Egloff ei ollut saanut edes nukkua tarpeekseen, kreivi Shutow matkusti
aamulla ja Egloffin täytyi nousta sanomaan hänelle jäähyväisiä.
Sitten istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan. Hän oli eilen
pelannut kuin mieletön, nythän oli jälleen suuri osa Sirowin metsää
mennyttä. Nyt täytyi hänen kirjoittaa Mehrensteinille, että tämä
hankkisi rahaa. Iltapäivällä aikoi Egloff ajaa kaupunkiin viemään
rahoja kreivi Shutowille, joka "Kruununprinssissä" odotti häntä. Miten
vastenmielistä kaikki! Tänään oli jälleen tuollainen päivä, jollaiset
hänen epävakaisessa elämässään yhä uudistuivat, päivä, jolloin kaikki
hänen ympärillään näytti särkyvän, jolloin kaikki oli sekaista ja
rumaa ja suuri inho puistatti häntä. Ja tuo kaikki oli järjetöntä, hän
ei käsittänyt, miksi tällaisten elämysten piti kuulua juuri hänelle,
mutta ne takertuivat häneen kuin itsepäinen koira, jonka yhä ajamme
tiehensä ja joka kuitenkin yhä vain riippuu kintereillämme. No, asian
aprikoiminen ei tehnyt sitä sen siedettävämmäksi.
Iltapäivällä ajoi Egloff Grobiniin. Hän oli käskenyt ottaa mukavat
vaunut, sillä hän tahtoi matkalla nukkua, ei ajatella eikä nähdä
mitään, vain nukkua. Hän painautui vaunujen nurkkaan ja sulki silmänsä.
Oli mieluista tuntea, miten siinä puolittaisessa horrostilassa,
johon hän vaipui, metsän humina, rastaan raksutus, koiran haukunta,
paimenpojan laulu tulivat kuin kaikuina maailmasta, joka oli hänestä
hyvin etäällä. Vaunujen kolina kaupungin katukivitystä vastaan teki
hänet jälleen iloiseksi. Oli lauvantai; vaaleanharmaiden pilvien
peittämä taivas antoi kaupungille kylläkin jokapäiväisen leiman,
talojen ikkunat olivat avoinna ja piiat seisoivat ikkunalaudoilla ja
pesivät ruutuja. Tyttökoululaiset kulkivat hitaasti pitkin katua ja
heiluttivat ikävystyneen näköisinä laukkujaan. Adine von Dachausen
tuli eräästä puodista; hänellä oli päässään kesähattu, jossa oli liian
punaisia ruusuja; hän rakasti aina silmiinpistävää. Egloff käski
pysäyttämään klubin edustalla, hän tahtoi kulkea jalan jäljellä olevan
matkan Mehrensteinille.
Mehrensteinin talossa oli hänelle kaikki vastenmielistä, kiilloitettu
ovi, ovikellon kristallinuppi, sen kimeä, läpitunkeva ääni, pimeä
eteinen, jossa vielä tuoksui kyökiltä ja ruualta. Mehrensteinin tytär
tuli häntä vastaan, kaunis, vakava tyttö, jolla oli sysimusta, tuuhea
tukka ja aivan suuret, ruskeat silmät. "Tehkää hyvin ja astukaa
sisään, herra parooni", sanoi hän totisesti ja surullisesti ja avasi
arkihuoneeseen vievän oven. Egloff astui tähän huoneeseen, jonka hän
tunsi niin hyvin. Huonekalut heleänsinisine päällisineen, kaikki nuo
monet, hiukan pölyttyneet esineet olivat painuneet hänen muistiinsa,
niinkuin vain sellaiset asiat voivat painua, jotka liittyvät elämämme
kiusallisiin hetkiin. Tuossa oli pesukaappi vanhoine, hopeisine
kannuineen ja kynttilänjalkoineen, tuossa oli seinällä suuri maisema,
linna, puita, ratsastaja, kaikki veistettyjä korkista ja lasin alla.
