SISÄLLYS:

1. Kirje.

2. Sanansaattaja.

3. Nuorten kohtaus.

4. Isä ja poika.

5. Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi

jääneestä suuresta maalarista.

6. Tuntematon.

7. Parry.

8. Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä.

9. Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä.

10. Mazarinin luvunlaskua.

11. Mazarinin politiikkaa.

12. Kuningas ja luutnantti.

13. Marie de Mancini.

14. Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin

on hyvä muisti.

15. Pakolainen.

16. Remember!

17. Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.

18. Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.

19. Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.

20. Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des

Lombardsin varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.

21. Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet

ja Kumpp:n asioilla.

22. D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.

23. Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.

24. Aarre.

25. Nevalla.

26. Sydän ja henki.

27. Seuraavana päivänä.

28. Salakuljettajat.

29. Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.

30. Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen

täyteen arvoon.

31. Monk selittää kantansa.

32. Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa

majatalossaan.

33. Kaarle-kuninkaan hovissa.

34. Rikkauden kiusoja.

35. Kanavalla.

36. Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta

arkusta huvilan.

37. Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin

vakaannuttaa varapuolen.

38. Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo

seisemännellätoista vuosisadalla.

39. Herra de Mazarinin peliseurue.

40. Valtion asioissa.

41. Kertomus.

42. Mazarin heittäytyy tuhlariksi.

43. Guénaud.

44. Colbert.

45. Kunnon miehen rippi.

46. Lahjoituskirja.

47. Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja

herra Fouquet toisen.

48. Tuskassa.

49. Colbertin ensimmäinen esiintyminen.

50. Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.

51. Intohimo.

52. D'Artagnanin opetus.

53. Kuningas.

54. Rahaministerin kaksoisasunto.

55. Rahaministerin hengellinen veli.

56. Herra de la Fontainen viini.

57. Saint-Mandén parvekkeella.

58. Epikurolaiset.

59. Neljännestunnin myöhästys.

60. Taistelusuunnitelma.

61. Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.

62. Eläköön Colbert!

63. Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.

64. D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä

yli-intendentin välillä suuren eron.

65. Sydämen ja järjen todistelua.

66. Matka.

67. D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä

ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin.

68. D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.

69. Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin

tavatessaan vanhan tuttavan.

70. D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset

alkavat hieman selvitä.

71. Juhlakulkue Vannesissa.

72. Vannesin piispan suuruus.

73. Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.

74. D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.

75. Herra Fouquet toimii.

76. D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.

77. Rakastavainen pari.

78. Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin

jälleen esiintyvän.

79. Malicorne ja Manicamp.

80. Manicampin mahti.

81. Grammont-hotellin pihalla.

82. Prinsessan muotokuva.

83. Havressa.

84. Merellä.

85. Teltat.

86. Yö.

87. Havresta Pariisiin.

88. Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta.

89. Neiti de Montalaisin yllätys.

90. Neiti de Montalaisin yllätys.

91. Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.

92. For ever!

93. Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä

kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle

aatelismiehelle.

94. Iskuja ilmaan.

95. Herra Baisemeaux de Montlezun.

96. Kuninkaan peli.

97. Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset.

98. Herra de Baisemeauxin aamiainen.

99. Bertaudière n:o 2.

100. Ystävättäret.

101. Markiisittaren kalleudet.

102. Myötäjäiset.

103. Jumalan alue.

104. Kolminaista rakkautta.

105. Monsieur de Lorrainen mustasukkaisuus.

106. De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.

107. Välittäjä.

108. Neuvonantajat.

109. Fontainebleau.

110. Kylpy.

111. Perhospyynti.

112. Mitä perhosia pyytäessään saa.

113. Vuodenaikojen tanssikuvaelma.

114. Fontainebleaun puiston luonnottaret.

115. Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.

116. Kuningas on huolissaan.

117. Kuninkaan salaisuus.

118. Yöllisillä retkillä.

119. Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla

saa selvän puhutusta.

120. Aramiksen kirjeenvaihtoa.

121. Järjestykseen piintynyt virkamies.

122. Fontainebleau toisella aamutunnilla.

123. Sokkelo.

124. Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon

majatalosta.

125. Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.

126. Yhdennentoista luokan jesuiitti.

127. Valtiosalaisuus.

128. Lähetystehtävä.

129. Onnellinen prinssi.

1.

Kirje.

Toukokuun keskivaiheilla v. 1660 -- kello yhdeksältä aamulla, kun

aurinko jo kuumana kuivaili kastetta Bloisin linnan ruohikoilta --

saapui pieni kolmen miehen ja kahden paashin muodostama ratsaskulkue

joen takaa kaupungin sillalle, tekemättä laiturilla kävelijöihin muuta

vaikutusta kuin että ensiksi käsi kullakin heilahti kohottamaan hattua

tervehdykseksi ja toisekseen kieleltä kirposi puhtaimmaksi koko maassa

puhutuksi ranskaksi sovitettuna päätelmä:

"Kas, Monsieur tulee metsästämästä."

Ja siinä kaikki.

Ratsujen kavutessa ylös jyrkkää ahdetta, jokivarresta linnaa kohti,

lähestyivät kuitenkin muutamat puotipalvelijat takimmaista hevosta,

jonka satulanpukaan oli nokasta sidottuina ripustettu joitakuita

lintuja.

Kantamusta silmäillessään nämä uteliaat ihan maalaisen suorasukaisesti

ilmaisivat halveksimistaan noin laihasta saaliista, ja

keskenään vaihdettuaan yksimielisiä huomautuksia linnustuksen

kannattamattomuudesta he palasivat toimiinsa. Muuan heistä, vanttera,

pulleaposkinen ja iloisen näköinen renkipoika, kysyi sentään vielä,

minkätähden Monsieur[1] tyytyi noin vaivaiseen hyvikkeeseen, kun hän

suurten tulojensa perusteella kykeni hakemaan jos mitä hauskuutta.

"Etkö tiedä", kuului vastaus, "että Monsieurin päähuvituksena on olla

ikävissään?"

Vilkas nuorukainen kohautti hartioitaan, ja hänen kasvoistaan oli

selvästi luettavissa:

"Siinä tapauksessa pidän parempana olla tänälläni kuin prinssinä."

Sillaikaa Monsieur pitkitti kulkuansa niin raskasmielisen ja samalla

kertaa niin majesteettisen näköisenä, että hän olisi varmasti

herättänyt juhlallisia tunteita katselijoissa, jos häntä olisi

katseltu. Mutta Bloisin kaupunkilaiset eivät antaneet Monsieurille

anteeksi, että hän oli valinnut tämän rattoisan paikkakunnan saadakseen

oikein rauhassa vaalia ikäväänsä, ja joka kerta kun he huomasivat

ylhäisen haikailijan, livahtivat he haukotellen syrjään tai vetivät

päänsä ikkunastaan sisälle, suojellakseen itseänsä noiden pitkien,

valjujen kasvojen, kuoppiinsa vajonneiden silmien ja velttojen

liikkeiden unettavalta vaikutukselta. Arvoisa prinssi sai niin ollen

jokseenkin varmasti nähdä kadut autioina joka kerta kun hän kaupungille

uskaltausi.

Tämä Bloisin asukkaiden käyttäytyminen oli kyllä kovin moitittavaa

kunnioituksen puutetta, sillä Monsieur oli kuninkaan jälkeen ja kenties

ennen kuningastakin valtakunnan korkein herra. Itse asiassa oli Jumala

tosin suonut parhaillaan hallitsevalle Ludvig XIV:lle onnen syntyä

Ludvig XIII:n poikana, mutta Monsieurille hän oli antanut kunnian sanoa

suurta Henrik IV:ttä isäkseen. Ei siis ollut tai ainakaan ei olisi

pitänyt olla vähäpätöinen ylpeilyn aihe Bloisin kaupungille, että

Gaston d'Orléans oli sen ottanut asuinpaikakseen, pitäen hoviaan

ikivanhassa valtion linnassa.

Mutta tämän suuren miehen kohtalona oli herättää yleisön huomiota ja

ihailua vain keskinkertaisesti kaikkialla, missä hän liikkui. Monsieur

oli jo tottunut siihen käsitykseen.

Tästä kenties johtuikin tuo tyynen ikävystymisen sävy. Monsieurilla oli

ollut aikanaan paljon puuhaa. Tusinalta parhaalta ystävältänsä ei tule

toimittaneeksi päätä putoamaan sen homman tuottamatta yhtä ja toista

rettelöä. Mazarinin päästyä valtaan ei kukaan huomattava henkilö ollut

menettänyt päätänsä; Monsieur ei ollut enää voinut juonitella, ja

toimettomuus koski hänen henkisiin voimiinsa.

Prinssiparan elämä oli senvuoksi varsin surullista. Käytyään pikku

aamumetsästyksellä Beuvronin rannoilla tai Chivernyn metsissä Monsieur

palasi Loire-joen taakse, murkinoidakseen Chambordissa hyvällä tai

huonolla ruokahalulla, ja Bloisin kaupunki ei taas seuraavaan

metsästykseen saakka kuullut puhuttavan läänitysherrastaan.

Sellaista oli hänen ikävissäänolonsa ulkosalla; mitä kotoiseen

pitkästymiseen tulee, niin annamme lukijalle siitä käsitystä, jos hän

suvaitsee meidän kerallamme seurata ratsaskulkuetta ja nousta

valtionlinnan majesteettiselle holviportille asti.

Monsieur ratsasti pienikokoisella tasajuoksijalla, jonka iso satula oli

päällystetty punaisella nukkakankaalla ja jalustimet sommiteltu n.s.

"espanjalaisten saappaiden" kuosiin. Ratsu oli karvaltaan raudikko;

Monsieurin tummanpunaisesta sametista tehty ihokas sulausi yhteen

samanvärisen levätin ja ratsastustamineiden kanssa, ja ainoastaan tästä

punaisen suosimisesta saattoi prinssin tuntea kahden seuralaisensa

parissa, joista toinen oli pukeutunut sinipunaiseen ja toinen vihreään

asuun. Edellinen ratsasti vasemmalla puolella ja oli tallimestari;

oikealla puolella oli hovijahtimestarilla paikkansa.

Paasheista toinen piteli kahta metsästyshaukkaa nappulalla, toinen

metsästystorvea, jota hän laimeasti törähdytti kahdenkymmenen askeleen

päässä linnasta. Raukean prinssin koko ympäristö toimitti kaikki

tehtävänsä raukeasti.

Nelikulmaisella linnanpihalla käveli päivänpaisteessa kahdeksan

vartiosoturia, jotka merkkipuhalluksen kuullessaan kiirehtivät

tarttumaan tapparakeihäisiinsä, ja Monsieurin juhlallinen saapuminen

linnaan oli seuraavan hetken tapahtumana.

Hänen kadottuaan porttiholvin syvyyteen kolme tai neljä

tyhjäntoimittajaa, jotka olivat ilmestyneet linnan keilaradalta

ratsaskulkueen taakse, osoitteli toisilleen lintukimppua, lausuen

vuorostaan huomautuksiansa näkemästään; sitten heidänkin lähdettyään

paikalta viertotie, etuaukio ja piha jäivät autioiksi.

Monsieur laskeusi ratsailta sanaakaan virkkamatta ja meni huoneisiinsa,

missä kamaripalvelija vaihtoi häneltä puvun; ja kun Madame[2] ei ollut

vielä lähettänyt kysymään aamiaismääräyksiä, Monsieur ojentausi

sohvalle ja uinahti niin makeasti kuin kello olisi ollut yksitoista

illalla.

Linnanpihan kahdeksan vartiosoturia käsittivät palveluksensa päättyneen

lopuksi päivää ja kävivät makuulle päivänpaisteeseen kiviraheille;

hevosrengit katosivat ratsuineen talleihin, ja muutamia vilkkaita

varpusia lukuunottamatta, jotka kimeillä piipatuksilla peloittelivat

toisiaan neilikkapensaissa, olisi voinut sanoa, että koko linna nukkui

kuten Monsieur.

Yhtäkkiä tässä rauhaisessa hiljaisuudessa helähti voimakas, raikas

naurunpurskahdus, joka sai ettonettansa ottavista pertuskamiehistä

jonkun raottamaan toista silmäänsä.

Tämä remahdus tunkeusi eräästä linnan ikkunasta; aurinko paraikaa

paistoi siihen sulkiessaan sen tuollaiseen suureen kulmaan, joita

savupiippujen ääripiirteet muodostivat aamupäivällä pihamaalle.

Ikkunan edustalta pistäysi esiin taiteellisesti taottu pikku uloke,

jolla näkyi ruukullinen punaisia neilikoita, toinen esikkoja ja niin

aikaisin kehittynyt ruusupensas, että uhkean vihreästä lehvistöstä jo

pilkoitti punertavia umppuja.

Kamarissa, jota tämä ikkuna valaisi, näkyi vanhalla, isokukkaisella

haarlemilaisella korukudelmalla verhottu nelikulmainen pöytä, jolla

nuokkui kurjenmiekkoja ja kieloja, ja pöydän kumpaisessakin päässä

nuori tyttö.

Tyttösein asento oli omituinen; heitä olisi voinut luulla vastikään

luostarikoulusta pujahtaneiksi hoidokeiksi. Toinen oli laskenut

molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja piirteli sulkakynällä kirjaimia

hienolle hollantilaiselle paperiarkille; toinen oli asettunut tuolille

polvilleen, jotta hän sai selkänojan yli kurkoitetuksi yläruumiinsa

pöydälle, ja tarkkaili toverinsa kirjoitushommaa. Siitä johtui

loppumattomia kirahduksia, naljailua, hihitystä, jonka tavallista

kaikuvampi purkaus oli säikäyttänyt varpuset ruohikoilta ja häirinnyt

Monsieurin vartiosoturien unta.

Olemme joutuneet muotokuvien alalle, joten meidän sallittaneen vielä

piirtää tämän luvun kaksi viimeistä.

