V.

Syytettyinä murhasta.

Minä sekä hämmästyin että pelästyin tavattomasti. Ajattelematta mitään

enempää juoksin alas keittiöön ja huusin, että herrallemme oli

tapahtunut jotain.

Koko palvelusväki ryntäsi punaiseen huoneeseen, Josephine muiden

mukana. Minä, niin sanoakseni, tulin tuntoihini vasta kun huomasin

hyvin merkillisen ilmeen hänen kasvoillaan, kun hän katseli

paitaa ja punaista huonetta. Kaikki toiset palvelijat olivat

aivan säikähdyksissään ja ymmällään, mutta hän yksin säilytti

mielenmalttinsa. Hänen kasvoilleen levisi pirullinen tyytyväisyyden

ilme, ja hän lähti huoneesta äkkiä, lausumatta kenellekään sanaakaan.

Minä huomasin sen, ja se herätti minussa epäluuloja. On tarpeetonta

tämän yhteydessä mainita, mitkä ajatukset sillä hetkellä juolahtivat

mieleeni, sillä myöhemmin kävi selville, että ne olivat kokonaan

väärät.

Saatuani hieman kootuksi ajatuksiani käskin minä kaikkien muiden

poistua paitsi kuskin. Hänen kanssaan me sitten tutkimme huoneen.

Punaista huonetta käytettiin yleensä ainoastaan vierashuoneena. Se oli

alakerroksessa ja sen ikkunat olivat puutarhaan päin. Ikkunaluukut

olivat auki, mutta ikkuna oli alasvedetty. [Englannissa käytetään

pystysuoria siirtoikkunoita.] Tuli takassa oli palanut loppuun jo kauan

sitten, niin että kamiini oli aivan kylmä. Konjakkipullosta oli juotu

puolet sisältöä. Matkalaukku oli poissa. Yhtä vähän vuoteessa kuin

muissakaan paikoissa huonetta näkyi mitään väkivallantyön tai

kamppailun merkkejä. Me tutkimme tarkkaan joka sopukan, mutta emme

voineet tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Palattuani takaisin palvelustovereitteni luo sain kuulla ikäviä uutisia

emännästäni. Hän oli kuullut melua alhaalta ja tiedustellut syytä

siihen ja hänelle oli kerrottu suoraan, mitä oli tapahtunut,

lainkaan valmistamatta häntä vastaanottamaan tuota kamalaa uutista,

joka vaikutti hänen heikkoon hermostoonsa niin, että hän sai

pyörtymyskohtauksen ja ainoastaan vaivoin saatiin tajuihinsa. Hän oli

luonnollisesti niin järkytetty, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia

määräyksiä.

Minä odotin keskipäivään saakka, toivoin hänen vahvistuvan niin paljon,

että hän saattaisi antaa meille jonkinlaisia ohjeita, miten olisi

meneteltävä; mutta mitään ei kuulunut. Viimein päätin minä lähettää

häneltä kysymään, mitä meidän mahdollisesti olisi toimittava. Josephine

oli sopivin henkilö menemään tälle asialle, mutta kun minä kyselin

häntä, ei häntä tavattu mistään. Muuan palvelustyttö, joka turhaan oli

häntä etsinyt, toi sen tiedon, etteivät hänen hattunsa ja vaippansa

olleet tavallisilla paikoillaan. Muuan toinen palvelustyttö, tuli

silloin alas emäntäni luota, kun me kaikki hämmästyneinä kuuntelimme

tätä uutista. Hän kertoi, että Josephine oli pyytänyt häntä

toimittamaan hänen tehtävänsä, itse kun hän sanoi olevansa pahoinvoipa.

Pahoinvoipa! Hänen sairautensa ensi seuraus näytti olleen se, että hän

oli lähtenyt talosta! Minä varoitin palvelijoita mainitsemasta tästä

asiasta emännälle, sekä menin itse koputtamaan hänen ovelleen. Minä

tahdoin kysyä, suostuisiko hän siihen, että minä hänen nimessään

kirjoittaisin asianajajalle Lontoossa, sekä menisin ilmoittamaan

tapahtumasta rauhantuomarille. Olisinhan voinut lähettää tälle asialle

jonkun palvelustytöistä, mutta minä olin nyt alkanut epäillä kaikkia.

