PAPPI.
Hulluus kuinka valtahansa saada
voi naisen, muuten hiljaisen ja viisaan?
Ianthe tulee.
TEMPPELIVARTIJA.
Kas siinäpä sa tulet, koristeltu,
käy tänne luoksemme. Miks eilettäin
niin myöhään valvonut oot.
PAPPI.
Kaikesta
mit' tääll' on pahaa tapahtunut, aina
sa olet tiennyt; joko osallisna
oot siihen ollut taikka vienyt on
sun uteliaisuus sen yhteyteen.
Nyt ilmoitetaan, että viime yönä
on epäiltävää liikett' ollut täällä,
tään tornin luona; vartija myös sun
on puettuna yöllä tavannut,
kun kaikki muut jo nukkui. Siksi suoraan
sa tälle tässä tunnusta, mit' tiedät.
(Lähtee.)
IANTHE
Ah jumalien nimeen, herra —
PAPPI (kääntyen poistuessaan puhumaan).
Jätä
sa jumalat ja huoli pidä siitä,
ett' edes ihmisiä tyydyttää voit.
IANTHE.
En mitään tiedä minä. Liikettä
ma kuulin. Joku tuli, poistui taasen.
Yö oli viileä. Luon' oven hetken
ma kuuntelin jai menin levolle.
TEMPPELIPALVELIJA.
Luon' oven? Sinut käytävästä yöllä
ma tapasinhan, Heron huoneen luota.
IANTHE.
Ma pelkäsin ja Herolta myös tahdoin
ma kysyä, hän mitään kuullut oisko
ja pelkäsikö hänkin.
PAPPI (uudelleen lähestyen heitä).
Sanon sulle,
sun täytyy kaikki mulle tunnustaa.
Sun epäröintäs todistaa, ett' tiedät
sa jotain kertoa.
(Hero tulee.)
HERO.
Mit' täällä? Miks
me tänne kutsuttiin?
PAPPI.
Ianthe, jonka
sa tunnet niinkuin minä, tääll' on; häntä
on syytetty, ett' ois hän öiseen aikaan —
HERO.
Hänt' turhaan varmaan epäillään.
PAPPI.
Sa tiedät?
HERO.
Ma tiedän, herra, että ihmisten
on tapa toisiansa syyttää — ja
tuo mies ei liene viisas —
PAPPI.
Varmaa on
ett' tornissa on ollut vieras.
HERO (hetken vaitiolon jälkeen).
Herra,
siis varmaan joku ylimaallinen.
Oot itse kertonut sa jumalien
luo ihmisien tulleen. Ledan luo
ja tarkoin vartioidun Danaen
niin tuli jumala; miks nytkin ei,
luo meidän? meidän päivinämme myös?
(Menee lepopenkin luo.)
PAPPI.
Sa lasket leikkiä. Sun tointas pyhää —
(Ianthelle.)
Nyt, syyllinen tai hullu, tunnusta!
IANTHE.
Sa kysy Herolta. Hän torniss' asuu.
Jos liikuttu on siellä, hän sen tiennee.
PAPPI (kääntyen Heron puoleen).
Sa kuuletko?
HERO (joka on istuutunut ja nojaa päänsä käsiinsä, puoleksi laulaen).
Hän oli kaunis
laps kuninkaan —
(Puhuen.)
Sa valon joutsen, valon tähtienkö
luo lensit poies.
PAPPI.
Hero!
HERO (hypähtäen paikaltaan).
Mitä nyt?
Ken koskee minuun? Mitä tahdot?
PAPPI.
Ootko
sen unohtanut jo?
HERO.
En sentään. Että
te häntä, viatonta, syytätte.
Äl' ole pahoillas sa siit', Ianthe!
Jos kaikki nuo sun hylkää, rinnassani
sua kohtaan elää lämmin myötätunto.
(Suutelee häntä useat kerrat.)
Kun sua he kiusaa, rakas, luoksein käy,
nyt mene; meitä pilkkaavat he.
PAPPI.
Viivy!
(Ianthe vetäytyy takaisin.)
(Herolle.)
Et muutoin tytöstä sa pitänyt;
nyt mistä osanottos?
HERO (joka on kokonaan noussut).
Kysytkö?
