Paroonitar Port oli antanut tuoda käsityökehyksensä ulos verannalle;
siellä istui hän villin viiniköynnöksen varjossa ja ompeli. Hän
neuloi nuorta koiraa, joka tavoittelee ampiaista, kirkkaansinistä
taustaa vastaan. Myös Gertrud oli asettunut tänne lepotuoliin ja
katseli joutilaana ympäristöä. Mutta Sylvia luki itsekseen jotain
englantilaista romaania. Parooni Port tuli verannalle ratsastuspuvussa,
sillä hän oli lähdössä tavalliselle iltaratsastukselleen. "Te
istutte täällä aika mukavasti", sanoi hän, "tulin vain sanomaan,
että ratsastan Padureniin ja tulen ehkä myöhemmin kotiin." "Tee se",
vastasi paroonitar, "käy katsomaan Padurenilaisparkoja." "Parkoja, mitä
joutavia", vastasi parooni, "minusta Warthe viime aikoina on ollut
sangen hyvällä tuulella. No, ja Fastrade toipuu myös vähitellen, kertoi
täti. Järkevä warthelainen veri. Hyvä on, että ikävimmätkin asiat
menevät menojaan." Hän seisoi vielä hetkisen siinä ja katseli alas
puutarhaan, "mainio ilma, mainio ilma", mumisi hän, "jos tätä jatkuu,
saamme heinää makeata kuin sokeri. No, siis näkemiin", ja hän meni.
Sylvia, joka isänsä puhuessa oli rauhallisesti jatkanut lukemistaan,
laski nyt kirjan kädestään. "Sinähän itket", sanoi Gertrud. Sylvia
hymyili, silmät täynnä kyyneleitä. "Niin", vastasi hän, "pikku Mary,
joka rakastaa lordia, kuolee sydän murtuneena, se on niin liikuttavaa."
Gertrud nojasi tyytyväisenä jälleen tuoliinsa. "Sellaista tapahtuu,
varmasti", sanoi hän, "ja on lohduttavaa, että sellaista kaunista,
tulista todella on maailmassa olemassa, vaikkei sitä meille satukaan.
Mutta Egloff raukassa ja Fastradessa, ja Lydiassa ja Dachausenissa se
jo oli meitä sangen lähellä."
Paroonitar nosti päätään ja katsoi tyytymättömästi tyttäreensä
silmälasiensa ylitse. "Miten taas puhutkaan", sanoi hän, "kiitä
luojaasi, että saat elää täällä rauhallisesti ja onnellisesti ja että
olemme säästyneet sinun tyhmiltä tulisuuksiltasi."
Gertrud hymyili voittajan ylemmyydellä. "Enhän sano mitään", vastasi
hän, "mutta saanhan kai iloita edes siitä, että tuolla ulkopuolella
on elämää, jossa sattuu mielenkiintoisempaa kuin että heinät saadaan
onnellisesti latoon." Paroonitar kohautti olkapäitään ja etsi
villakorista sopivaa lankaa. "Ulkona, ulkona", murisi hän, "olethan
ollut ulkona ja Fastrade myöskin, ja mitä se auttoi? Tehän tulette
kuitenkin takaisin, ettehän voi siellä tulla toimeen." "Ehkemme",
vastasi Gertrud ärtyneenä, "mutta saanhan edes iloita siitä, että on
ihmisiä, jotka voivat."
Sillä välin ratsasti parooni Port vanhalla tammallaan verkalleen
peltojensa halki. Päivä oli ollut hyvin kuuma; ilta-auringon
valaisemana leijaili pöly maantien yllä kuin punertava usva, vilja
oli jo tähkällä, täydessä kukoistuksessaan olevat niityt hohtivat
kauniin kuparisilta. Työstä palaavat miehet tervehtivät paroonia,
ja hän nyökäytti hyväntahtoisesti, virkahtaen mille mitäkin: "Kuuma
päivä tänään, eikös ollutkin?" Ja vielä heidän ohi mentyäänkin oli
hänen kasvoillaan ystävällinen hymy. Hän tarkasteli iltaisilla
ratsastusmatkoillaan mielellään paitsi omiaan myös naapurien peltoja.
