SISÄLLYS:

I. Herra James Smith

II. Nimetön kirje.

III. Etsiskelyretki.

IV. Lyhyt vierailu.

V. Syytettynä murhasta.

VI. Odottamaton todistaja.

I

Herra James Smith.

Ensimäinen palveluspaikkani, joka minulla oli elämässäni, ei ansioon

katsoen ollut erittäin edullinen. Hyvä puoli siinä oli, että opin

ammattini perin pohjin, mutta palkkaani en saanut säännöllisesti.

Isäntäni eleli taloudellisesti ahtaissa oloissa, ja hänen palvelijansa,

samoin kuin hänen muutkin velkojansa, saivat kärsivällisesti odottaa.

Mutta toinen palveluspaikkani korvasi kaiken, mitä edellisessä oli

puuttunut. Minulle oli onni todellakin myötäinen päästessäni

palvelemaan herra ja rouva Norcrossia. Tämä isäntäni oli hyvin rikas

mies. Hän omisti suuren Darrock Hall-nimisen maatilan Cumberlannissa,

samoin toisen maatilan Yorkshiressä ja sitäpaitsi hänellä oli

Jamaikassa suuria omaisuuksia, jotka tuottivat melkoista voittoa.

Länsi-Intiassa oli hän tullut tuntemaan erään kauniin nuoren naisen,

joka oli kotiopettajattarena eräässä englantilaisessa perheessä; hän

rakastui tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka olikin tuota

neitosta kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi. Häiden jälkeen

matkustivat he Europaan, ja juuri silloin pääsin minä heidän

palvelijakseen.

Minä palvelin uutta isäntääni kolme vuotta, hänen kuolemaansa saakka.

Hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lapsia. Hän kyllä arvasi, että hänen

nuori vaimonsa menisi uusiin naimisiin, mutta hän testamenteerasi

kuitenkin hänelle kaiken omaisuutensa, jonka myöhemmin tulisi siirtyä

rouvan toisissa naimisissa syntyville lapsille; ellei lapsia syntyisi,

lankeisi omaisuus nimitetyille sukulaisille ja ystäville.

Isäntäni kuoleman jälkeen en kuitenkaan joutunut puille paljaille,

sillä leski piti minut edelleen palveluksessaan. Minä olin hoitanut

herraani koko hänen sairautensa ajan ja osoittanut siinä niin suurta

huolellisuutta, että olin saavuttanut lesken täydellisen suosion.

Paitsi minua piti hän edelleenkin palveluksessaan kamarineitsyensä

Josephinen, jonka vanhemmista toinen oli ollut mulatti, toinen

valkoihoinen, ja jonka hän oli ottanut mukaansa Länsi-Intiasta. Jo heti

alussa teki minuun hyvin vastahakoisen vaikutuksen tuon naisen

mielistelevä ja liehakoiva käytös sekä hänen rumat, ruskeat kasvonsa,

ja minua kummastutti suuresti emäntäni kiintyminen häneen. Aika sitten

osottikin, että kamarineitsyeeseen kohdistuneet epäluuloni eivät

olleetkaan perusteettomat. Siitä saan puhua kauempana kertomuksessani.

Kaikkein ensin on minun nyt mainittava, että emäntäni lakkautti oman

talouden Englannissa ja lähti matkalle mannermaalle, ottaen mukaansa

minut ja kamarineitsyensä.

Me kävimme m.m. Pariisissa, Genuassa, Venetsiassa, Florensissa,

Roomassa ja Neapelissa ja viivyimme muutamissa paikoissa moniaita

kuukausia. Huhu kertoi emäntäni rikkauksista, ja hänen ympärillään

vilisi herroja, niin englantilaisia kuin ulkomaalaisia, jotka koettivat

päästä hänen suosioonsa ja tekivät hänelle naimatarjouksia. Mutta

kenenkään ei onnistunut tehdä häneen voimakkaampaa ja pysyväisempää

vaikutusta; ja kun me sitten runsaamman kuin kahden vuoden oleskeluajan

jälkeen ulkomailla taas saavuimme kotiin, oli emäntäni edelleenkin

leski, eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta muuttamaan elintapojaan.

