VI.

Odottamaton todistaja.

Kolmannessa kuulustelussa näin minä sellaisia todistajia, jotka eivät

olleet ennen läsnä. Suureksi ihmeekseni oli salissa nyt kolme

palvelijaa Darrock Hallista sekä kolme tai neljä tilan vuokraajaa,

jotka asuivat lähinnä kartanoa. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä

rauhantuomarin toisella puolen. Heitä vastapäätä, aivan oven vieressä

seisoi vanha ystäväni herra Dark nuuskarasioineen, iloisine naamoineen

ja siristävine silmineen. Hän nyökkäsi minulle niin huolettomasti kuin

tämä tapaaminen olisi sattunut jossain iloisessa tilaisuudessa.

Kamarineiti Josephine istui todistajain puolella, kuitenkin jotenkin

lähellä emäntääni, jonka ulkomuoto ei ainakaan ollut muuttunut

parempaan päin. Hänen vieressään oli asianajajamme, ja minä seisoin

emäntäni tuolin takana.

Kun me sitten kaikki näin olimme paikoillamme astui sisään

rauhantuomari, herra Robert Nicholson. Ehkä se oli vain kuvittelua,

mutta minä olin hänen silmistään lukevinani, että jotain tärkeätä oli

tapahtunut sitten edellisen kuulustelun.

Notario luki Josephinen todistuksen ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä

siihen mitään lisättävää. Hän vastasi kieltävästi. Senjälkeen kysyi

tuomari asianajajaltamme, tahtoiko hän kuulusteltavaksi ketään uusia

todistajia.

"Minulla on muuan todistaja, jonka läsnäolo oikeuttaa minut vaatimaan,

että syytetyt vapautetaan."

"Missä on se todistaja?" kysyi tuomari, katsoen samalla tarkkaan

Josephinea.

Asianajajan viittauksesta poistui herra Dark, mutta palasi heti

takaisin seurassaan todistaja. Minun sydämeni alkoi sykkiä niin, että

se oli vähällä puhkaista rintani. Silloin siinä seisoi herra James

Smith. Hänen pitkä tukkansa oli leikattu ja leukaparta ajeltu pois.

Mutta hän oli terve ja reipas kuten aina.

Josephinen raudankovat kasvot kestivät merkillisen hyvin herra Smithin

ilmaantumisen. Tosin kyllä pusertuivat hänen ohuet huulensa tiiviisti

yhteen ja hänen kaulalihaksensa värähtivät, mutta hän ei lausunut

sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään merkkiä. Vieläpä säilytti värinsä

hänen keltainen hipiänsäkin.

"On tarpeetonta", sanoi asianajaja, "että tuhlaan sanoja selvittääkseni

sen väärän syytöksen kataluutta, mikä on tehty niitä henkilöitä

vastaan, joiden asiaa olen ajamassa; tämän herran läsnäolo on kylläksi

vapauttamaan heidät kaikesta edesvastuusta. Hän on herra James Smith,

joka on väitetty tulleen murhatuksi Darrock Hallissa."

"Se ei ole hän!" huusi Josephine kimakasti. "Tuo mies on petturi. Minä

väitän, ettei hän ole herra James Smith."

"Luonnollisesti te niin väitätte", virkkoi asianajajamme, "mutta meidän

aikomuksemme on todistaa, että hän on herra James Smith."

Ensimäinen todistaja oli herra Philip Nicholson. Hän otti valalleen

nähneensä ja puhuneensa herra Smithin kanssa ainakin kymmenen kertaa,

ja se henkilö, joka nyt seisoi hänen edessään, oli sama herra Smith,

joskin hänen tukkansa oli leikattu ja parta oli ajeltu pois.

"He ovat kaikki yhdessä juonessa!" kähisi Josephine.

"Ellette ole vaiti", virkkoi tuomari, "niin teidät viedään ulos. On

ehkä soveliasta", jatkoi hän, asianajajan puoleen kääntyen, "että te

nyt annatte toistenkin todistajain tunnustella herra Smithiä."

Senjälkeen sai todistaa muuan palvelija Darrock Hallista.