On häntä solvaistu, se riittää —
PAPPI.
Mutta
ket' öinen käynti tarkoitti?
HERO.
Miks häntä?
PAPPI.
Mut ketä muutenkaan?
HERO.
Sen tuulet tietää,
mut eivät puhu.
PAPPI.
Entäs sinä! Nähty
yön kaiken valo tornissas on. — Vasta
sit' ällös tee.
HERO.
Meill' öljyä on kyllin.
PAPPI.
Mut kansa näkee sen ja selittääpi
sen tavallaan.
HERO.
Niin selittäköön.
PAPPI.
Neuvon
sua varjoakin välttämähän, saati
siis itse tosi yritystä.
HERO.
Sitä
jos vältämme, se välttääkö myös meitä?
PAPPI.
Sa kokemuksestako puhut?
HERO.
Aika
kuink' on jo myöhä. Kuinka paljon vielä
on illan tuloon.
PAPPI.
Miksi?
HERO.
Tunnustan:
ma olen väsynyt.
PAPPI.
Oot valvonut.
HERO.
Se totta.
Käy tuuli idästä, ma luulen, meri
on tyyni. Hyvää yötä!
PAPPI.
Keskipäivän
on aika! Hero, Hero, Hero!
HERO.
Mitä
sa tahdot, setä?
PAPPI.
Sääli itseäs
HERO.
Ma huomaan, paljon puhutahan, jota
en ymmärrä, mun ympärilläin. Siitä
on mieleni mun surullinen. Niinpä
sit' tahdon miettiä.
PAPPI.
Seis! Viel' et päästä
voi asuntoosi, sua vartoo täällä
niin moni toimi.
HERO.
Toimi?
PAPPI (ankarasti).
Niin.
(leppeämmin)
Sun virkas.
Ja sitten — unohdinhan vanhemmiltas
on kirje, enemmänkin, kerrotaan:
on heiltä sanantuoja saapunut
ja vartoo itäportin luona, joka
on alueemme rajoilla, mut hältä
on kalastajat pääsön sulkeneet
ain muukalaista epäillen ja ehkä
myös yöllisestä häiriöstä tiedon
he ovat saaneet. Siksi ilon sulle
suon mennä sanantuojaa tapaamaan.
HERO.
Mun itsenikö täytyy —?
PAPPI.
Halus eikö
sua siihen vedä? Vanhempaisi luota
on sanantuoja —
HERO.
Hyvä, menen.
PAPPI.
Miehen
sa noiden suojain luota löytänet,
mut jos ei siellä ois hän, lähtenyt
jos oisi jo hän, täytyy edellehen
sun kulkea, siks kunnes —
HERO.
Teen sen.
PAPPI.
Astu
sa sillä aikaa varastoomme, mistä
voit kohta palvelijat lähettää
hänt' etsimään. Ja siellä ollen voit
sa tarkastaa sen varaston, min ovat
he templin hyväks koonneet. Viime juhla
on kaikki paljaaks vienyt; meiltä puuttuu
nyt liinaa, suitsutusta, uhriviljaa.
Jos jotain hankkia voit, kiitän sua.
HERO.
Mut sitten palaan kotiin.
PAPPI.
Ensin suo
sa pyhiinvaeltajain majalle
yks silmäys; se pylväin solakoin
on siellä lähistöllä. Lähettimme
ehk' onkin siellä. Sinne sanotaan
myös kaukaa kansaa kerääntyneen, joka
on templiin matkalla. Käy heidän keskeen
ja puhu hyödyllinen sana, ole
myös läsnä heidän uhratessaan; sitten
kun kaiken tämän toimittanut olet,
min pyhä virkas vaatii, paluutielle
voit lähteä —
HERO.
Ah, kyllin, herra, liiaks
jo olin sanoa —
(liehakoiden)
Jos tunnustan
ma suoraan, tänne mieluummin ma jäisin.
PAPPI (levollisesti).
Sun täytyy mennä!
HERO.
Täytyy? Niinpä lähden.
PAPPI.
Sa ota uusi ystäväs Ianthe
sun mukahasi tietäs lyhentämään.
HERO.