Me matkustimme ensin Yorkshiressä olevalle maatilalle, mutta emäntäni

ei pitänyt muutamista siellä olevista naapureista, jonkavuoksi me

muutimme Darrock Halliin, mistä oli sopiva tilaisuus silloin tällöin

tehdä retkeilyjä sisäjärville. Eräällä sellaisella matkalla esitettiin

emännälleni muuan vieras herra, jolla oli tuo tavallinen ja melkein

epämieluisaksi käynyt nimi James Smith.

Hän oli nuori, jokseenkin kaunis mies. Hänellä oli tumma tukka, jonka

hän oli antanut kasvaa tavallista pitemmäksi, ja hänen musta

leukapartansa oli mallikelpoisin mitä koskaan olen nähnyt.

Hän näytti olevan kevytluonteinen, iloinen mies, ja liukkaan

puhekykynsä vuoksi näytteli hän huomattavaa osaa seurueessamme. Hyvin

köyhä hän oli -- sen kuulin hänen palvelijaltaan -- mutta hänen oli

onnistunut tehdä muutamia edullisia sitoumuksia. Sitäpaitsi hän oli

gentlemanni kiireestä kantapäähän saakka, huolimatta vapaasta,

huolettomasta luonteestaan.

Mitä kiehtovia puolia emäntäni hänessä löysi, sitä en voi käsittää;

mutta kun hän kutsui muutamia ystäviään joksikin aikaa vierailulle

Darrock Halliin, ei hän myöskään unohtanut pyytää mukaan herra James

Smithiä. Darrockissa vietettiin sitten vähän aikaa hyvin iloista

elämää, ja herra Smith kotiutui siellä mainiosti, käyttäytyen niin,

kuin olisi tuo tila ollut hänen omansa. Minua ihmetytti, kuinka rouva

Norcross saattoi kärsiä sellaista, mutta vielä suuremmaksi nousi

kummastukseni, kuullessani, että herra Smith ja emäntäni aikoivat mennä

naimisiin. Viimemainittuhan oli antanut rukkasia monille rikkaille ja

paljon huomatuimmissa yhteiskunnallisissa asemissa oleville kosijoille

kuin tämä. Meni kerrassaan yli ymmärryksen, että hän uskoi itsensä niin

kevytmielisen ja köyhän miehen huostaan kuin herra James Smith.

Mutta avioliittoon he joka tapauksessa menivät ja vietettyään

kuherruskuukautensa ulkomailla, palasivat he Darrock Halliin.

Minä tulin pian huomaamaan, että uudella herrallani on sangen

vaihteleva luonne. Oli päiviä, jolloin hän oli niin hyvä ja

ystävällinen palvelijoita kohtaan kuin pyytää saattaa; väliin taas

tuntui siltä, kuin joku paha henki olisi häntä riivannut. Hän sai

kiivaita suuttumiskohtauksia, hänen päähänsä pälkähti mitä

merkillisimpiä tuumia, eikä hän tahtonut kuulla mitään esityksiä eikä

vastaväitteitä. Minua todellakin ihmetytti, että hän, niin

huvinhaluinen ja vaihteluun tottunut kuin oli, saattoi tyytyä Darrock

Hallissa vallitsevaan yksitoikkoiseen elämään. Mutta syyt siihen

näyttäytyivät pian. Herra James Smith oli oikeastaan tuskin mikään

urheilija, ei ainakaan maalla; eivät häntä myöskään huvittaneet

sellaiset hommat kuin lukeminen tai musiikin harjottaminen; yhtä vähän

oli hänellä halua päästä valtiopäiville edustamaan vaalipiiriä. Ainoa

mistä hän piti oli purjehtiminen. Darrock sijaitsi parin penikulman

päässä merenrannasta, jossa oli mainio satama, ja tätä asemaansa oli

maatilamme kiittäminen siitä, että herra James Smith suvaitsi pitää

sitä majapaikkanaan.

Hän nautti tavattomasti oleskelusta merellä, ja hänen mieluisimmat

muistonsa keskittyivät kokonaan niihin tapauksiin, jolloin hän sai olla

mukana purjehdusmatkoilla ystäviensä kanssa heidän huvialuksillaan,

niin että minä melkein luulen hänen menneen naimisiin emäntäni kanssa

yksinomaan hänen rahojensa tähden, saadakseen kerran itselleen oman

huvijahdin. Olkoon sen asian laita miten tahansa, niin sai hän joka

tapauksessa, heidän vähän aikaa oltuaan naimisissa, emäntäni

lahjoittamaan hänelle kauniin kuunarin, joka tuotiin Cowesista meidän

rantakaupunkiimme, ja joka aina pidettiin satamassa purjehdusvalmiina

häntä varten.

