ajaa eteenpäin airoilla, kuten itse olette tänään olleet tilaisuudessa
näkemään. Mutta kun laiva on niin suuri, että se voi kantaa suuren
lastin ja monta ihmistä, silloin ei sitä enään voida kuljettaa
eteenpäin airoilla. Täytyi sen vuoksi keksiä toinen keino saadakseen
sellaisen laivan nopeasti liikkumaan eteenpäin; ja samoin kuin
annettiin veden _kantaa_ laivaa, käytettiin ilmaa eli tuulta panemaan
laivoja liikkeelle.
»Olette kaiketi huomanneet, lapseni, että jos kevyt esine ui
vedenpinnalla ja tuuli puhaltaa joitakin taholta, niin ajautuu tämä
esine vähitellen vastakkaiselle rannalle. Oletteko nähneet sen?»
»Olemme, isä», vastasi Frits. »Aivan koulun takana on hyvin pieni
lammikko; siihen on meillä tapana heittää lastuja ja puunpalasia, ja
sitten ajaa tuuli ne rannalle, niin että me voimme jälleen saada ne
ylös.»
»Näetkös!» sanoi isä. »Mutta tämä liikunto tapahtuu vain hyvin
hitaasti; ja heikon tuulen vallitessa kulkisi suuri laiva, jota ei
muulla tavoin pantaisi liikkeelle, ainoastaan hyvin hitaasti eteenpäin,
ja monta kertaa olisi se aivan liikkumatonna. Sen vuoksi tultiin
ajatelleeksi koettaa keksiä jotakin, joka voisi siepata pienimmänkin
tuulenpuuskan, jotta se painaisi ja ajaisi laivaa eteenpäin.
»Ja niin keksittiin _purjeet_, s.o. suuret pellavasta, puuvillasta
tai muusta aineesta tehdyt kankaat, jotka jännitettiin vasten tuulta.
Minä näytän teille, miten se tapahtui. Asetettiin ensiksi suuri
tanko laivaan ja kiinnitettiin se hyvin, samalla tavoin kuin minä
nyt kiinnitän tulitikun tähän saksanpähkinän kuoreen. Tähän tankoon
kiinnitettiin sitten poikkipuita, niin että ne tulivat olemaan oikealla
ja vasemmalla, hiukkasen yläpuolella itse laivaa. Näihin tankoihin
ripustettiin tai sidottiin purje, samoin kuin minä nyt teen tällä
neliskulmaisella paperilapulla. Puhalla nyt purjeeseen, Frits, niin
saat nähdä, että alus liikkuu nopeasti eteenpäin.»
Frits veti suunsa ilmaa täyteen ja puhalsi purjetta kuvaavaan paperiin;
mutta hän puhalsi niin kovasti, että saksanpähkinän kuori heti kaatui
nurin.
»Häijy Frits!» valitti pikku Maria, »olethan puhaltanut meidän laivamme
kumoon.»
»Rauhoitu, lapseni!» sanoi isä, nosti pähkinänkuoren taas ylös ja
kaatoi veden pois. »Juuri näin kävisi laivan ulkona merellä, jos se
joutuisi liian kovaan tuuleen. Mutta niinpä puhalsikin Frits minkä
jaksoi. Meidän pienoinen laivamme on alaosastaan aivan liian kevyt, ja
tanko eli, kuten sitä laivassa nimitetään, _masto_ on sen vuoksi liian
raskas. Veneemme siis keikahti kumoon.
»Tätä estääkseen asettavat laivurit aivan laivan pohjalle jotakin
raskasta, s.o. painon, joka altapäin pitää vastaan, kun tuuli puhaltaa
ylhäällä purjeissa. Tätä painoa nimitetään _painolastiksi_. Jokainen
merille lähtevä laiva lastaa raskaimmat tavaransa pohjalle; jos se
lähtee ilman lastia, niin täytyy sen aina ottaa painolastia, jott’ei
sille ankaran tuulenpuuskan sattuessa tapahtuisi se onnettomuus,
että se kaatuisi kumoon. Sen vuoksi, kun laivan sanotaan lähtevän
painolastissa, niin tarkoitetaan, että se on tyhjä, ja että sillä vaan
on tuo välttämätön paino pohjallansa, kiviä tai mitä tahansa, jonka
on estettävä laivaa kaatumasta. Pankaammepa nyt hiukan painolastia
omaankin alukseemme, niin saatte nähdä, että se sitten kulkee paljoa
paremmin.»