"Olkaa hyvä ja istuutukaa", sanoi neiti Mehrenstein vakavasti, mutta
jäi itse seisomaan, kun Egloff oli istuutunut, "isäni tulee heti, hän
on äitini luona, äiti on hyvin sairas." "Oo, sepä ikävää", mumisi
Egloff ja katsoi noihin suuriin, ruskeihin silmiin; silloin hymyilivät
tytön täyteläiset huulet väsynyttä, tavanomaista hymyä, mutta kasvot
kävivät heti jälleen huolestuneiksi. "Luulimme tänä yönä jo kaiken
olevan lopussa", jatkoi neiti Mehrenstein, "ja nyt on hän kovin huono."
Hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja kaksi suurta kyyneltä vieri hänen
poskiaan pitkin. "Nyt menen hakemaan isän", lopetti hän ja katosi
vihreän väliverhon taakse. Kummallista, Egloff oli aina ajatellut tätä
taloa vain paikkana, jossa kirjoitettiin vekseleitä ja epäedullisia
sopimuksia, mutta täällähän myös valitettiin ja itkettiin. Vihreä
verho kahisi jälleen ja Mehrenstein tuli. Hänellä oli kotitakki ja
tohvelit, joihin oli kudottu suuret, punaiset ruusut. Juhlallisesti ja
surullisesti ojensi hän Egloffille velton, kostean kätensä. "Teillä
on surua", sanoi Egloff. Mehrenstein kohautti hiukan olkapäitään ja
huokasi. "Hirveä yö", mumisi hän. Hän meni rahakaapilleen, otti sieltä
vekselikaavakkeen, toi pöydälle kynän ja mustetta, istuutui ja alkoi
kirjoittaa. "Rahat ovat tässä", sanoi hän, "oli vaikeata hankkia niin
lyhyessä ajassa niin suuri summa." Hän huokasi. "Samat ehdot kuin
tavallisesti?" kysyi hän. Egloff teki kädellään liikkeen, jonka piti
osoittaa, että hänestä oli kaikki yhdentekevää. Silloin katsahti
Mehrenstein ylös ja sanoi moittivalla äänellä: "Niin, nähkääs, minun
täytyy huolehtia lapsistani; jos metsäkauppa syntyy voidaan korkoa
ehkä jonkun verran alentaa." Hän jatkoi kirjoittamistaan, otti sitten
hiekka-astian ja ripotti poroa kirjoitukselle. "Tänä yönä", sanoi
hän, "odotimme joka hetki loppua. Aamupuolella kävi sairas vähän
levollisemmaksi, mutta mitään toivoa ei ole. Tehkää hyvin, herra
parooni"; hän työnsi Egloffin eteen kaavakkeen ja ojensi hänelle kynän.
Hänen kirjoittaessaan nimeään nojasi Mehrenstein taaksepäin tuolillaan,
hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja hänen huulensa vapisivat. "Ero
kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen", sanoi hän, "ette tiedä, mitä
se on, herra parooni, ja voin sanoa, että näinä kolmenakymmenenä
vuotena en ole hetkeäkään ollut tyytymätön vaimooni, hän oli hyvä
vaimo." Hän nousi ja meni kassakaapille, noutaakseen pinkan seteleitä.
"Tutkimattomat ovat herran tiet", lisäsi hän huoaten. Hitaasti ja
huolellisesti laski hän rahat, pani ne kuoreen ja asetti sen Egloffin
eteen. "Olen tehnyt, minkä olen voinut", alkoi hän jälleen puhua hiljaa
kuin sairashuoneessa, "en ole säästänyt, millaisia summia olenkaan
maksanut apteekkiin ja lääkäreille, mutta rahojani en surisi, jos ne
vain olisivat jotain auttaneet." Egloff pisti rahat taskuunsa ja nousi.
"Ei pidä milloinkaan menettää toivoaan", sanoi hän, "hyvästi, herra
Mehrenstein." Mehrenstein pudisti surullisena päätään ja ojensi velton
kätensä. "Metsäasiaa järjestämään tulen itse teidän luoksenne, herra
parooni", huomautti hän vielä alakuloisesti.
Egloff oli iloinen päästessään jälleen kadulle; tämä kuoleman, rahojen
ja vekselien sekoitus oli tuntunut hänestä painajaiselta. Hitaasti
asteli hän "Kruununprinssiä" kohden. Siellä sai hän tietää, että kreivi
Shutow tosin oli vuoteessa, mutta oli antanut käskyn päästää parooni
Egloffin luokseen. Egloff tapasi kreivin sängystä, teetä juomasta. "Ah,
herra parooni", huusi hän, "toivon, ettei teillä ole ollut vaivaa minun
tähteni." "Tulen maksamaan teille velkani", sanoi Egloff.
