Parooni Port ja Gertrud olivat iltavierailulla Padurenissa. Hitaasti
asteli parooni Port parooni Warthen rullatuolin vieressä ja herrat
keskustelivat piirikunnan vaaleista. Fastrade ja Gertrud seurasivat
heitä. He lähtivät alhaalla puistossa olevalle pikku järvelle, sillä
parooni Warthen tapana oli, milloin sää salli, istua auringonlaskun
aikaan pikku järven rannalla katselemassa miten villisorsat lennosta
laskeutuivat sen pinnalle. Gertrud valitteli heikkoa terveyttään:
"Kevät on minulle liian voimakas, se kiihoittaa minua ja tekee minut
jälleen väsyneeksi, ja muistot käyvät tähän aikaan niin selkeiksi ja
voimakkaiksi, minä odotan kesän tuloa; silloin käyn keskipäivällä
pitkäkseni kanervikkoon, siinä on hiljaista ja kuumaa."
Suojaiseen paikkaan järvenrannalle oli asetettu tuoleja, ja siihen
käytiin istumaan. Ilta oli tyyni. Liikkumattomina seisoivat korte-
ja kaislasaaret tummassa vedessä ja ilta-aurinko kultasi niiden
latvoja; liikkumattomina seisoivat suuret puut järven rannalla,
siellä täällä heloitti jo kastanja valkeassa juhlapuvussaan keskellä
vihreään verhottuja koivuja. Rastaat lauloivat iltasäveleitään,
kalat polskahtelivat vedessä, ja ruohikossa alotteli jo kurnutustaan
sammakko, joka ei malttanut odottaa auringonlaskua. Vanhat herrat
juttelivat juurikasveista, Gertrud oli jälleen muistojensa vallassa.
Hän kertoi eräästä dresdeniläisestä nuoresta miehestä, jonka koko
olemus oli tuskaisessa vireessä, jos niin voi sanoa, ja joka etsi
vaimoa, joka tämäkään ei tuottaisi hänelle iloa vaan tuskaa, mutta
lempeätä ja kirkastettua, jos niin voi sanoa, lohdullista. Fastrade
ei kuunnellut, hän oli levoton. Tämä vierailu esti häntä tapaamasta
Dietziä metsässä, ja hän tiesi Dietzin odottavan häntä siellä, hän
tiesi, että Dietz häntä tänään erityisesti tarvitsi. Tuon Sirowin illan
jälkeen eivät he olleet kohdanneet toisiansa, ja hän näki yhä uudelleen
edessään Dietzin kasvot leimuavine silmineen ja kiihtymystä ja tuskaa
kuvastavine ilmeineen. Hän olisi tahtonut olla Dietzin luona, saattaa
järjestykseen hänen rauhattoman mielensä; "järjestyshaluisen naisen
intohimoksi" oli Dietz nimittänyt hänen rakkauttaan, niin, sitä hän
tahtoi ja hän luuli myös voivansa sen. Suhisevin siivin laskeutuivat
nyt ensimäiset sorsat järven ruohistoon. Molemmat vanhat herrat
katsoivat toisiinsa hymyillen, ja parooni Port selitti, että ennen
vanhaan oli ollut enemmän sorsia ja ettei hän tiennyt, mistä se johtui.
"Niin, se on ihmeellistä", sanoi parooni Warthe ja sitten istuivat he
taas hiljaa ja odottelivat uusia sorsia.
Gertrud jatkoi ohuella, valittavalla äänellään: "Ja kuitenkaan, ilman
näitä muistoja en voisi elää. Iltaisin, kun istun salissa ja katselen
avoimesta ovesta, miten puutarhassa alkaa hämärtää, valtaavat muistot
mieleni niin voimakkaasti, että unohdan kokonaan missä olen, ja kun
palvelija tulee tuomaan lamppua ja isä kutsuu lukemaan Treitschkeä,
silloin tuntuu minusta, kuin äkkiä vajoaisin hiljaiseen, synkkään
syvyyteen."
Aurinko oli laskenut. Se oli sekoittanut hieman punaa veden
metallin-tummaan väriin. Oli saapunut toukokuun illan kirkas, väritön
hämärä. "Sinä et kai useasti näe Dietz Egloffia, vai miten?" kysyi
parooni Port.
"Niin", vastasi parooni Warthe, "silloin tällöin pistäytyy hän
täällä ja me tapaamme teepöydässä, mutta hän kuuluu noihin nuoriin,
jotka eivät osaa keskustella vanhojen kanssa." Fastrade kuuli tämän,
punastui, kumartui eteenpäin ja sanoi: "Ehkäpä hän paremmin osaisi,
jos häntä enemmän rohkaistaisiin." Parooni Warthe teki kädellään
torjuvan liikkeen. "Minä olen kohtelias kaikille vierailleni", sanoi
hän, "mutta näiden täytyy itsensä ansaita ystävyyteni ja arvonantoni.