Isä otti muutamia hauleja, pani ne pähkinänkuoreen ja antoi sitten
Fritsin puhaltaa taas. Nytkin kallistui pähkinänkuori hiukan; mutta
se ei kaatunut, vaan jatkoi ripeästi matkaansa vadin vastakkaiselle
puolelle. Mutta siellä istui Maria, ja kun pienoinen alus tuli sinne,
puhalsi hänkin ja ajoi sen takaisin Fritsin luo, mikä molemmista
pienokaisista oli hyvin hauskaa.
»Näette siis, lapseni», sanoi isä, »että tällä tavoin voidaan
laivaa ajaa eteenpäin tuulen avulla. Suuret laivat ovat sitäpaitsi
hyvin nerokkaasti rakennetut, ja suurimmalta osalta on niissä kaksi
sellaista tankoa eli mastoa, vieläpä usein kolmekin, ja monta purjetta
kiinnitettynä niihin poikkipuilla. Näitä poikkitankoja nimitetään
_raakapuiksi_. Jos olette olleet oikein tarkkaavaisia, niin olette
kaiketi huomanneet, että pähkinänkuori _kääntyy_, kun puhallatte
siihen. Siten kävisi suuren laivankin merellä, ellei olisi mitään,
millä se saadaan kulkemaan suoraan eteenpäin. Keino, jota siihen
käytetään, on _peräsin_ eli ruori, joksi sitä isommissa laivoissa
nimitetään, sellainen laitos, kuin tänään näitte veneessä, vaikka
tietysti paljon suurempi. Kiinnittämällä purjeiden kulmat milloin
toiselta, milloin toiselta puolelta, ja antamalla tuulen puhaltaa
niihin, voidaan ruorin avulla saada laiva oikealle tai vasemmalle,
toisin sanoen, kulkemaan siihen suuntaan kuin halutaan. Ainoastaan
suoraan vastatuuleen ei voida kulkea. Mutta tämä on seikka, jotta ette
vielä voi ymmärtää, vaikka kuinka selvästi sen selittäisin. Tällä
haavaa lienee tarpeeksi tietää, että laivoja kuljettaa eteenpäin tuuli,
ja että niitä ohjataan ruorin avulla.»
»Kuinka monta tuntia täytyy sellaisen laivan purjehtia, isä,
saapuakseen Ameriikkaan?» kysyi Maria.
»Rakas lapsi», vastasi isä, »siihen tarvitaan niin monta tuntia,
että niitä täytyy laskea viikoissa ja kuukausissa. Runsaan kuukauden
tarvitsevat tuollaiset suuret laivat tavallisesti saapuakseen
Ameriikkaan; mutta toisinaan sattuu myöskin, että se käy pikemmin. Tämä
riippuu siitä, onko niillä _hyvä_, vaiko _huono_ tuuli. Tiedäthän sinä,
kuinka paljon on kuukausi.»
»Kyllä, isä. Kuukaudessa on alun viidettä viikkoa, ja viikossa on
seitsemän päivää. Kuukaudessa on kolmekymmentä päivää.»
»Mutta mistä saadaan ruokaa laivoilla koko tuona pitkänä aikana, minkä
matka kestää?» kysyi Frits. »Ja vettä sitten? Sillä onhan isä sanonut,
että merivesi on suolaista, eikä kelpaa juotavaksi.»
»Niin, siten on laita», vastasi isä, »merivettä ei voi juoda. Niiden,
jotka laivoilla lähtevät pitkille matkoille, täytyy sen vuoksi ottaa
mukaansa elintarpeita ja vettä, niin että ne riittävät koko matkan.