Hänen täytyi kuitenkin hiukan käyttää kieltään, ennenkuin emäntäni

lahjoitti hänelle aluksen. Emäntäni ei itse saattanut seurata häntä

purjehdusmatkoille, sillä hän tuli helposti merikipeäksi; mutta koska

hän hellästi rakasti miestään, ei hän voinut kieltää häneltä tuota

nautintoa. James Smith osasi muuten mainiosti käyttää vaikutusvaltaansa

häneen; hän sanoi, ettei hän koskaan lähtisi purjehtimaan ilman

vaimonsa myöntymystä ja lupasi olla viipymättä poissa kotoa kauempaa

kuin seitsemän tai kymmenen päivää kerrallaan. Seurauksena sitten

olikin, että emäntäni lahjoitti hänelle huvialuksen.

Niinä aikoina kuin herrani harhaili merellä oli emännälläni kotona

hyvin ikävä. Seudun ainoat säätyhenkilöt asuivat jokseenkin kaukana

Darrockista ja saapuivat sinne vähäksi aikaa vain silloin, kun heidät

kutsuttiin. Lähimmässä kylässä oli yksi ainoa henkilö, jonka emäntäni

saattoi kutsua luokseen, ja se oli pappi.

Hänen nimensä oli Meeke. Hän oli nuori mies ja aivan yksinään

maailmassa. Hänen kasvonsa olivat lempeät, kelmeät ja uneksivat, ja hän

oli arka ja ujo kuin pieni tyttö; sanalla sanoen saattoi häntä,

puhumatta hänestä pahaa tai väärin, kutsua pieneksi, heikoksi raukaksi,

ja hän oli ehdottomasti huonoin saarnamies mitä koskaan olen kuullut.

Mutta yhden asian suoritti hän erinomaisen hyvin, nim. soitti viulua;

sen sain kuulla omin korvin. Hän rakasti musiikkia niin suuresti, että

hän usein otti viulun mukaansa kävelyretkillekin. Tämä hänen taitonsa

teki hänet hyvin mieluisaksi emännälleni, joka itse soitti mainiosti

pianoa, ja hän oli iloinen, kun sai soitella jonkun kanssa duettoa.

Sitäpaitsi näytti hän tuntevan Meekeä kohtaan sääliä hänen

yksinäisyytensä vuoksi; emäntänihän itse tiesi niin hyvin, miten ikävää

on olla yksinään.

Hra Meeke taas puolestaan tunsi, senjälkeen kuin hän oli voittanut

ensi arkuutensa, itsensä suuresti iloiseksi siitä, että sai joskus

vaihtaa yksinkertaisen pappilansa Darrock Hallin komeaan musiikkisaliin

ja nauttia kauniin, jaloluontoisen naisen seurasta, joka nainen sen

lisäksi antoi arvoa hänen soittotaidolleen. Seurauksena olikin, että

aina kun herrani oli ulkona purjehtimassa, soittelivat emäntäni ja

herra Meeke duettoja niin ahkeraan, kuin olisi se ollut heidän

leipäansiotaan. Viattominta suhdetta kuin näiden kahden ei maailmassa

voi ajatella; ja kuitenkin muodostui siitä syy niihin moniin

onnettomuuksiin, jotka pian jälkeenpäin tapahtuivat.

Herrani tapa kohdella pastori Meekeä oli aivan päinvastainen kuin

emäntäni. Levoton, meluava ja riitelevä James Smith halveksi suuresti

tuota naisellista, viulua-soittavaa pappia, ja, mikä pahinta, ei

välittänyt sitä peittääkään. Siksi kävikin herra Meeke, joka kovasti

pelkäsi isäntäni raakaa ja ilkeätä puhetapaa, meillä ainoastaan

silloin, kun emäntäni oli yksin kotona. Ja koska emännälläni ei ollut

mitään syytä pahaan omaantuntoon, ei hän välittänyt lähettää herra

Meekeä kotiin silloinkaan, kun hän odotteli miestään kotiin ratsastus-

tai purjehdusmatkalta. Sattuikin senvuoksi usein, että kun isäntäni

palasi kotiin, tapasi hän pastori Meeken vierailulla Darrockissa.

