I.

René Descartes syntyi Maaliskuun 31 päivänä v. 1596 Touraine'n

maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa, Lahaye'ssa. Descartes'n

perhe oli vanhaa Touraine'n aatelia. Filosofin isoisä oli soturi, mutta

tämän poika, filosofin isä, valitsi rauhallisen ammatin, ja nimitettiin

v. 1586 Rennes'n parlamentin neuvokseksi. Descartes'n äiti kuoli

rintatautiin joku päivä senjälkeen kuin oli hänet synnyttänyt. Poika

peri äidiltä kuivan yskänsä ja kalpeutensa, jotka pysyivät hänessä hänen

kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka. Tämän johdosta lääkärit

luulivat, että hän kuolisi nuorena. Isä omisti sentähden kivuloiselle

pojalleen hellää huolta; imettäjä korvasi äidin hoitoa. Tämän

hoitajattarensa vaivoja Descartes ei unhottanut, vaan osotti vielä

täysi-ikäiseksi vartuttuaan kiitollisuuttaan häntä kohtaan antamalla

hänelle elinkautisen eläkkeen. Kahdeksanteen vuoteensa asti sai poika

vapaasti leikitellä; ei tahdottu opinnoilla eikä millään työllä

rasittaa hänen ruumiillisia ja henkisiä voimiaan. Nuori Descartes

osottautui kuitenkin jo tällä ijällään miettiväiseksi ja

tiedonhaluiseksi, kysellen selityksiä ja syitä kaikkeen, niin että hänen

isänsä kutsui häntä pieneksi filosofikseen.

Kahdeksanvuotiaana pantiin poika La Flèche'n kouluun, jossa hänen

runsaat hengenlahjansa alusta pitäen herättivät suurta huomiota. Monilla

kysymyksillään ja nerokkailla huomautuksillaan hän usein saattoi

filosofianopettajansa suuresti hämille, sillä poika vaati aina

perinpohjaista ja järkiperäistä selitystä. Vaikka filosofia oli nuoren

Renén lempiaine, ei siihen aikaan vallalla oleva filosofia, eikä sen

opettamistapa häntä tyydyttäneet. Sillä hänessä oli jo aikaiseen

herännyt kriitillinen henki. Jo myöhempinä kouluvuosinaan rupesi

Descartes itsenäisesti mietiskelemään sekä panemaan paperille

mietiskelynsä tuloksia. Kouluaikanaan hän luki kaikenlaisia teoksia,

mitkä suinkin joutuivat hänen käsiinsä. Myöhemmin, kun hän käytti miltei

kaiken työaikansa laajoihin tutkimuksiinsa, hän ei juuri lukenut

kirjoja, eikä hänen kirjastossaan ollut muita teoksia kuin ne, jotka

muut tekijät olivat hänelle lahjoittaneet. Filosofiassa siis

Descartes'lla jo kouluajalla rupesi olemaan omat mielipiteensä, koska

hän ei pannut suurta arvoa opettajiensa esittämään filosofiaan. Muista

aineista viehätti häntä runous ja ennen kaikkea matematiikki, koska sen

perusteet hänen mielestään olivat kaikista selvimmät.

Kuudentoistavuotiaana Descartes lopetti oppikurssinsa La Flèche'n

koulussa ja lähti isänsä luo Rennes'een, jossa hän viipyi vuoden ajan.

Seuraavana vuonna, siis v. 1613, lähetti isä hänet erään palvelijan

seurassa Pariisiin; ja täällä antautui nuori René vapaaseen ja iloiseen

elämään. Kuitenkin oli hänellä tähän aikaan muutamia vakaita ystäviä,

joiden joukossa teologi Mersenne. Eräät Descartes'n elämänkerran

kirjoittajista huomauttavat tämän johdosta, ett'ei hänen mielensä

tänäkään huolettomana huvien aikana ollut kokonaan vieras vakavammille

pyrinnöille ja kysymyksille. Vuonna 1615 Descartes jo kyllästyi tähän

elämään, rupesi kaipaamaan opintojen jatkamista ja katosi äkkiä

toveriensa näkyvistä. Useimmat Descartesin elämänkerran kirjoittajista,

niiden joukossa Baillet, kertovat hänen vuosina 1615 ja 1616 eläneen

salassa Saint-Germain'issa tai jossakin toisessa Pariisin

esikaupungissa. Viime aikoina eräs tutkija, nimeltä Beaussire, on

löytänyt Poitiers'n yliopiston matrikkeleistä, Marraskuun 9:ltä ja

10:ltä päiviltä 1616 latinalaisen lauseen, jossa on seuraava kohta:

"Nobilissimus dominus Renatius Descartes, ... creatus fuit baccalaureus

in utroque iure".