Tuollaisessa laivassa on sitäpaitsi vähäinen keittiö, missä keitetään
ruokaa; ja öisin nukutaan kannen alla ja maataan siellä sekä lämpiminä
että kuivina.»
»Niin, mutta öiksi pannaan kai laiva kiinni, eikö niin, isä?» kysyi
Frits.
»Tämä käypi kyllä päinsä joella, mistä helposti voidaan päästä maihin,
mutta merellä se on mahdotonta. Sinun on muistettava, että meri on
hyvin syvä. Suurimman puun latva jos nyt puita voisi kasvaa meressä
ei lähimainkaan ulettuisi merenpinnan yläpuolelle. Sen vuoksi merellä
purjehditaan yötä päivää.»
»Mutta koska sitten nukutaan?» kysyi Maria.
»Näetkös, lapseni», vastasi isä, »tuollaisissa suurissa laivoissa
palvelee henkilöitä, joilla ei ole muuta tehtävää, kuin hoitaa purjeita
ja johtaa alusta. Heitä nimitetään _laivamiehiksi_, ja sinä ymmärrät,
että he saavat vuorotella keskenänsä. Toisin sanoen, kun jotkut
heistä ovat väsyksissä, menevät he nukkumaan, ja sillä aikaa toiset
saavat tehdä työtä; kun sitten nukkumaan menneet ovat ehtineet levätä
tarpeeksi, menevät toiset vuorostansa makuulle.»
»Täytyykö tuon pienen pojankin, jonka näimme tänään, olla apuna?» kysyi
Frits.
»Ei, lapseni», vastasi isä, »ei hänen tarvitse. Eikä hän sitä
voisikaan, koska hän ei ymmärrä laiva-asioita. Siitä luvasta, että
lapsinensa saavat matkustaa tuollaisessa laivassa Ameriikkaan, täytyy
vanhempien maksaa merimiehille, jotta he saavat jotakin, millä
ravitsevat ja vaatettavat itseänsä. Tästä maksusta viedään heidät
sitten minne haluavat.»
»Niin, mutta sanoihan isä», huomautti Frits, »että täytyy ottaa
mukaansa merelle paljon ruokaa ja vettä. Mutta jos laivaan kaadetaan
vettä, niin sehän uppoaa, ja ihmiset tulevat aivan läpimärjiksi.
Katsokaa, isä! nyt töyttäsin tätä pähkinänkuorta, ja se upposi heti.»
»Niin, lapseni», vastasi isä, »olet oikeassa; jos alus kokonaan
täytettäisiin vedellä, niin sekin uppoaisi. Mutta näetkös, poikani, ei
oteta suurempaa lastia, kuin minkä laiva kykenee kantamaan.»
»Niin, mutta uppoaahan se, mikä on raskasta aina vedessä», arveli Frits
uskovansa.
»Totta kyllä; mutta kun laiva on ontto, samoin kuin tämä pähkinänkuori,
niin pysyy siinä myöskin paljon ilmaa, ja ilma, joka on paljon
kevyempää kuin vesi, vaikuttaa jo sen, ett’ei alus voi upota. Mutta
minä selitän tämän toisella tavalla. Anna minulle kuppi ja lusikka,
Frits.»