Sa olet oikeassa, niinpä tahdon
ma tehdä, seuraa retkelleni mua
Ianthe; pakinallas lyhennät
sa matkamme, ja jos ma väsyisin,
sa mulle käsivartes lainaa. —
Sinä,
sa maja hiljainen, jää hyvästi!
Ei ilta vielä laske, kun jo palaan.
Sa missä oot? — Ah! — Tänään Hero ole
ja ajattele, puhu puolestani.
Ma tämän kerran itse oon Ianthe.
Nyt älä pahoillas sa ole.
(Käärii käsivartensa Ianthen kaulaan, poistuvat.)
PAPPI.
Haudonko
ma vihaa sydämeni sisimmässä?
Ei enää epäilystä, merkit puhuu.
Mies täällä ollut on, ja Heron tieten.
Nuo nuorukaiset ovat nimeltään
Leander ja Naukleros, Abydosta.
Ma heidät lehdossa jo kohtasin,
he kauankin lie konnankujeitnan
jo tehneet vai nyi vasta ensi kerran —
Naukleros vai Leander, kumpiko?
(Pitäen käsiään ojennettuina edessään.)
Ma kohtaloanne nyt punnitsen.
On yhtäläiset hiukan nimenne
ja yhtä monta tavua on niissä,
ja sama onnen toivo kummassakin.
Kun toinen elää, hengittää, niin toinen
on kuollut, nyt jo kuollut — sillä kohta,
kun palajaa hän tänne, rohkea,
niin tuhoutuu mun juonieni kautta.
Sa onneton! miks kätes ojensit
mun lastain kohti, jumalien omaa?
(Kääntyen.)
Haa, vanhus! vielä täällä. Lähtekäämme
ja tutkikaamme kaikki merkit, jotka
tään teon, hämärähän peittyneen,
vois ilmi tuoda. Yö kun lankeaa
saat nähdä, onko silloin valkeata —
Ken tietää, ehkä erehtyneet oomme?
Jos sokea on luottamus, niin voi
taas epäluulo liikojakin nähdä.
Ma myönnän, että epäillä saat, kunnes
ma sanon: usko! Älä pelkää vanhus!
Nyt edelläni käy, tuo ovi avaa.
(Vanhus menee tornia kohden. Pappi aikeissa häntä seurata.)
Nyt rauha maahan. Poies kaikki hulluus.
Sit' enää huominen ei tapaa. Ollut on se.
(Palvelijan kanssa torniin.)
* * * * *
Kapea seutu.
Oikealla puolen etualaa Leanderin maja. Sen vieressä
puu votivikuvineen.
Naukleros tulee ja jää majan eteen seisomaan polkien jalalla maata.
NAUKLEROS.
Leander, kuule! Nouse jo Leander!
Oon tähän saakka huolenpitoineni
ma hänet pelastanut. Eilen jätin
ma majahansa hänet eikä vielä,
niin kertoo naapurit, oo avattu
tuot' ovea. Vaikk' aika heräämään
jo kutsuis sekä vaarin pitämähän.
Hän mitä vitkastelee? Myöhä on jo.
Lie tuska liian raskas —? kuink', en arvaa.
Hän ehk' on unhottanut surunsa
ja pitkällään nyt uneksuu. Leander!
Sa unikeko! Päivänjumalan
ma kautta manaan! Taikka murran oves —.
Leander astuu esiin taustan vasemmalta puolen.
LEANDER.
Huhup!
(Vetäytyy takaisin.)
NAUKLEROS (kääntyen äkkiä).
Ken? Ystävä vai vihollinen?
LEANDER (astuen esiin).
Ha! Ha! sa peljästyt?
(Kantaa kädessään sauvaa ja kainalonsa alla liinaa,
jonka toiseen päähän hän seuraavan keskustelun aikana
sitoo solmun.)
NAUKLEROS.
Sa täällä!
Niin uhkamielisenä herraasi
ja mestarias vastaan —? Mitä saankaan
ma nähdä? Mistä tulet? Enkö sun
ma eilen majallasi jättänyt?
Ja tänään — sain sen naapureilta tietää —
viel' oveas ei kukaan avannut.
Sa mistä tuletkaan ja miten?
(Koettaa kädellään estää Leanderia hänen toimessaan.)
LEANDER (vetäytyen takaisinpäin).
Sauvani
ja viirini!
