Fritz von Dachausen istui aamulla peilin äänessä ja saippuoi
leukaansa. Grünfeld, vanha palvelija, seisoi hänen takanaan ja katseli
tarkkaavasti, kuinka hänen herransa ajeli partaansa. "No", sanoi
Dachausen, "mitä kuuluu viime yön ajalta rouva paroonittaresta?"
Grünfeldin kasvot tulivat huolestuneen näköisiksi, sillä hän huomasi
kyllä, että hänen isäntänsä katseli häntä peilistä. "Amalia sanoo",
vastasi hän, "että rouva paroonittaren yö ei ole ollut levollinen.
Yöllä rouva paroonitar otti tulta ja alkoi lukea kirjeitä.
Myöhemminkään ei hän saanut unta, mahdollista, arvelee Amalia, että
kirjeetkin kiihottivat rouva paroonitarta." "Kirjeet?" kysyi Dachausen.
"Niin, kirjeet", vahvisti Grünfeld, "Amalia näki ne vielä tänä aamuna
pöydällä vuoteen vieressä." "Joutavia", sanoi Dachausen vihaisesti,
"rouva paroonittarella ei ole kirjeitä, jotka voisivat kiihoittaa
häntä." Kun ei Grünfeld osannut vastata siihen mitään, alkoi Dachausen
ajella itseään; kun tämä vaati hänen tarkkaavaisuutensa, pääsivät
ajatukset vain puuskittaisin kulkemaan hänen päässään. Mitkä kirjeet?
Nekö, jotka hän sulhasena ollessaan oli kirjoittanut Liddylle? Mutta
nehän eivät varmaankaan olleet kiihoittavia. Kysyisiköhän hän, miltä
kirjeet olivat näyttäneet? Oliko niitä paljo? Ei, se ei sentään käynyt
laatuun. Parta oli nyt ajettu ja hän jatkoi pukeutumistaan. Silloin
alkoivat ajatukset luistaa sukkelammin. Tuo ilmoitus kirjeistä avasi
äkkiä kokonaisen epämieluisten ajatusten sulun. Yhä hän kohtasi nyt
tuollaisia salaperäisiä, levottomuutta herättäviä asioita. Liddyn
koko sairaudessahan oli jotain salaperäistä ja selittämätöntä. Hän
oli hermostunut, hyvä, sellaistahan esiintyi naisissa, mutta yksi
Liddyn sairauden päätuntomerkkejä oli ettei hän voinut oikein sietää
miestänsä. Sitä oli nyt jatkunut jo viikkoja. Milloin se oikeastaan
alkoikaan? Tuona iltana, jolloin Gertrud Port oli heillä ja Liddy sai
pyörtymyskohtauksen. Gertrud oli tuonut tiedon Egloffin ja Fastraden
kihlauksesta. Tässä pysähtyivät ajatukset, tässä olivat ne viime
aikoina jo useasti pysähtyneet, ikäänkuin pelkäisivät ne jotain, ikään
kuin tahtoisivat ne arasti painautua jonkun ohitse. Dachausen oli nyt
valmis, Grünfeld sukaisi vielä hellävaroen harjalla hänen vaatteitaan
ja sitten he molemmat menivät ruokasaliin.
Oli kaunis päivä, huone oli täynnä auringonpaistetta ja
hyasintintuoksua. Kun Dachausen istuutui pöytään ja antoi tarjoilla
itselleen teetä, tuli hänen sydämensä yhtäkkiä vallan sanomattoman
surulliseksi. Miten hän olikaan aina rakastanut tätä ateriaa, kun
Liddy istui tuossa häntä vastapäätä, ruusunpunaisena ja aamukylvystä
raikkaana, kumartaen kasvonsa teekupin ylitse. Hyvä jumala, elämä tämän
kauniin naisen kanssa oli tähän saakka ollut niin äärettömän hauskaa,
kaikki hänessä oli niin raffineerattua, niin yllättävän oikukasta
ja suloista. Ja nyt äkkiä oli kaikki hävinnyt. Miksi? Ken oli sen
aikaansaanut? Hän ajatteli taas tuota samaa, jota hän kaiket päivät
oli hautonut mielessään, miksi pyörtyi hän juuri silloin, kun kuuli
Dietzin kihlauksesta? Onko Liddy rakastunut Dietziin? Tee, jota hän
joi, maistui hänestä katkeralta, hän tunsi suorastaan ruumiillista
pahoinvointia, oliko se tosiaankin mahdollista? Hän alkoi käydä lävitse
muistojansa, ja tosiaankin, hänen mieleensä oli patoutunut joukko pikku
muistoja, jotka nyt purkautuivat esille toinen toisensa jälkeen ja
saivat tuskallisen merkityksen. Niiden joukossa oli muuan ilta, jolloin
hän oli jättänyt Liddyn ja Dietzin kahden, koska joku oli tahtonut
puhutella häntä. Kun hän tuli takaisin, oli Liddy omituisen kiihottunut
ja punainen ja Egloffilla oli pilkallinen hymynsä kasvoillaan. Liddy
nousi ja lähti nopeasti huoneesta. Ja sitten oli joku kerran tuonut
kirjeen. "Ah, Gertrudilta", oli Liddy sanonut. Kun Dachausen nyt
ajatteli hänen kasvojaan ja hänen äänensä sävyä, tiesi hän, että Liddy
oli valehdellut. Ja vielä johtui hänen mieleensä paljo muutakin, jonka
hän luuli aikoinaan unohtaneensa tai jättäneensä huomaamatta, mutta
joka kaikki kuitenkin oli ollut hänen mielessään, vaikkei se vain ollut
päässyt pukeutumaan sanoiksi. Vihdoin, mistä johtui niin useasti,
että Dietz tuli Barnewitziin, kun hän, Dachausen, ei ollut kotona.
