Lyhyt vierailu.
Elämämme Darrock Hallissa sai pian entisen yksitoikkoisen leimansa.
Lontoolainen asianajaja kirjoitti emännälleni ja kehotti häntä
saapumaan joksikin aikaa vierailulle rouvansa luo. Mutta emäntäni
kieltäytyi noudattamasta kutsua, sillä hän ei halunnut mitään seuraa
kaiken sen perästä, mitä oli tapahtunut. Vaikkakin hän koetti kaikin
tavoin salata mielentilaansa niiltä, jotka olivat häntä lähellä,
saatoin ainakin minä huomata, että hän oli syvästi järkytetty häntä
kohdanneesta loukkauksesta. Miksi hänen mielentilansa vastaisuudessa
muuttuisi, sitä en uskaltanut ajatellakaan.
Kaikeksi onneksi pälkähti hänen päähänsä kutsua jälleen herra Meeke
luokseen soittamaan. Emäntäni sanoi hänelle -- ja hän oli mielestäni
aivan oikeassa -- että olipa hän luvannut herra James Smithille mitä
tahansa, niin ei sellaisilla lupauksilla ollut enää mitään arvoa sen
perästä, kun hänen miehensä oli häntä niin törkeästi loukannut.
Annettuaan tämän selvityksen jätti hän herra Meeken ratkaistavaksi,
voisivatko he jälleen jatkaa viatonta seurusteluaan. Senjälkeen kuin
tuo vaatimaton ja avuton pastori oli jonkun aikaa miettinyt asiaa,
saapui kuin saapuikin hän vielä kerran viulu kainalossaan Darrock
Halliin. Tämä tapaus ei kuitenkaan liene näyttänyt oikein hyvältä
maailman silmissä; mutta minun mielestäni ei siinä ollut mitään pahaa.
Herra Meeken soitto ja viaton seurustelu emäntäni kanssa oli omiaan
paljon virkistämään häntä.
Hänen siis onnistui herra Meeken seurassa kuluttaa pitkää, ikävää
aikaansa. Tuli sitten talvi ja kevätkin, mutta herra James Smithiltä ei
saapunut mitään tietoja. Talvi oli ollut luminen ja ankara, sekä kevät
myöhästynyt ja sateinen. Vasta maaliskuun neljästoista oli todella
kaunis keväinen päivä.
Minä mainitsen tämän päivän siksi, että se on unohtumattomasti painunut
mieleeni; minä muistan sen aina niin kauan kuin elän.
Päivä alkoi muuten hyvin huonolla enteellä. Emäntäni pysyttelihe sinä
aamuna kauan huoneessaan, kuluttaen aikaansa järjestämällä vaatteitaan
parissa piironginlaatikossa, joita hän ei ollut avannut pitkiin
aikoihin. Vähän ennen aamiaista soitti hän kiivaasti kelloa. Minä
kiiruhdin heti ylös katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja samoin teki
Josephinekin. Hän ehti sisään ennen minua; minä seurasin häntä
kintereillä.
"Minulta on varastettu!" sanoi emäntäni kiivaasti. "En tiedä milloin ja
miten, mutta joka tapauksessa on poissa kaksi rannerengasta, kolme
sormusta ja joukko pitsinenäliinoja."
"Jos teillä on jotain epäluuloja", virkkoi Josephine tavalliseen
terävään tapaansa, "niin olkaa hyvä ja sanokaa, ketä te epäilette.
Ainakin saatte, milloin vaan haluatte, tutkia minun laatikkoni."
"Kuka on maininnut teidän laatikoistanne?" virkkoi emäntäni
vihastuneena. "Olkaa hyvä ja ajatelkaa toisten paremmin, ennenkuin
avaatte suunne."
Senjälkeen kääntyi hän minun puoleeni ja selitti, miten hän oli
keksinyt varkauden. Minä ehdotin, että me ensin hyvin huolellisesti
etsisimme tavaroita, ja ellei siitä olisi mitään tulosta, niin
ilmottaisimme asiasta viranomaisille.
Emäntäni hyväksyi ehdotukseni ja me aloimme hakea. Me jatkoimme
etsiskelyämme päivällisaikaan saakka, mutta tuloksetta. Minä pyysin
saada mennä tekemään tapahtumasta ilmotuksen, mutta emäntäni sanoi,
että se oli jo myöhäistä sinä päivänä, sekä käski minun tarjoilla
pöydässä kuten tavallisesti ja ilmottaa asiasta vasta seuraavana
aamuna. Hän odotti sinä iltana herra Meekeä, ja minä ymmärsin, ettei
hän tahtonut minkään poliisikuulustelun keskeyttävän soittelemisen
nautintoa.
