Huone Heron tornissa.
Taka-alan oikealla puolen leveässä rintavarustuksessa korkealla
kaari-ikkuna, jolle johtavat leveät portaat. Vieressä lampunjalustin.
Taustan vasemmalla puolen pääkäytävän kapea ovi. Toinen verhojen
peittämä ovi keskustasta oikealle. Samalla puolen, edessä, pöytä,
ja sen vieressä matalalla selkänojalla varustettu tuoli.
Esiripun noustua tulee näyttämölle palvelija kantaen korkealla
lamppua, jonka hän asettaa jalustalle, minkä tehtyään hän
poistuu. Välittömästi hänen jälessään tulevat Ylipappi ja Hero.
Jälkimäisellä on päällysviitta hartioillaan samalla tapaa kuin
ensimäisen näytöksen lopussa.
PAPPI.
On pyhä velvollisuus täytetty
ja ilta laskee maille. Uutehen
käy sisään asuntoosi, papitar.
HERO (katsoen ympärilleen).
Siis tänne.
PAPPI.
Niin. Ja kuni tämä torni
miss' on sun asumukses, yksinään
täss' seisoo rantamalla, käytäväin
vain kautta yhdistetty taloomme —
niin olet seisova sa tästälähin
niin yksinäsi, eristettynä:
tää torni juurtuu meren kallioon
ja seiniä sen hyökyaallot huuhtoo,
mut otsansa se nostaa pilviin päin
ja katsoo kauas yli meren, maan.
Niin, liitoss' ihmisten ja jumalain,
sa olet oma herras sekä muitten,
sa valittu. Sa onnelliseks olet
tääll' itses tunteva.
Siis täällä, täällä!
Ma nään, he ovat tänne tuonehet
jo tavarasi. Tääll' on kääröt, jotka
on viisain sanoin täyteen kirjoitetut.
Ja täss' on taulu kynineen — jos tahdot
sa mietteitäsi muistiin merkitä.
Kas tuossa soitin isäs sisaren
ja minun: papitar kuin sinäkin.
Ei kukkiakaan puutu. Tuossa on
se seppel, jota tänään kannoit. Kaiken
sa täältä löydät, joka korottaa
voi mielen, kaiken, joka haluja
ei herätä, mut sentään tyydyttää.
Näin jumalien kaltaiseksi kohoot.
(Osoittaen sivuovea.)
On tuossa huonehessa vuotehes,
se sama, jossa monta vuotta sitten
oot ensi kerran maannut. Nähnyt on se
sun kasvavan ja varttuvan ja viisaaks,
ja huiskaaks tulevan. Se sama vuode
on nähnyt autuaassa unessa
sun haaveilevan onnesta, mi tänään
on sulle tapahtunut. — Nytkin sa
taas unelmoit?
HERO.
Ma kuulen, rakas setä.
PAPPI.
Jos suoraan tunnustan, niin kuvittelin
sun iloisemmaks tänä iltana,
kun toiveemme on toteen käynyt. Mitä
me oomme halanneet ja pyrkineet
sa olet nyt. Mut äännettömältä
ja kylmält' tunnut.
HERO.
Setä, mielialat
ne tulee, menevät ja haihtuvat —
ne ilman alkujuurta voivat olla.
Voi korkeinkin ja kaunein peloittaa
ja yllättää kuin kaikki, mik' on suurta.
Mut lepo yhden yön sa mulle suo
mun miettiä ja virkistyä — kohta
mun entiselläni oot löytävä.
On seutu hiljainen, ei tuulenhenki
tääll' edes tunnu, täällä tasaantuvat
kaikk' ajatusten aallokot ja täällä
ma koota voin taas ehjäks itseni.
PAPPI.
Sa sanoit koota, lapsi. Sattumako
tuon sanan toi sun huulillesi, taikka
sa sisällyksen tunnetko tuon sanan,
mun korvieni ilon? Maininnut
sa olet maailmoiden vivun, joka voi
sen tuhatkerroin nostaa, mi on suurta,
ja maasta pienimmänkin kohottaa.
