Egloff makasi metsästysmajassaan yksinkertaisella, laudoista
kyhätyllä lepovuoteella. Hän kääriytyi vaippaansa, sillä oli kylmä.
Hänen vieressään pöydällä oli pullo portviiniä ja lasi, messinkinen
kynttilänjalka, jossa palavan kynttilän liekki lepatti ankarasti
pikku puuraajan rakosista käyvässä vedossa. Tuolilla istui vanha
metsänvartija Gebhard, vihreä lakki syvään otsalle painettuna, kasvot
puolittain suuren parran peitossa niinkuin saaliin käärittynä; he
odottivat molemmat aikaa lähteä soitimelle. "Puhukaa, Gebhard, puhukaa,
muuten nukutte", sanoi Egloff. Gebhard avasi pienet silmänsä, jotka
olivat umpeen painumaisillaan, ja alkoi kuuliaisesti jutella. "Jaa-a,
kun ajattelen, mitä kaikkia vieraita meillä täällä on ollutkaan,
hienoja naisia ja muita." "Ei siitä, Gebhard", keskeytti Egloff,
"puhukaa rauhallisemmista asioista. Vaikka olettekin nuoruudessani
ollut opettajanani moninaisissa synneissä, niin ei ole kuitenkaan
oikein puhua niistä." "Minä puhun muusta", mumisi Gebhard.
"Jos teidän välttämättömästi täytyy puhua naisista, niin puhukaa
hyvistä, rauhallisista, naineista naisista." Gebhard nauraa kikatti
partaansa. "No, niitäpä on minulla itselläni ollut kolme. Ensimäinen
oli semmoinen pieni ja pyylevä, tuhma hän oli, mutta hyvä vaimo.
Vahinko, että hän kuoli, minulta. Toinen oli rouva paroonittaren
kamarineiti, hänellä piti muka olla päänsärkyä niinkuin rouva
paroonittarellakin ja sängyssä piti hänen juoda kahvia. Kun sitten tuli
lapsi, oli hän liian heikko ja kuoli pois. No, ja kolmannen vaimoni
tuntee herra parooni."
Egloff kohensihe hiukan vuoteellaan: "Mies", sanoi hän, "mitä te
puhutte, mitä minua teidän vaimonne liikuttavat? Kolme vaimoa on teillä
ollut ja kaikki kolme olette ottanut. Ja miksi? Mitä erikoista siinä
oli?"
"No, ei mitään", tuumi Gebhard, "naiset tahtovat päästä naimisiin, mitä
siitä sitten tuleekin. Niin se on, että kun joku pitää matkustamisesta,
lähtee hän matkalle; mitä hänelle matkalla tapahtuu, se nähdään."
Egloff painui jälleen vuoteelleen: "Oh, Gebhard, te käytte viisaaksi,
olkaa sitten mieluummin vaiti."
Ulkona majan ympärillä pitivät suuret kuuset taukoamatonta huminaansa,
joka toisinaan paisui, toisinaan taas muuttui hiljaiseksi ja pehmeäksi
kuin rauhallinen hengitys. Egloff sulki silmänsä, tahtoi antaa tämän
metsän suuren, uneksivan äänen tuudittaa itsensä nukuksiin. "Kolme
vaimoa on tuolla vanhalla syntisellä ollut", ajatteli hän, "noin vain
ilman muuta, ja minä en selviä edes tästä yhdestä kihlauksesta."
Kuinka tavattoman yksinkertaisilta olivat naiset tähän saakka hänestä
tuntuneet. Tuossa oli se, joka tahtoi omistaa naisen, ja tuossa oli
nainen, joka tahtoi antautua, miten yksinkertaisesti ja luonnollisesti
kaikki selviää. Liddynkin laita oli ollut näin, heidän kohtauksensa
viime kesänä Sirowin öisessä puistossa olivat häntä jännittäneet, hän
oli aina iloinnut nähdessään Liddyn valkean puvun kajastavan puiden
lävitse tai kun hän sitten piti tuota naista värisevänä käsivarsillaan.
