

"Huomaatteko vieläkin vaikeaksi ilmoittaa minua?"

"Suokaa minulle anteeksi, sire", vastasi upseeri, "mutta noin

yksinkertaisessa asussa en osannut aavistaa kuningasta; ja kuitenkin,

kuten minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, näin kuningas

Kaarle I:n... Mutta anteeksi, riennän ilmoittamaan kuninkaalle."

Samassa hän palasi kysymään:

"Teidän majesteettinne varmaankin haluaa, että tämä kohtaus pysyy

salassa?"

"En vaadi sitä, mutta jos on mahdollista saada se tapahtumaan

hiljaisesti..."

"Mahdollista se kyllä on, sire, sillä minä voin olla käyttämättä

ylikamariherran välitystä; mutta silloin teidän majesteettinne tulee

suostua jättämään miekkanne minulle."

"Se on totta; minä unohdin, että kukaan ei pääse Ranskan kuninkaan luo

aseellisena."

"Teidän majesteettinne saa olla poikkeuksena, jos tahdotte, mutta siinä

tapauksessa minun on tehtävä ilmoitus kuninkaan palveluskunnalle,

vapautuakseni vastuusta."

"Tässä miekkani, monsieur. Suvaitsetteko nyt esittää käyntini hänen

majesteetilleen?"

"Heti, sire."

Ja upseeri riensi koputtamaan välioveen, jonka hänelle avasi

kamaripalvelija.

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!" virkkoi upseeri.

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!" toisti kamaripalvelija.

Nämä sanat kuullessaan muuan aatelismies aukaisi kuninkaan huoneen

molemmat ovipuoliskot selki selälleen, ja Ludvig XIV:n nähtiin astuvan

esiin ilman hattua ja miekkaa, ihokkaan napit auki, samalla kun hänen

liikkeensä ilmaisivat mitä suurinta kummastusta.

"Te, serkkuni, te Bloisissa!" huudahti hän viitaten hovijunkkaria ja

kamaripalvelijaa vetäytymään viereiseen huoneeseen.

"Sire", vastasi Kaarle II, "olin matkalla Pariisiin, toivoen tapaavani

teidän majesteettinne, mutta huhu tiesi teidän olevan tulossa tänne.

Pitkitin senvuoksi oleskeluani täällä, minulla kun on erittäin tärkeätä

ilmoitettavaa teille."

"Sopiiko tämä huone siihen tarkoitukseen, hyvä serkku?"

"Varsin hyvin, sire, sillä luullakseni ei puheluamme voida kuulla."

"Olen lähettänyt pois hovijunkkarini ja palvelijani; he ovat

viereisessä huoneessa. Tuolla väliseinä takana on tyhjä työhuone ja sen

sivulla etuhuone, jossa varmaankin näitte vain yksinäisen upseerin, vai

mitä?"

"Niin, sire."

"No niin, puhukaa siis, hyvä serkku, kuuntelen teitä."

"Sire, minä aloitan, ja sääliköön teidän majesteettinne meidän sukumme

onnettomuuksia."

Ranskan kuningas punastui ja siirsi nojatuolinsa lähemmä Englannin

kuninkaan istuinta.

"Sire", jatkoi Kaarle II, "minun ei tarvitse kysyä, tunteeko teidän

majesteettinne surkean historiani yksityiskohtia."

Ludvig XIV punastui vielä enemmän kuin edellisellä kerralla; sitten hän

ojensi arvoveljelleen kätensä.

"Hyvä serkku", hän sanoi, "minun on häveten tunnustettava, että

kardinaali harvoin puhuu politiikkaa minun läsnäollessani. Vielä

enemmän: entiseen aikaan annoin kamaripalvelijani Laporten lukea

itselleni ääneen historiallisia teoksia, mutta kardinaali lakkautti

nämä lukuhetket ja otti minulta pois Laporten. Pyydän teitä senvuoksi

vain esittämään kaikki nuo asiat niinkuin miehelle, joka ei ole niihin

lainkaan tutustunut."

"No, jos saan luoda laveamman yleissilmäyksen, sire, niin minulla on

sitä suurempi toivo teidän majesteettinne sydämen heltymisestä."

"Puhukaa, hyvä serkku, puhukaa."

"Te tiedätte, sire, että kun minut Cromwellin ollessa sotaretkellään

Irlannissa kutsuttiin Edinburghiin, kruunattiin minut Stonessa

Skotlannin kuninkaaksi. Vuotta myöhemmin Cromwell haavoittui eräässä

anastamassaan maakunnassa ja kääntyi jälleen meitä vastaan. Kohdata

hänet oli minun päämääränäni, lähteä Skotlannista oli halunani."

"Ja kuitenkin Skotlanti on melkein isänmaanne, hyvä serkku."

"Kyllähän, mutta skotlantilaiset olivat minulle julmia maanmiehiä. He

olivat pakottaneet minut kieltämään isieni uskonnon, he olivat

hirttäneet lordi Montrosen, uskollisimman palvelijani, syystä, että hän

ei ollut presbyteriläisen uskonliiton miehiä, ja kun tämä vakaumuksensa

uhri, jolle oli luvattu suosionosoitus hänen kuolinhetkenään, oli

pyytänyt, että hänen ruumiinsa paloiteltaisiin niin moneksi kappaleeksi

kuin Skotlannissa oli kaupunkeja, jotta kaikkialla tavattaisiin hänen

uskollisuutensa todisteita, en minä voinut lähteä mistään kaupungista

tai tulla toiseen, sivuuttamatta jotakuta jäännöstä tuosta ruumiista,

joka oli toiminut, taistellut ja hengittänyt minun puolestani.

"Marssin senvuoksi rohkeasti Cromwellin armeijan läpi ja tunkeusin

Englantiin. Protektori[14] alkoi ajaa minua takaa tällä omituisella

pakoretkellä, jonka päätekohdassa odotti kruunu. Jos olisin ehtinyt

Lontooseen hänen edellään, niin kilvoituksen palkinto olisi epäilemättä

joutunut minulle, mutta hän saavutti minut Worcesterissa.

"Englannin hyvä hengetär ei enää ollut meidän puolellamme, vaan hänen.

Sire, minä jouduin tappiolle syyskuun 3 p:nä 1651, Dunbarin luona

tapahtuneen toisen skotlantilaisille onnettoman taistelun vuosipäivänä.