Minä toimitin asian itse, puhuen emännälleni oven ulkopuolelta. Hän

kiitti heikolla äänellä ja kehoitti minua tekemään niinkuin olin

ehdottanut.

Minä kirjoitinkin heti asianajajalle hyvin lyhyesti, ilmottaen

ainoastaan, että herra James Smith oli äkkiarvaamatta saapunut

Darrockiin, sekä että sen yhteydessä oli sattunut tapahtumia, jotka

vaativat hänen hetimiten saapumaan meille. Sitten lähetin kuskin

toimittamaan kirjettä perille.

Minä itse lähdin rauhantuomarin luokse. Hän asui noin tunnin matkan

päässä Darrockista ja oli hyvä tuttava emäntäni kanssa. Hän oli

vanhapoika ja hänellä oli yhteinen talous veljensä kanssa, joka oli

leski. Molemmat olivat arvossapidettyjä, ystävällisiä, yksinkertaisia

ja avomielisiä miehiä, jotka harjoittivat köyhien keskuudessa paljon

hyväntekeväisyyttä. Tuomarin nimi oli Robert Nicholson ja hänen

veljensä Philip Nicholson.

Minulla oli jo hattu päässäni ja haeskelin tallirenkiä, aikoen pyytää

tämän valjastamaan hevosen, kun avonaiset vaunut ajoivat pihamaalle.

Vaunuissa, oli herra Philip Nicholson ja kaksi yksinkertaisesti puettua

henkilöä, jotka näyttivät puoleksi herroilta, puoleksi palvelijoilta.

Kun minä tervehdin herra Philipiä, katsoi hän minuun vakavasti ja

alakuloisena, sekä kysyi emäntääni. Minä vastasin, että hän on sairas

ja vuoteenomana. Hän pudisti päätään ja pyysi puhutella minua

kahdenkesken. Minä johdin hänet kirjastohuoneeseen. Toinen herra

Philipin seuralaisista tuli myöskin sisään ja pysähtyi eteiseen, kun

taas toinen jäi vaunujen luokse.

"Minä aijoin juuri tulla herra Robert Nicholsonin luoksi ilmottamaan

eräästä hyvin merkillisestä tapahtumasta", sanoin minä, osottaen

hänelle tuolia.

"Minä tiedän mitä tarkotatte", keskeytti hra Philip minut kiivaasti,

"ja minä pyydän teitä, ettette lausui minulle sanaakaan, ennenkuin

olette kuullut, mitä minulla on teille sanottavaa. Asia, jonka johdosta

olen tullut tänne, on hyvin vakava ja järkyttävä, ja se koskee lähinnä

emäntäänne ja teitä."

Hänen kasvonsa ennustivat melkein pahempaa kuin hänen sanansa. Minun

sydämeni alkoi lyödä rajusti ja minä tunsin vaalenevani.

"Teidän isäntänne, herra James Smith, saapui tänne odottamatta eilen

aamulla ja vietti täällä yönsä. Ennenkuin hän meni levolle oli hänellä

kiivas sananvaihto vaimonsa kanssa, joka päättyi siihen, että

viimemainittu lausui herra Smithille uhkauksen. He nukkuivat eri

huoneissa. Kun te tänä aamuna menitte herranne huoneeseen, oli tämä

hävinnyt jäljettömiin. Te löysitte ainoastaan hänen yöpaitansa, jossa

oli veritäpliä."

"Se on totta, herra", vastasin minä.

"Tarkotukseni ei ole pitää mitään tutkintoa", virkkoi herra Philip,

"sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä

erästä asiaa, jonka totuudenmukaisuuden te voitte veljelleni joko

myöntää tai kieltää."

"Teidän veljellenne!" toistin minä. "Epäilläänkö minua siis jostain?"

"Epäillään, että herra James Smith on murhattu."

Minä tunsin kylmien väreiden karmivan selkäpiitäni.