Päivällisen jälkeen saapui pastori, ja he soittivat kappaleen toisensa
perään. Kello kahdeksan vein minä sisään viiniä, soodavettä ja
leivoksia. Parhaillaan avatessani soodapulloa kuului ulkoa vaunujen
ratinaa ja heti senjälkeen soitettiin portin kelloa.
Olin juuri irrottamassa korkkia, joten en heti siinä silmänräpäyksessä
ehtinyt rientää portille, jonkavuoksi sen teki eräs naispalvelijoista.
Senjälkeen minä kuulin jotain huudon tapaista ja askeleita, jotka
kuulostivat minusta tutuilta.
Emäntäni, joka istui pianon ääressä, katsoi minuun terävästi ja
virkkoi:
"William, tunnetteko nuo askeleet?"
Ennenkuin ehdin vastata, aukeni ovi ja sisään astui herra James Smith.
Hänellä oli hattu päässään. Hänen pitkä tukkansa oli riipuksissa takin
kaulusta vastaan, ja hänen mustat silmänsä katselivat ensin emäntääni
ja sitten herra Meekeä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja vetäisi kädellään
kiukkuisesti leukapartaansa.
"Oletteko te taaskin täällä?" lausui hän, astuen lähemmäs pientä
pappia, joka oli vaipunut istumaan ja piti viulua kädessään kuin pientä
lasta.
Kun emäntäni huomasi hänen lähenevän hra Meekeä, nousi hän ja astui
hänkin lähemmäs.
"Sinä katala nainen! Voitko katsoa minua kasvoihin tuon kurjan miehen
läsnäollessa?" huudahti herrani ja osotti herra Meekeä.
Emäntäni kasvoilla ei näkynyt värettäkään, kun hänen miehensä kääntyi
hänen puoleensa. Kaikkein vähiten huomasi hänessä pelkoa, kun he
seisoivat siinä, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin, yhtä vähän
kuin huomasi emännässäni pienintäkään vihan ilmettä. Tunne siitä
loukkauksesta ja vääryydestä, jonka uhriksi hän oli joutunut, ja
tietoisuus miehensä rikollisesta menettelystä antoi emännälleni voimaa
siihen suureen itsensähillitsemiseen, jota hän tällä hetkellä osotti.
"Minä kysyn sinulta vielä kerran", toisti hra Smith, kun hän ei ollut
saanut mitään vastausta, "kuinka sinä rohkenet katsoa minua silmästä
silmään tuon miehen läsnäollessa?"
Emäntäni vilkasi hänen hattuunsa, joka yhä edelleen oli hänen päässään.
"Kuka on opettanut sinut tulemaan sisään huoneeseen ja puhuttelemaan
naista hattu päässä?" kysyi hän halveksivasti, mutta levollisesti.
"Kärsiikö sellaisia tapoja sinun _uusi vaimosi_?"
Minä katsahdin herra Smithiin juuri sillä hetkellä. Hänen luonnostaan
tumma hipiänsä muuttui nyt ensin tuhkan harmaaksi ja sitten vaalean
keltaiseksi; hän tarttui erään tuolin selkänojaan ja vaipui raskaasti
istumaan.
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkotat", virkkoi hän hetken perästä ja
katseli epävarmasti ympärilleen.
"Ymmärrät kyllä", vastasi hänen vaimonsa. "Sinun kielesi valehtelee,
mutta sinun katseesi puhuu totta."
Epätoivoisella ponnistuksella ja kooten kaikki voimansa ja julkeutensa
päästi hän karkean kirouksen.
Vähän sitä ennen olin minä kuullut hameen kahinaa oven ulkopuolella,
mikä seikka saattoi minut ajattelemaan, että joku palvelustytöistä oli
seissyt siellä kuuntelemassa. Aioin juuri mennä katsomaan, mutta
isäntäni esti minut.
"Laittakaa vuode kuntoon punaisessa huoneessa ja sytyttäkää tuli
takkaan", käski herra Smith vihaisen näköisenä ja karskilla äänellä.
"Ja sitten kun soitan, tuokaa sisään kuumaa vettä ja konjakkia. Ja te",
lisäsi hän, kääntyen herra Meeken puoleen, joka vielä istui paikallaan
viulu sylissään, "te jätätte tämän talon, ja ellette sitä tee, niin
tietäkää, ettei papinkauluksenne ole teille minkäänlaisena
suojelusvälineenä."
Kun emäntäni kuuli nämä loukkaavat sanat, nousi puna hänen poskilleen;
mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, korotti James Smith äänensä.
