Sirowissa oli suuret illalliset. Paroonitar kulki huoneissa
heittäen viimeisen silmäyksen valmistuksiin. Hitaasti veti hän
atlaslaahustintaan yli parketin, pysähtyi peilin eteen ja korjasi
timanttirintaneulaansa, autuaan suurherttuatar-vainajan lahjaa. Sitten
istahti hän nojatuoliinsa odottamaan vieraita. Kruunuissa paloivat
kaikki kynttilät, vaikka toukokuun ilta vielä valoisana lepäsi
puutarhan yllä. Verannan lasiovet olivat avoimet ja sisään tunkeutui
sireenien tuoksua, jotka jo kuin valkeista ja heleänsinisistä pilvistä
muodostunut muuri ympäröivät puutarhaa.
Paroonitar Arabella ja Fastrade saapuivat ensimäisinä: "Lapsi kulta,
sinä näytät somalta", sanoi paroonitar Fastradelle, äänessään
sellainen lempeä vakavuus, jota hän rakasti käyttää seurustellessaan
tulevan miniänsä kanssa; tänään viipyikin hänen katseensa erikoisella
mielihyvällä solakassa, vaaleassa tytössä, jonka pyöreillä kasvoilla,
olkapäillä ja käsivarsilla asusti niin ihmeellisen lämmin nuoruuden
hohde. Fastradella oli yllään valkea pitsileninki ja orvokkikimppu
rinnassa. "Tulehan, tyttäreni", jatkoi paroonitar, "istumaan tänne
minun luokseni, siihen mennessä kunnes toiset tulevat voimme hiukan
nauttia toistemme seurasta", ja hän alkoi selittää tarkasti, miten
hänen oli tapana järjestää tällaisia suuria kutsuja, miten hän
etukäteen tarkoin määräsi paikan, niin että kellolaitos sitten toimi
moitteettomasti itsekseen. Oppitunti, ajatteli Fastrade ja nyrpisti
hiukan alahuultaan. Nyt saapuivat muutkin vieraat, ensin Teschenit
Rollowista, mukanaan kolme tytärtänsä puettuina ruusunpunaiseen,
siniseen ja sinisenpunertavaan. Neidit von Teschenit olivat aina
puetut punaiseen, siniseen ja sinipunertavaan. Rollowissa oli kymmenen
lasta, siellä täytyi säästää rahaa ja sieltä käytiin vain harvoin
vieraisilla. Mutta kun nuo kolme pienine ruskeine silmineen ja
säännöttömine, odotuksesta jännittyneine kasvoineen kerran pääsivät
ulos, heittäytyivät he kiihkeinä nauttimaan kaikesta, mikä huvitukselta
vivahti. Kreivitär Bützow saapui puettuna punaiseen samettiin,
muhkeana ja ankarana, mukanaan pienikokoinen miehensä, jonka leveällä,
punaisella naamalla oli suuri monokkeli. Port'it saapuivat, paroonitar
puettuna teräksensiniseen atlakseen kuin väljään varustukseen.
Gertrudilla oli valkea puku kreikkalaismallisin hihoin, hän oli pannut
laihoihin, teräviin kasvoihinsa vähän punaa ja varovasti mustannut
kuumeenkirkkaiden silmiensä alustat. "Katsokaa Gertrudia", sanoi
kreivitär Bützow rouva von Teschenille, "kun tytöt joutuvat vain jonkun
verrankin kosketuksiin teatterin kanssa, tarttuu heihin heti jotain
ilveilijäntapaista." Rouva von Teschen huokasi: "Ah niin, teatteri on
tarttuva tauti. Minulla on kuusi tytärtä, mutta vaikka jumala olisi
antanut minulle vielä kuusi lisää, en laskisi niistä ainoatakaan pois
kotoa ennenkuin ne olisivat naimisissa."