Hänen herransa ulkomuoto näytti häntä hämmästyttävän aika lailla. Mutta

ei siinä yksin, sillä herra Smithin kasvojen muoto ja käytöstapakin

olivat muuttuneet. Niin katala mies kuin herra James Smith olikin,

täytyy minun tunnustaa, että nähdessään onnettoman vaimonsa, osotti hän

sekä säikähdystä että häpeäntunnetta. Palvelija, joka oli tottunut

saamaan häneltä tyrannimaisia silmäyksiä sekä kuulemaan tuimia käskyjä,

epäili ja sammalteli, kun häneltä kysyttiin, ottaako hän valalleen,

että esitetty henkilö oli hänen isäntänsä herra James Smith.

"Minä en voi sanoa sitä varmuudella", virkkoi mies ja näytti aivan

hämmentyneeltä. "Hän on kyllä toiselta puolen isäntäni näköinen, mutta

toiselta puolen ei. Jos hänellä olisi pitkä tukka ja leukaparta, ja jos

hän olisi, niin sanoakseni, käytökseltään hieman raaka ja komentava,

niin voisin kyllä vannoa, että se on hän."

Onneksi tapahtui nyt, että herra James Smith, joka alussa oli näyttänyt

hämmästyneeltä ja nololta, äkkiä suutahti siitä, että joku palvelija

häntä tuolla tapaa katsahteli ja arvosteli, vieläpä kehtasi epäillä,

oliko hän hänen isäntänsä.

"Etkö sinä, senkin tyhmyri, voi sanoa suoraan, tunnetko minut vai

etkö!" karjasi hän kiivastuneena.

"Se on hänen äänensä", vakuutti palvelija nyt. "Niin", lisäsi hän,

"olkoon hänellä leukaparta tai ei, mutta kyllä minä nyt todellakin voin

varmasti sanoa, että se on hän."

"Ja jos yhä edelleen epäillään, onko hän herra James Smith", virkkoi

herra Dark veikeästi, astuen esiin, "niin on minulla tässä mukanani

pieni paketti, jonka sisältö varmasti auttaa asiaa eteenpäin."

Senjälkeen avasi hän paketin ja otti sieltä esiin hiustukon, painaen

sen herra Smithin päälaelle.

"Sopii mainiosti, eikö niin", jatkoi herra Dark. "Mutta herra Smithin

on tietysti hauskempaa pitää päänsä vilpoisena. Leukaparta on minulla

myöskin mukanani, mutta vaikeata on sitä enää paikalleen kiinnittää."

"Valhetta! Valhetta! Valhetta!" kirkui Josephine, joka nyt oli kokonaan

menettänyt itsehillitsemiskykynsä.

Tuomari antoi kahdelle oikeudenpalvelijalle merkin viedä hänet pois, ja

hänet saatettiin viereiseen huoneeseen.

Nyt sai todistaa eräs toinen palvelija Darrock Hallista sekä hänen

jälkeensä tilan vuokraajat. He ottivat valalleen, että kyseessäoleva

henkilö oli herra James Smith.

"On tarpeetonta kuulustella enää useampia todistajia", lausui tuomari.

"Kaikki muodollisuudet on suoritettu ja tehty syytös raukeaa. Minulle

on todellakin suuri ilo laskea syytetyt heti vapaiksi sekä ilmottaa,

että he lähtevät täältä henkilöinä, joiden nimi eikä kunnia ole

vähimmälläkään tavalla tahrattu."

Senjälkeen kumarsi hän syvään emännälleni ja hetken vaiti oltuaan

lausui herra James Smithin puoleen kääntyen.

"Olen tähän saakka pidättynyt koskettelemasta asioihin, jotka eivät ole

suoranaisessa tekemisessä tämän jutun kanssa", lausui hän. "Mutta nyt

kun olen täyttänyt velvollisuuteni tuomarina, en voi olla lausumatta

herra James Smithille syvintä paheksumistani hänen menettelynsä

johdosta. Mitä syitä hänellä lienee ollutkin, on hän joka tapauksessa

antanut aihetta hirvittävään syytökseen turvatonta naista sekä

alemmalla arvonasteella olevaa kansalaista vastaan, joiden kunniaa ja

hyvää nimeä ei kukaan ole hetkeäkään epäillyt. Herra Smithin vallassa

on joko selittää tai olla selittämättä salaperäinen katoamisensa

Darrock Hallista sekä syyn siihen, miksi hän on katsonut sopivaksi

tehdä itsensä mahdollisimman vieraan näköiseksi. Häntä vastaan ei ole

mitään laillista syytettä, mutta siveelliseltä kannalta katsoen

pitäisin itseäni arvottomana tuomarina, ellen lausuisi mielipiteenäni,

että hänen menettelynsä on ollut suuressa määrin ajattelematonta,

sydämetöntä ja petoksellista."

