Tarkastaessamme Descartes'n filosofian yleistä luonnetta huomaamme siinä
johtavana evidenssin eli ilmeisen selvyyden aatteen. On luultavaa, että
hän sen nouti matematisista tutkimuksistaan. Todellisuus on Descartes'n
mukaan olemukseltaan ymmärrettävissä ja on kokoonpantu muutamista
yksinkertaisista ja absoluuttisista alkeista. Kaikki oliot johtuvat
näiden alkeiden eri yhtymisistä ja yhteensovittumisesta. Nämät alkeet
ovat senlaatuiset, että järki ne löytää itsestään intuitsionin eli
välittömän tajunnan avulla. Järjen tulee vain kiintyä käsitteisiin ja
aatteisiin, jotka todella ovat ilmeisen selvät, sekä pyrkiä niistä
muodostamaan äärimäisiä johtopäätöksiä, saavuttaakseen tiedon olioiden
yleisluonteesta.
Kolme aatetta on ennen muita evidenttistä eli ilmeisen selvää, nimittäin
aatteet: _ajatus_, _ulottuvaisuus_ ja _täydellisyys_. Ajatus on
Descartesin mukaan samaa kuin sielu; ulottuvaisuus taaskin yhtä kuin
aine ja täydellisyys samaa kuin Jumala. Kaiken muun saattaa selittää
näiden kolmen aatteen ja niiden suhteiden avulla. Descartes'n filosofia
näyttää siis olevan jonkunmoista yleistä matematiikkiä. Mutta lähemmin
tarkastettaessa huomataan, että se vain muodoltaan on matematinen, eikä
sisällykseltään. Ensiksikään ei sillä intuitsionilla, johon hän perustaa
filosofiansa, ole esineenään yksinomaan abstraktisia suureita, kuten
matematiikillä, vaan tosiolioita, kuten esim. ajatus ja täydellisyys.
Toiseksi olettaa Descartes näiden olioiden kätkevän vapauden, josta
matematinen välttämättömyys on seurauksena. Ja siinä kohdin hänen
filosofiansa eroaa Pytagoralaisten puhtaasti matematisesta idealismista
ja Spinozan sallimususkoisesta panteismista.
Ennenkuin siirrymme tarkastamaan Descartes'n filosofian pääpiirteitä,
luomme silmäyksen hänen metodiinsa. Toisessa osassa teostaan "Discours
de la Méthode" (Metodin Esitys) selvittää hän metodinsa periaatteet
neljän pääsäännön muodossa. Ensimäinen näistä säännöistä osottaa, ett'ei
Descartes yksistään ole vapautunut vanhojen filosofien
auktoriteettiuskosta, vaan että hän samalla tavoittelee positivista
totuuden kriteriumia, jona hän pitää evidenssiä eli ilmeistä selvyyttä,
s. o. jonkun käsitteen tai aatteen täydellistä yksinkertaisuutta,
tarkkuutta ja ymmärrettäväisyyttä, joka välttämättömästi saattaa
käsitteen vastaamaan todellisuutta. Descartes'n metodin alkuperus on
siis välitön tajunta, jonka avulla järki saattaa omistaa periaatteita.
Toinen ja kolmas mainituista säännöistä osottavat, millä keinoin järki
saattaa löytää periaatteita ja sitten käyttää niitä kaikkien muiden
tietojen saavuttamiseksi. Nämät keinot ovat analysi, joka menee
himmeästä selvään, s. o. kokoopannusta yksinkertaiseen, ja syntesi, joka
päinvastoin menee selvästi himmeään eli yksinkertaisesta kokoonpantuun.