NAUKLEROS.
On tukkas märkä, vaattees
on kaikki kosteudesta raskaat. Niinpä
oot ollut meressä.
Leander.
Kuin sitovasti,
mies, päätteletkin!
(Kulkee seuraavan keskustelun aikana taaksepäin
puiden luo ja asettaa sauvan ja liinan korkealle
jumalankuvain keskelle.)
NAUKLEROS (tarkastaen hänen liikkeitään).
Meressä? Et suinkaan,
Leander, ollut —. Sestoksesta tänne
on vakoojia lähetetty, nähty
on niitä rannoillamme. Kun niin kauas
he ulottavat vihansa — niin arvaat
he kuinka tarkasti sua vartioivat,
jos sinne lähdet. Hullu ehdon tahdon
jo viritettyyn ansaan syösköhön.
Mut missä sitten —?
LEANDER (joka taas on palannut, selin puhuen).
Suokoon Jumala!
NAUKLEROS.
Niin, mistä tuletkaan? Sa tiedät, että
ma särin peräsimen venheestäs
ja naapurit mun pyynnöstäni lukkoon
on omans' sulkeneet. Siis ruuhella
et ole yli päässyt, miten sitten?
Ehk' uimalla, Leander, uimalla?
Sa tunnetko sen matkan, joka on
Abydon rantamilta tänne? Kukaan
ei kuolevainen siitä elävänä
voi yli päästä. Joskin voimat riittäis
niin uhkaamass' on vuorten jyrkkä jono,
jok' kieltää kaiket rannat — eikä suo
se varmaa nousupaikkaa —
LEANDER.
Ah, niin jyrkkä!
NAUKLEROS.
Niin, jyrkkäin vuorten väliin seutu tuo
on haudattu, ja onnen suosikki
yön pimeydessä sitä lähestyä
vain uskaltais. On siellä torni, muinen
se suojaks rakennettu on, nyt siellä
saa pappisneito asustaa — se sama,
me jonka näimme templin lehdossa.
Leander, ethän! Ällös silmääs kätke!
Se liian myöhää jo. Se petti sun!
Oot siis sa viime yönä siellä ollut,
kun tääll' ois levätä sun tullut — löysit
siis maallenousupaikan, tornin juureen
sa kapusit ja lemmenkaihoisesti
sa korkeutta kohti tähyilit;
näit ikkunassa hänen varjonsa
sa ylenmäärin onnellisna, että
tuon suuren hekuman sa nauttia
sait henkes uhalla.
LEANDER.
Mit' tiedät sa!
NAUKLEROS.
On kuvauksein liian heikko siis.
Sa hänet näit ja puhuit ehkä kanssaan,
myös tien sa löysit tornihin, kenties
sait tilaisuudenkin sa —?
LEANDER (heittäytyen hänen syliinsä).
Ah Naukleros!
tuon suutelon sa tunnetko? Et tiedä,
ken mulle antoi sen?
NAUKLEROS.
Sun suutelos
on kuolemaksi.
LEANDER.
Pelkäätkö? Naukleros
siis arka on?
NAUKLEROS.
Ah niin, ma näen, että
on osat vaihtuneet. Ma pelkuri
Leander, sinä uskalias; mutta
en tahdo valitella. Kuolemahan
sa käy kuin mielit, yhtä vain ma pyydän,
sa Sestoksesta poissa pysyös,
niin ettei, kun sa maassa kylmänä
ja kalpeana makaat, sanoa
mun tarvis: ystävän sa aseman
oot unhottanut, itse osottanut
oot hänet kuolon ansahan.
(Notkistaa toisen polvensa.)
Leander!
LEANDER.
Sa sairas oletko, tai mikä on sun?
NAUKLEROS.
Sa oikeassa oot, ei sanaakaan!
Ken hyrskylöille meren puhuisi
tai myrskytuulelle tai pedolle,
jok' arollansa saalist' ajaa takaa?
Ei sanaakaan siis, mutta muistatko
sa vanhaa ystävyyttämme?
LEANDER.
Naukleros!
Miks vanhaa?
NAUKLEROS.
Tekö todistakoon. Vielä
jos näät mun palvelukses arvoiseksi,
niin avaa ovi tuo.
LEANDER.
Miks?