Sinullahan, tyttäreni, kyllä tavallaan on oikeus puolustaa häntä. Olet
mennyt kihloihin hänen kanssaan ja niinpä on hänen puolustamisensa niin
sanoakseni sinun kutsumuksesi."
Parooni Port nauroi ääneen, sillä hänen mielestään oli hänen vanha
ystävänsä sanonut hyvän sukkeluuden. Oli tullut jo niin pimeä,
että sorsat laskeutuessaan veteen näyttivät suurilta varjoilta, ja
sammakot alkoivat iltalaulunsa. Gertrud jatkoi unelmoiden muistojensa
kertomista: "Sylvialla on myös muistonsa, ja hän sanoo olevansa
onnellinen. Hänellä on lapsenmuistonsa, hän muistaa, miltä ensimäinen
laahustallinen musliinipuku näytti, mutta minua eivät sellaiset muistot
enää tyydyttäisi."
"Eikö Sylvia ole milloinkaan ollut rakastunut?" kysyi Fastrade hiljaa.
"Vanhin Tescheneistä hakkaili häntä jonkun aikaa" vastasi Gertrud, "ja
hänkin kenties kuvitteli rakastavansa tätä, mutta asia jäi sikseen.
Teschenhän onkin niin hirveän ruma."
"Alkaa olla kosteata", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin päin.
Laskeutuva kaste rapisi lehdistössä, voimakas, viileä tuoksu nousi
nurmesta. Parooni Port asteli jälleen parooni Warthen pyörätuolin
vieressä ja vanhojen herrojen äänet kuuluivat rauhallisina ja selkeinä
illan hiljaisuudessa. He puhuivat kasteesta. "Ilman tätä runsasta
kastetta", sanoi parooni Port, "olisi toukokuu miltei liian kuiva."
"Niin sanoo Ruhkekin", sanoi parooni Warthe, "mutta niityt ovat
lupaavat." Molemmat tytöt seurasivat äänettöminä.
Sillä välin käveli Dietz Egloff metsänreunassa edestakaisin, iski
kepillään lehtiä pois alhaalla riippuvista oksista ja hakkasi poikki
tienvarrella kasvavat leiniköt. Hän oli raivoissaan siitä, ettei
Fastradea kuulunut. Aurinko laski jo, ja Fastrade viipyi yhä. Mutta
niinhän oli aina, hän puhui auttamisesta ja tukemisesta, ja nyt,
jolloin hän olisi tarvinnut apua ja tukea yhtä välttämättömästi kuin
jokapäiväistä leipää, nyt ei hän tullut. Metsässä pimeni, taivaalla
näkyi jo tähti siellä täällä. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä
kotiin.
Kotona sulkeutui hän huoneeseensa, hän ei tahtonut nähdä ketään. Hän
istuutui kirjoituspöydän ääreen mielessään tunne, että hänen oli
laskettava tai kirjoitettava epämieluisia kirjeitä. Hän ei kuitenkaan
ryhtynyt mihinkään, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja heittäytyi
vihansa valtaan. Nämä viime päivät eivät juuri olleet omiansa
herättämään hänessä erikoista elämänhalua. Pelkkiä vastenmielisiä
asioita. Ja sitä kai sentään mentiin kihloihin siksi, että tämmöisinä
aikoina olisi joku, joka toisi elämään jotain kaunista ja puhdasta.
Ja juuri nyt täytyi hänen jäädä tulematta. Padureniin ei hän tahtonut
mennä, hänellä ei ollut halua joutua parooni Warthen "paheksumus"
katseiden esineeksi. Tällaista hän hautoi mielessään, kunnes talossa
kävi hiljaiseksi ja kello löi yksitoista. Silloin hän soitti ja käski
Klausin satuloida Alin, hänen mustan ratsunsa. Klaus ei osoittanut
mitään kummastelua, talossa olivat kaikki tottuneet herran öisiin
ajoihin ja ratsastusmatkoihin.
Kun Egloff istui satulassa, oli hänen parempi olla. Ali alkoi iloisesti
hyppiä, Egloff silitti sen kiiltävää kaulaa. Siinä oli vielä toveri,
joka aina kaikesta huolimatta oli hyvällä tuulella. Monet seikkailut
olivat he yhdessä kokeneet, niin, Ali oli ainoa seuralainen, joka ei
milloinkaan ollut suututtanut häntä. "No, eteenpäin poikaseni", huusi
Egloff, ja ori alkoi ravata.