Mutta sekä analysi että syntesi ovat vastakkaisia toisiansa täydentäviä
ajatustoimituksia, jotka yhteensä muodostavat sen metodillisen
menetystavan, jota kutsutaan deduktsioniksi. Tämä deduktsioni ei ole
sekoitettava Aristoteles'n ja skolastikkojen mekaniseen syllogismiin,
vaan on se järjen toimiva pyrkimys siirtymään toisesta intuitsionista
toiseen. Neljäs sääntö täydentää edellisiä määräämällä analysin ja
syntesin yhteisen ehdon, joka on keskeymätön yksijaksoisuus. Tämä
toteutuu täydellisen kysymykseen kuuluvien aineksien ja näkökohtien
luettelemisen sekä yleiskatsauksien kautta. Tätä menetystapaa kutsuu
Descartes myöskin paikoittain induktsioniksi. Intuitsioni, deduktsioni
ja induktsioni ovat siis Descartes'n metodin päämenetystavat. Mutta
koska induktsioni vain on kahden edellisen täydentäjänä, saatamme pitää
intuitsionia ja deduktsionia hänen metodinsa varsinaisina peruksina.
Descartes'n vakaumukset metodin suhteen johtavat hänet suorastaan
metafysiikkinsä perustuksiin. Hänellä on ollut metodinsa ensimäinen
sääntö apuna metafysiikkinsä kulmakiven laskemisessa. Ilmeisen selvyyden
aate on päässyt kehittymään ja kantamaan hedelmiä. Se saattaa hänet
havaitsemaan, että kaikki hänen siihenastiset vakaumuksensa ovat
perustuneet auktoriteettiin tai tottumukseen, vaan eivät evidenssiin.
Hän päätti siis pitää niitä epäilyksenalaisina, jopa vastaiseksi
väärinä. Syitä tähän epäilykseen esittää hän useita; niitä on aistimien
pettäväisyys, väärä perustelu, unien harhakuvat ja se olettama, että
joku pahansuopa henki huviksensa meitä pettää. Mutta viitattuaan
kaikkiin näihin seikkoihin, jotka oikeuttavat häntä epäilemään
käsitteidensä ja vakaumuksiensa todenperäisyyttä, huomauttaa Descartes,
että hänen kaikkea epäillessään kuitenkin välttämättömästi on pitäminen
totena yhtä seikkaa, nimittäin sitä, että hän epäilee. Itse epäileminen,
ja senkautta tajunnalle välttämättömästi ilmenevä tosiseikka:
ajatteleminen, on hänen mielestään jotakin epäilemätöntä, varmaa.
_Cogito, ergo sum_--ajattelen, siis olen olemassa--on ensimäinen
Descartes'n saavuttama järkähtämätön totuus, on se pelastava luoto, joka
pistää esiin epävarmuuden valtamerestä. Descartes'n epäileminen eroaa
suuresti skeptikkojen epäilemisestä; sillä nämät epäilevät vain
epäilläksensä. Descartes taas epäilee, jotta hän lopulta saavuttaisi
varmuuden ja totuuden. Skeptikkojen epäilys on lopullinen, se on heidän
päämääränsä. Descartes'n epäilys on vain väliaikainen, on vain keino.
Lause _cogito, ergo sum_ sisältää Descartes'n mielestä yksinkertaisimman
ja selvimmän totuuden, joka on kaikkien muiden edellytyksenä, ja sille
hän perustaa filosofiansa. Siitä hän tekee kaksi johtopäätöstä.
Ensimäinen on sielun ja ruumiin erotus eli sielun henkisyys. Descartes'n
perustelu tässä kohdin on seuraava: Ajattelen, siis olen olemassa; mutta
mitä olen? olen ajatteleva olento, enkä muuta; sillä jos oletan, ett'ei
sitä, jota kutsun ruumiikseni, olekaan todellisuudessa olemassa, mutta
että ajatustoimintani jatkuu, niin olen kuitenkin olemassa. Mutta jos
sitävastoin lakkaisin ajattelemasta, lakkaisi myös olemassaoloni vaikka
ruumiini ja kaikki muut seikat olisivat olemassa. Koko olemukseni on
siis ajattelemista, ja minä, s. o. sielu, joka tekee ihmisen siksi kuin
hän on, on kokonaan erilainen kuin ruumis, jopa helpompikin ymmärtää
kuin se.