Tähän ankaraan moitteeseen vastasi herra James Smith -- jota oli

nähtävästi etukäteen neuvottu, mitä hänen tulisi sanoa -- että

saapuessaan rauhantuomarin luo, tahtoi hän ainoastaan täyttää

velvollisuutensa ja tarkalleen noudattaa lain määräystä. Mikään

muu seikka ei olisi saanut häntä pakotetuksi tulemaan. Tämän

velvollisuutensa täytettyään jätti hän mieluummin tuomarin moitteen

vastausta vaille kuin rupesi paljastamaan arkoja perhesalaisuuksia.

Tämä oli kaikki mitä hän halusi sanoa ja toivoi nyt vain saada lähteä

matkoihinsa.

Siihen suostuttiinkin. Käännyttyään ja mennessään huoneen yli, pysähtyi

hän emäntäni luo, lausuen hänelle pidätetyllä, matalalla äänellä:

"Ehkä olen jossain suhteessa menetellyt väärin sinua kohtaan, mutta se

ei koskaan ole ollut tarkotukseni. Minua tämä kaikki suuresti pahottäa.

Onko sinulla minulle jotain sanottavaa ennenkuin poistun?"

Emäntäni nyyhkytti ja peitti kasvonsa. Hra Smith odotti, mutta kun ei

hän saanut mitään vastausta, kumarsi hän kohteliaasti ja lähti. Tuskin

saatoin silloin aavistaa, että se oli heidän viimeinen tapaamisensa.

Kun hän oli mennyt, kääntyi asianajaja rauhantuomarin puoleen ja pyysi

saada mainita jotain Josephine Durandia koskevaa.

Kun tämä nimi mainittiin, kuiskasi emäntäni asianajajalle kiireisesti

jotain; tämä katsahti hra Philip Nicholsoniin, joka heti nousi ja

tarjosi emännälleni käsivartensa. Minä aioin seurata heitä, mutta herra

Dark pysäytti minut, pyytäen minun jäämään saliin vielä pariksi

minuutiksi, että saisin ilon kuulla "jutun lopun".

Sillä aikaa oli tuomari käskenyt tuoda sisään Josephine Durandin.

"Te tietysti vaaditte hänelle edesvastuuta väärästä valasta?" virkkoi

tuomari, kääntyen asianajajan puoleen.

"Väärästä valastako?" kysyi Josephine ilkeästi hymyillen.

"No niin, hyvä on! Mutta minullapa on vielä pari seikkaa mainitsematta.

Luulette kai, että minä nyt olen kokonaan voitettu, niinkö? Kuitenkin

osaan minä teidät vielä kelpo lailla kuumentaa!"

"Hänellä on tiedossa, että herra Smith on tehnyt itsensä syypääksi

kaksoisnaimiseen", kuiskasi herra Dark minulle.

Niin olikin asianlaita. Hän oli nähtävästi kuunnellut oven takana

kauvemmin kuin olin luullutkaan ja kuullut sanat "sinun uusi vaimosi".

Ehkä hän myöskin oli nähnyt, minkä vaikutuksen se teki herra Smithiin.

"Me emme nyt tällä kertaa vaadi hänelle edesvastuuta väärästä valasta",

virkkoi asianajaja, "vaan eräästä toisesta rikoksesta, jota pyydämme

käsittelemään heti, että omistaja saisi takaisin varastetun

omaisuutensa. Minä nimittäin syytän, että hän palvellessaan Darrock

Hallissa varasti emännältään kaksi rannerengasta, kolme sormusta sekä

puolentusinaa pitsinenäliinoja. Mainitut tavarat löydettiin tänä aamuna

hänen vuoteestaan patjojen välistä, ja oli siellä myöskin kirje, joka

selvästi osottaa, että hän oli ilmottanut tavarat omikseen ja koettanut

myydä ne Lontooseen."

Samassa otti herra Dark esiin koristeet, nenäliinan ja kirjeen, jotka

hän antoi tuomarille.