Sali täyttyi, saapunut oli myös kaupungin herroja, kaunis luutnantti
von Klette, notaari ja tohtori Hansius. Tarjottiin teetä, vieraat
seisoivat ja keskustelivat hiukan hajamielisinä, kun jokainen vilkuili
ovelle nähdäkseen uudet tulokkaat. Ihailua osoittavan hiljaisuuden
vallitessa otettiin vastaan Lydia von Dachausen, hänellä oli yllään
musta samettileninki, rinnassaan suuri kimppu persikanvärisiä Gloire
de Dijon ruusuja; hänen kauniit kasvonsa, hänen olkapäänsä, hänen
käsivartensa olivat alabasterinvalkeat, ja silmissä oli loiste kuin
kreikkalaisen marmorijumalattaren timanttisilmissä. "Se täytyy sanoa",
kuiskasi notaari tohtori Hansiukselle, "tämä paroonitar von Dachausen
on suurkaupunkia, on _grandmonde_."
"Ja huonot hermot", murisi tohtori.
Salissa vallitsevan äänten sorinan halki kuului selvästi ja kirkkaasti
paroonitar Egloffin ääni, hän puhui kreivitär Bützowin kanssa
hovitavoista ennen ja nykyään. Hänen mielestään hovitavat nykyään
olivat menettäneet, niin suorastaan menettäneet arvokkuuttaan. Entiseen
aikaan, kun Venäjän keisarinna astui huoneeseen, kulki hänen edellään
sellainen ylhäisyyden tunne, että selkäpiitä karmi. Salin toisessa
päässä naurettiin. Dachausen oli lyöttäytynyt neitien von Teschenien
seuraan ja nauratti heitä, nauraen itsekin alinomaa. Mies parka pakotti
itsensä tänään rajun iloiseksi, hän ei tahtonut ihmisten huomaavan,
miten onneton hän oli. Mutta ruusunpunainen neiti von Teschen hypähti
äkkiä pystyyn ja huusi: "Tuollahan on luutnantti von Klette, menen
hakkailemaan hänen kanssaan, pidän niin hirveästi hakkailusta ja
minulla on siihen niin harvoin tilaisuus." Hän meni luutnantin luokse
ja asettui istumaan vastapäätä häntä. Silloin tällöin meni joku
naisista verannalle; ilta oli leuto, mutta väristys kulki kuitenkin
paljaita olkapäitä pitkin. "Miten kaunista, miten ihmeen kaunista",
sanoi hän tunteellisesti; iltahämärän rauha, joka juhlallisena lepäsi
tulpaani- ja narsissipenkkien yllä, teki häneen voimakkaan vaikutuksen.
Muuan vieras herrasmies herätti seurassa erikoista huomiota. Se oli
venäläinen kaartinupseeri, kreivi Shutow, joka jo muutamia päiviä oli
ollut Egloffin vieraana, suuri, lihava mies, hiukset ja poskiparta
hiukan harmenneet, säännöllisen muotoiset kasvot kalpeat ja veltot,
raskaat silmäluomet pitkine ripsineen, jotka kohosivat vain harvoin,
peittivät harmaita, sentimentaalisia silmiä. Kreivi liikkui verkkaisen
varmasti, tervehti ja antoi esitellä itsensä ja tarkasteli samalla
rauhallisesti ja tarkoin naisia. Hän ei mielellään seisonut, ja kun hän
istui, istui hän mielellään seuran kauneimman naisen vieressä. Niinpä
hän suuntasikin askeleensa Lydiaa kohden ja istuutui hänen viereensä.
Hiukan syrjäänpäin kumartuneena nojasi hän tuolin käsipuuhun, ollakseen
lähempänä kaunista käsivartta, ja alkoi keskustelun laulavalla
äänellään: "Minua, ilahduttaa suuresti, että saan täällä kerrankin
tutustua seudun naisiin. Naisethan ovat ylipäänsä jokaiselle tärkeitä,
mutta me venäläiset, me olisimme ilman naisia hukassa."
"Kuinka niin?" kysyi Lydia ja verhoutui viuhkansa taakse noilta
harmailta silmiltä, jotka katselivat häntä epämiellyttävän tarkasti.