Mutta milloinkaan ei häntä ollut tehnyt levottomaksi se, mitä Liddy
mahtoi ajatella hänestä tai mitä hänen sielussaan mahtoi tapahtua, ja
nyt tämän tytön keralla tuli hänen mieleensä tuollainen epävarmuus,
joka teki hänet levottomaksi, ja sitten ajatus: miksi rakastaa sinua
tuo tyttö? Hän näkee kai sinussa jonkun toisen, väärinkäsitys selviää
ja sinä kadotat hänet. Ja sitten alinomainen ponnistus ollakseen tuo
toinen, jonka hän hänessä näki. Herra paratkoon, sellaisen tytön
kanssa ei milloinkaan tiennyt, missä oltiin. Toisinaan oli se häntä
aivan lähellä ja sitten taas omituisen kaukana. Edellisenä iltana
täällä metsässä, kun lämmin lounaistuuli puhalsi ja tuoksui niin
huumaavasti kostealta maalta ja ummuilta, silloin oli kaikki ollut
niin luonnollista ja selvää, silloin kulkivat he lähelle toisiaan
painautuneina ja kumpikin tunsi toisensa kuumeisen veren. Silloin ei
ajatuksia kaivattu. Ja sitten heti seuraavana päivänä kävelyretkellä
oli hän jälleen ollut täysi linnanneiti, joka pysytti hänet etäällä,
joka puhui maailmasta, kuin olisi se ollut hyvin sisustettu salonki,
missä pelkkiä hyvin kasvatettuja ihmisiä eli varmojen lakien alaisina,
niin, hän suorastaan tyrkytti hänellekin saman jalomielisyyden, hienon
kasvatuksen, lait, pani ne häneen. Silloin hän saattoi miltei vihata
Fastradea, hän olisi silloin mielellään sanonut hänelle jotain,
mikä häntä kuohutti ja nöyryytti, mutta hän oli liian arka. Kun nuo
avoimet, hohtavat silmät katselivat häntä ikäänkuin löytääkseen hänestä
jotain erikoista uutta, kaunista, silloin hän aina pelkäsi, että ne
löytäisivät hänestä tuon mitättömän olennon sopimattomine, höltyneine
ajatuksineen. Hän huokasi. Hyvä jumala, ja millaisia järkähtämättömiä
todellisuusihmisiä tuollaiset tytöt olivat. Jokainen elämys sai tarkat
ääriviivat, oli silmissä niin asiallisena ja selvänä, kuin ei sitä enää
milloinkaan voisi pyyhkiä pois. Heittää menemään joku elämys, niinkuin
me heitämme poltetun savukkeen, sitä he eivät voineet. Heille muuttui
jokainen elämys omaisuudeksi, joka täytyi ottaa lukuun, ikäänkuin
olisi se täytynyt viedä pääkirjaan jotakuta tulevaisuudessa tapahtuvaa
tilintekoa varten. Hän ei milloinkaan ollut tuolla tavalla suhtautunut
todellisuuteen, hän oli aina ollut itselleen elämys, joka oli tullut
hänen osakseen sattumalta, joka tosin toisinaan oli melko miellyttävä,
mutta jonka tarpeen tullen voi myös heittää menemään.
