Heron tornin lähiseutu, sama kuin edellisen näytöksen lopussa.
Aamupäivä.
Esiripun noustessa seisoo Hero näyttämön keskellä nojaten
alaspainunutta päätään käteensä ja tuijottaen eteensä.
Ianthe tulee.
IANTHE.
Noin vielä liikkumatta yhteen paikkaan
sa tähyilet! Sa lähde metsän varjoon!
On ilma sekä aallot tyyntyneet. —
Mut kuulitko sa melun viime yönä?
HERO.
Ma kuulinko?
IANTHE.
Niin kauan ulkosalla
sa viivyit; vihdoin askelia kuulin
ma ylläni, mut valoa en nähnyt
sun huoneessas.
HERO.
Niin, valoa et lainkaan!
IANTHE.
Sua kiusaa jokin salaisuus; jos mulle
sen uskot, helpommin sen itse kannat.
HERO.
Liet arvannut, mut kysyt kuitenkin!
Mun tuli valvoa, mut tänne nukuin.
Yön aikaan myrsky minut herätti;
ol' lamppu tornissani sammutettu.
Ma syöksyin torniin hiukset hajallaan.
Ei apua, ei mitään valoa.
Ja ääneen valittaen, polvillani
ma päivää vuotin. Mutta kuitenkin,
'niin kuitenkin.
IANTHE.
Ah, ystävättäreni!
HERO.
Mut sentään, jumalat on armolliset!
Ma tuskin uneen pääsin, kun jo tulen
he sammuttivat. Päivän koittaessa
ma kuumin silmin lampun kohta tutkin.
Ma näin: ei sadas osa öljyst' ollut
ees kulunut, eik' ehtinyt viel' ollut
ees sydän mustua.
Ma varmaan tiesin:
ma tuskin nukahdin, kun lampun jo
he sammuttivat. Jumalat on hyvät!
Jos myöhemmin se tapahtunut oisi,
(kääntyen Ianthesta ja puhuen itsekseen)
niin oisi syöksynyt hän aaltoihin
ja ruhjoutunut, nyt hän kuollut ois.
Mut kotonaan hän pysyy, merkki mikään
ei häntä houkutellut. Nyt hän elää,
on pelastettu.
IANTHE.
Varma ootko siitä?
HERO.
Ma olen mitä olen. Jumalat
on hyvät! Mitä rikkonehet oomme
he hellin sormin poies pyyhkivät
ja ystäväänsä surmasta he suojaa.
Ma tahdon nyt ja aina lapsen tavoin
heit' tästä kiittää ja mit' tehnyt oon
ma huonoa sen parantaa ma tahdon.
Niin lupaan varmasti ja jumalat
on lujalle ja päättävälle hyvät.
Nyt astu tuonne, silmilläsi etsi
sa ihanata vastarantaa, tähyy
Abydosta sa kohti! Tornistani
oon itse koettanut, mutta sumu
on ollut esteenä. Lie kirkasta jo.
Sa tahdotko sen tehdä?
IANTHE (kulkien taka-alalle).
Katso, myrsky
on kaatanut tuon pensaan tornin luota
sen oksat estää kulkuani.
HERO.
Nosta
ne tieltäsi. Niin kankeako ootko?
IANTHE.
Vie!' on se kasteessa.
(pyyhkien jalallaan maata.)
Kas myrskysää
on tänne simpukoita heittänyt
ja meriruohoa. Kas tuossa liina!
Niin raskas. Jokin paino pitää
sen kiinni maassa. Kaiketikin harso!
Se sen on kaltainen, jot' itse käytät.
Päät molemmat on solmuun sidotut.
Sa katso itse, ehkä tunnet! Jollei
niin kostea se ois, niin pallona
sen sulle heittäisin!
HERO.
Sa pakinas
jo jätä, oksat nosta.
IANTHE.
Raskaita
ne ovat. Sääli hyvää pukuani!