Tästä siis selviää, että Descartes mainittuina vuosina Poitiers'ssä

harjotti lainopillisia opintoja, ja että hän Poitiers'n yliopistossa

suoritti mainitussa tieteessä tutkinnon. Saavutettuaan tämän oppimäärän

kyllästyi Descartes aikansa tieteeseen ja kirjoihin ja päätti ruveta

tutkimaan elämän suurta kirjaa. Hän astui vapaaehtoisena prinssi Moritz

Nassaulaisen hollantilaiseen armeijaan. Descartes näet tunsi suurta

vastenmielisyyttä Concini'a, Maria di Medici'n suosikkia, vastaan, eikä

siis tahtonut antaa värvätä itseään hänen johtamaansa sotajoukkoon.

Matkavalmistuksia tehdessään sai Descartes kuulla, että Concini, joka

historiassa on tunnetumpi marsalkki d'Ancre'n nimellä, oli murhattu.

Tämä sanoma ei kuitenkaan enää muuttanut hänen päätöstään, vaan hän

lähti Hollantiin. Descartes ei suinkaan taipumuksesta antautunut

sotilasuralle; hän tahtoi matkustella, nähdä eri maita, tutkia ihmisiä

ja oloja ja koota kaikenlaisia eri kokemuksia.

Oleskellessaan Bredan kaupungissa, joka sijaitsee Brabantissa, näki

Descartes eräänä päivänä suuren ihmisjoukon kadulla lukemassa seinälle

kiinnitettyä flamandinkielistä ilmoitusta. Hän pyysi erästä vieressään

seisovaa mieshenkilöä latinaksi selittämään ilmoituksen sisällyksen.

Tämä mies virkkoi, että ilmoituspaperi sisälsi ratkaistavaksi julistetun

geometrisen tehtävän, ja lisäsi leikillisesti kääntävänsä sen latinaksi,

jos Descartes sitoutuisi ratkaisemaan sen ja seuraavana päivänä

ilmoittamaan hänelle saavuttamansa tuloksen. Descartes suostui tähän

ehtoon ja sai nyt kuulla geometrisen tehtävän latinaksi käännettynä.

Kääntäjä oli Dordrecht'in koulun johtaja, siihen aikaan kuuluisa

matematikko, Iisak Beeckman. Hän piti tuota tehtävää ylen vaikeana ja

tahtoi asettamalla mainitun ehdon tehdä pilaa nuoresta miehestä, joka

pieni ja vaatimattoman näköinen kun oli, ja lisäksi soturinpuvussa, ei

oppineessa herrassa herättänyt suuria ajatuksia. Mutta kovin Beeckman

hämmästyi, kun Descartes seuraavana päivänä ilmestyi hänen luoksensa

tuoden mukaansa tuon tehtävän oikein ratkaistuna. Sellainen matematinen

nero oli Beeckman'in mielestä tavaton, hän lausui sen johdosta

peittelemättä ihastustaan ja kunnioitustaan, ja varttuneesta

tiedemiehestä ja soturina palvelevasta tulevasta filosofista tuli tästä

hetkestä hartaat ystävät.