Niin sankarteko, runoilijan laulu
kuin jumalainen näky tietäjän
vain kokoomista kysynyt on. Vain
mik' itse hajallaan on, voi sen kieltää.
Jos noin sun sisässäsi puhuu, onnittelen
sua, lapsi. Silloin pyhänä käyt täällä
ja tomun pyyteet karttaa sydäntäs.
Ja kuni mies, ken hämärissä tähyy
päin taivonkantta, näkee harmauden
ja muut' ei mitään, tyhjän harmauden,
mut tarkemmin jo katsoessaan löytää
hän tähden, toisen, kolmannen ja niin
pian tähtein loputtoman lauman: mieleen
sen miehen hiipii rikas aavistus
yön jumalaisen, kirkkaan — hurmaantunein
hän silmin ylös katsoo; sumut väistyy
ja olemassaolon salaisuus
saa taustan ja jumal'äänet kuulee
hän osaks ilmastansa, ylhäält' osaks —
HERO.
Sa tiedät, setäni, niin suureen lentoon
ei nouse henkeni; sa liiaks toivot.
Mut mitä velvollisuus multa vaatii
sen aion kunnolla ma täyttää.
PAPPI.
Tee se.
Vaikk' ei oo hyvä eikä oikein, että
noin uran alussa jo alahalle
oot maalis pannut, toistaiseksi olkoon
jo siinä. Mutta muista mitä päivät
ne tuonevatkin, ensi vaikutusta
sa aina pelkää. Hän ken työssä syöksyy
päin elämätä, missä taiston kuohut
käy ylimmillään, paljastetuin miekoin
hän vaaraa etsiköön; jos kovempi
on taisto, suurempi on voitto myös;
mut sisäänpäin ken pyrkii, sieluhun,
mi kysyy kokonaisuutta, hän olkoon
ain taiston pauhinasta poissa, sillä
voi kauan vanhat arvet kirveliä. —
Kas virta, jonka määrä matkallaan
on venemiestä kantaa, pellot kastaa,
se kallioin ja vuorten halki tiensä
saa raivata, ja sekaantua mutaan,
mi rannoilt' irtau; saman asian
se rauhaisna ja kuohupäisnä ajaa.
Mut lähteensilmä, jota janoten
mies lähestyy, se olkoon aina kirkas
ja kuun ja tähtein kuvaa kantava.
Myös papittaren mieli myrskylöiltä
ain säilyköön — jos kuohua se alkaa
se myöskin pimittyy.
Ja nuku nyt.
Jos neuvon tarpeess' olet, puoleheni
sa käänny, toisen isäs; ystävän
jos neuvoista et huoli, tiedä myös
sa että edessäsi miehen näet,
jok' kernaast suonistansa veren antais,
(ojentaa kätensä)
jos siinä pisarankin keksisi hän
mi luvatonta, väärää suosisi.
(Poistuu keskiovesta.)
HERO (hetken vaitiolon jälkeen).
Ma huomaan, kohtaus muukalaisten kanssa
on hänet närkästyttänyt. Ja totta
hän ompi oikeassa. Jollen ois
ma Hero, papitar, tuo pienempi,
tuo ruskotukka nuorukainen ehkä
mua miellyttäis. Kenties. Mut pois se nyt!
Nyi tiedän, mitä taipumus on, jota
he ovat karttamahan neuvoneet
ja sitä tahdon välttää. Jumalat!
kuin paljon yhden päivän kääntehessä
voi oppia — kuin ennen vuosikausiin.
Mut hän on kaukana, en elämässä
hänt' ehkä enää näe. Lopussa
on kaikki.
(Ottaa päällysviitan päältään.)
Tuossa lepää. Aamulla
kuin toisin mielin puin sun ylleni.
Ma nyt sun lasken pois. On elämä
sun laskoksihis kätketty. Sa salaa
mit' tiedät, itse mukanasi lasken
ne mielestäni. — Mutta mitä tehdä?