Vihdoinkin näytti Josephine masentuvan. Kuultuaan syytteen puristi hän

suonenvedontapaisesti kätensä nyrkkiin, puri yhteen teräviä valkoisia

hampaitaan ja päästi sitten suustaan sanatulvan vieraalla kielellä,

jota minä en ymmärtänyt, enkä siis voi sitä tässä toistaa.

"Luulenpa että neitokainen vihdoinkin on täydellisesti voitettu",

kuiskasi herra Dark minulle ja hymyili.

"Menkää nyt kotiin Darrock Halliin, William, ja päästäkää tuoppi

täyteen sitä mainiota väkevää oluttanne. Minä tulen perässä viiden

minuutin kuluttua."

Kun minä sitten olin paluumatkalla Darrock Halliin, oli minun melkein

vaikea käsittää, että nyt olin vapaa mies.

Vähän ajan päästä saapui herra Dark ja nautti minun onnekseni ja

terveydekseni senkin seitsemän kulausta. Hän nyökäytti päätään ja

naureskeli hiljaa, niin että minun oikein täytyi kysyä, miksi hän oli

niin hyvällä tuulella.

"Se on tuon jutun vuoksi, William, sen ihmeellisen selvyyden vuoksi,

mihin siinä lopultakin päästiin. Oh, on sentään suuri onni saada olla

mukana tällaisissa asioissa!" huudahti hra Dark ja hykerteli lihavia

käsiään.

Minä olin kyllä aivan toista mieltä; minä olin liiaksi utelias saamaan

kuulla, millä tavoin herra James Smith oli löydetty ja pakotettu

saapumaan oikeuteen, antautuakseni puhelemaan mistään muusta. Herra

Dark arvasi ajatusjuoksuni, ja pyytäen minua istuutumaan kertoi hän

minulle hyväntahtoisesti kaikki mitä halusin tietää.

"Saatuani toimintaohjeeni ja tultuani tuntemaan jutun kaikki

yksityiskohdat", alkoi hän, "ei minua ollenkaan kummastuttanut, että

herra Smith oli palannut takaisin; mainitsinhan minä siitä teillekin

erotessamme. Kuitenkin kummastutti minua suuresti se käänne, minkä asia

oli saanut, ja minun täytyy myöntää, ettei minulla ollut paljon toivoa

saada käsiini tuota miestä. Minä noudatin päämieheni kehotusta ja panin

lehtiin hyvin varovaisesti laaditun ilmotuksen. Ilmotus oli osotettu

herra James Smithille. Kaksi päivää senjälkeen kuin ilmotus oli ollut

lehdissä saapui konttoriimme naisen käsialalla kirjoitettu kirje. Minun

tehtävänäni oli avata kaikki kirjeet, ja niinpä minä siis avasin

senkin. Kirje oli hyvin lyhyt ja varovainen; sen kirjoittajatar oli

lukenut ilmotuksen ja pyysi, että joku konttorimme henkilöistä saapui

kello kahden ja neljän välillä siihen paikkaan, mikä osote kirjeessä

ilmotettiin. Tietystikin lähdin sinne minä. En juuri paljon toivonut,

sillä Lontoossahan on kovin paljon James Smith nimisiä henkilöitä.

Saavuttuani perille vietiin minut erääseen huoneeseen, missä

leposohvalla makasi aamupuvussaan tavattoman kaunis nuori nainen, joka

nähtävästi hiljakkoin oli toipunut jostain taudista. Hänellä oli

vieressään sanomalehti ja hän meni heti suoraa asiaan. 'Minun mieheni

nimi on James Smith', virkkoi hän, 'ja minulla on syytä saada tietää,

onko hän se, jota etsitte.' Minä kuvailin hänelle hra James Smithin

Darrock Hallista Cumberlannista. 'Minä en tunne ketään sellaista

miestä', sanoi nainen..."

"Se ei siis ollut hänen rouvansa n:o 2", keskeytin minä.

"Odottakaa vähän", sanoi herra Dark. "Minä mainitsin nyt herra Smithin

huvialuksen nimen, ja silloin nainen nousi äkkiä sohvalta, 'luulenpa

teidän menneen naimisiin Skotlannissa', virkoin minä. Hän tuli kuoleman

kalpeaksi ja sanoi: 'Se on minun mieheni! Hyvä herra, mitä on

tapahtunut? Mitä te hänestä tahdotte? Onko hänellä velkoja?' Minä

tuumin silmänräpäyksen ja päätin sitten kertoa hänelle totuuden, sillä

minä pidin asialle hyödyllisenä pelottaa häntä. Voitte arvata,

William, että siitä tuli hauska hetki, kun hän sai kuulla miehensä

kaksoisnaimisesta. Hän huusi ja pyörtyi ja itki ja moitti minua --

ikäänkuin minussa olisi ollut jotain moitittavaa. Sitten saapui herra

James Smith kotiin. Käsitätte kai, ettei se ollenkaan parantanut asiaa.