Kaksituhatta miestä kaatui ympärilläni ennen kuin ajattelin peräytyä

askeltakaan. Lopulta minun oli paettava.

"Siitä hetkestä alkaen historiani kehittyi romaaniksi.

Hellittämättömästi vainottuna leikkautin tukkani ja pukeuduin

puunhakkaajan asuun. Muuan tammen lehvistössä vietetty päivä antoi

puulle Kuninkaantammen nimen, joka sillä on vieläkin. Seikkailujani

Straffordin kreivikunnassa, mistä pääsin etenemään ottamalla isäntäni

tyttären taakseni hevosen lautasille, kertoillaan vielä iltapuhteiden

muistoina, ja niissä on aihetta balladiin. Aikanaan kirjoitan tästä

kaikesta selostuksen, sire, kuninkaallisten arvoveljieni opiksi.

Silloin kuvaan, miten herra Nortonin luo saapuessani tapasin

hovikappalaisen, joka katseli keilanheittoa, ja vanhan palvelijan, joka

kyyneliin puhjeten mainitsi nimeni ja oli uskollisuudellaan

syöksemäisillään minut surman suuhun melkein yhtä varmasti kuin toinen

kavalluksellaan. Esitän myös kauhistukseni, -- niin, sire,

kauhistukseni, kun eversti Windhamin luona muuan ratsujamme tarkastanut

seppä vakuutti tuntevansa ne Skotlannissa kengitetyiksi."

"Omituista", mutisi Ludvig XIV, "minä olin tietämätön tästä kaikesta.

Minulle oli tunnettua ainoastaan, että _te_ pääsitte alukseen

Brighthelmstonessa ja astuitte maihin Normandiassa."

"Oi, hyvä Jumala", huudahti Kaarle, "jos sallit kuninkaitten olla niin

tietämättömiä toistensa historiasta, niin miten kykenevät he

keskinäiseen avunantoon!"

"Mutta sanokaa minulle, hyvä serkku", jatkoi Ludvig XIV, "kuinka voitte

vielä toivoa mitään tuolta onnettomalta maalta ja kapinalliselta

kansalta, kun teitä on kohdeltu noin tylysti Englannissa?"

"No, sire, se johtuu siitä, että siellä on kaikki suuresti muuttunut

Worcesterin taistelun jälkeen. Cromwell kuoli tehtyään Ranskan kanssa

sopimuksen, johon hän piirsi nimensä teidän allekirjoituksenne

yläpuolelle. Hän kuoli syyskuun 3 p:nä 1658, Worcesterin ja Dunbarin

taisteluiden vuosipäivä sekin."

"Hänen sijaansa tuli poika."

"Mutta monilla miehillä, sire, on vain perhettä eikä perijää. Oliverin

perintö oli Rikhardille liian raskas. Rikhard, joka ei ollut

tasavaltalainen eikä kuningasmielinen. -- Rikhard, joka antoi huoviensa

syödä päivällispöydässään ja kenraaliensa hallita tasavaltaa, luopui

protektoraatista huhtikuun 22 p:nä 1659. Siitä on nyt alun toista

vuotta. Senjälkeen on Englanti ollut vain peliluola, jossa kukin

yrittelee noppapeliä isäni kruunusta. Innokkaimmat pelaajat ovat

Lambert ja Monk. No niin, sire, minäkin vuorostani tahtoisin ottaa osaa

tähän peliin, jonka panos on heitetty kuningasvaipalleni. Sire,

miljoona yhden lahjomiseen noista pelaajista minun liittolaisekseni

tai kaksisataa aatelismiestänne heidän karkoittamisekseen

Whitehall-palatsistani niinkuin Jeesus hääti rahanvaihtajat

temppelistä!"

"Tulette siis", virkkoi Ludvig XIV, "pyytämään minulta..."

"Apuanne, nimittäin mihin eivät ainoastaan kuninkaat ole velvollisia

toisilleen, vaan kaikki kristityt, -- apuanne, sire, joko rahana tai

miehinä, ja kuukauden kuluessa, asettamalla joko Lambertin Monkia

vastaan tai Monkin Lambertia vastaan, olen valloittanut takaisin

isäinperintöni sen maksamatta maalleni guineaakaan rahaa tai

alamaisilleni pisaraakaan verta, sillä he ovat nyt päihdyksissä

vallankumouksesta, protektoraatista ja tasavallasta eivätkä parempaa

pyydä kuin saada hoipertaen kellahtaa pitkäkseen ja uinahtaa

kuninkuuden helmaan, -- apuanne, sire, ollakseni teidän

majesteetillenne suuremmassa velassa kuin isälleni. Isäparka, joka on

niin kalliisti maksanut sukumme aineellisen häviön! Te näette, sire,

olenko onneton, olenko epätoivoinen, sillä nythän syytän isäänikin!"

Ja veri nousi Kaarle II:n kalpeihin kasvoihin, jotka hän hetkiseksi

peitti molemmin käsin ikäänkuin huumaantuneena mielensä kuohahduksesta

satunnaista pojantunteesta poikkeamista vastaan.

Nuori kuningas ei tuntenut oloaan vähemmän onnettomaksi kuin hänen

vanhempi arvoveljensä; hän käänteli itseään levottomasti nojatuolissaan

eikä tavannut sanaakaan vastaukseksi.

Kymmentä vuotta vanhempana kykeni Kaarle II paremmin ponnistautumaan

mielenliikutuksensa valtiaaksi, ja hän lopulta aloitti jälleen puheen.

"Mikä on vastauksenne, sire?" hän kysyi. "Odotan sitä kuin

hengenasiasta pidätelty tuomiotansa. Onko minun kuoltava?"

"Hyvä serkku", vastasi ranskalainen ruhtinas Kaarlo II:lle, "te

pyydätte minulta miljoonaa, minulta, jolla ei ole koskaan ollut

neljännestäkään siitä summasta! Minulla ei ole suorastaan mitään. Minä

en ole sen enempää Ranskan kuningas kuin te Englannin. Olen pelkkä

nimi, liljoilla kirjailtuun samettiin puettu nolla, siinä kaikki. Istua

näkyvällä valtaistuimella -- se on ainoana etunani teidän

majesteettiinne verraten. Minulla ei ole mitään, en voi mitään."

"Onko se mahdollista!" huudahti Kaarle II.