"Niin, nähkääs", jatkoi kreivi, "Venäjä on hirveän suuri, liian paljo
tilaa; ennenkuin huomaakaan, on yksin. Matkustaa päiväkausia yksinään,
asuu omalla maatilallaan, ja muut tilat ovat hyvin kaukana. Kun lähtee
metsästämään, niin vain aroa, ei ainoatakaan ihmistä. Yönsä nukkuu
suurella heinäru'olla, ympärillä kaikki hiljaista ja avaraa, yllä
taivas, — no niin, silloin tuntee itsensä niin tyhjäksi ja hiljaiseksi
kuin suuri, suunnaton saippuakupla. Silloin ovat naiset tarpeen, ne
tekevät elämän vähemmän autioksi ja lämpimäksi."
"Mahtaa olla ihanaa nukkua yötä heinillä", virkkoi Lydia.
"On kyllä", sanoi kreivi, "vain liian voimakas tuoksu, aamulla herää
päänsärkyyn, kuin olisi juonut koko yön."
Gertrud Port tulla leijaili nyt paikalle, hän tahtoi myös saada osansa
mielenkiintoisesta muukalaisesta. "Eikö totta, herra kreivi", kysyi
hän, "Venäjällä ollaan hyvin musikaalisia?"
"Kyllä", vastasi kreivi ja antoi katseensa hetkisen hajamielisesti
viivähtää Gertrudin terävillä kasvoilla, "me laulamme paljon,
laulaminen käy hitaammin kuin puhuminen, mutta meillä on niin
paljo aikaa." Mutta kun Lydia kääntyi kysymään jotain Gertrudilta,
pyysi kreivi anteeksi, nousi ja meni Egloffin ja kreivi Bützowin
seuraan. "Hyvät herrat", sanoi hän, "illalliseen on kai vielä aikaa,
vieraistanne ei ole enää huolta, parooni, mitenkähän olisi pienen
_préférencen_ laita?"
"Teillä on kiire, kreivi", huomautti Egloff. "Kiirekö, mitä vielä",
sanoi kreivi, "olen vain huomannut, ettei ole mitään parempaa
ruokahalun antajaa kuin pari erää _préférencea_ ennen ateriaa."
He menivät pelihuoneeseen, mielihyvästä huokaisten istahti kreivi
korttipöytään, jakoi lihavalla, sormuksia täynnä olevalla kädellään
kortit, istumapaikkojen määräämistä varten ja sanoi: "Täällä sitä on
kotonaan." Egloff sekoitti hermostuneena korttipakan, hän oli huonolla
tuulella. Kreivin ollessa hänen vieraanaan oli hän pitkästä aikaa taas
pelannut paljon ja suurista panoksista, ja häntä suututti huomio,
että peli kiihoitti häntä enemmän, kävi enemmän hänen hermoillensa
kuin ennen. Parooni Port ja tohtori Hansius, jotka olivat vetäytyneet
pelihuoneeseen polttamaan, astuivat lähemmäksi ja katselivat peliä
jännittyneen ja tyytymättömän näköisinä.
Vihdoinkin tuli aika lähteä illalliselle. Paroonitar Egloff tarttui
parooni Port'ia käsipuolesta ja juhlallisessa jonosta lähdettiin
ruokasaliin. Punainen neiti von Teschen säteili tyytyväisyydestä
avatessaan ruokaliinaa. "Teidän mielestänne varmaankin on epärunollista
ja materialistista", sanoi hän naapurilleen, luutnantti von Klettelle,
"että nuori tyttö iloitsee niin kovasti ruoasta, mutta ruoka täällä
Sirowissa on aina niin mainiota." "En suinkaan", vastasi luutnantti,
"minusta on mieluista ymmärtää naisten tunteita, ja tämän ymmärrän."
Pöydän toisesta päästä kaikui jälleen Dachausenin sydämellinen nauru,
hänen laskiessaan leikkiä sinipunervan neiti von Teschenin kanssa.
"Teidän puolisonne", sanoi kreivi Shutow Lydialle, "nauraa niin
miellyttävästi, ja minä kuulen mielelläni naurettavan."
