Fastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli
ääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden
risahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella
visersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen
läpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki,
mihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä
näytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff
kevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki
vaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen,
pelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa
meidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän
nukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän
kuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain
ikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen.
Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja
tuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen
vaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen.
Fastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan
ja alkoi puhua. "Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun
täytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä."
"Hyvä, minä tulen", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen
tuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja
että tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi
saalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui
puutarhaan.
Lydia oli istahtanut penkille, pannut kätensä ristiin helmaansa, hiukan
eteenpäin kumartuneena tuijotti hän Fastradeen pelokkaan näköisenä, ja
hänen silmänsä loistivat niinkuin kosteat jalokivet. Fastrade pysähtyi
penkin eteen. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hiljaa. Lydia alkoi
itkeä: "Hyvä jumala, on tapahtunut niin paljon hirveätä", vastasi
hän, "mutta sehän on yhdentekevää, sen vuoksi en olisi tullut teidän
luoksenne, mutta hänelle ei saa tapahtua mitään. Mieheni varmaankin
tappaisi hänet, ja sitä on tahdo, vain sitä en! Ja te voitte pelastaa
hänet, teitä tottelee hän, teitä uskoo hän, ja tehän tunnette
täkäläisten herrojen hirveät lait. Minä, minä en voi tehdä mitään."
Fastrade oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hän nojasi toisella kädellään
penkin selustaan: "Teidän miehenne tahtoo surmata Dietz Egloffin,
miksi?" kysyi hän.
Lydia väänteli pieniä, huolellisesti hansikoituja käsiään ja katsoi
rukoillen Fastradeen: "Miten voin kertoa teille kaikki nuo hirveät
asiat", huusi hän, "varmaankin Fritz surmaa hänet. Matkustan äitini
luokse, vaununi seisovat tuolla portilla, Fritz — niin, Fritz on ajanut
minut kotoa, mutta mitä minusta. Teidän täytyy antaa hänelle anteeksi,
teidän täytyy pelastaa hänet, en tahdo hänen kuolevan minun tähteni.
Hyvä jumala, ymmärrätte kai!"
Fastrade oli ymmärtänyt; hän punastui, hänen silmänsä olivat aivan
avoimet, niistä ilmeni suuri tuska ja samalla jotain kovaa ja
väkivaltaista, penkin selustasta pitelevä käsi vapisi, mieluimmin
hän olisi lyönyt noita pieniä, kalpeita nukenkasvoja, jotka siinä
katselivat häneen. "Nyt olette vihainen", valitti Lydia, "ja minulle
saattekin olla vihainen, mutta hänet täytyy teidän pelastaa, enhän minä
voi mitään tehdä. Luulen, että jos minä kuolisin, silloin ei Fritzin
tarvitsisi surmata häntä. Minulla onkin pieni pullo oopiumia, mutta
minä en voi, minä en voi kuolla, minua niin hirveästi peloittaa."
Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan edestakaisin ja
voivotteli hiljaa itsekseen. Fastrade oli jälleen tullut levolliseksi,
hän katsoi Lydiaa samalla kertaa säälien ja inhoten, kuin pientä,
vikisevää eläintä; sitten istuutui hän hänen luokseen penkille, pani
kätensä Lydian levottomalle kädelle ja puhui hänelle kuin pienelle
lapselle. "Teidän ei tarvitse kuolla, sitä ei kukaan teiltä vaadi,
teidän täytyy nyt rauhoittua, minä en tässä voi auttaa, miehillä on
lakinsa, se täytyy kestää. Mutta eihän aina tarvitse pelätä juuri
pahinta, ja sittenhän kai hän auttaa teitä, suojelee teitä, hänhän on
tuhonnut elämänne, eikä siis voi jättää teitä." Fastraden ääni alkoi
vapista ja sitten kokonaan pettää.
"Luuletteko?" kysyi Lydia ja kalpeat kasvot alkoivat elostua ja huulten
ympärille kohosi miltei hymyn tapainen. Fastrade vetäisi kätensä Lydian
kädestä ja siirtyi kauemmaksi hänestä. Tässä liikkeessä ilmeni niin
voimakasta vastenmielisyyttä, että Lydia jälleen näytti pelästyneeltä
ja alkoi itkeä.
"Teidän täytyy nyt lähteä", sanoi Fastrade, "jos aiotte ennättää
junaan." Kuuliaisesti nousi Lydia paikaltaan. "Niin, minä lähden",
sanoi hän, "miten hyvä te olettekaan"; ja hän kumartui suutelemaan
Fastraden kättä; mutta Fastrade tempasi sen pois niin kiivaasti, että
Lydia hämillään jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: "Niin, hyvästi
sitten", sanoi hän hiljaa ja meni, kulki pienin sipsuttavin askelin
kukkalavojen ohi puiston portille päin.