Aluksi hän vain nauroi ja laski raakaa leikkiä vaimonsa ja vieraan

kustannuksella. Mutta pian hän kuitenkin muutti karvaa. Hän kävi

happameksi, vihaiseksi ja vaiteliaaksi ja osotti lopulta suurta

mustasukkaisuutta. Ollen liian ylpeä käyttämään sanoja, näytti hän

käytöksellään vaimolleen mielentilansa laadun. Emäntäni oli sellainen

naisluonne, että se, jolle hän antoi arvoa, sai hänet helposti

taipumaan mihin tahansa; mutta jos hän huomasi, että häntä tahdottiin

tunnottomasti vallita, heräsi hänessä pian ehkä liiankin voimakas

vastustamisen tunne. Jo pelkkä se seikka, että hänen miehensä häntä

epäili, saattoi hänet tuleen ja leimuun, ja hän valitsi kaikkein

onnettomimman tavan, millä nainen voi osottaa suuttumustaan. Sillä jota

epäkohteliaammin herra Smith kohteli pastori Meekeä, sitä suurempaa

huomaavaisuutta osotti emäntäni häntä kohtaan. Tämä seikka johti

kiivaaseen sanasotaan ja lopuksi ankaraan riitaan. Minä en voi sille

mitään, että jouduin kuulemaan siitä vähäsen, sillä riiteleminen

tapahtui puutarhassa ruokasalin ikkunan alla, missä minä sisällä

parhaillaan katoin pöytää.

Toistamatta heidän sanojaan -- johon minulla ei ole oikeuttakaan, koska

jouduin kuulemaan heidän puheensa sattumalta -- tahdon vain mainita

niin paljon, että emäntäni syytti miestään siitä, että tämä oli mennyt

hänen kanssaan naimisiin vain omanvoiton pyynnöstä, että tämä oli hänen

luotaan poissa niin paljon kuin mahdollista, sekä että tämä oli

loukannut häntä sellaisella syytöksellä, jota oli vaikeata koskaan

antaa anteeksi ja unohtaa. Isäntäni vastasi yhtä kiivain sanoin ja

kielsi vaimoaan seurustelemasta herra Meeken kanssa. Mutta emäntäni

selitti, ettei hän koskaan taipuisi loukkaamaan pappia ja gentlemannia,

tyydyttääkseen tyrannimaisen miehen oikkua. Silloin isäntäni kirosi

karkeasti ja käski heti satuloimaan hevosen, sanoen, ettei hän tahtonut

olla enää silmänräpäystäkään saman katon alla sellaisen naisen kanssa,

joka oli uhmaillut häntä. Ja hän lupasi palata heti kuin kuulisi, että

herra Meeke astuisi Darrockin kynnyksen yli ja uhkasi silloin hänen

papinkauluksestaan huolimatta antaa hänelle kelpo selkäsaunan.

Tämän sanottuaan hyppäsi hän hevosen selkään ja ratsasti kaupunkiin,

missä hänen aluksensa oli satamassa. Emäntäni säilytti levollisuutensa

siksi, kunnes herra Smith katosi näköpiiristä; sitten sai hän ankaran

itkunkohtauksen, jonka jälkeen hän heikkoni niin, että hänet oli

kannettava vuoteeseen, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan.

Samana iltana toi muuan mies takaisin isäntäni hevosen sekä minulle

osotetun kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:

"Kootkaa vaatteeni ja antakaa matkalaukku tämän kirjeen tuojalle.

Sanokaa vaimolleni, että minä lähden tänä iltana purjehdusmatkalle

Ruotsiin. Lähettäkää minulle saapunut posti Tukholmaan, poste

restante."

Minä noudatin annettua määräystä, kuitenkin jättäen sen täyttämättä

siinä kohden, etten ilmoittanut mitään emännälleni. Oli lähetetty

noutamaan lääkäriä, ja hän oli vielä talossa. Minä tiedustelin häneltä,

oliko soveliasta kertoa kirjeen sisällöstä emännälleni, mutta hän

kielsi sen, ottaen omaan haltuunsa minulle lähetetyn paperinlapun. Jos

emäntäni voimistuisi, näyttäisi hän sen hänelle.

