Myöhään illalla palasi Dietz Egloff matkaltaan takaisin kotiin.
Klaus oli häntä vastassa eteisessä, riisui hänen päällysvaatteensa,
kysyi oliko hänellä mitään käskettävää ja teki tämän kaiken aran ja
surullisen näköisenä. Egloff huomasi tästä, että tieto Dachausen paran
kuolemasta oli jo saapunut hänen edellään. Salissa tuli häntä vastaan
paroonitar ja syleili häntä, hän oli itkenyt ja hänenkin hellyydessään
oli jotain epävarmaa ja arkaa. "Olet varmaankin nälissäsi, lapseni",
sanoi hän, "saat heti syödä." Egloff kiitti, hän halusi vain nukkua.
Paroonitar silitti hänen takinhihaansa, "nuku vain lapseni, ei kukaan
häiritse sinua. Annan tuoda huoneeseesi viiniä ja hiukan kylmää ruokaa,
ehkä myöhemmin syöt hiukan." Myös neiti von Dussa tuli, ja hänen
kädenpuristuksessaan oli jotain pateettista. Molemmat naiset saattoivat
häntä hänen huoneensa ovelle, ja kun hän oli sulkenut sen, kuuli hän
heidän vielä jonkun aikaa kuiskailevan keskenään.
Hän heittäytyi sohvallensa ja sulki silmänsä, hän oli tosiaankin
kuolemanväsynyt, mutta mitä se auttoi, jo matkalla oli hän huomannut,
että kun hän sulki silmänsä, täytyi hänen uudelleen elää juuri eletyt
asiat. Se oli aivan kirottua, heti näki hän uudelleen silmiensä edessä
tuon tasaisen, lepikköä kasvavan tienoon Puolan rajalla, pilvisen aamun
valaistuksessa, keskustassa pienen koivumetsikön, räikeän valkeana ja
viheriäisenä kuin uusi leikkikalu. Siellä kulkivat herrat edestakaisin,
mittasivat etäisyyden, latasivat pistoolit. Siellä oli Bützow ja
luutnantti von Klette, nuori von Teschen ja tohtori Hansius. Egloff
kulki hiukan syrjempänä edestakaisin, hän oli kääntänyt päällystakkinsa
kauluksen pystyyn, sillä häntä vilutti. Toisella puolella näki hän
Dachausenin kävelevän edestakaisin, ja hänen täytyi hymyillä nähdessään
sen leventelevän arvokkuuden, jolla pieni mies asteli. Kelpo poika,
ajatteli Egloff. He tunsivat toisensa nuoruudesta saakka, ja Dachausen
oli aina hartaasti ihaillen suhtautunut Egloffiin. Mikä vastenmielinen
ilvenäytelmä, että piti asettua näin vastakkain ampumaan toisiansa, ja
miten tärkeältä pikku Dachausen näyttikään omissa silmissään. Neiti von
Dussa oli kerran ilkeällä tavallaan sanonut, että Dachausenin silmissä
kauniine kulmakarvoineen ja pitkine ripsineen oli sangen traagillinen
leima, mutta keskellä kaikkea olivat kuitenkin lapselliset, siniset
Dachausenin silmät. Siinä se oli: Dachausen rakasti paatosta, mutta
huonolla menestyksellä.
Bützow tuli touhukkaan näköisenä juosten hänen luokseen, suuri
monokkeli kosteasta ilmasta himmeänä. "Luulenpa, että aloitamme",
sanoi hän, "kaikki on valmiina." He siis asettuivat paikoilleen.
Kun vastustajat tervehtivät toisiaan, kun heidän katseensa
kohtasivat toisensa, tunsi Egloff kiusausta hymyillä tuolle monien
nuoruudenkepposten osatoverille, mutta Dachausenin kasvot pysyivät
jäykkinä ja totisina. Puolueeton alkoi laskea, Egloff ampui, hän ei
tiennyt, oliko hän tähdännyt, mutta laukauksen jälkeen heitti Dachausen
molemmat kätensä ylöspäin, kääntyi ympäri ja kaatui maahan. Tohtori
Hansius ja muut herrat juoksivat hänen luokseen ja ympäröivät hänet.
