Viha taas ei saata olla niin vähäinen, ett'ei se vahingottaisi; se
synnyttää aina surua. Sanoin, että sen pieninkin määrä vahingottaa,
koska jonkun pahan seikan herättämä viha aina saattaa meitä huonommin
toimimaan kuin vastakkaisen hyvän herättämä rakkaus, ainakin silloin,
kun tämä hyvä ja paha tarpeeksi tunnetaan. Tunnustan, että sen pahan
herättämä viha, jota ainoastaan kipu ilmaisee, on välttämätön ruumiin
menestymiselle. Mutta puhun tässä ainoastaan siitä vihasta, jonka
selvempi tieto synnyttää, ja joka johtuu yksinomaan sielusta. Mainitsin
myös, että se aina herättää surua, sillä paha on vain puutteellisuutta,
eikä sitä voida kuvitella olevaksi muualla kuin tosioloisessa esineessä;
eikä ole olemassa mitään tosioloista, jossa ei olisi mitään hyvää, joten
se viha, joka saattaa meidät pakenemaan jotakin pahaa, samalla saattaa
meidät hylkäämään siihen yhdistyneen hyvän. Tämän hyvän puute herättää
sielussa surua, koska sielu kuvittelee sitä omaksi puutteellisuudekseen.
Niin esim. se vihan tunne, joka saattaa meidät välttämään jotakin
pahantapaista henkilöä, samalla riistää meiltä hänen seurustelunsa,
josta, huolimatta hänen vioistaan, saattaisimme löytää jotakin hyvää, ja
tämä pahoittaa meitä. Samoin saatamme kaikissa muunlaatuisissa vihan
tunteissa huomata jotakin surun aihetta.