Seuraavana iltapäivänä odotettiin Egloffia. Paroonitar Arabellalla
oli musta silkkipukunsa yllään. Hän kulki huoneissa huolestuneesti
touhuten ja järjestellen. Mietteissään jäi hän seisomaan Fastraden
eteen: "Luulen, että teemme niin", sanoi hän, "että minä annan sytyttää
lamput salissa jo aikaisemmin, sinä otat hänet vastaan täällä, te
sanotte toisillenne sen, mikä on tarpeellista, minä olen isäsi luona,
sitten tulette te sisään meidän luoksemme. Kauvan ette saa viipyä, se
kiihoittaa isääsi ja voisi olla hänelle vahingoksi. Minä annan teille
merkin, milloin teidän tulee lähteä. Hyvä, te menette sitten sinun
huoneeseesi ja kihlautuminen jatkuu edelleen, kunnes Christoph kutsuu
illalliselle. Isäsi tarjoo pullon Château Pape Clémentiä ja pullon
Roedereriä. Meillä on kalaa, lintuja ja omenapaistosta, luulen että
siten kaikki käy hyvin."
"Siis juhla", sanoi Fastrade pilkallisesti. Vanha nainen kohautti
kapeita hartioitaan: "Isäsi on sitä mieltä, että mitä hän ajatteleekin
asiasta, on kuitenkin kaikki tapahtuva niin, kuin sellaisissa
tilaisuuksissa on tapana." Mutta Fastradea ei tämä kaikki tuntunut
miellyttävän ja hänen äänensä kaikui harmistuneena, kun hän sanoi: "Isä
tekee tosin hyvin ystävällisesti uhratessaan rakasta Pape Clémentiään,
mutta minusta ei kihlaus muutenkaan ole mikään erityisen miellyttävä
hetki, ja jos siitä nyt vielä tehdään seremonia —"
"Sitä ei voi muuttaa", sanoi paroonitar ja kääntyi jälleen puuhiinsa,
"jokaisella asialla on muotonsa."
Alkoi jo olla hämärä, kun Egloff tuli. Fastrade seisoi keskellä salia
mustassa pitsipuvussaan, vaalea ruusu vyöhön pistettynä. Hän näytti
hiukan vihaiselta, niinkuin aina, kun hän oli hämillään. Sisään
astuessaan hymyili Egloff pilkallista hymyään, mutta Fastrade näki
heti, että hänkin oli hämillään, ja se rohkaisi häntä. Egloff astui
hänen luokseen, tarttui hänen käteensä suuteli sitä ja piti sitä sitten
omassaan. Fastrade huomasi, että hänen kätensä oli hyvin kylmä ja
varovainen, ikäänkuin olisi hän pelännyt Fastradeen sattuvan. "Kiitän
teitä", sanoi Egloff, "en olisi uskonut, että kirjeen odottaminen
voi tuottaa sellaista tuskaa, joka hetki tuntui minusta tekoni
uskalletummalta, mutta en voi odottaa, pelaan mielelläni uhkapeliä."
Fastrade rypisti hiukan kulmakarvojaan. "Ah ei, ei sitä", sanoi hän,
"en tahtoisi mielelläni kuulua noiden vastenmielisten pelivoittojen
joukkoon."
Egloff nauroi: "No hyvä, nimittäkäämme sitä toisin." — "Mutta mistä
tämä ajatus juolahti mieleenne?" kysyi Fastrade, "mehän tunnemme
toisiamme niin vähän." "Se oli vain yksi voitonmahdollisuus minulle
lisää", vastasi Egloff, "sillä kun oikein tarkasti tuntee toisensa
—." Mutta Fastrade keskeytti hänet: "Te ette saa tänään puhua niin —
jumalattomasti." — "Jumalattomasti", toisti Egloff, "ei, minä tunnen
itseni tänään niin hurskaaksi kuin vain se, jolle on tapahtunut hyvä
työ." Hän suuteli jälleen Fastraden kättä ja sitten olivat he vaiti.
Fastradelle johtui mieleen: niin on, kuin olen aina ajatellutkin, siitä
muodostuu naurettava tilanne. Vihdoin alkoi Egloff jälleen puhua:
"Näette miten tämä talo tekee minut araksi, unohdan varmaankin tärkeitä
asioita. Eikö ole vielä muodollisuuksia täyttämättä?"
"Meidän on mentävä isäni luokse", vastasi Fastrade.