Egloff jäi paikalleen seisomaan, hän oli hyvin hämmästynyt, tätä ei
hän ollut odottanut. Vihdoin tuli Bützow hänen luokseen. "Sattuma
keuhkoihin", sanoi hän hiljaa, "paha juttu. Meidän täytyy viedä hänet
kyläravintolaan." "Voinko olla avuksi?" kysyi Egloff. "Ei ole tarpeen,
siellä on ihmisiä, kuljettajani ja muita, ikävä juttu", ja hän kiiruhti
jälleen pois. Egloff katseli, miten miehet tulivat ja kantoivat
Dachausenin pois, ja kun hän oli jäänyt yksikseen, alkoi hän lyhyin
askelin kävellä edestakaisin; metsässä alkoi hieno sade rapista puiden
lehdillä. Hän veti palttoon ylleen, sillä häntä vilutti. Ensimäinen
tunne, joka valtasi hänet, oli jonkinlaista helpotusta, hänestä oli
ikäänkuin poistunut jotain. Tällaisten asiain lopputulostahan ei paljoa
ajatella; mutta hänen tajuntansa pohjalla oli ollut vakaumus, että hän
kaatuisi, ja nyt hän kuitenkin eli. Heti senjälkeen valtasi hänet outo,
tuskallinen säälintunne vanhaa ystäväänsä kohtaan, joka niin avuttomana
oli kohottanut kätensä ilmaan ja lysähtänyt maahan. Miksi oli näin
käynyt? Tätähän hän ei ollut tahtonut. "Hyi pahus", murisi hän ja
sylkäisi. Hitaasti meni hän nyt toisten perässä, ja hänen ajatuksensa
saivat toisen suunnan. "Jos minä olisin kaatunut", mietti hän, "olisi
Fastrade itkenyt minua, nyt hän säälii Dachausenia ja on minulle
saavuttamattomampi kuin koskaan ennen." Hän kadehti Dachausenilta
tuota sääliä. Mitä oli tyhmällä Dachausen paralla tekemistä tällaisten
asiain kanssa? Kaksintaistelussa kaatuminen ei tosiaankaan soveltunut
hänelle, se oli yksi noita suurenteluja, joista hän ennen poikana
oli useasti pilkannut häntä. Egloff otti hatun päästään ja antoi
sateen viilentää kuumia kasvojaan. Mutta nythän se oli yhdentekevää,
mennyt oli mennyttä. Kosteat lepänlehdet hänen ympärillään tuoksuivat
voimakkaasti, jänis harppasi yli tien ja Egloffin katse seurasi sitä
tavanomaisella mielenkiinnolla.
Saavuttuaan kapakan luokse astui hän sisään. Huone oli ylen siivoton,
haisi tupakalta ja sikunaviinalta, harmaapartainen juutalainen
seisoi tarjoilupöydän takana rauhallisena ja miettiväisenä, kuin ei
olisi mitään tapahtunut. "Hyvää huomenta, herra parooni", sanoi hän
ystävällisesti, "herroilla on huono ilma, ikävä kyllä." Tohtori Hansius
pistäytyi pikimältään huoneessa, tilaten jotain. "Miten on laita?"
kysyi Egloff. Hansius kohautti olkapäitään: "Ei ole hyvin", sanoi hän
ja meni jälleen.
Myös herrat von Klette ja Teschen tulivat polttamaan sikaarin; he
viivähtivät hetkisen Egloffin luona ja kertoivat. Asiat näyttivät
olevan huonosti, Dachausen oli vain harvoin tajuissaan, pian voisi
tapahtua mitä pahinta. Keskustelu vaikeni kuitenkin ja herroista tuntui
miellyttävämmältä vetäytyä takaisin ja sijoittautua ikkunannurkkaan,
missä he puhuivat kuiskailemalla. Myötätuntoisuutta en minä muissa
herätä, se ajatus tuli hänelle mieleen. Hansius ilmaantui jälleen
ovelle. Tällä kertaa viittasi hän Egloffille. "Luulen että hän haluaa
nähdä teitä", sanoi hän. Egloff seurasi tohtoria pieneen, valkeaksi
kalkittuun huoneeseen, jossa oli vuode, pöytä ja tuoli. Dachausen
makasi vuoteessa suljetuin silmin; hänen kasvonsa näyttivät muutamissa
hetkissä omituisesti vanhentuneen, ne olivat käyneet kapeiksi ja
kellertäviksi. Tohtori kumartui hänen ylitseen, silloin avasi hän
silmänsä, antoi välinpitämättömän, kylmän katseensa kiertää huoneessa,
käänsi päätään sivulle ja teki kädellään väsyneen, torjuvan liikkeen.