Toinen johtopäätös, johon Descartes tulee kuuluisan lauseensa johdosta,
on evidenssin kriteriumin oikeutus. Väitteessä _cogito, ergo sum_,--
niin selittää Descartes, se, joka saattaa minut varmaksi sen totuudesta
on vain se selvä tosiseikka, että olemassaolo edellyttää ajattelemista.
Tämän johdosta ottaa Descartes yleiseksi säännöksi, että kaikki ne
seikat, jotka käsitämme hyvin selvästi ja hyvin tarkasti, ovat vallan
todet.
Tehtyään nämät johtopäätökset Descartes siirtyy ulommaksi minää. Ajatus
näet oikeuttaa olettamaan, että ulkopuolella minää on olemassaoloa,
sillä ajatus eli sielu sisältää täydellisyyden aatteen. Tämä tajunnassa
piilevä täydellisyyden aate todistaa Descartes'n mielestä täydellisen
olennon olemassaolon; sillä, sanoo hän, tämä aate ei ole voinut tulla
minuun itsestäni, eikä mistään epätäydellisestä seikasta, ja kuitenkin
sillä täytyy olla syynsä ja alkuunpanijansa. Lisäksi minä, jossa on
täydellisyyden aate, ja joka kuitenkin olen epätäydellinen, en ole itse
voinut antaa itselleni olemassaoloa; sillä jos olisin voinut itse antaa
itselleni olemassaolon, olisin samalla antanut itselleni täydellisyyden.
Siis olen toiselta olennolta saanut sekä epätäydellisen olemassaoloni,
että täydellisyyden aatteen, ja tämä olento on Jumala. Sen, että Jumala,
ollen täydellinen olento, todella on olemassa, todistaa Descartes
huomauttamalla, että täydellisyyteen välttämättömästi kuuluu
olemassaolo, samoin kuin kolmio-käsitteeseen kuuluu, että sen kolme
kulmaa yhteensä vastaa kahta suoraa kulmaa.
Tämä n. k. ontologinen Jumalan olemassaolon todistus ei lähemmin
tarkastettuna ja arvosteltuna pidä paikkaansa. Sillä olkoon käsite mikä
tahansa, niin ei olemassaolo loogilliselta kannalta ollenkaan enennä sen
selvyyttä tai täydellisyyttä. Ei myöskään saata varmasti ja selvästi
määritellä täydellisen käsitettä, sillä emme ainoastaan itse ole
epätäydellisiä, vaan meitä ympäröivä maailma on myös suuressa määrin
epätäydellinen. Itse täydellisen käsite on siis meissä voinut syntyä
abstraktsionin kautta epätäydellisestä. Se käsite, jonka meidän oma ja
maailman puutteellisuus ymmärrettävänä meissä synnyttää, on ainoastaan
paremmuuden käsite. Kuitenkin Descartes katsoo täydellisen käsitettä
epäilemättömäksi aksiomiksi. Mutta vaikka mainittu käsite olisikin
ilmeisen selvä ja varma, ei se oikeuta päättämään, että sillä on
vastineensa todellisuudessa. Sillä samalla tavalla voisimme selvästi
kuvitella mitä tahansa ja väittää, että kuvittelemamme seikka on
olemassa.
Esitettyään Jumalan olemassaolon todistukset, Descartes määrää Jumalan
ominaisuudet. Niiden tajuamiseksi arvelee hän riittävän, että
tarkastamme kaikkia itsessämme havaittuja ominaisuuksia ja kysymme onko
niiden omistaminen täydellisyyttä vai ei. Itsessämme havaitsemme täten
epätäydellisiä ominaisuuksia, mutta kaikki ne ominaisuudet, joiden
saatamme kuvitella Jumalassa olevan, ovat täydellisiä. Jumalalla ei voi
olla kokoonpantua luontoa, eikä siis aineellisuutta. Jumala on vain
puhdasta ajattelemista.
Kolmea Jumalan ominaisuutta Descartes pitää ennen muita tärkeinä,
nimittäin kaikkivaltaa eli ehdotonta vapautta, muuttumattomuutta ja
totuudellisuutta.--Jumala on kaikkivaltias s. o. ehdottomasti vapaa.
