osoittaa sinne, sekä vastapäätä oleva ilmansuunta, s.o. _etelä. Itä_
ja _länsi_ ovat oikealla ja vasemmalla. Mutta pohjoisen ja idän tai
pohjoisen ja lännen tai idän ja etelän tai lännen ja etelän välillä on
vielä melkoinen tila, ja nämä ilmansuunnat saavat nimensä molemmista
pää-ilmansuunnista, joiden välillä ne ovat. Esim. tällä kartalla on
meillä pohjoinen tuolla ylhäällä ja itä täällä oikealla kädellä; mutta
jos nyt tahdomme ilmoittaa tuon kulman, joka on pohjoisen ja idän
välillä, niin nimitämme tätä _itäpohjaksi_. Kun siis tuolla oikealla
olevaa kulmaa nimitetään itäpohjaksi, miksikä silloin sinä, Frits,
nimittäisit vasempaa kulmaa, pohjoisen ja lännen välillä olevaa?»
»_Pohjalänneksi_, vastasi Frits enempää arvelematta.
»Se ei ole aivan oikein», vastasi isä; »sillä me asetamme aina molemmat
pääsuunnat, siis _pohjoisen_ ja _etelän_, viimeksi. _Pohjalännen_
asemesta täytyy sinun sen vuoksi sanoa _länsipohja_. No, sano minulle
nyt, miksi voisit nimittää alempaa kulmaa vasemmalla, sitä, joka on
lännen ja etelän välillä?»
Frits mietti silmänräpäyksen, ennen kun vastasi: »_Länsi-eteläksi_;
onko se oikein, isä?»
»Kyllä, poikani, aivan oikein», vahvisti isä. — »No, entäs toinen
kulma, tämä tässä alhaalla oikealla kädellä, Maria?»
»_Itä-etelä_ [Suomenkielessä käytetään toisiakin nimityksiä, nim.
itä-pohja = koillinen, länsi-pohja = luode, länsi-etelä = lounas ja
itä-etelä = kaakko. Suom. muist.], isä», vastasi pikkutyttö.
»Hyvin, lapseni, nyt olette olleet tarkkaavaiset, ja minä toivon,
ettette unhoita, mitä olette oppineet. Muistakaa vaan, mitä jo kerran
olen teille sanonut, nimittäin että kartalla on pohjoinen ylimpänä,
niin löydätte sitten helposti muut ilmansuunnat. Mutta on myöhä ja
aika mennä levolle. Kun aurinko huomisaamuna jälleen nousee idästä,
on teidän oltava ylhäällä ja reippaat; kun se sitten keskipäivällä on
etelässä, lähdemme tuolle sovitulle huviretkelle.»
KUUDES LUKU.
RETKEILY JOELLA JA LAMMELLA.
Seuraajana päivänä paistoi aurinko lämpimänä ja säteilevänä, ja lapset
riemuitsivat ilosta, kun vanhemmat ikäpuoleen valmistausivat lähtemään
ulos.
Frits ja Maria kiiruhtivat pukeutumaan ja juoksivat pian vanhempien
edellä katua pitkin kohti lähintä kaupunginporttia.
Sinne ehdittyä jättivät vanhemmat valtamaantien ja kulkivat suoraan
joelle, joka virtasi lähellä tuota pientä kaupunkia.
»Minä luulin, että me menisimme lammelle, isä», sanoi Frits, joka
jo alkoi peljätä, että isä ehkä oli unhoittanut, mitä oli luvannut
edellisenä päivänä. Mutta isä vastasi:
»Sinne menemmekin, rakas lapsi. Mutta lampi on hyvän matkan päässä
täältä; ja kun varmaankin äidille ja pikku Marialle kävisi liian
rasittavaksi kulkea tuo pitkä matka edestakaisin, niin luulen, että
mieluummin laskemme jokea alas. Teidän on silloin paljoa helpompi
kävellä takaisin, kun ette ole ennättäneet niin kovin väsyä.»
Lapset olivat tähän tyytyväiset. He eivät vielä milloinkaan olleet
kulkeneet joella ja saattoivat töin tuskin malttaa mielensä, kunnes
heidät oli sijoitettu veneeseen.
Oli kuljettavana ainoastaan lyhyt matka joelle ja pian tavattiin
kalastaja, joka kuljetti pienen perheen erääseen lammen läheisyydessä
olevaan paikkaan. Luonnollisesti oli isän maksaminen miehelle
vaivanpalkkiota.