Hän näytti mumisevan jotain, tohtori Hansius kumartui lähemmäksi häntä,
ojentautui sitten suoraksi ja kuiskasi Egloffille: "Luulen, että teidän
on poistuttava."
"Mitä hän sanoo?" kysyi Egloff. "Hän kysyy Lydiaa"' vastasi tohtori.
Egloff lähti huoneesta. Ulkona kohtasi hän Bützowin. "Täällä on huono
ilma", sanoi tämä, "ulkona on miellyttävämpää." He menivät ulos ja
astelivat talon edustalla edestakaisin hiljaa valuvassa sateessa.
Bützow lausui ensin muutamia sopivia sanoja tästä onnettomasta asiasta,
mutta pian siirtyi hän jäniksiin, joita täällä oli runsaasti, ja
pieniin, pörröisiin talonpoikaiskoiriin, jotka olivat mainioita
jänisjahdilla. Vähä väliä katsahtivat he kapakan ovelle, ikäänkuin
odottaen jotain ilmoitusta. Äkkiä pysähtyi Bützow. "Kuulkaapas,
Egloff", sanoi hän, "on miten on, mutta syödä ihmisen täytyy, minulla
on nälkä kuin sudella, eikö teilläkin?" Egloff ei tähän saakka ollut
ajatellut nälkäänsä. "Tulkaa autooni", sanoi kreivi, "siellä on minulla
ruokaa." He menivät Bützowin autolle ja nousivat siihen. Bützow otti
varastonsa esille: "Nähkääs, tässä on maksapasteijaa, tässä kylmää
kalkkunaa, tässä vähän kaviaaria, tässä viinaa ja punaviiniä", ja he
alkoivat syödä; Egloff tunsi vasta nyt, että hänellä oli nälkä, ja
syöminen tuotti hänelle suurta nautintoa. Tässä sievässä, pehmeäksi
sisustetussa autossa oli sangen miellyttävää istua, sade räiskyi
ikkunanruutuja vastaan, Bützow tuli oikein iloiselle tuulelle, hän
puhui kokistaan, joka oli kerrassaan helmi lajiaan, ja arvosteli
muitten linnojen ruokaa. Port'ien luona syötiin huonosti, mutta heillä
oli muuan erikoisuus, pienet sianlihapasteijat, ne olivat herkullisia.
Teschenillä oli kalasoppa tavallisesti hyvää. Egloff jutteli ruuista,
joita hän oli syönyt matkoillaan, täytetystä kalkkunasta, jota
oli tarjottu eräässä kreikkalaisessa perheessä, sisustana riisiä,
pähkinöitä, manteleita ja kuivia viikunoita. Mutta kun ateria oli
lopussa ja Egloff oli kylläinen, oli miellyttävä tunnelma heti
tiessään. Tila tuntui hänestä liian ahtaalta ja Bützowin lörpöttely ja
liian voimakas englantilainen parfyymi tuntui hänestä sietämättömältä.
"Lähtekäämme ulos", ehdotti hän. Ulkona tuli luutnantti von Klette
heitä vastaan vakavana ja juhlallisena: "Kaikki on lopussa", mumisi
hän. Seistiin äänettöminä, kunnes Bützow sanoi: "Hyvin surullista,
hyvin surullista, mutta siinä tapauksessa kai voimme lähteä, minä
vien teidät asemalle, Egloff." Mutta Egloff halusi nähdä vainajaa.
Dachausen makasi tuossa pienessä huoneessa, kalpeissa kasvoissa oli
jälleen rauhallinen, viaton ilmeensä, silmien luona viivat, jotka hänen
aina valmiin naurunsa ystävälliset juovat olivat painaneet; ne olivat
jälleen nuo kelpo kasvot, joihin ei vielä mikään kärsimys, mikään
onnettomuus ollut painanut leimaansa.
Egloff katseli häntä tuntein, joihin sääli ja halveksunta olivat
omituisesti sekaantuneet. Hänestä näytti miltei vastenmieliseltä, että
hän makasi siinä niin ankarana ja kalpeana, mies parkaa ei voinut edes
kuolleenakaan ottaa vakavasti. Egloff kääntyi pois, sanoi herroille
hyvästi puristaen kylmästi heidän käsiään ja meni ulos, noustakseen
Bützowin autoon.