Tuolin selkämykseen nojaileva naurunhaluinen mellastajatar oli

yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen kaunotar,

tummaverinen, ruskeahiuksinen; hänen viehkeydelleen antoivat hurmaavaa

säihkyä silmät, jotka hohtelivat voimakkaasti kaareutuvien

kulmakarvojen alta, ja olletikin hampaat, jotka helminä välkkyivät

veripunaisten korallihuulten välitse.

Hänen jokainen liikkeensä kuvasti ilvenäytelmän kujeellisuutta; hän ei

elänyt, vaan ailahteli.

Kirjoittava neitonen katseli rauhatonta kumppaniaan sinisillä silmillä,

jotka päilyivät kirkkaina ja selkeinä kuin samaan aikaan taivas.

Erinomaisen aistikkaasti suorittu vaalea tukka valui silkinhienoina

suortuvina perlemonvärisille poskille; kynää kuljettava käsi oli

hienopiirteinen, mutta sen laihuus ilmaisi haltijattarensa vielä kovin

nuoreksi. Aina kun hänen ystävättärensä puhkesi nauramaan, hän

ikäänkuin kiusaantuneena kohautti valkoisia olkapäitänsä; näiden

runolliselta sulolta puuttui samaa elinvoiman rehevyyttä, jonka olisi

halunnut pyöristävän hänen käsivarsiaan ja käsiänsä.

"Montalais, Montalais!" virkahti hän lopulta vienolla äänellä, joka

hiveli korvaa kuin hiljainen sävel; "sinä naurat liian kovasti, naurat

kuin mies. Et ainoastaan herätä herrojen henkivartijain huomiota, vaan

et kuule Madamen kilistystäkään, kun sinua kutsutaan."

Varoitettu ei herjennyt nauramasta eikä viuhtomasta vastatessaan:

"Louise, nyt et puhu, mitä ajattelet, rakkahin! Sinä tiedät kyllä, että

herrat henkivartijat, joiksi heitä nimität, ovat päässeet unensa

alkuun, jolloin heitä ei kanuunanlaukauskaan havahduttaisi; samoin on

sinulle tunnettua, että Madamen soittokello kuuluu Bloisin sillalle,

joten minäkin sen kuulen, kun palvelustani tarvitaan Madamen luona.

Mutta sinua tuskastuttaa se, että nauran kirjoittaessasi; ja sitä sinä

pelkäät, että äitisi, madame de Saint-Remy, ilmestyy tänne niinkuin

väliin sattuu, kun nauramme liikaa. Hän saattaisi yllättää meidät ja

nähdä tuon suunnattoman paperiarkin, jolle et ole neljännestunnissa

vielä saanut muuta piirretyksi kuin sanat: _Monsieur Raoul_. Mutta

oikeassa olet, hyvä Louise, koska noiden sanojen alle voi lisätä monta

muuta niin sisältörikasta ja kiihdyttävää, että rakkaalla äidilläsi

olisi aihe kelpo nuhdesaarnaan. Hei, eikö niin olekin asia, sanohan?"

Ja Montalais hihitti ja ilkamoitsi kahta ärsyttävämmin.

Vaaleaverinen tyttö pahastui toden teolla; hän repäisi halki

paperiarkin, jolle tosiaan oli kauniilla käsialalla piirretty _Monsieur

Raoul_, ja rutisti siekaleet vapisevilla sormillaan mykkyrään, jonka

viskasi ulos ikkunasta.

"Kas, kas!" ilkkui mademoiselle[3] de Montalais; "pikku karitsamme, --

Jeesus-lapsosemme, kyyhkyläisemme julmistuu!... Älä toki ole

peloissasi, Louise; ei madame de Saint-Remy tule, ja jos tulee, niin

tiedäthän, että minulla on herkkä kuulo. Ja mikä muuten onkaan

luvallisempaa kuin kirjoittaa vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut

kaksitoista vuotta, -- varsinkin kun kirjeen alkusanoina on: Monsieur

Raoul?"

"Olkoon; en kirjoita hänelle", kivahti nuori tyttö.

"Jopa nyt Montalais sai rangaistuksensa!" huudahti ruskeanverevä

kujeilijatar yhä nauraen. "No niin, toinen arkki paperia, ja

lopettakaamme joutuin lähetyksemme. Kas, nyt soi kello, -- parahiksi!

Voi, sen pahempi, totisesti! Madame saa odottaa tai tulla tämän

aamupäivän toimeen ilman ensimmäistä hovineitoaan!"

Kellonsoitto ilmoitti tosiaan, että Madame oli suoriutunut

pukeutumisestaan ja odotti Monsieuria, joka ojensi hänelle

seurusteluhuoneessa käsivartensa, hänen siirtyäkseen

ruokailuhuoneeseen.

Tämän muodollisuuden tultua juhlallisesti täytetyksi aviopuolisot

nauttivat aamiaista ja erosivat toisistaan päivälliseen asti, joka oli

määrätty aina tarjottavaksi tasan kello kahdelta.

Kilistys sai pihan vasemmalla puolella keittiörakennuksen oven

avautumaan, ja sieltä asteli ulos kaksi hovimestaria, kintereillään

kahdeksan keittiöapulaista, jotka kantoivat purilailla hopeakupukkain

kattamia ruokalajeja.

Ensimmäinen hovimestari kosketti äänettömänä virkasauvallaan erästä

vartiosoturia, joka kuorsasi seinusrahilla; olipa hän niinkin

hyväntahtoinen, että työnsi unen pökerryttämälle miehelle käsiin hänen

tapparakeihäänsä, joka oli pystytetty likelle muuria vasten. Herätetty

ei kysynyt asiaa, vaan saattoi ruokailuhuoneeseen asti Monsieurin

ateriakulkuetta, jota muuan paashi ja molemmat hovimestarit johtivat.

Vartiosoturit valveutuivat tekemään kunniaa kaikkialla, missä

ateriakulkue marssi ohitse.

Mademoiselle de Montalais ja hänen kumppaninsa olivat ikkunastaan

seuranneet tämän toimituksen yksityiskohtia, joihin heidän kuitenkin

täytyi olla tottuneita. He eivät silmäilleetkään sitä niin suuresti

uteliaisuuden vuoksi kuin ollakseen varmempia siitä, että heitä ei

häirittäisi. Keittiöapulaisten, vartiosoturien, paashipoikien ja

hovimestarien mentyä he asettuivatkin jälleen pöytänsä ääreen, ja

aurinko, joka oli ikkunanpielessä hetkiseksi kirkastanut noita

viehättäviä kasvoja, pääsi jälleen valaisemaan ainoastaan neilikoita,

esikoita ja ruusupensaita.

"Pyh", äännähti Montalais heittäytyessään tuolilleen, "Madame voi

murkinoida minuttakin!"

"Voi, Montalais, sinua rangaistaan poissaolostasi!" pahoitteli toinen

tyttönen, säveästi istuutuessaan omaan päähänsä pöytää.

"Rangaistaanko! No, niin, minulta toisin sanoen kielletään ajeluretki;

en parempaa rangaistusta pyydäkään! Lähteä liikkeelle kaleeseissa

nahkasuojustimen mykkyrällä istuen, kääntyä vasempaan, kiertää oikealle

pitkin uurteisia teitä, missä pääsee etenemään lieuen[4] matkan

kahdessa tunnissa, sitten palatakseen suoraan sen linnansiivekkeen

edustalle, missä on Maria Mediciläinen[5] ikkuna, ja kuullakseen

Madamen lausuvan ainaisen ihmettelynsä: 'Voiko uskoa, että

Maria-kuningatar on tuosta pelastautunut!... Neljäkymmentäseitsemän

jalkaa korkealta!... Äiti ja molemmat prinssit ja kaikki kolme

prinsessaa!' Jos tuo on huvitusta, Louise, niin haluan rangaistusta

joka päivä, etenkin kun rangaistuksenani on jäädä sinun seuraasi ja

kyhätä niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin me lähettelemme."

"Montalais, Montalais, velvollisuuksistaan tulee pitää huolta!"

"Hyvä on sinun sanoa sillä tavoin, kultaseni, joka olet jätetty

vapaaksi tähän hoviin. Sinä olet ainoa, joka nautit sen etuja

minkäänlaisitta rasituksitta ja olet hovin neitosista suuremmassa

kunniassa kuin minä itse, kun Madame on niin mieltynyt isäpuoleesi,

että sinäkin saat osuutesi erityisestä suosiosta. Sinähän liehut tässä

synkässä rakennuksessa kuin linnut tornissamme, hengähdellen ilmaa,

nokkien kukkasia, etsien jyväsiä, olematta vähäisimmänkään palveluksen

vastuussa, joutumatta sietämään minkäänlaista ikävyyttä. Ja sinä

muistutat minulle velvollisuuksien täyttämisestä! Totta tosiaan, pikku

laiskuri, mitä onkaan sinulla muita velvollisuuksia kuin kirjoittaa

tuolle komealle Raoulille? Saammepa nähdä, että kirjeestäsi ei

tulekaan mitään, jolloin sinäkin nähdäkseni hiukan laiminlyöt

velvollisuuksiasi."

Louise kävi totiseksi, tuki leukaansa kädellään ja virkkoi

avomielisesti:

"Moiti vain mukavuuttani, jos sinulla on siihen sydäntä. Sinulla on

edessäsi tulevaisuus; sinä kuulut vakinaisesti hoviin. Jos kuningas

menee naimisiin, niin hän kutsuu Monsieurin luokseen; sinä saat nähdä

loistavia juhlia, nähdä kuninkaan, jota kiitetään niin kauniiksi ja

herttaiseksi."

"Ja näenpä vielä Raoulinkin, joka kuuluu Condén prinssin saattueeseen",

lisäsi Montalais häijysti.

"Raoul-parka!" huokasi Louise.

"Nyt onkin oikea hetki kirjoittaa hänelle, kaunoiseni; aloittakaamme

siis uudestaan tuo oivallinen _Monsieur Raoul_, joka komeili revityn

arkin yläreunassa."

Hän ojensi ystävättärelleen kynän ja rohkaisi sydämellisellä hymyllä

hänen kättänsä piirtämään nopeasti nuo kaksi alkusanaa.

"Sitten?" kysyi nuorempi tyttö.

"Sitten kirjoita, mitä ajattelet, Louise", neuvoi Montalais.

"Oletko varma siitä, että ajattelen jotakin?"

"Sinä ajattelet jotakuta, mikä merkitsee samaa tai on oikeastaan paljon

pahempi seikka."

"Niinkö luulet, Montalais?"

"Louise, Louise, sinisilmäsi ovat syvät kuin meri, jonka viime vuonna

näin Boulognessa. Ei, minä erehdyn, -- meri on kavala: sinun silmäsi

ovat syvät kuin heleä taivas, jonka näen kaareutuvan tuolla

yläpuolellamme."

"No, koska luet niin hyvin silmistäni, sanohan minulle, mitä minulla on

mielessäni."

"Ensiksikään sinulla ei ole mielessäsi _Monsieur Raoul_, vaan _Rakas

Raoul_."

"Oh!"

"Älä niin vähästä punastu. 'Rakas Raoul', sanokaamme, 'pyydät minua

kirjoittamaan sinulle Pariisiin, missä prinssin asiat pidättelevät

sinua. Koska sinun on täytynyt ikävystyä siellä, etsiäksesi huvitusta

maalaistytön muistelusta...'"

Louise suoristausi äkkiä.

"Ei, Montalais", hän keskeytti hymyillen, "en ajattele sanaakaan

tuosta. Maltahan, näin minä ajattelen."

Ja hän tarttui rivakasti kynään ja pyöräytti vakavalla kädellä

seuraavat sanat:

"Olisin ollut kovin onneton, jos olisitte vähemmän kiihkeästi pyydellyt

saada minulta jotakin muistoksenne. Kaikki täällä haastaa minulle

varhaisista vuosistamme, niin joutuin kuluneista, niin rauhaisesti

vierineistä, että mitkään muut eivät voi koskaan sydämessä korvata

niiden viehätystä."

Montalais, joka katseli käden vauhtia ja luki nurin päin kirjaimet sitä

mukaa kuin niitä herui ystävättären kynästä, keskeytti hänet

taputtamalla käsiään.

"Erinomaista!" kiitti hän. "Siinäpä vilpittömyyttä, sydämellistä sävyä,

luontevaa kirjoitustapaa! Näytäkin noille pariisilaisille, rakkahin,

että Blois on kauniista kielestä tunnettu paikkakunta."

"Hän tietää, että Blois on ollut minulle paratiisi", vastasi nuori

tyttö.

"Sitä juuri tahdoin sanoa, ja sinä puhut kuin enkeli."

"Lopetan kirjeeni, Montalais."

Ja nuori tyttö pitkitti:

"Te sanotte ajattelevanne minua, monsieur Raoul; kiitän teitä siitä,

mutta se ei voi minua ihmetyttää, kun tiedän, kuinka monta kertaa

sydämemme ovat sykkineet lähekkäin."

"Kas vain, pidähän varasi, karitsaiseni", sanoi Montalais; "tuossa sinä

karistelet villojasi, vaikka on susia liikkeellä."

Louise aikoi vastata, kun linnan holvikäytävästä kuului ratsun töminää.

"Mitä nyt?" virkkoi Montalais lähestyen ikkunaa. "Pulska ritari,

totisesti!"

"Voi, Raoul!" huudahti Louise, joka oli tehnyt saman liikkeen kuin

ystävättärensäkin, ja vaaleten hän vapisevana lysähti keskeneräisen

kirjeensä ääreen.

"Kerrassaan ketterä rakastaja!" kiusoitteli Montalais; "ja kyllä

saapuikin otollisella hetkellä!"

"Peräydy, peräydy, minä pyydän!" sopersi Louise.

"Joutavia! Hän ei tunne minua; anna minun toki nähdä, mitä hän täällä

tekee."

2.

Sanansaattaja.

Mademoiselle de Montalais oli oikeassa, nuori ritari oli komea mies.