Niityt, joiden ohi he kulkivat, henkivät tuoksua ja viileyttä,
laitumella oli hevosia, suuria, tummia olentoja, jotka näyttivät
kahlaavan valkeissa, kosteiden apilain yllä leijailevissa
sumuvyöhykkeissä. Ali tervehti niitä äänekkäällä hirnunnalla. Eräässä
koivumetsikössä pudistivat oksat heidän päälleen kastetta suihkun
tavoin, jossain lepikössä lauloi satakieli, kaiuttaen liverryksiään
virkeästi hiljaiseen luontoon. Sitten kulki matka ohi pienten
kyläpuutarhojen, joista levisi makea kakkivien herneiden tuoksu.
Mökkien kynnyksellä istuskeli poikia soittaen harmonikkaa, uni ei
maistunut heille valoisina öinä. Äkkiä Ali pysähtyi, oltiin krouvin
edustalla. Egloffia nauratti. "Vanha viekottelija", sanoi hän, "no,
no, viettäkäämme muistojamme." Ja hän astui maahan. Tumma Lene tuli
ulos ovesta, hän nauroi Egloffille leveätä nauruaan: "Herra parooni on
jälleen matkalla", tuumi hän.
"Niin, Lene", vastasi Egloff, "otappas Ali, se tahtoo taas viivähtää
sinun luonasi. Kuka voisi nukkua tällaisina öinä, ei kai sinunkaan
veresi ole levollinen?" Lene kohotti käsivarsiaan ja venyttelihe:
"On se mukava yö", tuumi hän, sitten tarttui hän hevosen suitsiin,
taluttaakseen sen vajaan.
Egloff astui hitaasti maantietä pitkin Barnewitziä kohden. Hän tahtoi
katsoa puutarhan aidan luota, istuiko Lydia tosiaan penkillä ja odotti,
ja sitten, yhdentekevää, kotia hän ei voinut mennä ja jotakin täytyi
tällaisena yönä tehdä. Puutarhan aidan pienen takaveräjän huomasi hän
olevan avoinna niinkuin viime vuonnakin. Hän astui sisään ja kulki
pitkin tuttuja teitä. Tuossa oli pieni suihkukaivo hiekkakivialtaineen
ja ohuine suihkuineen, leikatut puksipensaikot voimakkaine, kirpeine
tuoksuineen; aina, milloin hän tunsi puksipuiden tuoksua, täytyi
hänen ajatella Lydiaa. Hän kääntyi suurelle lehtokujalle, ja oikein,
tuolla penkillä, seljapuun alla hän istui. Kun Egloff astui hänen
eteensä, hypähti hän ylös, lennähti hänen kaulaansa, syleili häntä
niinkuin lapset koko käsivarrellaan, riippui hänen rinnallaan kevyenä
ja vavisten: "Siinähän olet", kuiskasi hän, huokaisten syvään
helpotuksesta, "jo portilta saakka kuulin tulosi, jo lähtiessämme
puutarhaan tiesin, että tulisit. Sanoin Amalielle: 'tänään tapahtuu
jotain, koko puutarha on kuumeessa'."
Egloff piti pientä olentoa rintaansa vasten kohollaan ja kantoi hänet
penkille, jonka yli seljapuu levitteli kukkiaan kuin valkea, tuoksuva
verho. Puutarhassa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi pienen
suihkukaivon solinan ikäänkuin kuiskailevan, innokkaasti kertovan äänen.
"Mitä tapahtuukin", sanoi Lydia, kun Egloff sanoi hänelle hyvästi,
"minä istun täällä ja odotan." Egloff meni takaisin samaa tietä,
jota oli tullutkin, hän kulki hitaasti ja koetti säilyttää sitä
unelmanomaista tunnetta, jonka vallassa hän koko ajan oli ollut. "Kunpa
en vain täydelleen heräisi", ajatteli hän, "heräämistä on vältettävä."
Kun hän kääntyi puksipuiden reunustamalle tielle, tuli Dachausen
nopein askelin häntä vastaan. Molemmat miehet seisoivat hämärässä
silmänräpäyksen vastakkain. Egloff mietti, että hänen olisi sanottava
jotain, kun hän samassa kuuli, miten Dachausen huusi hänelle hammasta
purren: "Roisto!" Sitten menivät he toistensa ohitse.
Dachausen kuunteli poistuvia askeleita, kunnes hän päätteli niiden
saapuneen portille. Ensimäiseksi valtasi hänet suuren vapautuksen
tunne, nyt hän oli päässyt selvyyteen, selvyyteen kaiken tuskaisen
epäilyn, vartioimisen ja vakoilun jälkeen. Nyt oli aave muuttunut
lihaksi ja vereksi, nyt oli hänellä joku, johon hän saattoi tarttua.
Oli miltei mieluista tuntea, miten viha kuumana kiehui hänen veressään,
hänestä tuntui, kuin olisi hän itse käynyt suuremmaksi ja leveämmäksi.