"Hyvä serkku", selitti Ludvig ääntänsä alentaen, "olen kokenut

kurjuutta, jollaista köyhimmätkään aatelismieheni eivät olisi

kestäneet. Jos Laporte-parkani olisi tässä, niin hän voisi sanoa

teille, että minä olen maannut risaisten hurstien välissä, joiden läpi

sääreni sotkeusivat; hän voisi kertoa teille, miten minulle jälkeenpäin

kaleesejani pyytäessäni annettiin ajoneuvot, jotka rotat olivat

nakerrelleet pilalle vaunuvajassa -- kuinka päivällistäni tahtoessani

mentiin kardinaalin keittiöön kysymään, oliko siellä syötävää

kuninkaalle. Ja vielä tänä päivänä, -- kun olen kahdenkolmatta vanha,

kun olen sivuuttanut kuninkaiden täysikäisyyden rajan, -- tänä päivänä,

jolloin minulla pitäisi olla aarrehuoneen avain, politiikan johto,

oikeus määrätä sodasta ja rauhasta, luokaa silmäys vain ympärillenne ja

katsokaa, mikä asema minulle suodaan: katsokaa tätä hylättyä tilaa,

tätä halveksimista, hiljaisuutta, kun sitävastoin tuolla toisella

puolella... katsokaa, mitä touhua, loistoa, kunnioituksen osoittelua!

Tuolla, tuolla, hyvä serkku, on Ranskan todellinen kuningas."

"Kardinaali?"

"Niin, kardinaali."

"Silloin minä olen tuomittu, sire."

Ludvig XIV ei vastannut mitään.

"Tuomittu juuri, sillä minä en ikinä ano mitään mieheltä, joka olisi

jättänyt äitini ja sisareni -- Henrik IV:n tyttären ja tyttärentyttären

-- kuolemaan viluun ja nälkään, jollei herra de Retz ja parlamentti

olisi lähettänyt heille puita ja leipää."

"Kuolemaan!" mutisi Ludvig XIV.

"No niin", jatkoi Englannin kuningas, "köyhä Kaarle II -- tämä Henrik

IV:n lapsenlapsi kuten tekin, sire --, jolla ei ole parlamenttia eikä

kardinaali de Retziä apunaan, kuolee siis nälkään kuten oli vähällä

käydä hänen sisarelleen ja äidilleen."

Ludvig rypisti silmäkulmiaan ja kouraisi rajusti kalvosintensa

röyhelöstä.

Tämä voimattomuus, tämä hievahtamattomuus, jonka piti salata hyvin

huomattavaa liikutusta, vaikutti syvälti Kaarlo-kuninkaaseen; hän

tarttui nuoren hallitsijan käteen.

"Kiitos, hyvä serkku", hän sanoi. "Teidän tulee sääli minua; muuta en

voisikaan teiltä toivoa nykyisessä asemassanne."

"Sire", virkahti Ludvig XIV äkkiä kohottaen päänsä, "tarvitsette

miljoonan rahassa tai kaksisataa aatelismiestä, sanoitte?"

"Miljoona riittäisi minulle kyllä, sire."

"Se on hyvinkin vähän."

"Yhdelle ainoalle ihmiselle tarjottuna se on suuri summa. On usein

paljon helpommallakin ostettu vakaumuksia, ja minulla on tekemistä

ainoastaan lahjottavien ihmisten kanssa."

"Kaksisataa aatelismiestä taasen, ajatelkaa, on vain hiukan enemmän

kuin yksi komppania, siinä kaikki."

"Sire, meidän suvussamme kerrotaan muistona, että neljä miestä, neljä

isäni palvelukseen antautunutta ranskalaista aatelismiestä, oli vähällä

pelastaa isäni silloin kun häntä parlamentin tuomion jälkeen vartioitsi

armeija ja saarsi kokonainen kansa."

"Jos siis saan toimitetuksi teille miljoonan tai kaksisataa

aatelismiestä, niin te olette tyytyväinen ja katsotte minut kunnon

veljeksi?"

"Silloin pidän teitä pelastajanani, ja jos nousen jälleen isäni

valtaistuimelle, on Englanti, ainakin niin kauan kun minä hallitsen,

Ranskaa kohtaan sisarmaana, niinkuin te tulette olleeksi minulle

veljenä."

"No niin, hyvä serkku", sanoi Ludvig nousten, "mitä te epäröitte

pyytää, sen pyynnön teen minä. Teen teidän hyväksenne, mitä en koskaan

ole tahtonut yrittää omaan lukuuni. Lähden tapaamaan Ranskan

kuningasta, -- sitä toista, rikasta, mahtavaa: anon häneltä sitä

miljoonaa tai kahtasataa ritaria, ja saammehan nähdä!"

"Ah", huudahti Kaarle, "te olette jalo ystävä, sire, teillä on ylevän

miehen sydän! Te pelastatte minut, serkku, ja kun tarvitsette henkeä,

jonka minulle nyt annatte jälleen, pyytäkää sitä vain."

"Hiljaa, serkkuseni, hiljaa!" varoitti Ludvig matalalla äänellä.

"Varokaa, että teitä ei kuulla! Emme ole vielä perillä. Rahojen

hankkiminen Mazarinilta on tukalampaa kuin tunkeutua lumotun metsän

halki, jonka jokaisessa puussa väijyy paha haltia; se on vaikeampaa

kuin maan valloitus."

"Mutta kuitenkin, sire, kun te olette pyytämässä..."

"Olen jo sanonut teille, että minä en ole vielä milloinkaan pyytänyt",

keskeytti Ludvig, ja hänen sävynsä ylpeys sai Englannin kuninkaan

kalpenemaan.

Mutta kun jälkimmäinen ikäänkuin loukkaantuneena liikahti ovea kohti,

jatkoi Ludvig:

"Suokaa anteeksi, hyvä serkku. Minulla ei ole äitiä tai sisarta, jotka

kärsivät; valtaistuimeni on kova ja epämukava, mutta minä istun sillä

kuitenkin tukevasti. Suokaa anteeksi, älkääkä moittiko minua noista

sanoista, jotka itsekkyys aiheutti; minä maksankin ne uhrauksella.

Menen puhuttelemaan kardinaalia. Odottakaa täällä, olkaa hyvä; tulen

pian takaisin."

10.

Mazarinin luvunlaskua.

