Kuu oli jo korkealla taivaalla, kun Egloff ja Fastrade yhä yhdessä
astelivat metsäteitä pitkin. Tuuli ajeli pieniä pilvenhattaroita kuun
ohi ja kuun tielle, ja metsälle ei tuuli suonut lepoa, se puhalsi
puihin, heilutti niitä edestakaisin, ja varikset, jotka yrittivät
nukkua latvoissa, räpyttivät yhä uudelleen ankarasti siipiään. Sitä
paitsi olivat tuulenpuuskat täynnä nuorten koivunlehtien huumaavaa
tuoksua.
"Metsä on tänään juovuksissa", sanoi Egloff. "Ah niin", sanoi Fastrade,
"kaikki huojuu, kuin kävelisimme laivassa; ja ajatella, että Padurenin
neiti vielä tähän aikaan kävelee hurjan Egloffin kanssa juopuneessa
metsässä, mitähän linnoissa sanottaneenkaan!"
"Mitä siellä sanotaan, ei ole tärkeätä", vastasi Egloff, "ainoa tärkeä
olet sinä."
"Miksi olen niin tärkeä?" kysyi Fastrade. Egloff oli hetkisen vaiti,
antaakseen kovan tuulenpuuskan puhua loppuun, sitten alkoi hän
miettien: "Kuljin kerran päivällisaikaan Venetsian ahtaita katuja;
tiedäthän, että nuo kadut juuri tähän aikaan enemmän kuin koskaan
muulloin muistuttavat köyhäinkasarmin käytäviä; ihmisiä istuu
kaikkialla syömässä; tuoksuaa sipuleilta ja kalalta, isännät seisovat
ovella ja huutavat: '_La minestra é pronta_!' Pikkupojat ryömivät
pölyisissä porttikäytävissä kullankeltaiset polentaviipaleet kädessä
— no niin, ja sitten tulin eräälle avoimelle paikalle, en tiedä mikä
sen nimi on, toisella puolella seisoo yksi ainoa goottilainen torni,
koristeltu ylt'yleensä, kuin olisi sillä yllään isoäidin pitsikauhtana.
Siellä on myös pieni ravintola, jonka edustalle istuuduin. Mutta
torin ylitse oli kaikkialle pingoitettu nuoria, joissa oli vaatteita
kuivamassa, lakanoita ja paitoja, heleän valkeina auringonpaisteessa
ja tuulessa liehuen. Tuli venetsialaisia tyttöjä mustissa huiveissaan,
kauniita, kalpeita, nälkäisiä kasvoja suurine silmineen, ja he
kohottivat käsiään ja taivuttivat tummatukkaisia päitään taaksepäin,
seisoivat siinä kaiken tämän valkean keskellä ja ripustivat lisää
vaatteita kuivamaan. Se miellytti minua. Samassa pöydässä istui pieni,
vanha mies, jolla oli suippo, harmaa parta, ilmeisesti saksalainen,
ehkä professori, sillä hänellä oli pitkät, harmaat hiukset, niinkuin
germanisteilla usein on. Hän katsoi minuun vihaisesti ja sanoi
äkäisellä äänellä, kuin olisimme koko ajan olleet riidassa: 'Te
juoksette ympäri Venetsian ja ihailette pelkkää roskaa. Minä tulen
tänne, sillä tämä täällä on tärkeätä.' Samassa silmänräpäyksessä
minulle se selvisi."
"Miksi se oli niin tärkeätä?" kysyi Fastrade.
Egloff nauroi: "Niin, sitä en tiedä, yhtä vähän kuin tiedän sitäkään,
miksi sinä olet minulle niin tärkeä. Mutta katsos, oikeastaan on se
merkki sieluni koskemattomuudesta. Sinulle oli jo nelitoistavuotiaana
jokaisen englantilaisen romaanin sankari tärkeä, te kaikkihan jo
nuoruudestanne saakka kulutatte sieluanne, minä en ole ottanut sieluani
lainkaan käytäntöön, olen tähän saakka elänyt ilman sielua ja sinua
varten otan nyt esille tämän käyttämättömän, uudenuutukaisen sielun.
Sehän merkitsee jo jotain, vaikkei se olekaan mukavaa."
