III.

Etsiskelyretki.

Vaikkakin ne tapaukset, joista tässä kerron, sattuivat jo monta vuotta

sitten, tahdon kuitenkin varoa mainita niiden paikkojen nimiä, joissa

herra Dark ja minä kävimme tekemässä etsiskelyjämme. Onhan tarpeeksi

siinä kun kerron, mitä me ylipäänsä saimme aikaan.

Saavuttuamme Glasgoviin kävi herra Dark vielä kerran läpi

suunnitelmansa. Siitä oli tuloksena, että hän luopui alkuperäisestä

aikomuksestaan lähteä suoraan päätä pohjois-Skotlantiin, koska hän piti

paraimpana ensin päästä selville siitä, mihin suuntaan herra Smith

purjehti, sivuuttaessaan läntisen rannikon.

Tämän suunnitelman toteuttamiseksi täytyi meidän alinomaa poiketa

suoralta väylältä, joten matkamme edistyi hyvin hitaasti. Kaksi kertaa

jouduimme väärien tiedonantojen perusteella turhanpäiten Hebrideille,

ja samoin kaksi kertaa seurasimme me mannernaalle päin paria herraa,

joiden tuntomerkit saamiemme tietojen mukaan olivat hyvin James Smithin

kaltaiset, vaan jotka kuitenkin, heidät nähtyämme, olivat vallan

vieraita henkilöitä. Kaikki tällaiset turhat matkat ottivat

tavattomasti aikaa. Vasta kaksi kuukautta lähtömme jälkeen Darrock

Hallista saavuimme erääseen suurehkoon kaupunkiin Skotlannin

pohjoisimmalla rannikolla. Tähän saakka ei toimintamme ollut johtanut

mihinkään tuloksiin, ja minä aloin pelätä, että me kokonaan

epäonnistuisimme. Mitä taas herra Darkiin tulee, ei hän kadottanut

hetkeksikään hyvää tuultaan ja ihmeteltävää rauhallisuuttaan.

"Teillä ei ole kärsivällisyyttä, William", oli hänellä tapana sanoa,

kun minä valitin huonoa onneamme.

Me ajoimme kaupunkiin pienissä vaunuissa ja asetuimme asumaan, kuten

tavallista, kaikkein vaatimattomimpaan hotelliin.

"Meidän täytyy yrittää altapäin", tapasi hra Dark sanoa. "Me emme kuulu

ensiluokkaisten ravintolain hienoston joukkoon, vaan meidän paikkamme

on vaatimattomissa kapakoissa alhaisen väen keskuudessa."

Ja hänen sanansa osottautuivatkin tosiksi. En ole nähnyt kenenkään niin

nopeasti solmivan tuttavuuksia kuin hänen. Niin juroja ja varovaisia

kuin skotlantilaiset ovatkin, osasi hän ikäänkuin kietoa heidät

sormiensa ympäri. Hän taisi taitavasti käyttää erilaisia keinoja eri

henkilöitä kohtaan, mutta erityisesti käytti hän kolmea eri tapaa.

Ensiksikin piti hän näköalaa Arthur Scatilta Edinburgin yli maailman

kauneimpana. Toiseksi oli visky hänen mielestään kaikkein terveellisin

juoma. Ja kolmanneksi kertoi hän äiti-vainajansa olleen ihmisistä

parhaimman ja rakastettavimman. Mainita myös sopii, että hän aina

samalla huomautti hänen tyttönimensä olleen Mackleod [skotlantilainen

sana.].

No niin, me asetuimme asumaan erääseen vaatimattomaan hotelliin. Minä

olin matkasta hyvin väsynyt ja panin heti levolle. Herra Dark, joka ei

koskaan näyttänyt tuntevan väsymystä, jätti minut ja meni juomaan totia

ja polttamaan piippua toisten hotellin vieraiden seuraan.