Hän oli neljän- tai viidenkolmatta vanha, pitkä, solakka, ryhdikkäästi

pitäen hartioillaan senaikuista somaa sotilasasua. Pitkät suppilomaiset

saappaat peittivät jalkoja, joita mademoiselle de Montalaiskaan ei

olisi hävennyt, jos olisi mieheksi pukeutunut. Toisella sirolla ja

jäntevällä kädellään hän pysähdytti hevosensa keskelle pihaa ja

toisella kohotti korkeatöyhtöistä hattua, joka varjosti vakavia,

avomielisiä kasvonpiirteitä.

Kavioiden kopse oli herättänyt vartiosoturit hypähtämään jalkeille.

Nuori mies antoi erään heistä lähestyä, ja satulastaan kumartuen

tulijaan päin hän ilmoitti selvällä ja täsmällisellä äänellä, joka

aivan hyvin kuului nuorten tyttöjen ikkunaan:

"Sanoma hänen kuninkaalliselle korkeudelleen."

"Hei, hei!" huudahti henkivartija; "herra upseeri, täällä on

sanansaattaja!"

Mutta kunnon sotamies tiesi hyvin, että mitään upseeria ei ollut

tulossa, koska se ainoa, joka olisi voinut ilmestyä, oli jäänyt linnan

takaosaan, missä hän asui pienessä kamarissa puutarhan laidassa. Hän

kiirehtikin lisäämään:

"Herra aatelismies, upseerimme näkyy olevan kierroksella, mutta hänen

poissaollessaan käydään tulonne ilmoittamassa herra de Saint-Remylle,

hovimestarille."

"Herra de Saint-Remylle!" toisti ritari punehtuen.

"Tunnetteko hänet?"

"Tunnen hyvin... Antakaa hänelle tieto, minä pyydän, jotta käyntini

esitetään mahdollisimman pian hänen korkeudelleen."

"Näkyy olevan kiireellinen asia", virkkoi kaartilainen kuin itsekseen

puhuen, mutta toivoen saavansa vastauksen.

Sanansaattaja nyökäytti päätänsä.

"Siinä tapauksessa", tarjousi huovi, "lähdenkin itse hakemaan

hovimestaria."

Nuori mies laskeusi sillävälin ratsailta, ja muiden kaartilaisten

uteliaina tarkkaillessa kauniin hevosen jokaista liikettä, soturi tuli

takaisin sanomaan:

"Suokaa anteeksi, hra aatelismies, saanko tietää nimenne?

"Bragelonnen varakreivi, hänen ylhäisyytensä Condén prinssin asialla."

Henkivartija kumarsi syvään ja riensi ylös portaita etuhuoneisiin

vikkelästi kuin Rocroyn ja Lensin voittajan nimi olisi antanut hänelle

siivet.

Varakreivi ei ollut vielä ehtinyt kiinnittää ratsuansa portaiden

rautaiseen kaiteeseen, kun herra de Saint-Remy hengästyksissään juoksi

ovelle, toisella kädellään kannatellen hyllyvää vatsaansa ja toisella

viuhtoen ilmaa niinkuin soutaja halkoo aaltoja airolla.

"Ah, herra varakreivi, te Bloisissa!" huohotti hän; "jo nyt on ihme!

Hyvää päivää, herra Raoul, hyvää päivää!"

"Nöyrin kunnioitukseni, herra de Saint-Remy."

"Kylläpä mademoiselle La Vall... madame de Saint-Remy, piti sanomani,

ihastuu nähdessään teidät! Mutta tulkaahan. Hänen kuninkaallinen

korkeutensa on aamiaisella; pitääkö hänet keskeyttää? Onko asia vakavaa

laatua?"

"On ja ei, herra de Saint-Remy. Tuokion viivytys voisi äkkiäkin tuottaa

hänen kuninkaalliselle korkeudelleen ikävyyksiä."

"Jos niin on asian laita, niin poiketkaamme ohjesäännöstä, herra

varakreivi. Tulkaa. Monsieur muuten onkin tänään mainiolla tuulella. Ja

tehän luotte uutisia, vai mitä?"

"Suuria, herra de Saint-Remy."

"Ja arvattavasti hyviä?"

"Erinomaisia."

"Tulkaa siis pian, joutuin vain!" huudahti kelpo virkailija, joka

järjesteli pukuansa lyllertäessään jo eteenpäin.

Raoul seurasi häntä hattu kädessä ja hiukan säikkyen kannuksiensa

juhlallista kajahtelua avarissa suojamissa.

Heti kun hän oli kadonnut palatsin sisähuoneisiin, ilmestyivät molemmat

nuoret tytöt jälleen pihaikkunaansa, ja vilkas supatus ilmaisi heidän

kiihtymystään. He tulivat piankin tehneeksi jonkun päätöksen, sillä

ruskean verevän kaunottaren pää hävisi ikkunasta. Toinen jäi ulokkeen

taakse kukkasien suojaan, pitäen lehvien raoista tarkoin silmällä

ulkoportaita, joita myöten varakreivi oli tullut palatsiin.

Noin suuren uteliaisuuden aiheuttaja pitkitti sillaikaa kulkuansa

hovimestarin kintereillä. Kiireisten askelten sipsutus, viinin ja

ruokien tuoksu, kristallilasien ja hopealautasten helinä ilmoittivat

hänelle, että hän oli päätymässä perille.

Paashipojat, palvelijat ja talousvirkailijat, jotka olivat koolla

ruokasalin viereisessä talletushuoneessa, tervehtivät tulijaa niin

kohteliaasti kuin tässä maakunnassa oli yleisenä tapana; muutamat

tunsivat Raoulin, melkein kaikki tiesivät hänen tulevan Pariisista.

Voisi sanoa, että hänen saapumisensa lakkautti hetkiseksi

pöytäpalveluksen.

Totta on, että muuan paashipoika hänen ylhäisyydelleen viiniä

kaataessaan ja samalla kuullessaan kannuksien kilinää viereisestä

huoneesta kääntyi lapsekkaasti katsomaan, vaistomaisesti yhä valuttaen

nestettä, ei enää prinssin lasiin, vaan pöytäliinalle.

Madame, joka ei ollut syvissä mietteissä kuten hänen korkea puolisonsa,

huomasi paashin hajamielisyyden.

"Mitä nyt!" hän virkahti.

"Mitä nyt?" toisti Monsieur; "mitä on tekeillä?"

Herra de Saint-Remy, joka juuri pisti päänsä sisälle ovesta, käytti

hyväkseen tilaisuutta.

"Miksi minua häiritään?" jatkoi Gaston vetäen luokseen paksun viipaleen

isointa lohta, mitä juuri milloinkaan nousi Loireen, joutuakseen

pyydykseen Paimboeufin ja Saint-Nazairen välillä.

"On tullut sanansaattaja Pariisista. Mutta onhan aikaa sittenkin kun

monseigneur[6] on päässyt aamiaiselta."

"Pariisista!" huudahti prinssi haarukkansa pudottaen; "sanansaattaja

Pariisista, sanotte? Ja kenen lähettämänä?"

"Herra prinssin", ilmoitti hovimestari kiireesti.

Siten yleensä mainittiin herra de Condéta.

"Herra prinssin lähetti saapunut?" änkkäsi Gaston, ja hänen

levottomuutensa ei välttänyt ainoankaan läsnäolijan huomiota, joten

yleinen uteliaisuus yltyi kaksin verroin.

Monsieur kenties luuli joutuneensa takaisin onnekkaiden salaliittojen

aikaan, jolloin oven käynti vavahdutti hänen sydäntään, -- jolloin

jokainen kirje saattoi sisältää valtiosalaisuuden, jokainen sanoma

palvella pimeätä ja mutkallista vehkeilyä. Kenties myös herra prinssin

suuri nimi Bloisin holvikattojen alla kehittäysi jättiläiskokoiseksi

haamuksi.

Monsieur työnsi lautasensa edemmäksi.

"Annanko lähetin odottaa?" kysyi hra de Saint-Remy.

Madamen silmänisku rohkaisi Gastonin vastaamaan:

"Ei, tulkoon hän päin vastoin heti saapuville. Kuka hän muuten on?"

"Tämän tienoon aatelismiehiä, varakreivi de Bragelonne."

"Kas vain, hyvä on!... Tuokaa hänet tänne, Saint-Remy, tuokaa."

Ja tavanmukaisen arvokkaasti lausuttuansa nämä sanat Monsieur katseli

erityiseen tapaan palveluskuntaan, jolloin kaikki -- paashit,

keittiövirkailijat ja saattolaiset -- jättivät ruokaliinan,

veitsen, pikarin, ja peräytyivät toiseen huoneeseen hätäisessä

epäjärjestyksessä.

Tämä pikku armeija avautui sitten heti kujaksi, jota myöten Raoul de

Bragelonne herra de Saint-Remyn johtamana astui ruokasaliin.

Henkilökunnan poistumisen myöntämä lyhyt yksinäisyyden hetki oli

sallinut Monsieurin omaksua valtioviisaan sävyn. Hän ei kääntynyt

tulijoihin päin, vaan odotti, kunnes hovimestari oli tuonut

sanansaattajan vastapäätä häntä.

Raoul pysähtyi pöydän alapään kohdalle, joutuen siten Monsieurin ja

Madamen väliin. Siltä paikaltaan hän teki hyvin syvän kumarruksen

Monsieurille ja toisen peräti nöyrän Madamelle; sitten hän suoristausi

ja odotti Monsieurin puhuttelua.

Prinssi puolestaan odotti ovenpuoliskojen tiukkaa sulkemista. Hän ei

siitä varmistautuakseen tahtonut kääntyä katsomaan, sillä se ei olisi

ollut arvokasta; mutta korviansa heristäen hän kuunteli lukon ritinää,

joka hänelle lupasi ainakin näennäistä salaisuutensa säilymistä.

Oven sulkeuduttua Monsieur kohotti katseensa varakreiviin ja aloitti:

"Te kuulutte tulleen Pariisista, monsieur?"

"Vastikään, monseigneur."

"Miten kuningas jaksaa?"

"Hänen majesteettinsa on kaikin puolin terveenä, monseigneur."

"Entä kälyni?"

"Hänen majesteettinsa leskikuningatar potee yhä pistoksia povessaan.

Mutta jo kuukauden ajan on hänenkin vointinsa ollut parempi."

"Mitä sanottiinkaan minulle, -- että muka tulette herra prinssin

asialla? Se oli varmasti erehdystä."

"Ei, monseigneur: hra prinssi on antanut toimekseni tuoda teidän

kuninkaalliselle korkeudellenne tämän kirjeen, ja odotan siihen

vastausta."

Raoulia oli hiukan kuohuttanut tämä kylmäkiskoinen ja pikkumainen

vastaanotto; hänen äänensä oli huomaamattomasti alentunut tehokkaan

hiljaiseksi.

Prinssi unohti, että hän oli tämän salaperäisyyden aiheena, ja pelko

valtasi hänet jälleen.

Jäykin katsein hän vastaanotti Condén prinssin kirjeen, repi kuoren

kuin olisi avannut epäiltävää kääröä ja kääntyi toisaanne lukemaan,

jotta kukaan ei olisi voinut hänen kasvoistaan aavistaa sen vaikutusta.

Madame tunsi melkein yhtä suurta huolestusta kuin prinssikin,

jännittyneenä tarkastaen korkean puolisonsa jokaista liikettä.

Järkkymättömänä ja isäntäväen huomion siirtymisestä hiukan vapaammalle

mielelle päässeenä Raoul silmäili paikaltaan ja edessään olevasta

avonaisesta ikkunasta puutarhaa ja sen lukuisia kuvapatsaita.

"Kah, tämäpä mieluisa yllätys", huudahti äkkiä Monsieur riemastuneesti

hymyillen, "ja herttainen kirje herra prinssiltä! Tässä, madame."

Pöytä oli liian iso, jotta prinssi olisi ulottunut ojentamaan kirjettä

puolisolleen. Raoul asettui joutuisasti välittäjäksi ja suoritti

tehtävänsä niin soreasti, että Madame mielissään kiitti varakreiviä

imartelevasti.

"Tiedätte varmaankin kirjeen sisällön?" virkkoi Gaston Raoulille.

"Kyllä, monseigneur; herra prinssi antoi minulle sanoman ensin

suullisesti, mutta siten hänen korkeutensa näki paremmaksi kirjoittaa."

"Kaunista käsialaa", sanoi Madame, "mutta minä en saa sitä luetuksi."

"Lukisitteko te Madamelle, herra de Bragelonne", esitti herttua.

"Niin, lukekaahan, minä pyydän, monsieur."

Raoul alkoi lukea, Monsieurin uudestaan kohdistaessa sanomaan kaiken

huomionsa.

Kirje kuului seuraavasti:

"Monseigneur! Kuningas lähtee rajalle; tietänette, että hänen

majesteettinsa avioliitto on tulemassa solmituksi. Kuningas on

suonut minulle kunnian toimia tällä matkalla majoitusmarsalkkana,

ja kun tiedän, kuinka suuresti hänen majesteettiaan ilahduttaisi

viettää päivä Bloisissa, rohkenen pyytää teidän kuninkaalliselta

korkeudeltanne lupaa merkitä linnanne poikkeuspaikaksemme.

Jos tämän pyynnön äkillisyys kuitenkin voisi tuottaa teidän

kuninkaalliselle korkeudellenne jotakin pulaa, niin suvainnette

antaa minulle siitä tiedon sanansaattajani myötä, joka on

saattueeseeni kuuluva aatelismies, varakreivi de Bragelonne.

Matkasuunnitelmani riippuu teidän kuninkaallisen korkeutenne

päätöksestä, ja Bloisin sijasta esittäisin viivähdettäväksi

Vendômessa tai Romorantinissa. Rohkenen toivoa, että teidän

kuninkaallinen korkeutenne käsittää pyyntöni lausutuksi

hyvässä mielessä, ilmauksena rajattomasta kiintymyksestäni

teihin ja halustani olla teille mieliksi."