En nukkua voi.
(Nostaa lampun ja pitää sitä kädessään ylhäällä.)
Tarkastaapa tahdon
ma tätä seutua. Niin avara,
niin laaja, tyhjä. Monet pitkät vuodet
sua kyllikseni saan ma tarkastella.
Ma mielelläni tulevaiseen aikaan
sun katsomises säästän. — Kuule! — Mitään
ei ollutkaan se. — Yksin! Yksin! Yksin!
(On asettanut lampun syrjittäin ikkunalle ja seisoo sen luona.)
Niin rauhallinen yö. Nyt Hellespontto
suo laineiden kuin lasten leikkiä.
Vain hiljallensa meri hengittää.
Niin pimeätä, lampunvalo heittää
vain valoviirun pimeyteen. Sa tuossa
luo valoasi kulkijalle meren
ja kerro yhdenkin ees valvovan
yön keskellä, sa johtotähti yön.
Mut nukkumaan jo lullos, ystäviini
sa kalpein valoines.
(On ottanut lampun käteensä.)
Ja niinkuin sun
ma vielä sammutan, niin sammukoon
myös palo povessani, älköhönkä
se uuteen iltaan enää syttykö...
(On asettanut lampun pöydälle.)
Näin varhain hereillä? — Ah äiti, pyydän
Nyt nukkumahan lapsi, nopeasti!
(Ottaa hiuksistaan soljen ja laulaa sitä tehdessään
puoliääneen.)
Ja Leda silitti
untuvia.
Tuo laulu, pahus, taas mun huulillani!
Ei enää jumalat käy päällä maan,
ei joutsenet tuo enää lohdutusta,
on yksinäisyys lievennystä vailla.
(On istuutunut.)
He tänne lyyryn ovat jättäneet,
sill' oppinut en koskaan soittamahan,
ma toivoisin ett' osaisin ma. Mulla
soi mielessäni sadat ajatukset.
Ois parhain säveliksi pukea ne.
Sa kaunis nuorukainen, hiljainen,
sua tällä hetkellä ma muistelen
niin tyynin mielin, ettei rikosta
oo tunteessani. Hyvää kaikkea
ma sulle toivon, siitä iloitsen,
ett' olet etäällä, mut kuitenkin
ma sulle täältä huudan: hyvää yötä.
Leander ilmestyy ulkoa ikkunaan.
LEANDER.
Hyv' yötä!
HERO.
Ah, se mitä oli? Kaiku
näin yksinäisyyttäni etsiikö?
Sa ole tervehditty, nymphi!
LEANDER.
Nymphi,
sa ole tervehditty!
HERO.
Kaikua
ei ole tuo. Haa, pää! — Kaks kättä!
Mies ikkunassa! Kohoo, koht' on täällä!
takaisin! Sa olet surman oma,
jos huudan.
LEANDER.
Silmänräpäys vain suo.
Jo murenevat kivet jalkain alla.
Jos salli et mun tulla, syöksyn alas.
Mut hetki vain, niin lähden mielelläni.
(Kapuaa huoneeseen.)
HERO.
Sa paikoillasi seiso onneton!
Ken tänne vei sun ties?
LEANDER (jääden taustalle seisomaan, oven läheisyyteen).
Sun lamppusi
näin loistavan ma halki yön, ylt'ympär
kaikk' oli öistä, sankkaa, pimeätä,
vain täältä tuikki valo.
HERO.
Auttajas
ken ollut on, ken sulle tikapuita
on pitänyt?
LEANDER.
Ei kenkään. Kiven rakoon
ma jalan pistin, muratista kiinni
sain käsilläni. Siten tänne tulin.
HERO.
Mut liukunut jos oisit, alas syössyt —
LEANDER.
Ei mitään merkinnyt se oisi.
HERO.
Mutta jos
sa oisit keksityksi tullut?
LEANDER.
Kukaan ei
mua nähdä voinut.
HERO.
Vartija tään tornin
käy tähän aikaan toimehensa. Sua
on kielletty jo palaamasta tänne.