Liddy sanoi silloin aina: "Hän oli kovin pahoillaan, kun et sinä
ollut kotona, mutta kutsuin hänet kuitenkin illalliselle, olen niin
yksin." Dachausen iski nyrkillään pöytään, ei, hän ei tahtonut ajatella
pitemmälle, sehän oli sietämätöntä. Hän käski palvelijan ilmoittamaan
hänet rouva paroonittarelle, mutta tuli vastaus, että rouva paroonitar
oli väsynyt ja koettaisi nukkua. Hyvä, Dachausen päätti, niinkuin oli
tehnyt joka aamu, mennä tarkastamaan maatilaansa ja talouttaan.
Oli kaunis päivä, auringonpaistetta ja sininen taivas. Nämä huhtikuun
viimeiset viikot olivat ihmeellisiä, koivut alkoivat puhjeta lehteen
ja sireeneissä oli paksut ummut. Joka kerran, kun Dachausen aamusilla
astui pihalle, täytti hänet miellyttävä isännyydentunne, hän tiesi,
että hänen tulonsa kaikille oli tärkeä, pelätty ja ratkaiseva tapaus.
Tänäänkin teki se hänelle hyvää, hänen mielensä kävi keveämmäksi.
Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Hän meni pajaan, seppä seisoi
alasimen ääressä ja takoi hehkuvanpunaista raudanpalasta. Muulloin
Dachausen työn ääreen tultuaan heti oli selvillä siitä, mihin sitä
tarvittiin, mihin se kuului, oliko se hyvä vai huono; hän tunsi silloin
mielihyvällä, miten hänen käytännöllinen järkensä toimi nopeasti
ja varmasti. Mutta tänään kohosi hänen mieleensä vallan outoja,
haaveellisia ajatuksia, hänestä oli kuin olisi hän tuntenut vasaran
raivon, kun se iski kuumaa, onnetonta rautaa. Oliko hän järjiltään?
Nopeasti jätti hän pajan ja lähti navettaan. Oli syöttöaika,
katonluukusta heitettiin heinät alas, piiat seisoivat hymyillen ja
antoivat vihreiden, tuoksuvien heinien sataa päällensä, sitten kävivät
he niihin käsiksi ja kantoivat ne soimiin. Kulkiessaan Dachausenin ohi
loivat he häneen arkoja katseita, sillä he näkivät heti, ettei herra
tänään ollut hyvällä tuulella. Mutta Dachausen seisoi siinä ja ajatteli
Dietz Egloffin salaperäisiä seikkailuja, joista ihmiset puhuivat, hänen
yöllisiä ratsastuksiaan, ja äkkiä heräsi Dachausenissa halu suuttua
jollekin, haukkua ja sättiä; hän kulki navetassa ja etsi jotakin, mikä
olisi ollut epäjärjestyksessä. Hetkiseksi pysähtyi hän sonnin luokse,
hän nautti nähdessään, miten eläin huohotti, pyöritti silmiään ja
miten koko mahtavaa ruumista näytti kiukku paisuttavan. Kun ei hän
täällä keksinyt mitään epäjärjestystä, meni hän talliin; tallirenki
Jürgen suki juuri kimoa, hänkin huomasi ensi silmäyksellä, että hänen
isäntänsä oli tänään vaarallisella tuulella. Dachausen kulki hevosesta
hevoseen, katseli jokaista tarkoin, kas niin, erään hevosen takajalka
oli hankautunut, miksi se oli hankautunut? Miksi ei ollut ilmoitettu
hänelle? Miksei ollut sitä hoidettu? Tämähän oli vallan kuulumatonta
huolimattomuutta. Dachausen alkoi puhua hyvin kovalla äänellä; viha
puistatti hänen jäseniään, hän tarttui Jürgeniä kauluksesta ja ravisti
häntä; suuri, vaaleaverinen poika punastui ja katsoi herraansa
kummastuneena, mutta Dachausen polki jalkaansa ja suorastaan hyppi
vihasta. Silloin vääntyivät pojan huulet tuskin huomattavaan hymyyn.