"Niin", sanoi Lydia ja rypisti hiukan kulmakarvojaan, "hän on iloinen
luonteeltaan." Mutta Adine von Dachausen, joka istui vastapäätä,
huudahti kreiville kuuluvalla, iloisella äänellään: "Nauratteko itse
mielellänne, herra kreivi?"
"Nauran toisinaan hyvin mielelläni", vastasi kreivi hajamielisesti,
"mutta mieluummin kuuntelen toisten naurua, silloin tunnen vain
mielihyvää enkä itse vaivaudu lainkaan. Mitä mieltä te olette?"
kääntyi hän palvelijan puoleen, joka ojensi hänelle lautasta. "Ah,
Spielhahn pasteijaa!" ja hänen koko huomionsa kiintyi pasteijaan.
Egloff oli jokseenkin harvapuheisena ja haluttomana kuunnellut
kreivitär Bützowia, joka puhui Mozartin vapauttavasta, niin suorastaan
moraalisesta musiikista. Eräällä väliajalla kuiskasi Fastrade hänelle:
"Oletko onneton?" "Olen raivoissani", vastasi Egloff hiljaa. "Miksi
koota tällä tavalla yhteen mielenkiintoa vailla olevia henkilöitä ja
ruokia? Mieluimmin sinkauttaisin noille jokaiselle vastaukseksi jonkun
karkeuden, sanoisin: Niin aivan, aasi, tai: Olette vallan oikeassa,
tyhmä kana." "Hiljaa", sanoi Fastrade ja pani sormen huulilleen. Egloff
kumartui jälleen lautasensa ylitse. Oikea syy, miksi hän tunsi olevansa
onneton, oli tietoisuus, että hän kiroili kaikkia näitä ihmisiä ja
pitkää ateriaa vain sentähden, että hän kärsimättömästi odotti sitä,
milloin taas olisi pelihuoneessa ja jatkaisi peliä, ja se hänestä oli
primitiivistä ja viheliäistä.
Nyt nousi parooni Port puhumaan, hän puhui kauan ja vakavasti, sanoi
että oli siunattua, että vanhat naapuriperheet solmivat liiton
keskenään, se oli kuin rintavarustus uusia, hävittäviä aatteita
vastaan, vanhat, hyviksi koetellut traditsiot lasketaan nuorille
hartioille, lujittuvat ja puhkeavat uuteen kukoistukseen. Paroonitar
Egloff itki, muut kuuntelivat hajamielisen hartaina kuin kirkossa
pitkää saarnaa. Sitä äänekkäämmin huudettiin "eläköön", kun puhe oli
lopussa.
Ateria lähestyi loppuaan; vieraat nojasivat posket kuumentuneina
tuoliensa selustaan ja keskustelu liikkui hitaasti. "Se on hyvissä
Sirowin illallisissa vikana", sanoi notaari Adine von Dachausenille,
"että täällä on liian paljo ruokaa. Minulla on sellainen tunne,
kuin menisivät ruoat yli voimien." — "Oh, minä en niin helposti ole
pelotettavissa", vastasi Adine päättävästi. Kaikille oli kuitenkin
mieleen, että paroonitar Egloff antoi merkin nousta pöydästä; herrat
erkanivat naisista salissa ja kiiruhtivat tupakkahuoneeseen. Naiset
istuivat ryhmissä ja leyhyttelivät suuria viuhkojaan. Egloff meni
ulos verannalle, hän nojasi rauta-aitaan ja katseli pimeään puistoon.
Hiljaisuus ja pimeä, sitä hän nyt kipeästi kaipasi, ja sitten toivoi
hän, että Fastrade tulisi ulos ja seisoisi toukokuun hämärässä hänen
edessään suorana ja valkeana kuin narsissit penkeissään. Naisen
puvunlaahuksen kahina sai hänet kääntymään ympäri. Se oli Lydia. Hän
seisahtui Egloffin eteen; salista tuleva valojuova lankesi hänen
olkapäilleen ja kasvoilleen, joissa silmät näyttivät omituisen
mustilta. Hän alkoi puhua hiljaa ja valittaen: "Ja minä, mitä tulee
minusta?" Samalla hän pani käden rinnalleen, ruusujen kohdalle, muuan
niistä irtautui ja putosi maahan. Egloff kumartui ja otti sen ylös.