Kahden vuoden kuluttua lähti Descartes Hollannista ja asettui Saksaan,

jossa hän Baierin vaaliruhtinaan armeijoissa otti osaa

Kolmikymmenvuotisen sodan alkutaisteluihin. Itse sotahankkeista

Descartes kuitenkin enimmästi pysyi erillä. Talven alussa v. 1619 jäi

hän asumaan Baierissa olevaan Neuburg'in kaupunkiin. Olostaan ja

toimistaan täällä hän kertoo toisessa osassa teostaan "Discours de la

Méthode" (Metodin Esitys). Mainitussa pikkukaupungissa, jossa hän oli

vuokrannut itselleen mukavan lämpimän huoneen, saattoi hän häiritsemättä

antautua mietiskelyihin ja tutkimuksiin. Silloin hän muun muassa

vertaamalla ja sovittamalla yhteen algebraa ja geometriaa keksi niin

kutsutun yleisen matematiikin säännöt. Hänen mielikuvituksensa oli

tällöin vilkkaassa, melkein kuumeentapaisessa toiminnassa. Unissakin

työskenteli hänen ajatuksensa, ja eräänä yönä oli hänellä merkillinen

uni, jota hän piti jumalallisena ilmoituksena. Hän kertoi senjälkeen

keksineensä uuden tieteen ja metodin perustuksen. Tästä kertoo Descartes

itse seuraavasti: "Marraskuulla v. 1619 näin unen, jonka kestäessä

lausuin Ausonius'en runoa: "Quod vitae sectabor iter?" (Mitä elämäntietä

olen seuraava?)... Vuonna 1620 rupesin ymmärtämään ihmeellisen tieteen

perusteita... Ennen Marraskuun loppua aion kulkea jalan Veneziasta

Loretoon, jos tämä käy päinsä ja jos se on tapana; ell'ei, teen tämän

matkan osottamalla kaikkea tällaisissa tilaisuuksissa noudatettua

hartautta, ja olen päättävä tutkimukseni ennen pääsiäistä..." Tämän

pyhiinvaellusretken hän todella myöhemmin pani toimeen.

Descartes'n sotilasurasta tämänjälkeen on vain mainittava, että hän

voitollisen armeijan mukana marssi Praagiin. Sitten hän vielä otti osaa

kreivi Bucquoy'n johtamaan Unkarin-retkeen ja hylkäsi siltä palattuaan,

v. 1621, kokonaan sotilasammatin. Seuraavina vuosina hän enimmäkseen

matkusteli, kulkien aluksi Itävallan kautta Itämeren rannikoille ja

Holsteiniin sekä Hollantiin. Näillä matkoillaan hänellä kerran,

lähdettyään Embden'istä vesiteitse Länsi-Friislantiin, oli omituinen ja

vaarallinen seikkailu. Embden'istä oli Descartes itselleen ja

palvelijalleen vuokrannut veneen. Soutajat, joihin Descartes'n lyhyt

vartalo ja lempeä kasvojen ilme ei tehnyt suurta vaikutusta, päättivät

soutumatkalla tappaa hänet ja sitten anastaa hänen rahansa. He eivät

luulleet Descartes'n ymmärtävän hollannin kieltä ja neuvottelivat

ääneensä keskenään. Mutta Descartes, joka ymmärsikin heidän kieltänsä,

nousi äkkiä pystyyn veneessä, paljasti miekkansa ja huusi, että hän

lävistäisi ensimäisen, joka rohkenisi häntä lähestyä. Tämä uskalias

esiintyminen peljästytti rosvomaisia soutajia, jotka häveten ja

väkivaltaa yrittämättä soutivat edelleen ja, vastaiselle rannalle

saavuttua, nopeasti pakenivat.

Palattuaan Ranskaan v. 1622 ja vastaanotettuaan äidinpuolisen

perintönsä, johon muun muassa kuului Poitiers'ssä oleva kaupungintalo ja

muutamia pienempiä maataloja, aikoi Descartes hankkia itselleen viran;

useat virat näet siihen aikaan olivat ostettavissa. Hän hylkäsi

kuitenkin pian tämän tuuman, myi kiinteimistönsä ja päätti uudelleen

antautua tutkimuksiinsa sekä ruveta matkustelemaan. Syyskuulla v. 1623

hän lähti Italiaan, jossa hän seuraavana vuonna pani toimeen aiotun

pyhiinvaelluksensa. Palattuaan tältä matkalta hän asettui Pariisiin ja

tuumi taaskin viran ostamista. Mutta hänen tutkimuksensa fysiikin ja

geometrian alalla vetivät siihen määrään puoleensa hänen huomionsa ja

harrastuksensa, ett'ei hän ehtinyt perehtyä virkaansa vaadittuun

lakitieteelliseen taitoon, joten tuuma tälläkin kertaa raukesi. Hän

syventyi tämänjälkeen yhä enemmän tieteelliseen toimintaansa, jolle hän

nyt päätti kokonaan omistaa loppuikänsä.