Sitten seurasi matka, jonka kuluessa kaikki eletty taas unentapaisesti
toistui; Egloffin oli mahdoton ajatella sitä, mitä olisi tulossa;
mennyt oli yhä hänen silmissään ja kaiken keskuksena yhä uudelleen ja
uudelleen Dachausen, Dachausen tärkeänä ja rehentelevänä ryhtyessään
kaksintaisteluun, Dachausen avuttomana kaatuen maahan, Dachausen maaten
kalpeana ja äänettömänä vuoteessa. Ja Egloffin mielen täytti raivo,
miten yksinkertainen ja selvä olisi ratkaisu ollutkaan, jos hän,
Egloff, olisi kaatunut. Niin, hän tiesi sen nyt, hän oli ollut aivan
vakuutettu siitä, ja nyt tuli tuo ihminen ja sekoitti kaiken. Maata
tuolla pienessä, valkeassa huoneessa kuin Dachausen, mikä rauha se
olisi ollutkaan!
Niin, mikä rauha. Egloff ojentelihe sohvallaan. Etäämpää salista
kaikuivat harmoonion sävelet. Egloff mietti, tänään oli lauvantai, ja
silloin oli heillä tapana pitää iltahartaus väelle. Hän nousi ja lähti
huoneestaan.
Neiti Dussa istui harmoonion ääressä, paroonitar hänen vieressään,
raamattu polvillaan, ovella seisoivat palvelijat ja kokki. Egloff
istuutui salin toiseen päähän tuolille, jossa hän jo lapsena oli
istunut näiden hartaushetkien aikana, silloin olivat hänen silmänsä
unisina painuneet kiinni ja kynttiläin liekit olivat muuntuneet
kimpuiksi pieniä, kultaisia salamia.
Alettiin laulaa "Hädässän huudan Herraa". Voimakkaat, hiukan käheät
äänet kaiuttivat sävelmän juhlallista intomieltä saliin, sekoittaen
hartauteen juhla-illan unisuutta. Niinkuin ennen lapsena tuntuivat
Egloffista nämä säveleet suurilta, rauhallisilta aalloilta, jotka
kantoivat ja tuudittivat häntä, ja hänen hermojensa sairaalloinen
jännitys laukesi. Virren jälkeen luki paroonitar toisen psalmin
valittavalla, varoittavalla tavallaan, välillä vain hänen äänensä alkoi
vavista ja uhkasi pettää. Lopun muodosti yhteinen rukous, tasainen
mumina, joka ennen oli pikku Dietzistä tuntunut itse pyhyydeltä. Egloff
nousi hiljaa ja meni huoneeseensa. Tämä oli tehnyt hänelle hyvää,
hän oli rauhoittunut. Hän söi hiukan, joi lasin viiniä ja istuutui
suureen nojatuoliinsa. Miellyttävä tunne niinkuin huomatessamme, että
kalvava tuska, joka on meitä kiusannut, äkkiä helpottaa, täytti hänet
havaitessaan, ettei hänen enää tarvinnut ajatella Dachausenia. Hän
sulki silmänsä ja lienee nukahtanut hiukan, sillä hän näki pienen
unen. Fastrade tuli metsästysmajaan puettuna siniseen ratsastuspukuun,
kasvot pyöreinä ja ruusuisina, hiukset luonnottomasti kullanvärisinä,
ja hänen mukanaan tuli huoneeseen runsaasti auringonpaistetta,
auringonpaistetta niin heleää, ettei hän ollut nähnyt sellaista kuin
lapsena, kun pikku Dietz aamulla makasi vuoteessaan ja hoitajatar avasi
ikkunanluukut, päästäen auringonvaloa sisään. Ilon tunne oli liian
voimakas, hän heräsi. Hän istui siinä hiljaa, pidättääkseen unennäköä,
kunnes todellisuus leppymättömästi tuhosi kaiken. Silloin valtasi
hänet yksinäisyyden tunne niin voimakas, ettei hän sellaista vielä
koskaan ollut tuntenut. Hän oli aina kaivannut ihmisiä, mutta hän ei
milloinkaan ollut osannut oikein lähestyä heitä, mutta nyt näyttivät
kaikki langat, jotka olivat häntä sitoneet muihin, katkenneen, ja se
ainoa, jonka läsnäollessa hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään
yksinäiseksi, oli hänestä äärettömän kaukana. Ihmeellistä oli, että
hänen loppuun saakka piti kulkea tuon Dietz Egloffin seurassa. Ehkä
se oli taikauskoisuutta, mutta maailmahan oli niin suuri, ehkäpä
hän saattoi jälleen ilmestyä jossain muualla, etäällä täältä,
toisena, uutena henkilönä. Dietz Egloffin elämä oli tosin pilalle
ja hukkaan mennyt, mutta elämä ilman Dietz Egloffia oli vailla
kaikkea mielenkiintoa. Niinpä laskeutui yksinäisyys hänen ylitseen
miltei ruumiillistuneena, kylmänä ja kovana, kuristi häntä kuin
rautahaarniska. Peilipöydällä oleva pieni kello löi yksitoista ohuin,
kirkkain lyönnein, jotka muistuttivat lapsenääntä.