"Sitä on kyllä ikävä sanoa", jatkoi herra Philip, "mutta epäluulot

kohdistuvat ensi sijassa emäntäänne ja toisessa teihin."

En tahdo koettaa kuvaillakaan, mitä sillä hetkellä tunsin. Sitä ei

kykenisi kuvaamaan kukaan. En tiedä, mitä muut olisivat tehneet minun

sijassani. Minä ainakin vain seisoin ja tuijotin herra Philipiin

sanaakaan sanomatta, liikkumattomana, melkeinpä hengittämättä. Jos hän

tai joku muu olisi minua sillä hetkellä lyönyt, niin minä en

luultavastikaan olisi sitä tuntenut.

"Sekä veljeni että minä", sanoi herra Philip, "kunnioitamme emäntäänne

niin paljon ja tunnemme häntä kohtaan niin suurta myötätuntoa sekä

uskomme hänen kykenevän todistamaan viattomuutensa, että me näiden

hirveiden olosuhteiden vallitessa tahdomme säästää häntä niin paljon

kuin mahdollista. Senvuoksi olen minä tullut tänne niiden henkilöiden

mukana, joiden tehtävänä on toimeenpanna veljeni allekirjoittama

vangitsemismääräys..."

"Vangitsemismääräys!" huudahdin minä, saaden takaisin puhekykyni

"Ettäkö emäntäni vangittaisiin?"

"Sekä hän että te", vastasi herra Philip. "Muuan todistaja on vannonut,

että rikoksen tekijä on emäntänne, ja että te olette hänen

kanssarikollisensa."

"Kuka on se todistaja?"

"Emäntänne kamarineiti, joka aamulla saapui veljeni luo ja teki

asianomaisen valan."

"Se todistus on väärä!" huudahdin minä kiivaasti, "se on väärä sekä

emäntääni että minuun nähden."

"Minä toivon -- niin, tahdon sanoa enemmänkin, minä uskonkin, että niin

on asian laita", virkkoi herra Philip. "Mutta täytyy tietysti tulla

todistetuksi, että hän on vannonut väärin, ja kuulustelu on pidettävä

tavanmukaisessa järjestyksessä. Te lähdette vaunuilla toisen

seuralaiseni mukana; minä jään tänne sen miehen kanssa, joka jäi

odottamaan eteiseen, ja ennenkuin emäntänne vangitaan, toimitan minä

tänne lääkärin, jonka on ratkaistava, voidaanko emäntänne nykyisessä

tilassaan siirtää täältä pois."

"Voi emäntä raukkaani!" huudahdin minä. "Tästä koituu hänen

kuolemansa."

"Minä pidän huolen siitä, ettei isku kohtaa häntä liian kovasti, vaan

niin lievästi kuin mahdollista. Olen tullut tänne yksinomaan sitä

varten. Minä kunnioitan häntä suuresti ja otan syvästi osaa hänen

murheeseensa, jonkavuoksi minä koetan auttaa kaikin mahdollisin tavoin

häntä kantamaan tätä kuormaa."

Kuulla mitä hän sanoi ja huomata, että hän todella tarkoitti hyvää, oli

ensimäinen pieni lohdutus siinä kamalassa onnettomuudessa, joka meitä

oli kohdannut. Minä tunsin rajua vihaa sitä naista kohtaan, joka oli

tehnyt kaikkensa häväistäkseen emäntäni hyvän nimen ja maineen sekä

tehdäkseen lopun minunkin elämästäni; mutta muuten olin minä tuosta

odottamattomasta iskusta aivan lamautunut. Herra Philipin täytyi

huomauttaa, että minun oli jo aika nousta vaunuihin, sillä

viivytteleminen ei olisi miksikään hyödyksi; minä noudatin hänen

kehotustaan ja sanoin hänelle hyvästi. Mutta minun silmieni edessä oli

aivan kuin sumua, niin etten löytänyt ovea. Herra Philip aukaisi sen

minulle ja lausui pari ystävällistä sanaa, jotka tuskin kuulin.

Eteisessä odottanut mies saattoi minut vaunuihin ja minut vietiin pois

-- vankina ensi kerran elämässäni.