Hän löysi minut hoitamassa rouvaansa vesivaleluilla ja hajusuolalla; ja

minä olen varma, että hän olisi hetimiten heittänyt minut ovesta ulos,

ellen minä olisi oitis astunut hänen eteensä ja masentanut hänet sillä

ilmotuksella, että hänen vaimoaan syytetään murhasta. Se sai hänet

hillitsemään itsensä. Hän pyysi minun menemään viereiseen huoneeseen ja

sanoi tulevansa itse kohta perässä."

"Ja te menitte?"

"Luonnollisesti", virkkoi herra Dark. "Minä tiesin, ettei hän päässyt

ulos salin ovesta ja että minä voin häntä hyvin vartioida; hän siis jäi

kahden rouvansa kanssa, joka ei suinkaan häntä säästänyt, sen kuulin

viereiseen huoneeseen. Mutta kaikki kiivaatkin kohtaukset maailmassa

loppuvat sentään aina joskus, ja mies, joka ei ole vallan järin tyhmä,

voi menetellä sellaisen naisen kanssa, joka häntä rakastaa, miten vaan

tahtoo. Niinpä kuulin minäkin pian tuon naisen itkien suutelevan herra

Smithiä.

"'Minä en voi palata kotiin', virkkoi nuori rouva. 'Sinä olet

käyttäytynyt minua kohtaan kurjasti ja häpeällisesti, -- mutta voi,

minä en voi kuitenkaan luovuttaa sinua toiselle. Älä palaa vaimosi

luokse! Älä palaa, älä palaa!' -- 'Sitä sinun ei tarvitse pelätä',

virkkoi herra Smith. 'Minun vaimoni ei huolisi minusta, vaikka hänen

luokseen menisinkin.' Senjälkeen kuulin, että ovi avattiin, minä lähdin

huoneesta ja tapasin hänet eteisessä. Huomattuaan minut alkoi hän

kiroilla, ikäänkuin se olisi jotain auttanut. 'Asiat ensin, jos saan

luvan, hyvä herra', sanoin minä, 'sitten voitte huvitella itseänne

kiroilemisella niin paljon kuin haluatte.' Minä mainitsin hänelle

ehtomme ja pyysin häntä vaihtelun vuoksi tekemään minulle seuraa

matkatoverina Cumberlantiin. Hän näytti ensin hyvin epäluuloiselta,

mutta minä lupasin laatia laillisen asiapaperin -- roskapaperi ilman

muuta merkitystä kuin että se rauhoitti häntä -- joka takaisi hänelle,

ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa oikeudessa. Sitäpaitsi kuvailin

minä hänelle, missä suuressa vaarassa hänen vaimonsa oli."

"Eikö rouva n:o 2 ollut hänen lähtemistään vastaan?" kysyin minä.

"Ei ollenkaan", vastasi herra Dark.

"Minä kerroin asian niinkuin se todellisuudessa oli, ja vakuutin, ettei

herra James Smith'ille tapahtuisi mitään pahaa. Kuultuaan kaiken

kehotti hän miestään tekemään velvollisuutensa ja valitti emäntänne

surullista kohtaloa. Kun tuo nainen oli näin ryhtynyt minua auttamaan,

en enää pelännyt, ettei herra Smith olisi seurannut minua. Varmuuden

vuoksi annoin minä kuitenkin vartioida koko seuraavan yön ja kun

aamulla saavuin hänen luokseen, oli hän valmis matkalle, ja niin me

lähdimme. Herra Smith ja minä tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa,

ikäänkin olisimme olleet vanhoja ystäviä. Minä kerroin hänelle, miten

me olimme saaneet hänestä tiedon pohjois-Skotlannissa ja hän taas

puolestaan selvitteli minulle pakonsa Darrock Hallista. Se on aika

lysti juttu, William, tahdotteko kuulla sen?"