Ma enkö itse pyytänyt sua kotiis
taas lähtemään?
LEANDER.
Ma olin kotona,
mut mitään lepoa en saanut, Silloin
ma mereen heittäydyin ja tänne uin.
HERO.
Abydon rannoilt' asti; josta tullen
kaks soutumiestä matkalla jo väsyy.
LEANDER.
Sa näät, oon jaksanut ja kuollutkin
jos öisin ensi aaltoon, vaaksan verran
sua lähempänä ollut oisin silloin.
HERO.
On märät tukkasi ja vaattehes,
sa vapiset.
LEANDER.
En vilust', tulesta.
(Aikoo edelleen taustalla seisten heittäytyä polvilleen.)
HERO.
Noin ällös! Hetki lepäjä ja sitten
sun täytyy poistua. Jos valoni
sun tänne johdatti, niin toiseks kertaa
sen tarkkaan osaan sulta salata.
LEANDER.
Sit' älä tee sa — enää en ma tule,
jos et sa tahdo, mutta lampun tuon
sa valoa mult' ällös, ällös kiellä!
kun unetonna nousin vuoteeltani
ma viime yönä, majastani astuin
yön pimeyteen, näin edessäni meren
ma tummana kuin pikimusta vaippa,
yön suruun, ikävään verhottuna.
Yön synkkään mielialaan vaivuin, silloin
näin pienen tähden näköpiirissä
kuin viime toivon. Kultasätein loisti
se pimeähän maailmaan. Sun lamppus.
Löi valtavasti silloin sydämeni,
ei enää pysyä se tahtonut
mun rinnassani, ja ma syöksyin rantaan
ja mereen, oppaanani tähti tuo.
Niin tulin tänne, tälle rantamalle.
Jos sua se loukkaa, tule en ma enää,
mut toivon tähteäni älä peitä,
tuon valon lohdutusta.
HERO.
Nuorukainen
mua älä kovana sa pidä, jos
en toivomustas täyttää voi, ma oon
jo sulle sanonut: oon sitoutunut
ma ankarahan elämähän, täällä
ei suoda lemmentuntehelle sijaa.
Kun näin sun ensi kerran, olin vapaa.
On myöhä jo. Sa mene — palaamatta.
LEANDER.
Sun kansas lempeäksi mainitaan,
se rangaistuksinko sua uhkailee?
HERO.
Modealaiset, baktrit tappavat
sen päivän papittaren, nuorukaiseen
ken luopi silmänsä; mun kansani
niin verenjanoinen ei ole, hengen
se säästää rikkoneelta, mutta hänet
se joukostansa halveksien työntää
ja koko sukunsa. Niin Heron ei
saa käydä. Siksi mene, murhees kestä!
LEANDER.
Mun mennä täytyy siis
HERO.
Niin lähde, mutta
et samaa tietä palata voi, liian
se vaarallinen on, tuon portin kautta
sa mene — käytävät —
(Keskeyttää puheensa ja kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti.)
Mutta kuule!
Ken siellä? Jumalat te! Käytävästä
ma askelia kuulen. Tänne tulee
nyt joku. Hetki onneton! Mit' tehdä?
LEANDER.
Tääll' eikö paikkaa, jonne piiloutua?
Haa, tuonne!
(Menee sivuovea kohti.)
Makuuhuoneesehen? Tänne
sa jää. Jos löytävät sun, kuole. Itse
ma sinne käyn.
He lähestyvät.
HERO (osoittaen sivuovea).
Tänne
sa sentään mene. Lamppu mukahas
sa ota. Täällä olkoon pimeätä.
Nyt kuuletko? Sa mene! Mutta ällös
sa tunge eteenpäin, jää oven luo!
Nyt nopeaan!
LEANDER.
Mut sinä?
HERO.
Hiljaa, poistu!
(Leander on ottanut lampun ja poistuu sivuovesta.
Huone jää pimeäksi.)
Ah, jumalat, nyt armonne te suokaa!