Noin tuntia jälkeen kuin kirjeentuoja oli lähtenyt, saapui Darrockiin

herra Meeken taloudenhoitaja tuoden emännälleni pinkan nuotteja. Minä

kerroin hänelle herra Smithin äkillisestä lähdöstä sekä että emäntäni

luokse oli haettu lääkäri. Tämä tieto sai herra Meeken kiireesti

saapumaan meille persoonallisesti.

Minä olin hyvin suutuksissani hänelle senvuoksi, että hän oli saanut

aikaan moisen riidan, ja mennen yli velvollisuuksieni rajain, kerroin

minä hänelle koristelematta koko tapauksen. Ja tuo heikko, lapsellinen

olento, hän punastui korviaan myöten, vaipui tuolille ja itki, -- niin,

ihan sanan todellisessa merkityksessä hän itki.

"Voi, William", lausui hän, väännellen hentoja, valkoisia käsiään,

"mitä me nyt teemme?"

"Koska te kerran teette minulle sen kysymyksen, sir", vastasin minä,

"niin minä toivon teidän antavan anteeksi, että, vaikka olenkin

palvelija, sanon suoraan ajatukseni. Minä tunnen kyllä liiankin hyvin

asemani, tietääkseni, että jo olen mennyt liian pitkälle siinä, mitä

tähänkin saakka olen sanonut. Mutta minä olen valmis", virkoin minä ja

tunsin toisen silmäni kyyneltyvän, "menemään vaikka kuolemaan emäntäni

tähden. Hänellä ei ole täällä ketään sukulaista, joka voisi puhua

kanssanne, ja siksi on parempi, että palvelija rohkenee olla

tungettelevainen, ennenkuin ehtii tapahtua joku korjaamaton onnettomuus

senvuoksi, ettei ole ajoissa käytetty parannuskeinoa. Minä teidän

sijassanne, sir, kirjoittaisin heti herra James Smithille ja

selittäisin, etten minä pappina tahtoisi panna kovaa kovaa vastaan,

vaan kerta kaikkiaan lopettamalla käyntini Darrock Hallissa tahtoisin

näyttää, kuinka väärät hänet epäluulonsa olivat, sekä painostain, etten

minä mitenkään tahtoisi aiheuttaa riitaa hänen ja rouvansa välillä. Jos

te tahdotte olla hyvä ja kirjoittaa kirjeen valmiiksi puolen tunnin

kuluessa, niin minä otan tallista kaikkein nopeimman hevosen, noudan

teiltä kirjeen ja lennätän sen itse herra Smithille, ennenkuin hän

ennättää lähteä satamasta. Minulla ei ole muuta lisättävää kuin pyytää

nöyrimmästi anteeksi, että minä halvan arvoni unohtaen olen puhunut

kanssanne eräästä hyvin tärkeästä asiasta kuin vertaiseni kanssa."

Se tunnustus on herra Meekelle annettava, että hänellä oli sydän,

joskin se mahtoi olla hyvin pieni. Hän pudisti kättäni ja sanoi, että

hän vastaanotti minun neuvoni kuin ystävän neuvon ja lähti sitten

pappilaansa kirjoittamaan kirjettä. Puolen tunnin kuluttua ratsastin

minä pappilaan noutamaan sitä, mutta se ei ollut vielä valmis. Herra

Meeke tahtoi saada kirjeen niin viimeistellyksi kuin mahdollista. Minä

huomasin, että hänen kirjoituspöydällään oli levällään useita

konsepteja, ja hän oli kuumeessa koettaessaan hioa emäntääni koskevat

lauseet niin hienoiksi kuin mahdollista. Koska jokainen minuutti oli

kallis, hoputin minä häntä parhaani mukaan ilman vähintäkään

kursailemista. Ponnistuksistani huolimatta kesti kuitenkin vielä puoli

tuntia, ennenkuin kirje lopuksikin oli valmis. Minä nousin ratsaille ja

kiirehdin täyttä laukkaa kaupunkiin.

Saapuessani satamaan löi kello yksitoista, eikä siellä näkynyt yhtäkään

alusta. Isäntäni alus oli juuri ennättänyt lähteä rannasta. Minä olisin

ottanut veneen ja soutanut aluksen jälkeen, mutta rannalla olevat

merimiehet nauroivat minulle, sillä kuunarilla oli kelpo myötäinen

tuuli, ja sitäpaitsi lisäsi myötävirta sen vauhtia.