Sanoin herra Darkille, että olin juuri sitä aikonut kysyä.

"No, niin", virkkoi hän, "se tapahtui seuraavalla tavalla. Alkaakseni

alusta niin lähti hra Smith vaimonsa n:o 2:n kanssa Skotlannista

Välimerelle; hän purjehti ensin pitkin Espanjan rannikkoa ja pysähtyi

viimein Cannesissa, joka on satamakaupunki Ranskassa. Siellä hän

huomasi erään talon, joka oli myytävä, ja joka oli erittäin sopiva

piilopaikka hänelle ja hänen vaimolleen n:o 2. Siihen tarvittiin

ainoastaan rahoja ja siksi herra James Smith päätti lähteä kiristämään

niitä ensimäiseltä vaimoltaan. Vaimo n:o 2 ei kuitenkaan tahtonut jäädä

yksinään Cannesiin vaan seurasi häntä aina Lontooseen saakka. Siellä

hän valehteli vaimolleen menevänsä nostamaan erään maa-alueensa

vuokrarahoja ja lähti suoraa päätä Darrock Halliin. Hänen aikomuksensa

oli saada emäntänne taipumaan suosiolla antamaan hänelle rahaa, mutta

kuten tiedätte, esiintyi hän heti alussa sangen epäonnistuneesti..."

"Niin niin, sen historian minä tunnen täydellisesti", sanoin minä kun

huomasin herra Darkin aikovan ruveta kuvailemaan herra Smithin riitaa

emäntäni kanssa. "Kertokaa minulle sensijaan mitä hän teki senjälkeen

kuin oli jäänyt yksinään punaiseen huoneeseen."

"Mitäkö hän teki?" virkkoi herra Dark. "Mitäpähän muuta kuin laskeutui

vuoteeseen tietoisena siitä epämiellyttävästä asiasta, että teidän

emäntänne oli saanut selvän hänen toisesta naimisestaan, eikä hänellä

ollut muuta lohdutusta kuin konjakkipullo. Viruessaan sängyssä tuli

hän siihen johtopäätökseen, että emäntänne aikoi syyttää häntä

kaksoisnaimisesta. Hän päätti senvuoksi, niinkauvan kun vielä oli

aikaa, paeta lain kouraa. Kun hän arveli, että ehkä oli luvattu joku

palkinto hänen kiinniottamisestaan, päätti hän tehdä ne muutokset

ulkomuotoonsa, mitkä oikeudessa antoivat todistajille niin paljon

päänvaivaa. Hän leikkasi tukkansa ja ajeli pois leukapartansa. Hänellä

ei ollut käytettävänään lämmintä vettä, joten hänen täytyi laittaa

kylmää vaahtoa, ja osaksi siksi, ja osaksi myös senvuoksi, että oli

hyvin hermostunut veti hän pienen haavan leukaansa..."

"Ja pyyhkäsi veren yöpaidallaan", sanoin minä.

"Aivan niin", myönsi herra Dark. "Ja nyt seuraa paras kaikista. Kun hän

oli leikannut tukkansa ja ajellut partansa, ei hän löytänyt sopivaa

paikkaa, mihin kätkeä nuo jäännökset. Kamiinissa ei ollut tulta, eikä

hänellä ollut tulitikkuja, joten hän ei voinut niitä polttaa.

Ilmitulemisen pelosta ei hän uskaltanut heittää niitä mihinkään talon

läheisyyteen. Senvuoksi kääri hän ne paperiin, pisti paketin taskuunsa,

ja ajatellen heittää sen pois sittenkun oli päässyt jonkun matkan

päähän Darrockista, tarttui matkalaukkuunsa, hyppäsi ulos ikkunasta,

sulki sen hiljaa jälkeensä ja riensi tiehensä niin nopeaan kuin

pitkillä koivillaan suinkin pääsi. Lontoossa sattui hänelle uusi

onnettomuus: vaimo n:o 2 oli sairastunut. Herra James Smith löysi hänet

vuoteesta ja tohtori kielsi kiven kovaan sairasta matkustamasta. Ei

siis jäänyt muuta neuvoksi kuin pysähtyä Lontooseen siksi kuin nuori

rouva paranisi. Onneksi se ei tapahtunut varsin pian, joten emäntänne

voi hyvän nimensä ja kunniansa takaisin saamisesta kiittää etupäässä

juuri tuota naista."