Frits tuli pian takaisin, tuoden mitä oli pyydetty, jonka jälkeen isä
sanoi:
»Katsokaa nyt. Tämä kuppi on tehty niin kutsutusta porsliinista,
kovaksi poltetusta maa-ainejoukosta, joka on melkein yhtä raskasta
kuin kivi. Jos asetan kupin laidalleen veteen — näin — niin uppoaa se
heti ja menee pohjaan, syystä että se on niin paljon raskaampi, kuin
itse vesi. Ottakaamme nyt kuppi jälleen ylös ja pankaamme se veteen
sillä tavalla, että ilma pysyy siinä. Katsokaa, nyt ui kuppi kuin laiva
ja melkein yhtä kevyesti kuin pähkinänkuori. Kaatakaamme nyt siihen
pari lusikallista vettä. Kuppi tosin vajoaa silloin hiukan syvemmälle
veteen, mutta ui kuitenkin edelleen. Pankaammepa nyt siihen muutamia
noista suurista hauleista. — Nähkääs, vielä ei kuppi uppoa, se _ui_
vielä. Nyt voinette ymmärtää, että laivaan, joka myöskin on ontto ja
melkein yhtä suuri kuin talo, voidaan panna koko joukko kapineita,
ilman että se uppoaa. Mutta jos koetettaisiin panna laivaan liian
paljon ja liian raskaita esineitä, niin sekin uppoaisi. Ne, jotka
lastuavat laivan, ovat hyvin selvillä siitä, ja sen vuoksi eivät he
pane laivaan enempää, kuin minkä se jaksaa kantaa.
»Mutta nyt riittänee täksi päiväksi, lapseni. Ajatelkaa nyt tarkoin,
mitä olen sanonut. Ilmoittakaa minulle, jos on jotakin, mitä ette
ymmärrä, niin minä huomenna selitän sen lähemmin.»
KAHDEKSAS LUKU.
KUINKA LAIVAT LÖYTÄVÄT TIEN. — KUU.
Seuraavana päivänä oli isällä niin paljon puuhaamista, ett’ei hänellä
ollenkaan ollut aikaa askaroida lasten kanssa. Nämä kuluttivat
kuitenkin aikaa parhaansa mukaan; sillä heti kun he olivat tehneet
tehtävänsä, toivat he vielä kerran sisälle vadin, jonka äiti oli
antanut heille edellisenä päivänä, etsivät muutamia pähkinänkuoria,
liisteröivät niihin mastoja ja purjeita ja _olivat laivasilla_
sydämensä pohjasta.
Sitten lastattiin laivat, useinpa niin raskaiksi, että upposivat,
kunnes Fritsin vihdoinkin onnistui saada selville, minkä verran
pähkinänkuoret kykenivät kannattamaan. Sitten kun hän oli saanut niihin
parahultaisen lastin ja purjeet kunnollisesti kiinni, kulkivat nuo
pienet alukset hyvässä tuulessa edestakaisin yli Atlantin valtameren.
Vadin toisella puolella, nimittäin siellä, missä Maria istui, oli
Eurooppa; sillä Frits oli lähtenyt Ameriikkaan ja puhalsi toiselta
puolelta. Kun laivat sitten saapuivat Amerikkaan, purkivat ne lastinsa,
saivat uutta rahtitavaraa, pieniä kiviä, papuja, tinasotamiehiä ja
muita esineitä, ja purjehtivat sitten Eurooppaan, mikä kävi kuin tanssi
vaan.
Frits oli omalla puolellaan vatia osoittanut paikan, joka oli
kuvaavinaan hänen satamaansa; ja sinne oli nyt Marian puhallettava
alukset. Mutta tämä ei aina tahtonut onnistua. Monasti menivät laivat
oikealle, toisinaan taas vasemmalle, ja Frits sanoi silloin laivoissa
olevan huonoja matruuseja, jotka eivät osaa ohjata niitä.
Mutta silloin Maria suuttui ja sanoi luulevansa, että merellä oltaessa
ei voida nähdä maata eikä tietää, minne ohjataan, ja sen vuoksi saadaan
kulkea, mihin tuuli vaan vie.
Mutta tätä vastusti kaikin mokomin Frits, joka vakuutti tarvitsevansa
vain katsoa aurinkoa tietääkseen heti, mihin suuntaan kuljetaan.
Tähän vastasi Maria, että koska hänen kohdataan on pilvistä, ei hän
voi nähdä, missä aurinko on, ja sen vuoksi saavat hänen laivansa mennä
minne tuuli niitä vie.