Matkalla rauhantuomarin luo käytin minä kaiken jälelläolevan

ajatuskykyni keksiäkseni syyn Josephinen uskottomaan vilppiin ja

valheeseen.

Minun mieleeni palasi nyt hämärästi hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä

sinä onnettomana päivänä, jolloin emäntäni oli siinä määrässä unohtanut

itsensä, että oli lyönyt häntä, ja minä tulin siihen johtopäätökseen,

että se oli ainakin osaksi aiheena Josephinen katalaan menettelyyn.

Mutta oliko se ainoa syy hänen kostoonsa emännälleni? Ja vaikka

olisikin, niin mitä pahaa minä olin tehnyt häntä vastaan? Miksi

minutkin sekotettiin vyyhteen? Minun oli mahdotonta löytää vastausta

näihin kysymyksiin, vaikka kuinka aivojani ponnistin.

Minut vietiin vielä samana päivänä rauhantuomarin eteen, ja Josephinea,

tuota katalaa olentoa, kuulusteltiin minun läsnäollessani. Heti kun

näin hänen syntisen levolliset ja ivansävyiset kasvonsa, tunsin minä

sellaista inhoa, etten senjälkeen katsahtanut häneen enää kertaakaan

koko kuulustelun aikana. Ne vastaukset, jotka hän nyt antoi, olivat

vain hänen jo aikaisemmin valallaan vahvistaman kertomuksen kertausta.

Minä kuuntelin hänen sanojaan mahdollisimman tarkkaavaisesti, enkä

voinut olla suuresti ihmettelemättä, miten uskomattoman taitavasti hän

osasi sekottaa valhetta ja totta syytökseensä emäntääni vastaan.

Hän esiintoi pääasiallisesti seuraavaa: Kerrottuaan herra James Smithin

saapumisesta Darrock Halliin tunnusti todistaja, Josephine Durand,

hiipineensä kuuntelemaan musiikkisalin oven luo, kuultuaan sieltä

kiivaita sanoja; ja sitten toisti hän todenmukaisesti emäntäni ja hänen

miehensä välisen riidan lopun. Kun hän sitten niiden vihaisten sanojen

vuoksi, joita puolisot olivat vaihtaneet keskenään, pelkäsi, että

jotain tapahtuisi, oli hän valvonut huoneessaan, joka oli samassa

kerroksessa kuin emäntäni makuukamari. Hän oli kuullut kello yhden ja

kahden välillä aamulla emäntäni huoneen oven hiljaa avattavan -- oli

seurannut emäntääni, jolla oli pieni lamppu kädessään, alas rappusia ja

sitten käytävää pitkin, missä hän, todistaja, piiloutui erääseen

nurkkaan -- oli nähnyt emäntäni ottavan tikarin käytävässä olevasta

vanhojen aseiden kokoelmasta -- oli seurannut häntä jälleen ja nähnyt

hänen menevän sisään punaiseen huoneeseen -- oli kuullut hra James

Smithin hengittävän raskaasti ja siitä päättänyt, että hän nukkui --

oli hiipinyt punaisen huoneen vieressä olevaan asumattomaan huoneeseen

ja odottanut siellä noin neljännestuntia, kunnes emäntäni tuli ulos

tikari kädessä -- oli jälleen seurannut emäntääni ja nähnyt hänen

asettavan tikarin entiselle paikalleen -- oli nähnyt emäntäni kääntyvän

eräälle sivukäytävälle, joka johti minun huoneeseeni -- oli kuullut

hänen naputtavan minun ovelleni ja minun vastaavan sekä aukaisevan oven

-- oli jälleen lymynyt käytävässä -- oli nähnyt emäntäni ja minun

menevän punaiseen huoneeseen, mutta peläten, että hänet huomattaisiin

ja mahdollisesti murhattaisiin, hiipinyt takaisin huoneeseensa ja

viettänyt siellä lopun yötä.