Niinpä hän nytkin kääntyi Barnewitziin menevälle tielle. Mennessään
talon ohi näki hän paroonitar Dachausenin ja Adinen surupuvuissaan
seisovan portailla ja katselevan navettaan päin, johon juuri ajettiin
karjaa, pitkä rivi kauniita, mustan ja valkean kirjavia eläimiä,
jotka hitaasti kulkivat ohitse ja levittivät ympärilleen kylläisyyden
ja verkkaisuuden tunnelmaa. Parooni tervehti ja naiset viittasivat
vastaukseksi. Barnewitzistä kääntyi hän Sirowiin päin. Pellot olivat
sielläkin lupaavat. Puutarhan aidan lävitse näki hän molempien
naisten liehuvine suruharsoineen kävelevän edestakaisin pienessä
kävelyhallissa. Se oli hänelle tuttua, sitä hän oli monesti nähnyt
ohi ratsastaessaan, tänään herätti vain hänen huomiotansa se, että
paroonitar oli antanut neiti von Dussalle käsipuolensa ja näytti
kävelevän hitaasti.
Auringonlaskun aikaan saapui hän Padureniin. "Herrasväki on alhaalla
puistossa", ilmoitti palvelija. "Tiedän, tiedän", sanoi parooni
ja läksi alas pikku järvelle. Sieltä löysi hän parooni Warthen
pyörätuolistaan, paroonitar Arabellan ja Fastraden. He istuivat hiljaa
ja odottelivat sorsien tuloa. "Joko ne tulevat?" kysyi parooni Port.
"Ne tulevat", vastasi parooni Warthe ja nauroi, "kuuman päivän jälkeen
on niillä kiire." "Niinpä niin", sanoi parooni Port ja istuutui
vanhan ystävänsä viereen: "Mainio ilma, jos tätä jatkuu, saamme pian
kiirettä", ja hän kertoi Witzowin pelloista ja Barnewitzin ja Sirowin
pelloista ja he keskustelivat aikaisemmista sadoista. Kun parvi sorsia
tuli lentäen ja laskeutui kohisten kaislikkoon, pysähtyi vanhojen
herrojen keskustelu ja he nauroivat.
"Eikö mitään uutta näiltä seuduilta?" kysyi parooni Warthe. "Ei
mitään", vastasi parooni Port, "täällä on jumalan kiitos kaikki
jälleen rauhallista." "Se on hyvä", sanoi parooni Warthe opettava sävy
äänessään, "onhan sitä elämässä saanut kokea levottomuuttakin, onhan
sitä jokaisella ollut puuhansa ja toimintapiirinsä, nyt kaipaa tyynen
sopukan rauhaa." "Siinä olet aivan oikeassa, veli", vahvisti parooni
Port.
Fastrade istui äänettömänä ja katseli ulos järvelle. Vanhusten
tyytyväisesti haastelevat äänet kaikuivat hänen korviinsa kuin jokin,
jolta hän koetti suojella itseään. Kaikki oli jälleen rauhallista. Eikö
tämä rauha ollut uhkaavaa ja vihamielistä? Hän oli peloissaan tuskansa
takia, joka nyt oli hänen pyhin elämyksensä. Rauhoittuisiko sekin tässä
tyynessä sopukassa, muuttuisiko uniseksi, katoaisi?
Hämärä tummeni, sorsia ei enää tullut, järvellä kävi hiljaiseksi,
vain joskus kahisi lintu kaislikossa, sorsa äänteli unissaan ja
sammakko läiskähteli rannan matalassa vedessä. — Fastradesta tuntui
hyvältä hiljaa itkeä pimeässä, kuunnella sydämensä lyöntejä ja
verensä kuumeista kiertoa, hän tunsi silloin ihmeellisesti yhtyvänsä
siihen salaiseen nyyhkytykseen, hyväilyyn ja huokailuun, koko siihen
salaperäiseen elämään, joka sykki kesäkuun hämärässä. — "Tulee pimeä",
sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin. Puutarhan veräjällä käski
parooni pysähtymään. "Katsohan, Port", sanoi hän, "tuolla teillä on jo
sytytetty tuli".
"Niin", vastasi parooni Port, "ja Sirowissa myös. Ja tuolla etäällä
ovat Barnewitzin valot."
Kultaiset valopilkut tuikkivat rauhallisesti yli tasangon, jonka
vainioiden, rehevien niittyjen ja hiljaisten teiden ylle kesäyö
laskeutui kuiskailevana.
"Mutta viileätä on sentään iltasin", huomautti parooni Port. "Niin,
viileätä", vahvisti parooni Warthe, "lasi minun punaviiniäni tekee
nyt hyvää, tunnethan sen." "Sen tunnen hyvin", sanoi parooni Port
myhäillen, ja molemmat vanhat herrat nauroivat hyvillään ajatellessaan
mainiota Padurenin punaviiniä. —