NAUKLEROS.
Pyydän sua.
LEANDER.
On avain, kuten tiedät, kiven alla.
NAUKLEROS.
Sa itse tee se.
LEANDER (joka on avannut oven).
Tapahtunut on se.
NAUKLEROS.
Ja jotta kiitolliseks osottaun ma:
sa sisään käy!
LEANDER.
Ma en.
NAUKLEROS.
Sun täytyy.
Oon ollut vahvemp' aina, vanhempi
oon myös, ja nyt ma voimaa kolmin verroin
saan surustani.
(Tarttuen Leanderiin.)
Sinuun jos ma tartun,
ma maahan painan myös. Sa kuuletko?
LEANDER (notkistunein polvin).
Pois laske!
NAUKLEROS.
Poloinen! Sa rakkauden
ja aaltoin uuvuttama! Sisään nyt!
LEANDER (väistäen).
En minä.
NAUKLEROS (tarttuen häneen ja painaen hänet edellään).
LEANDER.
Poies päästä!
NAUKLEROS.
Turhaan.
(On painanut hänet ovesta sisään ja sulkenut nopeasti oven.)
Kiinni!
(Kääntää lukkoa.)
Nyt lähde uimaretkilles! — Ma sulle
tuon itse ravintos, mut ettet karkaa
ma vastaan siitä nyt.
LEANDER.
Naukleros!
NAUKLEROS.
Mitä?
LEANDER.
Yks sana vain.
NAUKLEROS.
Ei yhtään.
LEANDER.
Mutta jos
kaikk' elämäni siitä riippuisi?
Mua kuule nyt.
NAUKLEROS.
Sa mitä tahdot?
LEANDER.
Avaa,
ees vaaksan verran raota! Voi maksaa
se henkeni, jos kieltäydyt.
NAUKLEROS.
Niin avaan
ma kädenleveydeltä.
(Peräytyen.)
Haa, mit' tää on?
LEANDER (syöksyy majasta, pää kypärän peitossa, kilpi
käsivarrellaan ja paljastettu miekka kädessään.)
Käy kohti nyt! Miks pidätä et enää?
On mulla isän kypärä ja miekka.
Sit' uhkaa kuolo, ken mua vastustaa.
Sa hullu, pidättäväs luuletko
mua, jota johdattavat jumalat?
Mi mulle määrätty,, sen teen, sen täytän.
Ken kuolevainen jumalia uhmais?
Ja te, jotk' yöstä meren pelastaneet
mun olette. (Polvistuu.) Poseidon mahtava!
sa joka merten vaahtoharjat ohjaat,
sa meren kidasta mun varjelit,
Zeus, yli muiden suuri, valtijas,
ja lemmenjumalatar, joka mulle
oot opettanut tahtos salaisen,
myös vasta antakaatte apuanne
ja vaalikaatte, kuten tähän saakka.
(Nousee pystyyn ja heittää kilven ja miekan kädestään,
mutta pitää edelleen kypärän päässään.)
Siis poies asehet! On turvassanne
mun aseheni teräksinen. Teihin
ma luottain syöksyn koskeen vaarojen.
(Tarttuu sauvaan ja liinaan, kiinnittää harson
sauvaan ja pitää loisella kädellään harson päästä.)
Ja tämän harson, pyhän saaliin, tähän
ma viiriks rohkein käsin pystytän.
Se mulle aaltoin halki viittaa tien
ja jumalat tuon rannan saavuttaa
jos suovat, sinne voittajana vielä
sen pystytän. Jos menehdyn, niin teidän
se kauttanne vain tapahtuu. Nyt lähden.
(Heiluttaen lipun tapaan harsoa.)
Amor ja Hymen, käykää edellä!
Jos kuolokin ois mukana, ma seuraan.
(Rientää pois.)
NAUKLEROS.
On suunniltaan hän! — Kuuletko? Leander!
(Ottaa maasta aseet.)
En vielä jätä häntä. Ystävät
ma kokoan ja vaikka väkivalloin
me hänet pidätämme.
Tuolla hiipii
mies mustaan vaippaan verhouneena; templin
tuon vakoilija lie se. Väistän häntä
ja ystävänä seuraan ystävääni.
(Hän vetäytyy varovasti vastaiselle suunnalle.)