Egloff soitti Klausta, käski hänen satuloida Alin ja meni sitten
pukuhuoneeseensa vaihtamaan ylleen ratsastuspuvun. Kun hän oli valmis
ja aikoi juuri mennä ulos, pysähtyi hän hetkiseksi kirjoituspöytänsä
eteen; siinä oli tukku kirjeitä, ylimpänä suuri kirje Mehrensteiniltä.
Inholla työnsi hän ne syrjään, niitä ei hän avaisi.
Ali oli virmempi kuin milloinkaan, ja kun Egloff antoi sen juosta,
lähti se täyttä nelistä pitkin maantietä. Jälleen kiitivät he ohi
niittyjen, joiden yllä sumu leijaili, jälleen lauloi satakieli
lepikössä ja harmonikansävelet kaikuivat yössä, mutta nyt ei se päässyt
häntä lähelle, se kulki ohi kuin elämä, jota katselemme rautatievaunun
ikkunasta matkasta väsynein silmin. Mutta Ali oli niin rajulla päällä,
että Egloffin täytyi olla varuillansa, ja hevosen hillitseminen antoi
hänelle hiukan ajankulua. Näin kiitivät he pitkin Padurenin koivukujaa,
ja puiston aidan luona he pysähtyivät. Pimeänä ja äänettömänä seisoi
vanha talo suljettuine ikkunanluukkuineen suurten kastanjain keskellä,
jotka olivat kaikki täydessä kukassaan, ja puistonveräjällä oleva
kalpea ratsastaja tuijotti kauan pimeässä sitä kohden. Mutta Ali
oli levoton eikä lopulta enää antanut hillitä itseään. "Eteenpäin",
kuiskasi Egloff, ja hurjaa vauhtia kävi matka nyt yli maantien metsää
kohti. Metsässä oli pimeätä ja niin hiljaista, että hevosen kavioiden
kapse kaikui kuin autiossa holvissa. Metsästysmajan edustalla Ali
itsestään pysähtyi. Egloff astui satulasta ja talutti hevosen, joka
oli ylt'yleensä vaahdossa, syrjään suuren kuusen alle. "Hyvin juostu,
kunnon ukkoseni", puheli hän sille lempeästi, irroitti siltä satulavyön
ja riimun, peitti vasemmalla kädellään hellävaroen sen silmän, veti
oikealla kädellään esille revolverinsa, painoi sen Alin korvaa vastaan
ja laukasi. Väristys kulki läpi eläimen ruumiin, sitten se lyhistyi
maahan, nytkähteli jonkun hetken ja makasi sitten liikkumattomana.