Dachausen vaikeni äkkiä; "poika nauraa minulle", iski hänen mieleensä,
hän kääntyi tiukasti ympäri ja lähti tallista. Ulkona tuli vouti häntä
kohden, mutta tämän kanssa ei hän nyt tahtonut puhua, siksi kääntyi
hän kiireesti vastakkaiselle suunnalle. Vailla päämäärää harhaili
hän peltojensa keskellä. Ruis oli hyvällä oraalla ja vehnä myöskin.
Mitenkä leivoset tänään lauloivatkaan tuolla ylhäällä, hän pysähtyi ja
katsoi ylös, hän tahtoi laskea ne, yksi, kaksi, kolme, neljä, mutta
mitä tyhjiä? Eihän siinä ollut mitään järkeä, tässä kaikessa ei ollut
mitään järkeä. Oli kai aika lähteä kotia aamiaiselle, ehkäpä istuisi
Liddy aamiaispöydässä niinkuin ennen ja hymyilisi hänelle. Harras,
lapsellinen toive sai hänet jouduttamaan askeleitaan, mutta kun hän
astui ruokasaliin, huomasi hän, että oli katettu vain yhdelle. Hän
huokasi. Miten kauan hänen olikaan jo pitänyt yksinään kuin nuoren
miehen syödä ateriansa. Aamiainen oli hyvä, kokki oli valmistanut _au
gratin_ kalaruokalajin, jolle Dachausen yleensä antoi suuren arvon.
Hänhän ymmärsi niin hyvin nauttia elämän pienistä iloista, mutta kun
istuu suruineen yksin pöydässä, silloin parhainkin ruoka maistuu liian
katkeralta. Hyvä jumala, miksi piti juuri hänen onnensa turmeltua,
hänhän ei vaatinut elämältä mitään muuta kuin että se oli moitteetonta
ja iloista. Hän oli aina täyttänyt velvollisuutensa, ennen rykmentissä
ja nyt tilanomistajana. Yksinpä Warthen vanhuskin oli kiittänyt hänen
maatalouttaan. Hän ei ollut pelaaja kuin Dietz, eikä uskoton vaimolleen
niinkuin kreivi Bützow, miksi piti nyt tulla tämän selittämättömän
ja juuri hänen osakseen ja tuhota rakkain, mitä hänellä oli, hänen
avioliittonsa. Hän ei ymmärtänyt sitä.
Heti aamiaisen jälkeen meni hän Liddyn luokse. Hän astui huoneeseen
koputtamatta, hän ei tahtonut antaa jälleen käännyttää itseään ovelta.
Lydia makasi leposohvalla kirkkaanpunaisessa aamunutussaan, hiukset
riippuivat kahtena pitkänä palmikkona olkapäille, kasvot olivat hyvin
valkeat, hän ei liikahtanut, kun Dachausen astui sisään, vaan katseli
sinisillä silmillään järkähtämättä kattoa kohden. "Liddy", huudahti
Dachausen lempeimmällä äänellään, "taasen valvottu yö, mitä tehdä, nuo
kirotut hermot!" Hän kumartui Liddyn ylitse ja suuteli liikkumattomia
kasvoja. "Millaiseksi tunnet itsesi nyt?"
"Väsyneeksi", vastasi Liddy, katsahtamatta häneen. Hän veti tuolin
lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä, joka velttona lepäsi hänen
omassaan. "Niin, niin", jatkoi hän, "tämä kevätilma, se näyttää
kauniilta, mutta on myrkyllistä. Kaikki sen tuntevat."