"Luulen", sanoi hän hitaasti, repien varovaisesti lehdet kukasta,
"luulen, että molemmat taas palaamme velvollisuuksiamme täyttämään."
"Velvollisuuksiamme", toisti Lydia, "niillä, jotka ovat meidän
tavallamme valehdelleet ja pettäneet, ei ole muita velvollisuuksia kuin
toisiansa kohtaan. Onhan olemassa rikostoverien uskollisuuskin."
"Olette henkevä, armollinen rouva", huomautti Egloff. "Sinä ihmettelet
sitä", vastasi Lydia, ja Egloff ei tiennyt, nauruko vai nyyhkytys pani
hänen äänensä väräjämään, "sinä ihmettelet sitä, mutta ollessamme
suuressa hädässä kykenemme kaikkeen. Näetkös Dietz, välimme ei voi olla
lopussa. Olen pannut kaikkeni tähän yhteen ainoaan elämykseen, minulla
ei ole mitään muuta kuin se."
"Luulen, armollinen rouva", sanoi Egloff, "että arvioitte tämän
elämyksen liian korkealle."
"Kuinka voisin tehdä sen?" valitti Lydia, "olenhan valmis valehtelemaan
ja pettämään edelleen, mutta se ei saa olla lopussa. Minullahan ei
ole mitään, ei mitään muuta kuin sinun rakkautesi." Egloff oli vaiti
ja katseli tätä naista, jonka kalpea alastomuus hohti mustan sametin
ja hämärän peitosta, tätä naista, joka intohimoisine valituksineen
takertui kiinni häneen, antautui hänelle ehdottomasti, ja se ei ollut
tekemättä häneen vaikutusta. Mutta hänen äänensä kuului kuitenkin
sangen viileältä ja rauhalliselta, kun hän sanoi: "Luulen, armollinen
rouva, että liioittelette tätä rakkauttakin." Lydia taivutti päätään,
taivutti sen alas rinnassaan oleviin ruusuihin, ja Egloff näki, miten
pienet, suipot hampaat kaivautuivat ruusuun kuin hedelmään.
Salissa oli parooni Port istahtanut Fastraden seuraan, hän halusi
saada kuulla, aikoivatko hänen isänsä ja Ruhke tänä vuonna todella
ryhtyä Gründüngung lannoitukseen. Fastrade selitteli hajamielisesti.
Avoimesta verannanovesta näki hän palasen Lydian samettilaahusta ja
tämä kiinnitti omituisessa määrässä hänen huomiotansa puoleensa.
Ja salissa oli vielä toinenkin, joka ei päästänyt tuota laahusta
näkyvistään: Dachausen. Hän oli aikonut seurata Lydiaa verannalle,
mutta kreivitär Bützow oli pidättänyt hänet, haluten saada kuulla hänen
mielipiteensä hevosista, jotka hän oli äskettäin ostanut itselleen,
ja mies parka seisoi siinä ja puhui hevosista, tietämättä itsekään
mitä, ja tuijotti kiihtyneenä verannalta näkyvään laahukseen. Vihdoin
vapautui hän kreivittärestä ja riensi ulos. "Te nautitte täällä
iltailmaa", sanoi hän mahdollisimman luonnollisella äänellä. Lydia ei
vastannut mitään, kääntyi ja meni takaisin saliin. "Niin, ihmeen lämmin
ilta", sanoi Egloff. Sitten seisoivat molemmat miehet äänettöminä,
pimeässä toistensa vieressä. "Nyt pitäisi minun sanoa jotain", ajatteli
Dachausen, "joka ratkaisee, joka tuo selvyyttä", ja Egloffista oli kuin
olisi hän tuntenut miten kiihdyksissään tuo pieni mies oli, joka alkoi
kävellä edestakaisin hänen edessään. "Tahtooko hän jotain, tietääkö hän
jotain?" kysyi Egloff itseltään. Silloin kuului jälleen Dachausenin
ystävällinen ääni: "Sireenit tuoksuvat niin voimakkaasti." "Tosiaankin
voimakkaasti", vastasi Egloff. Pelihuoneen avatusta ikkunasta kuului
kreivi Shutowin laulava ääni. "Jäännökseni", sanoi hän. "Ah, he ovat
jo _quinzessä_", huomautti Egloff, "tuletko mukaan?" "En, en pelaa",
vastasi Dachausen, "jään vielä hetkiseksi tänne."
