LEANDER.
Ma täällä olen, katso!
NAUKLEROS.
Ah jo täällä.
Sa, sano, kuinka kauan rankaisuksi
— ah, tuntemattomien rikosten —
mun pojan tavoin, joka seurata
saa sokeata isäntäänsä — täytyy
sun kanssas meluisasta paikasta
ain yhä toiseen, markkinoilta templiin
ja juhlast' toisehen vain etsein sijaa.
miss' alkais ilo sydämessäs itää?
Kuin kauan, väsyneenä puhumaan,
sun vastassas ma istun tarkastain
jo eikö pilkahda sun silmistäsi
tai kokonaan jo herää ilo, riemu?
Sun äitis kuoli — ken voi sitä auttaa?
Niin kauvan kuin hän eli, pojan tavoin
jok' äitiänsä lempi, asustit
sa kotonasi, kaupungista poissa
ja ihmisistä, rantamalla meren;
nyt kun hän kuollut on, mik' estää voi
sua liittymästä vertaistesi joukkoon
ja heidän iloihinsa, suruihinsa
kuin veikko osaa ottamahan. Itke
sa äitiäs ja ruskotukkaas revi, —
mut sitten palaa ystäväisi luo,
joilt' ei sua äitis enää kadehdi.
Ma enkö totta haasta? Mik' on mieles?
Sa lausu!
LEANDER.
Olen väsynyt.
NAUKLEROS.
Ah niin
sun suuri vaivas! — Koko päiväkauden
me oomme outoin kesken kulkeneet
ja nähneet monet vieraat kasvot, itse
näin itseämme edellehen raastain.
Ah hyvät jumalat! Ken tätä kestäis?
LEANDER (joka on istuutunut).
Ma olen sairas.
NAUKLEROS.
Huoli pois! Sa kohta
taas paranet, kun pääset kotihis
sa majahasi meren saartamaan
ja hiekan — sinne, missä sadekuurot
ain' uhkain kulkee; sinne saavuttuas,
kun kalastajamekkos saat sa ylles
ja päivät päästään istut onkien
ja joskus — kalain kateus — sa veteen
käyt uimahan; kun lepäät iltasin —
niin oon sun kerran nähnyt venehessä
sa pitkälläsi purren lipuessa
ja tähystelet tähtösihin taivon
ja äitiäsi muistelet, jok' kuollen
sun oikeahan aikaan vapaaks jätti,
ja henkiä, jotk' ylähällä asuu
tai omaa aatostas tai tyhjää vain!
Kun olet siellä, ystävä, sa tunnet,
kuink' oli turha retkes. Terveheks
sa tunnet itses taas. Nyt lähde sa,
on kaukamailla vielä tuttu ranta
ja vierahat ja kotihinsa kääntyy.
LEANDER.
Tääll' on niin varjoisaa, me levätkäämme.
Jos löydän venheen, lähden soutamaan.
NAUKLEROS.
Ah, soutamaan. Kuin palaa silmänsä!
Niin, airoiss' istuin ojennetuin käsin
noin ees ja taakse ponnistaen, yli
veen kiiltäväisen kalvon. Itsesi
sa tunnet mieheks, jumalaksi silloin.
Mut asioista Vakavammista
on kysymys nyt, kelpo ystäväni;
me kielletyllä maalla temppelin
tääll' oomme, aina vaarass' ilmi tulla.
Käy pensastossa vaanein vartijat.
He vangitsevat jokaisen, ken täällä
vain löydetään ja templin papin eteen
hän viedään ankarasti rangaistavaks.
Sa jotain sanoitko?
LEANDER.
En.
NAUKLEROS.
Lähde pois.
Kas puolipäivän aikaan loppuvat
tään juhlan vapaudet, ja aurinko
jo melkein pystysuorat säteet heittää.
Sun vitkastelus tähden aio en
ma vankilassa virua. Se kuule!
Et nytkään! Hyvät jumalat, jo luotaan
te kääntykää kuin kääntyy hänkin teistä!