Joki ei ollut leveä, mutta jotensakin vuolas. Kun vesi ei ollut kovin
syvää, tarvitsi kalastajan käyttää ainoastaan pitkää seivästä, jolla
hän sauvoi venettä eteenpäin.
Kun oli hetkinen kuljettu tällä tavoin, pyysi isä kalastajaa pitämään
venettä keskellä jokea ja antamaan sen seurata virranvuota, jonka
jälkeen hän sanoi lapsille:
»Muistatteko vielä, mitä kerroin eilen, nimittäin ett’emme me täällä
maan päällä voi huomata sen liikuntoa siksi, että kaikki, mitä näemme
ympärillämme, liikkuu samalla kertaa, kun mekin?»
»Kyllä, isä», vastasi Frits, »sen muistan. Mutta täällähän me näemme
varsin selvästi, että me liikumme, eikö totta, isä?»
»Aivan oikein», vastasi, isä »mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että
molemmilla puolillamme olevat rannat eivät liiku samalla kertaa, kun
me.»
»Minusta tuntuu aivan, että me pysymme paikoillamme», sanoi Maria, »ja
että rannoilla olevat puut _juoksevat takaperin_. Kuinka kummallista,
isä!»
»Niin, näetkös, lapseni», vastasi isä, »aivan samoin on meidän maamme
laita: kun me itse liikumme, näyttää meistä siltä, kuin siirtyisi
aurinko taivaankannella, koska se on ainoa meille näkyvä esine, joka
_ei_ liiku. Tiedämmehän, että puut noilla rannoilla ovat juurillaan
kiinni maassa, eivätkä _voi_ liikkua; sen vuoksi ne olemme me, jotka
liikumme. Jotakin samantapaista voimme huomata kuustakin. Kun se
illalla näyttäytyy taivaankannella ja myrskypilvet nopeasti kiitävät
sen ohi, niin näyttää usein siltä, kuin pilvet pysyisivät paikoillaan
ja kuu, joka kuitenkin liikkuu ainoastaan perin hitaasti, kiitäisi
pilvien läpi huimaavaa vauhtia. — Mutta pitäkääpä nyt kädet silmien
edessä tarkoin. — Kas noin. — Voitteko vieläkin nähdä jotakin?»
»Emme, isä», vastasivat molemmat lapset yhtaikaa.
»No, tunnetteko sitten, että me liikumme?»
»Emme; nyt olemme kokonaan liikkumatta», vakuutti Frits.
»Vai niin, vai olemme?» vastasi isä hymyillen. »Ota pois kätesi, niin
saat nähdä, että me kuljemme nyt yhtä nopeasti kuin ennenkin.»
»Niin; mutta jos pidän kädet silmieni edessä, niin en tunne mitään»,
sanoi Frits.
»Se on juuri siksi, että sinä et näe mitään ulkopuolellasi olevia
esineitä, joista voisit huomata, että me liikumme. Kun aurinko, jonka
tiedämme pysyvän paikoillaan, näyttäytyy taivaankannella, voimme siitä
nähdä, että _me_ liikumme samalla kun maakin liikkuu. Mutta kun taivas
on pilvien peitossa tai kun vallitsee sumu, niin ei meillä täällä maan
päällä olekaan mitään ulkonaista esinettä, josta voimme nähdä, että me
liikumme; ja meistä tuntuu silloin, kuin olisimme aivan paikoillamme.»
Kalastaja oli nyt uudelleen tarttunut sauvoimeen ja sauvoi venettä niin
nopeasti eteenpäin, että vaahto pärskyi keulassa.
»Hei! kuinka se kulkee», riemuitsi Frits. »Jos joku tahtoisi rantaa
pitkin seurata mukana, niin saisipa hän juosta kelpo tavalla. Kas,
kuinka puut kiitävät meidän ohitsemme! Maria oli aivan oikeassa,
näyttää tosiaankin siltä, kuin kiitäisivät ne ohitse. Ja katsokaa,
kuinka vesi koskena kohisee ja kyntää oikeita vakoja! Oi, kuinka
kaunista!»
»Näitä nimitetään _hyöky-aalloiksi_», selitti äiti hymyillen. »Täällä
eivät aallot ole kovinkaan suuria; mutta jos joskus pääsisitte merelle,
niin saisitte nähdä paljon suurempia aaltoja.»