En tiedä, miten kauan lienen maannut, mutta äkkiä tunsin, että joku

kosketti minua olkapäähän. Huoneessa oli aivan pimeä, joten minä en

nähnyt mitään; sensijaan tunsin, että käsi laskettiin suulleni. Sitten

minä haistoin väkevää viskyn ja tupakan hajua ja minun korvaani

kuiskattiin:

"William, me olemme saavuttaneet päämaalimme."

"Tekö se olettekin, herra Dark?" sammalsin minä. "Mitä jumalan nimessä

te tarkotatte?"

"Alus saapui tähän satamaan ja teidän heittiö herranne tuli täällä

maihin."

"Voi, herra Dark", keskeytin minä, "älkää vaan sanoko, että tuon

kirjeen sisältö oli totta."

"Totta sanasta sanaan", vastasi hän. "Hän meni täällä naimisiin ja

purjehti sitten Välimerelle vaimonsa n:o 2:n kanssa täsmälleen kolme

viikkoa senjälkeen kuin me lähdimme Darrock Hallista. Vaiti, älkää

lausuko sanaakaan! Nukkukaa jälleen tai sytyttäkää kynttilä ja lukekaa

jotain, jos se huvittaa teitä paremmin. Tehkää yleensä mitä tahdotte,

mutta älkää seuratko minua. Minä koetan nyt päästä selville kaikista

asian yksityiskohdista kenenkään huomaamatta tarkotustani. Teillä on

kaikin puolin mukiinmenevä naama, William, mutta se on niin hiton

rehellinen, etten minä rohkene viedä teitä mukaani alas kapakkaan.

Hieron parhaillaan ystävyyttä muutaman skotlantilaisen kanssa. He

tietävät minun mielipiteeni Arthur Scatista, he näkevät miten paljon

minä pidän viskystä, eikä kestä kauan ennenkuin he saavat kuulla, että

minun äitini tyttönimi oli Mackleod."

Tämän sanottuaan hiipi hän ulos huoneesta, jättäen minut yksinäni

pimeään.

Minä olin kuulemastani liian liikutettu voidakseni nukkua; senvuoksi

sytytin kynttilän ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla erästä vanhaa

sanomalehteä, joka oli joutunut matkatavaroittemme joukkoon. Kello oli

lähes kymmenen. Kaksi tuntia senjälkeen kuin kapakka suljettiin tuli

herra Dark ylös säteilevin silmin.

"Minulla on nyt kaikki täällä", virkkoi hän ja löi otsaansa -- "koko

asia on minulle yhtä selvä kuin oikeuden pöytäkirjassa. Teidän

isäntänne, William, ei anna pikkuasioiden pelottaa itseään. Minun

ymmärtääkseni ei emäntänne ettekä te ole nähneet häntä viimeistä

kertaa."

Senjälkeen kuin herra Dark oli huolellisesti lukinnut oven ja asettunut

mukavasti vuoteeseensa kertoi hän minulle kaikki, mitä oli kuullut

kapakkasalissa. Se kuului suunnilleen näin:

Aluksella oli ollut hyvä tuuli aina Cape Wrathiin asti, mutta tämän

niemen luona alkoivat luonnonvoimat niskotella ja aluksen oli täytynyt

luovia tähän satamakaupunkiin, missä sen piti ottaa ruokavaroja ja

odottaa suotuisampaa säätä.

Herra James Smith nousi maihin ja lähti valitsemaan hotellia, missä hän

voisi viettää muutamia päiviä. Kävellessään kaupungilla herätti hänen

huomiotaan muuan hauskan näköinen talo, missä oli huoneita

vuokrattavana, ja jossa erään ikkunan luona muuan hyvin kaunis tyttö

istui ja ompeli. Hänen kasvonsa tekivät herra Smithiin niin syvän

vaikutuksen, että hän lopuksi koetti päästä hänen tuttavuuteensa siten,

että pyysi saada nähdä huoneita.