Hän tuolla seisoo raukein jäsenin —
niin kaunis — vaikkei suuri oo hän — ruskea
ja tummakutri; hänen silmänsä,
kun sit' ei luomi varjoo, hehkuen
kuin hiili palaa, laajat hartiat,
ja vankat käsivarret — Amorin
ei kuva enää, mutta Hymenin.
Hänt' tytöt tähyilevät, hänpä vaan
— ah hyvät jumalat — on sielultaan
niin kaino, pelkuri. — Mies rivakka
oon minäkin, en tumma kuten tuo
vaan kultatukka, ihonvärini
ei ole Indiasta, valkeampi
se on, myös kooltani oon suurempi;
mut kahden kun me käymme tyttöjen
luo taikka juhlaan, kisaan, karkeloon
ei satu ykskään katse minuhun,
vain häneen, ahmien, ain' ympärillään
ma kuulen supatusta, kuisketta
ja ihailua. Kaikki hurmaa hän
tuo veltto uneksija — mokoma.
Hän vaan — ei mitään huomaa. Ja jos hän
vain jotain näkee, punastuu kuin tyttö.
Ah, ystäväni, tiedätkö sa, että
oot tuhatkertaa kaunihimpi, sulla
kun poskillas tuo mansikkainen puna.
Ja tänään temppelissä, jumalat!
Mun oli kuin ois kaikki kauneus,
mit' on maan päällä, ollut kerättynä
niiss' ihanissa tyttösissä, jotka
ma siellä näin. Ain Traakiasta asti
ja Hellespontosta he oli tulleet!
Kuin kukat kirjavat he olivat!
Siin' oli ruusut, liljat, neilikat
ja tuhatkaunot — näky ihana.
Kuin meri aaltoilivat päät ja olat
ja pohkeet pyöreät. Mut kysynpä,
hän mitä näki! Joutsenia ehkä?
Ei tiedä hän, ei katsonut hän heitä.
Ja häntä kuiten kaikki tähyilivät,
myös itse ylvään kaunis papitar,
ken tekis viisaimmin, jos tänään jo
hän rakkaudelle vannois liittoa,
sen sijaan että sitä pakenee.
Mi sulo, loisto, mikä ylpeys,
niin vakaa otsa, hymyilevä suu,
kuin lapsi ruhtinaan hän oli nähdä,
jok' kalliin kruununsa jo kehtoon saa.
Mi kaunista on, kysyt. Tiedätkö
sa mitään niskan sulost' ylpeästä
ja tukan tuuheoista palmikoista
ja olkapäistä taakse vedetyistä
ja rinnoist' upeoista mitä tiedät
sa nilkan sekä jalan siroudesta
ja muista aartehista kaunokaisen.
Ma väitän, ettet lainkaan niitä nähnyt.
Mut sun hän näki. Hyvin tiedän sen.
Kun siinä polvistuimme yhdessä
me Hymen-patsaan luona — ja hän saapui,
luo alttarin hän pysähtyi ja käsi
jäi riipuksiin — hän puolees katsahti
ja seisoi epäröiden hetken, kaksi
kuin iäisyys niin pitkää, kunnes hän
taas täytti pyhän tehtävänsä — mutta
viel' erotessa puhui syvä katse —
mi vastakohta hetkelle, kun iäks
hän lemmenonnen jätti —: "Vahinko."
"Tuon tahtoisin ma." — Armas, hymyilet?
se sua mairittelee. Kasvosi
miks kätket! Sormet pois ja mulle vastaa!
(On vetänyt Leanderin käden hänen silmiltään.)
Ah, jumalat te. Kyyneliä. Kuinka!
Leander, itket?
LEANDER (joka nojaavasta asennostaan on noussut pystyyn).
Ällös kiusaa mua!
Sa kunnioituksetta kaulastaan
ja kasvustansa puhut. Kolminkerroin,
ah, onneton ma olen.
NAUKLEROS.
Onneton.
Et! Onnellinen! — Olet rakastunut.
LEANDER.