Juuri ennen kuin kuningas ainoastaan kamaripalvelijansa saattamana

kiireesti suuntasi kulkunsa kardinaalin asumaan linnansiivekkeeseen,

astui muskettiupseeri -- huoahtaen kuin hänen olisi ollut kauan pakko

pidätellä hengitystään -- ulos siitä pikku kammiosta, josta jo olemme

maininneet ja jonka kuningas luuli olleen tyhjänä. Kammio oli aikoinaan

ollut osana huoneesta ja sittemmin eroitettu siitä ainoastaan ohuella

laudoituksella. Siitä oli seurauksena, että tämä väliseinä oli sulkuna

vain silmälle, mutta salli vähimminkin uteliaan korvan kuulla kaikki,

mitä huoneessa tapahtui.

Ei siis ollut epäilystäkään, että muskettiluutnantti oli kuullut koko

äskeisen keskustelun.

Kuninkaan viime sanojen varoittamana hän riensi ulos, parahiksi ehtien

tervehtiä hänen majesteettiaan tämän mennessä ohi ja seurata häntä

katseellaan, kunnes hän oli kadonnut käytävään.

Kuninkaan poistuttua luutnantti pudisti päätänsä hänelle ominaiseen

tapaan ja virkkoi äänellä, josta neljänkymmenen vuoden oleskelu

Gascognen ulkopuolella ei ollut saanut gascognelaista ääntämistä

häivytetyksi:

"Surkea palveluspaikka! Surkea herra!"

Nämä sanat lausuttuaan luutnantti istuutui jälleen nojatuoliinsa,

ojensi säärensä ja ummisti silmänsä kuin nukkuakseen tai miettiäkseen.

Tämän lyhyen yksinpuhelun ja sitä seuranneen näyttämönvaihdoksen aikana

-- kuninkaan astellessa vanhan linnan pitkiä käytäviä myöten Mazarinin

huoneistoon päin -- tapahtui kardinaalin luona toisenlainen kohtaus.

Hiukan tuntien luuvalon säjöilyä oli Mazarin laskeutunut makuulle,

mutta järjestyksen miehenä, joka käytti vaivojansa hyödyllisesti, hän

pakotti valvomisensa nöyrästi palvelemaan työskentelyänsä. Niinpä hän

oli käskenyt kamaripalvelijansa Bernouinin nostaa viereensä pienoisen

matkapulpetin, voidakseen kirjoittaa vuoteellaan.

Mutta jäsensärky ei ole helposti voitettava vastustaja, ja kun jokainen

liike sai vaanivan kivun säväyttelemään häntä yhä vihlovammin, kysyi

hän Bernouinilta:

"Onko Brienne vielä saapuvilla?"

"Ei, monseigneur", vastasi kamaripalvelija. "Herra de Brienne on teidän

luvallanne käynyt levolle; mutta jos teidän ylhäisyytenne haluaa, on

hänet helppo herättää."

"Ei, ei maksa vaivaa. Koetan muutoin. Kirotut numerot!"

Ja kardinaali alkoi miettiä laskeskellen sormillaan.

"Kas, vai numerot!" sanoi Bernouin. "Jopa nyt! Jos teidän ylhäisyytenne

antautuu laskuihinsa, niin takaanpa teille huomiseksi mitä tuimimman

päänkivistyksen! Eikä edes tohtori Guénaud ole täällä."

"Olet oikeassa, Bernouin. No, sinä saatkin korvata Briennen,

ystäväiseni. Minun olisi tosiaan pitänyt ottaa mukaani herra de

Colbert. Siinä on kykenevä nuori mies, Bernouin, varsin näppärä.

Säntillinen mies!"

"Enpä tiedä", arvosteli kamaripalvelija, "mutta minä en pidä hänen

ulkomuodostaan, -- kykenevän nuoren miehenne katsannosta."

"Älä huoli, älä huoli, Bernouin! Sinun mielipidettäsi ei tässä kaivata.

Istuudu tuohon, ota kynä käteesi ja kirjoita."

"Valmis olen, monseigneur. Mitä minun on kirjoitettava?"

"Katsos, noihin kahteen riviin tulee jatkoa."

"Kyllä näen."

"Kirjoita: seitsemänsataakuusikymmentätuhatta livreä."

"Kirjoitettu on."

"Lyonin osalta..."

Kardinaali näytti empivän.

"Lyonin osalta?" toisti Bernouin.

"Kolme miljoonaa yhdeksänsataatuhatta livreä."

"Hyvä, monseigneur."

"Bordeauxin osalta seitsemän miljoonaa."

"Seitsemän", kertasi Bernouin.

"Niin juuri", vahvisti kardinaali painavasti, "seitsemän. Käsitäthän,

Bernouin", lisäsi hän, "että tämä kaikki on maksettavia rahasummia."

"En, monseigneur; vähätpä minä välitän, ovatko ne maksettavia vai

saatavia, kun nämä miljoonat eivät minua hyödytä."

"Ne ovat kuninkaan varoja; kuninkaan omaisuutta minä tässä lasken

yhteen. No, missä olimmekaan?... Aina sinä keskeytät minua!"

"Seitsemässä miljoonassa, Bordeauxin osalta."

"Ah, niin, aivan oikein. Madridin osalta neljä. Sanon sinulle

nimenomaan, kenen rahoista on kysymys, Bernouin, kun koko maailma

tyhmyyksissään luulee minun omistavan miljoonia. Sellainen

ymmärtämättömyys käy kiusakseni. Ministerillä ei muuten olekaan mitään

omaa. No, jatkahan. Verotulot seitsemän miljoonaa, kiinteimistöt

yhdeksän miljoonaa. Oletko kirjoittanut, Bernouin?"

"Kyllä, monseigneur."

"Pörssi kuusisataatuhatta livreä, arvopaperit kaksi miljoonaa. Kas,

olinpa unohtaa: erinäisten linnojen irtaimisto..."

"Kirjoitanko kruununlinnojen?" kysyi Bernouin.

"Ei, ei, se on turhaa, -- itsestään selvää. Oletko kirjoittanut,

Bernouin?"

"Kyllä, monseigneur."

"Miten ovat numerosi?"

"Rivittäin ihan alitusten."

"Laske yhteen, Bernouin."

"Kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä,

monseigneur."

"Äh!" äännähti kardinaali äreänä; "ei vielä neljääkymmentä miljoonaa!"

Bernouin tarkisti laskunsa.

"Ei, monseigneur, puuttuu seitsemänsataaneljäkymmentätuhatta livreä."