»Onko äiti milloinkaan ollut merellä?» kysyi Maria.
»Olen, lapseni», vastasi äiti. »Sinun ollessasi vielä pieni
pikkarainen, matkustimme me, isä ja minä, eräälle saarelle, jonka nimi
on Helgolanti.»
»Missä Helgolanti on, isä?» kysyi Frits.
»Pohjanmeressä, poikani», vastasi isä.
»Matkustiko äiti silloinkin tällaisessa pienessä veneessä?» kysyi Maria.
»En, lapseni», vastasi äiti, »paljon suuremmassa veneessä. Mutta
siitä saa isä kertoa myöhemmin. Nyt olemme kohta siinä paikassa,
johon isä on luvannut meidät viedä. Näettekö pajupensaiden läpi tuota
vaaleanpunaista kattoa? Se on niin kutsuttu kalastajamaja; se on aivan
tuon suuren lammen rannalla, ja siellä me juomme kahvia ja syömme
leivoksia.»
»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä.
»Sitten saan Fritsin kanssa taas leikkiä rannalla ja etsiä raakkuja ja
kukkia, ja sitten isä poimii muutamia noista kauniista- valkoisista ja
keltaisista lumpeen kukista, jotka pistäytyvät näkyviin lammesta.»
Sillä aikaa kulki vene nopeasti eteenpäin jokea pitkin, ja pian oltiin
maallenousupaikan luona, jonka jyrkästä rannasta johtivat ylös pienet,
mukavat raput.
N.k. kalastajamaja oli huvittelupaikka, johon sen kaupungin asukkailla,
missä Fritsin ja Marian vanhemmat asuivat, usein oli tapana lähteä
kahvia juomaan ja soutelemaan lammelle. Talo oli muutaman sadan
askeleen päässä joesta, josta lampikin sai vetensä.
Ennen kun mentiin sisälle, vei isä molemmat sisarukset paikalle, johon
oli kaivettu kapea kaivanto, jonka kautta johdettiin osa joen vedestä
lampeen. Lampi täyttyi tällä tavalla, ja se vesi, mikä ei mahtunut
siihen, johdettiin pois toiselta puolen, aivan kuten isä jo oli
kertonut heille.
Pienessä, hymyilevässä puutarhassa, joka oli rakennuksen edessä, istui
jo useita vieraita pöydän ääressä, ja suuri joukko lapsia juoksenteli
puutarhassa, leikkien haukkaa ja kyyhkystä. Frits tapasi heidän
joukostaan muutamia koulutovereja, ja hän ja Maria pyysivät vanhemmilta
luvan saada leikkiä heidän kanssansa.
Sen saivat he varsin kernaasti, ja lapset huvittelivat nyt parhaansa
mukaan vähintäänkin tunnin ajan. Mutta luonnollisestikaan eivät he
silti unhoittaneet kahvia ja leivoksia; — ja tässä kalastajamajassa
olikin oikein oivallisia leivoksia tarjona.
Vanhemmat olivat tällä välin tulleet katsomaan lapsia, miten he
leikkivät, kunnes nämä vihdoin lakkasivat siitä ja rupesivat poimimaan
raakkuja ja kukkia. Muutamat tytöistä osasivat sitoa seppeleitä
kukista; pojat juoksivat tai hyppäsivät kilpaa, ja ken parhaiten juoksi
tai hyppäsi, sai seppeleen palkinnoksi.
Frits saattoi juosta hyvin nopeasti ja oli myös saanut erittäin kauniin
seppeleen, josta hän oli varsin ylpeä. Olihan hän kunniallisesti
ansainnut sen, ja kaikki, minkä itse ansaitsemme, lahjoittaa meille
paljon suurempaa tyydytystä kuin se, minkä saamme lahjaksi.
Useat perheet olivat tällä aikaa vuokranneet veneitä ja liikuskelivat
nyt lammella. Kun Fritsin ja Marian isä tiesi, että hän sillä
valmistaisi heille suuren ilon, otti hänkin veneen.
Siitä syntyi sanomaton riemu, kun Frits ja Maria nyt saivat astua
veneeseen ja lähteä itse poimimaan noita kauniita keltaisia ja
valkoisia lumpeita. Pian oli heillä suuri vihko näitä kukkia. Mutta
heidän täytyi olla sangen varuillaan, kun he poimivat niitä; sillä
lumpeet olivat hyvin lujasti kiinni pitkissä, sitkeissä varsissa, ja
Frits oli kerran putoamaisillaan laidan yli veteen. Maria silloin
kovasti peljästyi; ja joka kerta, kun Frits sitten kumartui laidan yli
tavoittaakseen kukkaa, piti hän häntä lujasti kiinni takinliepeestä.