Egloff meni pelihuoneeseen; siellä istuivat herrat korttipöydän
ääressä, kreivi Shutow kalpeana ja verkkaisena kuten aina, kreivi
Bützow hyvin punaisena, sillä hän oli hävinnyt lujasti. Luutnantti
ja notaari ottivat varovaisesti osaa peliin. "Me olemme jo työssä",
huusi kreivi Shutow. "Hyvä, hyvä", sanoi Egloff; hän käski kaatamaan
itselleen lasin sektiä, joi sen nopeasti ja istuutui pelipöytään.
Salissa oli naisilla ikävää, kun herrat olivat melkein kaikki
pelihuoneessa, vain vanhemmat herrat kulkivat edestakaisin; parooni
Port, herra von Teschen, tohtori Hansius, he tulivat huolestuneen
näköisinä pelihuoneesta, puhuivat kuiskaten jotain "raivoisasta,
uskomattomasta pelistä", ja seurassa vallitsi ahdistava tunne, kuin
olisi pelihuoneessa tapahtunut jotain vastenmielistä ja kohtalokasta.
Mieliala kävi sietämättömäksi ja naiset käskivät valjastamaan. Lähtö
oli yleinen. Herrat ilmestyivät pelihuoneesta sanomaan naisille
jäähyväisiä. Egloff seisoi eteisessä ja piti Fastraden päällysvaippaa,
hänen kasvoilleen oli kohonnut heikko puna, hiuskiehkura oli valahtanut
hänen otsalleen ja hänen silmissään oli omituinen, lepattava loiste.
Fastrade sanoi vielä jäähyväiset Lydialle. "Sallittehan, että suutelen
teitä", sanoi Lydia, "tahtoisin niin mielelläni, että oppisimme
lähemmin tuntemaan toisiamme." Egloff hymyili — "halu teeskennellä
vain teeskennelläkseen", ajatteli hän. Sitten kietoi hän vaipan
Fastraden ylle, hän kumartui eteenpäin ja aikoi suudella häntä, mutta
tahtomattaan käänsi Fastrade päätään ja hänen kasvoillaan oli ilme,
josta kuvastui tuskaa. Heti ojensihe Egloff suoraksi, rypisti hiukan
kulmakarvojaan, hymyili pilkallisesti, suuteli Fastradea kädelle ja
kuiskasi: "Onko tämä kasvatuksen alkua?" Fastrade ei vastannut mitään,
hän meni ovelle, mutta siellä kääntyi hän ympäri, hymyili sanomattoman
lempeästi ja säälivästi:
"Dietz parka", sanoi hän ja ojensi otsansa suudeltavaksi.
Herrat menivät takaisin pelihuoneeseen, paroonitar Egloff seisoi
tyhjässä salissa kattokruunun alla, kunnianarvoisan rakastettavuuden
ilme oli hänen kasvoiltaan kadonnut, hän näytti vanhalta ja
tuskaiselta. Hän tarttui neiti von Dussaa käsipuolesta, viittasi
päällään pelihuonetta kohden ja sanoi hiljaa: "Siellä eivät asiat
ole hyvin." Neiti von Dussa nyökäytti huolestuneena päätään. "Rakas
ystävä", jatkoi paroonitar, "uskokaa minua, tuo venäläinen on itse
saatana."