Saadakseen häiritsemättä harjottaa tutkimuksiansa päätti Descartes

muuttaa pois Pariisista ja valitsi olopaikakseen Hollannin, jonka

lauhkea ilmanala häntä paljon enemmän miellytti kuin Pariisin ilmanala,

jonka kesäinen kuumuus häntä suuresti rasitti. Lisäksi filosofin

lukuisat pariisilaiset tuttavat seurustelullaan häntä häiritsivät.

Maaliskuulla v. 1629, siis kolmenkymmenen kolmen vuoden ikäisenä, muutti

Descartes mainittuun maahan ja viipyi siellä kaksikymmentä vuotta. Hän

muutti siellä usein asuinpaikkaa välttääkseen tuttaviensa häiritseviä

tervehdyksiä ja kysymyksiä. Oloonsa Hollannissa hän muuten oli hyvin

tyytyväinen, koska hän siellä saavutti toivomansa levollisen työpaikan.

Tämä tyytyväisyys ilmenee eräästä kirjeestä, jonka Descartes Toukokuun 5

p. v. 1631 Amsterdamista lähetti ystävälleen Balzac'ille, jota hän

kehotti tulemaan Hollantiin. Siinä hän antaa olostaan seuraavan

kuvauksen: "Kävelen joka päivä suuren väkijoukon keskellä yhtä vapaasti

ja levollisesti kuin ikinä Te puistossanne. En näet kiinnitä

ohikulkeviin sen suurempaa huomiota kuin puihin tai eläimiin, jotka

näkisin metsässänne. Väkijoukon melu ei keskeytä mietiskelyäni enempää

kuin jonkun puron lirinä. Ajatellessani tämän kansan tekoja, koen siitä

yhtä paljon mielihyvää kuin Te nähdessänne talonpoikien viljelevän

peltojanne. Sillä tämä väestö työskentelee kaikin puolin kaunistaakseen

asuinpaikkaani ja poistaakseen kaikki puutteellisuudet. Te iloiten

näette hedelmien kasvavan puutarhoissanne ja nautitte kaikesta runsain

määrin, mutta tietäkää myös, että meillä täällä on yhtä paljon

tyytyväisyyden aihetta nähdessämme tänne saapuvan laivoja, jotka tuovat

mukanaan mitä runsaimpia ja harvinaisimpia Intian ja Europan tuotteita.

Minkä toisen paikan maailmassa saattaisinkaan löytää, jossa kaikki

elämän mukavuudet ja mahdolliset harvinaisuudet niin helposti olisivat

saatavissa kuin täällä! Missä toisessa maassa saattaisikaan nukkua

turvallisemmin kuin täällä, missä on sotavoimia alati valmiina varta

vasten meitä suojelemaan, missä vangitsemiset, petokset ja parjaukset

ovat harvinaiset ja missä enimmin on säilynyt esi-isiemme viattomuutta!"

Näissä mieluisissa oloissa Descartes kokosi ja järjesti ne mietteet ja

tutkimukset, jotka ovat hänen filosofiansa perustuksena. Loppupuolella

vuotta 1633 hän viimeisteli teostaan "Traité du monde ou de la lumière"

(Tutkimus maailmasta tai valosta), jossa hän kannatti sitä mielipidettä,

että maa liikkuu. Hän aikoi lähettää tämän teoksen Pariisiin ystävälleen

Mersenne'lle, saadakseen sen hänen toimestaan painatetuksi, kun sai

kuulla, että Galilei saman väitteen takia oli tuomittu. Osottaen

arkuutta, jota huolimatta sen ajan papiston ylenmääräisestä

vainoomishalusta, on vaikea puolustaa, luopui Descartes heti teoksensa

julkaisemisesta, jopa hän oli vähällä polttaa sen käsikirjoituksen.