Nyt pidän niitä koholla. Käy itse
sa tänne luokseni. Ja katso, katso!
(Hän on koonnut maassa makaavat oksat ja kohottaa niitä.
Leander makaa maassa kuolleena.)
HERO.
Ma tulen. — Mies! — Leander! — Ah!
(Etualalle kiitäen.)
Mun silmänikö pettää! Todella
tuo totta olla voisko?
IANTHE (joka katsoo vaivalla oksien yli taakseen).
Jumalat!
Pappi tulee oikealta puolen.
PAPPI.
Mi hätähuuto hiljaisuuden halki?
HERO (Ianthelle).
Sa laske oksat alas, laske!
(Ianthe antaa oksien vaipua maahan, ruumis peittyy.
Hero astuu pappia vastaan ja koettaa sulkea häneltä
näköpiirin taaksepäin.)
Setä!
Niin varhain ulkosalla? Mutta päivä
on kaunis. Molemmat — me — iloiten —
(Vaipuu Ianthen tukemana maahan.)
PAPPI.
Mit' tapahtunut on?
IANTHE (Heroa hoidellen ja pensasta kohti osottaen).
Ah herra, herra!
PAPPI.
Sa oksat kohottaos! Pian!
(Kun se on tapahtunut.)
Jumalat!
Hän kaatui teidän käsienne kautta!
IANTHE (yhä edelleen oksia pidellen).
Täss' sääliä ja apua ois tarvis.
PAPPI.
Sa tule!
(käyden häneen kiinni.)
Kuuletko? Ei sanaa siitä
mit' täällä nähnyt olet.
(Poistuen hänen luotaan, ääneen)
Muukalainen
on mies, jonk' kuohut meren tänne heitti!
Ja miehen ääreen vaipui papitar,
kun kalvennehen ruumihin hän näki.
Temppelivartija ja useita palvelijoita
on saapunut paikalle oikealta puolelta.
Tuoll' lepää ruumis. Menkää, nostakaa
se maalle ystävien nähtäväksi.
(Palvelijat menevät pensaan luo.)
Ei tänne. Oikealle, tornin taakse.
(Palvelijat poistuvat vasemmalle puolen. Lehtien liikkeestä
näkee heidän toimensa. Lopulta saadaan pensas kohotetuksi
ja paikka tyhjenee.)
TEMPPELIVARTIJA (hiljaa).
Siis hän —?
PAPPI.
Sa vaikene!
TEMPPELIVARTIJA.
Vain, herra, sulle
ma tahdoin ilmoittaa, tään toveri,
sa jonka hyvin tunnet, tavattu
on rannallamme lohdutonna itkein.
Hän etsii ystäväänsä. Palvelijat
on hältä sulkenehet tien.
PAPPI.
Siis tänne
sa hänet laske. Olkoon hälle suotu
myös kotiansa viedä ystävä.
(Temppelivartija poistuu oikealle puolen.)
(Herolle, joka Ianthen avulla on noussut ja astunut
muutamia askelia eteenpäin.)
Hero!
HERO.
Ken huutaa?
PAPPI.
Minä. Kuule!
HERO (pelokkaasti taakseen silmäillen, Ianthelle).
Missä
hän on, Ianthe, missä?
IANTHE.
Voi, mua, voi!
PAPPI.
Kun nyt se tapahtunut —
HERO.
Tapahtunut?
Ah ei!
PAPPI.
On. Jumalat niin verisen
on todistuksen antanehet siitä
kuin ovat suuttuneet he ja kuin suuri
on syyllisyytes, siksi nöyrästi
tää rangaistus me vastaan ottakaamme;
ei pyhä paikka tahraa saanut ole.
Mit' tapahtui, sen peittää vaitiolo.
HERO.
Ma hiljaa vaikeneisin onnestani
ja kadotuksestani, murhaajain
ma joukkoon käyden? Ääneen tahdon huutaa
ma koko maailmalle tuskani
ja mitä omistin ja mitä multa
on viety julmasti. Ma toivon että
sen tuulet kuulisi ja kantais pois
luo jumalien valtaistuimen.