Ne näytti hänelle tytön äiti, joka oli hyvin kunnioitusta herättävä

nainen, sekä, kuten herra Smith sai tietää, erään merikapteenin vaimo,

jonka puoliso parhaillaan oli ulkona merellä. Herra Smith sai puhutuksi

siten, että pääsi myöskin siihen huoneeseen, missä tyttö ompeli ja

saattoi vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan. Tytön ääni ja

käyttäytyminen olivat yhtä miellyttävät kuin hänen kasvonsakin. Herra

James Smith rakastui häneen korviaan myöten ja epäilemättä

silmänräpäystäkään vuokrasi huoneet yhdeksi kuukaudeksi.

Ei kai tarvinne mainita, että hänen aikomuksensa tytön suhteen olivat

mitä häpeällisimmät, sillä hän uskotteli hänelle sekä äidille olevansa

naimaton. Hän arveli rahojensa, yhteiskunnallisen asemansa ja edullisen

ulkomuotonsa vuoksi helposti saavansa tyttären satimeen, mutta

huomasikin pian, ettei se ollut niinkään helppoa.

Hän ei voinut väistää äidin valvovaa silmää, eikä tyttökään ollut

niin vaan otettavissa. Hän kyllä ihaili herra James Smithin

komeata ulkomuotoa ja hienoa leukapartaa; hän hymyili hänen

kohteliaisuuksilleen ja punastui aina, nähdessään hänet; mutta mahtoiko

se sitten riippua viekkaudesta tai lapsellisuudesta, ei hän voinut

käsittää tuon herran imarteluja muuksi kuin täysin rehellisiksi. Kun

herra James Smith käyttäytyi hiukankaan sopimattomasti, vetäytyi hän

pois suuresti hämmästyneenä. Herra Smith ei ollut osannut aavistaa

sellaista vastarintaa eikä hän löytänyt mitään keinoa voittaakseen

tyttöä pauloihinsa. Viikot kuluivat ja koko se kuukausikin, joksi

ajaksi hän oli huoneet vuokrannut, eikä hän ollut päässyt tyttöä

askeltakaan lähemmäksi.

Viime päivinä lienee hän tehnyt jonkun uuden keksimänsä yrityksen,

mistä aiheutui hyvin kylmä suhde heidän välillään; sillä sensijaan,

että hän olisi vuokrannut huoneet vielä joksikin aikaa, meni hän

alukselleen ja nukkui siellä kaksi yötä. Tuuli oli nyt suotuisa,

ruokavarat oli tuotu laivaan, mutta hän ei antanut laivurilleen käskyä

nostaa ankkuria. Kolmantena päivänä näkyi tuo kylmä suhde, mistä se

lienee aiheutunutkin, muuttuneen, sillä herra Smith palasi maihin.

Muutamat terävänäköiset henkilöt kaupungissa huomasivat heti, että hän

näytti hiukan levottomalta ja huolestuneelta. Kaikesta päättäen tuli

hänen nyt päättää, luopuako tytöstä ainaiseksi, vai tehdäkö se

hävyttömyys, että mennä naimisiin hänen kanssaan.

Niin heittiö kuin hän miehekseen onkin, epäili hän kuitenkin -- ehkä

teon rikollisuuden vuoksi. Kulkiessaan näissä ajatuksissaan tapahtui,

että tytön isä saapui kotiin, ja se saattoi herra James Smithin

lopuksikin tekemään päätöksensä.

Kun hän oli päättänyt toteuttaa rikoksellisen aikeensa, toimi hän

mahdollisimman kylmästi ja viekkaasti, estääkseen tulemasta ilmi, että

hän jo ennestään oli naimisissa.