"Ei ole mitään mieluisampaa meille", sanoi Madame, joka lukemisen

aikana oli useaankin kertaan neuvotellut puolisonsa kanssa katseiden

välityksellä. "Kuningas täällä!" hän huudahti kenties hiukan kovemmin

kuin olisi sopinut salaisuuden varjelemisen kannalta.

"Monsieur", sai vuorostaan sanoiksi hänen korkeutensa, "kiittäkää

prinssi de Condéta ja ilmaiskaa hänelle lämmin tunnustukseni

mielihyvästä, jonka hän minulle suo."

Raoul kumarsi.

"Minä päivänä hänen majesteettinsa saapuukaan?" pitkitti Monsieur.

"Kuningas saapuu kaiken todennäköisyyden mukaan tänä iltana,

monseigneur."

"Mutta miten olisi hän siis saanut tiedon, jos vastaukseni olisi ollut

epäävä?"

"Minun tuli ohjeitteni mukaan, monseigneur, kiireimmiten palata

Beaugencyn kaupunkiin antamaan peruutusmääräys pikalähetille, joka

vuorostaan olisi peräytynyt ilmoittamaan herra prinssille."

"Hänen majesteettinsa on siis Orléansissa?"

"Lähempänä, monseigneur: hänen majesteettinsa lienee tällä hetkellä jo

saapunut Meungiin."

"Hänellä on hovi mukanaan?"

"Niin, monseigneur."

"Unohdin muuten kysyä teiltä kuulumisia herra kardinaalista."

"Hänen ylhäisyytensä näyttää olevan hyvissä voimissa, monseigneur."

"Hänen sisarentyttärensä ovat kai hänen saattueessaan?"

"Ei, monseigneur, hänen ylhäisyytensä määräyksen mukaan neidit de

Mancini ovat matkalla Brouageen. He seuraavat Loiren vasenta rantaa,

hovin tullessa oikeanpuolista rantaa myöten."

"Mitä! Jättääkö mademoiselle Marie de Mancinikin hovin?" kysäisi

Monsieur, jonka pidättelevä sävy alkoi höllentyä.

"Mademoiselle Marie de Mancini eritoten", vastasi Raoul säveästi.

Prinssin kalpeita poskia kirkasti hymyn vilahdus, huomaamattomana

jäännöksenä hänen vanhasta mieltymyksestään häiriötä nostattaviin

vehkeisiin.

"Kiitän teitä, herra de Bragelonne", virkkoi Monsieur sitten. "Te

kenties ette tahtoisi ottaa toimitettavaksenne asiaa, jonka haluaisin

teille uskoa, -- ilmoittaa prinssille, että hänen sanansaattajansa on

ollut minulle hyvin mieluisa; mutta sanonkin sen hänelle itse."

Raoul kiitti Monsieuria kumarruksella kunniasta, jota tämä hänelle

osoitti.

Monsieur teki merkin Madamelle, joka painalsi oikealle puolelleen

asetettua pöytäkelloa.

Herra de Saint-Remy astui heti sisälle, ja seuraavassa tuokiossa huone

tulvahti väkeä täyteen.

"Messieurs!" sanoi prinssi, "hänen majesteettinsa suvaitsee kunnioittaa

minua päivän vierailulla Bloisissa. Luotan siihen, että armollinen

veljenpoikani ei joudu katumaan suosiota, jota hän asunnolleni

osoittaa."

_"Vive le roi!"_ huusivat talousvirkailijat haltioituneina, ja herra de

Saint-Remy ennen kaikkia.

Gaston painoi päänsä kumaraan synkän surumielisenä. Koko ikänsä oli

hänen täytynyt kuulla tai oikeastaan kärsien alistua kuulemaan tuota

huutoa: Eläköön kuningas! joka nyt kajahti häntä vastaan. Kauan olivat

hänen korvansa saaneet viime aikoina olla siltä rauhassa, mutta nytpä

kohosi hänen eteensä nuorempi, eloisampi, loistavampi kuninkuus

ikäänkuin uutena ja tuskallisempana ärsytyksenä.

Madame oivalsi tuon pelokkaan ja kaihoksuvan sydämen koettelemukset.

Hän nousi pöydästä, Monsieur seurasi esimerkkiä koneellisesti, ja koko

palveluskunta piiritti Raoulin kuulusteltavakseen, soristen kuin

mehiläispesä.

Madame näki tämän uteliaisuuden ja kutsui luokseen herra de

Saint-Remyn.

"Nyt ei ole lörpöttelyn hetki, vaan työskentelyn", sanoi hän, sävyltään

emäntänä, joka on pahastunut palkollisilleen.

Herra de Saint-Remy kiirehti hajoittamaan talousvirkailijain kehän

Raoulin ympäriltä, jotta tämä pääsi siirtymään etuhuoneeseen.

"Tuosta aatelismiehestä toivoakseni pidetään huolta", lisäsi Madame

hovimestariin kääntyen.

Kunnon mies riensi heti Raoulin perään.

"Madame antoi toimeksemme tarjota teille virkistystä täällä", ilmoitti

hän; "linnassa on muuten asuinhuonekin teidän varallenne."

"Kiitos, herra de Saint-Remy", vastasi Bragelonne, "mutta tiedätte,

kuinka hartaasti kaipaan saada tavata kreiviä, isääni."

"Se on totta, se on totta, herra Raoul. Viekää hänelle samalla minulta

nöyrät terveiset, minä pyydän."

Raoul vapautui uudestaan vanhasta herrasta ja pitkitti kulkuansa.

Kun hän ratsuaan suitsista taluttaen astui holvikäytävään, huhusi

hänelle vieno ääni hämärän sivukujanteen perältä. "Herra Raoul!"

huudettiin sieltä.

Nuori mies kääntyi kummastuneena ja näki nuoren ruskeanverevän tytön,

joka laski sormensa huulilleen ja viittasi hänelle toisella kädellään.

Tyttö oli hänelle tuntematon.

3.

Nuorten kohtaus.

Raoul eteni askeleen tyttöä kohti, joka siten kutsui häntä.

"Mutta hevoseni, madame?" esteli hän.

"Jo on pula sekin! Astukaa eteenpäin; ensimmäisellä pihalla näette

vajan, -- sitokaa hevosenne sinne ja tulkaa pian."

"Minä tottelen, madame."

Raoulilta ei mennyt neljääkään minuuttia saamansa kehoituksen

täyttämiseen. Hän palasi pikku solaan ja näki jälleen hämyssä

salaperäisen opastajattarensa, joka odotti häntä kiertoportaitten

alimmilla askelmilla.

"Oletteko kyllin urhea seurataksenne minua, seikkailijaritari?" kysyi

nuori tyttö nauraen Raoulin ilmaisemalle hetkelliselle epäröimiselle.

Toinen vastasi hypähtämällä hänen perässään portaitten pimentoon. He

kapusivat siten kolme huonekertaa, Raoul tytön kintereillä, kaidetta

hapuillessaan väliin hipaisten hyppysillään silkkilaahusta, joka

heilahteli porraskäytävän kumpaistakin sivua pitkin. Aina kun Raoul

kompastui, huudahti ohjaajatar ankarasti: "hiljaa!" ja ojensi hänelle

pehmeän ja hajuvedellä piristellyn kätensä.

"Tätenpä nousisi linnantornin huippuun asti väsymystä tuntematta",

huomautti Raoul.

"Tuosta kuulee, monsieur, että te olette suuren uteliaisuuden,

uupumuksen ja rauhattomuuden vallassa; mutta tyyntykää, olemmekin jo

perillä."

Nuori tyttö tyrkkäsi ovea, joka heti ja ihan aavistamattomasti päästi

valovirran tulvahtamaan porrassiltamalle, näyttäen sen tasalla Raoulin

pitelemässä kiinni kaiteesta.

Tyttö läksi astumaan edelleen, aatelismies perässä; hän poikkesi

erääseen kamariin, Raoul seurasi mukana.

Tuskin oli hän joutunut ansaan, kun kuuli kimeän huudahduksen. Hän

käännähti ja näki kahden askeleen päässä -- kädet ristissä, silmät

ummessa -- sen vaaleaverisen, sinisilmäisen ja valkohartiaisen

kaunottaren, joka Raoulin tuntiessaan oli kirkaissut hänen nimensä.

Ja hän näki tytön kasvojen ilmeessä niin suurta rakkautta ja onnea,

että hän painui polvilleen keskelle huonetta, puolestaan sopertaen

Louisen nimen.

"Voi, Montalais, Montalais!" huokasi tyttö: "tällainen petos on suuri

synti."

"Minäkö olisin pettänyt sinua?"

"Niin, sanoit lähteväsi alas tiedustamaan uutisia ja toimititkin

monsieurin kiipeämään tänne."

"Hänenhän täytyi. Kuinka hän olisi muutoin saanut kirjeen, jonka

hänelle kyhäsit?"

Ja hän osoitti sormellaan kirjettä, joka oli jäänyt pöydälle.

Raoul astahti ottamaan sitä; Louise nopeampana, vaikka hän

olikin suoristautunut nähtävästi hieman epävarmana käytöksensä

sopivaisuudesta, ojensi kätensä pidättämään häntä.

Raoul sai siis vastaansa tämän lämpöisen ja vapisevan kätösen; hän otti

sen omien käsiensä väliin ja kohotti sen niin kunnioittavasti

huulilleen, että hän tuli sille pikemmin hengähtäneeksi kuin suudelman

painaneeksi.

Sillävälin mademoiselle de Montalais oli siepannut kirjeen, naisten

tavoin laskostanut sen huolellisesti kolmelle taipeelle ja sujauttanut

sen povelleen.

"Älä pelkää, Louise", takasi hän; "monsieur ei tule ottamaan sitä

täältä sen paremmin kuin edesmennyt kuningas Ludvig XIII otti

kirjelappuja mademoiselle de Hautefortin miehustasta."

Raoul punastui nähdessään nuorten tyttöjen hymyn eikä huomannut yhä

pitelevänsä Louisen kättä.

"Kas niin", haastoi Montalais, "nyt olet antanut minulle anteeksi,

Louise, että toin sinulle monsieurin, ja te, monsieur, ette ole minulle

enää pahastuksissanne vaivaamisestani, tavatessanne täällä

mademoisellen. Kun siis on rauha tehty, pakiskaamme kuin vanhat

ystävykset. Esittele minut, Louise, herra de Bragelonnelle."

"Herra varakreivi", virkkoi Louise vakavan sydämellisesti ja

avomielinen hymy huulillaan, "minulla on kunnia esitellä teille

mademoiselle Aure de Montalais, hänen kuninkaallisen korkeutensa

Madamen nuori hovineiti ja lisäksi ystävättäreni, likeinen

ystävättäreni."

Raoul tervehti tavanmukaisesti.

"Ja etkö myös esittele minua mademoisellelle, Louise?" kysäisi hän.

"Oh, hän tuntee sinut, hän tietää kaikki!"

Tämä teeskentelemätön purkaus sai Monialaisin puhkeamaan nauruun ja

Raoulin huoahtamaan onnellisena, hän kun tulkitsi lauselman

merkitsevän: Hän tietää _meidän rakkautemme_.

"Kohteliaisuuksista on suoriuduttu, herra varakreivi", sanoi Montalais.

"Tässä nojatuoli, ja ilmaiskaa meille nyt pian se uutinen, jonka toitte

tänne niin kiireellisesti."

"Mademoiselle, se ei enää ole salaisuus. Matkallaan Poitiersiin

kuningas pysähtyy vierailulle hänen kuninkaallisen korkeutensa luo."

"Kuningas tänne!" huudahti Montalais käsiään taputtaen; "me saamme

nähdä hovin! Ymmärrätkö, Louise, -- oikean hovin, pariisilaisen? Voi,

hyväinen aika! Mutta milloin hän tulee, monsieur?"

"Kenties tänä iltana, mademoiselle; muutoin varmasti huomenna."

Montalais liikahti nyreästi.

"Ei ollenkaan aikaa laittautua kuntoon, ei kerkiä saamaan valmiiksi

ainoatakaan pukua! Me olemme täällä takapajulla kuin puolalaiset! Me

muistutamme muotokuvia Henrik IV:n päiviltä!... Voi, monsieur, kylläpä

toitte meille häijyn viestin!"

"Hyvät neidit, te olette aina kauniita."

"Tyhjää!... Olemme aina kauniita, kyllä, koska luonto on tehnyt meidät

välttäviksi; mutta me joudumme naurunalaisiksi, kun emme esiinny

muodinmukaisessa asussa... Oi voi, naurunalaisiksi! Minutko katsotaan

naurettavaksi, minut!"

"Kuka katsoo?" kysyi Louise yksinkertaisesti.

"Kukako? Sinäpä olet kummallinen, kultaseni!... Mikä kysymys sekin on!

_Katsotaan_, se on sanottuna koko maailmasta -- hovilaisista,

ylimyksistä, kuninkaasta."

"Suo anteeksi, hyvä Aure, mutta kun täällä on kaikilla tapana nähdä

meidät sellaisina kuin olemme..."

"Aivan niin; mutta asema muuttuu ja me joudumme naurettaviksi

maaseutulaisinakin, kun pukujamme saadaan muka erikoisena Bloisin

muotina verrata Pariisin uutuuksiin, asettuessamme ihan niiden

rinnalle! Tämä on toivotonta!"

"Lohduttautukaa, mademoiselle!"

"Äh, joutavia! Totta tosiaan, sen pahempi niille, jotka eivät pidä

minua makunsa mukaisena!" kääntyi Montalais järkeilemään.

"Nepä olisivat kovin vaateliaita", huomautti Raoul säännölliselle

kohteliaisuusjärjestelmälleen uskollisena.

"Kiitos, herra varakreivi. Ja kuningas siis matkustaa tätä kautta?"

"Koko hovin kanssa."

"Molemmat neidit de Mancini mukana?"

"Eivät tosiaan he."

"Mutta sanotaanhan, että kuningas ei tule toimeen ilman Marie-neitiä?"