(Vajoaa tuoliin, puoleksi istuen, niin että vasen riipuksissa
oleva polvi melkein koskettaa lattiaa, kasvot käsien peitossa,
ja otsa pöytää vasten painettuna.)
Temppelivartijan ääni kuuluu ulkoa.
VARTIJA.
Tääll' onko joku valveillaan?
Ianthen ääni myöskin ulkopuolelta.
IANTHE.
Sa nääthän,
on kaikki pimeää.
(Ovi avautuu puoleksi.)
VARTIJA.
Mut kuitenkin
ma valoa näin.
IANTHE.
Erehdyit. Sa tiedät,
tääll' asuu papitar.
VARTIJA.
Mut selvään näin
enk' usko, että erehdyin.
(Ovi sulkeutuu.)
Kun päivä
taas koittaa, saadaan nähdä —
(Sanojen kaiku kuolee, askeleet etääntyvät.)
HERO.
Häpeää
ah tätä!
Leander astuu esiin sivuovesta.
LEANDER.
Poissa ovat siis he. Missä
sa piileksit? Tääll' oletko sa vielä?
(Koskettaa ympäri haparoidessaan Heroa olkaan.)
HERO (karaten pystyyn).
Miss' ompi' valo? Lamppu? Tänne tuo se!
(Leander menee hakemaan lamppua.)
Ma mitä, onneton, saan kokea!
LEANDER (tulee takaisin lamppua kantaen).
Täss' on sun valos.
(Asettaa lampun pöydälle.)
Jumalia kiitä!
HERO.
Sa sanot: kiitä? Mistä? Että elät?
Sa onneton, sa kurja, miksi tulit
sa tänne itseäs vaan ajatellen
ja rikoit rauhallisten päiväin levon?
Ah, meri jos sun niellyt oiskin, kun
ens aaltohon sa alas laskeuduit,
tai kivi murennut, kun tornihin
sa ylös kapusit ja sinä — ah —
Leander! murskaantunut — kauheata!
LEANDER.
Sa mua moitit?
HERO.
Ah, Leander, kuule,
sa älä samaa tietä enää palaa,
jot' olet tullut. Vaarallinen on
se tie. Mut ihmeellistä! Mikä voi
niin vieraaks itsellensä ihmisen
ja sokeaksi tehdä — jos he nyt
mun löytäisivät, näkisivät — niin
ma vapisisin itseni en tähden —
mut hulluutta! Vain hänen tähtensä!
LEANDER.
Sit' uskoako voin?
HERO.
Vain minuun ällös
sa koske! — Hyvää olla ei se voi,
mi tuolla tavoin luontehemme kääntää
ja tukahduttaa jumalaisen valon,
jok' oisi oppaaksemme luotu kuin
on tähti laivurille.
LEANDER.
Huonoksi
sa sitä nimität? Muut kaikki kilvan
sit' ylistävät taivaasehen asti.
He lemmeks kutsuvat sen.
HERO.
Nuorukainen,
siis sinun luokseskin on sana tuo
jo hiipinyt? Sa onnelliseksko
nyt tunnet itses?
(Koskettaa hänen päätään.)
Kuitenkinhan sun
on meren halki uida täytynyt
miss' uhkas surma joka hetki, täällä
taas vainoo vakoojat ja murhamiehet —
(Heittää katseen taaksepäin, lyyhistyy kokoon.)
LEANDER.
Sa mitä kuuntelet?
HERO.
Soi joku ääni —
kuin vartijoiden askel.
LEANDER.
Hero! Hero!
HERO.
Sa ällös koske minuun! Sinun täytyy
nyt lähteä. Ma itse sua saatan;
he jos sun tiellä kohtaisivat —
(Pitäen kiinni tuolin selkämyksestä.)
LEANDER (hetken vaitiolon jälkeen).
Ma saanko, neito, tulla takaisin?
HERO.
Sa?
LEANDER.
Niin. Sa kiellät? Konsanaanko en?
Tuon sanan merkityksen tunnetko?