»No, lapseni», kysyi isä, kun hän illalla vihdoinkin tuli heidän
luoksensa, pitäen pikku Mariaa polvellaan ja Fritsin ollessa vastapäätä
— »millä olette huvitelleinneet tänään? Olette kai ensinnäkin lukeneet
läksynne kunnollisesti, toivon minä?»
»Olemme, isä», vastasi Frits. »Ja sitten olemme _olleet laivasilla_ ja
kulkeneet yli Atlantin valtameren.»
»Sepä oli mainiota. No, ettekö kertaakaan ole kärsineet haaksirikkoa?»
»Haaksirikko, mikä se on, isä?» kysyi Maria.
»Haaksirikoksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään sitä, kun laiva joko
ajaa karille, meressä olevalle kalliolle, taikka vahingoittuu myrskyssä
niin pahoin, että se tulee vettä täyteen ja uppoaa, samalla tavoin kuin
pähkinänkuori eilen illalla.»
»Onko meressä kallioita?» kysyi Frits. »Mistä ne tulevat?»
»Ne ovat samaa mitä saaretkin», vastasi isä, »nimittäin korkeita
Vuorenhuippuja meressä, jotka kuitenkaan eivät ole _niin_ korkeita,
että pistäytyvät korkealle merenpinnan yläpuolelle, niin että voivat
muodostaa saaren. Muutamat niistä ulettuvat aivan lähelle pintaa;
toiset pistäytyvät pinnan yläpuolelle ainoastaan sen verran, että töin
tuskin voi nähdä niitä. Jos nyt laiva ajaa tuollaiselle kalliolle, niin
vahingoittuu se luonnollisesti pahoin; ja jos se saa läven pohjaansa
ja tulee vettä täyteen, niin sanotaan, että se on _ajanut karille_ eli
kärsinyt haaksirikon. Siis, jos teidän laivanne tänään ovat uponneet,
niin ovat nekin kärsineet haaksirikon.»
»Niin, nyt ymmärrän», sanoi Frits. »Mutta Maria ei osannut oikein
ohjata laivojansa, vaan kulki milloin koilliseen, milloin lounaaseen.»
»Todellako?» vastasi isä nauraen. »Silloinpa ei hänellä tainnut olla
kunnon kompassia laivassa.»
»Onko laivoilla kompasseja?» kysyi Maria innokkaasti.
»Onpa kylläkin, lapseni. Eihän kompassitta voitaisi merellä olevassa
laivassa, pilvisäällä ja kun ei voida nähdä aurinkoa, mitenkään tietää,
kuinka ja mihin on ohjattava.»
»Ovatko kompassit tehdyt samalla tavoin kuin se, jonka isä näytti
meille?» kysyi Frits.
»Ovat», vastasi isä; »ne ovat ainoastaan hiukan — suuremmat ja paremmat
sekä huolellisemmin tehdyt. Kun laivat kerran ovat ulkona aavalla
merellä — kuten jo kerran olen teille selittänyt — eivät ne enään voi
nähdä maata; ja yön pimeydessä tai niinä päivinä, jolloin ei aurinko
ole näkyvissä, ei kompassin avutta ollenkaan voitaisi tietää, mihin
suuntaan purjehdittaisiin. Sen vuoksi merimiehet ottavat kompassin
mukaansa; ja nähtyään kartalta, että se maa, johon he purjehtivat, on
esim. suoraan lännessä, luoteessa tai lounaassa, niin noudattavat he
kompassia, joka tarkoin sanoo heille, mistä nämä ilmansuunnat ovat
löydettävissä; ja sillä tavoin Voivat he pimeänä yönäkin turvallisesti
jatkaa matkaansa.»
»Sepä mainiota!» huudahti Frits. »Jos minä joskus lähden merelle, niin
otan minäkin kompassin mukaani.»
»Sitä sinä tuskin tulisit tarvitsemaan», vastasi isä. »Kompassia
tarvitsee ainoastaan se, joka pitää perää, ja kompassi on siellä
kiinnipantu niin, että ruorimies aina voi sen nähdä.»