"Sillähän ei olisi ollut mitään kiirettä", huomautti kreivi ja heitti
kuoren pöydälle vuoteensa viereen, "mutta haluatteko teetä? Tai
konjakkiryypyn? Ettekö, täällä on paperosseja, istukaahan toki." Egloff
sytytti paperossin ja istuutui: "Oletteko sairas?" kysyi hän. Kreivi
nojautui mukavasti tyynyihinsä. "En lainkaan", vastasi hän, "tapani on
vain pelattuani yön olla seuraava päivä iltaan saakka vuoteessa. Niinpä
kävinkin sänkyyn heti tänne tultuani. Tällä tavalla saa parhaiten
takaisin menettämänsä hermovoimat."
"Hyvin käytännöllistä!" huomautti Egloff. "Kellä vain olisi aikaa noin
treenata itseään peliä varten."
"Sen ei pidäkään pelata", vastasi kreivi hiukan juhlallisesti, "sairain
hermoin pelaaminen on diletanttisuutta, ja se on vaarallista. Te olitte
myös eilen liian hermostunut ja tulinen."
Egloff puhalteli miettiväisenä savuja sikaristaan. "Sanokaapa, herra
kreivi", alkoi hän, "miksi oikeastaan pelaatte. Voittaaksenneko?"
Näin sanoessaan oli hän kuulevinaan Fastraden äänen, kun hän tuona
iltana Sirowissa oli tehnyt hänelle saman kysymyksen. Kreivi rypisti
kasvojansa: "Herra nähköön, millaisia kysymyksiä te teette? En tiedä,
luonnollisesti voittaakseni. Charles Fox on sanonut: Parasta elämässä
on pelissä voittaminen, sen jälkeen parasta pelissä häviäminen."
"Siinä tapauksessa ette siis voittaaksenne", huomautti Egloff.
Kreivi heittelehti levottomasti vuoteellaan: "Te tahdotte
filosofeerata", sanoi hän, "merkki hermojenne huonosta tilasta. No
kuulkaa, mitä eräs ystäväni, muuan Klebajew, sanoi. Hän oli narri,
lopulta hullu, ja ampui itsensä. Hän sanoi näin: Pelaan joka yö, koska
minusta on mielenkiintoista yhä uudelleen otella tuon salaperäisen ja
käsittämättömän kanaljan kanssa, jota nimitetään onneksi."
"Hiukan pateettista", huomautti Egloff, "mutta selitys menee mukiin.
Miksi hän sitten ampui itsensä?"
"Siksi että hän oli hullu", vastasi kreivi. "Viime aikoina oli hänellä
aina semmoiset puheet, ettei se ollut lainkaan hän itse, joka pelasi
joka ilta, se oli toinen, ja toinen pelasi tahallaan huonosti, ja
hänen, Klebajewin, täytyi aina maksaa tuon toisen pelivelat, ja hän oli
nyt kyllästynyt maksamaan toisen pelivelkoja. No, ja sitten ampui hän
itsensä. Täysi hullu."
Egloff oli hetkisen vaiti ja virkkoi sitten miettiväisenä itsekseen:
"Niin, siitä on aina kysymys, toisen velkojen maksamisesta."
Kreivi ojentautui hiukan ja katsahti Egloffiin ihmeissään ja
huolestuneena. "Kuulkaahan, parooni, teidän pitäisi ottaa itsellenne
toinen huone ja mennä nukkumaan, tehän käyttäydytte, kuin olisitte yhtä
mieltä tuon hullun kanssa."
Egloff nauroi ja nousi seisomaan: "Kävelymatka kai tekee saman
palveluksen", sanoi hän, "voikaa hyvin, hyvä kreivi, nopeaa toipumista."
"Kiitos, kiitos", sanoi kreivi, "ehkäpä tulette tänä iltana klubiin,
olen joka hetki valmis antamaan hyvitystä."
"Enpä tiedä", vastasi Egloff, "pelkään, että kanalja, kuten ystävänne
sanoo, ei nyt ole puolellani."
"Joutavia", väitti kreivi vastaan, "siis hyvästi."