Vahvistettuaan valallaan nämä kamalat valheet selitti hän olevansa

varma siitä, että emäntäni oli murhannut herra James Smithin ja että

minä olin hänen kanssarikollisensa, vakuutti Josephine vielä lisäksi,

että herra Meeke oli rouva Smithin rakastaja, jota herra Smith oli

kieltänyt käymästä talossa, mutta että joka kuitenkin ei tätä kieltoa

noudattanut, vaan sattui sinäkin iltana, kun herra Smith saapui kotiin,

olemaan kahdenkesken emäntäni kanssa. Siinäkin oli vähän totta, mutta

siihenkin sekotetun valheen jyväsen osasi hän peittää hyvin viekkaasti.

Nyt kysyttiin, mitä minulla oli sanottavaa edellisen johdosta.

Minä vastasin, että olin syytön, mutta että tahdoin odottaa

lainopillista avustajaa, ennenkuin halusin esittää puolustukseni.

Tuomari ilmotti, että minua edelleenkin pidettäisiin vangittuna, ja

siihen päättyi kuulustelu. Kolmen päivän perästä kuulusteltiin

onnetonta emäntääni. Minun ei annettu häntä puhutella. Ainoa minkä

tiesin oli, että asianajaja Lontoosta oli saapunut häntä puolustamaan.

Hänet sain tavata saman päivän iltana. Kysyessäni, miten oli emäntäni

laita, pudisti hän surullisesti päätään.

"Minä pelkään", sanoi hän, "että tämä kauhea tilanne, johon tuo kurja

nainen oli hänet saattanut, tuottaisi hänelle enemmän tuskaa kuin hän

saattoi kestää. Jo entisistä onnettomista tapauksista suuresti

heikontuneena oli tämä viimeinen isku, niin varovaisesti kuin herra

Philip Nicholson olikin koettanut häntä siihen valmistaa, hänet

musertanut kokonaan. Kuulustelussa osotti hän merkillistä

tunteettomuutta. Hän vastasi kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin

selvästi, mutta aivan koneellisesti, kertaakaan muuttamatta ääntä tai

kasvojen väriä. Silloin on laita hyvin hullusti, William, kun naiset

eivät voi itkulla purkaa tunteitaan, ja teidän emäntänne ei Darrock

Hallista lähdettyään ole vuodattanut ainoatakaan kyyneltä."

"Mutta", sanoin minä, "ellei kuulustelu minun kanssani ole osottanut,

että Josephine on todistanut väärin, niin eikö edes emäntäni vastaukset

ole sitä näyttäneet toteen?"

"Sitä ei voida millään muulla näyttää toteen", vastasi asianajaja,

"kuin että herra James Smith saadaan tuoduksi tänne tai ainakin voidaan

laillisesti todistaa, että hän on elossa. Minä olen varma siitä, että

rauhantuomarikin on vakuutettu Josephinen tehneen väärän valan ja että

hän uskoo siihen emäntänne vakuutukseen, että se uhkaus, minkä hän

onnettomuudekseen tuli miestään vastaan lausuneeksi, tarkotti

ainoastaan sitä, että hän aikoi seuraavana aamuna matkustaa teidän

kanssanne minun luokseni Lontooseen saadakseen itsensä laillisesti

suojatuksi miehensä tunnotonta käytöstä vastaan. Herra Nicholson

uskoo niinkuin minäkin, että herra James Smith hiipi tiehensä

Darrock Hallista yöllä, peläten, että häntä tultaisiin syyttämään

kaksoisnaimisesta. Mutta ellen minä saa käsiini herra Smithiä, ellen

minä voi selittää veripilkkuja yöpaidassa, niin asia jää huonolle

kannalle. Emäntänne kiivaat sanat, puolisoiden huono väli sekä se

seikka, että emäntänne jatkoi seurustelua herra Meeken kanssa, kaikki

ne asianhaarat puhuvat meitä vastaan. Tuomari ei voi tehdä muuta kuin

lykätä jutun käsittelyä lisätodisteiden hankkimista varten ja pitää

teitä molempia vangittuina."

"Mutta miten ihmeessä sitten voidaan näyttää toteen meidän

viattomuutemme?" kysyin minä.

"Ei muuten, kuin että löydämme herra James Smithin ja saamme hänet

pakotetuksi saapumaan tänne."