»Mutta kuinka meneteltiin silloin, kun ei vielä ollut mitään
kompassia?» kysyi Frits.
»Silloin luultavasti rohjettiin vain harvoin lähteä aavalle merelle
ja saatiin tyytyä purjehtimaan rannikkoja eli merenrantoja pitkin.
Vielä meidän päivinämme on kaukaisissa maanosissa useita villejä
kansanheimoja, joilla ei ole kompassia, mutta jotka siitä huolimatta
purjehtivat kaukana merellä, saarelta toiselle. Ne noudattavat päivisin
aurinkoa ja öisin tähtiä tai kuuta.»
»Kuinka ne sen voivat tehdä, isä?» kysyi Frits. »Toinen tähtihän on
aivan toisen kaltainen. Kuinka voivat ne siis tähdistä nähdä, missä on
pohjoinen, missä etelä?»
»Luulen, ett’et ymmärtäisi minua, poikani, jos koettaisin selittää
tämän», vastasi isä. »Kun tulet vanhemmaksi, saat kyllä oppia, kuinka
tahdillakin on määrätty asemansa ja ratansa, ja kuinka jo sen vuoksi
voidaan niitä noudattaa, kunhan vaan hiukan lähemmin tunnetaan ne, tai
ainakin osa niistä.»
»Mutta, eikö totta, isä, että kuukin pysyy paikoillaan?» kysyi Maria.
»Ei, pieni tyttöseni», vastasi isä. »Kuu on tähti, joka kuuluu maahan
ja alati liikkuu maan ympäri. Mutta kuu ei liiku ainoastaan maan
ympäri, se kulkee myöskin auringon ympäri ja saa siltä valonsa.
»Meidän maapallollamme, tai oikeammin sillä pallolla, jonka olemme
antaneet kuvata maata, olemme äsken havainneet syyn, minkä vuoksi päivä
ja yö vaihettelevat keskenänsä. Sillä puolella, joka on kääntyneenä
aurinkoon päin, on näet päivä, toisella yö. Samoin on kuunkin laita.
Se osa, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on valoisa; ja kun tämä
valoisa osa kokonaan on kääntyneenä meihin päin, niin näemme kuun koko
puoliskon valaistuna, ja me sanomme silloin, että on _täysikuu_.
»Kuun täysi puolisko on nyt tosin aina valoisa. Mutta kun me täällä
maan päällä emme aina voi nähdä koko tuota kirkasta valaistua puolta,
Vaan aurinko vuorotellen valaisee milloin toista, milloin toista puolta
kuupallosta, niin seuraa siitä, että me, säännöllisillä väliajoilla,
näemme yhä vähemmän kuun valoisasta osasta. Ottakaamme vielä kerran
pallo, joka nyt saa kuvata kuuta; lamppu kuvaa aurinkoa, ja me olemme
maan päällä. Mene hetkiseksi maahan, Maria, että saan nousta ylös.
Tulkaa nyt molemmat lähelle minua, niin pidän palloa siten, että me
täällä maan päällä joudumme sen ja auringon väliin. Katsokaa, nyt
luo aurinko täyttä valoansa yli kuun; mutta jos siirrän sen vähän
tuonnemmaksi, niin huomaamme jo, että osa kuusta tulee pimeäksi. Siihen
aurinko siis ei paista; ja kun me voimme nähdä ainoastaan sen osan
kuusta, joka on valoisa, niin ei tämä pimeä osa ole näkyvissämme yöllä.
Jos nyt käännän palloa eli kuuta vielä enemmän, niin että joudumme
enemmän sen taakse, niin on suurimmaksi osaksi käännettynä meihin päin
ainoastaan pimeä puoli, jota emme yöllä voi nähdä. Sen vuoksi näemme
ainoastaan kapean kaistaleen, jota aurinko vielä valaisee; ja kun kuu
niinikään on pyöreä, niin saa tämä kaistale juuri kuin sirpin muodon.