Egloff meni; ulkona otti hän hatun päästään, hänen päätään särki;
hän suuntasi kulkunsa puistoa kohden. Valtavan vihreinä kohosivat
lehtokujat vaaleanharmaata taivasta vastaan, rastaat pitivät melua
oksilla. Puisto oli vielä tyhjänä. Siellä täällä istui joku koulupoika
penkillä kirja kädessään, ja lapsentyttö työnsi unisena vaunuja.
Omituisen irtautuneelta ja kuin häneen kuulumattomalta tuntui
Egloffista tänään tämä ympäristö, kuin unien valtakunnalta, jossa
vaellamme. Mutta tuon tunsi hän aikaisemmilta valvotuilta öiltä.
Erääseen tienmutkaan pysähtyi hän. Tämähän oli oikea unten maailma,
jossa epätodennäköinen näyttää luonnolliselta. Tuossa tuli Lydia
Dachausen häntä kohden puettuna ruskeaan kevätpukuunsa, valkea siipi
harmaassa hatussaan, kasvot ruusuisina, silmät kirkkaina. Hymyillen
pysähtyi hän Egloffin eteen ja ojensi hänelle kätensä. "Siinähän te
olette", sanoi hän. "Oletteko sitten odottanut minua?" kysyi Egloff
kummastuneena.
"Olen", vastasi Lydia, "Adine sanoi minulle, että olitte kaupungissa,
ja silloin arvelin, että olette täällä. Tahdotteko saattaa minua pitkin
lehtokujaa alaspäin?" ja hän alkoi hitaasti kävellä Egloffin rinnalla.
"Jos se teitä huvittaa", vastasi Egloff jokseenkin epäkohteliaasti.
"Tietysti se minua huvittaa", vastasi Lydia. "Aavistin varmaankin jo
edeltäpäin, että tapaisin teidät täältä, sillä aamulla herätessäni
päätin heti ajaa kaupunkiin. En tiennyt itsekään miksi, mutta
päätökseni oli varma. Niin, sellaista voi tapahtua, eikö totta?" Hän
katsoi hymyillen Egloffiin.
"Minua ilahduttaa nähdä teidät noin iloisena", sanoi Egloff kuivasti.
"Niin, se on omituista", jatkoi Lydia äskeistä rupatustaan, "toisinaan
ja aamulla herätessäni olen iloinen. Minusta tuntuu silloin, että
kaikki, mikä on ollut surullista ja vaikeata, tulee jälleen hyväksi,
elämä on äkkiä jälleen miellyttävää, ja minä iloitsen siitä aivan
ilman mitään aihetta. Eikö teillekin satu sellaista joskus?" Kun
Egloff ei vastannut, jatkoi hän: "Tämä valaistus tuntuu minusta myös
hyvältä, liian paljoa aurinkoa en siedä, mutta tänäänhän kuljetaan kuin
vaaleanharmaan, silkkisen varjostimen valossa. Ah niin, ajatelkaas,
punaiset lampunvarjostimet, joita te kerran pilkkasitte, saavat
lähtöpassin, ja minä hankin itselleni uudet vaaleanharmaasta silkistä,
jotka katetaan valkealla silkillä, jotta niistä tulee oikein kirkkaat,
se voi näyttää kauniilta, eikö totta?"
"Se voi näyttää kauniilta", toisti Egloff. Tämä tuttavallinen juttelu
rauhoitti häntä, hän tahtoi kuunnella sitä.
"Gertrud Port", kertoi Lydia edelleen, "väittää että ne muka tekisivät
ihon kalpeaksi ja harmaaksi, mutta katsokaahan, miten värit tänään ovat
puhtaita ja selviä. No niin, Gertrud parka pelkää aina näyttävänsä
pieneltä ruumiilta."
Lehtokujan päässä oli kioski, jossa oli kahvila, tuoleja ja pöytiä oli
asetettu sen ympärille. "Syön täällä vähän jäätelöä", sanoi Lydia, "ja
te saatte pitää minulle seuraa."
"Lieneekö tällainen tilanne erikoisen suositeltava?" vastasi Egloff
viileästi.
Lydia oli kummastunut: "Miksi ei? Että te katselette, kun minä syön
jäätelöä, sitä vastaan ei kai ihmisillä voi olla mitään sanomista."