"Luuletteko, että hän, jos hänet tavataan, kieltäytyy tulemasta, kun

saa kuulla, mistä kauheasta rikoksesta hänen vaimoaan syytetään. Hän on

kyllä kurja heittiö, sen tiedän, mutta..."

"Minä luulen, ettei hän kuitenkaan ole niin häpeämätön, että kieltäytyy

tulemasta, jos hän ei joudu vaaralle alttiiksi. Mutta muistakaa, että

hän on kaksoisnaimisissa ja pelkää, että emäntänne panee hänet siitä

syytteeseen."

Minä olin sen seikan unohtanut; minun toivoni laski, enkä minä enää

lausunut sanaakaan.

"Sotii melkein maan lakeja vastaan selvittää emäntänne ja hänen

puolisonsa väli yksityistä tietä. Kaiken sen perusteella, mitä tiedämme

herra James Smithistä on meidän velvollisuutemme rehellisinä

kansalaisina antaa viranomaisille sellaiset tiedot hänestä, että hän

asetetaan syytteeseen menettelystään. Minä sanon teille, että ellen

minä olisi emäntänne sukulainen, epäilisin suuresti antautua ajamaan

koko asiaa. Mutta minun on nyt täytynyt ryhtyä sellaisiin

toimenpiteisiin, että herra James Smith saadaan vakuutetuksi siitä,

ettei häntä, jos hän saapuu rauhantuomarin luo, kohdella ansion mukaan.

Kun hän kuulee asian laidan, luulen, että hän meitä uskoo -- tietysti

yhä ainoastaan edellyttäen, että saamme hänet käsiimme. Kaikki

etsiskelyt tällä paikkakunnalla ovat olleet tuloksettomia. Olen tämän

päivän postissa lähettänyt herra Darkille toimintamääräykset sekä

samalla laatinut erinäisiin lehtiin erääseen vissiin muotoon laaditut

ilmotukset. Voitte luottaa siihen, että kaikki mahdolliset keinot

käytetään hänen olinpaikkansa ilmisaamiseksi. Minulla on kuitenkin

tehtävä teille muuan tärkeä, Josephineä koskeva kysymys. Ehkä hän

tietää enemmän kuin me luulemmekaan; ehkä hän tuntee salaisuuden herra

Smithin kaksoisnaimisesta, ja säästää sen tietonsa hätävaraksi meitä

vastaan. Jos niin on laita, niin täytyy minun käyttää jotain muutakin

keinoa kuin syyttää häntä väärästä valasta. Mikähän oikeastaan on

aiheuttanut hänet tekemään näin katalan teon, William?"

"Että mitäkö hänellä on minua vastaan?"

"En tarkota sitä. Minä ymmärrän varsin hyvin, että hänen täytyy syyttää

teitäkin, saadakseen ilmiantonsa todenmukaisemmaksi. Hän tarkottaa,

että te olette auttanut emäntäänne ruumiin kätkemisessä. Mutta jokin

erityinen seikka täytyy olla asian alkujuuri. Onko sattunut jotain

riitaa emäntänne ja Josephinen välillä?"

Minä kerroin hänelle tapauksen, jolloin emäntäni tuli lyöneeksi

Josephinea, ja minä kuvailin, minkälainen oli hänen kasvojensa ilme

silloin kuin hän näytti minulle merkkiä poskessaan.

"Siinä on tarpeeksi syytä kostonhaluun sellaisessa ilkeäluontoisessa

naisessa kuin Josephine", virkkoi asianajaja. "Mutta onko siinä kaikki?

Oliko emännällänne jotain erityistä Josephinea vastaan? Hyödyttäisikö

se, että emäntänne tulisi tuomituksi, jollain tavoin Josephinea

persoonallisesti? Ajatelkaa tarkoin, William! Onko mahdollisesti

sattunut joku tapaus, mikä olisi saattanut Josephinen edellyttämään,

että emäntänne olisi hänelle vihainen?"

Minä muistin äkkiä emäntäni rannerengasten ja nenäliinojen katoamisen.