"Suokaa minun kysyä, mistä saitte käsiinne hänen leikatun tukkansa?"

virkoin minä.

"Siitäkin on meidän kiittäminen vaimoa n:o 2:ta", vastasi herra Dark;

"puhuessani hänen kanssaan ennen mainitusta sanomalehti-ilmotuksesta,

otin minä vapauden kysyä, miten hän tuli ajatelleeksi, että hänen

miehensä ja se hra James Smith, jota me haimme, mahdollisesti oli sama

henkilö. Sitä ei aiheuttanut sen ihmeellisempi seikka, vastasi hän,

mutta kun hän palasi kotiin tukka leikattuna, parta ajettuna, rupesin

minä ajattelemaan, että hänelle mahdollisesti oli tapahtunut jotain ja

teidän ilmoituksenne vahvisti epäluuloni. Minäkin tulin sitten

ottaneeksi huomioon että häntä ehkä olisi vaikea tuntea oikeudessa,

jonka vuoksi minä kysyin herra Smithiltä ennenkuin lähdimme Lontoosta,

minne hän oli pannut tukkansa ja partansa. Hän oli unohtanut paketin

matkatakkinsa taskuun ja luonnollisesti minä otin sen heti haltuuni.

Niin, tämä on ollut kerrassaan kaunis juttu! Ammattinäkökannalta

katsoen olemme me hoitaneet asian loistavasti. Me olimme saaneet hänet

käsiimme oikeaan aikaan ja oikeaan aikaan olemme myöskin päässeet

hänestä. Ja tänä iltana on hän matkalla vaimonsa n:o 2:n kanssa

ulkomaille, eikä hän ikänä astu jalallaan Englannin manterelle, vaikka

hän eläisi vanhaksi kuin Metusalem."

Minä tunsin todellista kevennystä kuullessani kaiken tämän, ja

tyytyväisyyttäni lisäsi sekin herra Darkin vakuutus ettei emäntäni

koskaan enään tarvitsisi pelätä Josephinenkaan konnan kujeita.

"Lyhyesti sanoen", virkkoi herra Dark ja nousi lausuakseen jäähyväiset,

"on emäntänne kamarineiti nyt täydellisesti voitettu. Hänet lähetetään

sellaiseen paikkaan mistä hänen paha tahtonsa ei pääse tekemään mitään

tekoja. Hän kyllä menetteli varsin ymmärtäväisesti siinä, että hankki

itselleen asunnon kylässä sekä saapui säännöllisesti oikeuden

istunnoihin. Se näytti varsin viattomalta ja kunnioittavalta. Mutta

kätkeä varastetut tavarat patjojen väliin -- ensimäinen paikka, mistä

jokainen järkevä ihminen niitä hakisi -- se oli jotain hämmästyttävän

tyhmää, eikä sitä voi selittää muuten kuin että se vaikea juoni, jonka

hän oli ottanut ajaakseen perille, vaivasi aivan liikaa hänen aivojaan.

Pyydän että lausutte emännällenne kunnioittavammat terveiseni. Sanokaa

hänelle etteivät herra James Smith ja Josephine Durand koskaan enää

tule häiritsemään hänen rauhaansa. Hänen täytyy nyt vain virkistyä ja

koettaa etsiä onnea. Emäntänne malja! Teidän maljanne, William! Ja

pohjasakka minun omaksi kunniakseni!"

Herra Dark laski tuopin pöydälle, pirahutti nokkaansa aika annoksen

nuuskaa ja lähti vihellellen Darrock Hallista. Sen perästä emme ole

toisiamme tavanneet.

* * * * *

Vielä muutama sana emännästäni sekä muista päähenkilöistä tässä

kertomuksessa.

Mitä tulee emäntäparkaani pelkäsimme me, hänen sukulaisensa, ystäväni

ja minä itse, useiden kuukausien aikana pahinta. Oli vaikeata uskoa,

että niin tunteellinen luonne kuin hänen, saattoi kestää nämä kovat

iskut. Mutta ihmisen kyky kantaa kaikkia niitä taakkoja, jotka hänen

harteilleen sälytetään, on minun kokemukseni mukaan paljon suurempi

kuin hän itse luuleekaan. Olen nähnyt monen parantuvan sairaudesta

jonka varmasti on luultu tuottavan pikaisen kuoleman -- ja minä olen

nähnyt emäntäni virkistyvän sen surun ja säikähdyksen jälkeen, jonka

luultiin musertavan hänet kokonaan.