Hän ojentautui suoraksi; tämä itsensä ja Fastraden arvioiminen teki
hänet samalla kertaa väsyneeksi ja levottomaksi. Hän kaatoi lasinsa
täyteen. Vanhalla portviinillä oli toisinaan ominaisuus saada sekavilta
ja pulmallisilta näyttävät asiat yhtäkkiä tuntumaan yksinkertaisilta
ja selkeiltä. Vedossa häilyi kynttilän liekki sinne tänne. Gebhard
torkkui, hänen varjonsa, suurena ja muodottomana, hyppi alinomaa
seinällä. Ulkona näytti tuuli asettuneen, vain hiljainen, uninen suhina
kävi vielä metsän halki. Nyt kuului selvästi ympärillä olevien pienten
vesien loiskina kuin virkeä, itsepäinen nauru, joka helisi yön suureen
rauhaan. Sitten kuului äkkiä pöllön valittava huuto, johon toinen
vastasi kauempaa. "Niiden on hyvä", ajatteli Egloff, "kutsua toisiaan
noin viileässä pimeydessä, lentää toistensa luokse oksien ja umpujen
välitse viettämään lemmen yötä — hienon hienoa!" Hän nojasi jälleen
taaksepäin, hän ei tahtonut enää ajatella mitään muuta, vain Fastradea,
Fastradea. Niin, olihan helppoa tuntea todellisuus, omatessaan
niin ruhtinaalliset käsivarret ja käydessään illalla vuoteeseen ja
herätessään aamulla niin ruhtinaallisella ruumiilla. Miellyttävä
uneliaisuus painoi nyt hänen jäseniään, ajatukset kävivät epäselviksi,
alkoivat muuttua unelmiksi, unelmiksi, joihin metsän kohina ja pienten
vesien loiskina sointuivat, yhtyen toisinaan jo lähellä olevien
pöllöjen huutoon.
Egloff heräsi kylmään tuulenpuuskaan, joka puhalsi majaan. Gebhard oli
avannut oven ja katseli ulos. "Lienee aika lähteä", sanoi hän, "taivas
puiden takana näyttää minusta jo niin vaalealta." Egloff hypähti
pystyyn, lyhyt uni oli tehnyt hänelle hyvää ja hän iloitsi tulossa
olevasta metsästyksestä. Hän otti kiväärinsä ja sammutti kynttilän.
"Lähdetään", sanoi hän.
Ulkona oli vielä pimeä; hyvän matkaa kulkivat he mukavaa metsäpolkua,
kunnes tulivat soiselle maalle, joka oli valkeana sumusta. Pimeys
valkeni vähän, se kävi mustanharmaaksi, ja puut ja pensaat voi siinä
jo selvästi erottaa. Egloff ja Gebhard alkoivat astua varovaisesti,
maa painui heidän jalkojensa alla, jokainen askel aiheutti pienen
läiskähdyksen tapaisen äänen, sitten tuli paksulta sammalia kasvavia
kohtia, joihin jalka vaipui kuin paksuun patjaan. Toisinaan metsästäjät
pysähtyivät ja kuuntelivat, erottaakseen metsästä kuuluvan solinan
ja suhinan keskeltä sen äänen, jota he odottivat. Maaperä kävi nyt
kovemmaksi, heidän edessään seisoi pitkiä, vanhoja honkia, joiden
tummissa latvoissa keveä tuuli suhisi metallisen kirkkaasti. Gebhard
jäi jäljelle ja Egloff hiipi varovasti eteenpäin. Ihana jännitys pani
hänen verensä nopeampaan liikkeeseen. Äkkiä kuului ääni, joka kulki
kuin pelon tunne hänen ruumiinsa lävitse. Hän odotti, ääni kuului
uudelleen, ja sitten alkoi tuolla edessäpäin pimeydessä tuo omituinen
sihinä ja maiskutus, joka teki Egloffin kuuroksi kaikille muille
metsän äänille. Hän hiipi ja juoksi, huolellisesti pysytellen piilossa
ja yhä tarkaten linnun intohimoista ja julkeata lemmenhuutoa, joka
kaikui pimeässä. Milloin koiras hetkiseksi vaikeni, seisoi Egloff kuin
kiinninaulittuna hiljaa paikallaan ja kuuli sydämensä tykyttävän niin
ääneen, kuin olisi joku painavin askelin juossut hänen jäljessään.