Fastrade oli myös noussut penkiltä ja käveli muutamia askeleita, mutta
tulpaanilavan eteen pysähtyi hän, kädet hervottomina riippuen, kuin
olisi häneltä puuttunut rohkeutta liikahtaakaan. Aurinko nousi, kaste,
joka oli harmaana peittänyt ruohoja ja kukkia, alkoi säkenöidä. Linnan
tumman julkisivun ikkunat loistivat punaisina, kuin olisivat ruusut
alkaneet niiden takana kukkia, ja koko puutarhan yllä oli ruusuinen
hohde; se kohdistui myös tulpaanilavan luona olevaan valkeaan olentoon,
kalpeihin kasvoihin, riippuviin, vaaleihin palmikkoihin. Suurin,
kyyneleettömin silmin katseli Fastrade nousevaa aurinkoa, itkeä hän ei
voinut, mutta hän olisi tahtonut huutaa, päästää huudon kuin villi tai
lintu metsän hiljaisuudessa, kutsuen koko luonnon tuskansa todistajaksi.
Tämä päivä tuntui Fastradesta hyvin pitkältä, tämä Padurenin
kesäpäivä tavallisine pienine puuhineen, aterioineen, keltaisine
auringonpaisteineen, puheluineen täti Arabellan kanssa ja kävelyineen
puutarhassa, josta hän palasi kädet täynnä valkeita narsisseja,
järjestääkseen ne maljakkoihin. Fastrade oli kalpea ja levollinen,
tehty päätös karkoitti kaikki ajatukset ja tunteet taaemmaksi, missä ne
hiljaa väijyivät tilaisuutta päästä jälleen esille.
Illan tullen käski hän valjastamaan hevosensa ja ratsasti tallirengin
saattamana metsään. Se oli juuri ennen auringonlaskua; kaikkialla
ajettiin karjaa kotiin, paimenet lauloivat, mökkien piipuista kohosi
savu, näyttäen kullanpunaiselta ilta-auringon hohteessa. Miellyttävän
iloinen tunnelma painoi leimansa tähän illan viimeiseen hetkeen.
Fastrade hoputti hevostaan, hänen oli kiire päästä perille. Metsässä
ampumamajan edustalla astui hän satulasta, jätti hevosensa tallirengin
huostaan ja meni majaan. Avoimesta ikkunasta lankesi ilta-auringon
hohde pieneen huoneeseen ja kultasi sen ylt'yleensä. Viimeisten
säteiden valossa tanssivat hyttyset kuin vaalea pöly, majan edustalla
olevalle pienelle metsäniitylle olivat metsäkauriit jo saapuneet,
syöden polvenkorkuisessa, kullanpunaisessa ruohikossa. Oli niin
rauhallista, mutta Fastrade ei päästänyt tätä rauhaa eikä niitä
muistoja, jotka täällä asustivat, lähellensä. Hoikkana ja suorana
seisoi hän sinisessä ratsastuspuvussaan keskellä huonetta ja ajatteli
tehtäväänsä. Hän oli kutsunut Dietz Egloffin tänne sanoakseen hänelle,
että heidän täytyi erota, ja hän tahtoi, että Dietz myöskin ymmärtäisi,
miksi. Nyt kuuli hän ulkoa askeleita, ja heti sen jälkeen astui Egloff
sisään. "Hyvää iltaa", sanoi hän. "Hyvää iltaa", vastasi Fastrade ja
ojensi Dietzille kätensä, jota tämä kohteliaasti suuteli. Hän huomasi
heti, että Dietz oli hämillään, ja tämä liikutti häntä. Hän alkoi puhua
— nopeasti, pysähtymättä, ikäänkuin olisi hän pelännyt rohkeutensa
pettävän, jos hän epäröisi. "Pyysin sinua tulemaan tänne, en tahtonut
noin vain hiljaa lähteä luotasi, arvelin, ettei se soveltuisi meille
kumpaisellekaan, ennenkuin välimme olisi selvä — ja siksi tulin."
Keveä puna kohosi Egloffin kasvoille, hän kääntyi poispäin, otti tuolin
ja asetti sen Fastraden eteen. Kun tämä oli istuutunut, istahti hänkin
puupenkille. Hän ei katsonut Fastradeen, vaan alas ratsupiiskaansa,
jolla hän leikitteli. "Sehän oli hyvin ja oikein menetelty", sanoi hän,
"ja niinhän oli käyväkin, muuta en osannut odottaakaan. Tiesinkin, että
näin tulisi käymään. Häväistysjuttu älköön lähestykö Fastrade Warthea,
niin että kaikkihan on niinkuin olla pitää. Tässä eivät mitkään typerät
muistot ole paikallaan. Kun ajattelen, miten seisoit tuossa ovella
ja puhuit auttamisesta ja tukemisesta, niin sehän ei lainkaan kuulu
asiaan."