Viipyi kauvan ennenkuin hän jälleen kulki pää pystyssä, mutta hellä

huolenpito, ystävällinen kohtelu, aika ja elämänvaihtelu vaikuttivat

lopultakin häneen. Hän ei kuitenkaan ole eikä tule koskaan olemaan sama

nainen kuin ennen; hänen käytöstapansa on muuttunut ja hän näyttää

monta vuotta vanhemmalta kuin hän todellisuudessa on. Mutta hänen

terveydentilansa ei enää huolestuta meitä, hänen mielenlaatunsa on

rauhallinen ja tasainen, ja minä toivon saavani palvella vielä monta

vuotta. Minä itse olen mennyt naimisiin tänä pitkänä aikana, josta nyt

vain näin ohimennen mainitsen. Ei olisi kai syytä koskea siihen

seikkaan muun vuoksi kuin siksi, että minun kaksi pientä lastani ovat

hänen suuria suosikkejaan, joihin hän on kohdistanut suurta

mielenkiintoa, ja minä luulen että nuo pikku palleroiset saavat hänet

unohtamaan monta ikävää muistoa ja ajatusta. Mitä kertomuksen muihin

henkilöihin tulee, niin mainitsen ensinnäkin Josephinen. Herra Darkin

arvelu, että hänen tyhmyytensä varastetun tavaran kätkemisessä johtui

siitä, että hän kantoi aivoissaan paljon tärkeämpää asiaa, osottautui

täysin todeksi. Kun hänet oli tuomittu varkaudesta seitsemäksi vuodeksi

karkotettavaksi, antoi kaikkein korkein tuomioistuin hänelle vielä

suuremman rangaistuksen: Hän tuli hulluksi vielä ollessaan piirikunnan

vankilassa. Hänen tilansa selitettiin toivottomaksi, hänet vietiin

sairaalaan, ja siellä hän saa olla elämänsä loppuun saakka.

Herra James Smith, joka minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan olisi

pitänyt laillisesti tuomita hirtettäväksi tai olisi hän ainakin saanut

kuolla tapaturmaisesti, eleli rauhallisesti skotlantilaisen vaimonsa

kanssa ulkomailla noin kaksi vuotta, jonka jälkeen hän kuoli sangen

mukavasti, nimittäin vuoteessa lyhyen sairauden jälkeen. Hänen loppunsa

kuvattiin minulle jotenkin merkilliseksi, hän kun vähän ennen kuin

ummisti silmänsä ikuisesti, sanoi antavansa anteeksi emännälleni, joten

hän siis piti, että hän heistä kahdesta oli kärsinyt vääryyttä. Siksi

täytyy minun rohjeta uskoa, että hän oli kuollessaan yhtä suuri lurjus

kuin eläissäänkin. Hänen skotlantilainen leskensä on mennyt uusiin

naimisiin ja asuu nyt Lontoossa. Minä toivon että hän nyt on saanut

miehen, joka on yksinomaan hänen.

Myöskään ei saa unohtaa herra Meekeä, joskaan hänen nimeään ei ole

mainittu kertomukseni loppupuolella, siitä syystä, ettei hän

sekaantunut millään tavoin niihin kauheisiin tapahtumiin, jotka

seurasivat Josephinen väärästä ilmiannosta. Muuttaessamme pois

paikkakunnalta emme silloisessa hämmennyksessä ja kaikista ikävyyksistä

masentuneena tulleet ollenkaan muistaneeksi häntä. Myöhemmin saimme

kuulla, että vietettyään vielä jonkun aikaa yksitoikkoista elämäänsä

autiossa pappilassa, sai hän jonkunlaisen apulaissaarnaajan paikan

eräässä englantilaisessa seurakunnassa ulkomaalla. Hän tiedustelee

emäntäni vointia pari kertaa vuodessa ja emäntäni vastaa hänen

kirjeisiinsä. Se on ainoa yhdysside, mikä heillä tulee olemaan

toistensa kanssa. Ne sävelet, joita he kerran yhdessä soittivat, eivät

helähdä enää koskaan. Niiden viimeinen kaiku on kuollut jo aikoja

sitten -- samoinkuin kuolevat tämänkin kertomuksen viimeiset sanat

kertojansa huulilla.