Vihdoin oli hän aivan lähellä koirasta, hän näki sen hämärässä tuolla
honganoksalla suurena ja mustana ihmeellisine, jäykkine liikkeineen.
Egloff tähtäsi ja laukaisi, jotain putosi maahan, kuului siipien
räpytystä, sitten oli kaikki hiljaa. Oiva riemun tunne teki Egloffin
vallan kuumaksi, takanaan kuuli hän Gebhardin tulevan juosten. Kaikki
jännitys oli ohitse, he menivät paikalle, siellä makasi musta lintu
rauhallisena, sammunein silmin, siinä ei ollut enää mitään kiihottavaa,
mikä juuri vastikään oli jännittänyt Egloffin jokaisen hermon. Egloff
istuutui kannon nenään ja sytytti paperossin. Aamu hämärsi, puut ja
pensaat, jotka vielä äsken olivat näyttäneet niin merkillisiltä ja
tärkeiltä, seisoivat siinä nyt selvinä ja merkityksettöminä. Joka
kerta tällaisen metsästyksen jälkeen täytti Egloffin mielen sama
alakuloisuuden ja selviämisen mieliala, kun hiipimisen ja kuuntelun
petoeläin-tunne oli ohitse. "Lähdetään", sanoi hän Gebhardille.
Halki hämärtävän aamun kulkivat he kotiin päin. Päivästä lupasi tulla
kaunis, taivas oli valkea ja utuinen ja lukemattomat kurpat päästelivät
kukkulalta kimeitä lurituksiaan ja harakat räkättivät lepikössä. Egloff
ajatteli nyt vain sitä, miten makealta tuntuisi oikaista itsensä
vuoteelleen, kaikki muu oli hänestä tällä hetkellä yhdentekevää.
Maantiellä kohtasivat he kaksivaljaikon vetämät vaunut; niissä istui
pikkukaupungin tohtori Hansius, hänen suuret kasvonsa keltaisine
täyspartoineen katosivat melkein kokonaan korkeaan viitankaulukseen,
sinisten lasien verhoamat silmät olivat suljetut, hän torkkui.
"Tohtori, tohtori!" huusi Egloff. Tohtori hätkähti ja antoi vaunujen
pysähtyä. "Ah, parooni Egloff", sanoi hän, "hyvää huomenta. Ollut
metsällä? No, näenhän jo, onnittelen." "Kiitän", vastasi Egloff ja
pysähtyi vaunujen eteen. "Missä te liikutte näin varhain?" Tohtori teki
väsyneen, torjuvan kädenliikkeen. "Minulla, minulla, herra nähköön,
ei ole lepoa. Eilen illalla haettiin minut Witzowiin." "Onko vanha
herrasväki siellä sairaana?" kysyi Egloff. "Ei", vastasi tohtori,
"vanhukset eivät sairasta, vaan aina vain nuoret, paroonitar Gertrud
hermoineen. No, ja kun yöllä tulen kotiin, on siellä jo odottamassa
sana, että minun on heti mentävä Barnewitziin, paroonittarella on
hermokohtaus. Hermot ja hermot, siinä on myöskin sellainen uusi
keksintö, josta vanhuksemme eivät tienneet mitään.
"Niin, niin, tohtori", sanoi Egloff, "te olette aina vanhojen puolella.
No, hauskaa matkaa, ajattelen teitä sängyssä." Tohtori jatkoi
matkaansa. Vai niin, pikku Liddy on siis sairaana, johtui Egloffin
mieleen, kun hän kulki kasteesta märkien ruis- ja vehnäpeltojen ohi
linnaa kohden; minun tähtenikö ehkä? Se ei nyt enää mitään merkitse,
sen täytyy olla lopussa, se olikin Fritz Dachausenin vuoksi aina ilkeä
juttu.
Kotona kävi hän heti vuoteeseen. "Käydä metsästyksen jälkeen
vuoteeseen", tuumi hän itsekseen, "se on aivan kiistämätön ja täysi
onni."
