Nimetön kirje.
Muutamien kuukausien kuluttua palasimme me takaisin Darrock Halliin.
Sielläkään ei kukaan ollut saanut mitään tietoja James Smithistä.
Kului vielä kuusi viikkoa ja sinä aikana tapahtui Darrockissa yksi
ainoa tapaus, joka jonkun verran aiheutti vaihtelua yksitoikkoisessa
elämässämme siellä. Eräänä aamuna tuli Josephine alas, autettuaan
emäntäämme pukeutumisessa, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat,
lukuunottamatta pientä punaista merkkiä toisessa poskessa. Minä satuin
silloin olemaan keittiössä ja kysyin Josephineltä, mikä häntä vaivasi.
"Miten on laitasi?" kysyin minä.
"Käyttäkää silmiänne ja katsokaa poskeani. Olettehan te ollut niin
kauvan palveluksessa täällä, että teidän pitäisi tuntea emäntänne käden
jäljen!"
Minä en käsittänyt, mitä hän tarkotti, mutta hän selitti sen pian.
Emäntäni, jonka luonteenlaatu viimeaikoina oli surullisen paljon
kehittynyt pahaan päin, oli sinä aamuna herännyt tavallista huonommalla
tuulella, ja kamarineitsyensä kysymykseen, miten hän oli viettänyt
yönsä, oli hän vastannut harvinaisen kiukkuisesti ja alkanut puhella
ikävästä ja yksitoikkoisesta elämästään. Ilahuttaakseen häntä oli
Josephine, hyvin sopimatonta kyllä, leikillisesti viitannut herra
Meekeen, mistä seikasta emäntäni suuttui niin, että antoi Josephinelle,
oikeata sanaa käyttääkseni, kelpo korvatillikan. Josephine myönsi
kyllä, että heti tämän jälkeen emäntämme näytti katkerasti katuvan
tekoansa. Hän pyysi anteeksi ja lahjoitti Josephinelle puolen tusinaa
hienosti kirjailtuja nenäliinoja. Minun ymmärtääkseni ei Josephinen
senjälkeen olisi pitänyt kantaa kaunaa emäntääni kohtaan, varsinkin kun
hän oli palvellut häntä siitä saakka kuin emäntämme vielä oli ollut
pieni tyttö. Siitä minä mainitsinkin Josephinelle.
"Minäkö olisin vihainen hänelle?" huudahti Josephine terävästi. "Jos
emäntäni lyö minua toiselle poskelleni, niin käännän minä hänelle
toisen. Voi, emäntämme on niin hyvä ja rakastettava! Minä en koskaan
voisi suuttua hänelle. Te olette tyhmä ihminen, kun sellaista
ajattelettekin. Hyi! Oikein minä häpeän puolestanne."
Hän heitti minuun silmäyksen -- ilkeimmän silmäyksen mitä koskaan olen
nähnyt -- ja purskahti nauruun -- epämiellyttävimpään ja terävimpään
nauruun, mitä koskaan olen kuullut naisen huulilta. Senjälkeen hän
käänsi minulle selkänsä eikä koskaan sen enempää asiasta maininnut.
Mutta siitä saakka minä huomasin muutosta Josephinessa. Ei siten, että
hän olisi laiminlyönyt tehtäviään -- ne hän suoritti yhtä hyvin ja
täsmällisesti kuin ennenkin -- mutta hänen olennossaan esiintyi jotain
eriskummaista. Hän tuli hyvin hiljaiseksi ja vaiteliaaksi ja vietti
kaikki lomahetkensä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Minulla ei ollut
mitään syytä, joka olisi oikeuttanut minut varottamaan häntä, mutta
kaikesta huolimatta tunsin, että emäntäni sijassa olisin minä antanut
hänelle paitsi nenäliinoja kuukauden palkan kouraan ja ajanut hänet
pois talosta.
Tätä pientä tapausta lukuunottamatta, joka ensin näytti hyvin
vähäpätöiseltä, mutta jolla jälkeenpäin oli erittäin vakavat
seuraukset, ei Darrockissa sanottujen kuuden viikon aikana sattunut
mitään mainittavaa. Mutta seitsemännellä viikolla tapahtui todellakin
jotain.
Eräänä aamuna toi postinkuljettaja emännälleni kirjeen. Viedessäni sen
sisään tarjottimella, vilkaisin minä päällekirjoitusta. Se ei ollut
isäntäni, eikä minun käsitykseni mukaan kenenkään muunkaan sivistyneen
ihmisen käsialaa. Kirjekuorikin oli harvinaisen likainen. "Sen täytyy
olla joku kerjuukirje", ajattelin, ojentaissani sen emännälleni.
Ennenkuin hän avasi kirjeen, antoi hän minun ymmärtää, että hänellä oli
jotain käskettävää, jonkavuoksi minä jäin huoneeseen. Senjälkeen repäsi
hän kirjeen auki ja alkoi lukea. Tuskin oli hän ehtinyt lukea muutamia
rivejä, kun hän kävi kalman kalpeaksi ja hänen kätensä alkoivat
vavista. Sitten hän luki kirjeen loppuun ja kalpeus vaihtui
voimakkaaksi punaksi; hän nousi tuolilta, rypisti kirjettä suonenvedon
tapaisesta ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, nähtävästi
muistamatta minun läsnäoloani.
