Kaikki ne, jotka mistä muusta syystä tahansa saavat korkean ajatuksen
itsestään, eivät ole todellisesti jalomieliset, vaan ylpeät. Ylpeys on
aina pahe, ja sitä suurempi, kuta vähemmän pätevä se syy on, jonka
nojalla ylpeillään. Pahin ylpeyden laji on se, joka ei perustu mihinkään
syyhyn. Arveluttavaa tässä näet on, että tiedetään saavutetun kiitoksen
olevan ansaitsematonta ja ett'ei ansioon yleensä panna mitään arvoa; ja
koska kunnian arvellaan olevan yksinomaan anastamisen kautta
saavutettavissa, luullaan niillä olevan enimmin kunniaa, jotka sitä
suurimmassa määrässä itselleen anastavat. Tämä pahe on niin järjetön ja
nurinkurinen, että vaivoin luulisin kenenkään tekevän itsensä siihen
syypääksi, ell'ei ketään syyttä ylistettäisi. Mutta imartelu on niin
yleinen, että mitä puutteellisinkin henkilö usein niittää kiitosta
seikoista, jotka eivät ansaitse mitään kiitosta, vaan pikemmin moitetta.
Sentähden hyvin tietämättömät ja typerät henkilöt joutuvat tämäntapaisen
ylpeyden valtoihin.
158. _Ylpeyden vaikutukset ovat päinvastaiset jalomielisyyden
vaikutuksille._
Jos se syy, johon itsekunnioitus perustuu, on mikä muu tahansa kuin
tietoisuus vapaan tahdon hyvästä käyttämisestä, josta jalomielisyys
syntyy, herättää tämä syy aina hyvin moitittavan ylpeyden, joka niin
suuresti eroaa täydellisestä jalomielisyydestä, että sillä on vallan
päinvastaiset vaikutukset. Sillä kaikkia muita hyviä seikkoja, kuten
nerokkaisuutta, kauneutta, rikkauksia, kunniaa j. n. e. tavallisesti
pidetään sitä suuremmassa arvossa, kuta harvempi henkilö ne omistaa, ja
useimpia niistä ei voida lahjoittaa muille. Sentähden ylpeät henkilöt
koettavat alentaa kaikkia muita ihmisiä; ja koska he ovat halujensa
orjia, on heidän mielensä alati vihan, kateuden ja suuttumuksen
kiihottamana.