Sa hänet verkkohosi kiedoit, minä
vein verkon kiinni ja hän joutui surmaan!
Te minne veitte hänet? — luokseen tahdon!
Temppelivartija ja joukko palvelijoita saattavat
Naukleroksen ohi. Vahtimies poistun heti senjälkeen
vasemmalle puolen.
Haa, nuorukainen! Ystävätäs etsit?
Hän tuoss' on kuolleena. He häntä vievät.
NAUKLEROS.
Oi tuskaa!
HERO.
Käsiäsi vääntelet
nyt kun se myöhä on jo. Hämmästyt,
sa huolimaton ystävä. Hän mereen
on myrskyisehen heittäytynyt ilman
niin jumalaa kuin muuta auttajata.
Ma hänet tuolta löysin. Kysytkö,
ken tehnyt tämän on? Hän tuossa sekä
ma, neitsyt, papitar Menanderin.
Me yhdessä sen teimme. Kavalin
hän juonin kielsi multa levon, esti
myös kaiken virkistyksen — ja ma nukuin.
Niin tuli myrsky, lamppu sammutettiin —
ja meri riehui lainein lakkapäisin
kun aaltoihin hän antautui — ja mitään
ei valontuikahdusta oppaanansa:
vain sysimustat pilvet taivahalla
ja meri vahingosta iloisena
kuin eläin mylvi, tähdet sammuivat,
ylt'ympär oli yö. Hän uimar lemmen
vain ui, mut lempeä ei missäkään
hän tavannut, ei säälin pilkahdusta.
Hän jumalien puoleen katseen heitti,
mut turhaan. Kuullehet ei häntä hekään
vai nukkuivatko? Silloin vaipua
hän alkoi, vaipua. Viel' aaltoin ylle
hän kohosi, niin voimakkaana hällä
ol' lenunenkaipuu, mutta liian luja
myös liitto armahan ja vihamiesten;
hän meren kitaan vajosi, hän kuoli.
Oi itkeä ma tahdon, suoneni
ma tahdon avata ja kyynelten
ja veren mereen tahdon hukkua
niin pohjattomaan, syvähän kuin hänkin!
NAUKLEROS.
Leander! ah mun ystäväni armas!
HERO.
Hän oli kaikki kaikessa, se mikä
jäi hänen jälkeensä on varjoa,
on tyhjä vain. Kuin ilman henkäys
niin oli hengityksensä, kuin päivä
niin oli silmänsä, kuin luonnonvoima
niin oli ruumiinsa, ja elämänsä
ol' ainut elämä, niin sun kuin mun
ja koko kaikkeuden elämä.
Kun kuolla soimme sen, niin itse me
sen kanssa kuolimme, kah ystävä
sa huolimaton, tule lähtekäämme
me oman ruuniihimme kera Sulla
on kahdet vaattehet, mut hällä tuossa
ei ole mitään, hälle toiset anna.
(Naukleros ottaa yltään päällysvaatteensa,
Ianthe ottaa sen vastaan.)
Viel' yhden kerran tahdon koskettaa
ma tuota ihanata ruumista
niin elontäyttä; hänen huuliltaan
ma tahdon viime neuvon, lohdun juoda,
ja sitten — mitä sitten? — Hänen luokseen!
(Temppelivartijalle, joka on tullut takaisin.)
Sa kiellätkö? Luo ystäväni tahdon!
Ken estää? Sinä?
(Tekee äkillisen liikkeen, sitten vaipuvat hänen päänsä
ja kätensä alas. Ianthe tahtoo häntä tukea.)
Päästä! Voimakas
On murha — ja ma murhannut oon hänet.
(Poistuu vasemmalle puolen.)
PAPPI (Ianthelle).
Sa häntä seuraa.
(Ianthe lähtee. Nauklerokselle.)