Ei mikään vallitse eikä rajoita hänen tahtoansa, ei edes hänen oma
järkensä. Tosi ja väärä, hyvä ja paha ovat sellaiset, koska hän ne
sellaisiksi määrää. Samoin matematiikki, siveys, kaikki tieteet ja
yleensä kaikki seikat olisivat saattaneet olla toisin, jos Jumala vain
olisi tahtonut. Jokaisen olennon ja seikan olemassaolo riippuu
täydellisesti Jumalan vapaasta tahdosta; maailma pysyy yllä ainoastaan
sentähden, että Jumala sitä ylläpitää, ja tämä ylläpitäminen on jatkuvaa
luomista.
Paitsi ehdottomasti vapaata tahtoa eli kaikkivaltaa, on Jumalan
täydellisyyden tunnusmerkkejä vielä hänen aikeidensa ja päätöksiensä
muuttumattomuus. Samoin kuin Jumala, on myös totuus muuttumaton. Tämä
muuttumattomuus ilmenee maailmassa sitä hallitsevien luonnonlakien
pysyväisyytenä. Niinpä yleiset liikelait ovat aina samat.--Täydellinen
olento ei voi meitä pettää. Totuus tosin olisi voinut olla toisenlainen,
jos Jumala olisi niin tahtonut, mutta se totuus, jonka Jumala kerran on
säätänyt, on todella sellainen, kuin me sen käsitämme. Jumalan
totuudellisuus perustaa ja selittää evidenssin totuuden.
Mitä Descartes'n yleiseen fysiikkiin tulee, käsittää hän ulkomaailman
kokonaan ulottuvaisuuden muodostamaksi. Kaikki sen muut ominaisuudet,
kuten värit, äänet, hajut, y. m. eivät todella ole olemassa muualla kuin
meidän sielussamme, toisin sanoen, ovat pelkkiä aistimuksiamme. Tästä
seuraa, että maailman selittäminen vain on geometrinen ja mekaninen
tehtävä. Descartes'n fysiikissään noudattama metodi on apriorista
laatua, joka menee syistä seurauksiin. Hän ei tarkasta nykyistä
todellista maailmaa sellaisena kuin se on, vaan luo sen uudelleen
ajatuksellaan, ja kokemus ainoastaan vahvistaa hänen yksityiskohtia
tarkoittavia hypotesejään. Descartes'n käsityksen mukaan Jumala on
säätänyt liikkeen ja ulottuvaisuuden; ja tämän rajattomasti hajaantuvan
liikkeen pyörteistä ja värähdyksistä tähdet syntyvät, liikkuvat ja
pysyvät tasapainossa; eri aineet muodostuvat kappaleiksi ja taaskin
hajaantuvat; kasvit ja eläimet sikiävät, elävät ja ylläpitävät lajiaan.
Ei edes tarvitse olettaa loppusyitä. Ensimäinen alkuunpano, ynnä luontoa
hallitsevat ja ylläpitävät lait riittävät koko luonnon selittämiseksi.
Maailmankaikkeus on Descartes'n mielestä kone, jossa vain tarvitsee
tarkastaa sen osien muotoa ja liikkeitä. Elämä itse on mekaninen ilmiö.
Eläimet ovat vain automateja eli itsekseen liikkuvia koneita.
Viimeksimainitulla omituisella ja epäilemättä väärällä luulolla on
juurensa Descartes'n moralisissa vakaumuksissa. Hän näet arveli, että
ihmiset menettäisivät siveellisen edesvastuuntunteen, jos olettaisivat
eläimissä olevan sielun tai edes pienenkin määrän henkisiä kykyjä.
Lopuksi on meidän luominen silmäys Descartes'n psykologiaan ja moraliin.
--Sielu, niin opettaa Descartes, eroaa kokonaan ulottuvaisuudesta eli
aineesta. Mutta vaikka sielu onkin henkinen ja kokonaan erilainen kuin
ruumis, yhtyvät sielun toiminnat sangen usein ruumiin toimituksiin.