Sa mitä sanot? Sairas olen, koskee
niin rintaani. Ei sisäpuolla, täällä
tuon kohdalla. — Ma kuolemata kannan.
NAUKLEROS.
Sa olet hullu, onnellinen hullu!
Ah kiitos jumalat, te häntä älkää
nyt ennen hellittäkö, ennen kuin
hän mulle huutaa: "Kyllin, tahdonpa
sen kestää mitä muutkin kuolevaiset."
Nyt kätes tänne, ystäväni, vasta
näin myöhään palannut. Sa uudelleen
oot syntynyt, sa onnellinen. Mutta
yks suru sentään ilossamme on.
Sa kaupunkihin lähde, siellä kaikki
on koolla tytöt juhlast' tullehet.
Sa siellä ympärilles katso, rakastu
niin hyvin kuin sa voit — nääs ystäväin,
se neito, joka nyt sun mieles täyttää,
on papitar, ja luvannut hän tänään
on iäks pidättyä miehestä
ja ankara on rangaistus, jos hän
sen unohtaa. Myös miehelle.
LEANDER.
Sen tiedän
Nyt tule yö, niin loppuu kaikki.
NAUKLEROS.
Kaikki
jo ennen kuin se viel' on alkanut!
Sa rauhanrakastaja, miekkonen,
niin vähän uskallatko onnes tähden?
Sa valittelet tuossa kalpein poskin
ja vapisevin säärin, luullen, että
sua uskon. Tänne jäät sa, sinun täytyy
nyt kanssaan puhua. Ehk' ei oo sentään,
ken tietää, lupauksensa niin ahdas.
Siit' ehkä vapautua voi hän. Ehkä
ei myöskään lempes oo niin palava
kuin nyt se näyttää. Mutta epäillä
et saa, nyt toimia sun täytyy, kohtalos
kuin mies sa tunne ja se kanna myös.
Ja poika-aikas sun jo jätettävä.
Me oomme täällä vieraat. Lähtekäämme,
ei meitä kenkään moittia voi tietä
jos eksyin tiedustamme. Ensiksi
me temppeliä kohti kuljemme
luo hänen, papittaren, kuullaksemme
hän mitä sanoo. — Tuolla tulee tyttö
vesastiata kantain. Hältä voimme
me tiedustella —
(menee.)
Ah, Leander, onnen
sa poika oot. Mua miksi pidätät?
Hän itse on tuo tyttö, papitar;
hän pyhää vettä lähtehestä täältä
kai etsii. Silmänräpäys sa käytä
ja hälle tyynin mielin haastele.
Ma sillä aikaa tarkastelen, oisko
tääll' ympärillä ehkä kuuntelijaa.
Käy tänne! ja kun sanon sulle: nyt!
niin astu esille ja puhu, mutta
sa ole tyyni. Tänne käy sa nyt.
(Ystävykset vetäytyvät syrjään.)
Hero ilman päällysvaippaa, puettuna suunnilleen
samalla tavalla kuin alussa ensi näytöstä, tulee kahta
tyhjää vesiruukkua kantaen etualan vasemmalta puolen.
Kulkee näyttämön poikki.
HERO (laulaa).
Ja jumala puhui:
luokseni
sa tullos pilvessä,
vierellein.
(Leander on Naukleroksen keveästi työntämänä astunut
muutaman askelen eteenpäin. Sitten jää hän seisomaan
alaspainunein päin. Hero poistuu etualan oikealle puolelle.)
NAUKLEROS (tullen esiin).
Siis syytä itseäs. Jos onnea
et itsellesi voi sa pidättää,
niin opi ilman elämähän. Paljon
niin onkin paremmin. Hän eikö jo
oo jumalille vihitty, ja sitä,
ken häntä lähéstyypi, uhkaa hukka.
Ma puoleks leikilläni neuvoin, että
niin paljon rohkenisit —; sydäntäni
vain kirvelee, kun näen ihmisen,
jok' kaipaa vain ja kaihoo, mutta jolta
vain uskallusta puuttuu ottaakseen
sen voiton kruunun kätehensä, jota
on halunnut. Mut parempipa näin.