"Kuninkaan täytyy nyt, mademoiselle. Kardinaali tahtoo niin. Hän

lähettää molemmat sisarentyttärensä Brouageen maanpakoon."

"Hän! Teeskentelijä!"

"Hiljaa!" varoitti Louise painaen sormensa ruusuhuulilleen.

"Pyh, kukaan ei voi minua kuulla. Sanon, että vanha Mazarino Mazarini

on teeskentelijä, joka juonittelee sisarentyttärestään Ranskan

kuningatarta."

"Ei sentään, mademoiselle, koska kardinaali päin vastoin toimittaa

hänen majesteetilleen puolisoksi infantinna[7] Marie-Thérèsen."

Montalais katsoi Raoulia suoraan kasvoihin ja sanoi hänelle: "Uskotteko

te tuollaisia tarinoita, te pariisilaiset? Enemmän järkeä on sitten

meillä täällä Bloisissa."

"Mademoiselle, jos kuningas jättää taakseen Poitiersin ja lähtee

Espanjaan, -- jos avioliittosopimuksen pykälät on vahvistettu don Luis

de Haron ja hänen ylhäisyytensä kesken, niin käsittänette, että se ei

enää ole mitään leikintekoa."

"Vai niin! Mutta kuningas kaiketi on kuningas?"

"Epäilemättä, mademoiselle, mutta kardinaalikin on kardinaali."

"Eikö siis kuningas ole ihminen? Eikö hän rakasta Marie di Mancinia?"

"Jumaloitsee."

"No niin, hän nai Marien; me joudumme sotaan Espanjan kanssa, herra

Mazarin panee menemään muutamia niistä miljoonista, jotka hänellä on

tallessaan, aatelismiehemme kunnostautuvat urotöillä ylpeitä

kaartilaisia vastaan, ja paljon meikäläisiä palaa laakereilla

seppelöityinä, meidän seppelöidäksemme heidät myrtillä. Sillä tavoin

minä käsitän nykyhetken valtiollisen aseman."

"Montalais, sinä olet hupsu", sanoi Louise, "ja liioitteleva kuvailu

viehättää sinua niinkuin liekki lumoaa luokseen perhosia."

"Sinä, Louise, olet niin maltillinen, että sinä et milloinkaan oikein

rakastaisi."

"Oh!" virkahti Louise hellän moittivasti. "Ymmärrä toki asian laatu,

Montalais! Leskikuningatar haluaa naittaa poikansa infantinnan kanssa;

pitäisikö kuninkaan olla tottelematon äidilleen? Sopiiko hänenlaisensa

kuninkaallisen sydämen antaa huonoa esimerkkiä? Kun vanhemmat kieltävät

rakkauden, häätäkäämme rakkaus!"

Ja Louise huokasi; Raoul loi katseensa alas väkinäisesti. Montalais

helähti nauruun.

"Minullapa ei ole vanhempia", selitti hän.

"Olette varmaankin jo kuullut, miten kreivi de la Fère jaksaa", sanoi

Louise jatkoksi huokaukselleen, joka oli kaunopuheisella voimallaan

paljastanut syviä sydänsuruja.

"En, mademoiselle", vastasi Raoul yhtä muodolliseksi heränneenä, "en

ole vielä käynyt isääni tervehtimässä. Olin juuri menossa hänen

luokseen, kun mademoiselle de Montalais suvaitsi pysähdyttää minut;

toivoakseni kreivi on hyvässä voinnissa. Ettehän liene saanut mitään

ikäviä tietoja?"

"En ollenkaan, herra Raoul, en, Jumalan kiitos!"

Syntyi äänettömyys, jollaikaa kaksi samaan aatokseen yhtynyttä sielua

ymmärsi toisiaan täydellisesti ilman katseenkaan apua.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti äkkiä Montalais; "askeleita portailla!..."

"Kuka sieltä voinee tulla?" sanoi Louise rauhattomana nousten.

"Olen teille suurena kiusana, hyvät neidit; olen varmaankin ollut kovin

varomaton", sopersi Raoul kovin hämillään.

"Se on raskasta astuntaa", huomautti Louise.

"Kah, jos se on vain herra Malicorne", arveli Montalais, "niin älkäämme

häiriytykö."

Louise ja Raoul katselivat toisiansa ihmetellen, mikä herra Malicorne

oli miehiään.

"Älkää välittäkö", jatkoi Montalais, "hän ei ole mustasukkainen."

"Mutta, mademoiselle..." aloitti Raoul.

"Kyllä käsitän... No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin

minäkin."

"Voi taivas!" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa

ovenraolle; "tunnen äidin askeleet!"

"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?" tuskaili Raoul, hartaasti

haluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan

ymmälle.

"Niin", myönsi tämä, "minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva

äitisemme sieltä tulee!... Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna

on viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys."

Raoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen

käsivarteensa ja pidätteli häntä.

"Kas, olenko päästäni pyörällä?" älysi Montalais; "eikö minulla ole

hovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen

varattu."

Aika olikin jo täpärä, sillä madame de Saint-Remy nousi portaita

nopeammin kuin tavallisesti. Hän saapui siltamalle juuri kun Montalais,

niinkuin näytelmän yllätyskohtauksissa, sulki vaatesäilyn painautumalla

sen ovea vasten.

"Ah", huusi madame de Saint-Remy, "täälläkö oletkin, Louise?

"Niin, madame", vastasi tytär kalpeampana kuin jos hänet olisi saatu

kiinni suuresta rikoksesta.

"Hyvä, että tapasin!"

"Istuutukaa, madame", pyysi Montalais tarjoten arvoisalle rouvalle

nojatuolia ja asettaen sen siten, että toinen joutuisi kääntämään

selkänsä vaatekaappiin päin.

"Kiitos, mademoiselle Aure, mutta minä en voi viipyä; tulehan pian,

tyttöseni, lähtekäämme."

"Minne siis tahdotte lähdettäväksi, äiti?"

"Kotiin tietysti; eikö sinun ole järjestettävä pukeutumistasi?"

"Miksi niin?" kysäisi Montalais kiirehtien näyttelemään kummastusta

siinä pelossa, että Louise kompastuisi johonkin tyhmyyteen.

"Ettekö siis tiedä uutista?" sanoi madame de Saint-Remy.

"Mitä uutisia kaksi tyttöä saisi tähän kyyhkyslakkaan?"

"Mitä!... Ettekö ole nähneet ketään?"

"Madame, puhutte arvoituksia ja kidutatte meitä tulisilla hiilillä!"

huudahti Montalais, joka havaitessaan Louisen vaalenevan yhä enemmän ja

enemmän ei tuskaannukseltaan ollut tiennyt, minkä pyhimyksen huomaan

olisi uskonut itsensä.

Vihdoin hän oli kohdannut ystävättärensä puhuvan silmäyksen --

tuollaisen silmäyksen, joka saisi seinänkin tajuamaan. Louise viittasi

sillä hattuun, Raoulin onnettomaan hattuun, joka komeili pöydällä.

Montalais heittäysi eteen, ja vasemmalla kädellään tarttuen siihen hän

siirsi sen taaksensa oikeaan ja kätki sen siten juuri viime sanat

virkkaessaan.

"No", ilmoitti madame se Saint-Remy, "tänne saapui pikalähetti tuomaan

tiedon, että kuningas tulee kohtsiltään linnaan. Nyt siis pitää

esiintyä somina, hyvät neidit!"

"Pian, pian!" oli Montalais innostuvinaan; "mene madamen kanssa,

Louise, ja jätä minut laittamaan kuntoon hovipukuani."

Louise nousi, äiti tarttui häntä käteen ja veti hänet porrassiltamalle.

"Tule", hän sanoi.

Ja ääntänsä hiljentäen:

"Kun olen kieltänyt sinua kulkemasta Montalaisin luona, niin miksi käyt

täällä kuitenkin?"

"Hän on ystävättäreni, äiti. Tulin muuten nyt sattumalta."

"Eikö sinun nähtesi ole piiloitettu ketään?"

"Äiti hyvä!"

"Minä näin miehen hatun, sanon sinulle: tuon veitikan, heittiön hattu

se oli!"

"Äiti!" huudahti Louise.

"Tuon tyhjäntoimittaja Malicornen! Hovineiti siten seurustelemassa...

hyi!"

Ja äänet kuoleutuivat pikku porraskäytävän syvyyksiin.

Montalais oli kuullut joka sanan, sillä kaiku lähetti ne hänen

korvaansa kuin kuulotorvea myöten.

Hän kohautti olkapäitänsä ja virkkoi nähdessään Raoulin, joka lymystään

tulleena oli hänkin kuullut sananvaihdon:

"Montalais-parka -- ystävyytensä uhri!... Malicorne-poloinen,

rakkautensa sortama!"

Hän pysähtyi huomatessaan Raoulin naurettavansurkean katsannon; nuori

mies ei ollut hyvillään näin salamyhkäiseksi kääntyneestä päivästä.

"Ah, mademoiselle", sanoi hän, "miten voinkaan palkita

hyväntahtoisuutenne?"

"Jonakuna päivänä ennätämme tehdä tilimme", vastasi tyttö. "Tällähaavaa

teidän on paras paeta, herra de Bragelonne, sillä madame de Saint-Remy

ei ole suvaitsevainen, ja puutteellisella vaitiolollaan hän voisi

toimittaa tänne kotitarkastuksen, joka olisi kaikille asianomaisille

kiusallinen. Hyvästi!"

"Mutta Louise... miten saisi tietää...?"

"Menkää, menkää! Suotta ei kuningas Ludvig XI keksinyt postia."

"Ikävää tämä on!" pahoitteli Raoul.

"Ja enkö minä ole mukana -- minä, joka vastaan valtakunnan koko

postilaitosta? Pian ratsunne selkään, jotta madame de Saint-Remy ei

enää löydä teitä täältä, jos hän tulee takaisin, pitääkseen minulle

siveyssaarnan!"

"Hän varmaan sanoisi isälleni?" jupisi Raoul.

"Ja teitä toruttaisiin! Voi, varakreivi, kyllä näkee, että tulette

hovista: olettehan arka kuin kuningas. Totta tosiaan, me täällä

Bloisissa suoriudumme paremmin isän suostumuksen puutteesta! Kysykää

Malicornelta."

Ja näin sanoen nuori huimapää työnsi Raoulin hartioista ovelle. Tämä

hiipi sitten pitkin holvikäytävää, haki hevosensa, hyppäsi satulaan ja

karautti taipaleelle kuin hänen kintereillään olisi ollut Monsieurin

kahdeksan kaartilaista takaa-ajossa.

4.

Isä ja poika.

Raoul seurasi peräti tuttua, muistissaan rakkaaksi käynyttä tietä, joka

Bloisista johti kreivi de la Fèren maataloon.

Lukija vapauttaa meidät kuvailemasta uudestaan tätä asumusta. Hän on jo

varemmin pistäytynyt sinne meidän kanssamme;[8] paikka on hänelle

tuttu. Viime käyntimme jälkeen olivat vain seinät saaneet harmaamman

vivahduksen ja kattotiilet käyneet sopusuhtaisemmin vaskenkarvaisiksi;

puut olivat tulleet vankemmiksi, ja entiseen aikaan ojenneltuaan

pitkiä, hoikkia oksiaan pensasaitojen yli ne nyt pyöristyneinä,

tuuheina ja rehevinä levittivät mäihän paisuttamien oksiensa alla

laajalti kukkasien tai hedelmien tiivistämää siimestä ohikulkijalle.

Raoul näki jo etäältä suippokaton, molemmat pikku tornit, jalavien

suojaaman kyyhkyslakan ja sen kyyhkysparven, joka kykenemättä

milloinkaan jättämään kotiansa alituiseen kierteli tiilistä rakennetun

torninhuippunsa ympärillä niinkuin herttaiset muistot väikkyvät

suruttomassa sielussa.

Lähemmäksi tullessaan hän eroitti raskaiden sankojen vipuamiseen

käytettyjen väkipyörien kitinää. Olipa hän myös kuulevinaan takaisin

kaivoon läikkyvän veden kaihoisaa lorinaa -- surullista, synkkää,

juhlallista ääntä, joka sattuu lapsen ja runoilijan korvaan;

englantilaisilla haaveksijoilla on sen nimityksenä _splash_,

arabialaisilla _gasgasho_, mutta me ranskalaiset, jotka kyllä myös

tahdomme käydä runoilijoista, saamme sen ilmaistuksi vain kiertävällä

lauselmalla: _Le bruit de l'eau tombant dans l'eau_ (veteen putoavan

veden ääni).

Runsaaseen vuoteen ei Raoul ollut käynyt tapaamassa isäänsä. Koko tämän

ajan oli hän oleskellut hänen korkeutensa prinssin saattueessa.

Kaikkien niiden frondelaisselkkausten jälkeen, joiden ensimmäistä

jaksoa olemme edellisellä kerralla yrittäneet kuvata, olikin de Condé

tehnyt hovin kanssa julkisen, juhlallisen ja suoramielisen sovinnon.

Niin kauan kun prinssi oli ollut huonoissa väleissä kuninkaan kanssa,

oli hän -- alunpitäin kiintyneenä Bragelonneen -- turhaan tarjonnut

tälle kaikkia niitä etuja, jotka voivat häikäistä nuorta miestä.

Poikansa nimessä oli kreivi de la Fère aina kieltäytynyt, uskollisena

niille aateluuden ja kuninkuuden yhteisyyttä kannattaville

periaatteille, joita hän oli eräänä päivänä selittänyt pojalleen

Saint-Denisin hautaholvissa. Ja sen sijaan, että olisi asettunut Condén

prinssin puolelle hänen kapinassaan, oli varakreivi suorastaan

liittynyt de Turenneen tämän taistellessa kuninkaan puolesta. Kun

sitten de Turenne vuorostaan näytti luopuvan kuninkaasta, oli Raoul

jättänyt hänetkin kuten aikaisemmin herra de Condén. Tästä

mutkattomasta toimintaurasta oli seurauksena, että kun Turenne ja Condé

eivät olleet koskaan saavuttaneet voittoja muutoin kuin kuninkaan

lippua puoltaessaan, Raoul oli jo noin nuorena saanut ansioluetteloonsa

kymmenen voittoa eikä ainoatakaan tappiota, joka olisi karvastuttanut

hänen uljuuttaan ja omaatuntoaan.