Egloff kumartui sitä kohden, silitti kädellään sen harjaa ja mutisi
puoliääneen: "Kas niin, ukkoseni, muuta ei siinä ole, hiukan ojentaa
itseään ja sitten on kaikki lopussa, muuta ei siinä ole." Hän nousi
jälleen ja astui hitain askelin majalle. Ovella hän pysähtyi hetkiseksi
ja katseli yöhön. Mustien kuusenlatvojen välitse kiiluivat tähdet,
pienen metsäniityn peitti sumu ja yölintu lensi äänettömästi läheltä
maata valkean sumuharson lävitse. Egloff avasi majan oven ja veti sen
jälkeensä jälleen kiinni. — —
Varhain aamulla herätti Fastraden hänen palvelijattarensa. Sirowin
metsänvartija oli täällä, ilmoitti hän, hän halusi puhua armollisen
neidin kanssa, nuorelle herralle oli tapahtunut jotain, ehkä halusi
armollinen neiti lähteä mukaan, metsänvartijan hevonen odotti. "Hyvä,
minä tulen", sanoi Fastrade, hän hypähti vuoteesta ja pukeutui
nopeasti. Hän ei tuntenut ylen suurta mielenliikutusta, viime päivät
olivat tuoneet mukanaan niin paljon kärsimyksiä, että jonkunlainen
tyyni valmius ottamaan vastaan tuskaa oli vallannut hänen sielunsa. Hän
ei ollut odottanutkaan muuta kuin että yhä tuskallisempaa oli tulossa.
Hän tapasi metsänvartija Gebhardin aivan järkytettynä. "Niin, nuorelle
herralle on tapahtunut pahaa", kertoi hän, "ylhäällä metsästysmajassa."
Hän oli ensimäiseksi rientänyt tänne. Myös tohtori Hansiusta oli
lähetetty noutamaan. Hevonen odotti alhaalla. "Siis menkäämme", sanoi
Fastrade. Enempää ei vanhukselta voinut saada tietää, eikä Fastrade
tahtonut kyselläkään, hänestä oli, kuin olisi hän jo tiennyt kaiken. He
nousivat pieniin ajoneuvoihin, vaieten ajoi Gebhard hevostaan ja hänen
pienistä silmistään valui taukoamatta kyyneleitä harmaalle parralle.
Metsästysmajan edustalle oli kerääntynyt väkeä, metsänvartijoita ja
talonpoikia, jotka tervehtivät Fastradea arasti ja surullisesti. Hän
astui alas ja meni majaan. Puisella lavitsalla makasi Egloff, he
olivat panneet satulapeitteen hänen päänsä alle, hänen takkinsa oli
avattu, hänen paidassaan oli pieni veritäplä niinkuin punainen sinetti,
kalpeiden kasvojen piirteet olivat ihmeen terävät ja säännölliset ja
niillä oli ylpeän sulkeutuneisuuden ilme.
"Hän on kuollut", pääsi valittaen Fastraden huulilta, hän polvistui
maahan ja silitti hänen kylmää kättään. Sitten istuutui hän penkille,
otti hänen päänsä syliinsä, kumartui lähelle häntä ja puhui hänelle
puoliääneen: "Ypö yksin, ypö yksin täytyi hänen kuolla, minä en ollut
läsnä, minähän jätin hänet, minä en auttanut häntä, niin hän yksinään
meni kuolemaan, ei kukaan ollut hänen luonaan, kun hän oli hädässä."
Ihmisiä tuli huoneeseen ja meni jälleen, Fastrade ei heitä huomannut,
hän oli aivan niinkuin hän olisi ollut kuolleen kanssa kahden. Vihdoin
kosketti joku häntä olkapäähän; tohtori Hansius se oli. "Meidän
täytyy viedä hänet kotiaan", sanoi hän. Fastrade katsoi häneen
suurin, kyyneleettömin silmin ja sanoi jälleen valittaen: "Hän kuoli
täällä yksinään, sillä minähän jätin hänet." Saapui miehiä, joilla
oli mukanaan paarit, niille nostettiin kuollut, Gebhard antoi hiljaa
määräyksiä ja hänet kannettiin ulos. "Saanko viedä Teidät vaunuissani?"
kysyi tohtori Hansius Fastradelta. "Jään hänen luokseen", vastasi
hän. Hän meni ulos, ja kun kantajat läksivät liikkeelle, astui hän
paarin vieressä, käsi kuolleen kädellä. Aamu oli ihmeellisen kirkas,
lehtokujan poppeleissa tirskuttivat rastaat niin äänekkäästi, kuin
olisi niillä tänään ollut joku erikoinen juhlapäivä. Lehtokujan päässä
seisoi linna häikäisevän valkoisena kirkkaassa aamuauringossa. Aivan
hiljaisena, lasketuin verhoin, lepäsi se vielä puutarhansa kirjavan
kukoistuksen keskellä, kun äänetön kulkue hitaasti lähestyi sitä.