"Luonnollisesti", sanoi Egloff, "isällinen siunaus, luonnollisesti.
Täytyykö sitä vastaanottaessaan polvistua?" — "Se ei kai ole
tarpeellista", vastasi Fastrade ja meni edellä isänsä huoneeseen.
Parooni ja paroonitar Arabella istuivat siellä vakavina ja odottavan
näköisinä. Kun Egloff astui sisään, ojensi parooni hänelle hitaasti
kätensä ja sanoi: "Terve tuloa, tyttäreni ratkaisu on ollut teille
suosiollinen, ja meidän on siis jätettävä kaikki muu kaitselmuksen
huostaan. Istukaa, lapset." Hän odotti kunnes he olivat istuutuneet
ja jatkoi sitten: "Isälliset epäilykseni ja huoleni olen ilmoittanut
teille molemmille. Fastrade on siinä ijässä, jolloin päätetään itse,
älköön siis tästä kaikesta enää puhuttako." Ja vanhaan tapaansa teki
hän kädellään tutun liikkeen ilmassa. "Minun on siis vain rukoiltava
taivaan siunausta teille. Yhden ehdon tahtoisin kuitenkin asettaa,
vaadin odotusaikaa, sanokaamme vaikkapa ensi talveen saakka. Te
ette voi pahastua minulle, vaikka vaadinkin tällaista odotusaikaa,
saadakseni tietää, tokko tyttäreni tuleva puoliso osoittautuu tyttäreni
arvoiseksi." Parooni oli valmis, hän nojautui taaksepäin, hän oli
puhunut voimakkaasti ja sujuvasti, niinkuin ennen piirikokouksessa, ja
se tyydytti häntä. Egloff taas ajatteli: tämäpä elämäni viheliäisin
hetki, tässä saa istua ja kuulla itselleen sanottavan vastenmielisiä
asioita, ja mitä voi vastata? Vihdoin juolahti hänelle mieleen hyvin
pyöristetty vastaus, jonka hän lausui nopeasti ja huolimattomasti:
"Olen täysin tietoinen siitä edesvastuusta, jonka tämä ansaitsematon
onni asettaa minulle." Sanan "edesvastuu" kuullessaan höristi parooni
korviaan: "edesvastuusta", toisti hän, "aivan oikein. Suuri edesvastuu
kasvattaa ihmisiä, se on aivan oikein." Nyt antoi paroonitar merkin, ja
Fastrade ja Egloff vetäytyivät takaisin.
Fastraden huoneessa painautui Egloff lujasti sohvannurkkaan, veti
Fastraden lähelle itseänsä ja sanoi: "Kas niin, nyt se on ohitse.
Täällä sinun luonasi on hyvä istua, miellyttävämpää ei voi toivoa."
"Sinua poloista", sanoi Fastrade, "kylläpä sinulle oltiin ankaria." —
Egloff kohautti olkapäitään: "Se on ohitse, mutta puheeni edesvastuusta
oli hyvin tavattu, se sopi niin täydelleen tunnelmaan."
Heidän edessään oli hiljainen talo, ei kuulunut äännähdystäkään,
kamiinassa räiskyi valkea, ikkunaluukkuja rytyytti kevättuuli. Egloff
oli hetken ollut vaiti, sitten alkoi hän äkkiä nauraa: "Aina kun
näin", sanoi hän, "että kaksi kihlautunutta jätettiin juhlallisesti
ja salaperäisesti huoneeseen kahden kesken ja kaiken ympärillä piti
olla hiljaista, kukaan ei saanut häiritä heitä, tuumin itsekseni: mitä
ne puhuvat? He oppivat tuntemaan toisiansa, no hyvä, miten mahtavat
he tehdä sen? Nyt sen tiedän. He eivät puhu lainkaan. Ei ole halua
puhumiseen, on kuultu, mitä haluttiin kuulla, että on kelvattu, nyt
ollaan niin hyvinvoivan kylläisiä, ettei tarvitse puhua mitään."
"Ja minä ajattelin", sanoi Fastrade, "että kun kaksi kihlautunutta jää
kahdenkesken, silloin saa kuulla paljo suloisia asioita."
"Ah niin, luonnollisesti", sanoi Egloff, "nämä suloiset asiat ovat aina
esillä, mutta ne ovat aina samoja kuin kondiittori Kirschin karamellit.