Minä kerroin siitä asianajajalle ja kuvailin sen hetken, jolloin

emäntäni oli huomannut varkauden.

"Epäilikö emäntänne Josephinea ja tekikö hän hänelle kysymyksiä?" kysyi

asianajaja kiihkeästi.

"Ei, herra. Ennenkuin emäntäni oli ehtinyt sanoa sanaakaan, kysyi

Josephine röyhkeästi, epäiltiinkö ehkä häntä ja ilmotti julkeasti, että

hän kyllä heti antaisi tutkia laatikkonsa."

Asianajaja kävi tulipunaiseksi. Hän hypähti ylös tuoliltaan ja löi

minua olalle niin kovasti, että minä luulin hänen tulleen hulluksi.

"No jumalan kiitos", huudahti hän, "vihdoinkin meillä on yksi valtti

tuota pirullista naista vastaan!"

Minä katselin häntä hämmästyneenä.

"Hyvä ystävä", jatkoi asianajaja, "ettekö käsitä, miten asian laita on?

Josephine on varas. Minä olen siitä yhtä varma kuin että te nyt istutte

siinä. Hän ei ole tehnyt tuota hävytöntä syytöstä emäntäänne vastaan

ainoastaan siksi, että saisi kostaa, -- se on myös parhain keino, millä

hän peittää varkautensa ja saa pitää koristeet omanaan. Hänellä on nyt

hyvää aikaa kätkeä ne. Odottakaa! Minun täytyy tietää tarkalleen, mitä

nuo korukalut ovat. Kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko

pitsinenäliinoja. Eikö niin?"

"Niin, herra."

"Emäntänne saa kuvailla minulle nuo tavarat yksityiskohtaisemmin, ja

sitten minä ryhdyn tarpeellisiin toimenpiteisiin. Hyvästi, William!

Säilyttäkää rohkeutenne. Minun on syy, ellei Josephine kohta joudu

oikeaan paikkaansa -- syytettyjen penkille."

Tämän sanottuaan hän lähti.

Kului monta päivää ennenkuin näin hänet jälleen. Se tapahtui vasta

silloin kun juttumme oli uudelleen käsiteltävänä. Emäntääni

kuulusteltiin nyt samalla kertaa kuin minuakin. Minä aivan pelästyin

nähdessäni hänet, sillä niin murtuneelta hän näytti. Hänen kasvonsa

olivat melkein kokonaan muuttuneet; ne olivat kapeat ja sisäänpainuneet

kuin vanhan vaimon. Hänen hiljaista, melkein tajutonta käytöstään oli

liikuttavaa katsella. Hän kääntyi minun puoleeni ja kuiskasi heikosti

hymyillen: "Minä olen pahoillani, William, että tekin saatte kärsiä,

minä olen siitä suuresti pahoillani." Mutta heti senjälkeen saivat

hänen kasvonsa entisen ilmeensä: jäykän, toivottoman. Hän oli muuttunut

siinä määrässä, että tuskin olisivat hänen läheisimmätkään ystävänsä

tunteneet häntä.

Meidän kuulustelemisemme oli ainoastaan muodollinen. Ei esitetty mitään

uusia todisteita meidän puolestamme eikä meitä vastaan.

Minä kysyin yksityisesti, oliko toivoa herra Smithin löytämisestä. Hän

katsahti minuun salaperäisesti ja virkkoi:

"Toivon parasta."

Kysäsin vielä, oltiinko onnistuttu millään tavoin pääsemään perille

Josephinen syyllisyydestä varkauteen.

"Minä en koskaan kerskaile", vastasi hän, "mutta niin viekas kuin hän

onkin, niin ihmettelenpä, ellemme herra Dark ja minä ole sentään häntä

taitavampia."

Herra Dark! Siinä nimessä oli jotain, mikä saattoi minut rauhallisesti

katsomaan tulevaisuuteen. Ja ellen alituiseen olisi muistanut

onnettoman emäntä raukkani surullisesti muuttuneita kasvoja, täytyy

minun tunnustaa, etten olisi ollut toisen ja kolmannen oikeudenkäynnin

välisenä aikana erityisen alakuloinen.