Kun oli poimittu kukkia tarpeeksi, tahtoi Frits koettaa soutaa venettä.
Soutaja suostui tähän mielellään; mutta Frits ei ensi kokeessa
onnistunut. Siitä, joka istui katselemassa, näytti soutaminen helpolta
asialta; eikä soutajakaan näyttänyt tuntevan itseään vähintäkään
rasittuneeksi soutamisesta. Mutta kun Fritsin itsensä piti koettaa, ei
se tahtonut onnistua.
Siten on monen asian laita tässä maailmassa; ne näyttävät niin
yksinkertaisilta, mutta kuitenkin vaativat ne jonkinlaista taitavuutta
tai ainakin jonkun verran harjoitusta, sanalla sanoen, tarpeellista
kätevyyttä. Jos kerran sitä on saavutettu, niin työ kyllä menestyy;
mutta sen vuoksi on itse tartuttava kiinni, muuten ei opita koskaan.
Niin tässäkin. Frits oli niin kauvan katsellut, että hän lopuksi uskoi
osaavansa asian ilman muuta. Mutta kun hän tarttui airoon, ei siitä
tahtonutkaan tulla niin mitään; ja vasta kun kalastaja muutamia kertoja
oli hänelle perusteellisesti näyttänyt, miten se oli tehtävä, ja hän
itse koettanut useampia kertoja, käsitti hän asian ja huomasi nyt,
ett’ei kaikki ole niin helppoa, kuin miltä näyttää.
»Nyt ymmärrät kyllä», sanoi isä, »kuinka menetellään, kun venettä
kuljetetaan eteenpäin airon avulla. Se tapahtuu samalla tavalla, kuin
milloin uidaan, vaikka silloin ne ovat käsivarret ja jalat, jotka
toimivat airoina. Kun soudat ja kuljetat airoa lappeellaan veden läpi,
niin painaa se vettä vastaan ja työntää kelluvaa venettä eteenpäin.
Mutta jos sitävastoin viet airon terävällä syrjällään veden läpi,
menee se sen läpi liian helposti, voidakseen ajaa venettä eteenpäin.
Se ei näet kohtaa vastusta, eikä sen vuoksi voikaan käyttää voimaansa.
Airon lapa sitävastoin koskettaa paljon enemmän veteen samalta kertaa,
eikä siis voi yhtä helposti halkoa sitä ja ajaa sen kautta venettä
eteenpäin. Mutta tule nyt tänne, niin näytän sinulle, kuinka veneessä
_pidetään peräät_.»
_»Pidetään perää_, isä — mitä se on?» kysyi Frits.
»Perän pitäminen veneessä on», vastasi isä, »kun sille annetaan
määrätty suunta. Se voi tosin näin pienessä veneessä, kuin tämä
on, tapahtua airoillakin; mutta se käy paljoa helpommin pienen,
tähän perään kiinnitetyn liikkuvan laudan avulta, jota nimitetään
_peräsimeksi_ eli _ruoriksi_. Tämän taidon ovat ihmiset oppineet
tutkimalla kaloja, jotka kaikki hyvältä Luojalta ovat saaneet leveän
pyrstönsä sellaiseksi peräsimeksi. Sitä mukaa kun ne kääntävät tätä
peräsintä oikealle tai vasemmalle, saa niiden ruumis sen suunnan, johon
ne haluavat liikkua.
»Katsohan, poikani, jos nyt painan tätä pientä peräsintä vasemmalle,
s.o. ohjaustankoa oikealle, niin täytyyhän veden puristua sitä vastaan,
eikö niin? Vesi siis pysähtyy ja työntää sitä osaa veneestä, missä
peräsin on, jonkun verran taaksepäin eli oikealle. Mutta kun veneen
takaosa poikkeaa oikealle, niin täytyy etuosan mennä vasemmalle. Jos
sitävastoin painaa peräsintä oikealle, s.t.s. ohjaustankoa vasemmalle,
niin puristuu vesi _oikeata_ kylkeä vastaan ja painaa perää vasemmalle,
siis täytyy keulan mennä oikealle. Siis, toistaakseni asian, jos painan
peräsintä vasemmalle, niin kääntyy myöskin veneen keula vasemmalle;
jos painan sitä oikealle, niin menee keula eli kokka, joksi sitä myös
nimitetään, samoin oikealle. Jos sitävastoin pidän peräsimen vallan
suorassa, niin että vesi aivan tyynesti ja hiljaa voi virrata ohi sekä
oikealta että vasemmalta, ei peräsimellä luonnollisesti ole mitään
vaikutusta, ja vene kulkee silloin suoraan eteenpäin.