Raoul oli siis isänsä toivomusta noudattaen sitkeästi ja kuuliaisesti

palvellut Ludvig XlV:ttä, kaikesta koukuttelusta huolimatta, joka

siihen aikaan oli yleistä ja melkein välttämätöntä.

Jälleen suosioon päästyänsä oli herra de Condé käyttänyt kaikkia

keinoja ja ensiksikin armahdusmyönnytystänsä, hankkiakseen entisiä

etujaan suuressa määrässä takaisin, ja niinpä oli hän jälleen pyytänyt

Raouliakin saattolaisekseen. Ainiaan järkevänä miehenä oli kreivi de la

Fère silloin heti lähettänyt Raoulin jälleen prinssin luo.

Vuosi oli siis kulunut isän ja pojan viimeksi erottua toisistaan;

muutamat kirjeet olivat lieventäneet, mutteivät parantaneet poissaolon

kaihoa. Mitä Raouliin tulee, niin lukija tietää, että häntä sitoi

Bloisin seutuun muukin rakkaus kuin pojan kiintymys kasvattajaansa.

Mutta kohtuuden nimessä on huomattava, että ilman sattumaa ja

vallatonta hovineitiä -- kahta kiusanhenkeä -- Raoul olisi viestinsä

vietyään lähtenyt suoraa päätä ratsastamaan isänsä maataloon,

epäilemättä kääntyen katsomaan taaksensa, mutta hetkeksikään

pysähtymättä, jos olisi nähnyt Louisen ojentavan hänelle käsivarsiaan.

Ja alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti

hälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti

pahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota

näkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.

Raoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin

puistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti

käsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu

nuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.

Ukko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä

ruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen

siten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.

Uskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi

katsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään

vanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella

mörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui

tallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten

ylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut

isän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.

Hän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään

tapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena

koputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli

sanan: _sisälle!_, jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.

Kreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli

kyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika

oli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä

juhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän,

enemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät

nuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä

harmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä

huulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa,

suora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, --

sellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen

nimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän

oli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen

hänen käsialallaan.

Raoul tarttui isäänsä olkapäihin, kaulaan, miten vain sattui, ja

syleili häntä niin sydämellisesti ja nopeasti, että kreivi ei jaksanut

eikä ehtinyt irroittautua tai voittaa isällistä liikutustaan.

"Sinä täällä, sinä täällä, Raoul!" ihmetteli hän. "Onko se

mahdollista?"

"Voi, monsieur, monsieur, kuinka hauskaa on nähdä teidät jälleen!"

"Et vastaa minulle, varakreivi. Oletko lomalla, vai onko Pariisissa

joku onnettomuus sattunut?"

"Jumalan kiitos, monsieur", kertoi Raoul vähitellen tyyntyen, "mitään

muuta kuin onnellisia tapauksia ei ole sattunut; kuningas menee

naimisiin, niinkuin minulla oli kunnia mainita teille viime

kirjeessäni, ja hän on nyt matkalla Espanjaan. Hänen majesteettinsa

kulkee Bloisin kautta."

"Poiketakseen Monsieurin luo?"

"Niin, kreivi. Ja peläten aavistamattoman tulon tuottavan hänelle pulaa

tai haluten osoittaa hänelle erityistä huomaavaisuutta lähetti herra

prinssi minut ennakolta valmistamaan hänen majesteettinsa

vastaanottoa."

"Oletko tavannut Monsieurin?" kysyi kreivi vilkkaasti.

"Minulla on ollut se kunnia."

"Linnassa?"

"Niin, monsieur", vastasi Raoul luoden silmänsä alas; luultavasti hän

tunsi kreivin kysymyksessä muutakin kuin uteliaisuutta.

"Niinkö tosiaan, varakreivi?... Onnittelen sinua."

Raoul kumarsi.

"Mutta näit kai jonkun muunkin Bloisissa?"

"Näin hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen, monsieur."

"Vai niin, mutta Madamea en tarkoittanut."

Raoul punastui korvia myöten ja oli ääneti.

"Et näy kuulevan, mitä sanon, varakreivi?" tiukkasi kreivi de la Fère

erityisesti korostamatta kysymystään, mutta hiukan tehostaen katseensa

totisuutta.

"Kyllä kuulen, monsieur", vastasi Raoul, "mutta jos punnitsen

vastaustani, en sillä tavoita mitään kieroutta, sen tiedätte."

"Minä tiedän, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Sentähden

minua ihmetyttääkin, kun tarvitset niin pitkän ajan myöntääksesi tai

kieltääksesi."

"En voi vastata teille ennen kuin olen oikein ymmärtänyt

tarkoituksenne, ja jos olen osannut oikeaan, niin olette pahoillanne

ensimmäisistä sanoistani. Teille ei varmaankaan ole mieluista, kreivi,

että olen nähnyt..."

"Mademoiselle de la Vallièren kaiketi?"

"Häntä te tarkoititte, kreivi, sen kyllä arvasin", virkkoi Raoul

sanomattoman säveästi.

"Ja kysyn sinulta, tapasitko hänet."

"Monsieur, linnaan tullessani en lainkaan tiennyt, että mademoiselle de

la Vallière oleskeli siellä; vasta kun lähetystoimeni päätyttyä olin

poistumassa, toimitti sattuma meidät yhteen. Minulla oli kunnia

tervehtiä häntä."

"Mikä on nimeltään se sattuma, joka sinut vei mademoiselle de la

Vallièren luo?"

"Mademoiselle de Montalais, monsieur."

"Kuka on mademoiselle de Montalais?"

"Nuori nainen, jota en tuntenut; en ollut häntä koskaan ennen nähnyt.

Hän on Madamen hovineiti."

"En jatka kuulusteluani pitemmälle, varakreivi; moitin itseäni jo

siitä, että sitä kesti tähänkään asti. Olin pyytänyt sinua karttamaan

mademoiselle de la Vallièrea ja pysymään käymättä hänen luonaan

luvattani. Kas, tiedänhän sinun puhuneen totta, -- et ole pyrkinyt

lähestymään häntä. Sattuma on tehnyt minulle kolttosen, sinua en voi

syyttää. Tyydyn siis siihen, mitä jo olen sinulle tästä neitosesta

sanonut. Jumala on todistajani, että minulla ei ole mitään

huomautettavana häntä vastaan; suunnitelmiini ei vain kuulu, että käyt

siinä perheessä. Pyydän sinua vielä kerran, hyvä Raoul, painamaan sen

mieleesi."

Raoulin selkeät ja kirkkaat silmät ikäänkuin samentuivat näistä

sanoista.

"Nyt, ystäväiseni", pitkitti kreivi leppeästi hymyillen ja tavallisella

äänellään, "puhukaamme muusta. Sinun kenties on palattava

palvelukseesi?"

"Ei, monsieur, minulla ei ole tänään muuta tehtävää kuin oleskella

täällä. Herra prinssi ei onneksi antanut minulle muita toimia kuin tuon

yhden, joka niin erinomaisesti soveltui toivomuksiini."

"Kuningas jaksaa hyvin?"

"Oivallisesti."

"Ja herra prinssi samoin?"

"Kuten aina, monsieur."

Kreivi unohti Mazarinin; se oli vanha tapa.

"No niin, Raoul, koska nyt kuulut yksinomaan minulle, tahdon

puolestani omistaa sinulle koko päiväni. Syleile minua... vielä

kerran... vielä... Olet nyt kotonasi, varakreivi... Kas, tuollapa on

Grimaud-vanhuksemme!... Tulehan, Grimaud, herra varakreivi tahtoo

syleillä sinuakin."

Kookas ukko ei kahta kehoitusta kaivannut; hän kiirehti esiin avosylin.

Mutta Raoul säästi uskolliselta, harvasanaiselta palvelijalta puolet

matkaa.

"Lähdemmekö puutarhaan, Raoul? Haluaisin näyttää uutta asuntoa, jonka

olen varustanut sinulle loma-aikojesi viettämiseksi, ja silmäillessämme

viimesyksyisiä istutuksia ja kahta sillaikaa ostamaani uutta ratsua

kerrot minulle kuulumisia pariisilaisista ystävistämme."

Kreivi löi käsikirjoitusvihkonsa kiinni, pisti kätensä nuoren miehen

kainaloon ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.

Grimaud katseli kaihomielisesti Raoulin lähtöä, kun tämän pää melkein

viisti oven yläpienaa, ja valkoista pujopartaansa sivellen hän tuli

virkkaneeksi syvämielisen sanan:

"Kasvanut!"

5.

Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi

jääneestä suuresta maalarista.

Kreivi de la Fèren tarkastaessa Raoulin keralla uusia rakennushommiaan

ja ratsujaan sallinee lukija meidän viedä hänet Bloisin kaupunkiin

katselemaan, mitä tavatonta kuhinaa siellä ilmeni.

Raoulin tuoman tiedon vaikutukset näyttäysivät etenkin ravintoloissa.

Tosiaankin, kun kuningas ja hovi saapuisivat -- sata aatelismiestä,

kymmenet kaleesit, kaksisataa hevosta, yhtä monta lakeijaa kuin herraa,

-- mihin sovitettaisiin koko tämä loistomaailma, ja mihin oli

majoitettava kaikki ne ympäristön aatelismiehet, jotka parveilivat

kaupunkiin kenties kahden tai kolmen tunnin kuluttua, niin pian kun

uutinen oli ehtinyt laventaa vaikutuspiiriänsä kuten tyyneen

järvenpintaan viskattu kivi nostattaa yhä laajenevia renkaita?

Bloisin näimme aamulla yhtä rauhaisana kuin on maailman tyvenin järvi,

mutta viesti kuninkaan tulosta täytti sen äkkiä touhulla ja sorinalla.

Kaikki linnan lakeijat läksivät talousvirkailijain valvonnan alaisina

kaupungille hankkimaan elintarpeita, ja kymmenen pikalähettiä ratsasti

toimittamaan Chambordin ajopuistoista riistaa, Beuvronin kalastamoista

kalaa ja Chavernyn kasvihuoneista kukkia ja hedelmiä.

Talousaitasta otettiin esille kallisarvoisia seinäverhoja ja pitkissä,

kullatuissa keijuissa riippuvia kynttiläkruunuja; kokonainen köyhien

armeija lakaisi pihoja ja pesi rakennusten julkipuolia, sillaikaa kun

heidän vaimonsa kiertelivät Loiren takana niityillä keräämässä

lehdeksiä ja metsäkukkia. Ottaen esimerkkiä tästä siisteyden

ylellisyydestä laittautui koko kaupunki suursiivoukseen, ollenkaan

säästelemättä harjoja, luutia ja vettä.

Kaupungin yläosassa joutuivat katuojat tulvilleen näistä

yhtämittaisista pesuista ja paisuivat alakaupungissa joiksi, ja toisin

paikoin hyvinkin likaiseksi tunnustettava mukulakiveys puhdistui

välkkymään auringon ystävällisissä säteissä.

Lopuksi varustettiin myöskin musiikkia, ja kaikki pukutarpeiden

lipastot tyhjennettiin; varastoon ostettiin ennakolta niin paljon

vahakynttilöitä, nauhoja ja miekkaruusukkeita kuin kaupungin

myymälöistä oli saatavissa; perheenemännät keräsivät leipää, lihaa ja

mausteita. Melkoinen joukko porvareita, joilla oli talonsa varustettuna

kuin piiritystä kestämään, ei enää tiennyt muuta tehtävää kuin pukeutua

juhla-asuun ja suunnata kulkunsa kaupungin portille, ollakseen

ensimmäisinä ilmoittamassa tai näkemässä kuninkaallisen kulkueen. He

tiesivät hyvin, että kuningas oli tulossa vasta yöllä, kenties

seuraavana aamuna. Mutta mitä on odotus muuta kuin eräänlaista

hulluutta, ja eikö hulluus ole vain ylenpalttista toivetta?

Alakaupungissa -- tuskin sadan askeleen päässä valtionlinnasta, sen ja

keilaradan välissä -- kohosi arvokkaan näköinen suippopäätyinen

rakennus jokseenkin siistin kadun varrella, joka oli siihen aikaan

nimeltään Vanhakatu ja arvattavasti tosiaankin hyvin vanha. Muodoltaan

tanakka ja leveä talo sai kadun puolelta valoa kolmesta ala- ja

kahdesta välikerran ikkunasta; ylinnä tuijotti pieni "häränsilmä."

Tämän kolmion sivulle oli hiljakkoin rakennettu varsin tilava

suunnikas, joka silloisten rakennustapojen mukaan kursailemattomasti

tunkeusi katurajan yli. Katu siitä kyllä soukkeni neljänneksellä, mutta

eikö ollut riittävänä korvauksena, että rakennus paisui lähes puolella?

Perintätiedon mukaan oli suippopäätyisessä talossa asunut Henrik III:n

aikaan muuan valtakunnanneuvos, jonka Katarina-kuningatar oli toisten

tietojen mukaan korottanut siellä vieraskäyntiensä kunniaan ja toisten

mukaan toimittanut päiviltä kuristamalla. Oli miten oli, ylhäinen rouva

oli kai varovasti laskenut jalkansa tämän talon kynnykselle.

Kuolipa neuvos väkivaltaisesti tai luonnollisesti, hänen mentyään

manalle oli talo myyty, sitten jätetty kylmilleen ja lopuksi

vakiintunut eristettyyn asemaan kadun muiden rakennusten joukossa.