Sua onnittelen, ystäväni, nyt
sun arka sydämes sua varmemmin
kuin viisaus Nestorin on johtanut
tai uljuus Akilleksen. Lähtekäämme
siis kohti kotia. Mut toiste ällös
sa hurmaannu.
LEANDER.
Hän kääntyy takaisin.
NAUKLEROS.
Siis seuraa häntä!
LEANDER.
Minä. Häntäkö
ma lähestyisin. Puhuisin. Ah en!
Hero tulee takaisin kantaen vesimaljakkoa päälaellaan
ja toista alasriippuvassa oikeassa kädessään.
HERO (laulaa).
Ja untuvia
hän silittää —
(Jää seisomaan, puhellen.)
Mun setäni ei tahdo, että laulan
ma Ledasta ja joutsenesta.
(Kulkee eteenpäin.)
Vaikka
se ketä vahingoittais?
(Kun hän on tullut näyttämön keskelle, hyökkää Leander äkkiä
esiin ja syöksyy alaspainunein päin Heron jalkoihin.)
HERO.
Jumalat.
Ma kuinka säikähdin, mun polveni
mua tuskin kantavat.
(Asettaa ruukut maahan.)
Mies! Tuolla toinen!
Te muukalaiset mitä tahdotte
te multa, papittarelt', täällä. Tietäkää,
en kulje vartijoitta; ääneni
jos korotan, niin vievät vahdit teidät
ja rohkeudestanne te maksaa saatte.
Niin lähtekää ja olkoon rankaisunne
vain huono omatunto sekä tieto,
te että onnistunut ette —
NAUKLEROS.
Neiti,
me emme häpäisemään tulleet, pikemmin
me oomme parannusta etsimässä
nääs, ystäväni tuolla sairas on.
HERO.
Miks siitä mulle kerrot, Apollon
te papeilt'etsikäätte parannusta,
se heidän asiansa on.
NAUKLEROS.
Ei tässä.
Se tauti iski häneen täällä ja
myös täällä yksistään se lähtee.
HERO.
Tänään
hän saiko sen?
NAUKLEROS.
Niin, tänään. Silmistäsi.
HERO.
Te mitä uskallatte! Ah, ma tunnen,
on halpa joukon mieli, julkea
ja kunniaton. Nyt ma täältä lähden
ja vartijani tänne lähetän
ma vesiruukkujani noutamaan.
Jos vielä silloin täällä olette,
he teille osottavat, mitenkä
te rikkonehet ootte.
NAUKLEROS.
Noin, ah ällös
sa lähde, ensin nuorukaista katso,
sa jota sanoillasi loukkaat.
LEANDER (katsoen ylös häneen).
Viivy!
HERO.
Sa olet sama, Hymen-kuvan luona
ken tänään polvistui, ma tunnen sun,
Mut silloin varsin siivolta sa näytit.
Mua pahoittaa, ett' olin väärässä.
LEANDER (on noussut pystyyn ja tekee pidättävän liikkeen).
Et ollut väärässä! Oi viivy!
HERO (Nauklerokselle).
Mitä
hän tahtoo?
NAUKLEROS.
Sinulle sen sanoin jo.
Hän riippuu katseista ja elämän
ja kuolon sanoman hän lukee niistä.
HERO.
Sa olet huonon vaalin tehnyt ja
sun sydämes on harhaan vienyt sun.
Jos oikein ymmärrän, niin taipumusta
sa tunnet puoleeni; mut olenhan
ma papitar ja velvoitettu oon
ma aviotta elämähän. Myös
on vaarallista mua lähestyä.
Voi hengellään sen leikin maksaa mies.
Myös minuun ankarasti kohtais kosto.
(Kumartuu tarttuakseen vesiruukkuihinsa.)
LEANDER.
Siis meren aaltoihin sa syökse minut!
HERO.
Mies parka, sydämestäin säälin sua.
NAUKLEROS.
Vain ällös sääli, papitar, sa jää
ja auta nuorukaista, ken sua lempii.