Minä palasin kotiin raskain sydämin. Ainoa minkä voin tehdä, oli

lähettää kirje Tukholmaan, poste restante.

Seuraavana päivänä näytti lääkäri emännälleni sen kirjelipun, jonka

minä olin hänen mieheltään saanut, ja pari tuntia myöhemmin sai rouva

itse kirjeen, jonka päällekirjoitus oli herra Meeken käsialaa. Tämä

selitti, miksi häntä ei enää nähtäisi Darrockissa ja ylisti minua

ymmärtäväiseksi ja uskolliseksi palvelijaksi, joka oikealla hetkellä

olin antanut hänelle hyvän neuvon.

Tieto miehensä matkustamisesta ei tehnyt emäntääni ollenkaan sellaista

vaikutusta kuin tohtori oli kuvitellut. Sensijaan että hän olisi

joutunut murheen valtaan, tuli hän pahatuuliseksi ja äkäiseksi;

nähtävästi loukkasi se hänen itsetuntoaan, että hänen miehensä pienellä

kirjelipulla ilmotti matkastaan ainoastaan palvelijalle.

Sen lisäksi teki häneen kiusallisen vaikutuksen myöskin herra Meeken

kirje. Hän vaati itsepintaisesti saada nousta vuoteesta, ja kun hän oli

pukeutunut ja tullut alas, syytti hän minua kiivaasti siitä, että olin

sekaantunut minua yläpuolella olevain henkilöiden asioihin ja sanoi,

että hänellä oli hyvä halu ajaa minut pois talosta. Minä en millään

tavoin puolustautunut, sillä minä otin huomioon hänen huolensa ja

surunsa ja siitä johtuneen ärtyneen mielenlaadun, ja sitäpaitsi tunsin

minä hänen sydämensä hyvyyden siksi hyvin, että tiesin hänen varmasti

pyytävän anteeksi kovia sanojaan heti kun hän rauhoittuisi. Ja oikeassa

minä olinkin. Sillä vielä samana iltana kutsutti hän minut luokseen ja

pyysi liikuttavalla tavalla anteeksi pikaisuudessa lausumiaan

loukkaavia sanoja. Hän puhui niin rakastettavasta, että se olisi

sulattanut kuinka kovan sydämen tahansa. Viikot kuluivat toisensa

perästä, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja.

Tämä seikka näytti emäntääni enemmän suututtavan kuin surettavan, ja

hän matkusti Lontooseen, neuvotellakseen asiasta muutamien lähempien

sukulaistensa kanssa; hän otti mukaansa minut ja kamarineitsyensä.

Matkalla käski hän pysäyttää vaunut pappilan edustalla ja meni sisään

-- ehkä hieman kiusalla, arvelin -- sanoakseen jäähyväiset herra

Meekelle. Emäntäni oli vastannut hänen kirjeeseensä, saanut hra

Meekeltä useampia kirjeitä ja vastannut niihinkin. Hän oli nähnyt tuon

nuorukaisen joka sunnuntai kirkossa ja oli aina pysähtynyt

puhuttelemaan häntä jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta nyt hän meni

ensimäisen kerran hänen kotiinsa. Kun vaunut pysähtyivät, riensi

pastori kiireesti veräjälle häntä vastaan.

"Älkää pelästykö, herra Meeke", virkkoi emäntäni. "Vaikkakin te olette

tehnyt päätöksen olla astumatta jalallanne Darrockiin, en minä ole

lupautunut olla tulematta tänne pappilaan."

Sitten he menivät sisään. Josephine ja minä jäimme vaunun

takaistuimelle, ja silloin kun emäntäni pastorin seurassa astui sisään

pappilan ovesta, huomasin minä irvistävän sävyn tuon ruskeahipiäisen

tytön kasvoilla. Koska emäntäni ja herra Meeke olivat syyttömiä, tuntui

minusta ilkeältä, että ensimainitun oma kamarineitsyt epäili häntä. Se

ei ollut mikään hyvä merkki.

Puolen tunnin perästä olimme me jälleen matkalla. Emäntäni viipyi

Lontoossa kaksi kuukautta. Koko sinä aikana ei hän saanut ainoatakaan

kirjettä mieheltään.