Egloff nukkui sikeästi ja uneksimatta myöhäiseen päivään saakka;
hän heräsi siihen, että Klaus seisoi hänen vuoteensa vieressä ja
ilmoitti, että oli pian päivällisaika. Egloff katsoa tirkisteli
auringonpaisteeseen, joka täytti huoneen, ja ojenteli jäseniään,
joihin oli jäänyt miellyttävää kankeutta edellisen yön ponnistuksista.
"Hyvä ilma siis", totesi hän. Oliko tänä päivänä mitään, josta hän
voisi iloita? Oli, hänenhän piti illalla tavata Fastradea metsässä.
No, sitten kannatti aloittaa tämä päivä. "Kuuluuko mitään uutta?"
kysyi hän. "Herra Mehrenstein oli täällä", kertoi Klaus, "mutta
kuultuaan että herra parooni nukkui vielä, ajoi hän pois." Egloff
rypisti kasvojaan: "Ystäväiseni", sanoi hän, "olkoon se sanottu
kerta kaikkiaan, Mehrensteinin nimeä älköön tarittako minulle
milloinkaan heti herätessäni, siihen ei se sovellu. Kas niin, nyt
nousen." Kun Egloff astui huoneestaan, tapasi hän isoäitinsä ja neiti
von Dussan arkihuoneesta käsityön äärestä. He hymyilivät hänelle
molemmat ystävällisesti. Nyt, kun hän oli kihloissa, osoittivat
molemmat naiset mikäli mahdollista vielä enemmän ystävällisyyttä ja
hienotunteisuutta häntä kohtaan kuin muuten, mutta ystävällisyydessä
oli kuin jotain surumielistä, kuin sääliä, jota osoitetaan sille, jolle
on annettu anteeksi harha-askel. Egloff istahti naisten luokse, puhui
metsästyksestä ja kertoi että Gertrud Port ja Liddy Dachausen molemmat
olivat sairaina. Paroonitar nosti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi:
"Gertrud parka on turmellut elämänsä tuolla ulkona ja Liddy Dachausen
— herra nähköön, niistä perheistä ei milloinkaan tiedä, mitä tauteja
siellä vallitsee."
Egloff nauroi. "Sellaiset vieraat kansat", tarkoitat, "tuovat vieraita
tauteja maahan." Paroonitar ei nauranut, vaan sanoi vakavana:
"Fastrade, jumalan kiitos, on ainakin terve."
"Onhan hän sentään muutakin kuin vain terve", huomautti Egloff.
Molemmat naiset painoivat pelästyneinä katseensa käsitöihinsä ja
paroonitar mumisi anteeksi pyytäen: "Tarkoitan vain, että terveys on
arvokas herran lahja." Syntyi epämiellyttävä vaitiolo, kunnes neiti
von Dussa jälleen kohotti päätään, katseli miettivästi ulos ikkunasta
niinkuin aina, kun hän tahtoi huomauttaa jotain henkevää, ja sanoi:
"Tässä paroonitar Dachausenissa on jotain, jota en voi täysin käsittää.
En tahdo sanoa, että hän olisi minulle kuin vieraskielinen kirja, hän
on pikemminkin kirja, joka on käännetty vieraasta kielestä ja johon
kuitenkin on jäänyt joukko käsittämätöntä."
"Ah, te tarkoitatte", vastasi Egloff, "käännetty Birkmeieristä
Dachauseniksi. Mutta pikku Liddy ei olekaan olemassa tutkittavaksi,
vaan katseltavaksi."