"Sinä katala! Sinä katala! Sinä katala!" kuulin minä hänen kerran
toisensa perään käheästi kuiskaavan. Sitten pysähtyi hän ja lausui
äkkiä: "Voiko se todellakin olla totta?" Silloin huomasi hän minut
ovella, vavahti pelästyksestä, ikäänkuin minä olisin ollut joku vieras
henkilö, muutti jälleen väriä ja tukahtuneella äänellä käski minun
mennä sekä tulla takaisin puolen tunnin kuluttua. Minä tottelin, ollen
varma siitä, että hän oli saanut huonoja tietoja miehestään.
Palattuani oli hän yhtä järkytetty kuin ennenkin. Sanaakaan sanomatta
ojensi hän minulle kaksi sinetöityä kirjettä. Toinen oli osotettu herra
Meekelle ja se minun tuli viedä pappilaan; toinen, jonka kuoressa oli
huomautus "tärkeä", oli osotettu eräälle Lontoossa olevalle
asianajajalle, joka, mainittakoon se myöskin, kuului hänen lähimpiin
sukulaisiinsa.
Minä vein toisen kirjeen pappilaan, toisen postiin. Palattuani kotiin
kuulin, että emäntäni oli mennyt ylös huoneeseensa. Hän vietti siellä
neljä päivää ja kärsi uuden surunsa aivan yksinään. Viidentenä päivänä
saapui asianajaja Lontoosta Darrock Halliin. Hän ja emäntäni kohtasivat
toisensa kirjastohuoneessa ja he keskustelivat siellä lähes kahden
tunnin ajan.
"Istukaa, William", sanoi emäntäni, minun astuessani sisään. "Minä
luotan täydellisesti teidän uskollisuuteenne ja palvelusintoonne, ja
sentähden olen minä tämän herran -- hän on eräs minun läheisimpiä
sukulaisiani ja lainopillinen neuvonantajani -- täydellä suostumuksella
päättänyt uskoa teille erään hyvin vakavan salaisuuden, samalla aikoen
pyytää teitä tekemään minulle sellaisen palveluksen, josta melkein
riippuu elämä ja kuolema."
Rouva raukan silmät olivat itkusta punaiset, ja puhuessaan vavahtelivat
hänen huulensa. Minä pelästyin hänen sanoistaan niin, etten tiennyt,
mille tuolille minun piti istua. Hän osotti kuitenkin minulle
vieressään olevaa tuolia ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta asianajaja
ennätti ennen häntä.
"Minä pyydän, älä rasita itseäsi liiaksi", virkkoi hän. "Minä kerron
hänelle kaikki; jos jotain unohdan, niin huomauta minua."
Emäntäni nojautui tuolin selkälautaa vastaan ja piti nenäliinaa
silmiensä edessä. Asianajaja viivytteli hetken, ennenkuin hän kääntyi
puoleeni ja virkkoi:
"Tehän jo tunnette ne syyt, joiden vuoksi herranne lähti täältä, ja
aivan varmaan te myöskin tiedätte, ettei emäntänne senjälkeen ole
saanut mitään suoranaisia tietoja hänestä."
Minä kumarsin ja myönsin.
"Kuten muistanette", jatkoi hän, "saapui emännällenne viisi päivää
sitten muuan kirje."
"Kyllä, sir", vastasin minä, "kirje, jonka johdosta hän suuresti
pelästyi ja tuli liikutetuksi."
"Ennenkuin jatkamme, luen teille kirjeen", sanoi asianajaja. "Voin
teille etukäteen sanoa, että se sisältää hirveän syytöksen herraanne
vastaan, joskaan kirjeen sisältöä ei vahvista mikään allekirjoitus.
Olen jo huomauttanut emännällenne, ettei hänen pidä sokeasti uskoa
nimetöntä ilmiantoa, ja sen minä toistan vieläkin."
Senjälkeen otti hän pöydältä kirjeen ja luki sen ääneensä. Minä sain
sitten siitä jäljennöksen ja luin sen niin moneen kertaan, että muistan
sen sanasta sanaan. Se kuului:
"Rouva!
Minä en voi hyvällä omallatunnolla jättää teitä tietämättömäksi
miehenne teitä kohtaan tekemästä hirveästä rikoksesta. Jos olette
joskus surrut hänen poissaoloaan, niin ei teidän tarvitse tehdä
sitä enään. Parempi olisi ollut, ettette koskaan olisi tavannut
toisianne. Minulla ei ole aikaa tämän paremmin valmistaa teitä
vastaanottamaan sitä tietoa, minkä nyt teille ilmotan. Syvästi
surren teidän onnettomuuttanne, katson olevani velvollinen
kertomaan teille, että miehenne on ottanut itselleen toisen
vaimon.
En uskalla sanoa, kuka olen, sillä jos James Smith saisi tietää
minun teille tästä asiasta kirjoittaneen, niin hän ei varmaankaan
jättäisi kostamatta. Myöskään minulla ei ole aikaa selostaa
tapahtuman yksityiskohtia. Olen tahtonut ainoastaan kertoa teille
asiasta ja jätän omaan valtaanne, mihin toimenpiteisiin katsotte
sopivaksi ryhtyä. Mahdollisesti ette usko tätä kirjettä, koska
tämä on nimetön. Siinä tapauksessa neuvon teitä, jos herra James
Smith joskus vielä saapuu luoksenne, kysymään häneltä äkkiä,
missä on hänen toinen vaimonsa, jolloin te varmasti tulette
huomaamaan, että olen puhunut totta.