Onneksi hän ei kuitenkaan pannut viimeksimainittua aietta täytäntöön;

vasta kaksikymmentä seitsemän vuotta Descartes'n kuoleman jälkeen tämä

teos julkaistiin Pariisissa. Vuonna 1637 julkaisi Descartes Leyden'issä

teoksensa "Discours de la Méthode" (Metodin Esitys) samassa nidoksessa

kuin tutkimukset "La Dioptrique" (Dioptriikki), "Les Météores"

(Meteorit) ja "La Géométrie" (Geometria).

Vaikka Descartes varovaisuudellaan oli välttänyt katolilaisen kirkon

vainon, herättivät hänen julkaisemansa mainitut teokset kateutta ja

hyökkäyksiä toiselta taholta. Näiden alkuunpanija oli ministeri,

sittemmin Utrechtin yliopiston rehtori, Voetius, joka v. 1639 kirjoitti

ateismia koskevia väitteitä. Niissä ei oltu mainittu Descartes'n nimeä,

mutta kaikkia Descartes'n esittämiä aatteita esitettiin siinä

ateistisina. Seuraavana kolmena vuotena mainittu Voetius jatkoi

hyökkäyksiänsä, joita ei ainoastaan suunnattu Descartes'iin vaan myöskin

Descartes'n oppilaaseen, Regius'een. Vuonna 1643 Voetius otti

avustajakseen erään Schookius nimisen miehen. Tämä julkaisi erityisen

teoksen, jossa hän koetti osottaa, että Descartes'n filosofia suorastaan

johti skeptisismiin ja ateismiin. Nyt vasta Descartes ryhtyi

tehokkaammin julkisuudessa puolustautumaan. Hänen puolustautumisensa ei

kuitenkaan saavuttanut toivottua tulosta; yleisön mieli oli liiaksi

kiihottunut, ja Descartes'n vastustajat saivat hänen

puolustuskirjoituksensa johdosta vain uutta yllykettä vainoomiselleen.

He syyttivät Descartes'ia parjauksesta. Päätettiin panna toimeen

salainen oikeusjuttu Descartesia vastaan, tuomita hänet syyllisenä

ateismiin ja parjauksiin sekä poltattaa hänen teoksensa. Sattumalta

Descartes sai tiedon näistä hankkeista ja kääntyi Ranskan lähettilään

puoleen, jonka onnistui ehkäistä juonittelevien vainoojien tuumat.

Tällävälin, v. 1641, oli Descartes Pariisissa julkaissut teoksensa

"Meditationes de prima philosophiae, ubi de Dei existentia et animae

immortalitate" (Mietiskelyjä filosofian peruskysymyksistä, sekä Jumalan

olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta). Vuonna 1644 julkaisi hän

Amsterdamissa luonnonfilosofisen teoksensa "Principia Philosophiae"

(Filosofian perukset).

Alankomaissa-olo kävi Descartes'lle mainittujen selkkauksien tähden

epämieluiseksi. Vuosina 1644, 1647 ja 1648 hän poikkesi lyhyille

tervehdyksille synnyinmaahansa. Silloin häntä kehotettiin asettumaan

Ranskaan, mutta La Fronde-kapinan levottomuudet näyttävät etupäässä

vaikuttaneen, ett'ei rauhaa rakastava filosofi noudattanut tätä

kehotusta. Eräällä näistä käynneistään Ranskassa tutustui Descartes de

Chanut-nimiseen mieheen, josta sittemmin tuli Ranskan lähettiläs

Ruotsissa. Tämä Chanut käänsi Kristiina kuningattaren huomion

Descartes'n teoksiin. Tieteitä suosiva ja harjottava kuningatar ihastui

niihin siihen määrään, että hän päätti kutsua Descartes'n hoviinsa.