»Sen vuoksi onkin vene, kuten tämä, rakennettu melkein kalan
muotoiseksi, pitkäksi ja edestä suipoksi, että se helpommin voi halkoa
vettä. Molemmilla puolilla olevat airot vastaavat kalan eviä, peräsin
sen pyrstöä.
»Mutta nyt, lapset, luulen olevan ajan ajatella kotimatkaa», sanoi
äiti. »Aurinko on jo jotensakin alhaalla, ja meillä on pitkä matka
kuljettavanamme.»
Lapset olisivat kyllä mielellään tahtoneet soudella lammella vielä
hetkisen, ja etenkin oli Fritsin vaikea jättää peräsintä, jonka isä
oli hänelle antanut. Mutta vanhemmat tietävät aina, mikä on parasta
heidän lapsilleen; ja yhtä paljon kuin Fritsin ja Marian vanhemmat
olivat päivällä nähneet vaivaa valmistaakseen lapsilleen huvitusta,
yhtä paljon huolehtivat he nyt siitä, ett’eivät pienokaiset joutuisi
alttiiksi kostealle yö-ilmalle ja sen kautta tulisi sairaiksi.
Isä antoi sen vuoksi Fritsin ohjata maihin. Frits koetti pitää venettä
määrätyssä suunnassa; mutta se ei tahtonut hänelle onnistua. Milloin
ohjasi hän liiaksi oikealle, milloin liiaksi vasemmalle, niin että isän
lopuksi täytyi häntä auttaa.
Vihdoinkin oltiin maallenousupaikan luona. Isä maksoi kalastajalle
hänen vaivoistaan ja veneestä, ja sitten kulki tuo pieni perhe
valtamaantietä pitkin hitaasti takaisin kaupunkiin.
SEITSEMÄS LUKU.
SUURET ALUKSET JA TAITEN NIILLÄ KULJETAAN.
Lapset juoksivat iloisina vanhempien edellä. Niin kauvan kun aurinko
vielä paistoi, lentelivät perhoset liipottelevin siivin, eivätkä Frits
ja Maria voineet tarpeekseen ihailla näitä eläimiä ja niiden koreita,
kirjavia värejä. Mutta kun aurinko laski, olivat perhosetkin poissa;
arvatenkin etsivät ne pieniä vuoteitansa kukista, puista tai ruohoista.
Ainoastaan valkoiset päiväperhoset parveilivat vielä poppelien
ympärillä ja leikkivät haukkaa ja kyyhkystä, aivan kuten Frits ja Maria
aikaisemmin olivat tehneet kalastajamajan puutarhassa.
Turilaatkin elostuivat ja lensivät suristen puusta toiseen.
Ihmiset, jotka kaiken päivää olivat oleskelleet ulkona Jumalan
vapaassa, ihanassa luonnossa, vaelsivat nyt takaisin kaupunkiin, omaan
kotiinsa. Ainoastaan silloin tällöin kohtasi muutamia kulkijoita,
jotka arvatenkin asuivat lähimmässä kylässä, ja joilla oli ollut
joitakin asioita toimitettavana kaupungissa. Nämä vaeltajat tervehtivät
ystävällisesti, kulkiessaan ohitse, ja kiiruhtivat eteenpäin pitkin
askelin, arvatenkin ollen innokkaita hekin pääsemään kotiin.
Käveltyään hetkisen kohtasivat ystävämme miehen, joka veti vähäisiä
rattaita. Rattailla oli kaikenlaisia talouskapineita, sänkyvaatteita,
pannuja ja patoja, ja kaiken tämän keskellä, parin tyynyn välissä,
istui pieni, korkeintaan kahden vuoden ikäinen tyttö. Rattaiden
vieressä käveli nainen, joka kantoi aivan pientä lasta käsivarrellansa;
naisen jäljestä tuli vielä kaksi lasta, poika ja tyttö, jotka hyvin
saattoivat olla Fritsin ja Marian ikäisiä. Lapset olivat tosin
siististi, mutta yksinkertaisesti puetut. He kulkivat käsi kädessä,
mutta eivät leikkien ja vanhempien edellä, kuten Frits ja Maria, vaan
niiden rattaiden perässä, joita isä veti, ja joilla heidän pieni
sisarensa ajoi.