Lydia ei vastannut, silloin Dachausenkin joutui hämilleen. Miten piti
hänen menetellä tämän naisen suhteen, joka käyttäytyi, niinkuin ei
häntä olisi ollut olemassakaan? Hän alkoi kertoa jotakin: "Olin eilen
Witzowissa, Gertrud parka on myös sairas. No, ja molemmat vanhukset ne
murisevat vanhaan tapaansa. Paroonitar oli suutuksissaan siitä, että
Dietz ja Fastrade joka ilta metsässä tekevät pitkiä kävelyretkiä. Hän
sanoi, että se oli kai amerikkalainen tapa. Mutta vanha Port sanoi:
onko se amerikkalaista, en tiedä, mutta sopimatonta se on."
Hiukan punaa kohosi Lydian poskille ja hän sanoi juhlallisesti kattoa
kohden: "Minusta on se myöskin sopimatonta."
"Sopimatonta, kuinka niin?" vastasi Dachausen, "nykyäänhän ajatellaan
sellaisista asioista jo vapaammin." Nyt katsahti Lydia jo häneen ja
jotenkin vihaisesti: "Olethan aina saarnannut", sanoi hän, "että tulee
mukautua sen yhteiskunnan tapoihin ja lakeihin, jossa elää; kuinka
voivat siis nuo molemmat tehdä mitä haluavat?" Sitten kohautti hän
kulmakarvojaan ja käänsi kasvonsa poispäin: "Herra nähköön, on kyllä
jokseenkin yhdentekevää, mitä he tekevät, ei Egloff paralla näillä
kävelyretkillään ikävän Fastraden kanssa ainakaan hauskaa ole."
"Ikävän, kuinka niin?" väitti Dachausen vastaan, "Fastradehan on jalo
ja henkevä tyttö."
"Ehkäpä tuon mainion kihlauksensa vuoksi kotiopettajansa kanssa",
pilkkasi Lydia. "Mikset ole nainut häntä, koska hän kerran on jalo ja
henkevä? Minä en ole jalo enkä henkevä."
Silloin Dachausen taas muuttui helläksi, hän silitti pientä, velttoa
kättä ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Siksi että olen
nainut sinut, siksi että sinä olet minulle jaloin ja henkevin.
Katsos, Liddy, minusta tuntuu, kuin emme viime aikoina olisi olleet
oikein lähellä toisiamme, minusta tuntuu kuin sinua painaisi jokin
asia, mistä et minulle kerro. Puhu, sillä siksihän ensinnäkin ollaan
avioliitossa, että kaikki olisi yhteistä, ja toiseksi, on kerrassaan
ihmeellistä, miten kaikki surua tuottava kokonaan katoaa, kun sen saa
julkilausutuksi."
Lydia katsoi jälleen kattoon ja hänen äänensä kuului väsyneeltä ja
uniselta, kun hän vastasi: "En ymmärrä sinua, minulla ei ole mitään
ilmaistavaa, mitään puhuttavaa. Luulen, että meillä molemmilla on
viime aikoina ollut toisillemme ylipäänsä vähän sanottavaa." Hän sulki
silmänsä. "Luulen että koetan vähän nukkua", sanoi hän.
Dachausen oli käynyt kalpeaksi, hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan
sanomatta huoneesta.
Ylhäällä huoneessaan istuutui hän tuolille, nojasi päätään taaksepäin
ja sulki silmänsä. Nyt oli selvää, että hänen avioliittonsa laita oli
huonosti, mutta hän tahtoi tietää, mikä hänen onneansa häiritsi. Hän
oli väsynyt johdattamaan mieleensä pikku tapauksia menneisyydestä,
hän tahtoi saada jotakin ja jonkun, josta hän voisi pitää kiinni.
Niin istui hän paikallaan kauan murheisissa mietteissä. Vihdoin hän
soitti ja käski valjastamaan, hän tahtoi matkustaa pikku kaupunkiin,
Graubiniin, missä hänen äitinsä ja sisarensa Adine asuivat.
Kun Dachausen oli mennyt naimisiin, olivat molemmat naiset vanhoine
huonekaluineen ja vanhoine palvelijoineen muuttaneet kaupunkiin,
tehdäkseen tilaa uudelle linnan valtiattarelle, uudenaikaisille
huonekaluille ja uusille palvelijoille. Dachausenille oli tuo
kaupunkitalo kappale hänen nuoruutensa aikaista vanhaa Barnewitziä.