Hän meni alukselleen ja ilmotti luopuneensa suunnitelmastaan matkustaa

Ruotsiin ja päättäneensä sensijaan tehdä pitkiä kalastusmatkoja

Skotlannissa. Senvuoksi antoi hän määräyksen, että alus oli jätettävä

satamaan; hän antoi kapteenille lomaa, niin että hän pääsi lähtemään

perheensä luokse Cowesiin ja maksoi koko laivamiehistölle palkan,

perämiehestä kokkipoikaan saakka. Siten pääsi hän kaikista niistä

henkilöistä, jotka tunsivat hänet tässä kaupungissa. Hänet voitiin nyt

ilman vaaraa kuuluttaa uuteen avioliittoonsa; hänen hyvin tavallinen

nimensä suojeli häntä siitäkin, ettei uutinen herättänyt erityisempää

uteliaisuutta; kaikki hänen ystävänsä ja tuttavansa, vieläpä hänen oma

vaimonsakin saattoivat lukea uutisen hänen kihlautumisestaan siihen sen

enempää merkitystä panematta.

Viikkoa jälkeen kuin hänen laivamiehistönsä oli matkustanut pois

kaupungista meni hän naimisiin mainitun kapteenin tyttären kanssa.

Tytön isä oli yleisesti tunnettu itsekkääksi, itaraksi mieheksi, joka

oli hyvin halukas saamaan rikkaan vävyn, ja senvuoksi hänellä ei ollut

mitään vastaan, että häitä kiirehdittiin. Vihkiäisissä olivat läsnä

morsiamen vanhemmat sekä muutamat läheiset sukulaiset ja ystävät, ja

nuori pari lähti heti häämatkalle ylämaan järville.

Mutta parin päivän perästä palasivat he takaisin aivan odottamatta.

Nuori aviomies -- joka nähtävästi katsoi varmemmaksi oleskella

kauempana Englannista -- oli niin houkuttelevalla tavalla kuvaillut

armaalleen etelän ihanuuksia, että tämä alkoi tuntea vastustamatonta

halua nähdä Espanjan ja Italian. Hän oli purjehtinut isänsä mukana, ja

oli siis hyvin tottunut merielämään sekä ehdotti matkaa Välimerelle.

Hänen rakastettava miehensä ei tietysti voinut muuta kuin suostua

suloisen vaimonsa pyyntöön, ja siksi he palasivat varustamaan

huvialusta valmiiksi lähtöä varten.

Eihän tämä käänne mitenkään herättänyt appivanhempien epäluuloja. Äiti

piti herra James Smithiä kerrassaan miehen esikuvana. Isä taas kykeni

mitä nopeimmin laittamaan aluksen purjehduskuntoon ja pestaamaan siihen

tarvittavan miehistön. Ja niin lähti herra James Smith tuota pikaa

matkalle Välimerelle sen onnettoman naisen kanssa, joka luuli olevansa

hänen vaimonsa. Tälle matkalle lähdettiin ennenkuin herra Dark ja minä

olimme jättäneet Darrock Hallin.

Näin kuului todenmukainen kertomus isäntäni kurjasta menettelystä

Skotlannissa. Kun herra Dark lopetti kertomuksensa, antoi hän minun

ymmärtää, että hänellä olisi vielä jotain lisättävää, vaan että hän oli

liian uninen kertoakseen sen sinä iltana. Mutta heti kun heräsimme

seuraavana aamuna, otti hän asian puheeksi uudelleen.

"Enhän minä kai eilen illalla vielä ehtinyt jutella kaikkea?" alkoi

hän.

"Te kerroitte jo valitettavasti aivan tarpeeksi todistaaksenne, että

tuon nimettömän kirjeen sisältö on totta", vastasin minä.

"Niinpä kyllä, mutta mainitsinko jo siitä, kuka tuon kirjeen on

kirjoittanut", kysyi herra Dark.

"Ettehän kai tarkota, että olette mahdollisesti saaneet selvän

siitäkin?" kysyin minä.

"Hm", virkahti herra Dark ja näytti perin rauhalliselta. "Kuultuani,

että teidän erinomainen isäntänne oli erottanut koko laivamiehistönsä,

painoin minä sen mieleeni, koska siitä tiedosta mahdollisesti voisi

olla hyötyä. Ja oikeassa minä olinkin. Minä nimittäin kysäsin eräältä

merimieheltä siellä alhaalla, että sitten kun herra Smith oli maksanut

palkat miehilleen, niin lähtivätkö he kaikki heti kotiinsa, vai

jäivätkö mahdollisesti tänne ryypiskelemään. Merimies vastasi, että

kaikki matkustivat paitsi yksi, joka ilmestyi täällä näkyviin vähän

senjälkeen kuin herra Smith oli lähtenyt Välimerelle. -- 'Ehkä hän oli

noudattanut isäntänsä esimerkkiä ja ottanut myöskin itselleen vaimon?'

kysäsin minä. -- 'Se ei ole ollenkaan mahdotonta', vastasi merimies.

'Mutta lähemmin minä en siitä tiedä, sillä hän lähti sitten äkkiä

matkalle etelään'. -- Siinä oli minulle kylliksi. Eikö totta, William,

onhan päivän selvää, että hän oli nähnyt kaikki ja ilmotti sitten siitä

emännällenne. Me saamme hänet kyllä käsiimme Cowesissa, jos tahdomme,

ja pastorinkansliasta täältä saadaan tarpeen tullen todistus herra

James Smithin naimisesta. Nyt ei meillä ole muuta tehtävää kuin palata

emäntänne luokse kuulemaan, miten hän katsoo parhaimmaksi menetellä. --

Tämä on muuten aika soma juttu, William, aika soma juttu!"

Me palasimme Darrock Halliin niin nopeasti kuin kulkuneuvoilla

pääsimme.

Koska emäntäni jo alunpitäen oli ollut varma siitä, että tuon

nimettömän kirjeen sisältö oli totta, otti hän vastaan huonot uutisemme

jotenkin levollisesti -- ainakin näytti ulkoapäin siltä. Hän

hämmästytti herra Darkia suuresti sillä ilmotuksella, ettei hän

ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin, vaan että koko tapaus saisi

hiljaisuudessa hautautua. Nyt näin arvoisan matkatoverini ensi kerran

nolona; ja vaikka hän sai tehtävänsä suorittamisesta aika hyvän

palkkion, lähti hän meiltä jotenkin tyytymättömänä.

"Sellainen soma juttu, William, sellainen soma juttu, on kerrassaan

synti heittää se kesken!" virkkoi hän melkein surullisena, kun jätimme

hyvästit toisillemme.

"Te ette tunne, miten ylpeä ja hienotunteinen minun emäntäni on",

sanoin minä. "Hän mieluummin kuolisi kuin esiintyisi julkisesti

tuomioistuimen edessä vain saadakseen kostaa miehelleen."

"Te viaton sielu!" huudahti herra Dark. "Luuletteko todellakin, että

tällainen tapaus voi pysyä salassa?"

"Miksikä ei, jos me vaan olemme vaiti", vastasin minä.

"Hitto soikoon!" huudahti herra Dark. "Jolleivät muut, niin ainakin

herra Smith itse saattaa sen julkisuuteen."

"Herra Smith?" toistin minä hämmästyneenä.

"Aivan niin. Minulla, nähkääs, on hieman kokemusta tällaisissa

asioissa, ja siksi vakuutan teille, että te ette ole nähnyt isäntäänne

viimeistä kertaa. Muistakaa minun sanani, William: herra James Smith

tulee vielä takaisin."

Tämän ennustuksen lausuttuaan pyrähytti herra Dark kelpo annoksen

nuuskaa sieramiinsa ja matkusti päämiehensä luo Lontooseen. Kului

senjälkeen useita viikkoja ennenkuin minä herkesin pelästymästä joka

kerta, kun portin kelloa soitettiin.