"Totta kyllä, tätä vaatimusta hän vartoi", sanoi neiti von
Dussa terävästi. Sitten lähdettiin syömään. Pöydässä puhuttiin
piakkoin pidettävistä päivällisistä. Viime aikoina oli näistä
päivällisistä puhuttu hyvin paljo ja paroonitar muisteli kaikkia
niitä hovipäivällisiä, joilla hän oli ollut mukana, ja puhui pyhällä
hartaudella _Punch glacé'sta_, Chevreuil à la providencesta ja _Timbale
à la Marie Antoinette'sta_. Kun tämä puheenaine oli tyhjennetty, tuli
puhe hyasinteista, joita pantaisiin ikkunalle ja paroonitar sanoi
hiukan juhlallisesti, niinkuin hänellä viime aikoina niin useasti
oli tapana: "Niin kauan kuin minulla on mitään sanomista, pannaan
täällä keväisin aina hyasintteja ikkunoihin. Sittemmin, kun minä olen
ummistanut vanhat silmäni, tehkööt muut niinkuin haluavat."
Iltapäivällä, kahvia juotaessa, poltteli Egloff sikaariaan; keltainen
iltapäiväauringon paiste huoneissa ja kamiinalla olevan pienen,
suitsutusta sisältävän lampun raskas tuoksu olivat aina vaikuttaneet
painostavasti hänen mielialaansa. Naiset tekivät yhä edelleen
käsityötään, vain kerran syntyi vähän eloisampaa keskustelua, kun
paroonitar kysyi: "Ajatko Padureniin?"
"En", vastasi Egloff, "minunhan pitäisi mennä sinne osoittamaan,
kestänkö kokeen, ja siihen ei minulla ole halua."
Paroonitar punastui närkästyksestä: "Nuo Warthet", sanoi hän, "ovat
aina olleet käsittämättömän omahyväisiä. He ovat aina esiintyneet,
ikäänkuin hyve kuuluisi Padurenin etuvarustuksiin."
Egloff kohautti olkapäitään ja oli vaiti. Vihdoin päättivät naiset
vielä vähäksi aikaa mennä ulos, ja kun oli niin kosteata, halusi
paroonitar kävellä puiston pienessä kävelyhallissa. "Sinä, poikaseni",
sanoi hän, "vielä kai vähän lepäät. Pidän huolta siitä, että talossa
on hiljaista. Voit olla rauhassa, niin kauan kuin vanhat silmäni ovat
avoimina, pidetään aina huoli siitä, että sinun iltapäiväleposi aikana
talossa on hiljaista. Jo isäsikin piti siitä."
Egloff vetäytyi huoneeseensa, heittäytyi sohvalleen, nojasi päänsä
taaksepäin: kas niin, nyt ei muuta kuin maata hiljaa ja iloita
illan tulosta. Ikkunastaan saattoi hän nähdä pienen kävelyhallin
puutarhassa, siellä astelivat paroonitar ja neiti von Dussa mustiin
viittoihin kääriytyneinä, saalit päässä, pienin, tahdikkain askelin
edes takaisin. Lapsuudestaan saakka tunsi hän tämän kuvan, nuo molemmat
tummat olennot, jotka kävelivät siellä iltapäiväauringon paisteessa
edestakaisin, ja aina olivat ne näyttäneet hänestä vallan surullisen
epäintressanteilta. Hyvä, että elämässä oli sentään muutakin kuin tuo
pieni aurinkoinen kävelyhalli, ajatteli hän.
Aurinko oli jo laskenut, kun Egloff ja Fastrade vielä käsikkäin
kulkivat pitkin metsänreunaa. Oli aivan tyyni. Liikkumattomina
kohottivat koivut ja tammet oksiaan, joiden ummut olivat vielä
suljettuina, ja lepät ylt'yleensä kukkaterttujen koristamia latvojaan
kohti kalpeata, lasikirkasta taivasta. Turpeen alla kuiskivat ja
solisivat näkymättömät vedet ja ilma oli kosteata ja suloista. Fastrade
sinisessä, ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan, sininen huopahattu päässä,
avasi hiukan huuliaan, hengittääkseen maan ja umpujen tuoksua. Hänestä
tuntui erinomaisen hyvältä ja kodikkaalta tässä kevätmaailmassa. Egloff
oli tänään hermostunut ja ärtyinen, Fastrade tunsi sen kyllä, mutta
hän oli ylpeä siitä, että saattoi noin hallita tässä miehessä olevaa
levotonta ja rajua.