Ennenkuin seuraamme filosofia tälle matkalle, koskettelemme hänen

suhdettansa toiseen tieteitä harrastavaan ruhtinattareen, nimittäin

prinsessa Elisabetiin. Hän oli onnettoman, maansa menettäneen Böhmin

kuninkaan, Fredrik V:n tytär. Puolan kuningas, Ladislaus IV, oli kosinut

Elisabetia; mutta prinsessa hylkäsi valtaistuimen, valiten vaatimattoman

aseman, syrjässä suuren ja loistavan maailman hyörinästä, voidakseen

kokonaan antautua henkensä viljelemiseen. Äidiltään oli tämä ruhtinatar

oppinut kuusi eri kieltä; sitäpaitsi hän oli perehtynyt kirjallisuuteen

ja tutki filosofiaa ja matematiikkia. Saatuaan käsiinsä Descartes'n

teokset ja luettuaan niitä, arveli hän, ett'ei hän sitä ennen ollut

mitään oppinut. Ja nyt heräsi hänessä harras toivo tutustua

Descartes'iin ja saada häneltä opetusta.

Prinsessa Elisabet pyysi siis Descartes'ia tulemaan luokseen. Filosofi

noudatti kutsuja ja rupesi, prinsessan asuinpaikalle saavuttuaan,

ammentamaan ruhtinaalliselle oppilaalleen tietovarastonsa aarteita.

Descartes huomasi oppilaassaan yhtä paljon tiedonhalua kuin kykyä ja oli

pian saattanut hänet omistamaan tieteensä johtavat aatteet. Prinsessa

Elisabetille Descartes omisti teoksensa "Principia Philosophiae", ja

hänen kanssaan filosofi ylläpiti kirjeenvaihtoa kuolemaansa saakka. Tätä

ruhtinatarta varten kirjoitti Descartes v. 1646 teoksensa "Traité des

Passions" (Mielenliikutuksien Tutkistelu) ja antoi hänen ensiksi lukea

sen käsikirjoituksena. Vuonna 1650 tämä teos painettiin Amsterdamissa.

Meillä on jälellä silmäyksen luominen Descartes'n Ruotsin matkaan ja

hänen elämänsä loppuaikaan.--Luettuaan v. 1647 Descartes'n teokset,

kirjoitti Kristiina kuningatar Descartes'lle kirjeen, jossa hän kysyi,

mikä on korkein hyvä. Descartes vastasi, että korkein inhimillinen hyvä

on luja tahto tehdä hyvää, sekä hyvän omantunnon tuottama mielenrauha.

Kristiina oli niin tyytyväinen tähän vastaukseen, että hän omakätisesti

kirjoitti filosofille kiitoksensa siitä. Vuonna 1649 Kristiina lähetti

Descartes'lle hyvin ystävälliset kutsut tulemaan Tukholmaan, Descartes

oli kauan kahden vaiheilla, mitä tekisi. Mutta lopulta se toivo, että

Ruotsin kuningatar valmistaisi hänelle tilaisuuden tieteellisten

kokeiden ja tutkimuksien jatkamiseen, lienee taivuttanut häntä kutsuja

noudattamaan. Lokakuun alussa, vuonna 1649 hän saapui Tukholmaan.

Kuningatar otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla ja myönsi

hänelle useita vapautuksia jäykistä ja väsyttävistä hovimenoista.

Tiedonhaluinen kuningatar rupesi heti filosofin oppilaaksi. Varsin

aikainen hetki valittiin oppituntia varten. Jo kello viisi aamuisin meni

Descartes linnaan ylhäisen oppilaansa opintoja ohjaamaan. Kristiina oli

niin huvitettu tästä opetuksesta, että hän päätti kokonaan kiinnittää

Descartes'n Ruotsin maahan. Hänen aikomuksensa oli lahjoittaa

filosofille avaroita maa-aloja Etelä-Ruotsissa. Mutta nämät tuumat

raukesivat tyhjiin. Descartes, jonka heikolle terveydelle pohjoismainen

kylmä ilmanala oli hyvin vahingollinen, sairastui oltuaan vain lyhyen

ajan Tukholmassa, vuoden 1650 alussa ja kuoli Helmikuun 11 päivänä

samana vuonna. Viimeisinä elinpäivinään oli hän lausunut tuntiessaan

loppunsa lähenevän: "Sieluni, olet kauan ollut vankina; nyt on tullut se

hetki, jolloin pääset vapaaksi vankeudesta ja ruumiin vastuksesta; tämä

ero on kestettävä iloiten ja rohkeasti."