Sielun olemus on ajattelemista, joka siihen määrään yhtyy kaikkiin sen
ilmauksiin, että jos sielu lakkaisi ajattelemasta, se samalla lakkaisi
olemasta. Tästä Descartes tekee sen johtopäätöksen, että sielu alati
ajattelee.
Descartes jakaa sieluntilat kahteen pääryhmään, nimittäin sielun
toimivaan tilaan (actiones) ja kärsivään eli vastaanottavaan tilaan
(passiones). Edelliseen kuuluvat korkeammat sielunkyvyt, kuten ylempi
mieltäminen ja tahdontoiminnat. Sielun vastaanottavaan tilaan kuuluu
paitsi alempia mieltämistiloja, kuten aistimukset ja muisti, myöskin
vietit, halut ja mielenliikutukset. Viimeksimainittuja käsittelee
Descartes teoksessaan "Traité des Passions" (Mielenliikutuksien
Tutkistelu). Niiden esiintymisen ihmisessä Descartes selittää sen
nojalla, että ihminen on henki-ruumiillinen olento. Sielun ja ruumiin
vuorovaikutuksen välittäjäksi Descartes kuvittelee niin kutsuttuja
elonhengekkeitä, jotka, kuten hän itse kuvailee, ovat ohuen
ilmavirtauksen tai soihdusta nousevan liekin kaltaista nopeaan liikkuvaa
ainetta. Sielun kuvittelee Descartes sijaitsevan pienessä aivoissa
olevassa n. k. mäntyrauhasessa. Sinne vievät kevyet elonhengekkeet
viestinsä ruumiista; sieltä ne taaskin virtaavat eri ruumiinosiin
johtaen niihin eri sieluntiloja vastaavia vaikutuksia. Vaikka siis
mielenliikutuksilla Descartes'n käsityksen mukaan on mekaninen
perustuksensa, ja vaikka ne siis suureksi osaksi ovat ruumiista
riippuvaiset, saattaa kuitenkin vapaa tahto niitä melkoisesti lieventää
ja hillitä.--Descartes'n psykologiassa on paljon epäselvää ja
epävarmaa. Lukuunottamatta muutamia todellisuuden havaitsemiseen
perustuvia huomautuksia, täytyy myöntää, että Descartes'n psykologiset
tutkimukset ovat hänen järjestelmänsä heikoin osa.
Erityistä moralifilosofista teosta Descartes ei ole kirjoittanut; hänen
siveysoppia koskevia mielipiteitänsä tulee siis poimia esiin hänen eri
teoksistaan ja kirjeistään. Teoksessaan "Discours de la Méthode"
(Metodin Esitys) Descartes kertoo muodostaneensa itselleen väliaikaisen
siveysopin, jonka tarkoituksena oli se, että filosofi sitä noudattamalla
saavuttaisi kaipaamansa mielenrauhan, voidakseen levollisesti jatkaa
tutkimuksiansa. Kirjeissään oppilailleen, prinsessa Elisabetille ja
Kristiina kuningattarelle, selvittelee hän lähemmin vakaumuksiansa tässä
suhteessa. Siitä käy selville, että Descartes'n morali on suuressa
määrin stoalaisen siveysopin kaltaista. Tosihyvää on vain se, jonka
toteuttaminen riippuu meistä, omasta tahdostamme. Korkein hyvä on siinä,
että lujasti tahdomme tehdä hyvää, sekä hyvän omantunnon tuottamassa
sielunrauhassa. Saavuttaaksemme autuaallisen sielunrauhan ja
mielentyydytyksen, tulee meidän hankkia tieto siitä, mitä hyvä on, sekä
sitten päättää ryhtyä sitä toteuttamaan. Siveellisessä toiminnassa on
siis intellektin toiminnalla melkoinen osansa. Jos hyvin ymmärrämme mikä
on hyvää, ja jos arvostelukykymme on kehittynyt--niin väittää
Descartes--saatamme myöskin hyvin toimia.