Viivy. Hukattu
on elämäs, mut sulle lahjoitan sen
jos kuolleen kotiin viet ja vaikenet
täst' ainiaaksi. Tehdä voitko sen?
NAUKLEROS.
Mua tänne ystäviä seurannut on.
PAPPI.
Te olkaa valmiit. — Minne hänet veitte?
TEMPPELIVARTIJA.
Me veimme templiin, herra.
PAPPI.
Miksi sinne?
TEMPPELIVARTIJA.
Niin vaatii tapa.
PAPPI.
Niin jos vaatii se,
me siinä pysykäämme. Ja te kaikki,
kun melu hälvenee, niin arvettuu
myös haavanne. Tää tunne idussaan
jo tukahdettu pidättäköön paulaan
muit' antautumasta. Ja tästälähin
taas pyhä olkohon — mua seuratkaatte!
(Kaikki poistuvat.)
* * * * *
Temppelin sisusta.
Keskiala suljettu pylväiden välistä riippuvan esiripun kautta.
Etualan oikealla puolen Amorin kuvapatsas, jonka käsivarrella
on kukkaseppel.
Saapuu tyttöjä, jotka panevat kuntoon uhriastioita ja ottavat
alas kukkakiehkuroita. Kaksi heistä lähestyy esirippua.
IANTHE (tulee).
Tuo jättäkää te! Lyhyt levon hetki
ees hälle suokaa! Kuinka sureekaan
hän armaintansa. Paikan, minne ruumis
ol' lepäämähän jätetty, hän löysi
kuin vaiston avulla, ja polvilleen
hän ääneen valittaen syöksyi; armaan
hän tahtoi kyynelin ja hengityksin
niin polttavin taas henkiin herättää.
Mut apua kun siit' ei ollut, alas
hän yli kuolleen ruumiin laskeutui
ja rinnan rintaa vasten painoi, suuta
hän kuollehelle antoi, käteen tarttui.
On siitä kyynelensä kuivuneet,
mut arvaan, että uuteen valitukseen
hän kokoo voimia. — En enää koskaan
ma tahdo armasta; ehk' ihanata
on hänet omistaa, mut menettää —
Pappi tulee oikealta puolen temppelivartian ja Naukleroksen
keralla, jota useat ystävät saattelevat.
PAPPI.
Miss' on hän?
IANTHE.
Tuolla.
PAPPI.
Poista esirippu.
IANTHE.
Mut, herra!
PAPPI.
Ylös, sanon ma! ja kansa
te pidättäkää.
Esirippu vedetään ylös. Tulee näkyviin Calla,
jonne johtaa useita portaita.
Leander makaa poikkipäin alavilla paareilla. Hero vähän matkan päässä
portailla puoleksi makaavassa asennossa nojaten oikeaan käsivarteensa
tähystelee kuin uteliaana kuollutta.
PAPPI.
Hero!
HERO.
Kuka kutsuu?
PAPPI.
Ma. Tänne tule!
HERO.
Miksi?
(Hän nousee ja astuu paarien ääreen, yhäti kuollutta tarkastellen.)
PAPPI.
On kyllin vierasta jo itketty!
sa mitä teet?
HERO.
Ma mietin, herra!
PAPPI.
Mietit?
HERO.
Mit' onkaan elämä!
Hän oli nuorekas ja kaunis niin,
niin elontäysi, nyt hän lepää tuossa
jo kylmänä ja kuolleena. Ma itse
sen koettanut oon, ma kätensä
oon rinnalleni laskenut ja tunsin
kuin kylmyys virtasi mun ruumiiseeni
ain ytimihin asti. Silmissään
ei ollut enää terää. Kauhistuin.
Ah kohtaloa!
PAPPI.
Uljas tyttöseni
taas oot sa lapseni. (Nauklerokselle.) Sa astu luo!
Sa ystäväsi tunnet?
NAUKLEROS.
Tunnen kyllä.
PAPPI.