HERO.
Ma mitä tehdä voin? Sa kaikki tunnet.
NAUKLEROS.
Siis sana lausu, joka parantaa
vois hänet. Tänne tullos! Pensahat
tääll' antaa suojan katsehilta, tänne
ma istun vesiruukkuin siimekseen.
Ees sananenkin meille suo'os. Etkö
sa tahdo tänne istua?
HERO.
Ei sovi
se mulle.
LEANDER.
Nuorukaisen kärsimysten
sa tähden tee se.
HERO (Leanderille).
Istu sinäkin.
NAUKLEROS.
Niin tänne näin, ja sinä vierellensä.
(Leander istuutuu keskelle, nojaten ruumiinsa puun
runkoa vasten, kädet sylissä, katsoen suoraan eteensä,
Hero ja Naukleros asettuvat kumpikin puolelleen, hiukan
etukumaraan, niin että voivat nähdä toisiaan silmiin.)
HERO (Nauklerokselle).
Sen sanoin jo, ja vielä toistan sen:
ah älköön kenkään miesi pyytäkö
mua vaimokseen; on määrä olla mun
ain avioton. Vielä eilettäin,
kun tulitte, ma olin vapaa. Tänään
oon sitoumuksen tehnyt, ja sen pidän.
(Leanderille)
Sa ällös päätä käsiis kätke! Lähde
sa reippain mielin tästä lehdosta
ja silmäs toisehen luo naisehen
ja iloitse, mist' täällä et sa voinut
oo iloita.
LEANDER (karaten pystyyn).
Niin nielköön minut maa
ja vieköön kaiken kaunihin ja hyvän,
jos koskaan toisen naisen rakkaus —
HERO (joka myöskin on noussut, Nauklerokselle).
Sa häntä rauhoita. Ei auttaa voi
tuo häntä eikä minua. Hän on
niin uljas, nuorekas ja hyvä, hälle
ma sydämestäin kaiken onnen suon;
hän palatkohon kotiinsa —
LEANDER.
Ma kotiin?
Ma tänne aion juurtua, tuon puun
ma tavoin tahdon seistä päivät, yöt
ja aina tähyillä tuon templin harjaa.
HERO.
Tään lehdon vartijat vie vangiks hänet,
se hälle selitä. (Leanderille.) Nyt, nuorukainen
sa palaa kotihis. Ja elämän
sa kirjavahan menoon antaudu,
mut muistoasi ällös kadota.
En minäkään. Sa vuosi vuodelta,
kun uudistuu tää juhla, tänne palaa
taas templihin, ma jotta voin sun nähdä.
Jos levollinen olet, iloitsen.
LEANDER (heittäytyen hänen jalkoihinsa).
Ah taivahinen nainen!
HERO.
Ällös noin
sa tee! Se meit' ei lainkaan auta. — Tuolla
jo tulee setäni. Hän moittii mua
ja oikeudella. Miks ma istuuduinkin?
NAUKLEROS.
Sa ruukkus ottaos ja juoda suo
mun siitä, siten parhain selität
sa täällä olosi.
LEANDER (työntäen hänet syrjään).
Pois sä! Ma juon.
HERO (pitäen hänen edessään maljakkoa. Leander juo polviltaan.)
Niin juo! Ja joka pisar lohdutuksen
ja kaikki vesi onnen pantti olkoon.
PAPPI tulee.
PAPPI.
Sa mitä täällä teet?
HERO.
Mies sairas, nääs.
PAPPI.
Sun tehtäväs ei sairaan parannus,
he templist' Apollon sit' etsiköhön,
Apollon papeilta.
HERO.
Sen sanoin heille.
PAPPI.
Mut sairaana tai terveenä, te tietkäii,
ei tänne templin lehtoon muukalainen
käy rangaistuksetta. Jos tällä kertaa
ma teidät lasken, lempeyttäni
te saatte kiittää; kerran toisen jos
sen teette, rankaisen.
NAUKLEROS.
Mut juhlassa
näin paljon koolla kansaa kaikenlaista.
PAPPI.
Se oli juhlan aikaan sallittu,
mut puolipäivän aikaan vapaus
se loppuva on.
NAUKLEROS.
Kiireellemme paista
ei vielä kotvan aikaan päivä.
PAPPI.
Sulle
se onneks olkohon. Tää hetki käytä!
Kun päivä saavuttanut korkeimpansa
on radallaan, niin temppelistä tuolta
soi käyrätorven ääni, ilmoittaen
ett' ompi juhla päättynyt, ja sulle
myös vaaraa ennustain. — Ja lisäksi
on mulle kerrottu, ett' olette
Abydoksesta, jonka kansa meille
ei ole ystävällinen. Jos milloin
vain kalaretkillä tai muuten sattuu
he yhteen Seston asukasten kanssa,
he riidan nostaa. Siispä muista myös:
ken usein loukattu on, kostaa voipi
myös moninverroin.
NAUKLEROS.
Minä puolestani
noin mietin, herra: miesi vasten miestä.
En tunne kaunaa Seston kansaa kohtaan.
Jos kohtelee he meitä suopeasti,
sen heille kotonamme palkitsemme.
PAPPI.
Ei asiani pakista sun kanssas.
Ma sanoin mitä sanoa mun tuli
(Eerolle.)
Nyt ota ruukkusi ja tule!
(Kun nuorukaiset yrittävät häntä auttaa.)
Poistukaa!
Tuoll' ovat palvelijattaret.
(Viittaa näyttämön vasemmalle puolen.)
Tule!
On temppelissä paljon tehtävätä.
(Poistuu lieroa kädestä taluttaen vasemmalle puolen.)
Ianthe on sillä välin tullut esiin.
IANTHE.
Mit' ootte, kauniit muukalaiset, täällä
te saaneet aikaan? Teidät kaukaa näin.
Nyt kiiruhtakaa! Kuka neuvonut
on teitä papitarta lähestymään?
Hän toimeensa jo vihitty on. Mies
jos olisin, ma vertaa etsisin.
(Lähtee vesiruukkuineen.)
NAUKLEROS (puhuen papin jälkeen).
Mies kova, omavaltainen sa olet!
Sa kaunottaren kahlehdit ja päivän
sa säteet maailmalta riistät peittäin
tään tekos teeskenneltyyn pyhyyteen.
Mist' ovat julmistuneet jumalat?
Myös mekin jumalia palvelemme,
mut kirkkain mielin papit Zeuksen
käy kansan keskeen siunaus huulillansa.
Te ootte aamunmailta perineet
tuon oudon tapanne, te ikävään
ja yöhön peitytte. Mut rauhass' olkaa!
Sa tule, onneton!
LEANDER.
Ma? Onneton?
NAUKLEROS.
Niin sinä. Tyytyväinen oletko?
Nyt tule!
Leander.
Täällä olen ma.
NAUKLEROS.
Siis katso
sa viime kerta seutuun tähän, jonka
nyt iäks jätät —
LEANDER.
Iäks?
NAUKLEROS.
Niin. Vai mikä
on aikomukses? — Lausu!
LEANDER.
Kuule! Eikö
jo merkki annettu? Nyt lähtekäämme!
NAUKLEROS.
Sa varomaton, miksi aikees salaat?
Sa tähän seutuun palatako aiot,
miss' surma, kuolema —?
LEANDER.
En mistäkään
ma huoli. Toitotus. Nyt vierahat
käy kotihin. Me lähtekäämme myös!
Mun elämääni taannoin surkuttelit.
Sit' en nyt mistään vaihtaisi ma pois.
Mit' tapahtuu, ei kenkään, kenkään tiedä!
(Poistuu kiivaasti.)
NAUKLEROS.
Leander! Kuule! — Ah, ken huolekseen
saa nuorukaisen mokoman. — Niin vain,
voi esimerkki opettaa. — Ma sua
nyt sentään suojelen. Mut luokseni
jos palaat ennenkuin sen suon, niin silloin —
Mut odota! Sa kuuletko Leander!