Mazarin pyysi nähdäkseen laskelman ja silmäili sitä tarkkaavasti.

"Yhdentekevää", arveli Bernouin, "kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa

kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä on sentään sievoinen raha."

"Ah, Bernouin, senpä minä tahtoisin nähdä kuninkaalla!"

"Teidän ylhäisyytennehän sanoi, että se oli kuninkaan omaisuutta."

"Niin kyllä, mutta olisipa se selvänä käteisenä! Nämä

kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa ovat kiinnitettyjä, ja runsaasti yli

määränkin!"

Bernouin hymyili kuin mies, joka ei usko muuta kuin mitä hän tahtoo

uskoa, samalla kun hän valmisti kardinaalin yöjuoman ja pöyhensi hänen

päänalustaan.

"Oh", huoahti Mazarin kamaripalvelijansa poistuttua, "ei vielä

neljänkymmentä miljoonaa! Minun täytyy kuitenkin päästä siihen

neljänkymmenenviiden miljoonan summaan, jonka olen pannut

päämääräkseni. Mutta kuka tietää, saanko minä siihen aikaa! Olen

riutumassa, tulee vuoroni syrjäytyä, ehdin tuskin perille. Entä, entä

jos sentään löytänen pari kolme miljoonaa hyvien ystäviemme

espanjalaisten taskuista? Ne ovat keksineet Perun kultakaivokset, nuo

miekkoset, ja tottapa hitossa niille on jäänyt jotakin tähteiksi."

Hänen siten puhuessaan, kokonaan syventyneenä numeroihinsa ja enää

ajattelemattakaan luuvaloansa, jonka oli saanut torjutuksi kardinaalin

kaikista tehtävistä kaikkein mielenkiintoisin, syöksähti Bernouin

takaisin huoneeseen ihan säikähdyksissään.

"No", tiedusti kardinaali, "mikä on hätänä?"

"Kuningas, monseigneur, kuningas!"

"Mitä! Kuningasko?" äännähti Mazarin piiloittaen joutuisasti paperinsa.

"Kuningas täällä, kuningas tällä hetkellä! Luulin hänen jo aikaa olleen

makuulla. Mitä onkaan tapahtunut?"

Ludvig XIV saattoi kuulla viime sanat ja nähdä vuoteellaan kohoutuvan

kardinaalin hätääntyneen liikkeen, sillä hän astui huoneeseen juuri

samassa.

"Ei ole tapahtunut mitään, herra kardinaali", hän sanoi. "Tai ei

ainakaan mitään sellaista, mikä voisi teitä huolestuttaa; minun on vain

ilmoitettava teidän ylhäisyydellenne eräs tärkeä seikka ehdottomasti

tänä iltana, siinä kaikki."

Mazarin tuli heti ajatelleeksi, kuinka ilmeisen tarkkaavasti kuningas

oli kuunnellut hänen sanojansa mademoiselle de Mancinista, ja hän

päätti ilmoituksen koskevan sitä aihetta. Hän kirkastui senvuoksi heti

ja omaksui herttaisimman sävynsä mikä katsannon muutos tavattomasti

ilahdutti nuorta kuningasta, ja Ludvigin istuuduttua hän huomautti:

"Sire, minun pitäisi kyllä kuunnella teidän majesteettianne seisten,

mutta ankara jäsenkolotukseni..."

"Ei mitään muodollisuuksia meidän keskemme, hyvä herra kardinaali",

keskeytti Ludvig ystävällisesti. "Olen teidän oppilaanne enkä kuningas,

senhän tiedätte hyvin, ja eritoten tänä iltana, koska tulen luoksenne

anojana, pyynnön esittäjänä, vieläpä hyvin nöyrällä mielellä ja kovin

halukkaana saamaan suotuisan vastauksen."

Kuninkaan punehduksen nähdessään Mazarin varmistui äskeisessä

ajatuksessaan, että tämän kohteliaan suostuttelun vaikuttimena oli

rakkaus. Kaikesta terävyydestään huolimatta pettyi viekas valtiomies

kuitenkin tällä kertaa: punehduksen syynä ei ollut nuorekkaan intohimon

häveliäs kuohunta, vaan ainoastaan kuninkaallisen ylpeyden väkinäinen

alennustila.

Kelpo sedän tavoin Mazarin ryhtyi helpoittamaan luottamuksen antamista.

"Puhukaa, sire", hän sanoi, "ja koska teidän majesteettinne suvaitsee

hetkiseksi unohtaa, että minä olen teidän alamaisenne, jota nyt

puhuttelette herrana ja opettajana, niin minä vakuutan teidän

majesteetillenne täydestä sydämestä uskollisuuttani ja kiintymystäni."

"Kiitos, herra kardinaali", vastasi kuningas. "Se, mitä minulla on

teidän ylhäisyydeltänne pyydettävänä, onkin teille muuten pikku

seikka."

"Sepä ikävää", pahoitteli kardinaali, "kovin ikävää, sire. Olisin

suonut teidän majesteettinne pyytävän minulta jotakin tärkeätä

palvelusta ja uhraustakin... mutta pyydättepä mitä hyvänsä, valmis olen

tyydyttämään mieltänne sen myöntämisellä, sire."

"No niin", aloitti kuningas, jonka sydämen pamppailulle ainoastaan

ministerin kiihtymys saattoi vetää vertoja, "seikka on se, että luonani

kävi vastikään serkkuni, Englannin kuningas."

Mazarin hypähti vuoteellaan kuin sähkötäräyksen saaneena, samalla kun

ilmeinen hämmästys tai pikemmin pettymys loi hänen kasvoilleen niin

nyreän sävyn, että Ludvig XIV kaikessa tottumattomuudessaankin hyvin

näki ministerin toivoneen kuulevansa jotakin aivan toista.

"Kaarle II!" huudahti Mazarin käheällä äänellä ja halveksivasti

rypistäen huuliansa. "Te olette saanut vieraaksenne Kaarle II:n!"

"Kuningas Kaarlo II:n", jatkoi Ludvig XIV ponnekkaasti, suoden Henrik

IV:n tyttärenpojalle arvonimen, jonka Mazarin oli häneltä unohtanut.