Siis tule!
HERO.
Miksi?
PAPPI.
Hänet viedään pois.
HERO.
Nyt jo?
PAPPI.
Niin.
HERO.
Minne?
Pappi.
Kotihinsa.
HERO.
Anna
sa viitta mulle.
PAPPI.
Miksi?
Hero.
Seurata
ma tahdon häntä. Joskin kuollut on
hän jo, hän ystäväni oli. Siellä
miss' ompi hänkin, tahdon olla myös.
PAPPI.
Se mahdotont' on. Täällä oltava
sun on.
Hero.
Miks täällä?
PAPPI.
Täällä, papitar!
HERO.
Siis haudata suo hänet rannallemme,
hän missä henkensä myös heitti, juureen
mun tornini. Ja ruusut kasteiset
ja liljat valkeat ne haudallansa
on nousevat.
PAPPI.
Ei käy se päinsä.
HERO.
Miksi?
PAPPI.
Ei sovi se.
HERO.
Ei sovi?
PAPPI.
Ei.
HERO.
Ma olen
niin kauan mahtavampaan alistumaan
jo tottunut. Sit' tahtonehet ei
oo jumalat, siks' kostivat sen mulle.
Te hänet ottakaa. Jää hyvästi,
sa kaunis nuorukainen! Vielä kerran
ma kätees käydä mielisin, mut liian
se kylmä on, en uskalla. Mut ota
tää merkiksi ja pantiks erotessa
näin viime kertaa, vierellesi hautaan
sen tahdon laskea. Sa armas, kaikki
mit' olin, oli mulla, ota se
sa merkiksi ja hyvästi sa jääös!
(Muutamat lähestyvät ruumista.)
Mut kuitenkin! Seis! Miks niin kiire?
Mut sentään, sentään.
(Paarien luo astuen.)
Enää konsanaan
en elämässä saa ma sua nähdä.
Sa tänne tulit kerran peitoss' yön
ja valon säteilit sa sieluhuni,
sa kaiken kukoistamaan sait, mi mulla
on hyvää, hellää, sinä kaukaa tullut,
eik' enää silmät kaipaavat sua nää.
Yö, päivä vaihtuvat ja kevät, syksy
ja pitkän suven ilot saapuvat,
mut konsanaan Leander sinä et!
Ah konsanaan et!
(Heittäytyy paareille ja kätkee päänsä tyynyihin.)
NAUKLEROS.
Sääli häntä, herra.
PAPPI.
Ma säälinkin ja siksi pelastaa
ma hänet tahdon. (Heron luo astuen.) Kyllin.
HERO (kohoaa toisten auttamana).
Kyllin?
Mit' tehtävä on minun; tääll' ei olla
hän saa, ma mukaan en saa lähteä?
Ma neuvotella jumalattaren
nyt kanssa tahdon. Vie Ianthe minut
nyt hänen istuimelleen; sillä aikaa
te älkää häneen koskeko. (Nauklerokselle.) Se lupaa!
Lyö kättäni. — Haa, väriset myös sinä.
Tuon mulle teki ystäväs. Niin lämmin
sa olet. Ah, niin armasta, niin hyvää
on elää. Laske minut. Kuka enää
mun käsiäni lämmittää? Ianthe,
sa tule. — Ensin ota silmiltäni
sa harso pois.
IANTHE.
Ei harsoa oo sulla.
HERO.
Ah niin! — Siis tule! — Ja te älkää häneen
sill' aikaa koskeko!
IANTHE (joka on tarttunut Heroon, papille).
On kuolon kylmyys
jo hänessä.
PAPPI.
Lie elämä tai kuolo,
sen tietää lääkär' yksin.
IANTHE (Heroa ohjaten).
Tästä astu.
Nyt jalkas kohota. — Sa horjut. — Tästä!