"Tietysti olen ajatellut sinua", sanoi Egloff, "yöllä tuolla majassa
ja kotona, milloin en suorastaan nukkunut. Miellyttävää se ei ole."
Fastrade hymyili: "Tosiaanko, eikö se ole miellyttävää?"
"Miten se voisi olla miellyttävää", vastasi Egloff ärtyisesti, "tähän
saakka en ole juuri vaivannut päätäni lähimmäisilläni, nyt täytyy minun
ajatella ja aprikoida yhtä ainoata tyttöä, ikäänkuin olisi tilinpäätös
kysymyksessä."
"Poika parka", sanoi Fastrade osaaottavasti, "olenko minä niin vaikea
laskutehtävä."
"Niin, niin, kyllä tiedän", pilkkasi Egloff, "tahdotte kaikki olla
selkeitä kuin kristallit, jokainen teistä pitää itseään tuona
kuuluisana kirkkaana järvenä, jonka vesi on niin kuultavaa, että voi
nähdä sen pohjassa oleviin kareihin asti. Mutta itse asiassa ei teistä
tiedä yhtään mitään. Muuten on typerä miesten tapa haluta ajatella
kaikki loppuun saakka. Tahdoin ajatella sinut loppuun asti. Sinä aiot
sanoa minulle, että sinä olet myös ajatellut minua, niin, niinkuin te
naiset ajattelette. Joukko pieniä, naurettavia seikkoja, jotka ovat
teille yhtä tärkeitä kuin me itse."
"Eihän aina tarvitse ajatella toisiaan", sanoi Fastrade, "voi myös
tuntea toisensa. Kun istun isän luona ja luen muistelmia, tai kuuntelen
Ruhkea tai kirjoitan muistiin menoja ja tuloja, tai kun autan täti
Arabellaa liinavaatekaapin järjestämisessä, aina tunnen, että sinä olet
olemassa ja että ajatukseni joka silmänräpäys voivat palata luoksesi."
"Hyvä, hyvä", sanoi Egloff, "sehän on kuin rasiallinen sokerimantelia
kirjoituspöydän laatikossa ja iloinen tietoisuus, että milloin tahansa
voi mennä ja ottaa palasen."
He olivat hetkisen ääneti ja kuuntelivat kottaraista, joka istui
kuusenlatvassa ja siipiään räpytellen ja piipittäen lopetti
iltavirttänsä. Kun Egloff jälleen alkoi puhua, kuului hänen äänensä
vihaiselta ja surulliselta: "Mitä oikeastaan tiedän sinusta?" Fastrade
katsoi häneen ja hymyili: "Mitä tahdot tietää sitten?"
"No", vastasi Egloff, ja Fastrade kuuli hänen äänestään selvästi, että
hän tahtoi olla julma, "miten oli tuon kandidaatin, rakastitko häntä?"
Fastrade punastui, mutta katsoi häntä lujasti silmiin. "Kyllä", vastasi
hän, "niinkuin siihen aikaan osasin rakastaa. Säälin häntä niin
syvästi, hän oli niin yksinäinen, arka ja avuton, tahdoin olla hänen
luonaan ja tehdä hänelle hyvää."
"Minä muistan hänet", sanoi Egloff kevyesti, "hänellä oli liian
lyhyiksi leikatut kynnet ja hänen hiuksensa ulottuivat takaa kauluksen
yli. Niin on kaikilla kandidaateilla."
"Silloin et muista häntä", innostui Fastrade sanomaan, "hän oli aina
erittäin hyvin puettu."
"Niinkuin kandidaatit yleensä pukeutuvat", tuumi Egloff, "yhtäkaikki,
sinä matkustit hänen luokseen."