Toiset ovat ruusunpunaisia, toiset keltaisia ja kaikki silkkipaperiin
käärittyjä."
"Niin, niistä pidin ennen hyvin paljon", tunnusti Fastrade, "toiset
olivat ruusun, toiset sitruunan makuisia ja niin makeita, että kun
niitä söi, hengitys salpautui ja kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta
meille sellainen ei mitään merkitse, meidän kihlauksemme on liian
vakava."
Egloff hätkähti: "Vakava? Miksi olisi meidän kihlauksemme erikoisen
vakava? Siksikö, että tässä talossa on aavemaisen hiljaista ja
juhlallista, että isäsi oli ankara ja minut asetettiin koetukselle?
Se ei saa vaikuttaa meidän kihlaukseemme. Luonnollisesti minä käyn
täällä, näyttääkseni, olenko kestänyt kokeen, mutta toisiimme tutustua,
toisiamme nähdä tahdomme ulkona. Kun kuulen, miten tuolla ulkona tuulee
ja jyskyttää ikkunanluukkuja, tahtoisin ottaa sinut heti mukaani."
Fastrade hymyili: "Eikö se olisi vastoin lakia, kuten parooni Port
sanoo?" Egloff löi kädellään tuolin selustaan ja nauroi ääneensä:
"Parooni Port'in lakien rikkomus merkitsee aina yhtä hyvää työtä
enemmän."
Heidän puhuessaan katseli Fastrade tarkoin Egloffin kasvoja.
Noin läheltä katsoen näyttivät ne hänestä oudoilta, itsepäinen
pojanotsa sileäksi kammattujen hiusten alla oli hänelle tuttu,
mutta kulmakarvojen välissä oli pari sirpinmuotoista pikku vakoa.
Myöskin olivat oikeanpuoliset kulmakarvat hiukan korkeammalla kuin
vasemmanpuoliset, ja se kai antoi kasvoille niiden ylimielisen,
pilkallisen ilmeen. Silmät olivat hyvin tummat, mutta katsoessaan
kamiinantuleen tulivat ne ruskeiksi niinkuin suuren, mustan
syysperhosen siivet, joihin aurinko paistaa. Hän katseli Egloffin
kättä, joka piteli hänen omaansa, leveätä, valkeata kättä, jossa oli
pitkät, kapeat, omituisen hermostuneesti suippenevat sormet. Fastrade
muisti kuulleensa, että Egloff oli hyvin voimakas. Tekisi ehkä hyvää
tulla noilla käsillä kannetuksi ulos kevättuuleen.
"Herra nähköön, kasvatukseni", sanoi Egloff, "kasvatukseni oli typerää;
minua hemmoteltiin vallan suunnattomasti ja toisinaan oli kaikki taas
kiellettyä. Kun sitten myöhemmin ahneesti kävin käsiksi vapauteeni,
petyin; olin odottanut enemmän. Ylipäänsä koko nykyinen sukupolvi
näillä seuduin on jonkun verran laiminlyötyä. Isämme olivat erinomaisen
hyviä, he ottivat kaiken hyvin vakavasti ja hartaasti. Sinun isäsi kai
muistaakseni mielellään puhui isäin tilojen hoitamisen ja hallitsemisen
pyhästä kutsumuksesta. No, me emme oikein jaksaneet enää kohota tähän
hartauteen, ja uudesta hartaudesta meitä varten ei pidetty lukua.
Ja siitä johtui, ettemme ottaneet mitään oikein vakavasti, emme
isiämmekään, niin, emme edes isoäitejämme. Siitä kai johtui myöskin
halu nauraa kaikille vakaville ihanteille."
Fastraden kasvoille kohosi tuskallinen ilme; äkkiä kuin ilmestyksenä
näki hän edessään sairaalan valkeat käytävät, salit vuoderiveineen,
joissa valkeilla tyynyillä lepäsivät kalpeat kasvot; nuo suuret
kärsimysten majapaikat, jonne ne olivat ladotut numeroituina ja ryhmiin
järjestettyinä.
"Ja se on kuitenkin niin hirveää.⁰
"Elämä? luonnollisesti", sanoi Egloff rauhallisesti, "peto, jota ei
voi kesyttää, jota vastaan ei ole mitään neuvoa. Ennen annoin pedon
olla petona, nyt täytyy minun varoa, etten anna sen tulla sinua liian
lähelle", ja hän painoi Fastradea lujemmin itseänsä vastaan. Fastrade
hymyili jälleen: "Mutta täällä Padurenissa", sanoi hän, "et saa nauraa
kenellekään.⁰
"Mutta Port'in laki", huusi Egloff huvitettuna, "Sille me näytämme
pitkää nenää."