Molemmat lapset tervehtivät ohikulkiessaan ystävällisesti; ja kun Frits
ja Maria pysähtyivät heitä katselemaan, pysähtyi mieskin rattainensa
ja veti nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen hikeä otsaltansa. Rattaat
olivat kaiketi raskaat, ja miesparka oli ponnistanut voimiansa, niin
että hänen oli tullut kuuma.
Fritsin ja Marian vanhemmatkin olivat tällä välin tulleet paikalle,
toivottivat hyvää iltaa ja kysyivät, minne noin myöhään aijottiin mennä
pienten lasten kanssa.
»Me olemme matkalla lähimpään kylään, jonne olemme arvelleet ehtivämme
tänään», vastasi mies. »Kaupungin ravintoloissa on niin kallista;
kylässä voimme saada yösijan paljon halvemmasta maksusta.»
»Te ette siis asu kylässä?» kysyi isä.
»Emme», vastasi mies, »meillä ei nykyään ole mitään asuntoa. Me
tulemme kaukaa ja olemme menossa vielä kauvemmaksi. Me olemme matkalla
Ameriikkaan.»
»Ameriikkaan!» huudahti äiti sääliväisestä; — »näin pienten lasten
kanssako?»
»Niin, se on kyllä vaikeata», vastasi vaimo. »Mutta sen täytyy
tapahtua, ja Jumala kyllä auttaa meitä.»
»Mutta miksi sitten ette ole mieluummin matkustaneet rautateitse?»
kysyi isä. »Niin pitkälle kulkeminen on sentään kovin vaivaloista
teidän vaimollenne ja lapsillenne.»
»Niin, sitä se kyllä on», vastasi mies; »mutta rautateitse
matkustaminen tulee niin kalliiksi, ja sitäpaitsi olemme oikaisseet
melkoisen matkan noiden vuorten ylitse. Vähäisen omaisuutemme
tarvitsemme välttämättömästi,- voidaksemme ostaa itsellemme hiukan
maata Ameriikassa. — Mutta tulee myöhä», lisäsi mies, »ja meidän täytyy
toimia niin, että pian pääsemme katon alle, jotta lapset saavat levätä.»
Isä kopeloi taskustaan rahakukkaroa ja aikoi antaa miehelle hiukan
apua, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi.
»Paljon kiitoksia hyvyydestänne», sanoi hän, »mutta kerjätä emme tahdo.
Ei meillä paljoa ole, mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä me kyllä
tulemme toimeen.»
»Hyvä, ystäväni», sanoi isä ystävällisesti. »Mutta siinä tapauksessa
minä annan sen teidän lapsillenne, jotta he Ameriikkaan saapuessansa
voivat ostaa jotakin. Teette minulle suuren ilon, jos sallitte lasten
Vastaanottaa minun pienen lahjani.»
Näin sanoen painoi isä kultarahan pikku tyttösen käteen ja sanoi:
»Ja nyt toivotan teille onnellista matkaa ja Jumalan siunausta kaukana
vieraassa maassa.»
Mies tahtoi kiittää; mutta vanhemmat nyökkäsivät hyvin ystävällisesti
jäähyväisiksi ja kulkivat sen jälkeen nopeasti eteenpäin kaupunkiin
vievää tietä, Fritsin ja Marian seuraamina.
»Isä», sanoi Maria, sitten kun oli jonkun verran etäännytty rattaista,
»aikooko mies kulkea meren yli pienillä vaunuillansa?»
»Ei, lapseni», vastasi isä, »meren yli ei voida matkustaa vaunuilla.
He kulkevat maitse ainoastaan lähimpään satamakaupunkiin; siellä
täytyy heidän astua suureen laivaan, joka sitten vie heidät meren yli
Ameriikkaan.»
»Mikä on satamakaupunki, isä?»
»Satamaksi», vastasi isä, »nimitetään meren rannalla olevaa paikkaa,
tai joen suussa olevaa eli sitä paikkaa, missä joki juoksee eli laskee
mereen, ja jossa suurilla laivoilla on turvallinen ankkuripaikka.