Mutta Ludvig XIII:n hallituskauden keskivaiheilla oli muuan marski

d'Ancren keittiöstä tiehensä lähtenyt italialainen nimeltä Cropoli

ottanut asuntonsa tässä rakennuksessa. Hän oli avannut siinä pikku

ravintolan, jossa valmistettiin niin herkullisia makarooneja, että

niitä käytiin siellä ostamassa tai nauttimassa monen penikulman

piiristä.

Erityistä loistoa antoi talolle se seikka, että kuningatar Maria

Mediciläinen, joka oli valtionlinnassa vankina, kuten tiedetään, oli

kerran lähettänyt noutamaan niitä.

Se oli tapahtunut juuri samana päivänä, jona hän pakeni kuuluisasta

ikkunasta. Makaroonikulho oli jäänyt pöydälle, kuninkaallinen suu oli

vain lähestynyt sitä.

Kolmiomaisen talon osalle tulleesta kaksinaisesta suosiosta --

kuninkaallisesta kuristamisesta ja makarooniateriasta -- oli

Cropoli-parka johtunut ajattelemaan uhkeata nimeä ravintolalleen. Mutta

italialainen syntyperä ei siihen aikaan ollut mikään suositus, ja

huolellisesti kätketty pikku omaisuus pidätteli häntä toimittamasta

itseään liian huomatuksi.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän -- mikä tapahtui v. 1643, kuningas

Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen -- hän kutsui luokseen poikansa, jolla

oli mitä lupaavimmat keittiötaiteelliset taipumukset, ja pyysi

kyynelsilmin häntä visusti varjelemaan makaroonisalaisuutta,

ranskantamaan nimensä, ottamaan vaimokseen ranskattaren ja lopuksi,

koska valtiollinen taivas oli kirkastunut sitä peittäneistä pilvistä --

jo siihen aikaan tunnettiin tämä lauseparsi, jota meidän päivinämme

paljon käytetään johtavissa kirjoituksissa ja eduskunnassa, --

leikkauttamaan naapuriston sepällä komean kyltin, jolle hänen

nimeämänsä kuuluisan maalarin piti luoda kaksi kuningattaren muotokuvaa

ja tunnussanat: _Aux Médicis_.

Näiden kehoitustensa lopuksi jaksoi kunnon Cropoli enää vain osoittaa

nuorelle jälkeläiselleen tulisijaa, jonka etupaaden alle hän oli

kaivanut tuhannen louisdoria, ja samassa hän hengähti viimeisen kerran.

Urhean miehen lailla Cropoli nuorempi otti alistuvasti vastaan häviönsä

ja ylpistymättä voittonsa. Hän aloitti totuttelemalla yleisön lausumaan

nimensä loppu-i:tä niin heikosti, että hän yleisen kohteliaisuuden

tultua avuksi oli vain hra Cropole,[9] ja sehän on aito ranskalainen

nimi.

Sitten hän meni naimisiin, hänellä kun oli lähellään pikku ranskatar,

johon hän oli rakastunut, ja tytön vanhemmilta hän sai liesipaaden

alustaa näyttämällä heltiämään kohtuulliset myötäjäiset.

Nämä kaksi ensimmäistä tehtävää täytettyään hän kävi etsimään

taiteilijaa, jonka piti maalata kyltti.

Maalari löytyi kädenkäänteessä.

Hän oli muuan iäkäs italialainen Rafaelin ja Carraccien kilpailija,

mutta kovaosainen pyrkimyksissään. Hän sanoi kuuluvansa venetsialaiseen

taidesuuntaan, varmaankin syystä että hänen ei tehnyt mielensä

säästellä väriä. Hänen taulunsa, joista ei ollut koskaan ainoakaan

mennyt kaupaksi, paistoivat silmään sadan askeleen päästä ja

miellyttivät porvareita niin tuiki huonosti, että hän oli viimein

heittänyt siveltimensä loukkoon.

Hän kehui maalanneensa marski d'Ancren puolison kylpyhuoneen ja

valitti, että tulipalo oli marskia kohdanneen tihutyön[10] tapahtuessa

tärvellyt tämän kammion.

Hänen maanmiehenään Cropoli oli suopea Pittrinoa kohtaan -- se oli

taiteilijamme nimeltään. Kenties hän oli nähnyt kylpyhuoneen mainiot

seinämaalaukset. Joka tapauksessa hän piti kuulua Pittrinoa niin

suuressa arvossa ja suosiossa, että otti taiteilijan luoksensa asumaan.

Pittrino kiitollisena ja makarooneilla ravittuna ryhtyi levittämään

tämän kansallisherkun mainetta, ja liikkeen perustajan eläessä hän oli

väsymättömällä kielellään tehnyt suuriarvoisia palveluksia Cropolin

ravintolalle.

Vanhentuessaan hän kiintyi poikaan kuten isäänkin, ja vähitellen

hänestä tuli jonkunlainen katsastusmies taloon, missä hänen taattu

rehellisyytensä, tunnettu kohtuullisuutensa, horjumaton siveytensä ja

lukuisat muut avunsa, joita katsomme tarpeettomaksi tässä luetella,

soivat hänelle ikuisen sijan pankon korvalla ja palveluskunnan

valvontaoikeuden. Hän se lisäksi maisteli makarooneja, jotta maku

säilyi puhtaana vanhan perintätiedon kannalta; on sanottava, että hän

ei suvainnut muruakaan pippuria liikaa tai parmalaisjuuston hivenenkään

vajausta tässä ruokalajissa.

Peräti suuri oli hänen ilonsa sinä päivänä, jona hän Cropole nuoremman

salaisuudesta osalliseksi kutsuttuna sai toimekseen muhkean kyltin

maalaamisen. Hänen nähtiin kiihkeästi pöyhivän vanhaa kirstua; sieltä

hän löysi siveltimiä hiukan rottien järsiminä, mutta vielä välttävässä

kunnossa, maaleja melkein kuivettuneissa häränrakoissa, pellavaöljyä

pullossa ja värilautasen, jonka oli aikoinaan omistanut Bronzino, tuo

_dieu de la pittoure_ (maalaustaiteen jumala), kuten alppientakainen

taiteilijamme ainiaan nuorekkaassa innostuksessaan sanoi murteellisella

ranskankielellä.

Pittrino oli ihan tullut päätänsä pitemmäksi siitä riemusta, että hän

nyt pääsi oikein näyttämään kuntoansa.

Hän menetteli kuten Rafael, vaihtaen tyyliä ja maalaten Albanin tapaan

pikemmin kaksi jumalatarta kuin kuningatar-parin. Nämä ylhäiset naiset

esiintyivät kyltissä sellaisina sulottarina, -- he esittivät

hämmästyneille katseille niin ylenpalttisen paljouden liljoja ja

ruusuja, tenhoavana tuloksena Pittrinon tyylin muutoksesta, ja

näyttäysivät niin kepeitä keijukaisia muistuttavissa asennoissa, että

pormestari päästessään katsomaan mestariteosta Cropolen salissa

äkkipikaa selitti näiden naisten olevan liian kauniita ja liian

elävästi lumoavia, riippuakseen kylttinä ohikulkijain näkyvissä.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur", sanoi hän Pittrinolle,

"joka usein pistäytyy kaupunkiimme, ei mukautuisi näkemään kuuluisaa

äitirouvaansa noin vähissä vaatteissa, ja hän lähettäisi teidät valtion

tyrmään, sillä arvoisa prinssimme ei aina ole hempeämielinen. Pyyhkikää

siis tenhottaret pois taikka lauselma, muutoin kiellän teitä

asettamasta kylttiä näytteille. Tätä vaatii teidän etunne, isäntä

Cropole, ja teidän, mestari Pittrino."

Mitä vastata tuohon? Kiittää piti pormestaria hänen

hyväntahtoisuudestaan, ja sen teki Cropole.

Mutta Pittrino murjotti kirvelevin sydämin.

Hän tajusi hyvin, mitä oli tulossa.

Niin pian kun kaupunginpää oli astunut ulos ovesta, Cropole laski

käsivartensa ristiin rinnalle ja virkahti:

"No, mestari, mitäs teemme?"

"Otamme pois lauselman", yritti Pittrino ahdistuneesti. "Minulla on

oivallista norsunluu-mustaa, jauhan sen tuossa tuokiossa, ja Médicien

sijalle panemme _Luonnottaret_ tai _Tenhottaret_, miten vain haluatte."

"Ei", väitti Cropole, "isäni tahto ei tulisi siten täytetyksi. Isäni

piti tärkeinä..."

"Hän piti tärkeinä kuvia", tokaisi Pittrino.

"Sanoille hän antoi pääpainon", vakuutti Cropole.

"Todistuksena siitä, että hän etusijassa ajatteli muotokuvia, on hänen

vaatimuksensa, että niiden piti tulla näköisiä, ja sitä ne ovat",

muistutti Pittrino.

"Kyllä, mutta jos ne eivät olisi olleet, niin kuka olisi niitä tuntenut

ilman lauselmaa? Moniko tänä päivänäkään, kun nämä kuuluisat henkilöt

ovat jo hiukan himmentyneet paikkakuntalaisten muistissa, tuntisi

Katarina- ja Maria-kuningatarta ilman lauselmaa: _Aux Médicis_?"

"Mutta minun kuvani?" intti Pittrino epätoivoisena, sillä hän oivalsi

pikku Cropolen olevan oikeassa. "En tahdo menettää työni hedelmää."

"Minä en tahdo, että te joudutte vankilaan ja minä maanalaiseen

luolaan."

"Pyyhkikäämme Médicit", rukoili Pittrino.

"Ei", vastasi Cropole lujasti. "Mutta johtuupa mieleeni aatos, oiva

aatos... teidän maalauksenne saadaan esille ja minun lauselmani myös...

Eikö lääkäri ole italiankielellä _medici_!"

"On, monikossa."

"Käyttekin siis tilaamassa minulle sepältä uuden kylttilevyn; siihen

maalaatte kuusi lääkäriä ja alle piirrätte: _Aux Medici_,[11] siitä

sukeutuu lystikäs sanaleikki!"

"Kuusi lääkäriä! Mahdotonta. Entä taiteellinen sommittelu?" huudahti

Pittrino.

"Se on teidän asianne, mutta niin on tehtävä; se on tahtoni, muu ei

auta. Makaroonit palavat pohjaan."

Vastustus oli mahdoton; Pittrino totteli. Hän laati kyltin, jossa näkyi

kuusi lääkäriä ja useinmainittu lauselma; pormestari kiitti sitä

erinomaiseksi ja hyväksyi sen ripustettavaksi julki.

Kyltti herätti kaupunkilaisissa rajatonta mieltymystä. Siinä näkee,

että runollisuus ei koskaan kelpaa porvareille, kuten Pittrino sanoi.

Kotitaiteilijaansa hyvittääkseen Cropole naulasi makuukamariinsa

edellisen kyltin tenhottaret, jotka saivat rouva Cropolen punehtumaan

joka kerta kun hän iltaisin riisuutuessaan katseli niitä.

Sillä tavoin oli suippopäätyinen talo saanut kyltin, ja siten oli

Médicis-ravintolan täytynyt vaurastuessaan laajentua lisäneliöllä,

kuten olemme kuvanneet. Siten johtui, että Bloisissa oli tämänniminen

majatalo, omistajanaan isäntä Cropole ja vasituisena taideniekkanaan

mestari Pittrino.

6.

Tuntematon.

Sellaisen perustuksen saaneena ja kylttinsä suosittelemana isäntä

Cropolen ravintola edistyi vankan menestyksen uralla.

Mitään suunnatonta omaisuutta ei tulevaisuus pitänyt Cropolelle

tarjona, mutta hän saattoi toivoa isänsä jättämien tuhannen louisdorin

karttuvan kaksinkertaiseen määrään, saavansa tuhannen lisää talon ja

liikkeen myynnistä ja voivansa vapaaksi kansalaiseksi heittäydyttyään

elellä huolettomasti kaupunkilaisporvarina.

Cropole oli rahanhimoinen, ja hän hypähteli ilosta kuullessaan

kuninkaan saapuvan kaupunkiin.

Hän, emäntä Cropole, Pittrino ja kaksi keittiöpoikaa kävivät heti

käsiksi kaikkiin kyyhkyslakan, kanatarhan ja kaniinikoppien asujaimiin,

niin että Médicis-ravintolan pihalla piankin vallitsi yhtä surkea vaiva

ja valitus kuin muinoin Ramassa.

Cropolella oli sillähaavaa yksi ainoa matkustaja.

Tämä oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen mies, kaunismuotoinen, kookas,

yksivakainen tai pikemmin raskasmielinen katsannoltaan ja koko

olemukseltaan.

Hänen musta samettipukunsa oli somistettu vaatimattomilla

gagaattikoristeilla; valkoinen kaulus, yksinkertainen kuin ankarimpain

puritaanien, sai nuorekkaan täyteläisessä kaulassa selvemmin

kuvastumaan hipiän hienouden ja kalpeuden; pienet, vaaleat viikset

hädin peittivät värähtelevää ja ylenkatseellista ylähuulta.

Ihmisiä puhutellessaan hän katseli heitä suoraan kasvoihin,

teeskentelemättömästi kyllä, mutta myös arastelematta, ja silloin hänen

sinisten silmiensä loiste kävi niin sietämättömäksi, että monenkin

katse painui alas hänen silmäyksensä tieltä, niinkuin heikomman säilä

kaksintaistelussa.

Tuohon aikaan, jolloin Jumalan tasa-arvoisiksi luomat ihmiset

ennakkoluulojen perusteella olivat jakaantuneina kahdeksi eri luokaksi,

vallassäädyksi ja rahvaaksi, niinkuin he todellisesti jakaantuvat

kahdeksi roduksi, valkoiseksi ja värilliseksi, -- tuohon aikaan se

henkilö, jonka olemme tässä esitelleet, ei voinut olla ilmenemättä

säätyläiseksi ja vielä luokkansa parhaimmistoon kuuluvaksi. Tarvitsi

tämän nähdäkseen vain vilkaista hänen pitkiin, kapeihin ja valkoisiin

käsiinsä, joiden jokainen jäntere ja suoni kuulsi hipiän alta

vähäisimmästäkin liikkeestä, samalla kun rystyset punehtuivat

keveimmästäkin koukistuksesta.