Kun nyt kuu on siirtynyt vielä enemmän, niin että me, ollessamme
kääntyneinä aurinkoon päin, olemme sen takana, niin emme ollenkaan voi
nähdä mitään osaa kuusta valaistuna, emmekä siis myöskään yöllä nähdä
sitä taivaalla, koska valaistu osa on kääntyneenä meistä poispäin. Sitä
mukaa kun kuu nyt siirtyy siirtymistään, on se uudelleen ensin kapean
viirun näköinen, jota me nimitämme _uudeksi_ _kuuksi_, sitten yhä
enemmän, kunnes näemme puolet siitä kirkkaasti valaistuna, s.o. näemme
sen puolikuuna, jota nimitetään _ensimäiseksi neljännekseksi_.
»Lopuksi, kun jälleen olemme kuun ja auringon välissä, voimme nähdä
koko auringon kirkkaasti valaiseman kuunpuolikkaan; toisin sanoen, kuu
näyttää silloin pyöreältä kuin aurinko, kirkkaalta ja säteilevältä, ja
silloin on meillä uudelleen _täysikuu_.»
»Mutta», huomautti Frits nauraen, »jos isä pitää palloa tuolla tavoin,
niin että varjo isän päästä lankeaa siihen, niin tulee kuu silloinkin
pimeäksi, emmekä me saakaan täysikuuta.»
»Siinä olet vallan oikeassa», vastasi isä; »siiloin me saamme
_kuunpimennyksen_.»
»Kuunpimennyksen!» huudahtivat molemmat lapset ihmeissään.
»Niin, juuri kuunpimennyksen. Minähän esitän maata; kun nyt siis maa
on ihan suorassa linjassa auringon ja kuun välillä, niin että se luo
varjonsa kuuhun, tulee tämä sen kautta pimeäksi. Kuunpimennys ei siis
ole muuta, kuin että maan varjo lankeaa suoraan kuuhun.»
»Mikä sitten on auringonpimennys, isä?.» kysyi Maria.
»Auringonpimennys, lapseni, syntyy samasta syystä», vastasi isä. »Kun
maan ympäri kulkeva kuu joutuu suoraan meidän ja auringon väliin, niin
etteivät auringonsäteet enään voi langeta maahan, tulee meille pimeä
niin pitkäksi aikaa kuin kuu tällä tavoin on maan ja auringon välissä,
ja meillä on silloin se, jota me nimitämme auringonpimennykseksi. Mutta
taivaan avaruus on suuri, lapseni, ja kun kuun täytyy tulla aivan
linjaan maan ja auringon Välille taikka maan samoin auringon ja kuun
välille, jotta voi tulla täydellinen auringon- tai kuunpimennys, niin
tapahtuu vain hyvin harvoin, että meillä on sellaisia.»
»Mutta miksi sitä nimitetään, kun aurinko joskus joutuu kuun ja maan
väliin?» kysyi Maria.
»Se ei milloinkaan voi tapahtua, lapseni», vastasi isä hymyillen.
»Aurinko on hyvin etäällä meistä; ja kun maa ja kuu aina yhdessä,
määrätyn matkan päässä, kulkevat auringon ympäri, ei tämä myös voi
koskaan joutua niiden välille.
»Mutta tämä on kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää kuusta; ja
ainoastaan sen tahdon lisätä, että kuu neljässä viikossa [tai, lähemmin
määrättynä, 29 1/2 vuorokautta. _Suoment. muist_.] kerran kiertää maan
ympäri, minkä kautta se sinä aikana, joka kuluu täysikuusta toiseen,
kasvaa ja jälleen säännöllisesti vähenee. Yhtä säännöllisesti nousee se
idästä ja laskee länteen, minkä vuoksi voidaan kuunkin avulla määrätä
nämä ilmansuunnat.