"Minä matkustin hänen luokseen", vastasi Fastrade ja hänen äänensä
alkoi vavista, "koska hän oli kuolemaisillaan ja koska olin luvannut
olla hänen luonaan, jos hän tarvitsisi minua. Sinua ei voine loukata
se, että pidin hänelle antamani lupauksen ja olin hänelle uskollinen."
Egloff kohautti olkapäitään: "Ajatuksessa, että olet ollut uskollinen
jollekulle toiselle, ei ole mitään erikoisesti minulle mieluista.
Muuten käytät sanaa sääli. Onko sääli ja rakkaus samaa?"
"Luulen niiden kuuluvan läheisesti yhteen", vastasi Fastrade.
"Säälit siis minuakin?" tutkasi Egloff yhä itsepäisesti ja ärtyisästi.
"Kyllä", vastasi Fastrade ja koetti antaa äänelleen varman ja urhean
sävyn, "kun näen, että olet levoton ja kiusaantunut, että kaikki ovat
sinua vastaan, silloin säälin sinua ja tahtoisin tehdä jotain, jotta
ympärilläsi kirkastuisi ja valkenisi."
"Oo, ymmärrän", sanoi Egloff yhä edelleen ärtyneesti ja pilkallisesti,
"järjestystä rakastava nainen, joka tulee epäjärjestyksessä olevaan
huoneeseen ja jonka valtaa intohimoinen halu järjestää. Sinä tahdot
siis parantaa ja kasvattaa, rakkaus on sinussa pedagoginen vietti —
kuinka sanoisin — guvernanttivietti. Sitähän sinä tahdot, eikö totta?"
He olivat pysähtyneet; Fastrade oli irtautunut Egloffin käsivarresta
ja nojasi selin koivunrunkoon. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja
loukkaantuneeksi. "En tahdo mitään", sanoi hän väsyneesti, "muuta kuin
että kuulumme yhteen." Hänen silmänsä tulivat kosteiksi ja kyyneleet
juoksivat pitkin hänen poskiaan. Egloff seisoi hänen edessään ja
katseli totisena ja ihmetellen itkeviä tytönkasvoja. Sitten otti
hän Fastradea käsistä: "Joutavia", sanoi hän, "tässä ei ole mitään
itkemistä, tuleehan puhuttua yhtä ja toista, mutta eihän se ole
tärkeätä." Hän veti Fastraden luoksensa, ja kun hän suuteli kyynelistä
kosteita kasvoja, tunsi hän, miten tytön ruumis hänen sylissään kävi
painavaksi ja hervottomaksi.
Yli maan hiipi jo hämärä, sumu nousi ilmaan valkeana sauhuna ja
suurella tasangolla vilkkuivat jo linnojen valopilkut. Fastrade pyyhki
kyyneleet silmistään ja tarttui jälleen Egloffia käsipuoleen. "Ei se
ollut mitään", sanoi hän, "kevätilma tekee heikoksi."
"Jumalan kiitos", tuumi Egloff, "ei alinomaisesta vahvuudestakaan
mihinkään ole."
Niin kääntyivät he jälleen levollisina ja hiukan miettiväisinä kotiin
päin.
Kun Fastrade tuli kotiin, hyöri hän vilkkaasti huoneessaan, järjesteli
tavaroitaan ja alkoi kirkkaasti ja ääneensä laulaa itsekseen. Se ei
muuten ollut hänen tapojaan, mutta tänään se teki hänelle hyvää.
Paroonitar Arabella oli paroonin huoneessa, jossa Ruhke paraikaa seisoi
paroonin edessä, esittäen selontekoaan. Ruhke vaikeni äkkiä ja kaikki
kolme kuuntelivat. "Hän laulaa", sanoi paroonitar. "Se on uutta", sanoi
parooni. Myös Couchon, joka oli torkkunut korttiensa ääressä, heräsi,
kallisti päätään olkapäähänsä ja kuunteli.