Täällä leyhyi sama suloinen, hyväilevä tuuli, joka oli ympäröinyt
häntä lapsuudesta saakka, sinne matkusti hän mielellään ollessaan
huonolla tuulella ja halutessaan saada lohdutusta. Lydia ei mielellään
käynyt anoppinsa luona. "Siellä ollaan hyvin ystävällisiä", sanoi hän,
"mutta se on ystävällisyyttä, joka painostaa." Rouva von Dachausen ja
Adine puolestaan ihailivat Lydiaa. "Sinun Lydiasi", toistivat he yhä
uudelleen, "on niin kaunis ja hieno", mutta hän pysyi heille vieraana,
hän oli heille kaunis soitin, jolla he eivät osanneet soittaa.
Matka keväisenä iltapäivänä oli kaunis, koivut olivat heleän vihreinä
metsänreunassa, kauempana kuusten alla oli suuret joukot valkovuokkoja,
jotka värisivät tuulessa, tien syrjää reunustivat pienet, keltaiset
kukat, lapset ajoivat lampaita laitumelle, loikoivat rinteillä
mahallaan ja lauloivat. Dachausen, joka muuten mielellään oli mukana
siellä, missä oli hauskaa, ei tänään jaksanut ottaa osaa iloon, joka
täytti luonnon, se teki hänet surulliseksi ja heikoksi. Hänen mieleensä
johtui laulu, jota vanha Marri, hänen hoitajattarensa, oli laulanut
hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni poika, ja hänen täytyi alinomaa
hyräillä sitä itsekseen:
"Sulle kuiskaa kukkanen:
Poika parka, itku pois!
Paistaa päivä kultainen:
Poika parka, itku pois!"
Myös kaupungissa näytti keväiseltä, tytöillä oli vaaleat puserot,
pitkät rivit kymnasisteja käveli toistensa käsipuolessa pitkin katuja.
Kauppapalvelijat seisoivat avoimilla puotien ovilla ja antoivat
kevättuulen puhaltaa kalpeille kasvoilleen. Dachausenin otti äitinsä
talossa vastaan pieni, viekkaannäköinen palvelustyttö; hänelle se oli
tuttua, hänen äitinsä otti palvelukseensa aina tuollaisia tyttöjä,
kasvattaakseen ja parantaakseen heitä, eivätkä ne enimmäkseen
olleet erikoisen onnistuneita. Sitten tuli Adine, loppupuolella
neljättäkymmentä, pieni ja lihava, kasvot aikoinaan varmaankin olleet
hienot ja kauniit, nyt ne olivat liiaksi levenneet ja kadottaneet
piirteensä, mutta niistä välkkyivät ystävällisesti Dachausenien siniset
silmät. Adinen ympärille levisi hyvinvoinnin ja sydämellisyyden
hyväätekevä tunne. Sohvannurkassa istui vanha rouva von Dachausen
pienenä ja hauraana kuin koi, myssyn valkeiden pitsien alla olevat,
yhä vielä valkeat ja punaiset kasvot olivat aivan kokoon kutistuneet,
mutta rypyt sopivat hänelle hyvin, ne olivat pelkkiä vaakasuoria
ystävällisyyden kurttuja.
"Ah, Fritz poikaseni, istu tänne", sanoi hän ja hänen silmänsä
kostuivat, ja Fritz istui jälleen tuossa vanhassa tutussa nojatuolissa,
ja aurinko paistoi ikkunan lävitse punamattoiselle lattialle. Adine
hääri kahvipöydän valmisteluissa, toi suuria, pehmeitä rinkilöitä,
jotka nekin olivat Barnewitzistä muuttaneet tänne kaupunkiin.
Dachausenista alkoi jo tuntua paremmalta, hän alkoi valitella, puhui
Liddyn sairaudesta, omasta yksinäisyydestään, ja se tarkkaavaisuus ja
osanotto, jolla hänen äitinsä ja sisarensa kuuntelivat häntä, tekivät
hänen mielensä aivan pehmeäksi. Tässä oli kaksi, jotka ehdottomasti
olivat hänen puolellaan, jotka aina olivat pitäneet jokaista hänelle
sattunutta onnettomuutta kohtalon puolelta harjoitettuna vääryytenä,
täällä ei hänen tarvinnut olla miehekäs, täällä saattoi hän antaa
sääliä itseänsä mielin määrin. Kahvi tuli, Adine ja rouva von Dachausen
alkoivat nyt kertoa pieniä kaupunkijuttuja, alkoivat juoruta lempeällä
ja miellyttävällä tavallaan. Ilta-aurinko hohti jo aivan punaisena
seinillä, mutta Dachausen istui yhä paikallaan, hän tiesi että oli aika
lähteä kotimatkalle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kotona odotti
häntä yksinäisyys ja kaikki se vihamielisyys, jonka hän nyt tunsi
ympäröivän itseään.