»Näette siis, rakkaat lapset, että niillä ihmisillä, jotka matkustavat
aavalla merellä, ja joita sen vuoksi nimitetään merimiehiksi eli
merenkulkijoiksi, on useita eri tapoja suuntansa määräämiseksi. Meri
on suunnattoman suuri, ja ihmisten täytyy usein matkustaa sillä monta
pitkää päivää, viikkoa ja kuukautta, ennen kun uudelleen saavat maan
näkyviinsä. Usein sattuu myöskin, että taivas usean viikon ajan on
pilvien peittämänä. Mutta tästä huolimatta osaavat merimiehet tulla
toimeen pelkästään pienen kompassin avulla ja ohjata suoraa suuntaa,
minkä kerran ovat määränneet.»
»Kukahan on keksinyt ensimäisen laivan, isä?» kysyi Frits. »Hän on
varmaankin ollut hyvin taitava.»
»Sitä keksintöä ei ole tehty yhdellä kertaa, poikani», Vastasi isä.
»Merenkulkua on varmaankin harjoitettu niin kauvan, kun on ollut
ihmisiä maan päällä, vaikka luultavaa on, ett’ei aluksi ole ollut
mitään kelvollisia veneitä.
»Ne ihmiset, jotka asuivat joen varrella, huomasivat varmaankin, että
puutukit j.m.s. _uivat_ veden päällä; ja ensimäisestä aluksesta,
minkä he rakensivat, tuli sen vuoksi n.k. _lautta_, s.o. muutamia
yhteensovitettuja tukkeja, joilla sitten voitiin joko kulkea jonkun
matkaa jokea pitkin tai päästä muihin maihin. Vielä tänä päivänä
käyttävät muutamat villit kansanheimot Etelä-Ameriikassa sellaisia
lauttoja, joilla ne lähtevät kauvas merellekin.
»Sellainen lautta on kuitenkin, kuten helposti voitte ajatella
mielessänne, hyvin painava, jykevä ja huonokulkuinen, s.o. vaikea saada
etenemään ja ohjata. On siis luonnollista, että vähitellen tultiin
ajatelleeksi parantaa tätä hankalaa alusta ja tehdä se kevyemmäksi.
Kuka ensiksi tuli ajatelleeksi kovertaa puunrunko ontoksi ja sillä
tavoin saada aikaan vene, ei ole tunnettua. Joka tapauksessa olivat
ensimäiset oikeat veneet ontoiksi koverrettuja puunrunkoja, ja monet
villit kansakunnat, m.m. intiaanit, käyttävät vielä tänä päivänä
sellaisia aluksia, tekevätpä niillä mitä suurimpia merimatkojakin.»
»Intiaanit, mitä ne ovat, isä?» kysyi Maria, joka tarkkaavaisena oli
kuunnellut isän puhetta.
»Intiaaneiksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään Ameriikan
alkuasukkaita, jotka jo monta vuosisataa olivat asuneet tässä
maanosassa, ennen kun eurooppalaiset ensi kerran laskivat siellä
maihin. Perheitä, jotka asuvat yhdessä, ja joilla on omat elintapansa,
nimitetään _heimoksi_.
»Mutta palataksemme jälleen aluksiin, on hyvin todennäköistä, että
ensimmäiset oikeat veneet tehtiin paksuista puunrungoista, jotka
koverrettiin ontoiksi, jotta ne helpommin saatiin kulkemaan veden
päällä. Kentiesi niitä ensin työnnettiin eteenpäin seipäällä tai
soudettiin syvemmässä vedessä käsillä taikka puunpalasilla. Mutta
kun huomattiin, että tuuli ajoi edellään jotakin esinettä, joka oli
pätkällään ja kellui veden päällä, niin onhan ajateltavissa, että
tällä tavoin lopuksi juolahti jonkun päähän ajatus pingottaa kangas
tai mitä oli saatavissa, sillä tavoin ottaakseen tuulta. Vielä tänä
päivänä valmistavat monet kansat purjeensa palmikoiduista kaisloista,
oljista tai niinistä. Täten syntyivät purjeet, ja sitten vähitellen
paranneltiin sekä niitä että aluksia. Yksi korjasi sitä, toinen
tätä, ja mitä toisten nähtiin tekevän ja havaittiin hyväksi, sitä
jäljitettiin.