Sa sanoit pelkääväsi puolestani;
mun täytyy meren halki takaisin —
sa etkö pelkää, että hukkunut
ma olen, jollen palaa?
HERO.
Viesti mulle
sa lähetä.
LEANDER.
Ei muuta viestiä
oo mulla kuin ma itse.
HERO.
Sittenpä.
sa, rakas viesti, palaa kohta, palaa!
Mut älä tänne, täällä uhkaa surma.
On rannall' lakealla hiekkasärkkä,
mi mereen pistää, sinne tule sa
ja pensaihin sa piilottau. Kun kuljen
ma ohitse, niin kuulen mitä puhut.
LEANDER.
Mut lampun suo sa loistaa tielleni,
mun onnentielleni. Mut, neito, milloin
saan tänne palata? Sa puhu, puhu!
HERO.
Ens juhlain aikaan.
LEANDER.
Lasket leikkiä.
Sa lausu, milloin?
HERO.
Koska ensi kerran
on uusi kuu.
LEANDER.
Ah, kymmenkunta siihen
on pitkää päivää. Niinkö kauan kantaa
voit epätietoisuutta? Minä en!
Ma pelkäisin, ett' täälläoloni
ois keksityksi tullut, kuolleeksi
mun luulisi! ja syyllä! Sillä jollei
mua meri surmaa, tappaa suru mun.
Sa sano: ylihuomenna saan tulla
tai kolmen päivän päästä taikka ehkä
ens viikolla.
HERO.
Sa huomenna jo tule.
LEANDER.
Ah autuutta ja onnea!
HERO.
Kun palaat,
Leander, meren halki, säilytä
sa muistossas tää pää ja tämä suu
ja nämä silmäni. Sa kuuletko?
Se mulle lupaa!
(Kun Leander tahtoo häneen kajota, syrjään väistyen.)
Ei, mua seuraa nyt!
Ma tietä näytän.
(Menee pöydän luo noutamaan lampun.)
LEANDER.
Nainen ihana!
HERO.
Sa miks et tule?
LEANDER.
Poistuako täytyy
mun täältä ilman ainoata armon
ja myötätunnon merkkiä, mi vois
mun kaipuutani keventää, kun lähden?
HERO.
Sa mitä tarkoitat?
LEANDER.
Ees kätesi
sa mulle suo'os! — Huuli vasten huulta
on tapa kuiskailla, mit' ilmoille
ei uskoa voi. Suuni olkoon suuna
ja sinun korvana. Siis korvahas
suo sydämeni kieltä kuiskailla.
HERO.
Ei niin.
LEANDER.
Mun yksin kaikki uskaltaa
vain täytyy, sinä epäröitset aina.
(Lapsellisella uhkamielellä.)
Ma uppoan, jos murhemielin palaan.
HERO.
Mua älä peloita.
LEANDER.
Sa suostut!
HERO.
Jos
sa sitten menet?
LEANDER.
Menen.
HERO.
Äläkä
sa väitä, että liian keveästi
ma poskeasi kosketan, vaan yhä
sa kohtalohos alistu.
LEANDER.
Sa yhä
vain epäröit?
HERO.
Sa käsivarret pane
nyt selkäs taakse, sinä lemmen vanki,
mun vankini.
LEANDER.
Se tehty on jo.
HERO (asettaen lampun lattialle).
Lamppu
ei nähdä saa.
LEANDER.
Sa ethän tule!
HERO.
Niinkö
sa olet kärsimätön! Siispä et —
mut jos se ilahduttaa sua, niin
siis ota, anna.
(Suutelee häntä nopeasti.)
Nyt sun lähteä
jo täytyy.
LEANDER.
Hero! Hero!
HERO.
Ällös, ällös!
(Rientää ovelle.)
LEANDER.
Mut jos sua rukoilen. Ah kirottu
ja kateellinen onni!
(Kuuntelee ovea kohti.)
Askelia
ma kuulen, teikäläisten, ovea
ne hiljaa lähestyvät —
Jumalat!