* * * * *
Paikka Heron tornin edessä, sama kuin näytöksen alussa.
Hero tulee pitäen kättään Ianthen olkapäällä. Heitä seuraa
palvelijoita maljakoita kantaen.
HERO.
Te viekää enolleni maljakot
ja sanokaa: ma viivyn täällä hetken.
(Istuutuu.)
Tuo vanhempaini lähetti hän oli
kuin toive, onni: etsiessä aina
se käsistämme häipyy —
IANTHE.
Nopeasti
sa liian kuljit.
HERO.
Kotonahan oon taas.
IANTHE.
Sa etkö huoneeseesi tahdo mennä?
HERO.
En, en. Jo onko ilta?
IANTHE.
Tuskin vielä.
HERO (laskien pään käsiinsä).
Niin, niin... ah niin!
(Temppelivartija tulee vasemmalta puolen.)
TEMPPELIVARTIJA.
Sa täällä oletko?
Sua kauan odottaneet oomme.
HERO.
Kauan?
Ma luulen, että mua pilkkaatte!
Ma enkö väsymättä etsinyt
oo tuota lähettiä, joka aina
on edelläni paennut. Te ootte
mua tahallanne pettäneet. Ah, miksi?
TEMPPELIVARTIJA.
On toista tietä tullut sanantuoja.
Nyt setäs luona on hän.
HERO.
Minulle
te ette mitään siitä ilmoittaneet.
Ma tahdon toisen kerran viisaamp' olla.
TEMPPELIVARTIJA.
Sua setäs temppelissä odottaa.
HERO.
Vai niin. Hän odottakoon, tänne jään.
TEMPPELIVARTIJA.
Hän käski —
HERO.
Käski? Sua jos käskee hän,
niin tottele. Mua enää tästälähin
ei kukaan käske. Mene.
(Ianthelle.)
Sinä myös.
IANTHE.
Sa muuta määräätkö?
HERO.
Ma en. Mut jos
sa itse tahdot, saata kuntoon lamppu
ja täytä öljyllä, niin että riittää
se pitkäks aikaa. Ja kun tulee yö —
mut itse teen sen.
(Molemmat menevät.)
Ja kun tulee yö —
se saapuu jo. On tuossa tornini.
Tuoll' lepattavat aallot. Eilen täällä
hän oli. Eilen? Kaukaiselta tuntuu
se aika. Pääni raskas on ja kuvat
mun mielessäni monet lipuu. Päivä
niin hehkuva, niin surullinen yö,
niin aavistuksen, pelon täyttämä,
kuin lyijy sydämelläni se lepää.
Yks valo pimeydessä kuitenkin:
Hän tulee. Varmaan. Tämän kerran vielä.
Hän sitten poissa pysyy. Kuinka kauan?
Ja myöhään, myöhään — mutta varoillani
mun täytyy olla.
(Nojaa päänsä käsiin.)
Pappi tulee temppelivartijan seuraamana.
PAPPI.
Hän ei tule siis?
(Temppelivartija osottaa ääneti lepäävää. Pappi
astuu hänen luokseen.)
Ah Hero!
HERO (säpsähtäen).
Sinäkö, mun ystäväni?
PAPPI.
Niin minä, ystäväsi.
HERO.
Tervehditty
sa ollos.
PAPPI.
Mua pahoittaa, sa että
oot harhaan kulkenut; on lähetti —
HERO.
Ma tiedän —
PAPPI.
Kirjeitä hän mukanaan
toi tänne; tornihuoneessa ne ovat.
Niit' etkö nouda?
HERO.
Huomenna ne luen.
PAPPI.
Ei, tänään.
HERO.
En.
PAPPI.
Et tietää halua
kuin voivat vanhempasi?
HERO.
Tiedänpä,
he hyvin voivat.
PAPPI.
Varma oletko?
HERO.
Oon kyllä, herra! Sielussani puhuu
nyt tunne suloinen, mi virtaa kautta
mun olentoni: kaikki, joita lemmin
nyt voivat hyvin.
PAPPI.
Usein pettää tunne.
HERO.
Mi petä ei? Jos valita mun täytyy,
niin valitsen ma kauniin petoksen.
PAPPI.
Miss' on Ianthe?