He istuutuivat siis. Kahvilanneiti astui esiin ja sanoi äänellä,
jonka välinpitämätön rauhallisuus näytti ikäänkuin painostavan sitä,
että hänen mielestään tilauksessa ei ollut mitään silmiinpistävää:
"Mansikoita ja vaniljaa." Lydia tilasi mansikoita. "Mansikkahyytelö",
kertoi hän, "on nuoruudestani saakka ollut mielihyytelöäni. Pikku
tyttönä, kun jonakuna vuonna ensimäisen kerran oli mansikkahyytelöä,
suljin ensimäistä lusikallista syödessäni silmäni ja ajattelin, että
olinpa kokonaan unohtanut, että tämä oli parhainta maailmassa. Luulen,
että olisi mainiota, jos voisimme aina välillä unohtaa kaiken, mikä
meitä miellyttää, silloin olisi se yhä meille uutta."
Jäätelö tuotiin; Lydia sysäsi harsonsa syrjään ja alkoi syödä
verkalleen ja nauttien. Egloff katseli häntä, tämä oli sellaista, joka
teki hänen nykyisessä mielentilassaan suorastaan hyvää. Mitä hänellä
lieneekään mielessään? ajatteli Egloff samalla.
Kun Lydia oli syönyt, nojasi hän tyytyväisenä tuolinsa selustaan.
Hän heitti pikaisen silmäyksen kondiittorineitiin; tämä oli avannut
lainakirjastoromaanin ja luki. Silloin sanoi Lydia hiljaa: "Nukankin
nykyään paremmin."
"Se ilahduttaa minua", vastasi Egloff ja katsahti kummastuneena Lydiaan.
"Niin", sanoi Lydia, "olen keksinyt uuden unijuoman. Kun yö on
kaunis, menen noin puoliyön tienoissa Amalian kanssa puutarhaan
kävelemään. Aivan niinkuin viime vuonna hiivimme hiljaa puiston
halki. Se muistuttaa niin suuresti viime vuotta, heliotrooppia ja
oleanderipensaita, joiden ohitse kuljemme pimeässä, ja puutarhassa
istumme samalla penkillä, jolla istuin viime vuonnakin. Istun siinä,
ikäänkuin odottaisin, ja kun väsyn, menen takaisin sisään ja käyn
vuoteeseen, niin voin nukkua."
Egloff kuunteli tarkkaavaisena ja hymyillen. Tämän naisen naiivi
oveluus hämmästytti häntä. "Eikö se herätä huomiota talossa?" kysyi hän.
"Se herättää", vastasi Lydia rauhallisesti, "minulta on kysyttykin
syytä siihen, no, minä sanoin että minua yöllä ahdistaa ja että minun
täytyy päästä ulos. Eräänä yönä seurattiin meitä uloskin. Amalia ja
minä seisoimme pensaan takana, kun hän meni meidän ohitsemme. Mutta nyt
on hän rauhoittunut."
"Poika parka", mutisi Egloff. Silloin välähteli Lydian silmissä: "Minua
ei kukaan sääli", sanoi hän. Egloff kohautti hieman olkapäitään,
silloin rauhoittui Lydia heti jälleen, hän nousi, pani rahaa pöydälle
ja veti harsonsa jälleen paikoilleen: "Nyt täytyy minun mennä",
sanoi hän, "minua odotetaan anoppini luokse." Hän ojensi Egloffille
kätensä. "Kiitän teitä seurasta. Erikoisen hupainen ette ollut, mutta
kuuntelitte minua tarkkaavasti, sen tunnustan." Samalla katsoi hän
Egloffia silmiin niin peittelemättömän keimailevasti kuin hänen tapansa
oli.
Kun hän oli mennyt, istuutui Egloff jälleen. Hänestä oli miltei ikävä,
että Lydia oli mennyt pois, tuo pikku rouva oli huvittanut häntä. Miten
luja tahto hänellä oli! Miten arvelematta ja itsepäisesti hän piti
päänsä!
Puisto täyttyi nyt. Grobinin porvarit vaimoineen ja tyttärineen tulivat
iltakävelylleen, nauttimaan kultaisesta ilta-auringosta. Egloff istui
vielä paikallaan ja mietti, pitikö hänen lähteä kotiin vai klubiin.
Klubiin meneminen oli tietysti järjetöntä ja vastenmielistä, mutta
kuitenkin tuntui hänestä siltä, että hän menee sinne.