Tämä herrasmies oli saapunut Cropolen ravintolaan yksinään. Epäröimättä

ja edes miettimättäkään hän oli ottanut haltuunsa talon päähuoneiston,

jonka isäntä oli hänelle esittänyt voitonhimossaan -- toisten mielestä

kovin moitittavassa tarkoituksessa, mutta kenties osoittaen suurta

järkevyyttä niiden silmissä, jotka katsovat Cropolen esiintyneen hyvänä

ihmistuntijana ja kyenneen arvioimaan vieraitansa ensi silmäyksellä.

Asumukseen kuului vanhan kolmiorakennuksen koko julkipuoli: iso, kahden

ikkunan valaisema sali alakerrassa, pieni kamari sivulla ja toinen

yläpuolella.

Mutta koko aikana oli aatelismies tuskin koskenutkaan ruokaan, joka

hänelle tarjottiin kamarissaan, ja hän oli virkkanut isännälle vain

pari sanaa, ilmoittaakseen tälle, että majataloon oli tulossa

matkalainen nimeltä Parry, joka oli opastettava hänen luokseen.

Sitten hän oli asustanut talossa niin kerrassaan vaiteliaana, että

Cropole oli miltei loukkaantunut, hän kun piti hauskasta seurustelusta.

No niin, tämän kertomuksen alkupäivänä oli aatelismies noussut hyvissä

ajoin aamulla ja siirtynyt salinsa ikkunaan, istuutunut ikkunalaudalle

ja ulokkeen kaiteeseen nojaten tähystellyt alakuloisesti ja

hellittämättömästi molemmin puolin katua, arvatenkin nähdäkseen

isännälle mainitsemansa matkustajan tulon.

Hän oli ulokkeeltaan nähnyt Monsieurin pikku kulkueen palaavan

metsästämästä ja sitten uudestaan nauttinut kaupungin syvästä

rauhallisuudesta, yhä odotukseensa kiintyneenä.

Niityille kiirehtivien apumuijien touhu, pikalähettien töminä,

katukiveyksen huuhtelu, kuninkaallisen linnan tarpeidenhankkijain

hälinä ällistyneiden ja suulaiden puotipalvelijain parissa, kärryjen

ratina, kähertäjien juoksentelu asioillaan ja palveluspoikien vilinä --

kaikki tämä äkkiä vauhtiin päässyt puuha ja pauhu olivat vähän

jälkeenpäin ihmetyttäneet häntä, mutta hän ei ollut menettänyt

rahtuakaan siitä järkähtämättömästä ylemmyydestä, joka antaa kotkan ja

leijonan katseen säilyä tyynen ja halveksivan majesteettisena keskellä

metsästäjien tai uteliaitten katsojien hurrausta ja viuhtomista.

Tuokion kuluttua matkalaisen kummastus alkoi yltyä kanatarhassa

nitistettävien uhrien rääkymisestä, emäntä Cropolen hätäisistä

askelista soukassa ja kaikuvassa porraskäytävässä ja Pittrinon

päättömästä hyörinästä, kun hän vastikään oli tupakoinut portilla

hidasluontoisena kuin hollantilainen.

Tuntemattoman juuri noustessa tiedustamaan rauhattomuuden syytä avautui

huoneen ovi. Hän arveli nyt, että oltiin varmaankin ohjaamassa hänen

luokseen matkustajaa, jota hän oli niin kärsimättömästi odottanut.

Niinpä hän hiukan äkkipikaa harppasikin kolme askelta ovelle päin.

Mutta kaivatun henkilön sijasta ilmestyi sieltä isäntä Cropole, ja

hänen takanaan näyttäysivät porraskäytävän varjossa emäntä Cropolen

varsin miellyttävät, mutta nyt uteliaan jännityksen haittaamat kasvot,

jotka katosivat vasta kun olivat vaivihkaa luoneet silmäyksen

kauniiseen aatelismieheen.

Cropole läheni hymyilevänä, hattu kädessä ja pikemmin köyristyen kuin

kumartuen.

Vieraan ele oli sanaton kysymys.

"Monsieur", aloitti Cropole, "tulin kysymään, kuinka... tuleeko minun

sanoa: teidän armonne vai herra kreivi tai kenties herra markiisi?..."

"Sanokaa _monsieur_ ja puhukaa pian", vastasi tuntematon sillä

korskealla äänenpainolla, joka ei salli vastaväitteitä tai verukkeita.

"Tulin siis kuulustamaan, kuinka monsieur on viettänyt yönsä ja onko

monsieurin aikomuksena pitää tämä huoneisto."

"On."

"On sattunut semmoinen tapaus, jota emme olleet ottaneet lukuun,

monsieur."

"Mikä tapaus?"

"Hänen majesteettinsa saapuu tänään kaupunkiin ja levähtää täällä

päivän, kenties kaksikin."

Tuntemattoman kasvoissa kuvastui vilkas hämmästys.

"Kuningas tulee tänne?"

"Hän on matkalla, monsieur."

"No, sitä suurempi syy minun jäädä", sanoi tuntematon.

"Hyvä on, monsieur; mutta pitääkö monsieur hallussaan koko huoneiston?"

"En käsitä teitä. Minkätähden asuisin tänään ahtaammin kuin eilen?"

"No, katsokaas, monsieur -- teidän armonne luvalla sanoen, -- minun ei

eilen teidän valitessanne asuntonne sopinut määrätä minkäänlaista

hintaa, koska teidän armonne olisi voinut luulla minun urkiskelevan

varojanne... kun sitävastoin tänään..."

Tuntematon punastui. Hänen mieleensä juolahti heti, että häntä

epäiltiin köyhäksi ja tahdottiin loukata.

"Tänään sitävastoin urkitte", hän täydensi jäykästi, "saako minulta

maksua?"

"Monsieur, minä olen säädyllinen mies, Luojan kiitos, ja niin

ravintoloitsijalta kuin näytänkin, on minussa herrasmiehen verta; isäni

oli marski d'Ancre-vainajan palveluksessa keittiövirkailijana, Jumala

hänen sielulleen rauhan suokoon..."

"En siinä kohdassa väitä vastaan, monsieur; haluan vain tietää ja pian,

mihin kysymyksenne tähtäävät."

"Te käsitätte tietysti, monsieur että kaupunkimme on pieni -- että hovi

anastaa sen ihan haltuunsa ja talot tulevat asukkaita täyteen, ja

silloin saa huoneista hyvänlaisen maksun."

Tuntematon punastui yhä.

"Määrätkää ehtonne, monsieur", pyysi hän.

"Sen teen tunnollisesti, monsieur, sillä minä pyydän vain kunniallista

voittoa ja tahdon liikeasioissa aina päästä sopimukseen olematta

epäkohtelias tai kiskomiseen taipuisa... No niin, huoneistonne on

hyvinkin tilava, ja te olette yksin..."

"Se on minun asiani."

"Ka, niinhän tietenkin, enkä minä häätämään tullutkaan."

Veri tulvahti vieraan ohimoihin; hän iski marski d'Ancren

keittiövirkailijan jälkeläiseen katseen, joka olisi saanut

Cropole-paran pakenemaan kuuluisan liesipaatensa alle, jollei häntä

olisi voitonhimo naulinnut paikalleen.

"Tahdotteko, että poistun?" kysyi aatelismies; "selittäkää

tarkoituksenne, mutta joutuin."

"Monsieur, monsieur, te ette ole ymmärtänyt minua. Ihan

hienotuntoiselta kannalta minä asian otan, mutta sanani sattuvat hiukan

huonosti, tai kun monsieur on muukalainen, niinkuin kuulostaa..."

Tuntemattoman puheessa kuului tosiaan se keveä sorahtelu, joka on

englantilaisen ääntämisen pääomituisuutena niilläkin sen kansallisuuden

edustajilla, jotka muuten käyttävät ranskankieltä mitä puhtaimmin.

"Ette kenties niin heti oivalla puheeni täyttä sisältöä. Olen sitä

mieltä, että monsieur voisi luovuttaa pois huoneen tai kaksikin näistä

kolmesta. Se vähentäisi paljon vuokraanne ja keventäisi omaatuntoani;

tuntuuhan kovalta korottaa ylettömästi huoneiden hintaa, kun on saanut

kunnian harkita niistä ensin kohtuullisen hinnan."

"Paljonko olen maksava eilispäivästä asti?"

"Louisdorin, monsieur, siihen luettuna ruoka ja hevosen ruokko."

"Hyvä. Entä tältä päivältä?"

"Voi, siinä se vaikea paikka on. Tänäänhän tulee kuningas; jos hovi

saapuu yösijan tarpeessa, niin maksu lasketaan koko päivältä. Siitä

seuraa, että kolme huonetta kahden louisdorin mukaan kultakin tuottaa

kuusi louisdoria. Kaksi louisdoria, monsieur, ei merkitse mitään, mutta

kuusi louisdoria on jo melkoinen summa."

Vieras oli punehduksestaan vaalennut hyvin kalpeaksi.

Sankarillisen urheasti hän veti taskustaan kukkaron, johon ommellun

vaakunan hän huolellisesti kätki kouraansa. Cropolen katsetta ei

välttänyt kukkaron laihuus, sen veltto hoikkuus.

Tuntematon tyhjensi kukkaron kämmenelleen. Se sisälsi kolme

kaksois-louisdoria, mikä juuri vastasi ravintoloitsijan viime

vaatimusta.

Kaikkiaanhan hän sentään tahtoi seitsemän.

Hän katseli senvuoksi vierastaan kuin sanoakseen: entä lisää?

"Tarvitsette siis vielä louisdorin, vai mitä, herra ravintoloitsija?"

"Niin, monsieur, mutta..."

Tuntematon kaiveli polvihousujensa taskua ja tyhjensi sen; esille tuli

pieni salkku, kultainen avain ja muutamia hopearahoja.

Näistä hän sai kokoon louisdorin.

"Kiitoksia, monsieur", sanoi Cropole. "Nyt on minun vain saatava

tietää, aikooko monsieur pitää huoneistonsa huomennakin, jossa

tapauksessa varaan sen teille: muutoin, jos monsieur ei viivy täällä

pitempään, lupaan sen hänen majesteettinsa saattolaisille, jahka heitä

tulee."

"Kysymyksenne on oikeutettu", myönsi tuntematon oltuaan melkoisen tovin

ääneti. "Mutta kun minulla ei enää ole rahaa, kuten olette saanut

nähdä, ja kun kuitenkin pidän tämän asunnon, myykää kaupungilla tämä

timantti tai ottakaa se pantiksi."

Cropole silmäili timanttia niin kauan, että tuntematon kiirehti

huomauttamaan:

"On parempi, että myytte sen, monsieur, sillä se on kolmensadan

pistolin arvoinen. Joku juutalainen -- kai Bloisissa sellaisen tapaa?

-- antaa teille kaksisataa tai ainakin sataviisikymmentä; ottakaa mitä

siitä saatte, vaikka hän tarjoisi vain huoneistonne hinnan. Menkää!"

"Voi, monsieur", huudahti Cropole häpeissään äkillisestä

alemmuutensa tunnosta, jota tuntematon hänessä herätti ylevällä ja

etuansa ajattelemattomalla luovutuksellaan ja horjumattomalla

kärsivällisyydellään tällaisia verukkeita ja epäluuloja kohdatessaan,

"voi, monsieur, eihän toki Bloisissa varkaitakaan olla kuten näytte

luulevan, ja jos timantti on sen arvoinen kuin sanotte..."

Tuntemattoman siniset silmät iskivät Cropoleen taaskin musertavan

katseen.

"Minä en tällaisten kalleuksien laatua ymmärrä, monsieur, senhän

arvaatte", huudahti ravintoloitsija.

"Mutta jalokivikauppiaat ymmärtävät, kysykää heiltä", sanoi vieras.

"Nyt lienee tilintekomme päättynyt, eikö totta, herra isäntä?"

"Kyllä, monsieur, ja suureksi mielipahakseni, sillä minä pelkään

loukanneeni teitä."

"Ette ollenkaan", vastasi tuntematon kaikkivaltiaan majesteettisesti.

"Tai näyttäneeni kiristävän hienoa matkustajaa... Pankaa se

välttämättömän pakkotilan lukuun, monsieur."

"Älkäämme puhuko siitä sen enempää, sanon teille, ja suvaitkaa jättää

minut yksikseni."

Cropole kumarsi syvään ja läksi hämmentyneen näköisenä, mikä tuntui

ilmaisevan, että hänellä sentään oli sydäntä, joka nyt sai hänet

todelliselle katumapäälle.

Tuntematon kävi itse sulkemassa oven, ja rauhaan jäätyänsä hän katseli

kukkaronsa pohjaa; sieltä hän oli ottanut pieneen silkkikoteloon

talletettuna timantin, joka oli ollut hänen ainoana apukeinonaan.

Hän tunnusteli myös taskujensa tyhjyyttä, tutki salkkunsa papereita ja

varmistausi täydellisestä puutteesta, johon hän oli joutumassa.

Sitten hän kohotti silmänsä taivasta kohti ylevän tyynesti ja

toivottomasti, pyyhkäisi vapisevalla kädellä muutamia ylevälle

otsalleen kihoilleita hikipisaroita ja palautti maan päälle katseensa,

jossa vastikään oli jumalainen majesteettisuus kuvastunut.

Myrsky oli siirtynyt loitolle hänen sielustaan; hän oli kenties

rukoillut sydämensä pohjasta.

Hän lähestyi jälleen ikkunaa, asettui entiselle paikalleen ulokkeen

ääreen ja istui siellä hievahtamattomana, turtuneena, kunnes taivaan

juuri tummentuessa ensimmäiset soihdut ilmestyivät tuoksujen

täyttämälle kadulle ja antoivat valaistusmerkin kaikille kaupungin

ikkunoille.

7.