"Niin, herra kardinaali, kovaonninen ruhtinas on liikuttanut sydäntäni

kertomalla minulle kärsimyksistään. Hän on suuressa hädässä, herra

kardinaali, ja minusta tuntuisi tuskalliselta jättää tuettomaksi

valtaistuimelta syösty ja pakosalle häädetty arvoveli, kun itsekin olen

kokenut onnettomuutta -- kun olen nähnyt valtaistuimestani

kiisteltävän, ja joutunut melskeisinä aikoina poistumaan

pääkaupungistani."

"Niin", huomautti kardinaali närkkäästi, "miksei hänellä ole ollut

lähellään joku Jules Mazarin kuten teillä, sire! Silloin hänellä olisi

kruunu säilynyt."

"Tiedän täydellisesti, mitä sukuni on velkaa teidän ylhäisyydellenne",

vastasi kuningas ylpeästi, "ja saatte uskoa, että minä puolestani en

sitä milloinkaan unohda, monsieur. Juuri siitä syystä, että serkullani

Englannin kuninkaalla ei ole lähellään niin mahtavaa neroa kuin minun

pelastajani on, juuri siitä syystä tahtoisin suostuttaa hänen avukseen

saman neron ja pyytää teitä ojentamaan käsivartenne hänen suojakseen,

ollen varma, herra kardinaali, että te pelkällä käden liikkeellä

kykenisitte kohottamaan hänen päähänsä takaisin kruunun, joka suistui

hänen isänsä mestauslavan juurelle."

"Sire", haastoi Mazarin, "kiitän teitä suosiollisesta mielipiteestänne,

mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuolla rajan takana: siellä riehuu

villittyä väkeä, joka kieltää Jumalan ja katkaisee kuninkailtansa

kaulan. He ovat vaarallisia, nähkääs, sire, ja saastaisia koskettaa sen

jälkeen kun ovat tahranneet itsensä kuninkaalliseen vereen ja

kerettiläisyyden hapatukseen: Se politiikka ei ole minua milloinkaan

miellyttänyt, ja siihen en ryhdy."

"Te voittekin auttaa meitä toimittamaan sen sijalle toisen."

"Miten?"

"Juuri palauttamalla Kaarle II:n hallitukseen."

"Oh, hyvä Jumala", huudahti Mazarin, "kangasteleeko tuon köyhimyksen

mielessä semmoinen haave?"

"Kyllä", vastasi nuori kuningas nolostuneena vaikeuksista, joita hänen

ministerinsä varma silmä näkyi tässä suunnitelmassa huomaavan, "eikä

hän sitä varten pyydäkään muuta kuin miljoonan."

"Siinäkö kaikki? Pikku miljoonaanko hän vain tyytyisikin?" sanoi

kardinaali ivallisesti, tehostaen italialaista ääntämistapaansa.

"Vaivainen miljoona vain, olkaa hyvä, veliseni! Siinäpä oikea

kerjäläisperhe!"

"Kardinaali", muistutti Ludvig XIV päätänsä kohottaen, "tämä

kerjäläisperhe on minun sukuni haara."

"Oletteko kyllin rikas lahjoittaaksenne miljoonia muille, sire? Onko

teillä miljoonia?"

"Voi", vastasi Ludvig XIV tuntien ääretöntä mielenkarvautta, jonka hän

kuitenkin voimakkaalla ponnistuksella esti ilmenemästä kasvoillaan,

"voi, niin, herra kardinaali, tiedän olevani köyhä, mutta Ranskan

kruunu on lopultakin miljoonan arvoinen, ja tehdäkseni hyvän teon

panttaisin kruununi, jos on tarpeellista. Hakisin käsille juutalaisia,

jotka hyvinkin antaisivat minulle miljoonan."

"Sanotte siis tarvitsevanne miljoonan, sire?" kysyi Mazarin.

"Niin sanon, monsieur."

"Te erehdytte suuresti, sire: te tarvitsette paljon enemmänkin.

Bernouin!... Saatte nähdä, sire, kuinka paljon te toden teolla

tarvitsette... Bernouin!"

"Kuinka, kardinaali", oudoksui kuningas, "aiotteko neuvotella lakeijan

kanssa minun asioistani?"

"Bernouin!" kutsui kardinaali vieläkin, olematta huomaavinaan nuoren

hallitsijan nöyryytystä. "Tulehan tänne ja sano minulle se numero, jota

sinulta juuri äsken kysyin, ystäväiseni."

"Kardinaali, kardinaali, ettekö kuullut huomautustani?" vastusti Ludvig

vaaleten suuttumuksesta.

"Älkää pahastuko, sire; minä käsittelen teidän majesteettinne asioita

aina julkisesti. Koko Ranska tietää, että tilinpitoni on avointa. Mitä

määräsinkään sinulle äsken tehtäväksi, Bernouin?"

"Teidän ylhäisyytenne käski minun suorittaa erään yhteenlaskun."

"Ja sinä teit sen, vai mitä?"

"Niin, monseigneur."

"Todetakseni summan, jota hänen majesteettinsa tällä hetkellä

tarvitsi? Enkö sanonut sinulle sitä? Puhu suoraan, hyvä mies."

"Niin teidän ylhäisyytenne sanoi."

"No, minkä summan halusin saada kokoon?"

"Neljäkymmentäviisi miljoonaa muistaakseni."

"Ja mihin määrään pääsimme yhdistäessämme kaikki varamme?"

"Kolmeenkymmeneenyhdeksään miljoonaan

kahteensataankuuteenkymmeneentuhanteen frangiin."

"Hyvä, Bernouin, sitä vain tahdoin tietää; jätä meidät nyt", sanoi

kardinaali tähdäten säihkyvän katseensa nuoreen kuninkaaseen, joka oli

mykistynyt ällistyksestä.

"Mutta kuitenkin..." änkytti kuningas.

"Ah, te epäilette vielä, sire", sanoi kardinaali. "No, katsokaa, tässä

on todiste sanoilleni."

Ja Mazarin veti patjansa alta numeroilla täytetyn paperisuikaleensa,

ojentaen sitä kuninkaalle, joka käänsi pois katseensa -- niin katkera

oli hänen pettymyksensä.

"Kun haluatte nyt miljoonan, sire, ja sitä miljoonaa ei ole merkitty

tähän, tarvitsee teidän majesteettinne siis neljäkymmentäkuusi

miljoonaa. No, maailmassa ei ole juutalaisia, jotka antavat sellaisen

summan Ranskan kruunuakaan vastaan."

Puristaen nyrkkiänsä kalvosintensa suojassa kuningas työnsi

lepotuolinsa syrjään.