HERO.
Vasta lähti hän.
PAPPI.
Sen jälkeen, mit' on juuri tapahtunut,
ei täällä viipyä hän voi.
HERO.
Ma sulle
jo sanoin: vääryyttä teet tytölle.
PAPPI.
Sen kuinka sinä tiedät?
HERO.
Luulen niin.
PAPPI.
Taas tuntees mukaan.
HERO.
Niin.
PAPPI.
Nyt selvää tahdon.
Ianthe lähteköhön.
HERO.
Anteeks. Tiedä,
se ettei minutta käy päinsä. Tytöt
on papittaren palveluksessa,
ja oikeuteni tunnen, niinkuin myöskin —
Niin oikeuteni tunnen, herra.
PAPPI.
Niinkuin
myös velvollisuutesi, sanoa
sa aioithan.
HERO.
Niin, herra, sanonkin.
Myös velvollisuuteni tunnen: sen,
min levollinen sydän maailman
ja itsens' sopusointuun sulattain
voi oikeudeksi sanoa.
PAPPI.
Siis mitään
ei tahto jumalien merkitse.
HERO.
Miks viisastella! Veljellesi anna
ja itsellesi osanne; on korkein
se tahto jumalien.
PAPPI.
Riivattu.
HERO.
Kas, herra, päivä paistaa edelleen
ja kuu, ja kukkaset ja ruoho kasvaa.
PAPPI.
Kun niin sa oikeudestas vaarin pidät,
mun anteeks täytyy pyytää, että oon
ma äitis kirjeen avannut.
HERO.
Mik' on mun,
on myöskin sun.
PAPPI.
Ma toivoin, lukenut
sen oisit varoituksen tähden, jonka
se sisältääpi.
HERO.
Kyllä. Huomenna.
PAPPI.
Ei, tänään. Kohta lukemahan sitä
sua pyytäisin.
HERO.
Mua kiusaat sillä, setä.
Mut jotta näet — Onko nyt jo ilta?
PAPPI.
On kohta.
HERO.
Kirjehen ma noudan,
(nöyrällä ilmeellä)
jotta sa näet, kuinka palvella ma tahdon.
(Poistuu torniin.)
PAPPI.
Mun sydämeni pakahtuu, kun häntä
ma katson: viisasta ja hiljaista,
niin malttavaista kaikessa ja kuiten
ma selvään tunnen: sanoa mun täytyy:
Sa varo! Onnettomuus väijyy sua.
Kuink' onkaan tyyni hän ja varma, luja.
Jos hälle aikaa suon ma, hetkeksi
jos hänet tuskastansa vapautan ma,
hän miettii keinoja vain, millä tapaa
vois hänet, rikollisen, pelastaa
ja varmemmin hän itse tuhoutuis.
Mut syyllinen siis täytyy hänen olla?
Mies peloton, ken uskaltanut on
tuon rikollisen uhkateon, Heron
on hälle merkit antaa täytynyt
ja keinot tuohon tekoon, olipa
hän että nuorekkaasti laskematon
on ollut vain.
(Tornin ikkunaan ilmestyy lamppu.)
Mit' on tuo? Lamppu. Noinpa
sa omaa rikostasi valaiset
ja syyllisyyttäs.
(Temppelivartija tulee.)
TEMPPELIVARTIJA.
Valon näetkö?
PAPPI.
Ma näen. Kalastajan kanssa puhuit?
TEMPPELIVARTIJA.
Niin, herra. Tänä yönä pysyvät
he käskys mukaan poissa mereltä,
jok' käypi muutenkin jo hyökypäissä.
PAPPI.
Sen parempi! Mua seuraa. Hero tulee.
(Poistuu vasemmalle puolen.)
Hero palaa kantaen kädessään paperikääröä.
HERO.
Täss' on sun kirjees. Ota se. — Ah minne
hän mennyt on? — Hän palannee kai kohta.
(Pistää kirjeen vyöhönsä.)
Kuin kauniisti sa loistat, lamppuni,
sa ystäväni. Viel' ei ole yö.
Mut kuiten kaikki valo maailman
käy sinusta, sa yöni aurinko.
Kuin äidinrintaa kaikki olennot
sun ympärilläs valoasi juovat.