Meren ranta eli, kuten sitä nimitetään, _merenrannikko_ ei kaikkialta
ole tasainen ja sileä; on olemassa paikkoja, missä maa ulkonee
jonkun matkaa mereen, ja toisia, missä meri tunkeutuu syvälle
maahan ja näyttää suurelta lammelta, josta pian pääsee maihin. Kun
sellaisessa paikassa on niin syvä vesi, että suuri laiva voi siinä
kulkea, nimitetään sitä satamaksi; ja jos sitten kaupunki rakennetaan
läheisyyteen, nimitetään sitä satamakaupungiksi.
»Mutta nyt olemme jälleen kaupungissa; täällä ajetaan paljon vaunuilla,
olkaa sen vuoksi varuillanne, lapset, ett’ei teidän ylitsenne ajeta.
Juotuamme teetä tänä iltana, minä selitän kaikki, mitä haluatte tietää.»
Lapset voivat tuskin malttaa mielensä illalla; se, mitä se jo olivat
kuulleet suurista laivoista ja meren yli matkustamisesta, oli
saattanut heidät mitä suurimmassa määrin uteliaiksi. Samoin tahtoivat
he kernaasti tietää, kuinka nuo ihmisraukat pienine lapsinensa
voivat matkustaa niin kauvan laivalla, kunnes saapuvat Ameriikkaan;
ihmettelivät, soutaako isä koko matkan ja istuuko hänen pieni poikansa
perää pitämässä. Frits tiesi nyt omasta kokemuksestaan, ett’ei tämä
ollut niinkään helppoa; ja se pieni poika, jonka oli määrä vanhempiensa
kera matkustaa Ameriikkaan, ei ollut häntä vanhempi.
»No, poikani», sanoi isä, sitten kun vihdoinkin oli syöty illallista ja
ruo'at oli korjattu pöydältä, »mitä muuta sinä nyt tahtoisit tietää ja
toivoisit minun selittävän?»
»Isä on sanonut», vastasi Frits, »että meri on hirveän suuri, ja että
Ameriikka on hyvin kaukana. Sanokaa, isä, täytyykö miehen yhtämittaa
soutaa koko matkan? Missä nukkuvat lapset öisin, ja mitä silloin
tehdään, kun sataa?»
»Rakas lapsi», vastasi isä, »et saa luulla, että laiva, jolla meren yli
kuljetaan, on rakennettu samoin kuin se vene, jolla _me_ tänään olimme
soutelemassa. On olemassa laivoja, jotka ovat täydellisesti talojen
suuruisia, ja joissa monet ihmiset voivat matkustaa samalla kertaa.»
»Talojen suuruisia!» huudahti Frits. »Ja katolla varustettujako, isä?»
»Niinpä kyllä, mutta ei tiilistä tehdyllä, Vaan puukatolla. Lujia
lautoja sovitetaan taajaan yhteen, niin ettei vesi voi tunkeutua läpi;
ja sellaista kattoa nimitetään _kanneksi_.»
»Mutta kuka jaksaa soutaa niin suurta laivaa?» kysyi Maria.
»Ei sitä soudetakaan», Vastasi isä; »se on _tuuli_, joka ajaa laivaa
eteenpäin. Mutta tehdäksemme tämän havaannolliseksi, tahdomme pyytää
äidiltä lainaksi vedellä täytetyn vadin, niin minä sillä aikaa laitan
kuntoon suuren laivan.»
»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten
me istuudumme siihen ja matkustamme kaikki tyynni Ameriikkaan.»
»Vatiinko tarkoitat?» kysyi Frits nauraen; — »niin, kylläpä silloin
pääset kauvas!»
Äiti oli sillä välin kannattanut sisälle vadin, joka oli puoliksi
täytetty vedellä. Vati asetettiin pöydälle; ja kaivatun laivan sijasta
otti isä esille suuren saksanpähkinän puolikkaan, jonka asetti veteen.
»Mutta eihän tämä ole mikään suuri laiva, isä», sanoi Maria.
»Siinä kyllä olet oikeassa, lapseni», vastasi isä. »Ymmärtänet myöskin,
ettei suurta laivaa voisi hevin asettaa tällaiseen vatiin. Laskin vain
leikkiä, kun puhuin suuresta laivasta. Tämän saksanpähkinän avulla minä
kuitenkin selitän teille, mitä tarkoitan.