"Sille ei siis voi mitään", hän sanoi; "serkkuni Englannin kuningas

kuolee nälkään."

"Sire", vastasi Mazarin entiseen tapaansa, "muistakaa sananlaskua,

jonka teille tässä esitän mitä terveimmän politiikan ohjeena: 'Iloitse

köyhyydestäsi, milloin naapurisikin on köyhä.'"

Ludvig mietti tuokion, luodessaan uteliaan silmäyksen paperiin, jonka

toinen pää kätkeysi patjan alle.

"On siis mahdoton tyydyttää rahantarvistani, herra kardinaali?" yritti

hän vielä.

"Ehdottomasti, sire."

"Ajatelkaa, että täten saan myöhemmällä vihollisen, jos hän minun

avuttani nousee jälleen valtaistuimelle."

"Jollei teidän majesteettinne muuta pelkää, niin olkaa vain huoletta",

tyynnytti kardinaali vilkkaasti.

"Hyvä on, en kiusaa pitempään", sanoi Ludvig XIV.

"Olenko ainakin saanut teidät vakuutetuksi, sire?" kysyi kardinaali

laskien kätensä kuninkaan kädelle.

"Täydellisesti."

"Pyytäkää mitä tahansa muuta, sire, niin olen onnellinen voidessani sen

teille myöntää, evättyäni tämän toivomuksenne."

"Mitä tahansa muutako, monsieur?"

"Niin, enkö ole ruumiineni ja sieluineni teidän majesteettinne

palvelija? Hei, Bernouin, soihtuja, vartiosotureita hänen

majesteetilleen! Hänen majesteettinsa lähtee takaisin huoneistoonsa."

"Ei vielä, monsieur, ja koska tarjoatte minulle hyväntahtoisuuttanne,

aion sitä käyttää."

"Itseänne varten, sire?" kysyi kardinaali toivoen, että lopultakin

tulisi kysymys hänen sisarentyttärestään.

"En, monsieur, en itseäni varten", vastasi Ludvig, "vaan yhä

Kaarle-serkkuni hyväksi."

Mazarinin kasvot synkistyivät jälleen, ja hän murisi muutamia sanoja,

joita kuningas ei kuullut.

11.

Mazarinin politiikkaa.

Sen epäröimisen sijasta, jolla nuori kuningas oli neljännestunti

takaperin lähestynyt kardinaalia, saattoi hänen silmistään nyt nähdä

tuon sitkeän tahdon, jota vastaan voitiin taistella ja joka kenties

taittui omaan voimattomuuteensa, mutta joka ainakin säilytti tappionsa

muistoa sydämen syvyydessä kuin kirvelevänä haavana.

"Tällä kertaa, herra kardinaali, on kysymys paljon helpommin saatavasta

edusta kuin miljoonasta."

"Niinkö oletatte, sire?" virkahti Mazarin katsellen kuningasta

viekkailla silmillään, jotka näkivät syvimpiinkin sydänsopukkoihin.

"Niin oletan, ja kun saatte tietää pyyntöni sisällön..."

"Ja luuletteko siis, että minä en sitä tiedä, sire?"

"Tiedättekö muka, mitä minulla vielä on teille sanottavaa?"

"Kuulkaahan, sire, mainitsenpa teille Kaarle-kuninkaan omat sanat..."

"Oh, jopa jotakin!"

"Kuulkaahan vain: Ja jos tuo saituri, tuo halpamainen italialainen, on

hän sanonut..."

"Herra kardinaali!..."

"Se oli ajatuksena, elleivät sanat ihan siten sattuneet. No, hyvä

Jumala, en minä hänelle siitä pahastu, sire, jokainen näkee

mielenkuohujensa mukaan. Hän on siis puhellut: Ja jos tuo halpamainen

italialainen kieltää teiltä sen miljoonan, jota häneltä pyydämme, sire,

-- jos meidän on rahan puutteessa pakko luopua käyttämästä

valtiotaitoa, niin pyydämmepä häneltä viisisataa aatelismiestä..."

Kuningas hätkähti, sillä kardinaali oli erehtynyt ainoastaan numerosta.

"Eikö niin ole asia, sire?" huudahti ministeri voitokkaasti. "Sitten

hän on lisännyt kauniita sanoja, hän on haastanut: Minulla on ystäviä

salmen toisella puolella; heiltä puuttuu ainoastaan päällikköä ja

lippua. Kun he näkevät minut, kun he näkevät Ranskan lipun, he

kerääntyvät ympärilleni käsittäen, että minulla on teidän tukenne.

Ranskalaisen sotilaspuvun väreillä on minun joukossani sama teho kuin

miljoonalla, jonka Mazarin on meiltä evännyt. (Sillä hän tiesi hyvin,

että minä en sitä miljoonaa myöntäisi.) Voitan näillä viidelläsadalla

aatelismiehellä, sire, ja siitä tulee kaikki kunnia teille. Siten hän

on sanonut tai likipitäin, eikö niin? Ja sanoihinsa hän on sommitellut

loistavia vertauksia, mahtipontisia mielikuvia, sillä hänen sukunsa on

suurellista väkeä! Isä piti puheita mestauslavalle asti!"

Häpeän hiki helmeili Ludvigin otsalla. Hän tunsi, ettei ollut hänen

arvonsa mukaista kuunnella siten häväistävän serkkuansa, mutta hän ei

vielä osannut esiintyä itsenäisesti, olletikaan sitä miestä kohtaan,

jonka edessä hän oli nähnyt kaikkien taipuvan, äitinsäkin.

Vihdoin hän ponnistausi vastaamaan:

"Mutta, herra kardinaali, ei ole kysymys viidestäsadasta miehestä, vaan

kahdestasadasta."

"Siinä näette, että arvasin hänen pyyteittensä suunnan."

"En ole milloinkaan kieltänyt terävänäköisyyttänne, monsieur,

ja sentähden juuri olenkin ajatellut, että te ette epäisi

Kaarle-serkultani niin yksinkertaista ja helposti myönnettävää

avustusta kuin nyt pyydän hänen nimessään, herra kardinaali, tai

oikeastaan omassa nimessäni."

"Sire", vastasi Mazarin, "kolmekymmentä vuotta nyt olen ottanut osaa

politiikkaan. Ensin olen sitä harjoitellut herra kardinaali de

Richelieun kanssa ja sittemmin ihan yksin. Se politiikka ei ole aina

ollut kovinkaan kunniakasta, se on tunnustettava; mutta se ei ole

milloinkaan ollut kömpelöä. Mutta se, mitä nyt esitetään teidän

majesteetillenne, on sekä kunniatonta että kömpelöä."