Ma tänne istun tultas vartioimaan,
sit' ettei tuuli sammuttaa saa; täällä
on viileätä, tornissa on kuuma,
on nukuttava, raskas ilma painaa
voi siellä silmät umpeen. Tapahtua ei
ei nyt se saa, mun täytyy valvoa.
(Istuutuu.)
He ovat koko päivän kiusanneet
mua tulollaan ja menollaan. Mintähden?
Sit' eivät suotta tehneet? Mutta miksi?
(Hero on laskenut päänsä käsiinsä.)
Mut kuitenkin. Miks polttaa otsaani?
Mut itse tiedänhän ma miksi, miksi —
(Kavahtaa pystyyn.)
Ken tulee? — Kukaan ei. Ma yksin oon.
Käy tuuli rivakammin mereltä.
Niin puhaltakoon, nopeammin tuo
se rantaan armaani. Kuin loistaa lamppu!
hui, hai, ken uneksuisi? Valvehille
sa lemmen vartija.
(Laskee uudelleen päänsä käsiinsä.)
Jos tarkemmin ma mietin, toivon ma,
hän ettei tulisi. Nuo tuolla jotain
jo epäilevät, vaanivat. — Jos hänet
he tapaisivat — armaat jumalat!
Siks paremp' ois, jos hän ei tulisi.
Mut hänhän pyysi, rukoili. Hän tahtoi.
Siis tule, hyvä nuorukainen, tule!
Kuin metsäkana poikaansa, ma tahdon
sua suojella, ei lähestyä saa
sua kenkään, paitsi minua' Ja minä
en sulle pahaa tahdo, en, ah en.
Mut väsynyt ma olen, jalkaani
jo kivistää. Pois kenkäni ken ottaa?
(Nostaa toisen jalkansa penkille.)
Se tuolta kohden painaa. Kivi lie
mua loukannut.
(Vetää penkille toisenkin jalkansa.
Ottaa puolittain makaavan asennon.)
Kuin suloista näin olla.
Nyt saavu tuuli yön ja silmäni
ja poskeni sa vilvoita. Sa tulet
tuolt' yli meren, hänen luotaan. Humu
ja lehtein lepatus kuin sanat soi
mun korviini: me oomme hänen luotaan.
Niin hänen, hänen — siivet levittäös
ja verhoo kuuma otsani ja pääni
ja kaulani ja raukeet käteni
ylt'ympäri! avaan rintani!
Ja kun hän tulee, sano — ah Leander!
(Väliaika.)
Temppelivartija tulee hiljaa varpailla kulkien. Hänen
jälessään pappi, joka jää tornin oven eteen seisomaan.
TEMPPELIVARTIJA.
Hero! — Hän nukkuu.
PAPPI.
Tornissa on tulta.
Tuon liekin jumal'auta sammutamme!
(Lähtee torniin.)
TEMPPELIVARTIJA.
Hän mitä aikoo? Mun niin raskas on.
Jos puhunut en ois? — Mut minun täytyi.
Tuoll' astuu miehet kalaverkkoinensa.
(Lähestyen oikeaa sivustaa.)
Te mitä teette siellä? Teitä eikö
tän' yönä kalastamaan lähtemästä
oo kielletty?
(Takaisin palatessaan.)
He arvelevat, että
on myrsky tulossa. Oi jumalat!
On lamppu siirretty. — Hän itse! — Tyttö
sa etkö herää onneton? Sua eikö
ees uni varoita?
(Hero tekee uloshengittäessään liikkeen ja vaipuu
sitten vielä syvempään uneen. Pää liukuu käden varasta
käsivarrelle, ja ruumiin alaosa jää veltosti riipuksiin.
On tullut pimeä.)
(Pappi palaa takaisin.)
PAPPI.
Ken puhuu? Sinä? Tullos! Yö jo lankee.
Se ennen kuulumatonta saa nähdä.
(Astuen Heron luo.)
Nyt taivaiset te tehkää tehtävänne!
Ma tehnyt oon, mit' tehdä tuli mun.
On ladottuna puut ja piilu valmis.
Ma käännyn pois. Te itse uhrihinne
nyt isku satuttakaa, jumalat!
(Hänen kääntyessään lähtemään laskee esirippu.)