Nyt kulkivat he suurten, Vanhojen kuusten alla, joiden välistä kuutamo
vain sieltä täältä tuikki kuin hopeisina kipunoina; mutta pienessä
aukeamassa seisoi metsästysmaja sen kirkkaasti valaisemana. "Tämän
tahdoin näyttää sinulle", sanoi Egloff, "täällä olen viettänyt parhaat
hetkeni." Hän avasi oven, huone oli täynnä kuutamoa ja suuria, häälyviä
kuusenoksien varjoja. Hän veti Fastraden viereensä lepovuoteelle,
"täällä olen nähnyt sinut aina selvimmin, silloin kun et ollut läsnä,
täällä olen tuntenut sinut selvimmin, joka hermollani olen tuntenut
sinut, on kuin asuisit täällä. Eikö sinusta tunnu, kuin olisi täällä
kaikki tuttua, kuin olisit jo usein ollut täällä?"
"Niin", sanoi Fastrade miettien, "luulen että olen unessa nähnyt tämän
huoneen, aivan keltaisena kuutamosta."
"Sinun täytyy tuntea siten", sanoi Egloff ja veti hänet luokseen
ja alkoi hitaasti suudella hänen silmiään ja hänen suutaan; hän
taivutti hänet taaksepäin, hänen kätensä tarttuivat häneen niin,
että teki kipeää, hänen puvustaan putosi nappi kilahtaen lattialle.
Fastrade nousi istumasta, astui muutamia askeleita, sitten nojasi
hän oveen, levitti kätensä ja nojasi ne seinää vastaan, kuin olisi
hän tahtonut estää jotakuta tulemasta sisään. "Ah ei", sanoi hän
raskaasti hengittäen. Egloff istui yhä lepovuoteella, kokonaan varjoon
painautuneena. "Ei", toisti hän hiljaa ja hammasta purren, "tietysti,
te olette puhtaita, luoksepääsemättömiä, pyhiä, se vain että teette
rakkauden siten joksikin kirotun naurettavaksi ja valheelliseksi."
"Ei, ei", sanoi Fastrade jälleen, ja hänen äänensä huohotus osoitti,
kuinka kiivaasti hänen sydämensä löi. "En ole luoksepääsemätön, en
ole pyhä, mutta jos aion auttaa sinua, jos aion seistä rinnallasi —
silloin, silloin et saa kohdella minua niinkuin muita."
Mutta pimeästä nurkasta kuului hiljaa ja vihaisesti: "En tahdo, että
autat minua, tahdon, että rakastat minua."
"Tahdon auttaa", vastasi Fastrade ääneen ja selkeästi, "juuri sitä
tahdon, se on minun tapani rakastaa."
Molemmat olivat vaiti. Egloff katsoi Fastradeen, hänen nojatessaan
siinä ovea vastaan levitetyin käsivarsin, kirkkaassa kuun hohteessa,
vaaleat hiukset epäjärjestyksessä otsalla, välkkyvä hiussuortuva oli
valahtanut poskelle, silmät välkkyivät, huulet olivat puoliavoimina,
niin, Egloff näki sen selvästi, niillä oli omituisen kiihottunut,
riemuitseva hymy.
Vihdoin astui hän ovelta Egloffin luokse, pani kätensä hänen olalleen
ja sanoi ystävällisesti ja säälien: "Tule, menkäämme, metsästysmajasi
ei enää miellytä minua. Elä istu siinä noin."
Egloff naurahti: "Oh, sinun on tarpeetonta sanoa, miten minä tässä
istun, sen kyllä tiedän, siis menkäämme."
He astuivat jälleen ulos, jossa heitä vastaan puhalsi tuo
voimakastuoksuinen tuuli, heidän täytyi suorastaan ponnistella tuulta
vastaan. "Tue minua, tue minua", huusi Fastrade ja nauroi kirkkaasti
tuulen pauhinaan.
Oli tullut myöhäinen, kun Fastrade saapui kotiin. Hän kiiruhti isänsä
luokse, joka jo varmaankin oli odottanut häntä; mutta kun hän kulki
pimeän salin lävitse, tuntui hänestä, kuin olisivat hänen voimansa
äkkiä pettäneet, suuri väsymys valtasi hänet ja hänen polvensa
vapisivat. Hänen täytyi istahtaa. Isänsä huoneesta kuuli hän täti
Arabellan äänen, kun hän luki St. Simonin muistelmia, toisaalla lauloi
Couchonin vapiseva ääni ikuista: _"Ah, repondit Collette, osez, osez
toujours."_
Ikkunan takana tohisi kevättuuli. Fastrade kohotti kädet kasvoilleen
ja itki, ei tuskasta; se oli vain sanomattoman hyvältä tuntuvaa hänen
sielunsa suuren jännityksen laukeamista.