Ilo on miellyttävä tajunta sen hyvän nauttimisesta, jonka aivojen
vastaanottamat mielteet osottavat sielulle sen omistamaksi. Sanon, että
tässä sieluntilassa piilee hyvän nauttiminen; sillä sielu ei todellakaan
nauti muita hedelmiä kaikesta omistamastaan hyvästä; ellei se tunne
siitä mitään iloa, voimme sanoa, ett'ei se nauti siitä enempää, kuin ei
sitä olisikaan. Lisään tähän, että aivojen säilyttämät mielteet
esittävät tämän hyvän sielun omistamaksi, joten ei tule sekoittaa tätä
iloa, joka on mielenliikutus, puhtaasti henkiseen iloon, joka syntyy
sielussa yksistään sielun omasta toiminnasta, ja jota saatamme pitää
mieluisena, sielussa itsessä syntyneenä tunteena, joka olemukseltaan on
sellaisen hyvän tuottamaa nautintoa, jonka käsityskyky osottaa sielun
omaksi. Tosin tätä henkistä iloa, niinkauan kuin sielu on yhdistyneenä
ruumiiseen, aina seuraa sellainen ilo, joka on mielenliikutus. Sillä
heti kun käsityskykymme havaitsee, että omistamme jonkun hyvän, vaikka
tämä hyvä onkin niin eriäväinen kaikista ruumista koskevista hyvistä
seikoista, ett'emme saata sitä kuvitella, niin mielikuvitus viipymättä
painaa tästä aivoihin leiman; tämä synnyttää sen elonhengekkeiden
liikkeen, joka herättää ilon mielenliikutuksen.