Huoneissa alkoi nyt vilkastua, paroonitar Arabella hyöri edestakaisin,
parooni kuljetutti itseään ja vihdoin tuli Christoph ja ilmoitti, että
pöytä oli katettu.
Ruokasalissa istui parooni jo pöydässä, pää painuksissa, kalpeat kasvot
väsyneinä ja huolestuneina; paroonitar Arabella ja Couchon seisoivat
odottaen tuoliensa takana. Kun Fastrade esitti sulhasensa Couchonille,
katseli vanha ranskatar miltei satavuotiailla silmillään keikaillen
Egloffiin, hymyili hampaattomalla suullaan ja mumisi: "_Joli garçon_".
Täällä käytiin kummitusten seurassa pöytään, ajatteli Egloff. Sitten
alkoi ateria. Paroonitar piti vireillä miltei kuumeisen vilkasta
keskustelua, kuin olisi hän pelännyt, että voisi syntyä epämiellyttävä
paussi. Hän puhui Egloffeista, jotka hän oli tuntenut, eräästä
ruhtinatar Caronatista, Dietz Egloffin äidinäidistä, hän erehtyi
sukulaissuhteissa, mille sitten voitiin nauraa. Mutta kun kuitenkin
syntyi hetken äänettömyys, katsahti parooni Egloffiin ankarasti ja
kysyi: "Vieläkö Sirowissa tulee kaadettavaksi paljo metsää?" Fastrade
katsoi Egloffiin, tosiaankin, tämä punastui kuin poika vastatessaan:
"Ei, luulen että riittää jo."
"Niin, meidän metsämme", jatkoi parooni korkealla äänellä, "meidän
metsämme —", mutta sitten hän hervottomana vaikeni, niinkuin hänelle
nykyään useasti tapahtui, kun hän valmistautui entiseen tapaansa
lausumaan tärkeän mielipiteensä. Paroonitar alkoi jälleen nopeasti
puhua, hän puhui kalasta, jota juuri oli syöty, suuresta toutaimesta;
alhaalla puistossa olevan pikku järven toutaimethan olivat kuuluisia
puhtaasta maustaan, ja sitten puhuttiin muistakin kaloista. Tarjoiltiin
juuri lintua, kun parooni jälleen kohotti päätään ja kysyi: "Eivätkö
metsänhävityksen johdosta metsotkin häiriinny?"
Tällä kertaa vastasi Egloff rauhallisesti ja tuskin huomattavasti
hymyillen: "Ei, metsoille ei tapahdu mitään." Parooni nyökäytti
päätään: "Niin, niin, metsästyksestä huolehtiminen kuuluu myöskin
aatelismiehen ihanteisiin."
Christoph kaatoi nyt Roedererin laseihin, syntyi juhlallinen
hiljaisuus, vapisevin käsin kohotti parooni lasiaan ja sanoi
huolestuneella äänellä: "No, Arabella, me voimme kai esittää uudelle
sukulaisellemme sinunmaljan. Jumalan siunaus teille, lapseni."
Lasit kilahtivat yhteen, Christoph seisoi herransa tuolin takana,
pani kätensä ristiin ja näytti sellaiselta kuin aikoisi hän itkeä.
Omenapaistosta syödessä matoi keskustelu vain vaivalloisesti eteenpäin,
kaikki tunsivat helpotusta, kun paroonitar vihdoin antoi merkin nousta
pöydästä. Aterian jälkeen oltiin vielä hetkinen salissa, poltettiin
paperossi, parooni puhui salaojituksen tarpeellisuudesta, ja sitten
sanoi Egloff hyvästi. Fastrade saattoi häntä eteiseen, hän taivutti
päätään taaksepäin, nähdäkseen Egloffia silmiin, ja nauroi: "Tämä oli
koetuksen päivä", sanoi hän, "kun tulen teille, on minun vuoroni."
"Oikeus vallitsee", vastasi Egloff, tarttui Fastradea vyötäisistä,
kohotti hänet ylös ja suuteli häntä. Christoph katseli sitä
suunnattoman hämmästyneenä ja kääntyi poispäin.