"Minä en tahdo kuulla sanaakaan!" huusi hän röyhkeästi. "Sinä olet
puhunut mielipuolen tavoin. Sinä olet mielipuoli. Sinä et ole
järjissäsi. Niin totta kuin jumala elää annan minä huomenna lääkärin
tutkia sinut... Mitä hemmettiä sinä siinä töllistelet?" karjasi hän
samassa minulle. "Etkö ymmärrä totella käskyäni?"
Minä katsoin emäntääni. Jos hän sillä hetkellä olisi käskenyt minun
hyökätä herra Smithin kimppuun, niin luulenpa, vaikka hän olikin roteva
ja voimakas, että olisin voittanut hänet.
"Totelkaa häntä, William", sanoi hän ja painoi kädellään rintaansa,
kuin olisi siten koettanut hillitä kohoavaa liikutustaan. "Se on hänen
viimeinen käskynsä, jonka hän teille antaa, ja jonka minä pyydän teidän
täyttämään."
"Uhkailetko sinä minua, senkin hullu...?"
Hän lopetti lauseensa sanalla, jota minä en voi tässä toistaa.
"Minä sanon sinulle", virkkoi emäntäni herra Smithille, "että sinä olet
loukannut minua julmasti, anteeksiantamattomasti etkä sinä enää koskaan
toiste saa tilaisuutta häväistä minua niinkuin tänä iltana."
Senjälkeen katsoi emäntäni häneen pitkään ja terävästi, kääntyi ja
käveli hiljaa toiseen huoneeseen.
Minuuttia sitä ennen oli herra Meeke käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
livahtanut tiehensä. Minä huomasin, miten hän varovaisesti hiipi ovea
kohti ja pelokkaana piti viuluaan peitettynä takinliepeensä alla,
ikäänkuin olisi pelännyt, että herra James Smith olisi voinut kohdistaa
raivonpurkauksensa sitäkin viatonta esinettä kohtaan. Hän ehti ovelle
ennenkuin emäntäni, joka seurasi häntä kohta jäljessä. Herra Meeke
jatkoi matkaansa ulos, kun taas emäntäni kääntyi rappuja kohti, jotka
johtivat hänen omaan huoneeseensa. Senjälkeen lähdin huoneesta minä, ja
herra James Smith jäi yksinään.
Minä ehdin saada herra Meeken kiinni käytävässä ja avasin hänelle
eteisen oven.
"Pyydän anteeksi", sanoin minä, "mutta näittekö tullessanne ketään
musiikkisalongin oven luona kuuntelemassa?"
"Näin, William", vastasi hän. "Minä luulen, että se oli Josephine,
mutta minä olin niin peloissani, etten ole oikein varma asiasta."
Oliko Josephine siis tahallisesti kuunnellut, saadakseen tietoonsa
salaisuutemme? Tein sen kysymyksen itselleni mennessäni laittamaan
takkavalkeata punaiseen huoneeseen. Muistutellen, milloin rapinan
kuulin, tulin minä siihen lopputulokseen, että hän oli kuullut vain
riidan lopun. Sanat 'uusi vaimo' oli varmasti lausuttu jo ennenkuin
Josephine oli ehtinyt ovelle.
Kun takkavalkea oli sytytetty ja vuode laitettu kuntoon, menin minä
musiikkisalonkiin ilmottamaan herra James Smithille, että hänen
käskynsä olivat täytetyt. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin, hattu
vielä päässään. Hän seurasi minua punaiseen huoneeseen sanomatta
sanaakaan.
Kymmenen minuutin perästä soitti hän ja pyysi lämmintä vettä ja
konjakkia. Kun minä vein ne hänelle, tyhjensi hän parhaillaan pientä
matkalaukkuaan, joka oli ainoa tavara, mitä hänellä oli mukana. Hän oli
edelleenkin vaiti, eikä näyttänyt panevan minuun mitään huomiota. Minä
poistuin huoneesta heti.
Kului yö.
Aamulla kerrottiin minulle, että emäntäni oli niin hermosairas, ettei
hän voinut nousta ylös. Se ei minua ollenkaan ihmetyttänyt, kun
muistelin edellisen illan tapahtumaa.
Kello yhdeksän vein lämmintä parranajovettä punaiseen huoneeseen.
Koputettuani ovelle turhaan kolme kertaa, koetin minä ovea, ja koska
huomasin sen olevan auki, astuin sisään.
Minä katsoin vuoteeseen ja katselin ympäri huonetta, mutta herra James
Smithistä ei näkynyt jälkeäkään.
Vuodetta oli kyllä käytetty. Hänen yöpaitansa oli heitetty jalkopäähän.
Kun minä tartuin siihen ja aioin kääriä sen kokoon, huomasin minä siinä
muutamia veritäpliä.