"Se kuuluu asiaan", huusi Fastrade intohimoisesti, "jos olisit sairas,
tai köyhä, tai kaikkien hylkäämä, silloin pysyisin rinnallasi, se olisi
ainoa paikka maailmassa, joka kuuluisi minulle, mutta minulla täytyisi
olla sen omistusoikeus, sinun täytyisi kuulua minulle. Mutta nyt et
enää ole minun."
Egloff katsahti ylös, hänen silmänsä näyttivät synkiltä ja vihaisilta:
"Kuulunko Lydia Dachausenille?" kysyi hän.
"Hän oli tänä aamuna luonani", jatkoi Fastrade, "hän tietää
sinun olevan vaarassa ja luuli minun voivan tehdä jotain sinun
pelastamiseksesi. Niin menettelee vain nainen, jolla on oikeus sinuun."
Egloff kohautti hiukan olkapäitään: "En ole niin antelias jakelemaan
omistusoikeuksia itseeni; tämä pikku rouva, joka riippuu kiinni
minussa, on seikkailu, sattuma, synti — mitä kaikkea muuta tahansa,
mutta ei kohtaloni. Lydia Dachausen ei tule kysymykseen. Ettet sitä
ymmärrä, ettet voi asiaa sivuuttaa!"
Fastrade pudisti päätään: "En, sitä en voi koskaan ymmärtää, että
nainen, joka sinun tähtesi tärvelee koko elämänsä, ei tulisi
kysymykseen, sen ohitse en voi päästä, se tuntuisi siltä kuin tallaisin
elävää ruumista."
Aurinko oli laskenut ja pikku majassa hämärsi. Niityltä ja suurista
kuusista huokui viileyttä sisään; lepakko oli eksynyt huoneeseen
ja lenteli matalan katon alla taukoamatta ympäri, silloin tällöin
hipaisten siivillään seiniä. Egloff oli hetkisen ollut vaiti, nyt alkoi
hän jälleen puhua, ja hänen äänensä kaikui hillityltä ja matalalta,
kuin olisi hänen täytynyt pakoittaa se rauhalliseksi: "Niin on teillä
aina ollut tapana täällä linnoissa, jalomielisyys, sääli, ylpeys,
kunnia, kaikkea sellaista olette te sisällyttäneet rakkauteen, asioita,
joilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, joihin se päinvastoin
tukahtuu. Lydia ei niistä mitään tiedä, hän syrjäyttää kaikki."
"Lydia raukan ainoa oikeus on oikeus sinuun", vastasi Fastrade hiukan
juhlallisesti, "ja jos enää voin mitään toivoa ja mistään iloita, niin
toivon sitä, että suojelet häntä etkä häntä jätä."
"Oh, tuon tunnen", keskeytti Egloff hänet kiivaasti, "aina olet
tahtonut hyveelläsi kirkastaa minua, jotta rakkautesi voisi puolustaa
kohdistumistaan tällaiseen. Mutta pelkäänpä, että se ei voi
puolustautua."
"Ah, jättäkäämme se", sanoi Fastrade väsyneesti, "se ei ole voinut
auttaa ketään, se ei enää tule kysymykseen."
Hiljaa ja kuin itsekseen mutisi Egloff: "Ei tule kysymykseen — no,
se olisi ollut ainoa, mikä tässä kirotussa maailmassa vielä olisi
tullut kysymykseen." Oli tullut niin pimeä, etteivät he enää voineet
selvästi nähdä toisiansa. Heidän yläpuolellaan kuului yhä vielä pienten
siipien taukoamaton suhina, mutta äkkiä löysi lepakko pääsyn avoimesta
ikkunasta, se päästi kimeän äänen ja lensi metsän pimentoon.
"Minun täytyy nyt mennä", sanoi Fastrade, "jää hyvästi, Dietz." Hän
ojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade
kääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa
olivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas
putoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen
sormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.
Kotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli
ollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän:
niinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla
kaikkiin muihin linnoihin.
Fastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat
vierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä
ovelle. "Hyvää iltaa", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. "Hyvää iltaa,
lapseni", vastasi parooni juhlallisesti, "istu." Fastrade istuutui,
pani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja
odotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti
päätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui
ilmeisesti ponnistellen: "Port oli täällä, hän on puhunut tätisi
kanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi
asioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti." Hän pysähtyi ja katsoi
odottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä
edelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: "Olen juuri
purkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa." Jälleen katsahtivat
molemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin
huomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. "Vai niin", sanoi hän, ja
puhuminen kävi hänelle helpommaksi, "no niin, en ole tyttäreltäni muuta
odottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan
olisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina
epämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa.
Jos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt
paljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on
toimitettu." Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin
hänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta
seisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti
sulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. "No, ja
sinä kyllä pian tämän unohdat", jatkoi parooni iloisesti, "sinulla on
kotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti
yhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään,
hätäkö meillä." Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse
ja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle,
mutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle
kipeää. "Emmekö lue?" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin.
"Hyvä", sanoi parooni, "minulla ei ole mitään sitä vastaan." "Lukekaa,
lukekaa", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät;
"tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys."