Se tyydytyksen tunne, jota ne kokevat, jotka pysyvästi noudattavat
hyvettä, on sielussa vakautunut tila, jota kutsumme omantunnon rauhaksi.
Mutta se tunne, joka uudelleen herää juuri tehtyämme jonkun teon, jota
pidämme hyvänä, on mielenliikutus, nimittäin ilon laji, jota pidän
kaikista suloisimpana tunteena, koska sen syy on yksinomaan meistä
itsestämme riippuvainen. Mutta jos tämän ilon syy ei ole oikeutettu,
s. o. jos ne teot, jotka tuottavat suurta mielen tyydytystä, eivät ole
suuriarvoiset tai jos ne lisäksi ovat hyljättävät, on tämä tunne
naurettava ja synnyttää vain ylpeyttä ja hävytöntä julkeutta. Tämä
huomataan etenkin niissä, jotka luullen olevansa hurskaita, itse teossa
ovatkin vain tekopyhiä ja taikauskoisia, s. o. jotka sen tähden, että
käyvät usein kirkossa, lukevat joukon rukouksia, leikkuuttavat tukkansa
lyhyeksi, paastoavat ja antavat almuja, luulevat olevansa täydelliset ja
kuvittelevat olevansa niin suuria Jumalan ystäviä, ett'eivät muka voi
tehdä mitään, joka ei häntä miellyttäisi. Lisäksi he luulevat, että
kaikki, mihin heidän intohimonsa heitä kehottaa, on oikeata innostusta,
vaikka se usein saattaa heitä tekemään suurimpia rikoksia, joita
ihminen yleensä voi tehdä, kuten esim. kavaltamaan vihollisille
kaupunkeja, tappamaan ruhtinaita, kukistamaan kokonaisia kansoja, vain
senvuoksi, ett'eivät he seuraa vakaumustaan.