Hän ojensihe suoraksi ja hänen askeleensa kävivät koviksi ja varmoiksi.
Kiireesti meni hän lehtokujaa alaspäin, ja kun hän näki Lydian istuvan
penkillä, ojensi hän tälle käsivartensa ja sanoi: "Tule!" Lydia nousi
ja otti hänen tarjotun kätensä vastaan, sitten astuivat he äänettöminä
taloa kohden, nousivat portaita ylös ja astuivat lasioven kautta
saliin, jota nyt valaisi yksi ainoa kynttilä. Dachausen talutti Lydian
tuolin luo, jolle tämä vaipui istumaan, hänen päänsä nojasi taaksepäin
ja kädet olivat velttoina tuolin kaiteella. Tämä lemmenkohtaus, jota
hän oli niin kiihkeästi kaivannut, oli murtanut hänet, hän alkoi itkeä
hiljaiseen, tyyneen tapaansa, ei tuskasta eikä pelosta, vaan niinkuin
lapset itkevät, kun ovat väsyksissä. Dachausen seisoi hänen edessään
ja katsoi häneen. Miten kalpea hän on, ajatteli Lydia, ja miten hänen
kasvonsa nytkähtelevät. Lyöneekö hän minua? Mutta Dachausen kääntyi
poispäin ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Lydia huomasi vielä,
että hänellä oli jalassaan pystykärkiset turkkilaiset tohvelinsa,
sitten sulki hän silmänsä. Nyt alkoi Dachausen puhua, aluksi hiljaa ja
vaivalloisesti, Lydia ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, vähitellen kävi
hänen äänensä kovemmaksi, uhkaavammaksi, sanat vyöryivät toistensa
ylitse: "Onko sinulla koskaan ollut valittamista minua vastaan? Olenko
koskaan ajatellut muuta kuin sinua, sinun onneasi, sinun asemaasi,
sinun huviasi, sinun vaatteitasi, herra tiesi mitä kaikkea? Ja sinä
tuotat häpeän koko talollemme, ja vielä tuollaisen Egloffin kaltaisen
lurjuksen vuoksi! Tätä on kai jatkunut jo kauan, nyt on minulle kaikki
selvää, en huomannut sitä vain senvuoksi, etten voinut kuvitella moista
halpamaisuutta." Lydia avasi silmänsä jälleen, Dachausen asteli hänen
edessään kiivaasti edestakaisin, toisinaan huitoi hän molemmin käsin
kiivaasti ilmaa ja hänen rinnallaan seinällä seurasi hänen varjonsa,
pieni, leveä varjo, nostellen korkealle jalkojaan, joissa tohvelit
pysty kärkineen näyttivät kummallisen suurilta. "Ja muut", jatkoi
Dachausen, "muut ovat sen kai tienneet jo kauan, he kai osoittavat
sormellaan meitä. Minä olen aina koettanut pysyttää elämääni puhtaana
ja moitteettomana ja nyt teet sinä sen naurunalaiseksi ja peität sen
häpeään. Inhoan elämääni, inhoan sinua, inhoan itseäni, inhoan koko
tätä taloa." Hän pysähtyi ja polki jalkaansa, ja hänen takanaan pysähtyi
pieni varjo ja polki myöskin jalkaansa.
Tämä kaikki on hirveätä ja surullista, ajatteli Lydia, mutta kunpa se
vain olisi ohitse! Mitä tapahtuneekaan, nyt vain hiukan lepoa.
Dachausen oli hetken ollut vaiti, nyt seisahtui hän Lydian eteen ja
sanoi äänellä, joka äkkiä oli käynyt rauhalliseksi ja arvokkaaksi:
"Annan sinulle päivän aikaa asioittesi järjestämistä varten. Huomenna
lähden matkalle, en halua enää tavata sinua. Kun tulen takaisin,
silloin on sinun oltava poissa, sinun on mentävä äitisi luokse ja
odotettava minun toimenpiteitäni." Hän aikoi mennä, mutta kääntyi vielä
kerran ympäri, hänen kasvoissaan vavahteli. "Hän alkaa itkeä?" ajatteli
Lydia.
"Lydia", sanoi hän vapisevalla äänellä, "täytyikö näin käydä?" Mutta
hän häpesi heikkouttaan ja lähti nopeasti huoneesta.
Lydia jäi suljetuin silmin tuolille istumaan, hiljaisuus teki hänelle
hyvää, jo alkoi kaikki häipyä hänen mielestään, kun hän samassa kuuli
Amalien lempeän äänen: "Rouva paroonittaren täytyy nyt mennä nukkumaan."
"Niin, Amalie, nukkumaan", sanoi Lydia, syvään helpotuksesta huokaisten.