"Kunniatonta, monsieur!"

"Sire, te olette tehnyt sopimuksen Cromwellin kanssa."

"Niin kyllä, ja siihen sopimuskirjaankin Cromwell on piirtänyt nimensä

minun allekirjoitukseni yläpuolelle."

"Miksi kirjoititte niin alas, sire? Cromwell näki hyvän sijan ja otti

sen; se oli ihan hänen tapaistaan. Palaan siis Cromwelliin. Te olette

tehnyt sopimuksen hänen kanssaan, toisin sanoen Englannin kanssa, koska

sen liiton tapahtuessa Cromwell yksinään edusti koko Englantia."

"Cromwell on kuollut."

"Niinkö luulette, sire?"

"Tottahan toki, koska hänen poikansa Rikhard on häntä seurannut ja jo

luopunut vallastakin."

"No niin, aivan oikein: Rikhard on perinyt Cromwellin kuollessa ja

Englanti Richardin erotessa. Sopimuskirja kuului perintöön, olipa se

Rikhardin käsissä tai Englannin hallussa. Sopimus pitää siis yhä

paikkansa, se on voimassa yhtä pätevästi kuin koskaan. Minkätähden

välttelisitte sitä, sire? Mitä on muuttunut? Kaarlo II tahtoo tänään

sitä, mitä me emme tahtoneet kymmenen vuotta sitten, mutta se on

ennakolta lukuunotettu tapaus. Te olette Englannin liittolainen, sire,

ettekä Kaarle II:n. On suvun katsantokannalta epäilemättä häpeällistä,

että on tullut tehneeksi sopimuksen miehen kanssa, joka on

katkaisuttanut kuninkaallisen isänne langolta kaulan, ja

lyöttäytyneeksi liittoon parlamentin kanssa, jota tuolla rajan takana

nimitetään Tynkäparlamentiksi; se on kunniatonta, sen myönnän, mutta se

ei ollut politiikan kannalta kömpelöä, koska olen sen sopimuksen

perusteella säästänyt teidän majesteetiltanne vielä alaikäisenä

ollessanne ulkomaisen sodan selkkaukset, jotka frondelaisliike --

muistanettehan fronden, sire" (nuori kuningas painoi päänsä alas) --

"olisi mullistanut aivan turmiollisiksi. Ja minä todistan teidän

majesteetillenne, että toimintasuuntamme muuttaminen nyt

liittolaisillemme ilmoittamatta olisi samalla kertaa kömpelöä ja

kunniatonta. Me nostaisimme riidan, toimittaen vääryyden omalle

puolellemme; me aloittaisimme vihollisuudet ansaiten, että meitä

vastaan noustaisiin, ja me näyttäisimme pelkäävän sotaa, samalla kun

yllyttäisimme siihen, sillä viidensadan miehen luovutus, tai

kahdensadanviidenkymmenen, kymmenenkin, olisi aina sotajalalle

asettumista. Yksi ranskalainen edustaa kansaa, sotilaspuku merkitsee

armeijaa. Olettakaa esimerkiksi, että olette sodassa Hollannin kanssa,

mikä varmasti tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tai Espanjan kanssa,

kuten saattaa käydä, jos naimakauppanne raukeaa", -- Mazarin tähysti

kuningasta terävästi, -- "ja monetkin syyt voivat saada sen hankkeen

jäämään sikseen, -- no niin, hyväksyisittekö sen, että Englanti

lähettäisi Alankomaiden tai infantin avuksi rykmentin, komppanian tai

kourallisenkaan englantilaisia ritareita? Pysyisikö se mielestänne

kunniallisesti liittosopimuksensa rajoissa?"

Ludvig kuunteli; hänestä tuntui kummalliselta, että Mazarin vetosi

kunniallisuuteen, -- hän, niin monien valtiollisten kepposten keksijä,

että puhuttiin erityisesti mazarinadeista.

"Mutta vaikken suorastaan valtuuttaisikaan sellaista toimenpidettä",

huomautti kuningas, "en voi estää maani aatelismiehiä siirtymästä

Englantiin, jos heitä haluttaa."

"Teidän velvollisuutenanne on pakottaa heidät palaamaan, sire, tai

ainakin panna vastalauseenne sitä vastaan, että he oleskelevat

liittovaltiossa vihollisina."

"Mutta kuulkaahan, herra kardinaali, te kun olette niin nerokas mies,

esittäkääpä te keino tuon kuningasparan auttamiseksi meidän

joutumattamme siitä pulaan."

"Kas, sitä juuri en tahdo, teidän majesteettinne", vastasi Mazarin.

"Englanti toimii jo minun toiveitteni mukaisesti mitä parhaiten; jos

täältä johtelisin Englannin politiikkaa, niin en ohjaisi sitä toisin.

Nykyiseen tapaansa hallittuna Englanti on Euroopalle ikuinen rettelön

pesä. Hollanti suojelee Kaarlea; jättäkää se Hollannin tehtäväksi. Nuo

kaksi kansaa riitaantuvat keskenään, ne joutuvat taisteluun. Ne ovat

ainoat kaksi merivaltaa; antakaa niiden hävittää toistensa laivastot.

Me rakennamme oman merivoimamme heidän aluksiensa sirpaleista, ja vielä

kun meillä on rahoja sinkiläin ostamiseen."

"Voi, kuinka pikkumaista ja viheliäistä onkaan tuo kaikki, mitä minulle

nyt sanotte, herra kardinaali!"

"On kyllä, mutta kun se on totta, sire, niin tunnustakaa se oikeaksi.

Vielä enemmän: Oletanpa hetkiseksi sen mahdollisuuden, että peräydytte

sanastanne ja rikotte sopimuksen, -- sitähän nähdään useinkin, että

annetussa sanassa ei pysytä ja että tehty sopimus raukeaa, mutta

silloin on joku tärkeä etu siten hankittavissa tai sopimus aiheuttaa

liian suurta kiusaa. No niin, te menette sitoumukseen, jota teiltä

pyydetään, -- Ranska eli sen lippu, mikä merkitsee samaa, siirtyy

salmen yli ja käy taisteluun, ja Ranska joutuu tappiolle."

"Kuinka niin?"