Vuonna 1666 Descartes'n tomu siirrettiin Ranskaan ja kätkettiin Pariisin

Saint-Étienne-du-Mont kirkkoon. Kesäkuun 24 päivänä v. 1667 pantiin

mainitussa kirkossa toimeen juhlallinen jumalanpalvelus hänen

muistokseen. Senjälkeen piti yliopiston kanslerin, nimeltä Lallemand,

lausua muistopuhe Descartes'n kunniaksi, mutta hovista tuli kirkkoon

nimenomainen kielto. Eräs pappi, nimeltä Le Tellier, joka piti

Descartes'n mielipiteitä liian vapaina, oli erityisellä pyynnöllään

hovissa aiheuttanut tämän kiellon.

Luonteeltaan oli Descartes lempeä ja hiljainen. Pukunsa oli

yksinkertainen, mustasta kankaasta tehty; ruoan suhteen hän oli hyvin

kohtuullinen. Sekä luontaisesta taipumuksesta, että tutkimuksiensa

häiritsemättömän harjottamisen vuoksi vetäytyi hän kernaasti

yksinäisyyteen. Hän oli omistanut mielilauseekseen Ovidius'en sanat:

"Bene vixit qui bene latuit" (Se on hyvin elänyt, ken on elänyt hyvin

salassa). Toinen hänen omistamansa elämänohje oli seuraava Senecan

lause: "Illi mors gravis incubat, qui notus nimis omnibus, ignotus

moritur sibi" (Sitä kohtaa kova kuolo, joka eroaa elämästä ylen

tunnettuna muille, mutta tuntematta itse itseänsä).

Kuten kaikilla ihmisillä, etevimmilläkin, oli myös Descartes'lla

heikkoutensa, joita, luodessamme piirteitä hänen elämästään, emme

totuudellisuuden vuoksi saata jättää mainitsematta. Hänen

varovaisuutensa vakaumuksiensa ilmaisemisessa osotti miltei

pelkurimaisuutta. Mutta sen ajan sietämättömyys kaikkien dogmeista

eroavien aatteiden ja vakaumuksien suhteen, selittää, jollei puolusta,

hänen liiallista varovaisuuttaan. On myös syytä olettaa, että Descartes

yhtä paljon pelkäsi rauhallisen, tieteelle omistamansa elämän

häiritsemistä, kuin suoranaista vainoa, ja että hän senvuoksi kierrellen

mainitsi, tai vallan jätti mainitsematta sellaiset vakaumukset, joiden

hän luuli herättävän kiistelyä tai vastustusta. Toinen heikko

luonnepiirre oli ylenmääräinen itsetietoisuus ja ylpeys omasta

etevyydestä, joita havaitsemme paikoittain hänen teoksissaan ja

kirjeissään. Hänen harvinaisen runsaat henkiset lahjansa ja uudistuksia

tähtäävät pyrintönsä viekottelivat häntä väliin tarpeettomasti tuomaan

esille kykynsä ja aikaansaannoksiensa etevyyttä. Mutta nämät

epäedulliset puolet katosivat miltei kokonaan monien arvokkaiden

luonteenominaisuuksien rinnalla. Descartes oli syvästi

ihmisystävällinen. Vihamiehiänsäkin hän kohteli maltillisesti. Hänellä

oli tapana sanoa: "Jos joku minua loukkaa, koetan kohottaa mieleni niin

korkealle, ett'ei loukkaus siihen asti ylety". Palvelijoitaan hän

kohteli kuin olisivat olleet hänen köyhiä ystäviään, joita tuli

lohduttaa ja auttaa. Hän opetti heille hyviä tapoja, jopa tieteitäkin.

Eräs hänen palvelijoistaan hyötyi niin oppineen isäntänsä neuvoista ja

seurustelusta, että hänestä myöhemmin tuli matematiikin opettaja.

Ystävilleen tekemistään hyvistä teoista ei hän edes tahtonut mitään

kiitosta. "Olen velkapää tuntemaan kiitollisuutta niitä kohtaan,--

sanoi hän--jotka antavat minulle tilaisuuden palvella heitä."