(Hero astuu Ianthen ohjaamana portaita. Osa neitsyitä
seuraa häntä, asettuen alaspäin kulkevaan riviin oikealle
puolen, toiset asettuvat alas vasemmalle puolen siten,
että he kätkevät Herolta paarit näkyvistä.)
PAPPI (puoliääneen).
Te hänet sillä aikaa viekää.
NAUKLEROS.
Mieti ensin!
PAPPI.
Sen täytyy tapahtua. Kun hän palaa,
on teidän poissa oltava. Se muista
sa henkes uhalla!
NAUKLEROS.
Niin, hyvä, teen sen!
(Hänen seuralaisensa kulkevat takaapäin ympäri
ja tarttuvat paareihin.)
HERO (joka Ianthen ohjaamana on saapunut ylimmälle portaalle,
huutaa samassa hetkessä kasvot cellaa kohti kääntyneinä).
Leander!
(Kääntyen äkkiä ja heittäen päänsä ja kätensä ilmaan.)
Leander!
IANTHE (tarttuen Heroon, kantajille).
Seis!
PAPPI.
Ei, eteenpäin!
IANTHE.
Hän kaatuu, sortuu. Seis!
Lyö sydämensä kaksinkertaisesti.
PAPPI.
Se elämätä kaksinkertaisesti
myös merkitsee. Te ruumis poies viekää.
Ei pelkää lääkär' sairasuhkausta.
(Ruumis on kannettu vasemmalle puolen taustalla olevalle
portille. Pappi seuraa kulkuetta.)
IANTHE (polvistuen portailla Heron vieressä).
Tääll' eikö apua? Hän menehtyy!
(Katsoen kantajien jälkeen.)
He holvin avaavat. Ja saattojoukko
käy tuollapuolen. Tungoksessa välkkää
jo soihdut. Viime portit avautuvat.
Voi meitä, kiinni paukahtaa ne. Holvi
on taasen pimeä. Nyt on hän heillä
eik' enää konsanaan hän tänne tule.
(Hero, joka tähän saakka on puoleksi istuen nojannut
Ianthen polveen, liukuu alas ja joutuu portaille makaamaan.)
Hero! Voi mua! Ken onnetonta auttaa?
PAPPI (palaten takaisin).
He hänet vievät, poies soutavat
ja meren kuohut kohta välillä
on kahden luvattomast' yhtyneen.
IANTHE (oltuaan hetken ääneti, nousee pystyyn ja tulee alas portailta).
Ei merta tarvita, on sama mahti
myös kuolemalla erottaa ja liittää.
Sa käy ja katso! Minkänäköiset
on kuolleet näillä mailla.
PAPPI.
Hulluudessas
noin puhutko?
IANTHE.
En! Varovainen houkko,
nyt viisautesi työtä tarkasta!
PAPPI.
Jos henkenne se maksanut ois, myöskin
ma omani sen eteen antaisin.
(Kiiruhtaa portaita ylös ja polvistuu Heron eteen.)
IANTHE.
Sa käske miesten, jotka nuorukaisia
pois kantaa, odottaa; kas palvelustaan
on vielä tarvis. Yhteen hautahan
kaks ruumista. Se heille suo, oi suo!
(Papille hänen tullessa alas portaita.)
Sa menet mies? Siis hänet annatko?
Ah viivy! Palvelijas vapautusta
nyt pyytää toimestaan, luo vanhempain
ma palaan, rauhallisen lieden luo.
(Pappi poistuu viittaansa kääriytyneenä.)
Sa menet, vaikenet. Sun vaitiolos
se olkoon rangaistuksekses! — Te jotka
pois hänet kannatte, myös vaalikaa
te häntä kuten ennen itse vaalin!
En viivy täällä enää kauemmin.
(Ottaa seppelen Amorin patsaalta.)
Tää seppel ruumiin kera ottakaatte!
(Heittää seppelen Heron ympärille kerääntyneeseen
joukkoon ja puhuu kääntyneenä kuvapatsasta kohden.)
Sa paljon lupaat; näinkö sanas pidät?